Sivu 142 – Hidasta elämää

Kun kommentit satuttavat – 12 aidon lämmintä kannustusta, jotka auttavat eteenpäin

Kun minulta ilmestyi esikoiskaunokirja Elämä ensin, kustantamon kirjakaupassa sanottiin, että moni kirjailija kokee olevansa juuri kaunokirjan äärellä paljaimmillaan. Minulle paljaana oleminen tarkoittaa samalla sitä, että en pysty enää perääntymään ja piiloutumaan. Olen alttiina haavoittuvuudelle.

Paljauden ja altistumisen kanssa on ihanaa silloin, kun kannustetaan, kehutaan ja kannatellaan. Tiesin jo etukäteen, että tiukin paikka minulle tulee olemaan kritiikki ja se, että joku listaa julkisesti asiat, miksi kirja oli a) huono, b) naurettava, c) ”tyhmä” (eli ratkaisut ovat jollain mittareilla katsottuna huonoja).

Ehkä olet ollut tilanteessa, jossa olet tehnyt jotain itsellesi todella merkittävää, käyttäneet jonkin asiat tekemiseen paljon aikaa tai jokin asia on niin tärkeä, että se tuntuu sydämessä saakka? Tuossa kohtaa saattaa jännittää, pelottaa tai hävettää tuoda julki jotain niin tärkeää: entä jos minut teilataan? Ja sitten, KUN teilataan (se lienee aina jossain määrin väistämätöntä): miten ikinä selviytyä ja kerätä omat palasensa kasaan?

Minä menin palasiksi ensimmäisestä ei-kovin-hyvästä kritiikistä. Itkin ja kysyin itseltäni, että olisinko voinut jättää kirjan aivan kokonaan kirjoittamatta, ettei minun tarvitsisi kestää tätä TAI enkö voisi vaan sanoa itselleni, kuten reippaan ihmisen kuuluu: älä välitä, näitä nyt on – tai jotain muuta, joka ohittaa tunteen saa näyttämään siltä, ettei tunnu missään.

Olisi helppoa purra hammasta, yrittää liennyttää tunne mielen rationaalisilla selityksillä ja jatkaa hiljaa itsekseen pienen sydämenpiston kera ja pelätä joka hetki, että paljastun myös siinä, että en ollut vahva. Itkisin salaa, silloin kun kukaan muu ei ole näkemässä. Tai ehken edes itkisi vaan kääntäisin huomioni toisaalle.

Sen sijaan kerroin omille kavereilleni Facebookissa, että olen rikki. Itkettää. Ja tuntuu todella pahalta. Kun en jäänyt yksin häpeämään tunteeni kanssa, sain tukea ystäviltäni ja tuttaviltani. Sain kuulla, etten ole yksin tällaista tunteiden kanssa. Ja että vaikka kuinka harjoittelee elämää, kritiikki sattuu – ja se ok. Se ei ole hävettävää. Sitä ei tarvitse ratkaista. Mutta siitä täytyy ehdottomasti puhua, ettei kukaan jäisi yksin nolon tunteensa kanssa.

Tällaista kannustusta minä sain – ja haluan jakaa nämä viisaat sanat kaikille muillekin, jotta kun sinusta tuntuu siltä, että olet vääränlainen, teet väärin tai et ole hyvä, voit painaa nämä sydämeesi:

1. ”Itse en sais mitään tommosta aikaan, mitä sä oot saanu, tuskin moni muukaan.”

Ehkä epäonnistumisen kokemuksen keskellä mietit usein niitä, jotka ovat tehneet ja onnistuneet paremmin? Mietinpä sitä, että SINÄ teit – kuinka moni muu ei?

2. ”Maailmassa ei ole mitään niin hyvää asiaa, etteikö se saisi valtavasti negatiivista palautetta ja kommentteja.” – kokenut toimittaja

Vain mielikuvissa voi olla turvassa epäonnistumiselta tai kritiikiltä. Oikeassa maailmassa se on ensin kohdattava ja sitten tunnettava läpi.

3. ”Avoimena oleminen on riskin ottamista, iskut tulevat perille saakka. Tulkoot. Jokainen niistä auttaa harjoittamaan sietokykyä, avoimuuden riskin hyväksymistä. Kyllä sä pärjäät, tämänkin kanssa!” – kokenut kirjailija

Kun olet avoin hyvän vastaanottamiselle ja uskallat nauttia siitä, sen avoimena olemisen mukana tulee myös kipeältä tuntuvat iskut. Et voi saada vain toista. Mutta voit menettää molemmat.

4. ”Yli 45 vuotta toimittajanakaan ei ole kasvattanut nahkaa niin paksuksi, etteikö ilkeä kritiikki satuttaisi. Ja vaikka kuka sanoisi, että älä välitä, välittää kuitenkin. Voin kuitenkin lohduttaa, ettei siihen kuole.” – kokenut toimittaja

On ok antaa tunteen tulla. Ja on ok antaa tunteen mennä. Se satuttaa aikansa, mutta siihen ei kuole. Elämä kantaa senkin.

5. ”Kielteinen ei mitenkään muuta myönteistä.” – kokenut kirjailija

Kipeältä tuntuvan kritiikin hetkellä tuntuu, että kaikki hyvä, mitä on kuullut, pyyhkiytyy maailmasta. Mutta se pyyhkiytyy vain hetkeksi fokuksesta, koska kaikkein vahvin tunne ottaa vallan. Ja usein kaikkein vahvin tunne on se ikävältä tuntuva tunne, joka horjuttaa meitä. Hyvä on silti edelleen olemassa <3

6. ”Me ihmiset kuljemme eri polkuja, joten ihmisillä ei välttämättä ole sama taajuus.” – kokenut musiikkimedian taustavaikuttaja

Katsomme maailmaa eri kokemuksista, eri näkökulmista ja eri silmälasein. Yhdestä kokemusmaailmasta luotu asia ei välttämättä pysty avautumaan toiselle sellaisena kuin sen oli tarkoittanut. On myös niin, että pystymme ottamaan vastaan sellaista, mitä itse pystymme ymmärtämään.

7. ”Muista, että voit myös vaikuttaa lukijoiden elämään hyvällä tavalla – on niitä, jotka kokevat kirjan voimakkaasti samaistuttavaksi ja saavat siitä voimaa.” – kirjailija

Aina kun luo maailmaan jotain hyvällä aikeella, se löytää myös ne ihmiset, joita hyvä hipaisee.

8. ”Tollanen menee ihon alle, mutta rohkeaa on sanoa se ääneen, eikä jäädä omaan häpeään pyörimään!”

Moni ei oikeasti välitä, mutta kauhean moni myös oikeasti välittää ja se oikeasti tuntuu. Maailma ympärillä saattaa näyttää reippaalta, mutta todellisuudessa se näyttää reippaalta siksi, että emme puhu siitä, että sattuu. Osallistumme yhdessä näytelmään, jossa sanotaan muille, että ”ei täs mitään”, koska emme halua näyttää heikoilta, joihin ei järkipuhe toimi.

9. ”Joskus ihmisillä on palava halu tehdä itse, mutta jotain puuttuu, ehkäpä rohkeutta. Silti sisällä kuohuu, että tekisin itse paremmin, tai että ei tuo niin hyvä ollut.” – muusikko-kirjoittaja

Sinä teit ja sait kurjalta tuntuvaa palautetta, mutta: Sinä. Teit. – Katso ympärillesi, kuinka moni muu teki? Vain tekemällä voi muuttaa maailmaa – ei vain kritisoimalla.

10. ”Omat kriitikot kannattaa valita huolella, eikä ottaa palautetta tässä maailmassa vastaan ihan keltä vaan. Jos haluaa siis kehittyä, niin on hyvä saada laadukasta (ei lannistavaa) palautetta, jossa on oikeasti tarkoitus rakentaa lisää hyvää kanssasi.”

Luin tämän samansisältöisen pointin joskus ”häpeätutkija” Brené Brown’n kirjasta Rohkaiseva johtaja, ja ajatus oli järisyttävä. Olin aina ajatellut, että kaikki kritiikki palvelee ja tulee ottaa tasavertaisena vastaan. Pahimmillaan se kuitenkin estää tekemästä niitä asioita, joita moni muu kaipaa.

11. ”Sanoilla voi satuttaa syvältä tai niitä voi käyttää koskettamaan muita.”

Meillä on aina valinnan mahdollisuus. Itsellä ja muilla.

12. Pätkä haavoittuvuudesta Katri Syvärisen kirjasta Vuoden paras päivä:

”Luova itsensä ilmaiseminen ja sielunsa näkyväksi tuominen on samalla asettumista alttiiksi muiden reaktioille, niin arvostelulle kuin kehuillekin. Suojakuoret putoavat: yhtäkkiä esillä olet Sinä, puhtaana ja aitona, samalla epätäydellisenä ja keskeneräisenä. Uudet vedet kutsuvat ja sinä huudat vielä pelastusvenettä – olo tuntuu turvattomalta.

Haavoittuvuus on sitä, että maailman melskeessä kerta toisensa jälkeen palaat sydämesi polulle, jossa kuulet sinua kutsuttavan ja josta et oikeastaan koskaan poistunutkaan. Haavoittuvuus on sitä, että näyttäydyt omana itsenäsi ja seuraat sisintäsi siitäkin huolimatta, että saatat kokea jotain, mitä kutsutaan epäonnistumiseksi. Sitä voi myös kutsua oppimiseksi – tai vaikka seikkailuksi.

Riski on, että kaikki ei mene niin kuin toivoisit. Voi myös olla, että kaikki menee paljon paremmin.

Kasvumatkalla haavoittuvuuden tunne ei ole este eikä edes hidaste vaan matkan tärkein osuus. Vaikket pääsisi sinne minne haluat, olet saavuttanut riittävästi, kun uskallat ottaa riskin. Roolien sisällä on piileskelty tarpeeksi – maailma haluaa nähdä sinut eikä suojakuortasi.

Aina on niitä, jotka huutelevat sivusta. Haavoittuvuutta tutkiva Brené Brown kertoo romahtaneensa joskus kritiikin äärellä, kunnes hän ymmärsi, että nimettömiä valittajia ei kerta kaikkiaan lasketa. Jos ei uskalla itse astua areenalle nimellään ja kasvoillaan, tehdä virheitä tai ainakin antaa palautetta rakentavasti, saa jäädä kasvottomaan katsomoon.

Voit huokaista jo nyt helpotuksesta, sillä et tule olemaan täydellinen. Virheetöntä ei ollut olemassa ennen sinua eikä tule sinun jälkeesikään. Sinunkaan ei tarvitse olla. Arvokkainta on, että ylipäätään uskallat vastata sielusi kutsuun.

Haavoittuvuus tuntuu ehkä huteralta, mutta todellisuudessa se on ainoa vakaa pohja kestävälle tielle. Jos rakennat kaiken vahvuuksiesi varaan, joudut koko ajan pelkäämään, että heikkoutesi paljastuvat. Kun tuot tarinasi esiin sellaisena kuin se on, juuri sinulle oikeimmat ovet avautuvat.” (kurkkaa Vuoden paras päivä -kirja TÄSTÄ.)

Kirjoittamani Elämä ensin -romaanin löydät Hidasta elämää -puodista.

P.S. Ei ole vääriä tai noloja asioita tuntea itsensä satutetuksi – se ei liity siihen, onko sanoja TARKOITTANUT satuttaa. Tunne on aina totta. Ja se on aina oikea.

Oletko ikuinen vastuunkantaja? – Näin opin hellittämään ylivastuullisuudesta

Tämä teksti on kirjoitettu kaupallisessa yhteistyössä Suomen ev.lut. kirkon kanssa ja se on syntynyt yhteisestä kiinnostuksesta suomalaisten henkiseen hyvinvointiin.

Kirjoittaja: Terapeutti, pappi ja tietokirjailija Miia Moisio

Oletko väsynyt suorittamaan ja kantamaan vastuuta? Onko sellainen olo, että on pakko tehdä, koska kukaan muu ei tee? Huolehditko muista jo lapsena?

Ylivastuullisuus on meillä Suomessa kovin tuttu ilmiö. Varovaisesti uskallan sanoa, että meillä erityisesti naiset ovat tosi kovilla. Perhe- ja työelämä vie monelta mehut. Elämä on usein sitä, että huolehdittavaa on tosi paljon – oikeastikin niin paljon, etteivät yhden ihmisen voimat meinaa riittää.

Uupumus on niin tavallista, että siitä voitaisiin masennuksen ohella puhua kansansairautena. Työuupumus on vakiintunut termi, ihan hyvin voitaisiin puhua myös arkiuupumuksesta.

Usein työuupumuskin on kokonaisvaltaista, ei pelkästään työhön liittyvää uupumusta. Yllättävän harva paljosta huolehtiva osaa tuntea sen, että syvällä itsessä on valtava uupumus, jolle oikeasti pitäisi tehdä jotain, ennen kuin tulee totaalinen pakkopysäytys.

Ylivastuullisuus voi olla selviytymiskeino

Ylivastuullisuus on usein lapsuudessa opittu selviytymisen keino silloin, kun omat tarpeet eivät ole tyydyttyneet. Lapsi oppii kasvuympäristössään sen, millainen olemisen tapa on sallittua ja ei sallittua.

Ylivastuullisuuteen taipuvaisten ihmisten perheissä on usein päihteiden käyttöä ja muuta poissaolevaa tai vastuutonta vanhemmuutta. Lapset ottavat näissä perheissä ikätasoonsa nähden enemmän vastuuta kuin heidän kuuluisi ottaa ja pyrkivät ikäänkuin paikkaamaan sitä, ettei vanhempi osaa tai pysty.

Osa ylivastuullisuudesta on myös mallista opittua. Ylivastuullisuuden taustalla voi kyllä olla myös tiedostamatonta häpeää ja syyllisyyttä.

Ylivastuullinen ja alivastuullinen vetävät toisiaan puoleensa

Usein vastuunkantaja löytää lähelleen alivastuullisia ihmisiä tai hän tekee lähellään olevista alivastuullisia, esimerkiksi lapsiaan hän voi haluta säästää liialta vastuulta.

Ylivastuullinen saattaa vahingossa opettaa lapsilleen, etteivät he osaa tai pysty ilman hänen apuaan. Oikeasti lasten itsetunto kohoaa, kun he kokevat onnistumisia tilanteissa, joissa he saavat kantaa vastuuta ikätasoonsa sopivista asioista.

Parisuhteista löytyy ihan hirvittävän usein vastapari ylivastuullinen-alivastuullinen. Näissä parisuhteissa kuvio toimii usein jonkun aikaa. Kipuilu, syyttely ja valtataistelu alkavat yleensä jossain kohtaa, ja molemmat voivat huonosti.

Huomattavaa on muuten sekin, että ylivastuullinen kantaa usein vastuuta nimenomaan muista ja on vastuullinen suhteessa heihin, mutta vastuuta omista tunteista ja tarpeista voi olla vaikea kantaa.

Ylivastuullinen saattaa tuntea, että hänen tulee suojella muita liialta vastuulta, mutta ei huomaa, ettei suojele siltä itseään vaan päinvastoin. Ihan kuin ikuinen vastuunkantaja jaksaisi kantaa vastuuta enemmän kuin muut, näin hän itse saattaa luulla.

8 tapaa hellittää liiallisesta vastuunkantamisesta

Jos toivoisit, ettet enää kantaisi niin paljon vastuuta, voisit:

1. miettiä, mitkä kaikki asiat sinua kuormittavat. Yritä katsoa elämääsi mahdollisimman rehellisesti

2. miettiä, onko elämäsi jatkuvaa suorittamista ja keskeneräisyyttä

3. pohtia, mistä ylivastuullisuutesi kumpuaa – vastuunkannon juuret löytyvät todennäköisesti lapsuudestasi tai nuoruudestasi

4. opetella läsnäolon taitoja, jotta opit tiedostamaan jaksamistasi ja rajojasi, josta seuraa se, että voisit harjoitella rajojen asettamista ja syyllisyyden tunteen sietämistä

5. harkita sitä, että asetat edes joskus omat tarpeesi muiden tarpeiden edelle

6. harkita avun pyytämistä ja vastuun jakamista

7. alkaa pikku hiljaa luoda sellaista elämää, johon mahtuu kohtuullisen vastuun lisäksi iloa ja rentoutta

8. opetella tykkäämään itsestäsi sellaisena kuin olet – ilman että oma ihmisarvo pitää ansaita kohtuuttomalla tekemisellä ja vastuunkannolla.

Jos olet äiti, kannattaa lukea myös teksti:

Äitikään ei pysty kaikkeen, vaikka haluaisi – Moni äiti uupuu yrittäessään enemmän kuin parhaansa

Tämän tekstin sinulle tarjosi Suomen ev.lut. kirkko.

Äitikään ei pysty kaikkeen, vaikka haluaisi – Moni äiti uupuu yrittäessään enemmän kuin parhaansa

Tämä teksti on kirjoitettu kaupallisessa yhteistyössä Suomen ev.lut. kirkon kanssa ja se on syntynyt yhteisestä kiinnostuksesta suomalaisten henkiseen hyvinvointiin.

Kirjoittaja: opettaja, kirjailija ja retriitinohjaaja Susanna Erätuli

Silloin kun en vielä ollut äiti, tiesin millainen äiti minusta tulisi, jos minusta tulisi äiti. Läsnäoleva, innostava, askarteleva, luonnonmukainen, leipova, huumorintajuinen, herkkyyden huomioiva ja niin edelleen. Lista taisi olla aika pitkä. Korkeat odotukset äitiydessä onnistumiseen olivat siis olemassa jo ennen vanhemmuutta.

Heti äitiyden alkumetreillä sain huomata, ettei sisäisiin ja ulkoisiin odotuksiin vastaaminen olekaan aivan yksinkertaista. Miten onnistun tässä? Minkälainen tulevaisuus meitä odottaa?

Näitä asioita vanhemmat ovat kautta aikojen ja maailmankolkkien pohtineet. Lapsen mukana syntyvät ilon ja onnen lisäksi vastuu ja huolet. Onneksi syntyy myös äidinvaisto, jonka kuulemista saa harjoitella.

Vastasyntyneen vierellä kaiken ainutkertaisuus on todellista. Jos tuohon ihmeellisyyteen ei pystykään vastaamaan niin hyvin kuin haluaisi tai odotetaan, syntyy vaikeita tunteita. Silloin yrittää kenties enemmän, että saisi kaiken toimimaan.

Lapsi myös muuttuu silmissä. Juuri kun luulet tietäväsi mikä toimii, hän osoittaakin uutta. Hän on elämän liittolainen, yhtä muuttuva kuin elämä itse. Onneksi myös äiti saa muuttua. Tulee monia uusia vaiheita ja mahdollisuuksia.

Minkälainen on hyvä äiti?

Jos lapsi kompuroi elämänsä varrella, katse kääntyy kuitenkin usein kysyvänä äidin suuntaan – myös äidin oma katse. Mitä teit tai jätit tekemättä?

Harva äiti ilmoittaa, että on hoitanut tehtävänsä täydellisesti. Tavallisempaa on tasapainotella riittämättömyyden, syyllisyyden ja huonommuuden tunteiden kanssa ainakin jollain äitiyden osa-alueella. Keskity silloin siihen, mikä sujuu – kaikilla sujuu jossain.

Hyvinvointiin liittyvää tietoa on myös nykyään paljon tarjolla. Tietojen keskinäinen ristiriitaisuus voi lisätä epätietoisuutta ja oikean valinnan painetta. Suvun, läheisten ja tuttujen lisäksi vertailukohtana on koko maailmanlaaja verkko ideoineen. Äitiyden lisäksi odotukset voivat kohdistua työhön, asumiseen, parisuhteeseen, unelmien toteuttamiseen tai terveyteen.

Jos perheen henkiset ja konkreettiset tukiverkot ovat samaan aikaan hatarat, ei ole ihme, jos välillä väsyttää. Uupuneena ihan tavallisetkin asiat kärjistyvät. Se on luonnollista. Et ole ainoa, joka väsyy, ja jota tympii, vaikka huonolla hetkellä siltä tuntuukin. Se ihmisyyden mekanismi, joka saa pohtimaan, onko toiminut oikein, on tarkoituksenmukainen, mutta se voi kääntyä itseä vastaan. Välillä kurssia pitää tarkistaa, mutta itsensä soimaaminen ei ole paras keino siihen.

Epätäydellisyyden sietäminen – siis ideaalien ja todellisuuden välisen eron sietäminen – on yksi äitiyden suurista oppitunneista. Jos hyväksyt sen, ettet aina pysty siihen, minkä tiedät mahdolliseksi, päästät itsesi ja muut helpommalla.

Nyt neljän lapsen äitinä, 20 vuoden kokemuksella äitiydestä, minulla on periaate: pidän rakkaudesta kiinni ja toivon, että se riittää.

ÄITI HYVÄ,

Kaikkeen et pysty, vaikka kuinka haluaisit,
sillä ihmiset ovat rajallisia.
Tarkista välillä se, mitä itseltäsi odotat.
Onko se toteutettavissa ja inhimillistä?

Liian moni joutuu jaksamaan yksin,
vaikka kenenkään ei kuuluisi.
Ihmisyyden väistämättömät vaikeudet
kuuluu ratkoa yhdessä.

Rakenna äitiyttä omista lähtökohdista,
ja keskity vertailun sijaan vahvuuksiin.
Vanhemmuus ei ole suoritus, kilpailu tai pikajuoksu,
vaan pitkän linjan työtä tärkeiden asioiden eteen.
Entä jos jotain menee vinoon?
Kyllä kaikilla jotain menee vinoon.
Toivon, että se kaikki, minkä kanssa ponnistelet,
selkenee, oikenee ja avautuu.

Jos ongelmat kasaantuvat, jaa ensin yksi huoli.
Vyyhdin keriminenkin aloitetaan yhdestä kohdasta.
Annos haikeutta on kai mukana myös silloin,
kun kaikki on oikein hyvin.

Jos koti on kaaoksessa, niin sitten se on,
kyllä kaiken järjestymisellekin on aikansa.
Ja eikö muka kaaos ole elämää, siinä missä järjestyskin?

Väsyneenä tarvitset ensin lepoa,
et tähtiä taivaalta tai uusia tavoitteita.
Ja jos lapsilta kysyttäisiin,
he kai tahtoisivat äitiensä nauravan ja joskus leikkivän.

Rakkauden runsaudessa lapsi on armollinen,
mutta tarkkanäköisyydessä armoton.
Hän näkee lävitsesi, tuntee sisältäpäin,
auttaa antautumaan.

Rakkaus, yhteys ja voima –
opettele luottamaan niihin.
Vaisto, rohkeus ja suoja –
kuuntele hengitystä.

Lapsella on oma polkunsa –
kaikkeen et voi vaikuttaa, eikä tarvitse.
Lapsi on elämänkin lapsi,
ja elämä kantaa.

Jos elämä tuntuu joskus suorittamiselta ja vastuu liiankin painavalta, kannattaa lukea myös teksti:

Oletko ikuinen vastuunkantaja? – Näin opin hellittämään ylivastuullisuudesta

Tämän tekstin sinulle tarjosi Suomen ev.lut kirkko.

Kaipaatko syvempää yhteyttä luonnon ja elämän kanssa – tässä on lempeä harjoitus yhteyden kokemiseen

Milloin keksimme, että on ihmisestä erillinen luonto? Me kaikki ihmiset olemme luontokappaleita. Ei ole meistä erillistä luontoa. Kun kosketat toista ihmistä, kosketat luontoa. Kun kosketat vasemmalla kädelläsi oikeaa käsivartta, kosketat luontoa. Kokeile oman käsivartesi koskettamista tämän oivalluksen kanssa. Miltä tuntuu koskettaa luontoa? Olet samaa luontoa planeettojen, auringon ja tähtien kanssa.

Samalla tavalla olemme osa elämää, ja sen jatkuvaa muutosta, kasvua ja laajenevaa tutkimusmatkaa. Kuitenkin joskus voi tuntua, että olemme kovin yksin suuressa universumissa ponnistelemassa oman pienen onnemme puolesta haastavissa tilanteissa ja olosuhteissa. Emmekä ole välttämättä edes pyytäneet paljoa.

Mistä sitten tämä erillisyyden kokemus johtuu?

Erillisyys johtuu mielikuvista

Sanoisin, että erillisyyden juuri on mielikuva itsestämme. Sillä on käyttötarkoituksensa. Se auttaa orientoitumaan aikaan, paikkaan ja ihmisten luomaan maailmaan. On hyvä oppia pitämään huolta omasta itsestä erillisenä olentona. On tärkeää tunnistaa mitä tarvitsee ja kaipaa ja toisaalta mitä ei. On hyödyllistä osata pyrkiä kohti haluamaansa ja osata myös asettaa terveitä rajoja.

Uskon, että on mahdollista kokea samanaikaisesti tervettä erillisyyttä, joka mahdollistaa omasta ainutlaatuisesta itsestä huolehtimista, ja yhteyttä kaiken kanssa.

Syvä yhteyden tunne voi saada aikaan syvän turvan kokemuksen, sisäisen täyttymyksen ja kokemuksen, että on kotona elämässä. Tämä taas mahdollistaa autenttisen itsen ilmaisemisen ja näkyväksi tekemisen. Tätä melkein kaikki ihmiset kaipaavat.

Haluan jakaa tässä metsäisen harjoituksen, jota voi myöhemmin tutkia missä vain. Harjoitus pyrkii muistuttamaan, että olemme yhtä luonnon ja elämän kanssa. Sen tarkoitus on auttaa murtautumaan ulos itsekeskeisistä mielikuvista ja oivaltamaan, että ei ole koskaan ollut erillinen luonnosta ja elämästä.

Tämän harjoituksen tulisi avata myös syvää spontaania myötätuntoa ja halua auttaa kaikkea elävää. Jos se saa käpertymään vain pieneen itseen, niin silloin suosittelen löytämään lisää rakkautta muiden harjoitusten avulla tai vaikka elämällä arkista auttamisen täyteistä elämää.

Harjoitus yhteyden löytämiseen

1) Mene kauniiseen, rauhalliseen ja ravitsevalta tuntuvaan metsäpaikkaan.

2) Rentoudu – erityisesti päästä kasvot, rintakehä, hartiat, vatsa ja lantion alue rennoksi.

3) Tämän jälkeen anna huomiosi ja katseesi vaeltaa rennosti ja vapaasti luontoympäristössä.

4) Seuraavaksi totea sanoin ääneen tai mielessäsi, jos mahdollista oivalla vain, että jokainen asia johon huomiosi osuu on minä. (eli siis sinä, joka tätä harjoitusta teet)

Hyvin voi alkuun todeta. Puu – minä. Kanerva – minä. Lintu – minä. Kallio – minä. Pilvi – minä. Ja niin edelleen. Mutta kun oivaltaa mistä on kyse, niin usein riittää, että huomio vain osuu johonkin. Tällöin sitä on kuin hyväksyvä läsnäolon avaruus, joka sisällyttää kaiken.

Harjoitusta voi kokeilla moniin asioihin

Moni voi alkuun huomata, että kauniita asioita voi olla helpompaa sisällyttää osaksi itseä. Onkin seuraavan tason oivallus, kun mielen mielestä ”rumat, rikkinäiset ja muut epätäydelliset” asiat voi vain hyväksyen sisällyttää mukaan.

Harjoitusta myöhemmin voi kokeilla myös vaikka kaupunkiympäristössä. Kun lopulta voi katsoa ”mielen mielestä rumaa ja epätäydellistä” asiaa tai ihmistä ja vain sisällyttää sen mukaan, niin silloin tämä harjoitus voi todella avata sydämen ihmisiä, elämää ja itseä kohtaan.

Samoin voi harjoittaa hyväksyntää sisällyttämällä osaksi itseä kehon osia, ”epätäydellisiä” kehon osia, tunteita, aistimuksia ja tietenkin myös epämiellyttäviä tunteita ja aistimuksia. Kaiken voi sisällyttää itseensä.

Jotakin voi rentoutua syvällä sisimmässä, kun ei tarvitse ylläpitää erillisyyden kokemusta huonoista asioista, joita ei halua olla ja hyvistä asioista, jotka haluaa olla. Moni on varmasti huomannut, että vauvat, jotka elävät ilman erillisyyden kokemusta, ovat hyvin rentoja ja hengittävät vapaasti?

Maailman ja ihmisten arvostelu on aina merkki, että samaa tekee myös itselleen. Jos todella hyväksyy maailman ja ihmiset, niin silloin hyväksyy myös itsensä.

Tämä harjoitus on rakkauden harjoitus. Joogatraditioissa kuvaillaan kahta polkua syviin oivalluksiin. On rakkauden polku, joka muistuttaa, että on itse kaikki mitä havaitsee (I am that). On myös viisauden polku, joka muistuttaa, että ei ole mitään mitä havaitsee (not this, not that).

Kun todella hyväksyn maailman ja ihmiset, niin hyväksyn itseni.

Kun todella hyväksyn itseni, niin hyväksyn maailman ja ihmiset.

Hieman samoihin oivalluksiin vie Metsässä – uppoudu metsään, itseen ja elämään -kirja (s.214-219). Siellä on luku ”Yhteyden syventäminen luontoon ja kaikkeen” ja oivallinen harjoitus ”elämään uppoutuminen”.

Jos innostuit, niin Hidasta elämää -puodista löydät Metsässä – uppoudu metsään, itseesi ja elämään -kirjan.

Unsplash kuvat: Lawrence Walters / Kunal Shinde / Jordan Wozniak

Katso täältä seuraavat metsäkoulutukseni – lämpimästi tervetuloa mukaan!

Millaista oli rakastua poikkeusaikana? Rakastuneet Laura ja Lotta kertovat

Laura Kiviahon, Lotta Riekin ja Lyyli-koiran perhe asustaa tällä hetkellä Helsingissä. Laura ja Lotta tapasivat toisensa poikkeusaikana, rakastuivat ja muuttivat yhteen. Poikkeusaikana seurustelu on opettanut heitä rakastamaan syvemmin ja hyväksymään toisen sellaisena kuin hän on.

Meidän parisuhde on tuore ja alun tapailuvaihe jäi kokonaan pois poikkeusolojen takia. Molemmilla meneminen ja seikkailu on ollut aina elämässä läsnä, joten olemme olleet ihan uuden äärellä, kun aloitimme yhteisen matkamme poikkeustilassa vetäytyneinä kotioloihin.

Poikkeusaika riisui meistä ja elämästämme kaiken ylimääräisen pois ja jäimme paljaiksi. Ei ole voinut paeta itseään, arkeaan tai omaa kumppaniaan humputuksiin, vaan on päässyt näkemään ja kokemaan toisesta laajan kirjon erilaisia puolia. Osa näistä puolista on ollut sellaisia, joita ei ole pystynyt valjastamaan vielä itselle, mutta kovasti haluaisi. Tämä on luonut välillä epämukavuutta ja kumppania on ollut vaikea kohdata. Silloin on pitänyt reflektoida ja tunnustaa itselle, miksi jotkin piirteet toisessa ärsyttävät.

Nukumme, heräämme, työskentelemme, lenkkeilemme ja käymme kaupassa yhdessä joka päivä ja viikko. Se ei onneksi ole tuntunut meidän suhteessa siltä, että olisi pitänyt juosta toista karkuun, vaan päinvastoin. Olemme oppineet rakastamaan ja inspiroitumaan toisistamme vielä enemmän. Toisen kanssa viettämä aika on ollut hyvä alusta parantaa kommunikaatiotaitoja, joita jokaisessa suhteessa tarvitaan. Me olemme tietoisesti harjoitelleet riisumaan omaa egoamme kommunikoinnin keskellä, jotta molemmat ovat tulleet kuulluiksi ja ymmärretyiksi.

Muista, että sinun ei tarvitse päästä sanomaan aina viimeistä sanaa – ette ole vastustajia, vaan pelaatte kumppanisi kanssa samassa tiimissä. Hyväksy se tosiasia, että teidän ei tarvitse olla aina kaikesta samaa mieltä. Nähkää erilaiset näkökulmat rikkautena ja omaa maailmankuvaa laajentavina mahdollisuuksina.

”Muista, että sinun ei tarvitse päästä sanomaan aina viimeistä sanaa – ette ole vastustajia”

Molemmat olemme arvostaneet yhteistä aikaa mahdollisuutena itsemme, unelmiemme ja myös pelkojemme tutkiskeluun toistemme kautta ja yhdessä pohtien. Joutilaisuus on ollut suloinen maailma, jossa olemme päästäneet myös sisäiset lapsemme valloilleen. Me olemme pitäneet arjessa mukana leikkisyyden ja kosketuksen, koska ne ovat meille tärkeitä. On ollut vapauttavaa näyttää puolisolle, mitä kaikkea ihanaa ja kamalaa omaan itseen kuuluu ja tuntea toisen hyväksyntä ja rakkaus. Silloin, kun itkettää, itke ja silloin, kun olet uupunut, sano asia ääneen. Kumppanina riittää, että antaa tilaa toisen tunteille ja on hänelle läsnä.

Poikkeustila on tuonut oman itsen reflektoinnin lisäksi myös paljon ajatuksia parisuhteesta ja siihen liittyvistä toiveista sekä myös kehityskohdista. Seesteisesti soljuvan dynamiikan syntyminen tai toisen rytmin tunnistaminen ja ymmärtäminen harvoin ilmestyvät tyhjästä ilman yhteistä harjoittelua ja tutustumista siihen, miten me toimimme yksilöinä eri tilanteissa ja hetkissä.

Elämä on ollut poikkeusaikana hyvin arkista ja toistanut itseään. ”Päiväni murmelina” vai miten se meni? Seikkailuja kodin ulkopuolella ei ole ollut, mutta toisaalta on ymmärtänyt läsnäolon ja pysähtymisen tärkeyden ja sen arvon meille yksilöinä, mutta myös pariskuntana.

Moni pariskunta turvautuu erilaisten ulkoisten asioiden tuomaan vaihteluun ja niillä arjen kuorruttamiseen täydemmäksi ja onnellisemmaksi. Meidän kohdalla on ollut helpottavaa huomata, ettemme tarvitse ainoatakaan luksuslomaa tai suuria spektaakkeleita, sillä tavallisen arjen keskellä pystymme itse luomaan omat seikkailumme yhdessä ja ammentamaan iloa toisesta. Olemme nauttineet kauniista kotivaatteista, hitaista aamuista ja juhlakattauksesta siivouspäivän kunniaksi.

”On ollut helpottavaa huomata, ettemme tarvitse ainoatakaan luksuslomaa tai suuria spektaakkeleita, sillä tavallisen arjen keskellä pystymme itse luomaan omat seikkailumme”

Ne on ne pienet asiat ja hetket, jotka loppujen lopuksi oikeasti merkitsevät, näkyvät ja tuntuvat meissä ja elämässämme. Kun mietimme suurempaa kuvaa, on paljon tärkeämpää tehdä jokapäiväisestä elämästä seikkailua kuin käydä seikkailuilla silloin tällöin.

Viimeinen vuosi on kyllä hyvin tuonut juuri tähän perspektiiviä. Pienten asioiden juhlistaminen ja kiitollisuus kaikesta hyvästä, mitä toisen kanssa on luonut, ovat korostuneet ja tuoneet meille ainakin varmuuden siitä, että se oikea maailman rakkain tyyppi on tuossa vierellä.

Kirjoittajista

Laura Kiviaho ja Lotta Riekki sanovat olevansa toisilleen muusia. Heillä on vahva usko siihen, että yhdessä he voivat olla mitä vain ja tehdä mitä vain. Heidän missionsa on tuoda mahdollisimman monelle inspiraatiota ja työkaluja täyttämään elämä rakkaudella.

Laura on LCF Life Coach ja jakaa Instagramissa tilillään @favouritefeeling_ pohdintoja rakkaudesta, itsensä kehittämisestä ja parisuhteesta.

Hidasta elämää -blogissa Laura ja Lotta kirjoittavat yhdessä siitä, mitä kaikkea rakkaus heille on ja millaista perhe-elämä on ollut poikkeusoloissa.

8 asiaa, jotka vahvistavat luottamusta elämää kohtaan

Epäluottamus on vahvasti läsnä tässä ajassa.

Koska on paljon epäluottamusta, se tarkoittaa, että on vähän LUOTTAMUSTA.

Luottamusta siihen, mitä pitäisi tehdä.

Luottamusta siihen, ketä pitäisi uskoa.

Epäluottamus saattaa luoda tarvetta löytää kadonnutta luottamuksen mukanaan tuomaa turvaa, jostain muualta.

Ihminen pyrkii löytämään tilan, jossa hän kokee olevansa turvassa. Silloin saatetaan turvautua näkemyksiin, jotka tarjoavat hetkellisen turvasataman epäluottamuksen merillä.

Syvempi luottamus elämään on nähdäkseni kaikkien saatavilla, mutta vähemmistö päättää sen valita omaksi polukseen, ymmärrettävistä syistä. Se ei myöskään synny hetkessä, vaan säännöllisistä elämän valinnoista, jotka pikkuhiljaa vahvistavat sitä voimaa, joka sinussakin on sisällä. Joko käytössä, tai passiivisena odottaen käynnistystä. Sussa on kaikki se, mitä odotat tällä hetkellä ulkoisten tahojen sinulle tarjoavan. Luottamusta elämää kohtaan.

Kahdeksan asiaa, jotka vahvistavat luottamusta elämää kohtaan.

1.Läsnäolo

Voi tuntua kliseiseltä sanoa läsnäolo, mutta seison vahvasti tämän takana. Kuinka usein sinun elämässäsi on sapelihammastiikeri tai muu vastaava välitön uhka edessä? Todella harvoin, silti mielellä voimme kuvitella vaikka ja mitä. Etkö usko? Mieti sitä, kuinka usein olet maannut sängyssä ja mielellä luonut uhkakuvia huomisesta. Tämä on mahdollista, vaikka fyysisesti olemme täysin turvassa kaikelta muulta maailmalta. Mieli on vahva väline.

2. Ota vastuu – mihin keskityt, lisääntyy

Me olemme vastuussa omasta olemisestamme tietyn pisteen jälkeen. Me itse määritämme sitä mihin keskitymme, mille päätämme itseämme altistaa. Miten aloitamme aamun, mitä ruutua katsomme ensimmäiseksi, mihin annamme mielemme vaellella ja mihin keskitymme joka päivä. Meidän todellisuus muodostuu niistä asioista, mille itseämme jatkuvasti altistamme ja olemme altistaneet. Ja se on täysin sinun päätettävissä, ota siis rohkeasti siitä vastuu.

3. Kontrollista, hyväksyntään – yritätkö muuttaa säätä?

Kaikkeen emme voi vaikuttaa, se on hyvä hyväksyä, ellei halua elää koko elämäänsä jatkuvassa puutteessa, siitä mitä pitäisi olla. Me vastustamme usein elämää ja asioita siinä. Me toivoisimme, että ne olisivat erilailla, toisin sanoen, sillä tavalla, kuin me itse ne haluaisimme olevan. Yritämme kontrolloida ihmisiä, ihmissuhteita, sosiaalista asemaamme, toisten mielipiteitä – lista on loputon. Mietippä säätä, kuinka usein yrität sitä muuttaa? Huomattavasti helpommalla pääsee, kun hyväksyy sään ja pukeutuu sen mukaisesti – sama pätee elämään, varustaudu parhaalla mahdollisella tavalla, päästä irti elämän kontrolloimisesta ja opettele ratsastamaan elämän aalloilla.

4. Hanki juttu, johon voit keskittyä – riippumatta siitä mitä tapahtuu

Kun kuntosalit menivät kiinni, lopetitko liikkumasta? Kun harrastukset lopetettiin, jätitkö harrastuksen? Kun sosiaaliset paikat suljettiin, jätitkö ystävät?

Älä anna olosuhteiden määrittä sinun toimintaasi täysin. Toki, välillä sitä pitää kalibroida ja muuttaa jopa toimintatapoja, se on elämää. Mutta samaan aikaan, älä anna ulkoisten olosuhteiden määrittää sitä, mihin keskityt ja mitä toimia jatkat. Liiku, harrasta, ole sosiaalinen, vaikka tavat olisivat eriä, kuin mihin olet tottunut.

5. Kehollisuus – päästä kehoon

Tämä pointti on varmasti jo tullut selväksi, mikäli seuraat minun juttuja, päästä itsesi tulemaan mielestä kehoon useammin päivän aikana. Älä usko tarinoihin, mitä mielesi tuottaa, vaan kommunikoi kehosi kanssa, tutustu siihen, käy treffeillä, flirttaile ja pidä sun kehoa sylissäsi. Todellisuus näyttää hyvin erilaiselta, kun olet kehollisena. Avanto, sauna, kävely, liikkuminen, lempiminen, valitse suosikkisi ja ole kehollinen, sinä senkin lihallinen otus.

6. Kilauta kaverille

Sosiaaliset suhteet määrittävät meidän olemistamme. Älä jätä evoluution tärkeintä valttikorttia käyttämättä. Jos ei kasvotusten, niin vaikka kilauttamalla. Jokainen tosin tietää, että mikään ei korvaa kasvotusten kohtaamista. Sanat ovat jäävuoren huippu siitä, mitä todellisuudessa kaipaamme.

7. Suunnitelma, focus ja rituaalit.

Kun suunnitelmat menevät, älä anna sen viedä sinun keskittymistäsi. Mukaudu, hienosäädä ja luo uutta suuntaa ja suunnitelmaa, jotka inspiroivat sinua menemään eteenpäin. Hanki rituaaleja, jotka vahvistavat sinua, rappeutumisen sijaan.

Rituaalit tekevät sinusta sinun.

“We are what we repeatedly do. Excellence, then, is not an act, but a habit.” ― Aristotle

8. Ymmärrä, että olemme yhteydessä kaikkeen

Koko ympäröivä maailma on yhteydessä sienirihmastojen, bakteerien, virusten, puiden, kasvien, eläinten, myös meidän ihmisten kautta kaikkeen. Me kommunikoimme ja luemme ympäristömme viestejä jatkuvasti. Mikäli koet olosi yksinäiseksi, voit miettiä sitä linjastoa, joka on mahdollistanut sinun olemassaolosi. Vanhempasi, isovanhempasi, heidän vanhempansa, aina metsästäjä-keräilijä aikoihin asti. Sinun olemassaolosi on täysi ihme, muista se, kun olo tuntuu joltain muulta – olet elämän ihme.

Kurkkaa myös aiheesta video alla:

Mitä kiintymyshaavat oikein ovat ja voiko niitä eheyttää suhteessa?

Parisuhde on hyvin herkkä suhde, jonka alueella haavoittuvaiset kohtamme tulevat usein näkösälle. Se peilaa esiin epävarmuuksia, pelkoja ja usein myös alitajuisia reagointimalleja. Kaipaamme jokainen kokemusta siitä että tulemme hyväksytyksi ja rakastetuksi ja että voimme luottaa kumppanin olevan emotionaalisesti saatavilla kun tarvitsemme, ainakin valta-osan ajasta. Ja vastaavasti jokainen kantaa suhteessa tietoisesti tai tiedostamattaan pelkoa hylätyksi- taikka torjutuksi tulosta. Se miten reagoimme näihin pelkoihin vaikuttaa usein merkittävästi siihen miten reagoimme kumppaniimme, erityisesti stressaavissa tilanteissa.

Parhaimmillaan parisuhde voi olla turvallinen ja eheyttävä, mutta se ei todellakaan ole sitä itsestään selvästi. Eheyttävä suhde ei tietenkään tarkoita täydellistä suhdetta vaan enemmänkin pääosin turvallista tilaa käsitellä yhdessä vaativia tunteita ja teemoja joita suhteet myös vääjäämättä nostavat esiin.

Eheyttävän suhteen elementtejä ovat mm. kuulluksi ja nähdyksi tulo, emotionaalinen tavoitettavuus ja turvallinen vuorovaikutus.

Surullisimmillaan, suhde voi olla uudelleen traumatisoiva.

Kiintymyshaavoihin reagoimme jokainen tavallamme, ehkä alamme ylivaromaan, ylisopeutumaan, ylimiellyttämään.Ehkä vältämme ilmaisemasta todellisia tunteitamme ja toiveitamme. Ehkä taas hyökkäämme kiivaasti kun tunnemme olomme uhatuksi. Ehkä olemme herkästi siilipuolustuksessa kykenemättä kuulemaan toista. Ehkä vetäydymme vaikeista keskusteluista.

Näiden reagointimallien takana on hyvin usein jokin kiintymyshaava, jonka uusiutumista koitamme (ymmärrettävästi) välttää.

Kiintymyshaavoja ja traumoja tyypillisesti luovat mm.

Uskottomuus – fyysisesti tai emotionaalisesti
Piilottaminen, Salaaminen, valehtelu
Toistuvasti yksin jääminen isojen tunnekokemuksien kanssa (kumppani mitätöi, välttää, kieltäytyy ottamasta vastuuta)
Kumppanin aktiivinen addiktio – jokin asia menee pakonomaisesti aina suhteen edelle
Jatkuva vastuuttomuus omasta käyttäytymisestä
Jatkuva emotionaalinen etäisyys
Ristiriitaisen ja välttelevän suhdedynamiikka voi pahimillaan olla uudelleen traumatisoivaa

Voiko sellaista suhdetta eheyttää, jossa näitä kiintymyshaavoja on jo syntynyt?

Tähän ei ole ehdotonta EI:tä, mutta ei ehdotonta KYLLÄ: äkään.

Jos näitä haavoja halutaan eheyttää suhteen sisällä, se kysyy ennenkaikkea TEKOJA ja TOISTOJA, korjaavia kokemuksia ja luottamuksen uudelleen rakentamista ja siihen vilpitöntä sitoutumista, suostumista työskennellä yhdessä suhteen turvallisen vuorovaikutuksen puolesta. Turvan lisääminen suhteeseen on onneksi mahdollista, jos kumpikin ovat valmiita harjoittelemaan. Keskeisimpiä harjoituksia ovat tällöin aito kuuntelu ja halu ymmärtää, vastuunotto, emotionaalinen saatavilla olo ja vastaanottavuus.

On keskeistä kysyä itseltään:

Mikä toisi suhteeseemme lisää turvaa?

Mitä tarvisin kumppaniltani?

Mikä minun osuuteni on turvallisessa vuorovaikutuksessa?

Olenko valmis ja haluanko harjoitella?

Katso lisää aiheesta videolta!

Uskallatko kysyä kriisissä olevan ystävän vointia? Sillä voi olla uskomattoman suuri merkitys

Elämän musta huumori tarjosi minulle jälleen herkullisen ajanjakson, missä eri elämänalueilta tupsahteli samanaikaisesti isoja kasvun paikkoja sekä kuormituksia diilattavaksi. Yksi tärkeimmistä voimavaroista ja selviytymiskeinoistani on jutella ystävien kanssa. Näiden ”kasvupyrähdys” kuukausien aikana oli muutamia hetkiä, jolloin en tavoittanut ystäviä puhelimitse (kiitos ystävät, kun pidämme rajoistamme kiinni puolin ja toisin). Oloni tuskissa kärvisteltyäni, jostain juolahti mieleen kriisipuhelimeen soittaminen.

Sisäinen kriitikko ja luuriin tarttuminen

En ollut aikaisemmin soittanut kriisipuhelimeen ja tämä oli sisäiselle kriitikolle oiva hetki heittää kiusoittelevaa löylyä kiukaalle. Kari ”The Kriitikko” jutteli hiilihanko kainalossa olkapäältä tyyliin: ”pitäskö olla vielä pahempi olo / tilanne jotta voi soittaa, kehtaanko soittaa tällaisista asioista, vienkö soittoaikaa joltain joka on just hyppäämässä katolta, pitäiskö hävettää olla hyvinvointivalmentaja joka on näin romuna, miten mä voin auttaa ketään jos en ite osaa auttaa itteäni…”

Onneksi Kari tietää, että ymmärrän ja siedän sen negistelevää läpänheittoa lempeällä itsemyötätunnolla. Karinkin tarvitsee välillä päästä purkamaan paineita! Kun Karin (asiaan kuuluvat) tuominnat oli kuultu sekä otettu vastaan, oli tilaa todeta itselleni tyypilliseen tapaan – no todellakin soitan kriisipuhelimeen! Ihan vaikka kettuillakseni Karille 🙂 No joo, kyllä mulla oli ihan todellinen tarve sekä aito kiinnostus, että millainen kokemus se tulisi olemaan – myös ammattini näkökulmasta.

Varsinaisen asian jälkeen löytyi yllätysbonus

Yksi kriisipuhelin soittokerroista oli erityisen tärkeä. Asian läpikäymisen jälkeen kerroin terapeutille ystävästäni, jonka kanssa olin puhunut vaikeuksista. Hän oli lähettänyt pari päivää puhumisemme jälkeen lyhyen viestin kysyäkseen vointiani. Kerroin miten tärkeältä ja voimauttavalta viesti oli tuntunut. Olin ystäväni mielessä ja sydämessä. Hänen kiinnostuksen kautta myönteiset tunteet heräsivät eloon entistä vahvempina. Koin itseni arvokkaaksi, hyväksytyksi, rakastetuksi ja hänen perheeseensä kuuluvaksi (herkistyn kirjoittaessani tätä…). Nämä olotilat, tunteet ja viestin jälkeinen kokonaisvaltainen ihanuuden kokemus olivat tosi tärkeitä matkallani vaikeuksien läpi.

Kertoessani asiasta terapeutille pohdin ääneen voinnin kyselyn ja asioihin palaamisen merkitystä ja tärkeyttä. Tunnistin, että tämä on sellaista mitä itse tarvitsen ja kaipaan jatkossa. Tajusin myös, että voin ja haluan toimia samoin omille ystävilleni ja tehdä sitä aiempaa enemmän sekä pidempikestoisesti, ei vain yhtä kyselykertaa.

Vaikka asia on tuntunut vähän hassulta ja nololta, olen pyytänyt muutamilta ystäviltäni: ”tarvitsen ja toivon, että kysyt silloin tällöin vointiani (vaikka vain lyhyellä viestillä) nyt kun on hankalaa, haluatko toimia näin?”

Johtaako hienotunteisuus yksin jäämiseen?

Terapeutti sanoi myös, että suomalaisessa kulttuurissa on totuttu olemaan liian hienotunteisia. Kuvitellaan, että surun tai vaikeuden äärellä olevalle tarvitsee antaa aikaa ja omaa rauhaa. Valitettavasti tämä saattaa johtaa siihen, että ihmiset jäävät yksin vaikeuksiensa kanssa ja mun mielestä se on ihan perseestä! Joo, tarvitaan myös aikaa ja rauhaa – haluan kuitenkin olla luomassa kulttuuria, jossa USKALLETAAN KYSYÄ VOINTIA. Vaikka olisikin riskinä ”tuppautua liikaa iholle kyselemään” haluan mielummin ottaa sen riskin, kuin jättää toisen yksin. Mun vastuulla on kysyä ja toinen voi kertoa (voimavarojensa puitteissa), jos se ei ole sitä mitä hän haluaa. Sovittu?!

Miten sinä voit?

Rakkaudella,

Aleksi

P.S. Apujoukot:

MIELI ry:n Kriisipuhelin päivystää 24/7 numerossa: 09 2525 0111

Kriisikeskus netissä: http://tukinet.net/

Sekasin-chat nuorille – Suomen Mielenterveysseura: http://sekasin247.fi/

Solmussa-chat aikuisille – Suomen Mielenterveysseura: http://tukinet.net/teemat/solmussa-chat-783075200/

Valtakunnallinen mielenterveysneuvonta – Mielenterveyden keskusliitto MTKL: 020 391 920

Vertaistukipuhelin – Mielenterveyden keskusliitto MTKL: 0800 177 599

Lähde: https://eheydenlahde.fi/aputahoja/

3 pientä tarinaa tykkäämisestä – Se on sitä, että valitsee pelon sijasta rakkauden

Elettiin 1990-luvun puoliväliä. Olin 13-vuotias ja päättänyt etukäteen, että täällä ja tänään se tapahtuisi. Käynnissä ollut Jääkiekko-ottelu lähestyi kohti erätaukoa. Sydämeni hakkasi lujaa, mutta ei pelin takia. Seisoin jäähallin katsomossa ja tuijotin lumoutuneena edessäni olevaa vaaleaa kiharaista hiuspehkoa, joka ulottui kantajaansa puoleen väliin selkää. Ne kuuluivat luokallani olevalle Nannalle, koulun kauneimmalle tytölle.

Erätaukosummeri pärähti ja katsojat alkoivat liikehtiä. Nanna kääntyi ja näin hänen kauniit surumieliset silmänsä sekä suloisen hymyn, joka suuntautui vieressä olevan ystävän suuntaan. He kikattivat keskenään, mutta minulla oli totinen paikka.

Sisälläni riehui pyörremyrsky, joka sumensi ajatukset. Tunne oli silti niin voimakas, että sen täytyi olla todellinen. Olin tehnyt suunnitelman jo aiemmin, nyt täytyi vain toimia. Kopautin Nannaa olkapäähän ja vinkkasin häntä sivummalle. Nanna seurasi minua muutaman metrin päähän ystävästään, jossa hän ei kuulisi meitä. Vastasin Nannan kysyvään katseeseen tokaisemalla niin nopeasti kuin vain pystyin

“Alat sä olee mun kaa.”

Nannan pupillit laajenivat. Oma vatsani meni hetkessä sekaisin.

“No en ala.”

Nanna poistui päätään pyöritellen. Tiesin, että kun tieto tästä leviäisi koulun käytävillä, olisin vapaata riistaa kiusaajille. Onneksi tilanteeseen oli ratkaisu. Palasin Nannan taakse, ja kun ottelu jatkui, keskityin lähinnä härnäämään häntä. Heittelin karkkipaperikääreitä hänen hiuksiinsa ja vittuilin sillä osaamisella, mitä tuoreella seiskaluokkalaisella oli. Ei kai Nanna luullut, että olin ollut tosissani kysymykseni kanssa. Kaikkea kanssa!

Illan päätteeksi itkin hiljaa omassa huoneessani.

Hikinen käsi elokuvateatterissa

Joskus vuosituhanteen vaihteessa, ollessani parikymppinen koltiainen, vein tuoreen ihastukseni Ilonan elokuviin. Hän kuunteli höpinöitäni, katsoi minua silmiin ja nauroi vitseilleni. Kaikki vaikutti hyvältä. Satunnaisesti ja puolivahingossa tapahtuneet hipaisut viestivät välillämme olevasta jännitteestä. Jäljellä oli enää ultimaattinen testi, kaiken ratkaiseva kokeilu, elokuvateatterissa kädestä kiinni pitäminen.

Emmin elokuvan ensimmäisen tunnin, mutta jouduin skarppaamaan huomatessani, että klassiset käänteet veivät tarinaa kohti loppukliimaksia. Aikani alkoi loppua. Venyttelin sormiani reiden päällä ja pyyhkäisin hikoilevan kämmeneni puhtaaksi. Sitten tartuin Ilonaa kädestä kiinni. Juuri sellaisella ylitsevuotavalla varmuudella, ettei epävarmuudesta jäänyt mitään jossiteltavaa.

“Sori, mun kädet on vähän hikiset.”

Se ei haitannut Ilonaa. Samoin, kuin ei myöskään minua se, ettei elokuvan loppuratkaisu tuntunut enää järin kiinnostavalta.

Tunnustus kesken riidan

Joitain vuosia sitten tiesin meidän menneen liian pitkälle silloisen avopuolisoni kanssa. Olisimme voineet lopettaa riidan jo paljon aiemmin. Härkäpäiset egot olivat ottaneet ohjat ja arkinen kina roihusi dramaattisena kärsimysnäytelmänä, jossa sanoja ei säästelty.

Jossain vaiheessa avopuolisoni hiljeni, ikään kuin rauhoittuakseen. Sitten hän kosketti olkapäätäni, silitti sitä kädellään ja huokasi “anteeksi, mä rakastan sua oikeesti tosi paljon.” En tiennyt kuinka vastata, minua ei oltu ohjelmoitu moiseen käänteeseen. Ladattuna oli useampikin katkera lause, mutta ei yhtään sovittelevaa.

Murahdin, nyökkäsin ja lähdin itsekseni ulos. Pistin napit korvaan ja laitoin Spotifysta musaa soimaan. Juha Tapio lauloi ja tunnusti tykkäävänsä niin että halkee.

Maailman pelottavin tunnustus

Tykkäämisen tunnustaminen on yksi ihanimmista, mutta samalla myös pelottavimmista kokemuksista elämässä. En lainkaan ihmettele, miksi ala-asteella niin moni pyytää kaveria avuksi kysymään “alat sä olee sen kaa”. Mietin myös, kuinka moni ihmissuhde olisi säilynyt ehjempänä, jos tykkääminen olisi tunnustettu ääneen myös silloin, kun se kaikkein kiperimmin olisi kaivattu kuulla.

Kun tunnustaa toiselle tykkäävänsä hänestä, toivoo vastakaikua. Hetkessä on vahvasti läsnä pelko hylätyksi tulemisesta. Siitä, että minä en kelpaa. Tykkäämisen tunnustaminen on kuin joukkueurheilussa ratkaisevan finaaliottelun jatkoaika. Voittajalle on luvassa välitön euforia, häviäjälle pohjaton tyhjyys. Harvassa ovat silti ne hävinneet joukkueet, joiden pelaajat tappion keskellä potevat katumusta. Päinvastoin, merkitys jalostuu juuri siitä, että uskaltaa yrittää ja pistää itsensä likoon.

Kun katson itse jo elettyä elämääni taaksepäin, huomaan hymyn nousevan suupielille muistellessani kertoja, kun haparoivin lausein ja toisen katsetta vältellen tulin näkyväksi ilman suojamuureja ja tunnustin, että ”mä tykkään susta”. Toisinaan vastapuolen reaktio oli ”niin mäkin susta”, joskus taas huomasin jääneeni tunnustuksen kanssa yksin. Se sattui.

Ne kaikki ovat olleet hetkiä, joissa uskalsin tulla näkyväksi ihmisenä. Toki muistan myös tilanteita, joissa valitsin toisin ja pidin egosta rakentuvan viitan visusti ylläni. Pysyin vaiti, koska pelkäsin näyttää unelmani ja haavani. Kaikissa tilanteissa toimin silti parhaani mukaan, niillä voimilla ja sillä osaamisella mitä minulla kullakin hetkellä oli. Omaa inhimillisyyttä ja pelkoja kannattaa yrittää ymmärtää.

Tykkäämisen tunnustaminen vasten kasvoja on rohkeiden hommaa.

Se on sitä, että valitsee pelon sijasta rakkauden, vaikka aina ei tuntuisi siltä.

Tunne pelkosi, vapaudu elämään -uutuuskirja on tilattavissa Hidasta elämää -verkkopuodin kautta. Hanki kirja itsellesi tai ystävällesi täältä.

Ihmisenä kasvaminen on sen muistamista, keitä alun perin olimme

Koen, että ihmisenä kasvaminen on joltain osin sen muistamista, mitä alunperin olemme. Ystävystymistä sen pienen ihmisen kanssa, joka sisällämme edelleen asustaa. Palaamista ulkoisesta pitäisi olla -ajattelusta siihen, että kaikki on jo, ja on aina ollut, tässä.

Minulle tämä kasvu on tarkoittanut pitkien pimeiden aikojen jälkeen syömishäiriöstä ja itseni vahingoittamisesta toipumista, traumojen kohtaamista, pakenemisen lopettamista. Ja kaiken sen mylläämisen kautta, paluu kohti kotia on voinut alkaa.

Tarina, joka meillä jokaisella taustallamme on, on vain tarina — mutta samalla se voi olla suunnannäyttäjä. Minun tähänastisen elämäni suurin kasvutarinani on ohjannut katsomaan kohti syvintä sisimpääni.

Sen kautta olen löytänyt kauan sitten unohdetun, mutta tutun yhteyden kehooni. Kehon kautta yhteyden siihen, mitä sen avulla voi luoda, liikkeellä sanoittaa, miten kaikki elämä hengittää täällä samaan aikaan. Kaiken tuon yhteyden myötä, jonkinlainen ympyrä sisälläni on tässä kohtaa sulkeutunut.

Elämän käänteille ei tarvitse aina nähdä syitä, mutta ne voivat ohjata meitä kasvuun. Kasvu taas ei lopu koskaan, mutta matkalla voi huomata löytäneensä itsestään jotain arvokasta.

Jotain alkukantaisen aitoa, jonka muistaminen

tuo hymyn

solutasolle

saakka.

Tutustu myös Kotona kehossa -kirjaan

Ethän anna minkään estää sinua kuuntelemasta sydäntäsi – Nämä 5 asiaa auttavat rikkomaan lasikattoja ja raivaamaan tietä omannäköiselle elämälle

Teksti on tuotettu mainosyhteistyössä kustantamo Johnny Knigan kanssa.

Joskus saattaa tuntua siltä, ettei yksittäisen ihmisen aloittamalla muutoksella voi olla vaikutusta maailmaan. Suuretkin muutokset alkavat kuitenkin aina pienistä asioista – siitä, että uskoo itseensä ja siihen, minkä tietää sydämessään todeksi.

Yhdysvaltojen nykyinen varapresidentti Kamala Harris syntyi Kalifornian Oaklandissa intialaisen äidin ja jamaikalaisen isän perheeseen.Totuuden puolella -muistelmissaan (Johnny Kniga, 2021) Harris kertoo, miten hän peri perheeltään vahvan oikeudentunnon ja halun muuttaa ympäröiviä olosuhteita.

Nämä 5 inspiroivaa kohtaa ajoivat Harrisia eteenpäin uralla ja elämässä. Lainaukset on otettu Totuuden puolella -kirjasta (Johnny Kniga, 2021).

1. Varhaiset naisesikuvat

Naapuruston naiset ja erityisesti oma äiti saivat Harrisin uskomaan itseensä ja siihen, että muutos on mahdollinen:

”— äiti oli aikamoinen. Hän oli vaivoin 155 senttiä pitkä, mutta minusta hän tuntui 190-senttiseltä. Hän oli fiksu, kova, kiihkeä ja suojeleva. Hän oli reilu, uskollinen ja hauska. — Samalla kun hoivasi, hän myös kannusti meitä kovasti ja suurin odotuksin. Ja kaiken aikaa hän sai minut ja Mayan tuntemaan itsemme erityisiksi, ikään kuin voisimme tehdä mitä tahansa, jos vain tarttuisimme toimeen.”

”Yksi äidin lempisanonnoista kuului: ”Älä anna kenenkään sanoa, kuka sinä olet. Sinä itse kerrot, kuka olet.”

”Rouva Shelton opetti minulle todella paljon. Hän oli aina valmis auttamaan äitejä, jotka tarvitsivat neuvoja, tukea tai vaikkapa vain halauksen, sillä sellainen kuului asiaan. Hän otti enemmän sijaiskotilapsia kuin pystyn muistamaan ja adoptoi tytön nimeltä Sandy, josta tuli paras ystäväni. Rouva Shelton näki aina kunkin ihmisen edellytykset. Siitäkin pidin hänessä. ”

2. Oikeudenmukaisuus

Oikeudenmukaisuus oli Harrisille arvo, joka ajoi häntä kaikessa eteenpäin. Se vaikutti hänen ammatinvalintaansa juristina ja kuljetti hänet aina yhteiskunnan huipulle asti nykyiseen varapresidentin tehtävään.

Harris näki työnsä takana aina pienen ihmisen tarinan ja halu auttaa sai hänet ajamaan muutosta aina uudelleen. Harris koki työllään olevan todellista merkitystä ihmisten elämässä ja oli aina valmis taistelemaan sen puolesta, minkä tiesi todeksi sydämessään:

”Historia on osoittanut, että yhden ihmisen halu nousta puolustamaan sitä, mikä on oikein, voi toimia kipinänä, joka sytyttää kauaskantoisia muutoksia.”

”Kenenkään meistä ei pitäisi joutua taistelemaan yksin, ei yhdenkään. — On meidän tehtävämme puolustaa niitä, jotka eivät ole mukana elämää muuttavia päätöksiä tekevien pöydissä. Ei vain niitä, jotka ovat samannäköisiä kuin me. Ei vain niitä, jotka tarvitsevat samaa kuin me. Ei vain niitä, jotka ovat saaneet yleisöä kanssamme. Velvollisuutemme on parantaa ihmisten elinoloja – kaikilla pystymillämme tavoilla, kaikille, jotka ovat sen tarpeessa.”

”Tulevina vuosina on eniten merkitystä sillä, että näemme toistemme taistelussa itsemme. — riippumatta siitä, keitä olemme, miltä näytämme tai kuinka vähän meillä tuntuu olevan yhteistä.”

3. Oman sydämen kuunteleminen

Vaikka oma polku ei ole aina helppo, sisimpänsä ohjausta on aina mahdollista kuunnella. Harris kuunteli sinnikkäästi sisintään ja luotti itseensä:

”Huomasin ajattelevani usein äitiä ja sitä, mitä hän olisi mahtanut tehdä. Tiesin, että hän olisi kehottanut minua pitämään pinnan alla lujasti kiinni vakaumuksestani ja kuuntelemaan sisintäni. Vaikeat päätökset ovat vaikeita juuri siksi, etteivät niiden seuraukset ole selviä. Mutta oma sisin kertoo, onko tie oikea. Ja silloin tietää, mikä päätös on tehtävä.”

4. Sanojen voima

Sanat muokkaavat käsitystämme itsestämme ja maailmasta. Harris oppi nopeasti, että itsestään pitäisi puhua aina arvostavasti:

”Myöntääkseni oman töppäilyni laukaisin jossain vaiheessa itseäni vähättelevän vitsin. Pian sen jälkeen tauolla tuomari Horner kutsui minut virkahuoneeseensa. ´Älkää enää koskaan tehkö niin.´”

Sanoilla on merkitystä siinä, miten puhumme itsestämme, mutta myös siinä, miten puhumme toisistamme ja maailmasta:

”Sanoilla on kyky vahvistaa ja huijata, lohduttaa ja satuttaa. Ne voivat levittää niin tärkeitä kuin vääriäkin ajatuksia. Ne saattavat kannustaa ihmisiä toimimaan – hyvässä tai pahassa. Sanat ovat uskomattoman voimakkaita, ja koska vaikutusvaltaisten henkilöiden sanat kantautuvat nopeimmin ja pisimmälle, heidän täytyy lausua ne tarkasti ja viisaasti – se on heidän velvollisuutensa.”

5. Usko siihen, että muutos on mahdollinen

Harris ei lakannut innostumasta ja uskomasta omaan asiaansa aina uudelleen:

”Vaikka koemme takaiskuja, meistä tulee jokaisen ponnistuksen myötä vahvempia. Poimimme viisautta jokaisesta tapahtumasta, vaikka läksyt olisivat koviakin. Kohtaamme sen mitä tuleman pitää varmoina siitä, että muutos on mahdollinen – tietäen, että totuus on kuin aurinko. Se nousee aina.”

Tilaa kirja TÄÄLTÄ.

Miltä tuntuu odottaa kuolemaa, kun kasvattaa sisällään elämää? Ensimmäinen Hidasta elämää -romaani on riipaisevan elämänmakuinen lohtukirja

Hidasta Elämää -kirjailija Sanna Wikström.

Miltä tuntuu odottaa kuolemaa, kun kasvattaa sisällään elämää? Kuinka tukea ystävää, kun on itse ihan rikki?

Nelikymppisten Pepin, Annikan ja Tommin elämä pyörähtää ympäri, kun menestynyt juristi ja ikisinkku Annika saa samalla lääkärikäynnillä tietää sairastavansa rintasyöpää ja odottavansa lasta. Annika haluaa kuolla ”oikein” ja ryhtyy valmistautumaan kuolemaansa, kirjoittamaan elämänohjekirjeitä syntymättömälle lapselle ja värväämään Pepistä äitiä. Kun Annika alkaa etsiä lapselle sopivaa isää Pepin rinnalle treffipalvelusta, mikään ei tunnu menevän suunnitelmien mukaan.

Hidasta elämää -kirjaperheen ensimmäinen romaani Elämä ensin on riipaisevan elämänmakuinen lohtukirja elämästä, kuolemasta ja ennen kaikkea ystävyydestä. Kirjaa on kutsuttu myös elämäntaidolliseksi romaaniksi.

Kirjan kirjoittaja, toinen Hidasta elämää -perustaja Sanna Wikström vastaa kysymyksiimme ja avaa suhdettaan kirjan teemoihin:

Ystäväsi on kuollut syöpään alle nelikymppisenä ja olet kertonut siitä somessa ja blogissasi. Miten oma kokemuksesi on vaikuttanut kirjan syntyyn?

– Onhan se toki vaikuttanut paljonkin. Olin pitkään miettinyt, mitä lastenkirjoista tutuille hahmoille Pepille, Annikalle ja Tommille kävi aikuisena. Miten kaikki ne piirteet, joista luimme lastenkirjasta, vaikuttivat siihen, mitä heistä tuli aikuisena? Tämä pohdinta sai hahmot eloon. Sitten kun aloin miettiä, minkä tarinan osaan ja haluan kertoa, niin kyllä se oli syöpään sairastuminen. Syöpä koskettaa kuitenkin meistä niin montaa joko läheisen roolissa tai sairastajana. Se tuo mukanaan paljon pohdintaa kuolemasta mutta myös elämästä.

Minusta tuntui tosi vahvasti kirjaa kirjoittaessa, että edesmennyt ystäväni oli minun tukenani. Kävin paljon läpi yhteisiä keskustelujamme ja myös kehomuistoja erilaisista yhteisestä tilanteista. Minusta tuntuu, että ystäväni sielu liikkuu tämän kirjan sivuilla.

Kirja on vakavasta aiheestaan huolimatta myös paikoin hykerryttävän hauska ja sydäntä lämmittävä. Mistä valo kirjan sivuille kumpuaa?

– Minulle on piirtynyt sellainen käsitys elämästä, että kaikki tunteet ja kokemukset ovat koko ajan läsnä. Samalla kun on surua, voi olla myös iloa. Samalla kun pelkoa, on myös nautintoa elämästä. Halusin tuoda tähän kirjaan tilaa ihan kaikille tunteille. Ja tarkoitan erityisesti lukijan tunteita. Erilaisten tunteiden tuntemisen salliminen tekee meistä kokonaisempia.

Onko sinulle ollut aina selvää, että haluat kaunokirjailijaksi – olet kuitenkin kirjoittanut jo 11 tietokirjaa?

– Ei ollenkaan. Ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan tätä, en ollut ajatellut, että kirjoittaisin fiktiota. Tämän kirjan kanssa kävi kuitenkin niin, että se kasvoi sisälläni niin suureksi, etten voinut enää pitää sitä sisälläni – oli pakko ryhtyä kirjoittamaan. Nautin kirjoittamisen jokaisesta hetkestä, vaikka kävin välillä kipeitäkin kokemuksia läpi.

Kirjoittaessa en ajatellut, että sitä lukisi kukaan. Kun ystäväni luki pätkiä kirjasta, hän vaati, että jatkan kirjoittamista. Hän muun muassa lähetti minulle viestin, että hän vaatii saada kirjan lopetuksen asap, koska ei kestä olla epätietoisuudessa, että miten kirja loppuu. Lopulta hän kannusti kertomaan Otavalle, että tällainen käsikirjoitus on olemassa. Tästä ”salassa” kirjoittamisesta johtuen olen kirjassa paljaimmillani, vaikka en kerrokaan omaa tarinaani. Juuri tuo ”paljaus” on jännittänyt minua eniten tässä julkaisussa.

Jännityksen on kuitenkin voittanut se ilo, että tämä on ensimmäinen Hidasta elämää -romaani ja myös se, että ehkä tämä on uusi tapa tulla ihmisinä yhteisen kokemuksen äärelle ja jakaa ihmisyyden kipuja ja iloja.

Mikä on se ydinsanoma, jota toivot kirjan välittävän lukijoilleen?

– Ehkä sanoisin mieluummin niin, että haluaisin kuulla lukijoilta, minkä ydinsanoman se heille välitti (esimerkiksi Instagramin kautta @sannamwikstrom). Meillä on jokaisella omat haasteemme, olemme eri vaiheissa ja saatamme kokea samatkin tilanteet ihmisinä hyvin eri tavoin. Tarinallisessa kerronnassa on se ihana puoli, että voimme lukea toisen täysin erilaisesta elämästä ja kokemuksista uteliaina mutta voimme myös samaistua henkilöhahmoihin. Sanoman lisäksi toivon, että kirja välittää lukijalleen juuri ne kokemukselliset viestit, jotka ovat jo sydämessä mutta eivät ehkä olisi muuten tulleet perille.