Kirjoittaessani erosta selviämistä käsittelevää kirjaani Sinä selviät kyllä – Erovuoden matkaopas, huomasin ettei erosta voi puhua käsittelemättä sitä, millainen on hyvä parisuhde.
Psykologi Robert Sternberg on luonut parisuhderakkauden kolmioteorian. Hän kuvaa siinä kolme elementtiä, joiden olemassaolo tekee suhteesta rakkaudellisen ja edistää molempien tyytyväisyyttä. Nämä elementit ovat läheisyys, intohimo ja sitoutuminen. On mielenkiintoista että sitoutuminen on suomennettu myös omistautumiseksi. Itse jopa pidän jälkimmäisestä termistä enemmän, siinä on vahvemmin sielukkuutta ja toiselle näkyväksi antautumisen henkeä.
Mitä enemmän olen saanut työskennellä eroaan ja päättynyttä parisuhdettaan pohtivien ihmisten kanssa eroryhmissä ja yksityisesti, sitä selkeämmäksi minulle on käynyt että kolmion kärjestä tärkein on läheisyys.
Ilman läheisyyttä ei voi omistautua tai tuntea aitoa intohimoa, sellaista joka kohdistuu ihmiseen, ei vain hänen fyysisiin osiinsa. Seksi voi toki olla teknisesti toimivaa ilman läsnäoloa tai toisesta hurmioitumista, mutta silloin se on yhdessä tapahtuvaa masturbointia, ei rakastelua. Mutta ollakseen läheinen toiselle, pitää ensin olla läheinen itsensä kanssa.
Läheisyyttä voi olla ilman intohimoa. Moni elää tyytyväisenä tämän kaltaisissa ystävyysliitoissa. Mutta intohimo itsessään tarkoittaa paljon muutakin kuin seksiä, se on suhtautumistapa elämään, kohtaamiseen, toiseen ja itseensä. Jotkut taas valitsevat tien jossa sitoutuminen vie kaiken tilan kolmiossa, ilman että kumpikaan enää tuntee toistaan läheiseksi, vaan suhteessa eletään muukalaisina, fyysisesti lähellä, henkisesti valovuosien päässä. Rakkauteen toki kuuluu prosessina erilaisia vaiheita ja suhteeseen vaihtelevia aikoja, näitä Sternberg on kuvannut seuraavasti:
Pitäminen, ystävyys: läheisyys
Ihastuminen (rakkaus ensi silmäyksellä): intohimo
Tyhjä rakkaus (hyväntekeväisyys): omistautuminen
Romanttinen rakkaus: intohimo ja läheisyys
Kumppaninrakkaus: läheisyys ja omistautuminen
Kohtalokas rakkaus (pyörremyrskyromanssi): omistautuminen ja intohimo
Täyteläinen rakkaus: läheisyys, omistautuminen ja intohimo
Useimmat meistä haluavat kuitenkin tyydyttää parisuhteessamme monenlaisia tarpeita. Tämä kutsumus on sukua vauvana kokemallemme tunteelle kaikkivoipaisesta hoitajasta tai sellaisen kaipuusta. Tutkimusten mukaan parisuhteen liimaksi ei riitä intohimoa muutamaa vuotta enempää, vaan tarvitaan tahtoa ja mielellään samankaltaista arvomaailmaa. Tahtominen on mielestäni juuri tuota samaa Sternbergin kuvaamaa omistautumista, josta kauneimmillaan syntyy läheisyyttä ja intohimoa.
Läheisyys, intohimo ja omistautuminen. Osittain mystiikkaa, osittain konkretiaa. Varmaa on ettei läheisyyttä synny ilman avoimuutta, se taas mitä avoimuus on askarruttaa ihmisiä kovasti. Verbaalinen viestintä kattaa tutkimusten mukaan 7-30% viestinnästä, loppu on kaikkea sitä vaihdantaa jota teemme molekyylien, tekojen, tuoksujen, eleiden ja toisen katsomisen, näkemisen kautta.
Kyllä, parisuhde on ennen kaikkea henkinen prosessi, mutta niin on erokin. Tiedetään, että yksi asia mitä ihmiset katuvat eniten elämänsä loppupuolella on huonosta suhteesta lähtemättömyyttä. Pelon ohjaama elämä on itsensä hylännyttä elämää. Jos voit jatkuvasti huonosti, eivätkä keskustelut, terapia tai asenne auta teitä eteenpäin, voi olla että on tullut aika pohtia, onko ero lopulta viisain valittavissa oleva ratkaisu.
Nautit ihmisten tarkkailemisesta ja huomaat hienovaraisetkin eleet ja äänenpainot. Suurta huviasi on istua vaikkapa kahvilassa ja katsella ohikulkevia ihmisiä, pöydissä istuvia pariskuntia ja seurueita.
Tarkkailet ihmisten vuorovaikutusta keskenään ja huomaat esimerkiksi, jos joillain on tulehtunut tilanne, tai viereisessä pöydässä istuva nuoripari on selvästi ensimmäisillä treffeillään. Saatat jäädä miettimään, mikä mahtaa olla näkemiesi ihmisten elämäntilanne, missä he asuvat ja mitä tekevät työkseen. Voit mielikuvituksessasi keksiä kokonaisia elämäntarinoita tuntemattomille ihmisille. Olet mukana elämän vilskeessä ja ihmisten keskellä, mutta aivan omassa rauhassasi.
Taipumukseni tarkkailla harmittaa välillä puolisoani, sillä hän ei saa jakamatonta huomiotani. Olemme vaikkapa ravintolassa kahdestaan ja samalla kun hän kertoo päivästään, näen tahtomattanikin sivusilmällä, mitä ympärilläni tapahtuu ja korviini kantautuu keskustelun pätkiä naapuripöydästä. Meluisassa tilassa, jossa on paljon ihmisiä ja muita aistiärsykkeitä, sataprosenttinen läsnäolo vaatii minulta suorastaan supervoimia. Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi kiinnostunut mieheni jutuista, en vain kerta kaikkiaan pysty sulkemaan kaikkia kanaviani pois päältä.
Joskus korviin kantautuvat keskustelut ja ihmisten tunnetilojen aistiminen aiheuttavat epämukavia tilanteita, kuten taannoin, kun nautin iltapäivän lepohetkestä tunnelmallisessa kahvilassa. Vieressäni istui kaksi ystävätärtä syventyneenä keskusteluun. Yhtäkkiä paikalle säntäsi kolmas nainen, joka alkoi purkaa tunteitaan toiselle ystävättäristä. En voinut olla kuulematta, että heillä oli ollut aiemmin tuona päivänä riitaa keskenään. Tilanne alkoi kehittyä sen verran tulehtuneeksi, että tunsin oloni tukalaksi ja poistuin paikalta. En enää pakota itseäni jäämään tilanteisiin, joissa minun henkilökohtaiseen tilaani (vaikkakin täysin tahattomasti) tunkeudutaan kutsumatta.
Kuulostaako tutulta? Edellä oleva teksti on lainaus tänä syksynä ilmestyneestä kirjastani Ihana herkkyys. Yksi piirre, johon olen törmännyt jokaisen erityisherkän asiakkaani, tuttavieni ja ystävieni kohdalla, on taipumus kulkea niin sanotusti “antennit ojossa” hyvin herkkänä muiden ihmisten eleille, ilmeille, äänenpainoille, sanavalinnoille, kehonkielelle ja niiden kautta ilmentyville tunnetiloille. Tämä kyky on loistava apuväline esimerkiksi sen arvioimisessa keneen kannattaa luottaa, koska herkkä vaistoaa seisooko ihminen sanojensa takana, vai kertooko hänen olemuksensa toista tarinaa kuin sanat.
Herkkä on myös taitava huomaamaan ja ennakoimaan toisten tarpeita. Tämän ominaisuuden kanssa kannattaa kuitenkin olla tarkkana, ettei väsytä itseään ottamalla liikaa vastuuta toisten tarpeista ja niiden täyttämisestä. Kaiken kaikkiaan kyky huomata ja ottaa toisten ihmisten tunteet huomioon on kuitenkin hieno taito, jonka avulla voi rakentaa hyviä ja luottamuksellisia ihmissuhteita. Kuten eräs Minä Olen -lehden herkkyyskyselyyn osallistunut asian ilmaisi: Herkkyydessä on paljon hyvää, mutta monella tasolla hyvä asia on tunneäly. Se auttaa työpaikalla, parisuhteessa, ystävyyssuhteissa, itsensä kanssa tai ihan missä tahansa kohtaamisessa toisen elävän olennon kanssa.
Masennus on lamaannuttava voima. Siitä kärsii masentuneen lisäksi myös tämän lähipiiri.
Kun välittää toisesta ihmisestä, on tietysti luonnollista haluta tukea häntä vaikeassa tilanteessa. Ja läheisten tuki onkin mittaamattoman arvokasta matkalla kohti parantumista.
Hyvää tarkoittavat läheiset ja ystävät voivat kuitenkin sanoa paljon asioita, jotka saavat masentuneen tuntemaan entistä enemmän yksinäisyyttä, syyllisyyttä ja arvottomuutta.
Listasimme viisi sudenkuoppaa, joita läheisen tulee välttää masentuneen ihmisen kanssa puhuessaan.
1. Masentuneen kokemuksien vähättely
Vähättely on yksi yleisimmistä masentuneen kohtaamista negatiivisista viesteistä. Koska lähipiiri ei usein täysin ymmärrä masennusta, monet päätyvät rinnastamaan masentuneen kokemukset omiin lyhytaikaisiin masennuksena pitämiinsä hetkiin tai kokemaansa surumielisyyteen.
Masennus ei ole vain nopeasti ohimenevä vaihe, vaan pahimmillaan vuosien toipumista vaativa sairaus.
Ja juuri siksi toteamukset kuten “kyllä muakin välillä masentaa” tai “vastoinkäymiset ovat osa elämää”, voivat olla vahingollisia masentuneen toipumisen kannalta. Vaikka heitot olisi tarkoitettu kannustaviksi, ne vähättelevät ja alentavat masentuneen raskaita kokemuksia.
Kun ihmiset masentuneen ympärillä viestivät ohittavansa samat tuntemukset olankohautuksella, masentuneen arvottomuuden ja riittämättömyyden tunteet vain voimistuvat.
2. Jatkuva muistuttelu hyvistä asioista
Tässä toinen positiiviselta tsemppaukselta vaikuttava, mutta todellisuudessa kyseenalainen tapa puhua masentuneelle.
Masentunut ihminen ei ole tyhmä; hän kyllä tietää, että maailmassa on hyviä asioita. Sairauden uuvuttamana hän ei vain saa niistä enää samanlaisia positiivisia tuntemuksia kuin ennen. Mielihyvän sijaan hän saattaa kokea enemmän lohduttomuutta, syyllisyyttä ja eristäytyneisyyttä kyvyttömyydestään ajatella positiivisesti.
Kun aiemmin iloa aiheuttaneet hetket eivät tunnu enää miltään, saa se masentuneen tuntemaan itsensä entistä huonommaksi. Ja näin noidankehä on valmis.
Pidä siis huoli, etteivät keskustelusi masentuneen kanssa koostu vahvasti kaverien kanssa vietetyistä hauskoista illoista, materiaalisista seikoista ja tai elämän mahtavuuden hehkuttamisesta. Parantamisen sijaan masentuneen olo pahenee satavarmasti, kun läheinen painottaa, miten ennen iloa aiheuttaneet asiat eivät enää tunnu masentuneelta samalta.
Joskus pilkahdukset mielihyvän kokemisesta masennuksen keskellä ovat ehdottomasti hyvä asia. Kaiken ei pidä olla aina tasaisen harmaata. Masentuneelta kannattaakin kysyä, mistä tämä itse haluaisi keskustella. Joskus masentuneelle on mukavaa vaihtelua kuulla läheisen puhuvan omasta elämästään, eikä läheisen tule varoa liikaa sitä, mistä puhuu. Pahimmillaan tämä voi johtaa siihen, että läheinen ylivarovaisena alkaa vältellä masentunutta, mitä kukaan ei tietenkään toivo.
3. Masentuneen tilan ja asenteen kritisointi
Kritisoiminen on syyllistämisen ohella oiva toimintatapa lyödä lyötyä ja työntää masentuneen paha olo uudelle tasolle.
Vältä siis edes vihjaamasta, että masennus on jotenkin masentuneen omaa syytä. Älä puhu sairaudesta “vain päässäsi olevana” tai “asennekysymyksenä”.
Tukeminen kannustamalla yhdessä tekemiseen on lähtökohtaisesti aina positiivista. Älä kuitenkaan muodosta tsemppaamista niin, että se väheksyy masennusta sairastavan ihmisen tilaa. Asiat yksinkertaistava “nyt ylös ja lenkille” -kannustava olettaa, että masennus on korjattavissa sängyllä nousemalla.
Se on vähän kuin ehdottaisi samaa jalkansa murtaneelle.
Tämä kaikki saa masentuneen syyttämään itseään entistäkin enemmän.
4. Lähipiirin huolen ja ahdistuksen painotus
Masentunut tuntee syyllisyyttä ja madaltunutta omanarvontunnetta monesta seikasta jo valmiiksi. Myös siitä, että hän aiheuttaa läheisilleen – kenties juuri sinulle – ylimääräistä vaivaa.
Läheiselle tämä voi olla vielä hankalampaa käsittää. Kun masentunut vaikuttaa välinpitämättömältä, saamattomalta tai jatkuvasti vihaiselta, on inhimillistä haluta saada hänet vastuuseen käytöksestään. Syyllistäminen on silti loukkaavaa ja parantumista hidastavaa.
Omista tunteista saa ja pitääkin puhua masentuneen kanssa. Tällöin on kuitenkin syytä olla varovainen, ettei masentunut tunne olevansa syytettynä lähipiirin ahdingon aiheuttamisesta.
Masennus voi tosiasiassa olla koko lähipiirin sairaus. Älä silti anna masentuneelle lisätaakkaa puhumalla liian painokkaasti siitä, miten tämän olemus on taakka kaikille muille. Tämä luo uusia raskaita tasoja masennuksen suossa painivan ihmisen elämään.
Purkaessasi omaa pahaa oloasi syyllistät sairauden sijaan sen uhria. Tämä taas pahentaa masentuneen kärsimystä ja hidastaa masennuksesta toipumista.
5. Masentuneen neuvonantajana esiintyminen
Neuvominen on luonnollinen reaktio läheisten yrittäessä auttaa masentunutta. Kukapa ei nyt tarjoaisi vinkkejään, kun toinen vaikuttaa kärsivän?
Vaikka masentunut ihminen tarvitseekin ohjeistusta, saa jatkuva läheisen neuvojen kuuleminen tämän tuntemaan olonsa entistä loukatummaksi, arvottomammaksi ja saamattomammaksi.
Masentunut voi jotain kaivatessaan kysyä tai olla kysymättä. Joka tapauksessa jatkuvat “yläpuolelta” tulevat neuvot heikentävät masentuneen toimijuuden ja omanarvontuntoa. Kuuntelu ja keskustelu on arvokkaampaa kuin suoranainen neuvominen ja vinkkien jakelu.
Olen huomannut, että mitä parempi tunnen olevani tekemään valintoja, sitä tukevamman otteen saan elämästäni. Tunne siitä, että teen oikeita valintoja elämässä, luo sisäistä vahvuutta.
Tyytyväisyyden tunne oikeisiin valintoihin voi kohdistua päivittäisiin valintoihin, kuten valinnat ruokakaupassa, tai isompiin, esimerkiksi työhön liittyviin valintoihin. Kokonaisvaltainen tyytyväisyyden ja onnistumisen tunne omaa elämää kohtaa kasvaa, kun omiin pieniin ja isoihin valintoihin on tyytyväinen. Miten tämän tyytyväisyyden tunteen voi saavuttaa?
Kokeile tehdä päätös jossakin isossa asiassa, joka sinua on vaivannut
Jotta omiin valintoihin voi löytää sisäistä varmuutta ja selkeyttä, on keskeistä pysähtyä itsensä äärelle joka päivä. Joka aamu olisi hyvä löytää jonkinlainen voimaantumisen tunne, ja halu ryhtyä hommiin, mitä ne ikinä kenelläkin ovat.
Luulen, että usein tarvitaan päätöstä päästää irti jostakin vaikeasta asiasta. Kun omaan riippuvuuteen tuskastuu riittävästi, tekee päätöksen siitä, että ”nyt saa riittää” ja onnistuu pysymään päätöksessään, saa uusia voimia ja selkeyttä seuraaviin valintoihin. Jokainen sisäisen äänen kuuntelemisesta kummunnut valinta toimia tietyllä tavalla vie eteenpäin ja kasvattaa sisäistä vahvuutta. Itselläni keskeinen käännöskohta tyytyväisyydessä omiin valintoihin on ollut irtipäästäminen riippuvuudesta hyväksynnän hakemiseen ihmisiltä.
Kun minulla oli hyvin vaikea vaihe elämässäni, tein kuin muumio päivittäisiä askareita, mutta asiat (ja valinnat) eivät olleet lainkaan niin sanotusti hyppysissäni. Ahdistuin kaikesta – koska minulla ei oikeasti ollut voimia tehdä kaikkea mitä tein tai yhtään mitään. Tällöin parasta on irtaantua kaikesta, mikä ei ole aivan pakollista ja yrittää levätä, mietiskellä ja nukkua mahdollisimman paljon. Minulle alkoi pikku hiljaa nousta voimia tehdä valintoja ja vähän kerrallaan asioita päivässä.
Kuuntele, miltä sinusta valintaa tehdessä tuntuu
Muistan nuorena tyttönä ajatelleeni, että en ole oikein hyvä tekemään päätöksiä. Ajattelin, että on toisaalta hyvä, kun antaa asioiden muhia päässä ja päätyy tekemään tai jättämään jotakin tekemättä. Ystäväni, joka on ollut masentunut, sanoo hänellä olevan tunne siitä, että hän ajelehtii. Ajattelin itse aiemmin, että ajelehtiminen on luonteva tapa päätyä asioihin. Tällöin ei tarvitse tehdä päätöksiä, eikä tule tehneeksi huonoja valintoja. Todellisuudessa tällöin ei kuitenkaan usein osaa oikein kuunnella itseään ja tunteitaan.
Olen huomannut, että elämässä päätyy tosiaan aina tekemään ”jotain” – kivojakin asioita – mutta kuitenkin saattaa tuntua, että on oman elämänsä sivustakatsoja. Vaikka asiat, joita päätyisi tekemään olisivat mukavia, on kuin jokin palanen olisi hukassa, eikä olo välttämättä ole tyytyväinen. Elämänhallinnan tunne on korvaamaton sisäinen voimavara.
Ei tosiaan ole aina niin merkityksellistä, mitä tekee, vaan millaisen sisäisen prosessin seurauksena on päätynyt sitä tekemään. Millaisesta sisäisestä tietoisuudesta ja tunteesta halumme ja valintamme nousevat? Eiväthän ne ole ainoastaan järkipäätöksiä?
Olen ihaillut ihmisiä, jotka ovat hyviä ja reippaita tekemään valintoja elämässään. Huomaan, että kuljen itsekin sitä kohti ja valintojen tekeminen on minulle nykyään paljon helpompaa. Kuuntelen myös sitä, millainen tunnetila minulle mistäkin ajatuksesta tulee. Kehokin yrittää viestiä, milloin jonkin asian tekemisen ajatteleminen tuntuu hyvältä ja milloin huonolta.
Kun tietää, mitä tahtoo, välttyy turhalta jossittelulta ja sitkuttelulta – ja energiaa säästyy muuhun. <3
Meidän kulttuurissamme taitaa olla tapana muistella ihmisten hyviä neuvoja vasta sitten, kun he ovat jo menneet. Mutta kannattaisi niitä miettiä jo aiemminkin.
Olin lähdössä kirjamessuille puhumaan villistä naiseudesta ja huomasin palaavani menneisyyteen. Miten minusta on tullut sanavalmis, rohkea ja vapauden tunteesta nauttiva villi nainen? Onko vapauden ja oman arvon tuntemus istutettu minuun jo varhaisessa elämässä? Tässä valittuja oppeja äidiltäni, jolla on takuulla ollut oma osuutensa asiaan.
1. Älä sitoudu liian aikaisin
On hyvä nähdä maailmaa, opiskella ja myös vaihtaa kumppania pari kertaa ennen kuin sitoutuu. Tietenkin menin sitten ensimmäistä kertaa avioon jo 23-vuotiaana. Jälkikäteen ajatellen, äitini taisi olla oikeassa.
2. Lapsia ei ole pakko tehdä
Perheeni ei ole koskaan laittanut paineita lastensa lisääntymiselle. ”Se on kaikkien oma asia.” Piste.
3. Ole nätisti
Samalla tavalla kuin monia muitakin tyttöjä, on minuakin kasvatettu olemaan kiltti tyttö. Feministi sisälläni nostaa sarviaan, mutta samalla aikuinen nainen minussa ymmärtää, että hyvä ja muita kunnioittava käyttäytyminen ei ole koskaan pois itseltä. Sitä paitsi, jatkuvasta hokemisesta huolimatta – tai juuri siitä johtuen – olen käyttäytynyt joskus kovin rumastikin. Ja joka kerta oppinut jotain tärkeää.
4. Kaikkia ammatteja tarvitaan
Tämä on varmasti yksi olennaisimpia oppejani, joita olen molemmilta vanhemmiltani omaksunut: kunnioitus jokaista ammattikuntaa kohtaan. Joka kerta, kun näen aamulla esimerkiksi roskiamme kuskaavat ihmiset työssään, lähetän heille syvän kiitoksen. Infrastruktuuria ylläpitävät ammatit ja hoivatyötä tekevät ihmiset ovat kollektiivisen hyvinvoinnin ydin.
5. Raha ei tee onnelliseksi, mutta helpottaa elämää
Älä siis toimi ainoastaan rahallisen vaikuttimen alaisena, mutta älä sano ei hyville ehdotuksille.
6. Ota aina mies, joka soittaa kitaraa
Harvemmin kuulee että nainen ottaisi yhtään mitään tässä maailmassa, joten ”ottaa”-verbi on suorastaan virkistävä. Lähes pelottavaa taas on se, että kaikki kumppanini ovat soittaneet kitaraa. Tärkeää on siis, että mies ymmärtää taiteen ja musiikin päälle.
7. Nuku ilman pikkuhousuja
Lisäisin tähän, että aina kun mahdollista, ole ilman pikkuhousuja ja käytä muutenkin mukavia alusvaatteita, äläkä mitään muovisia stringejä. Valkaisuaineita täynnä olevista tamponeista puhumattakaan.
8. Aina voi laittaa punaista huulipunaa
Juuri korvanappiini tulleen tiedon mukaan marraskuinen Suomi on mahdollisesti maailman harmain paikka asustaa, joten pieni piristys on varmasti paikallaan – mitä se kenellekin onkaan.
Millaisia oppeja sinä muistat lapsuudestasi ja nuoruudestasi? Pystytkö poimimaan matkaasi ne kaikkein voimauttavimmat? Mitä oppeja siirrät eteenpäin omille lapsillesi?
Minulla on tänä päivänä täysi luottamus ja usko lapsiini. Uskon, että elämä antaa ja ottaa, täydellisessä tasapainossa, aina meidän parhaaksemme. Mielenkiinnolla seuraan lasteni seikkailuja koulumaailmassa, sillä kummasti ne sattuvat tasapainoittamaan ja antamaan aina niitä kokemuksia, joita kotona ei ole saanut vielä kokea. Elämä lasteni vierellä kulkien on mielenkiintoinen seikkailu, enkä malta odottaa, että he iltaisin kertovat, mitä heille on sattunut ja tapahtunut.
En ole aina ollut näin tyynen luottavainen. Kahden ensimmäisen lapseni kanssa olin pitkään pelosta jäykkä. Suojelin heitä liikaa, vein heidän voimiaan hoitamalla kaiken heidän puolestaan. Omat voimani olivat myös vähissä, sillä puhuin kuin papupata, käskin, selitin, sanoitin ja opetin, kasvatin isolla koolla. Arki oli raskasta. Täytin tauotta kaikkia lasteni tarpeita, palvelin heitä ja laiminlöin tyystin oman hyvinvointini ja omat tarpeeni.
Lapseni hokivat ”Minä itte!” ja halusivat olla mukana ja osallistua, mutta minä halusin tehdä mieluummin kaiken itse – nopeammin ja paremmin. Löysin lopulta itseni itkemästä rätti kädessä, siivotessani lasten jälkiä. Lapseni eivät kunnioittaneet minua pätkän vertaa, eivät tehneet mitään minua auttaakseen! Mutta olinko ikinä antanut heidän tehdä mitään? En voinut syyttää lapsiani. En itsekään kunnioittanut itseäni, niin miksi lapsenikaan olisivat?
Olin kuvitellut hyvän äidin olevan hössöttävä ja huolehtiva tehopakkaus, joka laittoi lapsensa aina kaiken muun edelle. En voinut käsittää, kun lentokoneessa kuulutettiin, että happinaamari laitettaisiin ensin omalle naamalle, sitten vasta lapsille.
Olinkin jo todella huonossa hapessa, kun sain käsiini Tom Hodgkinsonin kirjan Joutilaat vanhemmat. Kirja suututti, sillä sen mukaan olin toiminut äitinä aivan väärin, mutta en silti malttanut olla lukematta sitä loppuun.
Minä itte – anna lapsen kokea ja oppia virheistään, oli kirjan kultainen sääntö ja lopulta minua jo nauratti. Olisi pitänyt kuunnella lapsia.
Opin kirjasta, että lapsesta on todella tukahduttavaa, jos hän on vanhempiensa elämän keskipiste. Kontrollointi viestii uskon puutetta, ja ymmärsin, että kun en ollut itse uskonut itseeni, minun oli ollut vaikea uskoa lapsiini ja siksi kontrolloin heidän joka liikettään.
Miten ärsyttävää minustakin olisi, jos joku hääräisi ympärilläni koko ajan ja kyselisi onko kylmä, onko kuuma, onko pissahätä, onko nälkä, joisitko vettä, oletko väsynyt, haluatko leikkiä, mennäänkö puistoon, haluatko piirtää, oletko siivonnut huoneesi, mitä mietit, mitä haluat…
Kaikki tämä hyväntahtoinen, mutta uskonpuutteesta ja pelosta tuleva huolehtiminen viestitti, etteivät he osanneet huolehtia itse itsestään ja tarvitsisivat aina muita vierelleen auttamaan. Ilmankos lapseni olivat minuun ripustautuneita! Olin hyvää vauhtia tekemässä heistä läheisriippuvaisia.
Piti oppia hyväksymään, että helposta elämästä lapseni eivät saisi oppeja ja kokemuksia. Lasteni luottamus omaan voimaansa katoaisi, jos jatkuvasti viestittäisin, etteivät he osaa tai pysty. Lapseni passivoituisivat, laiskistuisivat ja muuttuisivat pelokkaaksi kohdatessaan haasteita. He olisivat aina ohjeistuksistani riippuvaisia, jos en lopettaisi heidän jatkuvaa neuvomistaan.
Ymmärtämällä, että jokainen tappio, riita, suru, moka ja onnistuminen olisivat suuria opetuksia ja lahjoja lapsilleni, pystyin lopettamaan liian huolehtimisen ja vapauduin nauttimaan joutilaammasta äitiydestä.
Unohdin lasteni kehittämisen ja aloin kehittää itseäni. Mietin aina sitä, mitä minä omilla teoillani ja sanoillani viestitin lapsilleni ympäröivästä maailmasta.
Keskityin omaan onnellisuuteeni, koska halusin, että lapsenikin aina keskittyisivät omaansa. Opettelin pyytämään mitä haluan ja asettamaan rajoja, sillä nämä taidot halusin lapsillenikin. En enää ruikuttanut ja valittanut, koska en halunnut lasteni oppivan minulta marttyyriasennetta. Halusin lapsistani kasvavan aikuisia, jotka eivät mene rikki vastoinkäymisistä, pettymyksistä ja suruista. Heidän tulisi oppia olemaan kaikkien tunteidensa kanssa, siksi annoin lasteni rauhassa kokea kaikkia tunteita, tukien heitä läsnäolollani, suu kiinni ja neuvomatta. Oi, mikä viisaus lapsissani asuikaan!
Maailma ei kaatunut, kun he välillä tunsivat nälkää, kylmyyttä tai väsymystä. Pidin suuni visusti kiinni, kun he lähtivät pakkasella kouluun muodikkaasti rikkinäisissä farkuissaan ilman hanskoja. Tiesivät kyllä missä kalsarit ja hanskat olivat, jos niitä tarvitsivat, ajattelin joutilaasti. En enää silotellut enkä varmistellut heidän tietään.
Lasteni piti oppia tunnistamaan mitä he milloinkin tarvitsivat. Heillä piti olla rohkeutta pyytää sitä, nöyryyttä myöntää virheensä, ja viisautta pyytää anteeksi, kun tekivät virheitä opetellessaan pois äitinsä helmoista.
Kokemus on ainoa oikea opettaja ja halusin taata lapsilleni vapauden saada kaikenlaisia kokemuksia. Halusin lasteni olevan sitkeitä ja uskovan omiin kykyihinsä. Opettelin kärsivällisyyttä odottaa, kun lapseni harjoittelivat eri elämäntaitoja. Ai miten helppoa olisi edelleen tehdä itse, kerralla, nopeasti ja täydellisesti, mutta purin hammasta ja kannustin.
Kysyin aina mielessäni: ”Antaako tämä hänelle voimaa vai vienkö tällä hänen voimansa?”
Haluan oppia kaikissa tilanteissa säilyttämään lapsen oman voiman, siksi lasten palveleminen ja lasten puolesta tekeminen ei tule enää mieleenikään. Lapset tekevät omat aamupalansa ja siivoavat keittiön. Minä pidän vain huolta, että jääkaapissa on ruokaa. Jos ei ole, annan esikoiselleni rahaa ja hän hakee kaupasta. Tämä oli heille mieluisin vaihtoehto, sillä sitten he saavat itse päättää mitä haluavat syödä. En määrää, mitä ja paljonko ja koska he syövät, vaan luotan siihen, että he tietävät ihan itse koska heillä on nälkä ja miten paljon heidän vatsansa vetävät. En itsekään voisi syödä toisen käskystä, enkä ruokia, joista en pidä. Haluan, että lapsillani säilyy oman kehonsa tietoisuus enkä kontrolloi sitä, vain koska mielestäni luulen tietäväni paremmin.
Aitous ja merkityksellinen elämä ovat minulle nyt tärkeimpiä arvoja, siksi laitan lapseni tekemään kotitöitä ja pyydän lapsia auttamaan kaikessa missä he voivat. Lasten pitää tuntea, että heistä on hyötyä ja että he ovat tärkeä osa tätä perhettä.
Kaupassa lapset pakkaavat ostokset kasseihin ja kotona laittavat ne kaappeihin. He viikkaavat omat pyykkinsä kaappiinsa. Harrastuksista he huolehtivat itse, kertovat mitä ja koska haluavat harrastaa ja menevät sinne ihan itse. Me siivoamme yhdessä, sillä kotimme on meidän yhteinen, eikä vain minun.
Opettelimme nämä uudet joutilaat taidot yhdessä. Minä opin päästämään irti, lapset oppivat tarttumaan rättiin ja imuriin!
Taakkani on pienentynyt huomattavasti, kun aloin kunnioittaa itseäni ja lapsiani. Suurin työ joutilaaksi oppimisessa oli itseni kanssa. Minulle joutilaisuus merkitsee luottamusta siihen, että elämä kantaa, joten seikkailuun kannattaa heittäytyä koko sydämellä.
Vaikka tarkoitukseni on rohkaista lapsiani tekemään ja ajattelemaan itse, osaan olla vastapainoksi myös hyvin empaattinen ja herkkä, rakastava ja ymmärtäväinen. En aina ajattele lapsiani pelkästään voiman ja rohkeuden kautta, vaan näen myös toisen ääripään, sillä meissä kaikissa on kaikkea ja kaikki on hyväksyttyä, myös heikkoudet.
Olen antanut lapsilleni vapauden kohdata pelkojaan heidän omassa joutilaassa tahdissaan ja saman vapauden olen antanut itselleni. Mihin tässä on kiire?
Miten lapsi alkaa muodostaa itsestään käsitystä, että hän on erityinen? Jokaisen lapsen pitäisi saada kokea olevansa juuri oikeanlainen – mitään poistamatta, mitään lisäämättä. Siten lapselle alkaa kehittyä vahva itsetunto, ja hän uskoo, että hän pystyy, osaa ja voi. Hän uskoo itseensä ja myös omiin unelmiinsa! Tässä 4 asiaa, jotka tukevat lapsen erityisyys-kokemusta:
1. Anna lapsen tuntea kaikkia tunteita
Lapsen avoimia ja suoria tunneryöppyjä on välillä vaikea ottaa vastaan, jos tuntuu, että on paljon asioita mielessä, paljon kuormitusta ja kova kiire. Lapselle tunteen kokeminen ja ilmaiseminen on ikään kuin oman uniikin hahmon muodostamista: onko joitain osia (tunteita), jotka hänessä eivät ole ok?
Kun lapsella on paha mieli, älä sano: ”Älä itke.” Muista, että tunne on lapsen minäkokemuksen rakentumista, sitä ei kannata ohittaa. Kun lapsi saa kokea olevansa kokonainen kaikkine tunteineen, hän kokee myös olevansa oikeanlainen – ilman ehtoja.
2. Kiitä usein – aina kuin mahdollista
Lapsi, jota kiitetään usein, oppii kiittämään. Ensinnäkin usein lausuttu ”kiitos” on hänelle palaute siitä, että hän todella on erityinen. Toisekseen kun lapsi oppii itse kiittämään ja kokemaan kiitollisuutta, hänellä on supervoima käytössään – hän pystyy itse valitsemaan, mihin missäkin tilanteessa fokusoi. Kiitollisuus saa kokemaan onnellisuutta, ja onnellisuus avaa ihmisen kykyä uskoa itseensä ja elämään. Mitä parempaa lapselle voisi toivoa <3
Kiitä siis lasta aina kuin mahdollista, joka käänteessä!
3. Ole läsnä – läsnäolosi on lapsuuden kasvualusta
Niin paljon kuin meidän aikuisten elämä vaatiikin huomiotamme, mikään ei ole niin tärkeää kuin pysähtyä lapsen kanssa. Sillä sinun läsnäolosi on lapsesi lapsuuden kasvualusta: kun lapsi saa jakaa aikuisen kanssa hetkiä, hän kokee olevansa toisen huomion arvoinen – syvältä juuristaan saakka.
Vaikka lapset haluavat leluja ja tavaraa, he kaipaavat ennen kaikkea yhteisiä jakamattomia läsnäolon hetkiä aikuisen kanssa. Lapset eivät muista vuoden päästä tavaraa, jonka saivat, mutta muistavat, kun aikuiset kiipeilivät leikkipuistossa heidän kanssaan tai lukivat iltasatua.
4. Kuuntele tarkkaan lapsen unelmia ja visioita – ja ole kiinnostunut
Me aikuiset haluaisimme monesti palvella lasta kertomalla, mikä on mahdollista ja mikä ei. Ikään kuin suojelemme lasta pettymyksiltä, jos hänestä ei tulekaan astronauttia tai anttituiskua. Mutta hei, aina kannattaa muistaa, että jostain on tullut!
Kun lapsi kertoo hurjistakin unelmistaan, älä kerro omaa totuuttasi vaan sano: ”Mielenkiintoista!”
Pyydä kertomaan lisää. Kysy, millaista se olisi, mikä siinä erityisesti kiehtoo, millaisia taitoja voisi tarvita, voiko lapsi alkaa heti opetella jotain taitoa – ja tuntuuko taidon opettelu hänestä innostavalta. Kun lapsi kuulee, että hänen unelmastaan ollaan kiinnostuneita, hän alkaa uskoa itseensä! Silloin hän kokee myös olevansa erityinen <3
Mikään ei ole liian suurta ja hurjaa lapselle, jolle ei näytetä niitä mahdollisuuksien rajoja, jotka me aikuiset olemme joskus oppineet… noin 20 vuotta sitten? Annetaan lasten pystyä ja oppia – sillä tulevaisuudessa kaikki on mahdollista!
Koska jokainen hetki ja aamu on täysin uusi (vaikka heräisitkin vanhoissa tutuissa lakanoissa), voit täysin puhtaalta pöydältä todeta, että menneisyys on kuollut ja uusi hetki on tuore. Tuoreessa hetkessä voit antaa elämälle mahdollisuuden uusiutua sinun kauttasi. Sillä mieli pitää meidät menneessä. Elämä itse uusiutuu aina uudelleen ja uudelleen.
Se, miten tässä hetkessä suhtaudut asioihin, johtuu menneisyyden kokemuksistasi. Se, millainen tulevaisuus sinulla on edessäsi, on kiinni tästä hetkestä, siitä, että annat itsellesi ja elämälle uuden mahdollisuuden.
Älä sano mutku tai sitku, vaan tee tässä hetkessä se muutos, joka vaikuttaa kaikkiin tuleviin huomisiin. Tämä ainutlaatuinen hetki, juuri nyt, on oikea hetki, käytä se hyväksesi!
Miksi toisen ihmisen kohtaaminen on joskus elämän pelottavin haaste? Keiju Vihreäsalon uutuuskirja Jotta voisin rakastaa – Rakkauden anatomia on kaunis ja hersyvä tarina rakkaudesta. Se kuljettaa sinut lempeän analyyttisellä otteellaan kohti rakkauden ydintä. Näkemään kaikkein olennaisimman rakkaudesta: kohtaamisen voiman ja inhimillisen potentiaalin rakastaa.
Keiju Vihreäsalo on valtiotieteiden tohtori, kouluttaja ja kirjoittaja, joka rakkaudessa rikkouduttuaan päätti syventyä aiheeseen ja ymmärtää rakkautta aiempaa paremmin ja kokonaisvaltaisemmin.
Tässä Keijun 5 ajatusta, mitä rakkaus ei ole ja mitä rakkaus on.
RAKKAUS EI OLE…
1. Sitä Oikeaa, joka äkisti tekee elämästä lopullisesti täydellistä ja ongelmatonta, ei ole olemassa.
2. Rakkaus ei ole pelkästään ihana euforinen tunne.
3. Rakkaus ei löydy toisesta ihmisestä.
4. Rakkaus ja parisuhde eivät ole sama asia.
5. Rakkaus ei ole päätepiste, määränpää.
RAKKAUS ON…
1. Rakkaus on kohtaamista. Itsen ja toisen kohtaamista.
2. Rakkaus on liike. Toisen kohtaaminen ja toisen kohtaamattomuus laittavat aina liikkeelle jotain. Sekä kahden välillä, että suhteessa itseen. Siksi rakkaus kasvattaa ja muuttaa.
3. Rakkaus on myös epämukavaa, sillä se avaa haavoja. Rakkaudessa on turvallista kohdata sellaista haavoittuvuutta, joka ei muuten voisi tulla esiin. Epämukavuuden takana on yhä syvempi rakkauden kokemus.
4. Rakkaus on läsnä kaiken aikaa, silloinkin kun luulet pudonneesi sen ulkopuolelle. Ei ole mahdollista olla rakkauden toisella puolen, sillä rakkaus on elämänvoima, joka liikuttaa sinua kohti rakkautta itseään. Rakkaus on rohkeutta, sillä rakastaakseen täytyy kohdata pelkoa. Sekä omaansa että toisen.
Masennus on mielenterveyden häiriö, jonka negatiivinen voima ulottuu masentuneen omaa mieltä laajemmalle. Se voikin olla koko lähipiirin sairaus.
Masentuneena yhteydenpito ystäviin usein vähenee. Aiemmin ilmoja halkoneet WhatsApp-viestit saattavat loppua kuin seinään, ja ihminen saattaa vaikuttaa kadonneelta lähipiirin näkökulmasta. Masentunut tulkitsee asioita usein tarpeettoman negatiivisesti. Lisäksi masennus saa uhrinsa vaikuttamaan passiiviselta, vetäytyvältä, äreältä tai kiittämättömältä. Nämä kaikki tekevät masennuksesta hyvin antisosiaalisen sairauden, joka kuormittaa myös ympärillä olevia ihmisiä. Läheisen rooli on vaikea – ja usein kiittämätön. Masentuneen ihmisen tukeminen voi muistuttaakin varjonyrkkeilyä.
Äkkiä alkanut hiljaisuus on kuitenkin äänekästä. Täten masentuneen vetäytyminen sosiaalisista piireistä on suhteellisen helppo huomata lähipiirissä. Varsinkin silloin, kun tämä on aiemmin ollut yhteydessä elämänsä ihmisiin selvästi nykyistä aktiivisemmin. Huonoin vaihtoehto on vetäytyä masentuneen elämästä, vaikka se välillä tuntuisikin helpolta – ja jopa asialta, jota masentunut itse toivoo.
Masennus on ristiriitainen olio
On tutkittu tosiasia, että läheisten asenteet ja toimet vaikuttavat masentuneeseen voimakkaasti. Oikeat sanat ja teot nopeuttavat paranemisprosessia. Väärät mallit voivat puolestaan olla suoranaisen tuhoisia. Läheisen rooli on siis vaikea, mutta erittäin tärkeä.
Kun yrittää auttaa ihmistä, joka samalla vetäytyy eikä tarjoa mitään läheisen tuen vastapainoksi, ovat turhautumisen tunteet äärimmäisen luonnollisia. Pysymällä masentuneen ihmisen rinnalla niinä kaikista epätoivoisimpinakin aikoina, pidät hänet osaltasi kiinni maailmassa.
Jotta läheisen toimet olisivat hedelmällisiä, on hyvä tiedostaa masennuksen luonne sairautena.
Masennus ei ole osa masentuneen persoonaa
On pelottavaa huomata läheisen ihmisen käytöksen yllättäen muuttuvan. Erityisesti niissä tapauksissa, kun varmaa tietoa toisen masennuksesta ei vielä ole, voi tämä muutos vaikuttaa masentuneen vapaaehtoisesti tekemältä päätökseltä. Läheinen voi kuvitella, että ihmissuhteessa itsessään on jotain vikaa, vaikka syypää on masennus. Tämän takia on tärkeää tehdä erottelu sairauden ja masentuneen ihmisen persoonan välillä. Masennus on mielenterveyden häiriö, joka muuttaa ihmisen käytöstä. Joskus lievästi, joskus hyvinkin dramaattisella tavalla.
Läheisen on tärkeä muistaa, että muutoksista huolimatta kyseessä on edelleen täysin sama ihminen kuin ennen sairastumista. Yhteinen haaste on masennussairaus, joka on saanut toisesta ihmisestä otteen. Ja nyt tämä sairaus pyrkii varastamaan uhrinsa ihmisiltä, jotka hänestä eniten välittävät.
Eli kannattaako lähipiirin lyödä hynttyyt yhteen ja alkaa yhdessä parantamaan masentunutta ihmistä? Ei ihan niinkään.
Koska läheinen ei ole hoitaja
Ainoa oikea masennuksen hoito tapahtuu mielenterveyden ammattilaisten ohjauksessa. Se voi olla esimerkiksi terapiaa, lääkitystä, ohjattua vertaistukea tai näiden yhdistelmiä.
Jos olet masentuneen ihmisen läheinen, pyri tiedostamaan ja muistamaan roolisi. Olet läheinen, et pelastaja. Mitä pikemmin tämän läheisenä sisäistät, sitä pikemmin voit alkaa toimia masentunutta oikeasti auttavalla tavalla.
Lähipiirin rooli on tukea masentunutta luomalla toivoa, kuuntelemalla, olemalla läsnä ja auttamalla hoitoon hakeutumisessa ja hoitoprosessin eri vaiheissa.
Pieniltäkin vaikuttavat teot ovat masentuneelle usein hyvin merkittäviä.
Joitain esimerkkejä:
Lähetä hänelle viesti
Kommentoi tämän tekemisiä sosiaalisessa mediassa
Kutsu iltakävelylle
Kuuntele ilman neuvomista
Mene käymään tämän luona
Kerro hänelle, että hän on tärkeä
Kannusta oikealla tavalla
Vaikka masennuksesta kärsivä ihminen ei reagoisi yhteydenottoihisi, arvostaa tämä todennäköisesti kaikista pienimpiäkin tekoja. Pienimmätkin asiat muistuttavat häntä siitä, että hän on yhä osa jakamaanne maailmaa.
Läheisen ei tule kuitenkaan missään nimessä sijoittaa kaikkia voimavarojaan masentuneen tukemiseen. Omasta jaksamisesta huolehtiminen ja terve itsekkyys ovat huikea voimavara.
Hoida siis itseäsi
Masentuneen läheisillä on tutkitusti kohonnut riski sairastua itse masennukseen. Kuten yllä todettua, masentuneen hoito ei ole sinun vastuullasi. Mutta oma jaksamisesi on. Pidä kiinni omasta elämästäsi ja omasta onnestasi. Tapaa ystäviäsi, käy ulkona, matkusta, nauti elämästä.
Tarvitset energiaa ja palautumista, jotta jaksat seistä sairaudesta uupuneen rinnalla. Sitä mieltä on varmasti myös masentunut läheisesi.
Läheisen rooli on usein hyvin raskas. Ja siksi myös tukijat tarvitsevat tukea. Tämän vuoksi mielenterveyden ongelmista kärsivien läheisille on suunniteltu omat tietoon ja ymmärrykseen perustuvat työkalunsa.
Omasta jaksamisesta huolehtimisen sekä vertaistuen avulla ehkäistään läheisen oma väsymys ja – mikäli tilanne menee vakavammaksi – sairastuminen. Ja myös lähipiirin sairastuminen ei ole yhtään kenenkään etu. Nimittäin silloin masennus alkaa toden teolla voittaa.
Kriittisten ja lannistavien kommenttien taustalla on usein toisen ihmisen oma pelko. Ehkä hän itse haluaisi tehdä samoin kuin sinä, mutta hän ei ole valmis ponnistelemaan asian eteen? Ehkä hän pelkää, että kun sinä muutut, suhteenne muuttuu? Ehkä hän pelkää katsoa omassa elämässään tiettyjä asioita, ja joutuu sinun muutoksesi kautta niiden äärelle?
Toisen tunnereaktio voi olla hyvinkin voimakas, ja se voidaan pukea sanoiksi vaikka tähän tyyliin: Mitä järkeä tuossa on? Et tule kuitenkaan onnistumaan. Olet yrittänyt lukemattomia kertoja ennenkin. Oletko ihan varma? Oletko varmistellut, ettei voi epäonnistua? Moni muukin on yrittänyt ja epäonnistunut, miksi sinä onnistuisit?
Muiden ihmisten epäilyistä ei kannata ottaa pulttia. Ota ne mieluummin pistokokeena: Kun selviät niistä, olet taas yhden pykälän vahvempi ja lähempänä sinulle tärkeää muutosta. Elämä opettaa sinua luottamaan omiin valintoihisi, se auttaa sinua vahvistamaan luottamustasi. Muiden sanat tai asenteet voi nähdä sinua ja polkuasi vahvistavina tapahtumina.
Itseensä kannattaa ehdottomasti tutustua. Avoimen uteliaasti. Itsen tunteminen on hyvän elämän perusedellytys. Muutoksen ja eteenpäin menemisen edellytys. Mielenrauhan edellytys. Sun Juttusi löytämisen edellytys.
Sokrates sanoi jo aikanaan itsensä tuntemisen olevan kaiken viisauden alku.
Mutta tämäkin elämänmittainen projekti voi karata lapasesta. Mennä överiksi. Alat tarkkailla, tutkia, tulkita, analysoida, lajitella, lokeroida ja pohtia itseäsi liikaa. Löydät syitä ja syntyjä, sepität selityksiä.
Alat ottaa itsesi liian vakavasti.
Vakavuus vaikuttaa elämänlaatua heikentävästi.
1. Itseen tutustuminen tapahtuu oman pääsi sisällä – mielessäsi. Kun keskityt siihen liian kanssa, jumittuvat energiasi, et kykene liikuttamaan niitä etkä pääse eteenpäin. Liika analysointi lamaannuttaa.
Saatat toimia esimerkiksi haluamaasi muutosta vastaan. Se alkaa näyttää aivan liian konstikkaalta. Et uskalla ryhtyä ollenkaan.
2. Mieli on loistava työkalu, mutta se voi tuottaa tosiaan myös hankaluuksia. Se veijari kun on melkoisen hanakka keskittymään ongelmiin ja puutteisiin. Se voi alkaa vaikkapa sotia jotain asiaa vastaan, josta haluat päästä eroon. Kun näin käy, niin ei toivottu asia vain lisääntyy elämässäsi.
3. Pahimmillaan saatat velloa omassa napanöyhdässäsi, ruotia ja ruoskia itseäsi ankarasti. Tuntea riittämättömyyttä ja häpeää. Energiasi ovat niin vähissä, että jaksat olla muista kiinnostunut lähinnä vertailukohteina ja ulkopuolisen hyväksynnän keräilylähteinä.
4. Meillä on myös taipumus tarvita jokin itsen mentävä, oma lokero, mielellään vaikka kaksi. Lokeroita on tarjolla runsaasti ja lisää löydetään koko ajan. ”Testaa, oletko sitä, tätä, vai tuota tyyppiä.”Luokitteluja, analyysejä ja diagnooseja.
Lokero voi antaa ymmärrystä itsestä, syitä ja selityksiä joillekin pitkään ihmetyttäneille asioille. Mutta hyvin usein se rajoittaa. Kun lokeroimme itsemme joksikin, joka ei siitä, tästä ja tuosta syystä nyt vain pysty ja kykene, kapenee potentiaalimme ja samalla koko elämämme. Pahimmillaan voi itsensä lokeroiminen olla oman elämän vastuusta vetäytymistä.
5. Kun otat itsesi liian vakavasti, otat myös muiden mielipiteet liian vakavasti.
Nauru on hyvä mittari.
Jos huomaat, että nauru vähenee ja katoaa elämästäsi, otat itsesi ja luultavasti vähän kaiken muunkin liian vakavasti.
Ihmisen kaikkea ei voi eikä pidä selittää. Ei edes ymmärtää.
Ota itsesi leppoisammin ja nauti seurastasi
1. Anna katseesi olla pehmeä, kun katsot itseäsi. Hämmästele ja kummastele, ihmettele ja ihastele.
2. Säilytä kujeilu ja ilo elämässäsi, vaikka ei aina menisikään hyvin. Anna itsesi leikkiä ja etsi leikkikavereita.
3. Hyväksy omat ”kummallisuutesi” myötätuntoisesti ja lempeästi hymyillen. Kun pystyt tähän, ei sinulla ole enää mitään suojeltavaa eikä puolustettavaa. Kun ystävystyt mörköjesi kanssa, ovat itsesi tapaamiset parhaimmillaan viihdyttäviä ja hauskoja. Tutkitustikin pidentää nauru ikää, itselleen nauraminen pidentää sitä tuplasti.
5. Päästä irti itseäsi soimaavista ja syyttävistä ajatuksista. Korvaa ne hyväksyvillä, kiittävillä ja arvostavilla ajatuksilla.
6. Jos mielesi jumittuu, keskity liikkeeseen ja tekemiseen. Pohdintojen ja tekojen on hyvä olla elämässäsi tasapainossa.
”Olet valmis unohtamaan itsesi, kun olet onnellinen.” -Anthony de Mello
Odotan innokkaasti tapaavani sinut Löydä Sun Juttusi -valmennuksissani, joihin voit tutustua täältä.
Kirjoittaessani erosta selviämistä käsittelevää kirjaani Sinä selviät kyllä – Erovuoden matkaopas, huomasin ettei erosta voi puhua käsittelemättä sitä, millainen on hyvä parisuhde.
