Sanotaan että syvimpiä pelkojamme on torjutuksi- ja hylätyksi tulo. Allekirjoitan. Vaikka aina kehotetaan olemaan välittämättä muiden mielipiteistä, pystyykö joku siihen ihan ihan oikeasti täydellisesti? Tuskin.
Me olemme sosiaalisia olentoja, joita toisten mielipiteet kiinnostavat. Yksi iso ja elämän mittainen harjoitus on kulkea omaa tietään siitä huolimatta, että muiden mielipiteet saattavat koskea. Olla se kuka on, vaikka ei olisikaan niin sanotusti “everyone’s cup of tea”.
On useimmiten helpompaa sietää torjutuksi tulon kokemukset vierailta ihmisiltä. Oma lukunsa on läheiset ja perhe. Ihmiset, joista vain välitämme, jo ihan biologiamme puolesta. Me vain rakastamme.
Torjunnat ja hylätyksitulon kokemukset eivät suinkaan ole pelkästään selkeitä jättämisiä tai lähtemisiä. Toistuvat kokemukset siitä, että ei tule kuulluksi, että omia tarpeita ei huomioida tai omia rajoja rikotaan, luovat hiljaisia hylätyksitulon kokemuksia. Kaikki meidät on joskus torjuttu, isommin tai pienemmin. Se on sattunut. Ja sellaisessa elämän kohdassa, että ei ole ollut keinoja kohdata sen tuottamaa kipua.
Tällöin alamme suojautua. Saattaa olla että lähdemme leikkimään “En tartte ketään” -leikkiä, koska silloin ei varmaan sattuisi. Saattaa olla, että yritämme tulla niin miellyttäviksi ja täydellisiksi, ettei kukaan voisi torjua meitä. Tai ehkä kovetamme sydämemme niin, ettei meitä ikinä sattuisi. Ehkä emme uskalla sitoutua tai päästää ketään tunnetasolla lähelle.
Suojakuori koskee
Olen yrittänyt esittää niin vahvaa, etten tarvitsisi ketään. Melkein uskoin itsekin. Yritin tulla niin täydelliseksi ettei kukaan ikinä satuttaisi. Arvatenkin, epäonnistuin. Koitin pitää tunteet poissa turruttamalla. Sa sattuikin vain enemmän.
Lopputulemana oli elämä, jossa ympärillä oli ihmisiä, mutta olin silti yksinäinen. Joskus uskallamme alkaa avautumaan läheisyydelle vasta, kun sen puute koskee liikaa.
Niin minäkin aloin harjoittelemaan. Paljastamaan sitä, mitä aiemmin häpesin, ja kertomaan tunteistani, joita aiemmin panttasin ja tukahdutin. Myönsin, että kyllä, pelottaa. Kyllä, tunnen epävarmuutta ja vertaan itseäni muihin.
Aloin sanomaan minua kuluttaville asioille ei. Harjoittelin pyytämään apua. Harjoittelin olemaan yhteydessä ystäviin juuri silloin, kun olisi tehnyt mieli olla kertomatta kenellekkään, mitä koen tai miten olen reagoinut. Harjoittelu on kysynyt sitä, että ottaa askeleen vastustuksen läpi. Paljastaa panssaroinnin sijaan.
Se ei ole ollut helppoa, mutta se on ehdottomasti ollut sen arvoista. Välillä se tapahtuu kaksi askelta eteen ja yksi taakse periaatteella. Ja välillä paljon hitaammin kuin haluaisin. Välillä unohdan hetkeksi tämän kaiken, kunnes jostain saan taas muistutuksen.
Tällä tiellä olen todellakin myös tullut torjutuksi. Monesti. Eikä tuntunut missään. Ja se on sattunut. Se on saanut itkemään silmät punaisiksi. Ja kuitenkin se on aina selkeyttänyt elämässä sitä, mikä on minulle tärkeää ja totta.
Mitä tarkoittaa se, ettei ei anna torjutuksi tulemisen pelon hallita?
Minulle se on tarkoittanut sitä että kerron toiveistani ja tarpeistani rehellisesti. (Niin, minun ajatuksiani ei vieläkään lueta!) Se on tarkoittanut sitä, että olen se mitä olen, yrittämättä muokata itseäni. Se on sitä, että pysähdyn itse kuuntelemaan, mikä on minulle totta yrittämättä miellyttää muita hinnalla millä hyvänsä.
Se on vaikeiden tunteiden paljastamista piilottamisen sijaan. Se on sitä, että olen uskaltanut olla ihminen. En ole aina hyvällä tuulella, en ole aina jaksava, enkä ainakaan ole aina viisas ja kärsivällinen.
Joskus käy niin, että ihmissuhteet eivät kestä sitä, että oletkin rohkeammin se, kuka olet. Kun toimii toisin kuin aiemmin, joku joka oli tottunut sinuun toisenlaisena, torjuu. Mutta et enää halua leikkiä sitä leikkiä, että kelpaat, kunhan olet tietynlainen. Olet jo nähnyt, että se ei toimi.
Joskus käy niin, että päätät itse lopettaa suhteen, jossa toistuvat hiljaiset hylätyksitulon kokemukset, uudestaan ja uudestaan.
Kaikki tämä kirvelee. Tuntuu surua, pelkoa, vihaa, epäilee omaa arvoaan. Jossain hiljaisuudessa voi palata syvän tosiasian äärelle: Toisen ei tarvitse hyväksyä minua. Hänen ei tarvitse tukea minua. Mikään laki ei sano niin. Olin uskotellut itselleni tarvitsevani hänen rakkauttaan. Ja sen vanki olin. Toivon, että hän hyväksyy. Toivon, että hän tukee.
Torjutuksi tuleminen voi olla lahja. Se voi auttaa tietämään paremmin, missä itse seisoo. Tietää paremmin olla torjumatta itseään. Sillä minä olin se, joka minua torjui. Syytin häntä leikistä, jonka minä aloitin.
Tämä antaa mahdollisuuden ymmärtää, että en oikeasti tarvitse toista hyväksymään minua, mutta tarvitsen itseni. Ja kun minä hyväksyn minut, muutkin voivat sen tehdä tai yhtä hyvin olla tekemättä. Elämään löytyy ne ihmiset jotka haluavat olla elämässäsi koska sinä olet sinä. He kohtelevat sinua vilpittömästi, ilman pelejä.
Sinulle (ja minulle), joka pelkäät tulevasi torjutuksi:
Mitä uskaltaisit antaa itsestäsi tulla näkyville jos et pelkäisi torjutuksi tuloa?
Jos et pelkäisi torjutuksi tuloa, mitä sydämesi haluaa tehdä?
Jos tietäisit, että olet riittävä sellainena kuin olet, mitä lakkaisit tekemästä?
Sinä olet arvokas sinuna.
Torjunta ei määrittele sinun arvoasi ihmisenä, se ei tee sinusta riittämätöntä.
Unohda kaikki “jos vain olisin toisenlainen” -ajatukset.
Sinä olet sinä.
“As I look back on my life, I realize that every time I was being rejected from something good, I was actually being re-directed to something better.”
Kirjassani Ole itsellesi armollinen kirjoitan psykologisen turvallisuuden rakentumisesta ja niistä osa-alueista, mistä se koostuu. Monilla meistä on enemmän tai vähemmän vaillejäämisiä turvallisuuden alueella ja siksi näiden teemojen reflektoiminen voi olla todella arvokasta. Se auttaa löytämään ymmärrystä sellaiselle sanattomalle kivulle, ehkä ahdistuksellekin, jotka kulkevat ehkä jatkuvasti taustalla. Kuten aina sanon, menneisyyteen katsomisen tarkoitus ei ole etsiä syyllisiä vaan ymmärrystä.
Yksi tärkeä teema psykologisen turvan rakentumiselle on rakkaudellinen ja lämmin kohtaaminen, sekä rakastava kosketus. Rakkauden, hyväksyvän huomion ja koskettamisen voima on valtava. Rakkaus on jotain, jota syvästi kaipaamme, mutta usein suurimmat haavammekin ovat juuri sen alueella, joten rakkauteen liittyy myös paljon pelkoa.
Lapsi on syntyessään ja pitkään sen jälkeen riippuvainen vanhemmistaan. Pelkkä ruoka, puhtaanapito ja yösija ei riitä. Lapsi tarvitsee hyväksyviä katseita, sylissä oloa, silittämistä, rakkauden sanallista ilmaisua ja aikaa. Sitä että tulee näkyväksi itsenään. Sitä että TUNTEE olevansa rakastettu, omana itsenään.
Rakkaudellinen tunneilmasto lapsuudenkodissa ei ole mikään itsestäänselvä juttu. Vanhemmilla on omat taakkansa ja historiansa, eikä ole kauaakaan kun pelättiin että ”lapsen voi pilata liialla rakkaudella”. Perheissä voi olla mielenterveyden ongelmia, addiktioita tai muita draamoja, jotka tulevat ikään kuin rakkaudellisen kohtaamisen tielle. Se ei tarkoita, etteivätkö vanhemmat rakastaisi. Rakkaus on paljon muutakin kuin tunne, se on myös taitoja ja toimintaa. Taitoja ja toimintaa, joita on mahdollista opetella, riippumatta omasta historiasta.
Vanhemmillamme on ollut omat paineensa, kiireensä ja haavansa. Sellaista, jota ei ole itse saanut, on myös vaikea antaa eteenpäin, ellei ole itse pysähtynyt asian ääreen ja tehnyt tietoista päätöstä toimia toisin. Ja sen päätöksenkin jälkeen, se vaatii harjoittelua. PALJON.
Lapsena meillä harvoin on keinoja tai emotionaalisesti turvallista ilmaista kaipuutamme rakkaudelle. Tukahdutamme kipumme ja sopeudumme tilanteeseen. Nämä kivut jäävät muhimaan alitajuntaamme ja löytävät usein tiensä ulos myöhemmin elämässä, varsin tyypillisesti parisuhteissa. Se on itse asiassa yksi hieno mahdollisuus vapauttaa sisään jäänyttä kipua. Parhaimmillaan olemme aikuisena suhteessa, jossa toinen kykenee näkemään ja hyväksymään sen kivun, joka piti joskus kieltää ja unohtaa. Toinen ei voi ottaa sitä pois, mutta voi tarjota turvallisen tilan jossa kipu uskaltaa vapautua.
Kuten moni muu, minäkin olin oppinut kieltämään rakkaudenkaipuuni ja kätkemään sen kivun, mitä sen vaillejääminen minuun jätti. Minun pakopaikkani oli addiktiot.
”Voi kun jokuvaan pitäisi mua nyt sylissä”.
Tuli kuitenkin aika, kun nämä pienen tytön ajatukset pääsivät läpi tajuntaani. Olo oli ollut epämääräisen ahdistunut. Päätin kohdata kipua ja kävin makaamaan lattialle. Sanoin itselleni, että nyt saa kaikki tunteet tulla mitä on tullakseen. Makasin lattiallalähemmäs puoli tuntia. Ensimmäisenä vastassa oli ahdistus. Sen takaa tuli tilaa vihalle. Sen jälkeen vastassa oli pettymys. Pettymystä seurasi syvä suru. Surusta nousi kaipuu syliin. Tuntui kuin jotain hyvin syvälle piilottamaani olisi löytänyt takaisin kotiin.
Syömishäiriöstä toipuessani koin ajoittain voimakkaita kehovihakohtauksia. Silloin kaikista vaikeinta oli ottaa vastaan lämpöä ja hellää kosketusta. Ja sitä minä juuri tarvitsin. Lopulta opin ottamaan sitä vastaan. Pyysin puolisoani silittämään minua samalla, kun olin itsevihan kourissa.
Lämmintä kosketusta voi lisätä elämäänsä vaikka ei olisikaan parisuhteessa. Ota tavaksi silittää itse poskeasi. Laita käsi sydämen päälle. Hiero jalkapohjia. Kosketa lämmöllä. Ja silti ihmisestä ei ole tarkoitus tulla olentoa, joka ei enää tarvitsisi ja kaipaisi rakkautta ja lämpöä muualta. Se kaipuu on ja pysyy inhimillisenä. Keinoin millä hyvänsä tai keneltä hyvänsä sitä ei kannata jahdata. Mutta tarve on maailman inhimillisin.
Kysymyksiä itsereflektioon:
Miten lapsuuden kodissasi on näytetty rakkautta?
Millainen suhde teillä on ollut läheisyyteen ja koskettamiseen?
Onko sinut otettu huomioon silloinkin, kun vanhemmilla on ollut vaikeaa?
Missä kohdissa olet kokenut jääneesi vaille huomiota?
Se tunne, kuin eläisin samaa päivää yhä uudelleen ja uudelleen.
Samat ajatukset ja ideat ohjaavat minua. Sama jano pitää minua liikkeessä ja toistaen samoja toimia, yritän löytää sen mikä minusta tuntuu puuttuvan.
Samoihin tunteisiin törmäten yritän vältellä niitä, jahdaten toisia.
Muuttumaton tarina. Olenko minä todella tämä tutun tuntuinen ketju tapahtumia ja tunteita? Onko tämä todella minun elämäni? Onko tämä elämistä? Ja kuka tätä elämääni elää toistaen samaa tarinaa?
Mitä tapahtuu, jos juoksemisen ja toimeliaana pysymisen sijaan pysähdyn näkemään? Entä jos todella katson?
Entä jos kohtaan janoni sen sijaan, että annan niiden viedä minua?
Entä jos teen elämästäni ja siitä, joka sitä elää uteliaisuuteni kohteen?
Entä jos tunnen sen, mitä pelkään tuntea?
Saapuuko huominen silloin? Synnynkö uudelleen? Päättyykö tämä päivä viimein?
Tämän päivän vanhemmuus on ydinfysiikkaa. Tai ainakin siltä se tuntuu. Erilaisia asiantuntijoita pukkaa joka tuutista ja vanhemmuus on usein suurennuslasin alla esimerkiksi mediassa. Vanhemmuuteen liittyvissä keskusteluissa asetutaan helposti jonkun asian puolesta tai vastaan. Erilaiset koulukunnat ja kasvatustyylit esitellään välillä toisensa poissulkevina ja vastakkainasettelulta on vaikea välttyä. Ajan henkeen kuuluu myös tarve menestyä. Elämässä pitäisi saavuttaa, olla jotain.
Välillä mietin, että sama menestymisen tarve pätee tämän päivän vanhemmuudessakin. Täytyisi olla kuunteleva, tunteita tunnistava ja tukeva vanhempi, mutta ei liian lepsu ja kaiken lapselle periksi antava. Täytyisi tietää kehitystä parhaiten tukevat leikit, ekologisimmat ja ergonomisimmat ratkaisut lastentarvikkeissa, olla läsnä ja samalla elää omaa elämää – olla paras vanhempi ja uraohjus. Tai vain superhyveellinen kotiäiti tai -isä.
Vanhemmuudesta vaikuttaakin tulleen kilpajuoksu siinä, kuka vastaa lapsen tarpeisiin parhaimmalla tavalla, kenellä on parhain mahdollinen tieto aiheesta, kuka ottaa asian rennoimmin (koska ei saa suorittaa, vaikka pitää menestyä) ja kenen lapsi kehittyy nopeimmin. Ei mikään ihme, että moni uupuu, kokee riittämättömyyden tunnetta ja on lopulta aika yksin vanhemmuudessaan. Keskustelua leimaa vertailu, epävarmuus ja ehkä ajoittain jopa häpeä.
Minulla on muutama ystävä keiden kanssa voin puhua vanhemmuudestani tai vanhemmuuteen liittyvistä aiheista täysin vapaasti, ilman vertailua tai tuomitsevuutta. Voin olla niin vaillinainen ja niin osaava, kuin olen. Minulla on kuitenkin liuta ystäviä ja tuttavia, joiden kanssa en tunnu pääsevän samaan. Näiden ihmisten kanssa koen, että keskustelua sävyttää kuvitteellinen kilpailuasetelma, vanhemmuuden Graalin maljan tavoittelu. Välillä tuntuu, että onnistun pahoittamaan toisen mielen kertomalla jonkin mielipiteeni vanhemmuuteen liittyen tai vain iloitsemalla lapseni onnistumisesta jossain asiassa. Minulla on myös omat epävarmuuden hetkeni ja mietin, olenko huono vanhempi, kun en onnistu jossain samassa kuin joku muu.
Entä jos Graalin maljaa ei olekaan olemassa, vaan vanhemmuuden erinomaisia käytänteitä on juuri niin monta kuin on vanhempiakin? Voisimmeko ajatella, että jokainen vanhempi on paras vanhempi juuri sellaisena kuin on? On hetkiä, kun vanhemmuus ei riitä tai se on hukassa ja niitä hetkiä on ihan jokaisella. Virheistä oppiminen on jokaisen vanhemman etuoikeus. Se kasvattaa.
Kehotankin kaikkia vanhempia olemaan solidaarisia toisia vanhempia kohtaan. Seuraavan kerran kun kohtaat ihmisen, joka suorittaa vanhemmuuden ydinfysiikan tutkintoa, ota häntä kädestä kiinni ja sano: ”Sinä riität ja niin riitän minäkin”.
Addiktio on aina rauhan, rakkauden, hyväksynnän tai läheisyyden korvike. Se valtaa mielen – ei sydäntä. Kun ihminen kokee jonkinlaista vajetta, ei hän aina osaa tai uskalla kääntyä sydämeensä, jossa vallitsee ikuinen tyytyväisyys ja tasapaino. Hän kääntyy sen sijaan mielensä ohjaamana jonkin turvallisen, enemmän tai vähemmän haitallisen, addiktion pariin.
Addiktio on sanana epämiellyttävä ja tuo usein mieleen alkoholin, peliriippuvuuden tai huumeet. Addiktioita on kuitenkin miltei kaikilla ihmisillä, ja monet niistä ovat jopa positiiviseksi miellettyjä. Vain asenne, sisäinen kokemus, määrittää onko kyseessä addiktio vai intohimo. Joku voi olla riippuvainen joogasta, joku taas henkisistä kursseista.
Sisäinen kokemus voi olla tunne siitä, että omaa suoritusta tulee parantaa, tai että suuri oivallus on jonkin työn takana. Tämän vajeen takia ihminen ei jätä itseään rauhaan, vaan ajaa itseään suorittamaan jotakin, tai hakee itselleen hyväksyntää vaikkapa yrittämällä olla paras.
Vaje voi ohjata ihmisen myös vaikkapa etsimään somesta jotakin piristävää, koska oma sisäinen rakkaudellisuus on hukassa, elämä liian hektistä, tai parisuhde jumissa. Addiktioon uppoutuminen tuntuu helpolta tavalta käsitellä tyytymättömyyttä kiireisessä arjessa, ongelmiin paneutuminen taas raskaalta ja epämiellyttävältä.
Voi silti hyvinkin olla, että saat sen, mitä eniten kaipaat, jos vaan uskallat myöntää todellisen halusi ja avata sydämesi.
Kun koet tarvetta kääntyä lohdukkeen puoleen:
Avaa itsesi rakkaudellisesti kaipuullesi, tunteillesi ja kaikelle inhimilliselle rikkinäisyydellesi. Voit avautua menemättä mukaan tarinoihin, joita mieli tilanteesta kertoo.
Anna tunteiden virrata ja purkautua – ja päästä niistä sitten irti.
Myönnä itsellesi, mitä oikeasti kaipaat ja tarvitset, ja mistä koet jääneesi paitsi.
Kuuntele ja hoivaa itseäsi kaikella mahdollisella hyväksynnällä ja rakkaudella, älä moiti itseäsi kaipuustasi tai addiktioista, joilla olet aidot tarpeesi sivuuttanut. Ole sen sijaan iloinen siitä, että näet nyt totuuden!
Addiktio voi muuntua elämäntilanteen mukaan. Jos olet päässyt jonkin addiktion yli, mutta sinut valtaa uudelleen tyytymättömyys elämääsi, saatat huomaamattasi kehittää uuden addiktion. Shoppailu voi muuttua sometukseksi, alkoholi työhön uppoutumiseksi tai liialliseksi kuntoiluksi.
Vaikkei addiktio veisi paljonkaan aikaa tai rahaa, se saattaa silti nakertaa tyytyväisyyttäsi.
Itsensä kanssa kannattaa olla tarkkana. Keskity omaan sisäiseen rauhaasi tai kokemuksesi rehelliseen kuuntelemiseen aina kun suinkin jaksat. Silloin pääset vapaaksi addiktion aiheuttamasta kireydestä, sekavuudesta ja tyytymättömyydestä.
Voit purkaa kaikki uskomukset rakkaudettomuudesta, suorittamisen tarpeellisuudesta, tarpeidesi näkymättömyydestä – aivan kaikesta, mikä saa sinut kääntymään pois mittaamattomasta rakkaudesta, joka hehkuu aina sisälläsi.
Löydät Mitran lempeät kirjat Sydämen seksi ja Meidän vuositästä.
Olen muuttanut aikuiselämäni aikana yli 20 kertaa. Olen ollut levoton, pelokas, epävarma, eksynyt itsestäni. Ruuhkavuosina kotini tuntui työleiriltä ja minä kutsuin itseäni kotiorjaksi. Olin mustavalkoinen, kylmä ja poissaoleva. Järjestys ja kontrolli olivat ainoita turviani pelkkiä uhkia täynnä olevassa maailmassa. Minulla ei ollut kiintopistettä, ei tulisijaa, ei mitään mikä olisi antanut minulle lämpöä, turvaa ja voimaa. Olin sulkenut oven sydämeeni.
Rätti kädessä, maanisesti siivoten yritin saada kotini pintoja kiiltäväksi, enkä osannut rauhoittua, ennen kuin sohvatyynyt olivat siistissä rivissä ja lattiat oli pesty. Halusin aina pois kotoa, sillä näin kotona vain sen kaiken, mitä siellä olisi pitänyt tehdä. Laahustin maailman huolet harteillani ympäri kotiani, tukka sekaisin ja verkkareissa, mutta ulos mennessäni koristelin itseni aina muita varten kauniiksi. Puhuin ventovieraille kauniimmin kuin perheenjäsenilleni. En ollut kotonani onnellinen.
Kotonani olin kuitenkin aidoimmillani. Siellä varjoni ja haavani olivat näkyvillä, enkä edes yrittänyt peittää niitä. Kun olin sisäisesti niin ”likainen”, piti itseni ulkopuolella olla tiptop-siistiä, että pysyin kasassa. Minusta löytyi häpeää ja syyllisyyttä, surua ja pelkoa, enkä pystynyt niitä siivoamaan vahvimmillakaan pesuaineilla pois. Kun en osannut vielä kohdata tunteitani, ne valuivat minusta ulos ilkeyksinä, syytöksinä ja ahdistavana levottomuutena.
On tarvittu paljon raastavan tuskaisia opetuksia ja kipeitä tapahtumia, jotta vihdoin ymmärsin sisäisen heijastuvan suoraan ulkoiseen. Ymmärrän nyt, että maaninen siivoamiseni oli merkki sisäisen siivoamisen tarpeesta. Kun tunnen ärtymystä kodin sotkusta, se kertoo minulle sisälläni olevasta tukahdutetusta tunteesta. Tahrasta, jonka voisin jo pestä pois likaamasta kehoani ja tukahduttamasta energiaani. Kehoni on sieluni ja tunteitteni koti.
Vasta kun olin siivonnut itseni sisältä tyhjäksi ja valmiiksi vastaanottamaan uutta, vasta kun olin oppinut arvostamaan itseäni, vasta kun olin löytänyt sisältäni turvan, luottamuksen ja viisauden, vasta kun olin oppinut asettamaan rajoja ja kun keskityin sisäiseen tunnetyöhön ulkoisen siivoamisen sijaan, löysin unelmieni kodin. Se oli tyhjänä juuri sellainen kuin minäkin olin. Siellä oli paljon hohtavaa uutta, mutta myös paljon sielukasta vanhaa. Lattiat hieman narisivat, mutta valo tulvi ikkunoista. Talo puhui minulle ja minä kuuntelin.
Lähdin rakentamaan kodistani sieluni maisemaa. Halusin, että kotini vahvistaisi ja muistuttaisi minua arvoistani. Halusin kotini heijastavan iloisen värikästä persoonaani ja kertovan tarinaa elämästäni ja matkoistani. Halusin kädenjälkeni näkyvän joka neliössä, en marttyyrimaisen siisteyden, vaan innostuneen luovuuden muodossa. Kului viikkoja kun kokeilin ja makustelin eri värejä, rakentelin nurkkia ja etsin puuttuviin koloihin juuri oikeanlaisia asioita, kuin itseäni ja maailmaani uudelleen rakentaen.
Halusin, että kotini jokaisella huonekalulla ja esineellä on merkitystä, aivan kuten minullakin on merkitystä. Jokainen esillä oleva tavara kertoo tarinan matkastani tähän, jossa nyt olen. Oma sisäinen muutokseni näkyy huonekaluissa, joista suurin osa on vanhasta uudeksi tuunattuja, hiottuja ja maalattuja edellisen kodin muistoja tai kirppislöytöjä. Halusin kotini ilmapiirin olevan kevyt, hengittävä ja elävä, joten täytin sen yli sadalla huonekasvilla.
Olen kiitollinen kaikesta siitä runsaudesta, mitä minulle on annettu, niin vastoinkäymisistä kuin onnistumisista. Kunnioitan muutosta ja toivon lisää yltäkylläisyyttä. Kauneimmat vaatteeni ja koruni ovat esillä ja pukeudun kauniisti myös kotonani. Hoidan lasteni, kissojeni ja kasvien lisäksi hellästi myös itseäni. Minulla on nurkka, jossa innostun oppimaan uutta. Minulla on nurkka, jossa on turvallista itkeä. Jokaisella perheenjäsenellä on tässä talossa tilaa olla ja tuntea, yhdessä ja erikseen.
Herään auringon keltaiseen väriloistoon, joka muistuttaa minua sisälläni olevasta valosta. Joka aamu kävelen läpi kotini kaikki huoneet, sieluni joka sopukan. Se on minulle kuin meditaatio, jolla aloitan päivän. Siirtelen tavaroita, pyyhin pölyjä, juttelen kukille, katson mitä tarvitaan missäkin, samalla kun mietin mitä minä tarvitsen ja haluan tehdä juuri tänään.
Olen tullut kotiin ja olen kuin kotonani itseni kanssa, häpeilemättä ja avoimesti. Olen värikäs, lämmin, arvokas ja läsnä. Kotini turvasta minun on helppo ottaa rohkeita askelia maailmalle, ja minulla on aina sieluani ravitseva lepopaikka, jonne palata. Kotini on alati uudistuva ja muuttuva turvapaikka mahdollisuuksia täynnä olevassa maailmassa.
Minä olen kotini nöyrä palvelija ja sydämeni ovi on auki ja kaikille näkyvä.
– Syvällistä keskustelua kodista, siivoamisesta ja näkyvyydestä Tajunnan virtaa-podcastin jaksossa “Koti on sisäisen heijastuma”
Ensi syksynä Hidasta elämää -kirjailijat luennoivat viidellä eri paikkakunnalla eri puolilla Suomea 14.8.–11.9.2018. Hetki kohtaamisille -iltojen ohjelma koostuu oivalluttavista luennoista, kohtaamisista ja keskusteluista kirjailijoiden kanssa. Jäljellä olevat tapahtumat: Porvoo 28.8.: Susanna Erätuli & Miia Moisio, Jyväskylä 4.9.: Tara Lange & Marika Rosenborg, Tampere 11.9.: Eevi Minkkinen & Karita Palomäki. (Aiemmin olemme kohdanneet Lahdessa ja Oulussa.) Lue lisää luennoista TÄÄLTÄ.
Tässä viisi voimakuvaa Hetki kohtaamisille -iltojen teemoista.
Kirjoittaja Outi-Maija Itkonen ihmettelee kirjoituksissaan elämän monimuotoisuutta ja taianomaisuutta.
”Hiero hiekka silmistäsi pois. Nukkuva on maailmasi, vain jos sen nukkua annat. Herää oman elämäsi kauneuteen ja ihaile omaa luomustasi, jonka harkiten olet elämäsi matkalla, omin ajatuksin luonut.
Tässä hetkessä piilee taikavoima. Voima, joka synnyttää maailmoja Voima, joka ravistelee uskomuksia Millainen on sinun maailmasi, johon päätät herätä?”
Kuolema ja elämän päättyminen on asia, mitä emme mielellämme ajattele. Kuolema saa meissä aikaan ahdistusta. Kuolema on hyvästit. Kuolema on se, joka vie rakkaamme meidän luotamme pois. Sitä ei voi ennustaa ja se herättää meissä tarpeen pohtia, mitä sen jälkeen tapahtuu, sen sijaan, että antaisimme itsemme sille, mitä tapahtuu ennen sitä.
Elämäsi tarkoitus, on onnellisuutesi. Totta kai se on. Mitä muutakaan se voisi olla? Kovin usein, elämän tarkoitusta pohtiessamme, siirrämme huomiomme maallisiin asioihin. Konkretiaan. Haluamme saavuttaa jotain tulevaisuudessa, niin kuin se tulevaisuus olisi jollakin tapaa taattu. Siirrämme jatkuvasti haaveitamme ja saavutuksia tulevaisuuteen. Sinne ’sitten, kun’ -hetkeen. Samalla nykyisyyden lipuen taianomaisuudessaan ohitsemme.
Jos vain tietäisimme, milloin elämämme päättyy, meidän olisi helppo tehdä suunnitelma koko elämällemme, eikö? Vaan siunattu on tietämättömyytemme, opettaessaan meitä pysymään kiinni hetkessä. Jos sinä kuolisit tänään ja katsoisit elämääsi taaksepäin, millaisena se sinulle näyttäytyisi? Jäikö jokin odottamaan sitä tulevaan, mitä ei koskaan tullut?
Tämä ihmiselo, on kuin päivä huvipuistossa. Voit joko istua huvipuiston laitamilla. Katsoa ja odottaa, että jonot lyhenevät, jotta voit sitten mennä aivan vapaasti. Ehkä sinua hieman pelottaa. Tai et ehkä ole varma, missä kaikissa laitteissa haluaisit käydä. Ehkä haluat ensin kuulla, mitkä huvituksia sinulle suositellaan, mitä muut ovat mieltä. Ehkä odotat päivän hieman rauhoittuvan, jotta voit sitten rauhassa nauttia huvituksista. Vaan sää muuttuu ja huvipuisto suljetaan. Sinne jäi huvittelut. Lähtiessäsi portilta, tunnet pienen piston sydänalassasi, olisi pitänyt mennä heti. Koko päivä meni ohi odotellessa, etkä saa sitä enää takaisin.
Tuona päivänä huvipuistossa, voit myös valita rientää suurella ilolla ihmettelemään kaikkia huvituksia, mitä olet aina halunnut kokeilla. Osa ehkä hieman jännittää, mutta kun haluat kokea, niin pieni määrä perhosia vatsanpohjallakaan ei haittaa. Jokaisen huvin jälkeen hiuksesi on hieman enemmän sekaisin, välität siitä hieman vähemmän, olet hieman rohkeampi ja hymy kasvoillasi levenee. Ehkä joidenkin huvitusten jälkeen toteat: ”Ei enää ikinä!” ja naurahdat sillekin. Sää muuttuu ja huvipuisto sulkeutuu. Olitkin jo hieman väsynyt kaiken sen nauramisen ja kieppumisen jälkeen. Kun kuljet portista ulos, sydänalasi täyttää kiitollisuus riemuisasta päivästä, kokemuksista ja siitä ilosta, jonka muiden kanssa päivän aikana sait jakaa.
Näetkös, avaimet onnellisuuteesi ja elämääsi, on käsissäsi. Miten sinä vietät päiväsi elämäsi huvipuistossa?
Kirjoitan tämän postin, koska syystä tai toisesta minulta kysytään usein, miten pärjätä sen kanssa, kun kaipaa läheisyyttä ja/tai seksiä.
Yksi syy kysymyksen esillä oloon on se, että seksuualisuus herää vääjäämättä henkisyyden kanssa. Omat tarpeet, vaistot, halu kontaktiin ja alitajuinen kaipuu sulautumiseen “äidin” kanssa – muutamia asioita luetellakseni, heräävät kaikki, kun tietoisuus koskettaa kehoamme, sydäntämme ja mieltämme. Henkisyys on henkiin heräämistä, ja se tarkoittaa koko pakettia ennemmin tai myöhemmin.
Minua inspiroivaan henkisyyteen kuuluu se, että kaikki osat “tuodaan kotiin”. Tämän vuoksi on tarpeen vastata myös siihen, mitä tehdä, kun sydän alkaa huutaa kaipuutaan ja jalkoväli tuntuu magneetin tavoin haluavan jotain lähelleen.
1. Älä paina mitään alas
Ensimmäinen periaate siinä, mitä kutsun inhimilliseksi henkisyydeksi, on se, että mitään ei paineta alas. On mahdotonta synnyttää minkäänlaista itsetuntemusta, jos tuota itseä tai sen osia ei voi päästää esiin. On oma aiheensa puhua siitä, miten omaan seksuaalisuuteensa saa kontaktin, mikä on monille olennaisempi juttu tässä kohtaa. Jos meillä kuitenkin on jonkinlainen kokemus seksuaaliseen vetoon, otetaan ekana se rohkea askel, että suostutaan sen olemassaoloon.
Tarkoitan tällä sitä, että oma seksuaalisuus saa olla olemassa ja tuntua paikasta, ajasta, ihmisistä, ajatuksista tai muodosta riippumatta. Henkisyys on tutustumista, ja tutustuminen edellyttää sitä, että kohteeseen suhtaudutaan hyväksyvästi ja ehdoitta. Harva haluaa tutustua sinuun, jos sinulla on ehtoja sille, millaisena sinä häneen haluat tutustua.
2. Älä toimi
Seksuaalinen energia siinä missä ajatukset ja tunteetkin on jotain, joka tapahtuu meissä. Suhtaudun niihin kaikkiin informaationa, johon voin tutustua ja jonka voin antaa informoida mahdollisia valintojani toiminnan suhteen.
Eli toimiminen on eri asia kuin asian pois painaminen. Sanon tämän siksi, että moni ihminen tuntuu yhdistävän ne toisiinsa. Se, että antaa jalkovälinsä sykkiä ja valitsee olla toimimatta sen ohjaamalla tavalla, on eri asia kuin koko ilmiön kieltäminen.
Monille tämä on itsestäänselvää. Niille, jotka kokevat seksuaalisuutensa uudella tavalla heräävän tämä voi olla vaikeaa, koska veto on kieltämättä voimakas.
3. Hengitä
Kun minua panettaa, annan itseni tuntea tämän kokemuksen. Hengittämis -sanaan voi tiivistää yksinkertaisesti sen, että annan itseni aistia, tuntea ja havaita nämä tapahtumat itsessäni.
Kehottaessani ihmistä aistimaan, tuntemaan ja havaitsemaan, saan usein vastaukseksi sen, että kokemus vain voimistuu. Juuri näin siinä usein tapahtuu. Edelleen: HENGITÄ. Tämä on ainutlaatuinen mahdollisuus tutustua omaan seksuaalisuuteen sen sijaan, että tekisimme sille jotain. Seuraava kysymys onkin usein se, että mitä sillä sitten pitää tehdä.
4. Älä tee mitään
Minulta on vienyt vuosia ymmärtää kokemuksellisesti, että minun seksuaalisuuteni on minun seksuaalisuus. Ihan yhtä lailla kuin minun ihastuminen, ilahtuminen ja rakastuminenkin on minun. Ne ovat minussa tapahtuvia kokemuksia, joita on vaikea olla liittämättä toiseen.
Olet ehkä kuullut sellaisesta psykologisesta ilmiöstä kuin projektio. Edellä mainittujen kokemusten äärellä monelle on lähes mahdotonta havaita ne toisesta erillisenä kokemuksena. Osittain sen vuoksi, että usein toinen ihminen on osasyynä siihen, että saamme kontaktin tällaiseen kokemukseen itsessämme. Jokin toisessa on voinut auttaa sydäntämme avautumaan tai kehoamme rentoutumaan ja hups –> tuo toinen on tämän ihmeellisen kokemuksen lähde.
Omaan seksuaalisuuteensa toisesta riippumattomana asiana voi luoda paremman kontaktin olemalla sille intiimisti läsnä.
5. Sanoita
Käytän itsetuntemuksen välineenä oman kokemukseni sanoittamista. Sanoisin, että suomalaiset ovat korostuneen heikoilla omien tunnekokemustensa sanoittamisessa, puhumattakaan kehollisista aistimuksista tai omien tietoisuudentilojen muutoksissa. Meille, kuten kenelle tahansa muullekin on hyödyllistä oppia sanoittamaan omaa kokemustaan tarkasti.
Tarkoitan tällä sitä, että kuvailen itselleni havaintoa omasta kokemuksestani. En siis tyydy siihen, että totean, että minua panettaa. Vaan kysyn itseltäni: Okei, mitä se käytännössä tarkoittaa? Mitä minussa tuntuu? Missä se tuntuu? Mitä tapahtuu kun sanoitan tämän ääneen? Näin luon kontaktia omaan kokemukseeni, eli toisin sanottuna itseeni.
Kaikki terapiatyö pohjautuu siihen, että luomme kontaktin omaan kokemukseemme. Tämä perusperiaate olisi jo aika tuoda osaksi jokaisen ihmisen perusarkea. Myös seksuaalisuutta.
6. Tutustu syvemmin
Kun suostun tuntemaan oman haluni, joka monissa tapauksissa sekoittuu myös toiveisiin, kaipuuseen ja tarpeisiin, jotka ovat kaikki hieman eri makuisia juttuja, minun on mahdollisuus tutustua siihen syvemmin.
Jos vain toimimme halun tai kaipuun ohjaamana, meiltä menee jotain tosi olennaista ohi. Nimittäin se, mitä oikeastaan haluamme tai kaipaamme. Jos suostumme hengittämään, olemaan toimimatta ja sanoittamaan omaa kokemustamme, vaikka jalkoväli olisi tulessa tai sydäntä kolottaisi, meidän on mahdollista saada selville, mitä se on, mikä meistä puuttuu juuri sillä hetkellä.
Mystikoilla on sellainen sanonta, että jos sinulla on jano, älä etsi vettä vaan etsi janoa. Jos toimit edellä mainitulla tavalla, sinun on mahdollista saada selville itse, mitä se tarkoittaa, että se jokin, mitä etsit löytyy sinun sisältäsi. Kun et pyri täyttämään halua vaan suostut kokemaan sen läsnäolevasti, löydät jotain mielenkiintoista. Älä usko, vaan kokeile itse.
Halun ja kaipuun taustalta voi löytyä lähes mitä vaan, ja siksi ainoa tapa selvittää on katsoa itse. Tyypillisiä löydöksiä ovat seuraavat:
halu kontaktiin oman kehollisuutensa kanssa
kaipuu sulautumiseen, eli sellaiseen rentoutumisen tilaan, jonka olemme kokeneet alunperin äidimme läheisyydessä
halu oman aggression kokemiseen
halu kokea omia tunteitaan tai purkaa jotain sisältä, jota on vaikea kokea
kaipuu nauttia
halu toteutua naisena tai miehenä
halu antautua
halua kokea eloisuutta
halu yhteyteen (pohjimmiltaan itsen kanssa)
7. Tunnustele
Huomaa, etten sano “tyydytä itsesi”. Samalla kehoitan kuitenkin toimintaan. Tunnustelussa on se ero, että silloin etusijalla on nimenomaan oman kokemuksen tunteminen ja siihen tutustuminen. Nauttiminen, tunnustelu ja kosketus juuri siinä määrin, mitä se edellyttää, että saa paremman kontaktin tuohon energiaan.
Tätä samaa periaatetta voi soveltaa myös toisen kanssa ollessa. Kaksi ihmistä voi edetä intiimissä kanssakäymisessä sen pohjalta, mikä tuntuu synnyttävän paremman kontaktin omaan itseen. Tällainen kanssakäyminen on lyhyesti sanottuna maagista.
8. Mitään ei löydy ulkoa
Olet varmaan kuullut tämän sata kertaa “mitään ei löydy ulkoa”, jos olet lukenut henkisiä kirjoituksia. Minun kokemukseni on, että vaikka viisaus on avoimesti jaossa, näen vain vähän vinkkejä siihen, miten niin tehdään tai miten tuohon paikkaan voi löytää.
Prosessi on lopulta yksinkertainen. Kun sinussa on jokin ulospäin suuntautuva kaipuu, toive tai halu, tuon kokemuksen tunteminen, sille avautuminen ja sen syveneminen paljastaa sinulle jossain kohtaa jotain sellaista itsessäsi, mikä vastaa tuohon kaipuuseen.
Yksinkertaisuudesta huolimatta tuo prosessi ei ole aina helppo. Ihmiseen on rakentunut niin monta ulospäin suuntatuvaa mekanismia ja defenssiä, jotka estävät kokemasta sen mitä meissä tapahtuu, että vaatii välillä melkoista sielun lujuutta istua alas ja vain hengittää. Se on kuitenkin sen arvoista.
9. Mihin tämä kaikki sitten voi johtaa?
Minun kokemukseni on, että rakkauden tai sen kohteen kaipuun kohtaaminen johtaa välivaiheiden ja ymmärryksen kasvamisen myötä siihen, että koen rakkauden puutteen itsessäni. Tyhjyyden ja puutteen. Tuo kokemus kutsuu rakkauden luokseen minun sisältäni.
Halun kokeminen, vaikkapa siinä muodossa, että koen halua olla mies ja haluan jonkun antautuvan miehuudelleni, johtaa tuon miehuuden kokemiseen omassa itsessäni ja siihen, että jokin minussa avautuu sille. Kokemus on nautinnollinen, jos sille uskaltaa antautua ilman toista ihmistä.
Hyväilyn tai kosketuksen kaipuu voi johtaa siihen, että tunnen tuon kaipuun ihollani sekä kehossani, ja kehoni alkaa itse asiassa tuntea hyvää oloa siitä, että se tulee kosketetuksi. Koskettaja ei kuitenkaan ole mikään muu kuin oma tietoisuuteni.
Kaikissa näissä on taustalla sama logiikka. Tunnen haluni tai kaipuuni. Antaudun sille ja suostun läsnäolevasti ja hereillä antautumaan kokemukselle. Tämä johtaa siihen, että myös vastaus syntyy sisäisesti. Halun kohdalla se ei välttämättä tarkoita sitä, että halu poistuu, mikä tuntuu olevan monelle tavoite. Sen sijaan halu tulee lähemmäksi ja voi vapautua sen kohteesta. Toinen kysymys onkin sitten se, olemmeko valmiita päästämään irti fantasiastamme sen suhteen, että nautintoon tarvitsee toisen ihmisen.
Ei sillä, tämän kaiken jakaminen toisen kanssa on nautinnollista. Minun näkökulmani asiaan on kuitenkin se, että eikö halustakin voisi oppia ja ottaa sen mitä sillä on annettavanaan henkisyyden näkökulmasta? Lupaan, että se vapauttaa myös kokemaan sitä eri tavalla toisen kanssa.
10. Seksuaalienergian muuntuminen
Moni henkinen perinne tarjoaa menetelmiä seksuaalienergian muuttamiseen, eli toiselta nimeltään sublimointiin. Energiaa voi muuttaa erilaiseksi, mutta saman asian voi tehdä myös antamalla tietoisuuden koskettaa tuota energiaa. Tämä tapahtuu edellä mainittuja kehoituksia harjoittamalla.
Kehoituksissa on se etu, että me emme tee seksuaalienergialle mitään, vaan annamme sen muuntua itsessään. Koska emme myöskään tee sille mitään, emme yritä väistää mitään siihen liittyvää vaan kohtaamme ne ilmiöt, joita lisääntyvä ja avautuva seksuaalisuus (tai muu ilmiö johon kehoituksia harjoitamme) tuo esiin.
Seksuaalienergian muuntuminen on myös eri asia kuin panetuksen kanavoiminen tekemiseen. Ensimmäisessä annamme sille tilaa ja annamme sen tulla paremmin osaksi itseämme, kun taas toisessa pyrimme tekemään sille jotain. Molemmille on paikkansa, mutta toinen johtaa itsetuntemukseen, toinen energian hallintaan tai huonommassa tapauksessa sen sivuuttamiseen.
11. Toinen voi joskus olla tarpeellinen
Koska tämän tekstin pariin varmasti eksyy moni sellainenkin, jonka seksuaalisuus on enemmän lukossa, sanottakoon, että omaa seksuaalisuutta voi olla tarpeen kokea toisen kanssa, että siihen alkaa saada paremman kontaktin.
Monilla seksuaalisuus on lempeästi sanottuna jumissa. Piilossa ja alas painettuna. Ehkä vain tietynlaisin ehdoin esille tulevaa. Tämä on minun mielestäni harmi sen vuoksi, että sen ei tarvitsisi olla niin. Se on energiaa ja informaatiota, joka voisi rikastuttaa jokapäiväistä elämää. Pohjimmiltaan se on energiavaranto, eli patteri, jonka hyötykäyttäminen kannattaa mistä tahansa näkökulmasta. Sen kanssa tekee paremmin duunia, saa enemmän aikaan, meditoi paremmin, ymmärtää toisia paremmin ja jaksaa juosta pidempiä lenkkejä. Jopa terveyskin paranee sen mukanaolon myötä.
Seksuaalisuutta pidetään joskus pyhänä asiana. Ja sitä se on niin kuin kaikki muukin meissä. Se ei kuitenkaan ole minun mielestä sen pyhempi asia kuin mikään muukaan meissä. Se ihan yhtä lailla vaatii tutustumista ja uudelleen tutustumista. Osa tätä prosessia on sen kokeminen toisen kanssa, koska moni osa seksuaalisuudesta ilmenee ainutlaatuisesti toisen kanssa jaettuna.
Voi siis olla niinkin, että oman seksuaalisuuden hengittäminen itsekseen on helpompaa kun antaa toisen ihmisen olla aktivoimassa sitä itsessä.
Työkalut
Jos sinulla ei ole työkaluja tai osaamista edellä mainittujen ehdoitusten toteuttamiseen, saat niitä järjestämiltäni retriiteiltä sekä henkisestä valmennuksesta. Retriiteillä emme keskity välttämättä seksuaalisuuteen, mutta opimme jatkuvasti lisää siitä, mitä kehollisen, emootionaalisen ja mentaalisen läsnäolon harjoittaminen käytännössä tarkoittaa. Valmennuksessa aihe on itse valitsemasi.
Sitku, sitku, sitku alkaa loma! Sitten on monesti monenlaisia suunnitelmia: Käydään paikoissa, jonne ei muuten ehdittäisi, nähdään ihmisiä, joita ei ehkä muuten ehditä näkemään. Jos loma on neljä viikkoa, se täyttyy nopeasti erilaisista ihanista suunnitelmista. Kun loma on täynnä ihania suunnitelmia, jatkamme samaa kuin ei-lomalla: ennalta suunniteltujen aikataulujen suorittamista.
Minulle loma on ennen kaikkea sitä, että teen ihan tavallisia asioita omassa tahdissani:
Juon aamukahvin rauhassa. Katselen taivaalle, juttelen perheen kanssa. Aamutakissa viipyillään pitkään.
Tiskaan. Arjessa, kaupungissa, meillä on tiskikone, mutta ei se tunnu auttavan ajanhallinnassa. Lomalla, mökillä, kannan veden, lämmitän padan, odotan veden lämpenemistä, kannan veden tiskipaikalle ja tiskailen kaikessa rauhassa lintujen laulussa tai sateen ropinassa. Ei harmita muuten yhtään! Itse asiassa tuntuu enemmänkin siltä, että asioita nopeuttavien laitteiden poissaolo hidastaa ja rauhoittaa elämää!
Kitken rikkaruohoja. Ajan nurmikkoa. Teen ruokaa. Luen. Siivoan. Tuunailen. Juoksen. Hengitän. Tuijottelen. Ompelen. Poimin kukkia. Palvelen lapsia. Katson jalkapalloa. Välillä saan kirjoitusinspiraation ja istun hetkeksi koneelle.
Joku voisi sanoa, että minulla on tylsä loma – ei matkoja tai elämyksiä. Mutta minulle tavalliset asiat ovat suuria elämyksiä, kun niiden äärellä on aikaa viipyillä, aistia ja ELÄÄ – sen sijaan että yhtä asiaa tehdessä harmittaa, että seuraavat asiat on vielä tekemättä. Lomahetkiin laskeutuu hötkyilemätön rauha.
Naapuri yhytti minut leikkelemästä pihan valtavan pionipenkin tuulessa tuivertuneita, maata viistäviä kukkeuksia. ”Mitä sä teet!”, karjaisi hän, maanomistajan elkein, vaikka ei omistakaan kuin yhden viideskymmenesosan pionipenkistä, josta minä omistan suunnilleen saman verran. ”Kerään talteen näitä sateesta liiskaan menneitä, etteivät joudu hukalle”, loihen lausumaan.
Naapuri oli sitä mieltä, ettei yhteisiä pioneja saisi leikata kotiinsa kimppuun – edes niitä liiskallaan olevia. Hän tuumi, mitä siitäkin tulisi jos kaikki kävisivät pusikolla. ”Kukaan muu ei kehtaa kuin sinä”, hän hyökyi, erittäin paheksuvasti.
”Kehtaan kyllä”, sanoin.
Kehtaaminen on häpeän sietämistä, sen vankeudesta vapautumista
Ehdotin, että otetaan aihe puheeksi taloyhtiön hallituksessa: saako liiskaan meneviä pioneja poimia? Mielessäni on jo ehdotus: kaikki halukkaat voisivat poimia itselleen yhden tai kaksi pionia valtavasta, kymmenien metrien mittaisesta istutuksesta kesän aikana. Yhteiseksi iloksihan ne pionit on tarkoitettu.
Varmasti on hyvä olla yhteisiä pelisääntöjä. Mutta ajattelen ennen kaikkea, että keskustellaan niistä, eikä oletella mitään. Tutkitaan, mitä kukin haluaa ja tarvitsee. Kuulostellaan, millaiset luovat ratkaisut ja kompromissit palvelisivat kaikkia. Ajattelen tällä tavalla ihmissuhteissa ja kaikissa elämän asioissa.
Häpeä estää meitä tutkimasta omia rajoja ja keskustelemasta. Se tuottaa oletuksia siitä, mitä muut tuumivat, haluavat ja ajattelevat. Häpeä estää olemasta itselle ja muille rehellinen siitä, kuka olen, mitä tunnen ja mitä tahdon. Häpeä estää myös kysymästä ja olemasta utelias; se tuottaa ylemmyyttä ja erillisyyttä – tai alemmuutta ja erillisyyttä. Häpeä on sisäistä kokemusta siitä, että jää yksin jos on sitä mitä on. Häpeä estää tutustumasta omaan suurenmoisuuteensa.
Ajattelen, että Suomi on sääntöjen ja häpeän luvattu maa. Onko missään muualla samanlaisia millimetrin eksakteja standardeja sen suhteen, millaiset kaadot kylppärissä on oltava ja missä ravintolan tarjoamaa simaa saa nauttia ja kuka voi perustaa nakkikiskan? En tiedä toista yhtä säännöissä rigidiä maata, kuin Suomi. (Arvostan maadoittuneisuutta ja toimivuutta täällä, ja toisaalta säännöt ehkä tuottavat sitäkin, kuka tietää.)
Kehtaamisessa on kysymys häpeän sietämisestä. Jos ei siedä omaa häpeäänsä vaan peittelee, nolostelee ja hyssyttelee itseään tai toisia, liiskaa itseään sisäisesti siitä mitä itse on. Silloin ei koskaan kehtaa. Ja jos joku toinen kehtaa, häntä paheksutaan. ”Mitä muutkin ajattelevat!” tai ”Mitä siitä tulis jos kaikki toimis noin kuin sinä!?” Silloin saatetaan valtavan omavaltaisuuden puuskaisessa tuulessa myös ryskiä tavarajunan lailla toisen ihmisen rajojen yli – oman rajattomuuden vuoksi. Silloin tuhannen taalan kohta olisi sukeltaa tutkimaan, mikä oikeasti tekee kipeää. Häpeä estää tulemasta näkyväksi itselle ja toisille – ja estää syvien yhteyksien muotoutumisen. Diippiä kohtaamista on vain siellä, missä uskaltaudutaan häpeän valtakuntaan, haavoittuviksi. Paradoksaalisesti silloin häpeästä myös vapautuu.
Silloin voi avautua keskustelulle ja yhteiselle tutkailulle siitä missä rajat menevät ja mitä kukainenkin kokee. Usein häpeä sitoo loukkaantuneisuuteen niin, ettei päästä syvemmälle tasolle keskustelemaan ja katsomaan sitä, mikä oikeasti tekee kipeää. Silloin jäädään vuosikymmeniksi kitkerään katkeruuteen siitä, että joku on pissannut mun muroihin ja syyllisten on kärsittävä.
Kun häpeän valta laantuu, voi nousta siivilleen ja säkenöidä
Paheksunta on oman häpeän projisoimista toiseen. Kysymys ei ole niinkään moraali- tai pelisäännöistä, koska niistähän juurikin voisi aina keskustella. Minä voin hakea pionini myös kaupasta. Kysymys on siitä energiasta millä itseä, toisia ja maailmaa lähestytään.
Kun lähestyy tunnistamattoman ja kohtaamattoman häpeän kautta, pienentää itseään ja muita. Aihe on minulle tuttu ja rakas; kirjassanikin kerron, kuinka häpeän syvästi kohtaaminen itsessäni, sen synnyn alkulähteillä on vapauttanut minua valtavasti. Lukkiutuneita tunteita ei voi mentaalisesti prosessoida. Tieto ei ole näissä asioissa vapauttavan tuntemisen ja integtoimisen väärti. Tarkoitan, että ei riitä, että tietää mistä omat traumat ja kipukohdat elämässä nousevat. Tieto auttaa jauhamaan samaa levyä uudestaan ja antaa matskua syyttää elämää ja esittää vaatimuksia kosmokselle. Vain syvä, elämästään täyden vastuun ottava halu kokea vihdoin muuta auttaa vapautumaan ja eheytymään. Eteenpäin kulkeminen opettaa uudenlaista tapaa olla, haavojensa ikuisesti nuoleminen ei opeta mitään. Häpeän tapauksessa eteenpäin kulkemista on muun muassa kehtaaminen.
Kehtaan laulaa täysillä fillaroidessani pitkin kyliä, kehtaan unelmoida suuria ja myös kulkea tietoisesti unelmiani kohti. Kehtaan olla järjetön. Kehtaan kuulostella missä rajani menevät. Kehtaan tuntea ja kehtaan ilmaista tunteeni. Kehtaan sanoa, kun olen eri mieltä. Kehtaan nähdä toisen, ja kehtaan nähdä itseni. Kehtaan ajatella isosti, laatikon ulkopuolelta. Kehtaan katsoa maailmaa omalla tavallani. Kehtaan rakastaa ja arvostaa itseäni, kehtaan voimautua. Kehtaan jättää ihmisiä taakseni, kehtaan tutustua uusiin, kehtaan olla esittämättä mitään, olla osallistumatta peleihin. Kehtaan luottaa tunteisiini ja toimia niiden mukaan. Kehtaan olla epäilemättä omaa intuitiotani ja tunteitani, vaikka paperilla näyttäisi miltä. Kehtaan vaatia parasta itselleni tärkeissä asioissa. Kehtaan olla tekemättä kompromisseja totuudestani ja minulle kallisarvoisesta. Kehtaan siis olla voimassani.
(Vielä sananen pioneista: energeettisesti en ihmettele, että naapuri tuli räyhäämään, koska kukkia poimiessani olen joskus ajatellut, että kaikki eivät välttämättä ole sitä mieltä että poimia saa, ja joku voi tulla joskus urputtamaan. Nyt kävi niin.) Sykähdin pohtimaan häpeää ja kehtaamista; aihe on minulla pinnalla muutenkin.
Kun kasvaa kohti uusia unelmia tai menee syvemmälle kohti rakkautta, joutuu kohtaamaan häpeää ja kaikkea itsessä vielä täyteen potentiaaliin kasvamatonta. Kehtaaminen on evoluutioon uskaltautumista, voimaantuneisuutta.
Asuuhan minunkin sisälläni yhä se pieni sivuun sutija, joka mieluummin sopeutuu ja hiihtelee vähän näkymättömissä lavan reunoilla ja pujahtaa sitten asuttamaansa kuiskaajan koppiin, ettei kukaan pääse sanomaan, että ettäs kehtaat. Mutta sitten minussa asuu se toinenkin, jota kukaan ei kiellä kurkottamasta tähtiin.
Ja poimimasta pioneja.
Katso keskusteluni häpeästä terapeutti Heidi Valastin kanssa täältä
Lämpimästi tervetuloa voimauttavaan valmennukseen tai näkijäkonsultaatioon tästä.
”Unentarve tarkoittaa sitä aikaa, jonka kukin tarvitsee elpyäkseen riittävästi ja tunteakseen olonsa seuraavana päivänä virkeäksi ja levänneeksi”, kirjoittavat Helsingin uniklinikan tutkimusjohtaja Markku Partinen ja toiminnanjohtaja Anne HuutoniemiUniterveyskirjassa.
Kirjassa kerrotaan, että unentarvetta voidaan arvioida karkeasti loman aikana nukutun unen määrällä. Eli se, kuinka paljon nukut lomalla, on lähellä todellista unentarvettasi.
Kun minä olen lomalla, nukun 11 tuntia yössä. Sen jälkeen minulla on supernainen-olo. Mieli on kirkas ja keho on täynnä energiaa. Tuntuu, että mikä tahansa on mahdollista. Moni kauhistelee pitkiä unia. Välillä vähän hävettää edes sanoa, että tarvitsen niin paljon unta.
Arjessa pyrin nukkumaan vähintään 9–10 tuntia. Kahdeksalla tunnilla olen voimaton, ja itku on herkässä.
Muistan, kuinka yläkoulussa menin kahdeksaksi kouluun – herätys oli siis klo 07: Kasasin takarivissä kirjapinon tyynyksi, ja vaivuin unihorrokseen – kunnes ilmaan jäänyt kysymys herätti minut. Olen melko varma, että opettaja ajatteli minun valvoneen illalla ja pitäneen minua laiskana tai vähintään huonona oppilaana. No jaa, tavallaan olinkin. Olin mennyt nukkumaan ehkä vasta 21.30, kun todellinen unentarpeeni olisi vaatinut nukkumaanmenoa klo kahdeksalta illalla. Samaan aikaan siis, kun treenini loppuivat. Juoksin tuolloin SM-tasolla. Fyysinen rasitus oli kovaa, mikä lisäsi entisestään unentarvetta. Ehkä olisi ollut hyvä mennä nukkumaan jo seitsemältä illalla…
Vasta aikuisiällä olen alkanut ymmärtää enemmän pidempää unentarvettani, tässä kaksi löydöksistäni:
1) Elämä on seikkailupuisto!
Kun olen hereillä, olen hereillä. Olen intensiivisesti läsnä elämälle, ihmisille ja tapahtumille. Läsnäolo on aktiivista havainnointia ja olemista – ei passiivista löllöttelyä lootusasennossa. Innostun myös valtavasti elämästä ja sen tarjoamista mahdollisuuksista – elämä on minulle kuin seikkailupuisto. Toki se väsyttää! Niinhän toteamme lapsistakin seikkailurikkaan päivän päätteeksi: ”Kyllä nyt uni maistuu!” Ja minulle kyllä uni maistuu!
2) Kehoni on iloni!
Olen fyysinen ihminen. Kehoni kertoo helposti, että se tarvitsee liikettä. Tykkään juosta, ja kävelen aina kuin mahdollista. Kun luennoin, liikun paljon. Kun kaipaan ratkaisuja asioihin, lähden juoksemaan tai kävelylle. Kehoni on myös yksi tärkeimmistä intuition välineistäni. Se kertoo, jos jokin tunne on jumissa – ennen kuin tietoisesti sen ymmärrän. Kehoni on siis varsin soiva peli, mutta samalla se tarkoittaa sitä, että keho tarvitsee kunnolla lepoa. Mikäli se ei saa riittävästi lepoa, tuntuu kuin kehon elämänvirta alkaisi hyytyä.
”Mikäli ihmisen täytyy laittaa herätyskello soimaan herätäkseen aamulla, viittaa se siihen, että yöuni saattaa olla lyhyempi kuin unentarve”, kertoo Uniterveyskirja.
Lomalla on siis hyvä löytää oma, yksilöllinen unentarve. Kun suorittaa yhteiskunnan normin mukaisia aikatauluja, oma rytmi saattaa hämärtyä. Ja vaikka olisi ihana olla ihanteen mukainen Duracell-pupu, on annettava arvoa sille omalle unentarpeelle, jonka oma keho osoittaa. Vaikka se olisi pitkäkin.
