Milloin viimeksi pysähdyit miettimään, mistä kaikesta olet elämässäsi selviytynyt? Minkälaisista kolhuista ja kriiseistä olet ponnistanut eteenpäin? Mitä hiljaisia taakkoja olet kenties kantanut mukanasi, kunnes on ollut tarpeeksi turvallista hellittää?
Välillä tekee hyvää katsoa taaksepäin ja kiittää itseään kaikesta siitä, minkä läpi on tullut kahlattua toisinaan sumuisinkin silmin, sisin hädästä syrjällään.
Kun elämä pakottaa meidät selviytymään, keho ja mieli heräävät taisteluun ja keskittävät energiansa siihen, mikä on nyt välttämätöntä. Arjen kannattelussa sivuun saattavat hetkellisesti jäädä liian voimakkaat tunteet ja hiljaiset hetket, jolloin sisäinen maailma uhkaa kaatua niskaan. Kaikki tämä on inhimillistä, silloin kun kehosi ja mielesi ovat selviytymismoodissa.
Pahimman järistyksen laannuttua on jälleen aikaa ja tilaa tutkailla sitä, mikä on ehkä jäänyt kohtaamatta. Tunne siitä, että kaikki on hyvin, vahvistuu pikkuhiljaa ja myös keho saa mahdollisuuden hellittää.
Toipumisvaiheessa herää usein halu antaa itselleen enemmän huomiota ja sallia hyvän olon löytää takaisin.
Vaikka takana ei olisi suurempaa kriisiä, myös pitkittynyt stressaava elämänvaihe tai monesta eri suunnasta kasaantuvat kuormitustekijät, voivat saada sisäisen tasapainon hetkeksi keikahtamaan. Se on normaalia, mutta jossain vaiheessa on hyvä tarkistaa henkisen vaakakuppinsa lukemia ja tarvittaessa lisätä arkeensa keventäviä ja elvyttäviä hetkiä. Mitä tahansa se sinulle tarkoittaakin, salli sitä itsellesi.
Monille meistä arjen elvytystä tarjoaa luonto. Myös jooga, meditaatio ja suorituspaineista vapaa liike ovat hyviä keinoja auttaa kehoa ja mieltä takaisin tasapainoon. Tärkeintä on löytää ne tavat ja rutiinit, jotka toimivat juuri sinulle. Kun seuraava järistys saapuu, saattaa olla, että juuri näistä pienistä hyvän olon hetkistä löytyy se tasapainottava ankkuri, joka saa sisäisen selviytyjäsi huokaisemaan hetkeksi.
Lisää paranemisesta ja oman kehosuhteen vahvistamisesta voit lukea kirjasta Kotona kehossa:
Teksti on tuotettu mainosyhteistyössä Like Kustannuksen kanssa.
Jarkko Stenius, kuvaaja Ville Juurikkala
Nyrkkisankarin paluu (Like Kustannus, 2021) kertoo kaunistelemattoman ja väkivaltaisen tositarinan siitä, miten Jarkko Stenius muuttui adrenaliinikoukussa olevasta huippu-urheilijasta pohjalle pudonneeksi katkokävelijäksi, joka lopulta oppi ottamaan vastuuta itsestään ja löysi elämäänsä tyyneyttä, tasapainoa ja onnellisuutta.
Jokainen meistä joutuu elämässään tilanteeseen, jossa ymmärrämme, että meidän täytyy muuttaa jotain. Muutoksen tekeminen ei kuitenkaan ole helppoa.
Matkalla vanhasta uuteen tulee väistämättä vastaan myös pettymyksiä ja epäonnistumisia, mutta niiden sietämistä voi oppia. ”Ihmisyyteen kuuluu olla heikko, ja helpompaa olisi, jos kaikki sen myöntäisivät”, Stenius toteaa.
Tässä 8 onnellisen elämän oivallusta entiseltä nyrkkisankarilta.
1. On turha käyttää aikaansa menneisyyden katumiseen
“Minulla on vain yksi elämä enkä tiedä koska se loppuu, ja siksi kieltäydyn elämästä vajavaisuuksieni, pelkojeni ja heikkouksieni kautta.”
2. Yritä olla ajattelematta, mitä muut ajattelevat
”En voi muuttaa ihmisten ajatuksia. Voin muuttaa vain omaa käyttäytymistäni. Me emme ole sellaisia kuin me sanomme olevamme emmekä myöskään sellaisia kuin joku muu sanoo meidän olevan. Me olemme sitä mitä me teemme ja sitä mitä me jätämme tekemättä.”
3. Muutos ei usein tunnu hyvältä, kun se on kesken
”Muutokseni ikävintä aikaa oli se, kun en voinut enää tukeutua vanhoihin toimintatapoihin, ja uudet eivät vielä toimineet. Välillä mulla oli epäonnistunut olo, kun uusi suunta ei tuntunutkaan pelkästään hyvältä. Mutta ennen kaikkea tunsin itseni pieneksi ja yksinäiseksi. Tuntui kuin matkani olisi ollut pahimmassa vaiheessaan, ja niin se taisi ollakin.”
4. Yritä muuttaa mieluummin itseäsi kuin muita
”On ihmeellistä, että ihmiset opettavat lemmikkikoiransa kierimään ja tekemään muita temppuja, mutta kun pitäisi muuttaa omia käytöstapoja, nostetaan kädet pystyyn. Olen kiitollinen, että olen tehnyt työtä henkisen puoleni kanssa. Matka on ollut pitkä ja välillä vaikea, mutta sillä tiellä on kannattanut pysyä. Vanha suosikkitunteeni viha käy kylässä yhä harvemmin ja tietoinen läsnäoloni tässä hetkessä pysyy päivästä toiseen lähes katkeamattomana.”
5. Vaikka tuntisit nyt vain synkkiä tunteita, tulevaisuus voi olla toinen
”Vihaaminen on helppoa. Siksi niin monet jäävät siihen kiinni. Minä onnistuin taistelemaan itseni takaisin valoon. Iloa ja kiitollisuutta ei annettu mulle, vaan ne oli etsittävä, otettava, rakennettava itse.”
6. Läsnäolo on elintärkeää
”Mindfulness on hieno sana. En tiedä kuka sen on keksinyt, joku bisnesmies varmaan. Kiteytettynä se tarkoittaa, että me ollaan läsnä meidän elämässä. Ei koko ajan menossa johonkin. Ei valveunessa. Vaan tässä. Tietoinen läsnäolo on vastaus moniin – ehkä jopa kaikkiin – elämän ongelmiin. Tai ei se läsnäolo sun laskuja maksa, mutta läsnäolon kautta voi oivaltaa ne asiat, jotka tekevät elämästä merkityksellisen. Sen kautta voi löytää etsimänsä vastaukset.”
7. Tunnista ja tiedosta omat rajasi
”Omien rajojen puolustaminen anteeksi pyytelemättä on ollut yksi parhaista päätöksistäni. Olen ymmärtänyt, että tarvitsen paljon omaa aikaa, ja hyväksyn sen ominaisuuden itsessäni. Väsähdän sosiaalisissa tilanteissa aika nopeasti.
Myös somessa on tärkeää huolehtia rajoistaan. Muhun ottaa välillä yhteyttä ihmisiä, jotka luulevat, että olen ilmainen vas- tausautomaatti, jolta voi kysyä mitä vain. Annan itselleni oikeuden siirtää heidät roskakoriin vastaamatta mitään. Myöskään känniviestejä en enää jaksa. Jurrisössötyksestä on miljoona kilometriä oikeaan muutokseen.
Hukkasin puhelimeni sim-kortin vuosia sitten, ja sen mukana melkein kaikki numerot. Sen jälkeen en ole enää vastannut tuntemattomiin numeroihin. Muhun saa yhteyden vain somekanavien kautta ja sähköpostilla, ja mielestäni se riittää. Jos en jaksa keskustella jostain asiasta, sanon, että otetaan uusiksi joku toinen kerta. Ei maailma tarvitse enää supersuorittajia, jotka pystyvät kaikkeen. Koin tehneeni jo tarpeeksi, ja päästin irti.”
8. Onni tulee, kun ruokit hyvää
”Mistä onni tulee? Tekemällä niitä asioita, jotka ruokkivat onnen tunnetta ja jättämällä vähemmälle ne, jotka tuottavat pahoinvointia. — Ensimmäinen iso, hyvä oivallukseni elämässäni oli se, kun ymmärsin alkaa tavoitella omaa unelmaani, itseni näköistä elämää, en esimerkiksi äitini tai yhteiskunnan.”
Kaisa Kuurne on sosiaalisen hyvinvoinnin dosentti, arkkityyppisen työskentelyn ohjaaja ja joogaopettaja, joka on kirjoittanut Basam Booksin kustantaman ”Sisäisen orvon viisaus. Kuinka löydän kotiin” -kirjan yhdessä isänsä Simo Kuurneen kanssa. Hylätyn kokemusta ja sisäisen äidin syntyä hän käsittelee myös runoteoksessaan ”Tuhatasteinen liekki” (Basam Books, 2020). Syksyllä Kaisalta ilmestyy Saragrahi Broon kuvittamat ”Parantava yhteys” – terapeuttiset kortit ja ohjekirja. Kaisa on myös pienen tyttären äiti ja uusperheen äitipuoli.
Vaikka olisimme kasvaneet rakastavassa perheessä, jokin osa meistä jää näkemättä ja tulee alitajuisesti torjutuksi. Syntyessään kohdun ykseydestä erilliseksi olennoksi, lapsi kohtaa ihmisyyteen kuuluvan perustavan tarvitsevuuden. Vauva ei selviä ilman hoivaa. Laumaolentoina tunnistamme alitajuisesti, miten saamme tarvitsemaamme huomiota, hyväksyntää ja rakkautta. Osa meistä kasvaa kohti vanhempien hyväksyvää katsetta. Hyväksyvän katseen ulkopuolelle jäävä puoli kaivautuu syvälle piiloon. Tämä varjossa piilotteleva sisäinen orpo jää vaille tarvitsemaansa hoivaa.
Kasvuympäristön hyväksymä puoli ohjelmoituu osaksi sisäistettyjä malleja. Niinpä kehitymme taitaviksi esimerkiksi miellyttämisessä, suorittamisessa, pärjäämisessä tai idealisoinnissa. Nämä taidot ovat eräänlaista luonnon viisautta, joka opettaa selviämään niissä olosuhteissa, joihin on syntynyt. Niistä on elämässä paljon hyötyä. Jossain vaiheessa sisäiset mallit alkavat kuitenkin rakoilla.
Kun yksi puoli meistä kasvaa erityisen kykeneväksi, hyväksyntää ja kuulumista etsivä sisäinen orpo saa meidät ponnistelemaan yhä kovemmin. Lopulta uuvumme tai ajaudumme kriisiin. Kun sisäiset mallit murtuvat, torjuttu sisäinen lapsi nousee pintaan. Joskus hylätyn kokemus nousee niin voimallisesti, että ihminen tuntee kuolevansa. Kyse onkin eräänlaisesta kuolemasta. Se minä, joka on varannut yhden puolen varaan, on tullut tiensä päätökseen. Toinen puoli vaatii tulla nähdyksi. Jos pärjäävää puoli on kasvanut ylisuureksi, haavoittuvuus ja hauraus nousevat pintaan sellaisella voimalla, että ihminen voi tuntea itsensä täysin suojattomaksi. Suojaton orpo tarvitsee turvaa.
Turvautumisen kyky edellyttää omaan tarvitsevuuteen havahtumista. Sinnittelyn sijaan on etsittävä apua. Todellisten tarpeiden myöntäminen on vallankumouksellista. Se on heräämistä siihen, ettei erillisyyttä korostava ihmiskuva kestä todellista elämää.
”Todellisten tarpeiden myöntäminen on vallankumouksellista.”
Todellisen elämän edessä ihmisellä on perustava kuulumisen tarve. Sisäisen orvon tehtävä on herättää ihminen erillisyydestä yhteyteen. Ollakseen kokonainen, ihminen tarvitsee yhteyden itsen torjuttuihin puoliin, kehoon ja todellisiin tunteisiin, toisiin ihmisiin ja ympäröivään maailmaan. Orvon itku kutsuu meitä kotiin, siihen ihmisyyteen, joka on kestävää ja totta.
Ihmisen osa on elää kaikkia tunteita, kohdata iloa ja onnea, mutta myös suurta tuskaa. Orvon noustessa pintaan olo on suojaton ja raaka. Torjuttu sisäinen lapsi tarvitsee itselleen äidin. Suojattomalla hetkellä on viisasta hakeutua äidilliseen yhteyteen lämpimien ihmisten, turvallisen pesän ja ravitsevien suhteiden kannateltaviksi. Torjuttu sisäinen lapsi tarvitsee toisen, jonka läsnäolo kantaa syvimmän tuskan läpi. Hyvässä tapauksessa meillä on monia arkkityyppistä äitiyttä toteuttavia ihmisiä, jotka täydentävät oman äitimme kyvykkyyttä.
Turvallisessa yhteydessä uskallamme kohdata todelliset tunteet ja voimme hiljalleen alkaa synnyttämään sisällemme rakastavaa äitiä. Pärjäämisen vaatimuksen sijaan sisäinen orpo voidaan kutsua kotiin – sinne, missä jokainen itsen puoli on tervetullut ja arvokas. Kun sisäinen lapsi saa tarvitsemansa sisäisen äidin, kipeät kokemukset ovat kestettävissä. Sisäinen äiti kasvattaa rajat ja sysää yhteyteen. Kun kohtaamme todellisen itsen, synnymme yhä elävämpään yhteyteen. Elävälle ihmisyydelle mikään tunne ei ole vieras. Koska tunnemme pimeytemme, emme enää pelkää. Kun lakkaamme pelkäämästä, olemme vapaita elämään todellista elämää sen kaikissa väreissä.
Mietitkö usein, onko sinun syytäsi, että toisissa ihmisissä nousee vaikeita tunteita? Mikäli kyllä, saatat myös uskoa, että on sinun velvollisuutesi poistaa ja ratkaista muiden haastavat olotilat.
Jos olet herkkä aistimaan toisten tunteita, on mahdollista, että vedät vastuun toisten tunteista välillä liian pitkälle. Otat toisten haastavien tunteiden helpottamisen ja ratkaisemisen vastuullesi ja sivuutat omat tunteesi ja tarpeesi saadaksesi ylläpidettyä suhteissasi tunnetason turvaa, rauhaa ja harmoniaa.
Mitä enemmän suhteessa tai tilanteessa on pinnan alla kuplivia jännitteitä tai muita raskaita tunne-energioita, sitä ylivastuullisemmin todennäköisesti toimit. Olet jatkuvassa valmiudessa reagoimaan toisissa nouseviin haastaviin tunteisiin ja sopeuttamaan itseäsi ja toimintaasi niin, että saisit ne ratkaistua.
Mikäli et onnistu, saatat kokea epäonnistuneesi pahasti. Syyllisyyden spiraali voi imaista sinut mukaansa kun mietit, oletko jollain tapaa aiheuttanut toisen epämiellyttävän olon ja soimaat kyvyttömyyttäsi muuttaa sitä paremmaksi. Myös riittämättömyys ja arvottomuus voivat nostaa päätään, kun kela ”vääränlaisuudestasi” lähtee pyörimään.
Ennen pitkää alat pelätä toisessa nousevia vaikeita tunteita ja itsessäsi kytevää syyllisyyttä niin paljon, ettet uskalla tehdä tai sanoa mitään, mikä voisi aiheuttaa välillenne epämukavan tilanteen.
Jos kohtelemme toisia huonosti, on tavallista kokea syyllisyyttä ja pyrkiä korjaamaan tilanne ottamalla vastuu toiminnastaan. Kuitenkin, jos koemme, että muissa nousevat hankalat tunteet ovat lähes poikkeuksetta meidän syytämme – tai mietimme jatkuvasti, että onko meillä niihin joku osuus – olemme kiinni haitallisessa ja perusteettomassa syyllisyyden kierteessä.
Silloin toistuvat syvät syyllisyyden tunteet ja niiden välttely-yritykset ovat meille tuttuja ja vievät kohtuuttoman paljon energiaamme.
Syyllisyyden kierre syntyy arvottomuuden kulttuurissa
Ensimmäinen askel syyllisyyden kierteestä vapautumisessa on tarkastella, missä vaiheessa elämäämme tämä malli on meihin iskostunut.
Olen tutkinut tätä omalla kohdallani ja huomannut myös valmennusasiakkaideni kautta, että usein jatkuva syyllistyminen toisissa nousevista tunteista on saanut alkunsa jo lapsuudessamme ja nuoruudessamme.
Lähes poikkeuksetta ympärillämme on ollut yksi tai useampi henkilö, jonka tapa käsitellä vaikeita tunteitaan on ollut ulkoistaa kärsimyksensä muihin ihmisiin.
Koska hän ei ole pystynyt kohtaamaan ja kestämään itsessään olevia hankalia tunteita ja niiden takana olevaa syvää arvottomuuden tuntoa, hän on siirtänyt hänessä piilleen arvottomuuden tuntemisen meidän vastuullemme. Ja hän on tehnyt sen syyllistämällä meitä perusteettomasti omista vaikeista tunteistaan.
Tätä on saattanut tapahtua epäsuorasti rivien välistä. Voi myös olla, että meille on ihan suoraan sanottu, että olemme syyllisiä jonkun vaikeaan oloon. Vaikka olisimme jollain tasolla ymmärtäneetkin että ”hetkinen, tämä ei tunnu ihan oikealta”, on se voinut jättää meihin tunnetasolla syvän jäljen ja alitajuisen uskomuksen siitä, että meissä on lähtökohtaisesti jotain vikaa, olemme arvottomia ja että aiheutamme toisille haastavia tunteita vain sillä, että olemme olemassa.
Jos joku on kohdellut meitä toistuvasti niin, että olemme kokeneet itsemme arvottomiksi ja pyrkinyt pitämään arvottomuuden tunnetta meissä aktiivisena pitkiäkin aikoja, on ymmärrettävää, että arvottomuuden tunne on jäänyt meissä päälle.
Sinun ei tarvitse hyvittää toisten vaikeita tunteita piilottamalla itsesi
Kun arvottomuuden ja syyllisyyden kierteen siemenet on näin kylvetty, saatamme käyttää vuosia tai vuosikymmeniä elämästämme muiden vaikeiden tunteiden ”hyvittämiseen”, pakahduttavan syyllisyyden välttelyyn ja arvomme todistamiseen sopeuttamalla itseämme toisten tunteiden mukaisesti.
Saatamme tajuamattamme uskoa, että olemme välittämisen ja rakkauden arvoisia vain, jos onnistumme ratkaisemaan toisten vaikeat tunteet ja emmekä vaan aiheuta kenellekään minkäänlaista mielipahaa. Vaadimme itseltämme kohtuuttomia, sillä jokaiseen suhteeseen kuuluu niin kevyempiä kuin raskaampia tunteita. Ja vaikka olisimme miten herkkiä ja intuitiivisia toisten tunteille, emme voi – eikä meidän tarvitse – aina tietää, miten kuka mihinkin reagoi.
Tilanne voi mennä niin pitkälle, että emme uskalla tuoda lahjojamme ja kykyjämme esiin ja onnistua tekemisissämme, koska syyllisyyden pelko siitä, että loistomme herättää toisissa kateutta, lamaannuttaa meidät. Pidämme ennemmin kynttiläämme vakan alla kuin laitamme itsemme alttiiksi rankaisulle, torjunnalle ja hylätyksi tulemiselle, joka menestyksestämme saattaa seurata.
Koska perusteeton syyllistyminen ja arvottomuuden tunto kulkevat niin voimakkaasti käsi kädessä, omanarvontuntoon yhdistyminen auttaa meitä syyllisyyden kierteestä irrottautumisessa. Se onnistuu, kun ohjaamme myötätuntoa ja empatiakykyä yhä vahvemmin itseemme ja teemme niiden avulla itsellemme turvallisen tilan, jossa mukanamme kulkenut arvottomuuden tunne saa viimein tulla kohdatuksi ja hyväksytyksi.
Kun uskallamme kohdata meissä olevat arvottomuuden tunne-energiat ja alamme kokea niiden takana piilotellutta, sisäsyntyistä arvontuntoamme yhä vahvemmin, perusteeton syyllisyys menettää meistä otettaan vaihe vaiheelta. Kunnes olemme siitä vapaita.
Muistan niin hyvin sen innon, haikeuden ja epävarmuuden, kun sain päähäni ylioppilaslakin. Näin äitini katsovan minua kyynelsilmin penkkaripäivänä rekan lavalla heiluessani. Olin pukeutunut kaikista maailman naamiaisasuista ja hahmoista hiireksi. Kyllä, harmaaksi hiireksi, jonka kasvotkin olivat harmaat. En halunnut erottua joukosta. Pelkäsin kuollakseni kaikkea huomiota. En tiennyt vielä mitään rohkeudestani, joka sisälläni asui. Se oli iloinen päivä, mutta minuakin itketti. Peitin sen tietysti erittäin hyvin, kuten olin oppinut raskaita tunteita peittelemään.
Jokin oli loppu, jokin uusi tuntematon alkamassa.
Olen ollut kouluaikoina todella vahvasti esiintymispelkoinen. Vannoin ikävuodet 10–25 itselleni, etten ainakaan tule koskaan työssäni esiintymään millään lailla, olen vaikka mieluummin siivooja, kuin esiinnyn missään muodossa. Olin aina koulun näytelmissä joko verhojenvetäjä tai musiikista vastaava, verhon takana painamassa play-nappia.
Jos satuinkin joskus kauhukseni näyttämölle esiintymään, olin kivi, joka oli pää maata vasten, ilman vuorosanoja, ilman liikettä. Jotenkin selvisin kouluajan läpi pitäen ne pakolliset esitelmät ja vannoin, että sinä päivänä, kun koulu on ohi, minua ei näy ihmisten edessä missään tilanteessa. Eipä ihme, sillä ihmisten suurimpia pelkoja myös tutkimusten mukaan on julkinen puhuminen.
Opiskeluiden jälkeinen urakriisi
Muistan kirkkaasti sen epävarmuuden, kun valmistuminen yliopistosta häämötti edessä ja piti vähitellen tietää, mitä haluaa tehdä työkseen. Olin valmistumassa luokanopettajaksi, mutten halunnut kouluun töihin.
Oletko sinä todennut joskus tehneesi valintoja, jotka eivät enää innostakaan?
Ystävä vinkkasi HR-alan messuista, ja aloin selvittämään, mitä tuo kirjainyhdistelmä edes tarkoittaa. Vähitellen kokonaan uusi ala avautui, pääsin unelmatyöhöni ja huomasin nauttivani henkilöstöasioiden hoitamisesta, rekrytoinnista ja työhyvinvoinnista. En osannut aavistaa, että olisin pian uupunut työhyvinvointivalmentaja. En toiminut vahvuuksillani, joten energiani kului liikaa työhön.
Elämä tuli väliin – kutsumus päätti toisin
Esiintymispelolleni kävi lopulta köpelösti. Elämä näytti kolmekymppisenä maailmanympärimatkallani, että minun tehtäväni on tsempata, inspiroida ja rohkaista muita elämään oman näköistään elämää. Ja sitä on vaikea tehdä verhojen takaa. Tajusin, että työni tulee olemaan nimenomaan ihmisten edessä olemista ja omien ajatusteni jakamista kirjoittamalla tuhansille ihmisille.
Samassa kuitenkin tajusin, etten ole siellä esiintymässä, vaan toteuttamassa kutsumustani. Jakamassa minusta maailman tärkeimpiä asioita. Auttamassa ihmisiä elämään oman näköistä elämää ja voimaan hyvin. Muistuttamassa siitä, että jokainen meistä on ainutlaatuinen, ihme suorastaan. Ja niin intohimoni söi esiintymispelkoni aamupalaksi niin, että heilahti! Nyt valmennan perustyöviikollani noin tuhatta ihmistä yllä mainituissa teemoissa.
Jos joku olisi sanonut minulle kouluaikoina, että nelikymppisenä teen esiintymistaidon valmennuksia heittäytyen täysillä peliin koko persoonallani, esiinnyn kymmenien tuhansien ihmisten edessä vuositasolla, seison Finlandia-talon lavalla ja Täysii-seminaarissa täyden auditorion edessä samalla lavalla arvostamieni asiantuntijoiden kanssa ja kirjoitan neljättä kirjaani.
Mitä sinun on vaikea juuri nyt uskoa?
Älä kuitenkaan usko kaikkea, mitä pääsi sisältä kuulet
Jaan tarinani, jotta saisit rohkeutta mennä unelmiasi kohti. Sinulla ei ehkä vielä ole kaikkia taitoja, mutta ensimmäisen askeleen ottaminen on tärkein. Kaikki taidot tulevat matkan varrella.
Älä usko sisäiseen ääneesi, joka sanoo, ettei sinusta ole johonkin. Ettet muka pysty. Ettet osaa. Ettet ole tarpeeksi kokenut. Ettet ole riittävän hyvä. Ettet muka olisi arvokas. Sillä olet kaikkea tuota ja paljon enemmän. Niin paljon enemmän, ettei kukaan pysty sitä edes käsittämään rajatulla aivokapasiteetillamme.
Tärkein salaisuus kohti unelmatyötä
Ole aina uskollinen sille, mikä sinua innostaa ja vetää luonnollisesti puoleensa. Vaikka miten pelottaisi! Vaikka et tietäisi, miten unelmaan pääsee. Maailmassa on paljon ihmisiä, jotka ovat jo siellä. Kysele heiltä, saat apua, et ole yksin.
Mene sitä kohti, mikä oikealta tuntuu. Jokainen pelkosi jää todellisten intohimojesi jalkoihin.
Pidin kerran valmennusta loppuvaiheen opiskelijoille ja yhtäkkiä eräs tyttö nosti kättään ja sanoi: ”Eikö minulla tarvitsekaan olla valmista urasuunnitelmaa tästä hamaan tulevaisuuteen?” Samassa näin kyyneleet hänen poskillaan. Vapauttavat, helpottavat kyyneleet. Ei, ei todellakaan tarvitse. Riittää, kun olet oma itsesi juuri nyt ja menet kohti kiinnostuksiasi askel askeleelta.
Älä kuuntele liikaa muiden mielipiteitä siitä, mitä sinun pitäisi tehdä. Sinun ei pidä tehdä mitään. Sinä valitset tehdä, mitä haluat. Pidä aina valta itselläsi itseäsi koskevissa asioissa. Näin päädyt työhön, josta todella nautit ja jossa voit hyvin. Sinun ei tarvitse olla valmis, kun valmistut jostain oppilaitoksesta. Kukaan ei ole! Ei koskaan! Kasvamme, kehitymme ja opimme koko elämämme loppuun asti.
”Jos kuulet sisäisen äänen, joka sanoo, ettet osaa maalata. Jatka kaikin mokomin maalaamista, ja pian se ääni vaikenee.” – Vincent Van Gogh –
Joku on joskus sanonut, että vanhempien on lopulta tarkoitus tehdä itsensä tarpeettomiksi lapsilleen. Lauseessa on iso viisaus, vaikka samalla toki ajatus tuntuu vaikealta. Ajattelija on käsitellyt nähdäkseni sitä, että emme omista lapsiamme, eikä meidän pidä liikaa manageroida tai kannatella lapsiamme tilanteissa, joissa heidän pitää koetella omia voimiaan ja oppia elämää.
Lapsesta aikuiseksi kasvaminen on ihmispoikasilla pitkä tie ja monella vanhemmalla on vahva veto olla mukana vaikuttamassa lastensa elämään vielä pitkään sen jälkeen, kun se ei ole enää välttämätöntä. Näin olen toiminut minäkin. Muistan kun lasteni ollessani murrosikäisiä ajattelin, että miksi ihmeessä lasten kotoa lähteminen on niin monelle vanhemmalle iso juttu. Kun neljä vuotta sitten asia tuli minulle ajankohtaiseksi, ymmärsin tuon minua kummastuttaneen asian. Olin saanut valmistautua muutokseen kyllä molempien armeijavuonna, mutta koska tiesin heidän saapuvan aina palveluksesta takaisin kotiin, ei sitä oikein totutteluksi voinut sanoa.
Olen eronnut vuonna 1998, enkä ole sen jälkeen elänyt yhdenkään kumppanini kanssa samassa taloudessa. Minä ja lapset olemme siis aina muodostaneet perheemme kolmisin. Sen laitamilla on kyllä ollut muita perheenjäseniksi laskettavia ihmisiä, sukulaisia ja ystäviä. Minun sydänperheeni on kuitenkin ollut lapseni. Suureksi onnekseni myös yhteytemme on ollut aina myös rakastava.
Kun on saanut elää yli kaksikymmentä vuotta samojen ihmisten kanssa, ei ole ihme, että sydän värisee muutoksen keskellä. Muistan kuinka istuin ja itkin olohuoneen lattialla ymmärtäessäni, että tänään olisi se päivä, kun maailmanaikani jatkuisi yksineläjänä. En niinkään surrut yksiolemista, vaan kaipasin lapsiani, jotka eivät edes olleet kaukana. Tunteet eivät ole tietenkään useinkaan järkeviä. Jos lapseni eivät olisi osoittaneet minkäänlaista halua itsenäistyä, olisin varmasti ollut hermoraunio. Minua ajatus ei kuitenkaan tuossa kohtaa lohduttanut.
Tunteet eivät ole vaarallisia, vaikka ne tuntuvat välillä hankalilta, jopa vaikeilta. Minulle tuo jo vuosien takainen hetki oli vaikea. Uuteen elämänvaiheeseeni sopeutumiseen meni lopulta kolmisen vuotta. Tärkeänä kasvamisen mahdollistajana oli oma terapiaprosessini, joka auttoi minua jälleen ymmärtämään omaa reagointiani paremmin.
Tänään istun yksin kodissani ja iloitsen siitä että lapsillani on oma elämä. Niin minullakin. Ja jotta ette ymmärtäisi väärin, niin kyllä minulla oli oma elämä kaikkina aiempinakin vuosina. Itse asiassa montakin: äidin salainen elämä, äidin tärkeä työelämä, äidin kaverielämä, äidin seikkailuelämä jne… Mietinkin aina välillä kuinka hankala muutos olisi ollut jos olisin elänyt menneiden vuosein aikana vain lapsiani varten.
Muutokset ovat aina vaikeita, suurin osa meistä ihmisistä joutuu teutaroimaan vaikeiden tunteiden kanssa luopuessamme tai aloittaessamme uutta ja useinhan nuo menevät yhdessä.
Jos sinä olet tänään siinä tilanteessa, että lapset suuntaavat kotipesästä kohti maailmaa, niin onnittele itseäsi. Olet onnistunut siinä, missä pitikin. Yhteys kyllä pysyy kun pidätte siitä huolta, niin rakkauskin. Anna lapsillesi kuitenkin myös tilaa ja aikaa valloittaa omaa elämänsä. Aivan kuten sinunkin pitää ottaa haltuun uusi oma tapasi elää.
Myönnetään — vaikka koen herkkyyteni olevan yksi tärkeimmistä puolistani, aina se ei todellakaan tunnu siltä.
Olen vuosien varrella tehnyt matkaa itseeni tutustuen kaikkiin puoliini, harjoitellut palautumista ja oppinut tunnistamaan, milloin tunnen jonkun toisen tunteita omieni sijaan. Olen opetellut vetämään rajoja ja huomaamaan, kun ajatukset ovat ylikierroksilla. Tiedän, mikä saa kehoni ja mieleni palautumaan – mutta kaikesta itsetuntemuksesta huolimatta kehoni edelleen virittyy helposti.
Kuunnellakseni herkän kehoni tarpeita minun on usein kieltäydyttävä menoista, jos aion pysyä järjissäni. Tiedän, että jos harrastan voimakasta liikuntaa liian myöhään, en saa unta. Vaikka rakastan elämänmuutoksia, liikettä, matkustamista, tiedän kehoni olevan kaikista siirtymistä hyvän tovin tiltissä.
Palasin hetki sitten lähes koko kevään kestäneeltä matkalta pohjoisesta takaisin pääkaupunkiseudulle. Äkkiseltään täydestä hiljaisuudesta siirtyminen äänten ja ärsykkeiden kakofoniaan ollut iso muutos kehomielelle. Vaikka olen hoitanut itseäni siirtymän keskellä ja varannut palautumiselle runsaasti aikaa, keho on silti sen johdosta kovilla — ja kun keho ylivirittyy, pienetkin äänet ja rapsahdukset raastavat. Vaikka nukun korvatulpat korvissa, heräilen ääniin – viime yönä säpsähtelin hereille kymmeniä kertoja, kun sateen ropina sattui osumaan hiukan kovemmin vasten ikkunaa. Kuulostaa älyttömältä, mutta osa teistä ehkä tietää täysin, mistä puhun.
Minä rakastan herkkyyttäni, mutta hemmetti, joskus se tuntuu raskaalta. Tällaisina hetkinä on kuitenkin oman tunteen sallimisen kumppanina tärkeää muistuttaa itseään myös niistä asioista ja puolista, joita tämä ominaisuus kauneimmillaan antaa.
5 muistutusta hetkiin, kun oma herkkyys tuntuu raskaalta:
Sinussa ei ole mitään vikaa.Vaikka ihmiset ympärillä eivät aina tajuaisi sinua – etkä itsekään aina ymmärtäisi mistä nyt tuulee – et ole huonompi kuin kukaan muu.
Sinulla on lupa ottaa tilaa. Anna itsellesi mahdollisuus tunnustella, mikä helpottaisi oloasi? Jos tunteesi johtuvat ylikuormituksesta, pystyisitkö siivoamaan seuraavilta päivältä menoja, kohtaamisia, suunnitelmia? Millä tavoin ottaisit tilaa itsellesi?
Muista, että kaikessa on aina hyviä ja huonoja puolia.Rakkaudessa on aina läsnä pelko. Työ, josta nautit, ei aina ole ihanaa. Onnellinen elämä sisältää aina myös alamäkiä. Vaikka vaikealla hetkellä saattaa tarrautua siihen, miten raskasta on kokea kaikki niin voimakkaasti, raskaan vierellä on aina myös keveitä puolia. Jos katsot kokonaisuutta, mitä kaikkea hyvää, lempeää ja ainutlaatuista herkkyytesi sinulle mahdollistaa?
Se mitä tunnet ja koet nyt, ei ole ikuista.Tunne muuttuu, vaihtuu, kehosi palautuu – ja tovin (joskus vähän pidemmän) kuluttua intensiivinen ikävä olo vaihtuu intensiiviseksi iloksi.
Löydä lempeys itseäsi kohtaan.Voisitko katsoa kokemustasi myötätunnolla? Vaikka se tuntuisi vaikealta? Voisitko koskettaa kehoasi, silittää ihoasi, tai pysähtyä hetkeksi hengityksesi äärelle? Mikä on lempeyttä sinulle juuri nyt?
Toimituksen vinkki: Rauhoita kehoa ja mieltä hidastamalla
Hitaammassa tahdissa -kortit ovat sinulle, joka…
…koet vaatimukset koviksi ja elämänrytmin hengästyttäväksi.
…kaipaat keinoja palautumiseen.
…tunnet olosi usein uuvahtaneeksi – sekä mentaalisesti, emotionaalisesti että fyysisesti.
…kaipaat lempeitä ja helppoja harjoituksia rauhoittamaan kehoa: kiihtynyttä sydämensykettä, painetta päässä, kuristusta kurkulla jne.
…haluat muistuttaa itseäsi päivittäin siitä, että nopea vauhti ja tehokkuus eivät ole elämässä tärkeimpiä, vaikka ympäröivän maailman vaatimuksista niin voisi päätellä.
…haluat löytää rauhoittavia harjoituksia ennen nukkumaanmenoa – tai mihin aikaan päivästä hitaampaa hetkeä tarvitsetkaan.
Narsisti tarvitsee jatkuvaa ihailua ja ylistystä, joka on kumppanille vaativa ja loputon projekti. Väsymättömänä kannustusautomaattina oleminen on jatkuva ylityö, josta maksetaan todella huonosti. Ellei kuitenkaan ota ylitöitä vastaan on suhde alkujaan tuhoon tuomittu.
Kumppanina narsisti olettaa saavansa täyden huomion, niin kuin imeväinen syöttäjältään. Hänen huolensa ja mielensä järkkyminen vaativat erityistä huomiota, jossa kumppanin tulee unohtaa kaikki muu. Imeväisen itkiessä nälkäänsä on syöttäjän vastattava ja jos vastausta ei tule, ei itkukaan lopu.
Murray & Johnson (2012) kertovat Hullun rakas -kirjassaan, kuinka huomion järkkyessä tai sen puuttuessa, narsistin käyttäytymistä on verrattu lapsen tai teinin kiukunpuuskiin, joka on kykenemätön ymmärtämään, ettei hänen asiansa ole aina tärkeysjärjestyksen kärkipäässä.
”Lapsi” narsistissa ei näyttäydy suhteen alussa. Se leikkii piilosta sen aikaa, kunnes universumia suurempi ja vakuuttavan oloinen persoona, sekä älykäs ensivaikutelma ovat saaneet uuden tuttavuuden täydellisesti valtaansa.
Narsisti on tavallisesti mestari antamaan itsestään fiksun ja hyvin hurmaavan ensivaikutelman. Deittimarkkinoilla narsisti on tutkitusti ylivoimainen voittaja.
Voiko narsistisen kumppanin kanssa elää ja onko epärealistista odottaa onnellista parisuhdetta äärimmäisen itsekkään ihmisen kanssa?
Moni elää tietäen tai tiedostamattaan narsistin tai narsistisen persoonan kanssa. Lähellä voi olla ja elää kauankin aikaa, mutta helppoa se ei koskaan tule olemaan.
Vahvoista narsistisista persoonapiirteistä kärsivä henkilö on äärimmäisen vaikea elinkumppani, olipa itse kuinka kärsivällinen ja hyväntahtoinen tahansa.
Seuraavilla muutamilla keinoilla suhdetta narsistiin voi olla helpompi kestää tai ehkä jopa hiukan parantaa. Keinot ja niiden toimivuus ovat vahvasti yhteydessä siihen, kuinka narsistinen ihminen on. Mitä vahvemmin narsistiset piirteet ilmenevät, sitä enemmän ne aiheuttavat ongelmia niin narsistille itselle, kuin hänen lähipiirilleen.
Huomioithan, että en silti koskaan suosittele jäämään suhteeseen, jossa toisen narsistiset piirteet aiheuttavat jatkuvaa epäoikeudenmukaisuutta, epätasa-arvoa, sekä suoranaista kärsimystä.
Anna palautetta ja kehu
Koska narsisti on lapsen tavoin hyvin itsekeskeinen, on hänen saatava useita kertoja päivässä positiivista palautetta. Kun lasta ymmärretään, kun hänelle hymyillään lempeästi ja nyökkäillään hänen jokaisen hyvään suuntaavan tekonsa aikana, hän saa hyväksytyksi tulemisen tunteen, sekä miellyttävän olon.
Tämän myös narsisti tarvitsee kumppaniltaan, jotta pystyisi paremmin välttymään raivokkailta kiukunpuuskilta, jotka voivat myrskyn yltyessä saavuttaa valtavat ja tuhoisat mittasuhteet.
Narsistin kumppanit yleensä tietävät miten narsistille tulee puhua, jotta he tulisivat itse kuulluksi. Voi esimerkiksi kehua, kuinka ymmärtäväinen ja kykeneväinen kuulemaan toista hän onkaan, toisin kuin monien muiden kumppanit.
Näin narsisti saattaa motivoitua pyrkimään vahvistamaan kuvauksen omasta erinomaisuudestaan.
Huolehdi itsestäsi
Ensisijaisen tärkeää on huolehtia omasta terveydestä ja hyvinvoinnista. Miten jaksaisikaan pitää huolta muista, suoda heille ainutlaatuisen tärkeää omaa energiaa jos omat voimavarat ovat olemattomat?
Narsistin jatkuva huomiointi, kannustaminen, kehuminen ja eri asioista vakuuttelu ovat sekä fyysisiä, että psyykkisiä voimia kuluttavia. Oman ajan vaaliminen ja siitä kiinni pitäminen voi olla henkireikä, jossa ajatukset ja keho saavat hetken levätä ja latautua.
Aseta omat rajat
Fyysisen ja psyykkisen turvallisuuden takaaminen on varmistettava tiedostamalla ja sanoittamalla missä menevät toisen huonon käytöksen sietämisen rajat.
Voit kysyä itseltäsi: Mitä minulle saa sanoa ja mitä ei? Mitä minulle saa tehdä ja mitä ei? Mikä toiminta on ehdoton ei?
Rajojen tulee olla selkeät ja jotta rajoista motivoidutaan pitämään kiinni, on niiden taustalla olevat järkevät syyt hyvä sanoa ääneen. Omat rajat ja niiden kunnioittamisen tärkeys on hyvä kertoa itselle ja muille. Ja muistathan: itsellekin on hyvä asettaa rajoja.
Mihin suostun ja mihin en? Missä menee joustamisen ja miellyttämisen rajani?
Narsistin itsetunto on todellisuudessa heikko. Hän kadehtii muita ja muiden saavutuksia ja on hyvin mustasukkainen, muttei voi sietää näitä tunteita itsessään. Tämän vuoksi vaikeat tunteet kohdistetaan (narsistinen peilaus) automaattisesti ja tiedostamatta muihin, ensisijaisesti lähellä elävään kumppaniin.
Narsistin syyllistäessä on hyvin tärkeää olla provosoitumatta, vaikka syytökset ovatkin usein jopa naurettavan absurdeja.
On hyvä pyrkiä hillitsemään tunteensa niin hyvin kuin kykenee ja olla osallistumatta riitaan esimerkiksi poistumalla paikalta. Itselle voi selittää tapahtunutta esimerkiksi siten, että tämä kuuluu olennaisena osana narstiseen käyttäytymiseen, enkä voi itse sille yhtään mitään.
Usein narsistin lähellä olleet/olevat ovatkin sanoneet:
Kaikki olisi paljon helpompaa, jos vain aina jaksaisin pelata alati vaihtuvilla säännöillä, jotka narsisti on luonut. Käytännössä se on kuitenkin täysin mahdotonta, enkä tule koskaan täysin ymmärtämään sitä mitä ympärilläni tapahtuu. Tämän hyväksyminen auttaa minua jonkin verran.
Ymmärrä ja sisäistä narstisen pelin säännöt
Narsistin säätelemää peliä voi pelata niin kauan kuin jaksaa, mutta säännöt ovat narsistin, eikä hän yleensä jousta säännöissään kuin omaan suuntaan. Viisainta onkin pyrkiä löytämään keinot, joilla pääsisi maaliin ja lopulta hyppäämään koko pelistä pois.
Jos on tunne siitä, että kaikki keinot ja panokset on käytetty, itse asiassa jo ennen pelin puoltaväliä, on viisasta luovuttaa ja jättää peli. Luovuttaminen ja poislähtö on viisasta myös aina silloin, kun toisen lähellä on jatkuva paha olo, eikä toinen edes tunnu ymmärtävän tätä.
Lisää ymmärrystä myötätunnon vaikutuksista
Narsistille on tunnetusti haasteellista tuntea empatiaa ja myötätuntoa. Sen vuoksi kumppanin kokemukset ja tunteet ovat narsistille aidosti vaikeita ymmärtää.
Jos narsistin käyttäytymisessä kuitenkin on huomattavissa edes jonkin verran empatiaa, lämpöä tai ymmärrystä on hänelle tärkeä antaa välitöntä hyvää palautetta. Tämän jälkeen tulee myös kertoa se, minkälaisia tunteita hän saa näin toisissa aikaan ja miten hänkin voisi lopulta niistä hyötyä.
Jos narsisti vaikuttaa ymmärtävän kumppaninsa kertomaa, on häntä syytä kehua tästä runsain mitoin.
Tämä ei kuitenkaan ole keino saada empatiakyvytöntä ihmistä kokemaan aitoa empatiaa, vaan keino saada ymmärtämään empatialta vaikuttavien tekojen hyötyjä läheiselle ja sitä myötä parisuhteelle ja narsistille itselle.
Onko jo aika lähteä?
Nämä muutamat edellämainitut keinot eivät kuitenkaan hyvin mahdollisesti tule muuttamaan narsistia. Suhde narsistiin on aina vaativaa ja yleensä kumppanin kärsivällisyys ja jaksaminen ovat jatkuvalla koetuksella.
Narsistista erotessa oma ja lasten turvallisuus on tärkeä varmistaa esimerkiksi puhumalla etukäteen asiasta omille sukulaisille ja ystäville, sekä ammattiauttajille.
Narsistille erosta kerrottaessa ei äärimmäisen mustasukkaisissa suhteissa ole hyvä kertoa yksin, jotta tilanne pysyisi mahdollisimman rauhallisena. Lapset on hyvä pitää poissa näistä tilanteista. Lapsille voi kertoa myöhemmin, kun tilanne on hieman rauhoittunut, se mitä vanhempien välillä on taphtunut tai tapahtumassa. Muista aina kertoa lapsellesi, ettei eron syy johdu hänestä ja että vahempien rakkaus lapseen säilyy erosta huolimatta.
Vaikka narsisti ei itse pysty antamaan rakkautta ja huomiota niin suurissa määrin missä hän itse sitä tarvitsee, on häntä isoissa muutostilanteissa viisasta olla provosoimatta ja kohdella asiallisesti. Näin ollen haastavat tilanteet voivat päättyä paremmalla tavalla.
Lopuksi muistuttaisin jälleen: ettei kenenkään tarvitse tyytyä tai jäädä suhteeseen (ei yhteisten lastenkaan vuoksi) joka aiheuttaa jatkuvaa pahaa oloa niin psyykkisesti, kuin fyysisestikin. Sinä olet äärimmäisen tärkeä ja sinulla todella on oikeus voida hyvin.
Lisää tietoa narsismista, vertaistarinoita, sekä terapeuttisia keinoja vaikeista kokemuksista toipumiseksi löydät esikoiskirjastani Hyvästit narsistille – Tervetuloa oma elämä
Lähteet
Johnson W. Brad – Murray Kelly: Hullun rakas – Näin selviät kumppanisi persoonallisuushäiriöstä. Finn Lectura. 2012.
”Se tuntuu kuin puukko sydämessä. Se saa ajatukset kiertämään kehää, se saa tarkkailemaan, se saa tuntemaan itsensä pieneksi ja huonommaksi. Se hävettää.”
Mustasukkaisuus on useimmille haastava tunne. Siihen voi liittyä piilottamista, häpeää, ylireagointia, kontrollointia, luhistumisen tunnetta. Eikä ihme. Mustasukkaisuus leimataan tunteena herkästi merkiksi heikosta itsetunnosta ja tuskin olen ainoa joka on kuullut halveksuvia kommentteja mustasukkaisuuden tunteeseen liittyen. Minkään tunteen leimaaminen huonoksi ei tee kovin paljon tilaa tutkia syvemmin mistä tunteessa on omalla kohdalla kyse. Tunne ei itsessään tarkoita, että se johtaisi toimintaan. Itseasiassa päinvastoin, enemmänkin tunteen piilottaminen ja häpeäminen alkaa usein elää epäsuorasti ja reaktiivisesti.
Mustasukkaisuus (kuten muutkin haastavat tunteet) tarvitsisi kuitenkin turvallisen ja tuomitsemattoman tilan tulla tutkituksi ja kuulluksi. Lähes aina, sen taustalla on syvät kysymykset:Olenko sinulle tärkeä? Onko suhteemme uhattu? Mitä enemmän mustasukkaisuuden kokija pystyy ilmaisemaan haavoittuvaisempia kysymyksiään taustalla, syyttämättä tai hyökkäämättä – sen paremmin toinen usein pystyy kuulemaan.
Mustasukkaisuus ei kerro itsestäänselvästi siitä, arvostaako ihminen itseään vai ei, kuten joskus kuulee sanottavan. Se voi olla, mutta on mielestäni vähän heppoista vetää automaattisesti tällainen johtopäätös. Sairaalloinen mustasukkaisuus on oma asiansa, ja tämä kirjoitus ei käsittele sitä.
Jos mustasukkaisuuden kokijalla on taustalla traumaattisia kokemuksia ulkopuolelle jäämisestä, jos on tullut petetyksi tai lapsuuden tärkeiden kehitystehtävien läpikäymisessä on puutteita, on ihminen ymmärrettävästi taipuvaisempi kokemaan pelkoa omasta merkityksellisyydestä kumppanille. Tästä perspektiivistä katsottuna, voi mustasukkaisuuden tunteen tuomitseminen olla uudelleen traumatisoivaa. Menneisyyden haavat eivät tietenkään ole oikeus KÄYTTÄYTYÄ reaktiivisesti ja toisia satuttaen, mutta menneiden haavojen tiedostaminen MYÖTÄTUNNOLLA voi syvästi auttaa käsittelemään arkoja kohtia. Tälle ei tule tilaa, jos jokin tunne leimataan ”vääräksi”.
Mustasukkaisuus voi kummuta jostain menneestä tai sitten mustasukkaisuus voi nousta tässä hetkessä tapahtuvien asioiden seurauksena. Varsinkin toistuvat mustasukkaisuuden kokemukset voivat olla oikein validi pointti keskustella suhteen rajoista ja siitä mikä palvelee juuri tätä suhdetta. Tähän ei ole yhtä oikeaa formia tai normia, se on jokaisen suhteen yhteisvastuullinen asia keskustella pelisäännöt selviksi.
Sen sijaan että tuomitsee mustasukkaisuutta (itsessään tai toisissa) , anna sille hyväksyvä ja lempeä huomio, anna sen tulla näkyväksi sinulle. Lähde sen jälkeen purkamaan tunteen taustalla olevia ajatuksia ja pelkoja kirjoittaen. Joskus mustasukkaisuus voi olla myös viesti, että yhteisiä pelisääntöjä on vaikkapa parisuhteessa selkeytettävä.
Mustasukkaisuus on minullekin omakohtaisesti tuttu tunne ja minun kohdallani sen juuret menevät lapsuuden kiintymyssuhde traumoihin, jotka onneksi nykyisin ymmärrän, enkä enää tuomitse itseäni tai häpeä tuota tunnetta kuten aiemmin. Olen opetellut kommunikoimaan tunteen noustessa itsestäni käsin ja koenkin että turvallisessa suhteessa on sille tilaa. Ja toki olen myös kokenut sen, että kumppani kokee mustasukkaisuutta. Koska itselleni mustasukkaisuuden tunne on ollut niin häpeällinen ja vaikea, koen todella tärkeäksi että kumppanilla on turvallinen tila kertoa omista tunteistaan pelkäämättä että tulee tuomituksi. Turvallinen tila kertoa haavoittuvaisista tunteista ja peloistaan voi olla äärimmäisen eheyttävää. Se ei ole toiselle vaatimus, kielto taikka rajoite.
Sinä olet tärkeä, ja sinun vaikeille tunteillekin on tilaa. Hallitsemattoman mustasukkaisuuden käsittelyyn on viisasta hakea tukea, yksin ei tarvitse jäädä.
Jokainen haluaa olla hyvä asioissa, jotka ovat itselle tärkeitä, mutta mitä tärkeämpiä nuo asiat ovat meille, sen enemmän pelkäämme tehdä niissä virheitä.
”Miksi jättää mitään sellaista tekemättä, mikä rikastuttaa elämää?”
On helpompi lykätä itselle tärkeiden asioiden aloittamista ja keksiä muuta ajateltavaa, kuin tehdä niitä asioita, joilla on itselle oikeasti eniten merkitystä. Jos jättää jotakin tekemättä virheen tekemisen pelosta, jättää pois itseltään myös mahdollisuuden onnistua ja tuoda elämään asioita, jotka ovat itselle kaikkein antoisimpia. Ja miksi jättää mitään sellaista tekemättä, mikä rikastuttaa elämää?
”Virheiden kautta voi löytää täysin uusia tapoja tehdä ja ajatella.”
Onko maailmassa ketään, joka olisi oppinut pyöräilemään kaatumatta kertaakaan, tai montako virhettä ja uutta yritystä tarvittiin, ennen kuin ensimmäinen lentokone teki ensimmäisen onnistuneen matkansa?
Mieli toivoo asioiden menevän tietyllä, tutulla ja helpolla tavalla, mutta toimii jo ennalta opitun pohjalta, kun taas virheiden kautta voi löytää täysin uusia tapoja tehdä ja ajatella. Jos asian ajattelee tästä näkökulmasta, niin yksikään epäonnistuminen ei ole umpikuja, vaan mahdollisuus löytää jotain sellaista, mikä ei olisi muuten ollut mahdollista.
”On vain yksi tapa välttyä virheiltä ja se on olla tekemättä yhtään mitään.”
Yrittäminen, lopputuloksesta huolimatta on jo onnistuminen itsessään. Suurin virhe jonka voi tehdä, on jättää asioita tekemättä virheiden tekemisen pelosta.
On vain yksi tapa välttyä virheiltä ja se on olla tekemättä yhtään mitään. Sitä, että kaikki ei aina mene putkeen, ei voi muuttaa, mutta sen, miten siihen suhtautuu, voi. Virheet voi nähdä joko epäonnistumisina tai mahdollisuuksina.
Se, että aloittaa jonkun asian, josta ei ole varmuutta ja jatkaa epäonnistumisista huolimatta, ei kerro huonoudesta tai heikkoudesta, vaan sinnikkyydestä ja rohkeudesta.
Tämä teksti on kirjoitettu kaupallisessa yhteistyössä Suomen ev.lut. kirkon kanssa ja se on syntynyt yhteisestä kiinnostuksesta suomalaisten henkiseen hyvinvointiin.
Kirjoittaja: opettaja, kirjailija ja retriitinohjaaja Susanna Erätuli
Muistan sen tilanteen elävästi. Se saa yhä, vuosien jälkeenkin, sydämeni pamppailemaan ja hengitykseni kiihtymään. Olin silloin passitoimistossa ja kädessäni oli vuoronumero, joka oli kaukana taululla näkyvästä numerosta. Pikapassihakemus piti jättää 10 minuutin sisällä, että ehtisin seuraavaan lentokoneeseen.
Tällä kertaa ei ollut kyse arkipäiväisestä kiireestä, vaan suuremmasta asiasta. Läheiseni oli joutunut vakavaan onnettomuuteen ja minua tarvittiin 3380 kilometrin päässä.
Pyysin hädissäni passitoimistossa jonottavien ihmisten edessä, että joku edelläni olevista vaihtaisi kanssani vuoronumeroa. Kerroin syyn, ja silti ihmiset kääntyivät pois. Yksi heistä tuli kuitenkin luokseni ja ojensi numeronsa ystävällisen eleen saattelemana. En tiedä hänestä mitään, mutta kiitän häntä ajatuksissani. Jospa tämä kirjoitus vie kiitokseni hänelle Onnettomuudessa ei käynyt hyvin, mutta ainakin ehdin perille.
Hyvyyden voima ulottuu kauas
Ehkä muistat elämäsi varrelta erityisiä auttamistilanteita tai tunnistat hetkiä, jolloin sisin kysyy: voisinko auttaa? Sydämen liikahdusten tunnistaminen ja niiden seuraaminen on osa ihmisyyttä. Sanat inhimillinen ja ihminen ovat samaa alkuperää.
Inhimillisen toiminnan ja toimimattomuuden seuraukset voivat joskus olla dramaattisia, mutta useammin kyse on tavanomaisista kaipauksista, joihin voisi vastata. Ne eivät vaadi suuria ponnistuksia, vaan pieniä liikahduksia oikeaan suuntaan.
Huomioinko vai huudanko? Tervehdinkö vai ohitanko? Entä kuulenko toiveen, jota ei sanota ääneen? Löytyisikö kireästä tilanteesta väylää huumoriin?
Ihmissuhteet ja vuorovaikutus ovat usein pienestä kiinni, sillä ihmismieli on herkkä kapistus ja altis vaikutteille. Ehkä voit tänään valita ikävän katseen sijasta hymyn. Se on ihan todellinen vaikuttamisen paikka, sillä et voi tietää, mihin hymysi päätyy. Ehkä maailman toiselle laidalle! Pienetkin teot voivat johtaa suureen hyvään, sillä ne luovat yhteyttä ihmisten välille.
Kiitollisuus lisää hyvää oloa
Aika paljon on nykyään puhetta paremmasta maailmasta. Suurille suunnitelmille on paikkansa, mutta niin on pienillekin. Maailman parantaminen lähtee läheltä – oikeastaan itsestä. Auttamalla ja huomioimalla viet valon viestiä.
Eikä auttamisen aina tarvitse olla näkyvää. Ilahduttaminen, jota ei tehdä huomion toivossa, on erityisen kaunista. Pieni, inhimillinen teko on vähäeleistä toivon kannattelua. Siitä tulee hyvä olo jopa sivusta seuraajille. Niinä hetkinä maailma on turvallisempi paikka ja tuntuu, että näin on tarkoitettu.
Naapuriapu, vastaleivotut pullat, kannetut kauppakassit tai epäreiluun tilanteeseen puuttuminen voivat palauttaa uskon ihmisyyteen.
Sanotaan, että ihminen syntyy epäitsekkäänä ja myötätuntoisena, mutta joskus nämä piirteet jäävät vähäiselle käytölle. Jos sinussa on myötätuntoa, joka joutaisi käyttöön, anna se eteenpäin. Pyyteettömästä auttamisesta tulee itsellekin hyvä olo – sekä arkikokemus että tutkimukset puoltavat tätä. Hyvinvoivalla ihmisellä on varaa olla hyvä toisille ja niin hyvä lähtee virtaamaan.
Elämän aikana miettii välillä: pitäisikö? Se on kai parempi kuin: olisiko pitänyt? Kaikkein paras olisi kai: ainakin yritin. Kun viljelee hyvää, kaikki jyvät eivät lähde kasvuun, mutta osa lähtee. Jos osa tämän tekstin lukijoista – sinä? – ottaa auttamisen inspiraation todesta, on siinä jo hyväntahtoisen vallankumouksen alku. Et voi aina tietää, kenen päivän tai jopa elämän saatat pelastaa, mutta kannattaa yrittää.
Kun muistat itse päivän tai koko elämän aikana kohtaamaasi hyvää, voit yllättäen tuntea olosi rikkaaksi. Laita hyvä kiertämään ja kerro, minkälainen pieni ele on tehnyt sinut onnelliseksi!
Tämän tekstin Sinulle tarjosi Suomen ev.lut. kirkko.
Pelko syntyy aivojen vanhimmassa osassa: se on siis evolutiivisesti huolehtinut siitä, että ihmiset yhä pötkyttelevät täällä, eivätkä tallautuneet mammuttien jalkoihin ja joutuneet tiikereiden suihin. Kun pelko herää, syntyy hermostollinen jännitys- tai hyytymistila: pakene, taistele tai jäädy. Tuo tila sisältää ihan valtavan määrän energialatinkia jonka saa käyttöönsä, kun kuulee pelon alla olevan tarpeen: TURVAA tänne, kiitos. Turva ei tarkoita turvarakennelmia, ratkaisuja tai sitä, että tietäisi mistä rahaa tulee lisää, kuinka tässä ihmissuhteessa käy tai miten mä tästäkin liemestä nyt pääsen selkeille vesille. Turvaa tulee itsensä hoivaamisesta ja parasympaattisen hermoston aktivoimisesta. Silloin meidän systeemimme saa viestin: ei hätää, täällä voi relata, meitsi (sisäinen vanhempi meissä / rakkaus itseä kohtaan) ottaa susta (sisäisestä lapsesta) koppia. Tuu tänne beibi, mennään kimpassa. Kun tulee turvaa olla sen kanssa mitä on, pelkoa voi kohdata, sen kanssa voi olla ja voi oppia sietämään elon epävarmuuskohtia. Jos pelon tunnetta väistää on erittäin haastavaa kulkea sydäntä kutsuviin suuntiin, kokeilla uutta, ottaa riskejä ja esimerkiksi päästää toisia syvästi lähelleen.
Turva synnyttää rohkeutta tehdä ja mennä pelon porteista läpi jänskäyksestä huolimatta. Pelko viestii aina siitä mikä on TÄRKEÄÄ ja olennaista. Vaikka se on kuumottava tunne, se on olennainen elossa etiäpäin menemisen kannalta.
Minua eivät inspaa mitkään ”pelko tulee egosta ja on rakkauden vastakohta” -dualismiväitännät. Ne kumpuavat oikeastaan suoraan pelosta – joka niin monelle meistä on ollut kielletty tunne. Ei ole saanut olla pieni, pelokas myttykasa tai tulla lohdutetuksi pelosta kumpuavissa räyhäilyissään vaan on pitänyt olla ”reipas”. Jäätävää. Pelko on osa kokonaisuutta, tätä kaikkeuttamme, ja sitäkin saa rakastaa. Pelon pelkohan on juuri se, että rakkaus loppuu.
Kun lapsi osoittaa mieltään ”uhmaikäisesti” ja hyökyy suorastaan potkynyrkkeilijän lailla päälle, hän kertoo: ”Mua pelottaa, tartten turvaa. Oon vihainen, kun oon niin peloissani.” Ja loppujen lopuksi me kaikki olemme tällaisia peloissamme. Opimme ehkä vähän hillitympiä keinoja kuin ne thaiboxing -väläytelmät, esimerkiksi torjuntaa, passiivis-aggressiivisuutta, räyhähtelyä, välinpitämättömyyttä, hyytymistä ja ikuisia mentaaliselityksiä. Mutta meidän sisällämme on pieni henkilö, jonka pahin pelko on, että rakkaus, ilo ja elämä loppuvat. Se onkin pelon viesti: täällä tarvitaan rakkaudellista muistutusta siitä, että joku (aikuinen minä) huolehtii, hoivaa, hellii ja suojaa. Sitä saa aikuisena oppia, jos lapsena on joutunut oppimaan selviytymis- ja puolustuskeinot ja turvattomuus on jäänyt päälle. Turvattomuus (rakkauden, rakkaudettomuuden, riittämättömyyden, nähdyksi tulemattomuuden ja hylätyksi tulemisen pelot) näkyvät meissä aikuisissa suorittamisena, paahtamisena, piiloutumisena ja itsensä pienentämisenä, besserwisseröintinä, mentalisoimisena ja jatkuvana infon keräämisenä, itsen työstämisenä ja henkistelynä niin ettei voi relata ja olla ei-puristinen ja vaan nauttia elämästä. Höm, been there done that. Relaamisen / sisäisen turvan kautta tuleekin se tunne, että mä saan olla mä. Turvaa saa aikuisena opetella itsensä kanssa, ja sitä voi vahvistaa sisäisen turvansa löytäneen jeesaajan avulla (niin kuin olen itsekin opetellut – sen myötä sisäistä turvaansa oppii syventämään elämän myötä).
Ja nyt jos haluat kuulostella, mitä olisikaan, kun saisit vaan olla sinä – ihana sinä – lämpimästi tervetuloa rakastetulle voimautumiskurssimatkalle, Olet parasta mitä sinulle on tapahtunut -verkkokurssille. 1.6. aukeaa kurssialue ja on käytössäsi elokuun loppuun asti. Milloin vain voi aloittaa ja kurssi sulkeutuu silloin elokuun lopussa. Lisää kurssista ja ilmoittautumisohjeet allaolevan linkin kautta.
