Meillä on valtavasti mahdollisuuksia muuttaa itseämme ja maailmaa, jossa elämme. Haluamme hallita todellisuutta ja parantaa sitä kohti hienoja kuvitelmiamme. Tämä on toki hyvä asia.
Ongelmia syntyy, jos koet, että nykyhetki voisi olla toisenlainen, parempi. Voit aina toki luoda mielikuvissasi paremman version todellisuudesta. Nykyhetki on kuitenkin juuri sellainen kuin se on juuri nyt.
Jos arvostat houkuttelevia mielikuviasi jatkuvasti enemmän kuin nykyistä todellisuutta, koet tyytymättömyyttä. Todellisuudella ei ole kuitenkaan mahdollisuutta pärjätä mielikuvillesi.
Nykyhetki on ohikiitävä. Se oli vain sekunti sitten tulevaisuutta ja sekunnin päästä se on jo menneisyyttä. Saatat murehtia nykyhetkeä ja tilannettasi, koska se ei ole sellainen kuin haluaisit sen olevan. Perfektionistinen mieli keskittyy usein kuviteltuun maailmaan, joka voisi olla teoriassa.
Jos erehdyt ajattelemaan, että nykyhetken kuuluisi olla hienojen mielikuviesi mukainen, taistelet todellisuutta vastaan. Se on turhauttava ja tyytymättömyyttä aiheuttava taistelu, jonka häviät joka kerta.
Todellisuus on kuitenkin tällä hetkellä juuri sellainen kuin se on. Sitä on myöhäistä enää muuttaa. Jollet pidä todellisuudestasi, voit alkaa tehdä nykyhetkessä asioita tulevaisuuden muuttamiseksi.
Lukemattomat eri tapahtumat ovat ajan myötä johtaneet sinut juuri tähän hetkeen. Vaikka nykyhetki voisi olla toisenlainen kuvitelmissasi, se ei voi olla toisenlainen tässä hetkessä, tässä todellisuudessa. Siksi nykyhetki kannattaa opetella hyväksymään.
Hyvään suhteeseen kuuluu rakkauden lisäksi turvallisuus, joka syntyy luottamuksesta. Ilman luottamusta on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, olla avoin, rakastava ja leikkisä. Jos joutuu epäilemään, että toinen voi yhtäkkiä kävellä ulos elämästä, ei uskalla laskea puolustustaan ja näyttää omaa haavoittuvaisuuttaan.
Sinkkuelämässä suurin kompastuskivi onkin juuri luottamuksen puute. Kun tulee monta kertaa petetyksi ja pettyneeksi, alkaa luonnollisesti suojella sydäntään. Siten olemme tilanteessa, jossa naiset eivät luota miehiin eivätkä miehet naisiin, mutta juoksemme silti toistemme kanssa treffeillä ja yritämme saada aikaiseksi parisuhteen. Miten ihmeessä se voi onnistua?
Turvallisuuden tunne tuntuu etääntyvän ihmisistä sitä mukaa kun maailman tempo nopeutuu. Se näkyy myös deittimaailmassa. Etenkin mobiilisovellukset ovat muuttaneet parinvalinnan tehtäväksi jopa parissa sekunnissa: ”Kaikki mulle heti nyt – paitsi ei toi. Eikä toi.” Surullista on se, että tässä vauhdissa tulee uhreja.
Sinkkuelämässä ei ole reiluja sääntöjä – joskus tuntuu, ettei ole sääntöjä ollenkaan. Pitäisi kyllä olla, mutta todellisuudessa normaalit käytöstavat monesti loistavat poissaolollaan. Digiaikana sekä jättämisen että kosimisen voi hoitaa nopeasti kännykällä: kasvottomasti, hajuttomasti, värittömästi ja etenkin mauttomasti.
Pahinta on arvaamattomuus. Usein ei pysty ennakolta lukemaan merkkejä siitä, mitä tulee seuraavaksi tapahtumaan. Parisuhteessa olevat eivät osaa edes kuvitella, miten pahalta voi tuntua, kun saa huomata tulleensa dumpatuksi siten, että deitti vain katoaa. Taas.
Pitkienkin viestiketjujen tai treffien jälkeen toinen vain lopettaa viestittelyn. Ei selityksiä, ei syitä. Voi olla, että toiselle tuli jotain muuta eteen, sillä monella on kierroksessa useampi kumppaniehdokas samaan aikaan. Vaikka itse koettaisi tehdä kaiken oikein, saattaa tulla torjutuksi useitakin kertoja peräkkäin.
Se haavoittaa, kun ei kelpaakaan. Sen ottaa henkilökohtaisesti, vaikka ystävät lohduttavat, että ”hän ei sitten ollut sulle se oikea”. Se on totta, mutta ei se aina lohduta. Sitä miettii itsekseen, että onko minussa jotain perustavanlaatuista vikaa? Mitä tapahtui? Kuka sitten on se oikea! Tällainen ihmissuhdepeli syö luottamusta vastakkaiseen sukupuoleen, mutta kaikesta huolimatta ei kannata lannistua.
Sydän auki, kiinni vai raollaan?
Kun ihminen kokee liian monta katoamista tai torjutuksi tulemista peräkkäin, alkaa helposti suojella sydäntään. Se on ymmärrettävää. Kyseessä ovat isot tunteet, tärkeimmät mitä elämässä on: rakkaus ja arvostuksen ja hyväksynnän saaminen. On hyvin vaikea ottaa kevyesti sitä, ettei vieläkään löydä turvallista kainaloa ja ihmistä, joka hyväksyisi minut juuri sellaisena kun olen.
Voi ruveta tuntumaan siltä, että mitä järkeä on ikinä avata sydäntään, kun siihen kuitenkin kohta sattuu. Siksi onkin ehkä parempi sulkea sydämensä. Ehkä onkin helpompi elää niin, ettei edes yritä? Kun ei deittaile, ottaa varman päälle, ettei sorru suuriin odotuksiin ja pettymyksiin (tai sitten deittailee ”saavuttamattomia” kandidaatteja!).
Mutta vaikka sydämen sulkeminen pyrkii siihen, että voisi välttää pettymiset, käy ikävä kyllä niin, että kivun lisäksi välttää myös läheisyyden. Kun kukaan ei pääse lähelle satuttamaan, ei myöskään rakkaus pääse perille. Suljettu sydän ei pysty ottamaan vastaan rakkautta, vaikka joku haluaisi kaataa sitä rekallisen syliisi.
Tiedän, miltä tuntuu elää sydän lukittuna. Minäkin suljin sen vuosien pettymysten jälkeen. Oli tavallaan turvallista elää laittamatta itseään alttiiksi uusille torjunnoille, mutta samalla tietyt ihanat tunteet jäivät kokematta – vaikka sain sinä aikana aikaiseksi paljon hienoja asioita työelämässä ja nautin muutenkin elämästä.
Nyt olen taas raottanut sydäntäni silläkin riskillä, että sydämen kautta eläminen on välillä todella sotkuista hommaa. Rakkaus on aina riski. Silloin tunneskaalaan kuuluvat kaikki fiilikset: pelot, mustasukkaisuus, haavoittuvaisuus, mutta myös ilo, toivo ja rakkaus. Ollessani juuri treffeillä erään espanjalaisen miehen kanssa, hän totesi hyvin: ”Aina pitää olla esperanzaa – toivoa.”
Oivalsin, ettäjos ei ole luottamusta, ei ole toivoakaan. Ja toivottomuus jos mikä saa sydämen sulkeutumaan.
Tässä vinkkini luottamuksen elpymiseen:
1. Vedä happea
Jos tuntuu, että on joutunut pettymään liian monta kertaa peräkkäin ja ennakko-odotukset alkavat olla negatiivisia treffeille mennessä, kannattaa unohtaa hetkeksi pakonomainen kumppanin löytäminen. Epätoivoisena vetää helpommin puoleensa epäsopivia kumppaneita.
Pidä pieni breikki varsinkin Tinderistä tai muusta nopeasta sosiaalisesta mediasta ja vietä aikaa ystävien kanssa, jotka arvostavat sinua. Tee asioita, joissa olet hyvä ja joista nautit.
Älä kuitenkaan eristäydy liian pitkäksi aikaa. Rima deittailuun nousee, eikä pian teekään mieli poistua mukavuusalueeltaan, sohvannurkasta villasukat jalassa.
Vedä happea, kerää voimia ja palaa deittimaailmaan taas, kun tunnet olevasi luottavainen sen suhteen, että se oikea on vielä jossain, vaikka et vielä tiedäkään missä.
2. Hidasta deittailua
Olet saattanut itsekin ruveta arvioimaan mahdollisia kumppaniehdokkaita kuin karjaa markkinoilla. Alat etsiä toisesta virheitä samantien – estääksesi itseäsi pettymästä. Koeta tutustua hitaasti keskustelemalla. Pyri kohtamaan ihmisiä oikeassa elämässä. Ystävysty ensin!
Kuuntele millaiset arvot toisella on ja kysele haaveista ja harrastuksista. Älä jumitu ulkoisiin asioihin. Äläkä heti mieti, johtavatko treffit avioliittoon, vaan mieti, onko teillä yhdessä mukavaa.
3. Pura pettymyksiäsi ja hoida itseäsi
Joskus sydän on ollut jo alun perin kiinni. Jos ei ole ollut uskoa siihen, että olisi rakkauden arvoinen, on saattanut alkaa vetää puoleensa kumppaneita, jotka vahvistavat tuota haitallista uskomusta. Se on taas vahvistanut lisää sitä ajatusta, että kukaan ei voi rakastaa minua, eikä keneenkään voi luottaa.
Hoida itseäsi niin fyysisesti, emotionaalisesti kuin energeettisesti – miten vain, kunhan saat purettua ikäviä tunteita, uskomuksia ja energioita pois. Siten et myöskään laita vahinkoa kiertämään. Vaikka sinua on kohdeltu huonosti, sinun ei tarvitse lähteä kostamaan samoja tekoja taas uusille uhreille, koska se ei ainakaan voi johtaa mihinkään positiiviseen. Puhu ja tee jotain fyysistä. Opettele tuntemaan itseäsi entistä paremmin ja rakastamaan itseäsi.
4. Opi luottamaan itseesi
Tämä on lopulta tärkein asia. Ennen kuin voit oppia luottamaan muihin, sinun on luotettava itseesi. Kun voit luottaa omaan vaistoosi, opit erottamaan toisistaan oikeasti potentiaaliset kumppaniehdokkaat niistä, jotka vain tuhlaavat aikaasi.
Treffien ei pidä olla kolmannen asteen kuulusteluja, mutta on silti fiksua tietää, etsiikö deittisi ”uusia kiinnostavia ihmisiä” vai sitoutumista. Huomioi, natsaavatko sanat ja teot keskenään. Vai onko mitään tekoja?
Luota myös itseesi siinä, että vika ei ole sinussa, vaikka joku katoaa tai torjuu sinut. Luota siihen, että selviät pettymyksistä. Olet silti arvokas ja ihana. Luota siihen, että joku sinulle oikea ihminen näkee sen vielä. Älä huoli, vaikket pysty vielä kuvittelemaan sitä. Luota siihen, että kaikki järjestyy.
Kortit sopivat kaikenlaisille rakkauden etsijöille: esim. keskustelun avaamiseen, tutustumiseen ja myös yksin käytettäviksi itsetuntemuksen syventämiseen. Kortit paljastavat, miten suhtaudumme itseemme, toisiimme ja elämään. Ne voivat avata uusia näkökulmia, lisätä ymmärrystä ja tuoda keskustelijat lähemmäksi toisiaan. Voit käyttää kortteja aina, kun kaipaat merkityksellisiä ja syvällisiä keskusteluja.
Lamppu Laamasen kirjoittamassa kirjassa Andy – Rock’n’Roll Star (Johnny Kniga, 2018) Andy McCoy avaa värikästä elämäänsä, ajatuksiaan ja arvojaan. Kirja esittelee Andyn sellaisena kuin me emme häntä tunne. Poimimme kirjasta Andyn 9 elämänviisautta:
1. Itsevarmuudesta
”Finskeiltä puuttuu itsevarmuus, ne ei oo cool. Mee ja soita kuin olisit maailman paras niin oot. Siis jos oot niin päättäny.”
2. Huhupuheista
”Se (tyyny) on täynnä höyheniä jotka on ku huhupuheita. Jos meet sillalle ja tyhjennät sen tyynyn niin sä et ikinä löydä joka höyhentä, ne menee omii teitään ja kertoo ihmisille mitä ne vaan haluu.”
3. Tasapainosta
”Elämä on oikeesti taitolaji. Kato kuinka moni on delannu matkalla, kannattaa olla vakaa niinku mä, osaa balanssoida.”
4. Elämäntarkoituksesta
”Emmä voi olla koko ajan kaikkien palveluksessa. Jotkut urpot luulee ett julkisuuden henkilö on niitä varten mut hei: mä oon ainoastaan sitä varten ett mä oon lavalla esiintymässä. Se on mun ainoo tarkoitus niiden elämään elämään, tuoda niille hyvät fiilikset joksikin aikaa mut tsori vaan, loppuaika sattuu olee mun omaa aikaa.”
”Tottakai elämällä on tarkoitus: oo paras siinä missä sä voit tai ainakin haluut olla.”
5. Nopeudesta
”Hevosen piti juosta nopeemmin ku aasin mut kun aasille oli sidottu porkkana turvan eteen niin se motivoi sitä ja se juoks nopeemmin. Mut pitääks juosta nopeemmin?”
6. Yhteydestä
”Hevoseen pitää tutustuu ja sen täytyy tuntee sun tuoksu. Sun täytyy olla yhtä hevosen kanssa kun sä ridaat sitä. Hevonen on vähän niinku kitara – sä oot yks biitti sen kanssa.”
7. Kulttuurista
”Ilman musiikkia, tauluja ja muuta kulttuurii kaikki kuulostas ja näyttäis Itä-Pasilalta.”
8. Totuudesta
”Sä et näe totuutta, jos sä et etsi sitä.”
9. Ihmisenä olemisesta
”Ollaanko me pieniä maailmankaikkeudessa riippuu siitä miten sä reflektoit itseäs. Sähän voit olla valtava.”
Tätä tekstiä kirjoittaessani pysähdyin ensimmäistä kertaa pohtimaan, mistä olen perinyt oman tapani suhtautua parisuhteen sukupuolirooleihin. Aloin miettimään omaa isääni ja oivalsin, kuinka hän on ollut edellä aikaansa monessa asiassa. Olenkin ollut poikkeuksellisen onnellisessa asemassa saadessani lapsuudenkodistani todellisen miehen mallin.
En ole ikinä kuullut isäni suusta sukupuolistereotyyppisiä lauseita. En piilosovinistisia heittoja. En mainintaa naisten tai miesten töistä. Ja nyt puhutaan kuitenkin 40-luvun loppupuolella pikkukylään syntyneestä miehestä, eikä mistään helsinkiläisestä hipsteristä. Kyse on rohkeudesta.
Ihminen on sosiaalinen olento ja oppii ympäristöstään. Siksi toivonkin, että mahdollisimman moni lapsi saisi kokemuksen ja mallin tasa-arvoisesta perhe-elämästä ja vanhempien suhteesta. Siitä, että perheessä molemmat aikuiset jakavat vastuun arjen pyörittämisestä.
Syyttely tai syyllistäminen kuitenkaan harvoin auttaa, koska yleensä ihmiset toistavat huomaamattaan jo lapsuudessa opittuja käyttäytymisen malleja. Nämä eivät onneksi ole kiveen hakattuja kohtaloita, eikä koskaan ole liian myöhäistä laittaa moppia heilumaan tai soppaa tulille oman rakkaansa iloksi.
Suhteessa, jonka arkisissa askareissa molemmat osapuolet kokevat antavansa ja saavansa (tietenkin omien voimavarojensa rajoissa), myös rakkaus kukoistaa ja voi hyvin.
Minä olen nähnyt isän, joka on tehnyt ruoan valmiiksi tullessani koulusta kotiin. Olen nähnyt isän, joka on siivonnut, pessyt pyykkiä ja laittanut kotia. Olen nähnyt isän, jonka miehuus on kestänyt äidin maksaman ravintolalaskun tai ulkomaanmatkan.
Tässä kohtaa lienee vielä paikallaan mainita, että edellä mainittujen lisäksi isä on hoitanut myös ne perinteiset ”miesten työt”. Ikävä kyllä nämä kädentaidot eivät ole periytyneet allekirjoittaneelle. Isäni rakensi perheelleen oman talon, minun on ollut tyytyminen toisenlaisiin rakennushommin. Onneksi kaikki me voimme arjessamme rakentaa läheisillemme henkisiä suojatiloja ja tärkeitä turvallisuuden kokemuksia.
Kiitos rohkeudesta, isä. Kiitos inspiraatiosta ja miehen mallista, jota kannan ikuisesti mukanani. Kiitos tärkeästä perinnöstä.
Vaikka piru vie, kyllä minäkin vielä jonain päivänä nikkaroin jotain muutakin kuin ajatusrakennelmia. Vähintäänkin linnunpöntön.
Olen aikuisena udellut vanhemmiltani, tekivätkö he tietoisia kasvatuspäätöksiä tai oliko heillä puhetta keskenään asiasta. Isäni mukaan maalaisjärjellä mentiin, ja äitini mukaan lapset kasvoivat ihan itsestään. Oi kultainen 80-luku!
”Tämä meidän rimppakinttuinen pentu se on rokotettu gramofonin neulalla”. – Isäni rakkaudenosoitus
Poimin lapsuudestani ja nuoruudestani muutaman takaraivoon iskostuneen kehotuksen näin isänpäivän alla:
1. Kaikkien kanssa ei tarvitse olla kaveri, mutta kaikkien kanssa pitää tulla toimeen.
…ainakin hetken aikaa.
2. Rakasta ketä haluat, kunhan olet onnellinen.
Isäni onkin viisaasti vetäytynyt parisuhdeasioistani, joten teini-ikäisenä tappelin poikaystävävalinnoista lähinnä äidin kanssa. (Näin jälkikäteen muuten, äiti oli joka kerta oikeassa.)
3. Jos haluat hyvän ja halvan, osta kaksi.
Tämä suomalainen sananlasku kertoo kulutusasenteesta, jonka vanhempani ovat varmasti perineet jo omilta vanhemmiltaan. Suurimmaksi osaksi tämä on totta, minulla on vieläkin käytössä kotimaiset hyllyt, jotka vanhempani olivat ostaneet nuoruutensa kotiin. Toisaalta rakastan koluta kirpputoreja – Toisen roska, toisen aarre!
4. Olet vastuussa teoistasi.
Jos tein koulussa kolttosia, sain kärsiä rangaistuksen napisematta. Perhe ei tullut pitämään puoliani, ja hyvä niin. Opin puolustamaan itseäni erilaisissa tilanteissa ja kasvoin oivalliseksi neuvottelijaksi. Tosin se kerta, kun opettaja pesi saippualla suuni koko luokan edessä, olisi mieluusti voinut tulla laajempaankin tietoisuuteen. Välillä luokkahuoneen pedagoginen etiikka muistutti villiä länttä.
5. Koputa kaikkiin oviin, kunnes joku aukeaa.
Elämässä pitää olla sinnikäs ja luottavainen. Jos ensimmäinen vaihtoehto ei toimi, tulee aina uusia. Koska olen saanut kotoa kannustavan kasvatuksen, on minun helppo kannustaa myös muita. (On edelleen pelottavaa availla tuntemattomia ovia, mutta joka kerta kun kulkee yli uuden kynnyksen, huomaa kasvaneensa).
6. Taskussa on aina oltava rahaa sen verran että pääsee kotiin.
Kun olin pieni, isäni matkusteli paljon. Olen perinyt hänen reissukuumeensa ja pidän yhä kiinni tästä neuvosta. Yli oman budjetin ei kannata elää etenkään vieraassa suurkaupungissa, jonka kaduilla ei kulje tuttuja.
7. Se, mitä muilla on, ei ole itseltä pois.
Perheeni ei usko kateuteen.
8. Samassa parturissa voi käydä 30 vuotta.
Sekä samalla lääkärillä ja hierojalla, vaikkei heistä pitäisikään. Autoja sen sijaan kannattaa vaihdella usein.
Isäni on vuosimallia -50 ja harrastaa nyt eläkkeellä kaikenlaisia kulkuneuvoja joista lähtee kova ääni ja joiden pariin voi hyvällä syyllä vetäytyä autotalliin viikoiksi. Olen saanut häneltä paljon hyviä käytännön oppeja elämästä selviytymiseen. Isän harmiksi minulla ei ole ajokorttia ja aina emme ihan ymmärrä toisiamme, mutta olemme myös hyvin samanlaisia.
Sallivaa isänpäivää kaikille!
Millaisia oppeja sinä muistat lapsuudestasi ja nuoruudestasi? Pystytkö poimimaan matkaasi ne kaikkein voimauttavimmat? Mitä oppeja siirrät eteenpäin omille lapsillesi?
Jokainen meistä etsii jotakin – rakkautta, juuriaan, itseään, hiljaisuutta. Mitä sinä etsit? Nämä voimaannuttavat lauseet löydät Susanna ErätulenEtsijän kirjasta.
Etenkin silloin, kun tulee rehelliseksi itselleen ja omille syvemmille tuntemuksille, pääsee kohtaamaan itsessä myös kipeitä kohtia – ajatuksia, tunteita ja kokemuksia. Sydämen polulla motivaatio kohdata itsensä on kuitenkin paljon suurempi kuin silloin, kun seuraa muiden tallaamia polkuja.
Et ole epäonnistunut oman sydämesi polulla, jos välillä tirauttelet. Se kuuluu elämään, ja usein se on paikallaan. Jokainen itketty itku on kuin puhdistava sade, joka tekee sydämen polusta puhtaamman ja selkeämmän.
Olen lähiaikoina tavannut monia, jotka tuskailevat jonkinlaisen tyhjyyden ja tahmeuden olomuodon parissa – ihmetellen sitä ja itseään.
Mihin on kadonnut kaikki se palo, jota ennen tunsi työtään ja elämää kohtaan? Miksei oikein mikään enää kiinnosta? Ihan hyvä olo, mutta silti kummallisen tyhjä ja merkityksetön olo. Kaikki mistä ennen ammensi merkitystä on nyt…. noh, vain ON. Ei tee mieli osallistua mihinkään, ei tee mieli puhua, ei ole oikein mielipiteitä, ei tee mieli neuvoa. Ei tee mieli lukea, ei opiskella uutta. Tekee mieli vain OLLA hiljaa.
Onko elämän liekki sammunut? Pitäisikö huolestua? Onko sitä masentunut?
Yhtä monta on vastausta kuin on kysyjääkin, mutta tarjoan yhtä vastausta, jos se sattuisi helpottamaan mielen hämmennystä.
Uskon, että meillä kaikilla on päämääränä se sama olomuoto, jonka kanssa tänne maailmaan synnyimme – rakkaus. Elämä vie meitä aina takaisin sitä kohti, vaikka kuinka vastustelisimme. Meillä kaikilla on omat esteemme ja haasteemme, jotka pitää ylittää, jotta saavutamme määränpään.
Häpeileville se on turvan luominen ja näkyväksi tuleminen. Syyllisyyttä tunteville se on itsensä rakastaminen ja rajojen asettaminen.
Apatiaan taipuville se on herkkyydelleen antautuminen ja luovuutensa arvostaminen. Surua tunteville se on syvyytensä hyväksyminen ja irtipäästön oppiminen.
Pelokkaille se on vapauden arvostaminen ja itsensä ylittäminen. Himokkaille se on tasapainon löytäminen ja henkisten tarpeittensa täyttäminen.
Vihaisille se on rauhaan rakastuminen ja anteeksiannon oppiminen. Ylpeille se on itseensä keskittyminen ja nöyryyden arvostaminen.
Kun olet rohkeasti ylittänyt jonkin sinua paikoillasi jumittavan haasteen, olet parantanut itsessäsi syvän uskomuksen, ja sisäinen työsi on hetkeksi tehty. Rohkeuden tekojen jälkeen tulee neutraalin suoma tyhjiö. Olotila, jossa ei ole määränpäätä, ei tarpeita, ei suuria merkityksiä ja oppeja, ei muuta kuin olemisen siunattu keveys. Se on kuin kiitos keholtasi, mieleltäsi, universumilta.
Neutraali taso on kehon ja mielen lepopaikka. Se on kuin tyhjä taulu, johon on mahdollisuus maalata uusi, vanhoista uskomuksista vapaa tapa olla ja elää.
Kerroin Tikapuut rakkauteen -kirjassani, miten olen onnistunut parantamaan itsessäni roihuavan ja ihmissuhteitani tuhoavan vihan rauhalla ja rakkaudella ja kyllä – minäkin olin sen jälkeen ihan pihalla. Mielessäni panikoi ego, joka yritti löytää vastauksia tähän päämäärättömyyteen ja rauhaan. Kuka minä nyt olin, ilman tuttua kärsimättömyyttäni ja vihaani ja mitä minun nyt kuuluisi tehdä? Riittäisikö, jos vain olen? Katsoisin, mitä eteeni tuodaan?
Vasta kun ymmärsin neutraalin tunteen tärkeyden, annoin itseni vapaasti olla olematon ja samalla syvästi oleva, mihinkään kuulumaton ja samalla kaikkeen kuuluva.
Lyhennelmä kirjastani: ”Neutraalin sisäänpäin virtaava kevyt energia vetää sinut omaan kuplaasi. Apatian tasolla koit olevasi turvaton, mutta neutraalilla tasolla tunnet olevasi turvassa. Eristäydyt kaikesta puskemisesta ja draamasta ja puhut harkiten ja viisaasti. Neutraalius on sallivaa ja joustavaa. Uskomukset ovat pitkälti odotuksia siitä, miten asioiden kuuluisi olla. Kun päästät irti odotuksistasi, niin ongelmat lakkaavat olemasta ongelmia. Kohautat olkapäitäsi, jos joku asia ei toteudukaan.
Neutraalista tilasta kumpuaa suuri voimavara, itsevarmuus. Itsevarman ei tarvitse todistella kenellekään mitään. Sinua ei voi enää mikään uskomus kontrolloida, eikä mikään tapahtuma heilauta sinua voimastasi, sillä olet nyt kotona, voimasi lepopaikassa.
Neutraalilla tasolla löydät luonnollisen rauhan sisältäsi. Olemuksesi on tyytyväinen ja tasapainoinen, raukea ja hyväksyvä. Neutraalilla tasolla kertaat apatian ja surun oppiläksyjä, oppien voiman maailman rauhallisemmista, mutta syvällisimmistä tunteista, ottaen lisää vastuuta itsesi lisäksi koko maailmasta. Neutraalius voi näyttää siksi ulkopuolisen silmin kovin välinpitämättömältä ja surumieliseltä, mutta se on kaikkea muuta.”
Ei meidän koko elämää kuulu täyttää aikaamme tekemisellä ja tietämisellä. Ei aina tarvitse puskea, etsiä, luoda, työstää, jauhaa, analysoida ja parantua. Välillä pitää levätä, hengähtää, olla tyhjänä ja tietämättömänä.
Jos sinulla on neutraali olo, älä vastustele sitä, vaan ole ylpeä itsestäsi ja tekemästäsi työstä ja nauti ansaitsemastasi tyhjästä olosta. Neutraali tila on kuin paasto elämän haasteista. Kun kaikki energia ei mene kaiken ulkopuolisen sulattamiseen, ehtii sulatella omaa elämäänsä ja tehdä tilaa uudelle.
Mikään ei lopu, mitään et menetä, sillä nyt se vasta alkaa. Elämä rauhasta ja rakkaudesta käsin.
Pyysimme teitä lukijoitamme jakamaan ihanan muiston isästä Facebookissa ja Instagramissa. ♥ Tällaisia muistoja te jaoitte:
Isän tuki ja turva, asiassa kun asiassa. Tärkeänä jäänyt mieleen sanat lapsuudesta ja nuoruudesta; ei ole sellaista asiaa, mitä ei uskaltaisi isälle kertoa.
Pelkäsin kummituksia. Isä sanoi; että jos näät kummituksen, niin pyydä se iltakaakaolle. Ajattelin, että no, ei ne kovin pelottavia voi olla, kerta isä ne kaakaolle pyysi. En enää sen jälkeen pelännyt.
Parhaita muistoja ovat metsäretket ja termariin pakatut voileivät. Huolehtiminen, seikkailumieli ja luonnon kauneuden kohtaaminen turvallisessa seurassa.
”Rakastan äitiäsi aina, mutta joskus rakkaus muuttuu. Rakkaus silti pysyy” sanoi isäni, vaikka oli eronnut äidistä ja minä itkin miksi niin kävi. Tämä hetki toi lämmön sisimpääni iskää kohtaan vaikka olin ensin niin vihainen. Rakkaus pysyy ♥
Muistan yhä isän työpaidan tuoksun: halattiin pienenä aina töihin lähtiessä tai kotiin palattaessa. Isä on auttanut minua läpi elämän, aivan pienissä arkisissa teoissa hän näyttää huolenpitoaan ja rakkauttaan.
Nyt pari vuotta sitten maailma murjoi. Isä tunnisti kivun ilman sanoja, ja otti aikuisen tytön syliin ja halasi. En ikinä unohda isän rakkautta.
Pienestä saakka isäni on aina vilkuttanut minulle (kerrostalon 3.krs) ikkunasta kun olen lähtenyt kotiin. Edelleen 28-vuotiaana käännyn vielä parkkipaikalla katsomaan onko hän vilkuttamassa ja edelleen on, joka kerta.
Kun olin pieni tyttö, ehkä 10-vuotias ja iskä lähti aikaisin aamulla työmatkalle. Hän kävi mun sängynreunalla silittämässä päätä, peitteli ja kuiskasi, että ”rakastan sinua”. Isäni ei tiennyt eikä edelleenkään tiedä, että kuulin nuo sanat, unen läpi tai havahduin hereille. Hän ei kovin usein suoraan sanonut rakastavansa. Tuo hetki jäänyt mieleeni ja muistelen sitä lämmin olo sydämessä, olen aina tiennyt kuitenkin, että olen rakastettu.
Kun olin pieni iskä lauloi aina iltalalaulun. Se oli hänen itse tekemä. Ei se nuotissa mennyt mutta siihen oli hyvä ja turvallista nukahtaa.
Isälläni oli lapsuudessani aikaa auttaa läksyissä, leikkiä, lukea, elää arjessa aktiivisesti mukana. Nyt samasta läsnäolosta pääsevät nauttimaan lapsenlapsetkin, mitä on koskettavaa seurata.
Se hetki, kun 43- vuotiaana vihdoinkin tapasin biologisen isäni… sitä olin odottanut melkein koko ikäni.
Isä opetti minut ajamaan pyörällä. Piti tarakasta kiinni kun ajoin sitten työnsi vähän vauhtia ja päästi irti. Ja minähän opin ajamaan. Voi sitä riemua!
Sanat, jotka on painuneet syvälle sisälleni ovat: ”mitä ikinä tapahtuisikaan muista, sä olet tärkeintä mulle koko maailmassa.”
Yhteistä lomamatkaa kannattaa yleensä suunnitella huolellisesti. Vaihtoehtoja on valtava määrä ja vasta erilaisiin kohteisiin perehtymällä usein huomaa, mitä matkalta oikeastaan haluaa. Ovatko kohde ja retket sellaisia, joita molemmat haluavat tehdä? Jo ennen matkaa kannattaa tutustua kohteen lähellä oleviin mahdollisuuksiin ja etsiä muiden matkailijoiden kokemuksia.
Matkustamisen sanotaan asettavan parisuhteelle haasteita. Meillä kuitenkin ovat matkat sujuneet pääsääntöisesti todella hyvin. Olemme suunnitelleet matkat huolellisesti, koittaneet valita meille sopivia kohteita ja huomioida toisiamme eri tavoin.
1. Suunnittele hyvin
Matkasta varmasti tulee parisuhteen koetinkivi helpommin silloin, jos kaikki ei mene kuten piti. Jos matkakohde on kaunis ja siisti, luo se varmasti paremman tunnelman, kuin jos perillä kohtaa pelkkää vesisadetta, ruuhkaa ja melua.
Aurinkoisesta ja lämpimästä olotilasta on helpompi jakaa onnellisuutta myös toiselle. Meidän matkoihimme on aina kuulunut luonnonläheisyyttä, mikä osaltaan luontevasti laittaa onnellisuushormonit hyrräämään.
On tärkeää, että matkaan kohdistuvat odotukset eivät ylitä todellisuutta – mieluummin päinvastoin. Toki hankalatkin matkat voivat syventää parisuhdetta, jos niistä yhdessä selvitään voittajina.
2. Huolehdi matkustuspäivistä
Jos kaikki menee muuten hyvin, haasteellisimpia tilanteita tuntuvat olevan siirtymät, ja esimerkiksi pitkät matkat autossa kahdestaan. Pitkinä matkustuspäivinä voi alkaa väsyttämään ja hermot kiristymään, mikä saattaa purkautua ärhäköintinä tai tiuskimisena. Koitamme välttää tätä esimerkiksi suunnittelemalla kohtuullisia ajomatkoja ja tekemällä mukaan hyviä eväitä.
3. Matkalla on aikaa tiedostaa omaa toimintaa
Olen pohtinut, kuinka usein kannattaa sanoa heti suoraan, miltä tuntuu ja mitä ajattelee, ja kuinka usein pidättäytyä sanomasta mieleen ensimmäisenä nousevia ajatuksia. Periaatteeni on ilmaista itseäni mahdollisimman suoraan ja avoimesti. Suoraan ilmaiseminen auttaa minua pysymään selkeänä ja purkaa voimallisia tunnetilojani, jotta ne eivät paisu ja jähmety kehooni.
Jos matkalla esimerkiksi koko ajan joutuu päättämään, mihin mennään syömään, vaikka haluaisi toisenkin osallistuvan päätöksiin, voi asia paisua mielessä ja sen huutaa ulos, kun on jo kurkkuaan myöden täynnä.
Kuitenkin parisuhteessa asioita tulee ja menee, eikä kaikkea kannata aina sanoa ilman pientä harkinta-aikaa. Harkinta-aika voi auttaa huomaamaan, että itsellä oli tunnepohjaista painolastia edellisistä ihmissuhteista ja että oikeastaan omaa asennetta voisi korjata. Tämän jälkeen asiasta voi vähintäänkin kertoa ja keskustella ilman tunnelatausta.
Erilaisista omista toimintamalleista voi tulla tietoisemmaksi kun on poissa kotiympyröistä. Matkustamisen mukanaan tuomat arjesta poikkeavat tilanteet voivat auttaa kasvattamaan itsetuntemusta.
4. Huomioi päivärytmit ja mielihalut
Matkustaessa huomaa hyvin selvästi, sopivatko päivärytmit ja mielihalut kumppanin kanssa yhteen. Esimerkiksi meidän suhteessamme molemmat haluavat ulkoilla ja liikkua päivittäin. Kumpikaan ei innostu baareissa istumisesta iltaisin. Jos mielihalut eivät kohtaisikaan, voisi olla eduksi tehdä asioita myös erillään.
5. Tiedosta roolit
Matkustaessa huomaa, kumpi ottaa ohjat käsiinsä. Huomaan helposti ottavani matkanjohtajan roolin. Parisuhteessa toivoisin kuitenkin miehen olevan sopivasti maskuliininen ja pystyvän osaltaan huolehtimaan käytännön asioista sekä niihin liittyvistä päätöksistä. Matkanjohtajan paikasta voi myös keskustella ja sopia, kumpi milloinkin ja missäkin paikassa toimii enemmän matkanjohtajana, tekee tiettyjä päätöksiä tai hoitaa tietyt asiat.
6. Käytä aikaa toisen huomioimiseen
Minusta parisuhteen kannalta oleellista matkalla on muistaa toisen huomioiminen, esimerkiksi kyselemällä usein, mitä kumppani haluaa tehdä ja miltä hänestä tuntuu. Matkalla voi arkea paremmin keskittyä toisen hellimiseen ja parisuhteen elävöittämiseen.
Matkat parhaimmillaan rikastavat parisuhdetta. Matkustaminen luo yhteisiä elämyksiä ja muistoja. Uusien matkojen suunnitteleminen yhdessä tuo elämään kutkuttavaa innostuksen tunnetta myös silloin, kun ei vielä olla matkalla.
Jos haluaa välttää kasvattamasta hiilijalanjälkeään, voi matkoja suunnitella myös kotimaahan ja naapurimaihin, joihin pääsee vaikkapa junalla.
Asuntovaunuelämää on takana kaksi kuukautta. Maisemat, kulttuurit ja kielet vaihtuvat tiuhaan tahtiin. Matkustaminen avaa kurkistusikkunan erilaisten yhteiskuntien välille, ja etäisyys omaan kotimaahan saa punnitsemaan kansamme tapojen ja normien eri puolia.
Irtaantuminen oravanpyörästä nostaa päivänvaloon oman yhteiskunnan niin hyvät kuin huonotkin puolet. Yhteiskuntaan kuuluminen ja sen palvelut luovat turvaa. Elintasomme on huimasti korkeampi kuin valtaosalla maapallon väestöstä. Meillä on paljon mahdollisuuksia, esimerkiksi ottaa aikaa oman elämäntehtävän etsimiseen ja matkustaa. On arvokasta, että yhteiskunnassamme on toimiva terveydenhuolto, mahdollisuus laadukkaaseen koulutukseen ja melko vahva suomalaisuudentunne.
Nykypäivän yhteiskunta kuitenkin toitottaa yksin pärjäämistä, tuottoisuutta ja esimerkiksi työmarkkinoiden vaatimukset ovat hurjat. Pitää olla moniosaaja ja sosiaalisesti lahjakas. Moni kokee putoavansa työmarkkinoilta vaikkapa introverttiydensä takia jo lähtölaskennassa.
Normit ovat pitkälti pinttyneitä ajatusmalleja ja totuttuja toimintatapoja, eivät absoluuttisia totuuksia siitä, kuinka olla ja elää. Saatamme myös huomata, että olemme pyrkineet kohti tietynlaista työpaikkaa, koulutuspohjaa ja elämänkaarta kyseenalaistamatta, mistä valintamme kumpuavat.
Yksilöiden kannalta ei kuitenkaan ole mielekästä pyrkiä ohjaamaan kaikkia samaan uraputkeen tai perhemuottiin. On tärkeää kysyä itseltään, millainen juuri minun elämäni mahtaisi olla, jos yhteiskunta ei ohjailisi valintojamme.
Mitä menestys tarkoittaa juuri sinulle?
Menestyksen mittarina toimii yhteiskunnassamme pääasiassa raha. Kun ihmisarvo perustuu pääosin titteleihin, saavutuksiin ja taloudelliseen asemaan, luodaan kovat paineet menestymiselle. Unohdamme kuitenkin usein, että menestys voi tarkoittaa eri ihmisille hyvinkin eri asioita. Jollekin menestys voi olla ison firman miljoonabisneksen johtamista, kun taas toiselle vaikkapa oman runokirjan kirjoittamista. Menestyksen määritelmä tulisi aina suhteuttaa menestyjän mukaan.
Yhteiskunnan luomat vaatimukset voivat toimia monelle hyvänä ohjenuorana. Kuitenkin ne luovat helposti paineita, jotka ulottuvat monelle elämän osa-alueelle kuten ihmis- ja parisuhteisiin sekä uraan.
Myöskään tällainen reissuelämä ei varsinaisesti ole sellaista, johon yhteiskuntamme kannustaa. Se on saanut pohtimaan omaa paikkaa yhteiskunnassamme.
Ihminen ei tietenkään voi elää yhteiskunnassa vain saamapuolella, vaan hänen pitää myös osallistua ja antaa – se on pelin henki. On kuitenkin tärkeää hahmottaa, missä kohtaa raja omien valintojen ja yhteiskunnan ohjenuorien välillä kulkee.
Tärkeintä olisi löytää balanssi. Onko yhteiskunnan normien mukainen elämä sinulle paras mahdollinen vai olisiko jokin muu toimintatapa sinulle ominaisempi? Yhteiskuntaan kuuluminen ei velvoita elämään kaikkien normien mukaisesti – on hyvä muistaa, että yhteiskunnan normit ja säännöt ovat kaksi eri asiaa.
Yhteiskunta koostuu aina yksilöistä, eli se on yksilöidensä summa. Voimme siis itse vaikuttaa siihen, miten muokkaamme normeja ja millaisen ilmapiirin haluamme ympärillemme luoda.
Reissun jälkeen toivomme, että teemme valintamme enemmän sydämellä, emmekä yhteiskunnan raameihin itseämme mahduttamalla. Vaikka tapamme elää ja työskennellä eivät kaikilta osin sovi valtavirtaan, se ei haittaa. Se on oma valintamme, jonka olemme monen mutkan kautta oppineet hyväksymään.
Millainen olisikaan yhteiskuntamme, jos jokainen voisi tuntea olonsa arvokkaaksi ja hyödylliseksi tittelistä tai taloudellisesta menestyksestä riippumatta?
Riittämättömyyden kokemus on monelle hyvin tuttu, niin minullekin. Mistä se sitten johtuu? Ja voiko sille tehdä jotain?
Riittämättömyys on ymmärrettävää seurausta siitä, miten meitä lapsuudessa ja nuoruudessa on kohdeltu.
Joillekin meistä riittämättömyys on ennen kaikkea jatkuva olotila, kuin silloin tällöin ilmenevä vieraileva tunne. Tämän kokemuksen juuret ovat monesti syntyneet jo lapsuuden tunneilmastossa.
Ehkä silloin lapseen kohdistettiin kovia, epärealistisia vaatimuksia. Ehkä toinen tai molemmat vanhemmista olivat kovin dominoivia ja kontrolloivia. Ehkä oli hetkiä, joissa häpäistiin ja syyllistettiin.
Moni on niin tottunut näihin kokemuksiin, että niistä on tullut ikäänkuin normaaleja. Luultavasti jokaisessa kodissa on ollut myös hyvää, myös arvokasta ja tärkeää. Harva lapsuudenkoti on pelkästään turmiollinen.
Jos toistuvasti on kokenut esimerkiksi mitätöintiä, eikä kukaan ole puolustanut tai pyytänyt vilpittömästi anteeksi, on riittämättömyyden kokemus hyvin ymmärrettävä. Jotkut ovat oppineet pärjäämään reippaudella, mitään suuria mitätöiviä kokemuksia ei ole, koska siitä on pidetty huoli, ettei tule sanomista. Lapsi on oppinut pärjäämään ja uskoo kelpaavansa, kunhan on reipas ja onnistuu.
Aikamme ihanteet ja vaatimukset ovat kaukana realistisesta, puhumattakaan inhimillisestä.
Sosiaalinen media tuo parhaimmillaan mahdollisuuden löytää yhteyttä, toivoa ja eheytymisen työkaluja. Surullisimmillaan some taas lisää kuilua todellisuuden ja epärealististen ihanteiden välillä. Voi tulla kuva, että joku on aina niin energinen, huonosti nukuttuja öitä ei olekaan ja eväätkin on aina valmiina, luomuna tietysti.
Tai ehkä epärealistiset ihanteet liittyvät henkisyyteen. Ikään kuin henkiset esikuvat olisivat aina seesteisiä, kaiken ymmärtäviä ja päivittäin kolmesti meditoivia ihmisiä, jonka meditaatio on vaan tyyntä rauhaa. Tai ehkä väsyneenä ja hermoheikkona kotiäitinä erehtyy luulemaan, että muiden kullannuppujen äideillä on aina vaan positiivista ja helppoa. Öö, ei.
Mutta jos itseään vertaa tällaisiin ihannekuviin, on riittämättömyyden tunne melko ymmärrettävää. Someen onkin hyvä suhtautua niin, että muistaa, että se ei ole oikeasti koko totuus, eikä sisintään kannata verrata siihen, minkälainen kuva jostain ihmisestä tulee ulospäin.
Riittämättömyys on yleisinhimillinen tunne.
Se muistuttaa siitä, miten elämän edessä ja sen yllättävissä kriiseissä kohtaamme sen, miten vähän meillä todellisuudessa on kontrollia. Elämä tapahtuu tavallaan, ymmärrettävistä toiveistamme huolimatta. Sairastumisen, uupumisen tai minkä hyvänsä kriisin myötä saamme ison harjoituksen: voinko hyväksyä sen, mitä on nyt? Tämä ei todellakaan ole mikään simppeli kysymys, eikä omaa tietään siihen kannata feikata.
Ensin on hyväksyttävä se, että ei hyväksy. Menetyksien ja ”elämä pyytää minua muuttumaan, mutta en ole itse ihan samaa mieltä” -kriisien äärellä on täysin normaalia tuntea vastustusta, pettymystä ja uhriintumistakin, vaikka olisi miten henkisellä tiellä ja järjellä tietäisi, että tämän hetken hyväksyminen olisi ihan viisasta. Hyväksyntää ei voi pakottaa, mutta uskon, että sille voi alkaa avata sydäntään, kutsuen hyväksynnällä tilaa. Ehkä vain millin tänään, huomenna toisen.
Kipeissä kohdissa sitä niin helposti kokee olevansa ainoa, joka tuntee kuten tuntee. Se on kuitenkin kaukana totuudesta. Keskellä muutoskriisiä hyvää tarkoittavat neuvot ja ohjeet, että ”sinun pitäisi vaan hyväksyä tilanne” voivat vain lisätä riittämättömyyden tunnetta. Mikä kiire toisilla on siihen, että hyväksyt? Olet ehkä keskellä elämäsi isoa käännekohtaa, saat elää sen läpi ihan kaikessa rauhassa. Tällaisissa vaiheissa vertaistuki ja kuulluksi tuleminen voivat olla tosi arvokkaita. Ei kenenkään täydy pärjätä yksin.
Olen yrittänyt ratkaista riittämättömyyden tunnetta monin keinoin, pikaratkaisuin ja hokemalla itselleni ”olen riittävä, olen riittävä”. Koin olevani epäonnistunut itseni työstämisessäkin, sillä hokemista huolimatta koin oloni edelleen riittämättömäksi. Tästä päästään mielestäni tosi oleelliseen asiaan: Riittävyys ei ole vain mentaalinen asia. Älyllä voi nopeastikin ymmärtää, että riittää sellaisena kuin on. Älyllä ei ratkaista emotionaalisia pelkojakaan, joten se ei yksistään riitä korjaamaan riittämättömyyden tunnetta.
Nykyisin koen valtaosan ajasta olevani ihan riittävä ja ok keskeneräisyydessäni. Silti on hetkiä, jolloin uppoan riittämättömyyden syövereihin. Koen, että se mikä minua on aidosti auttanut eniten on se, että sallin riittämättömyyden tunteen, mutta en lähde uskomaan sen viesteihin, tai tekemään sen perusteella valintoja elämässäni.
Olen myös kokenut elämänkaarityöskentelyn tärkeäksi ja sen, että olen tehnyt tilaa lapsuudessa haudatuille tunteille. Eli vihannut, surrut ja itkenyt nyt niitä kokemuksia, joita en lapsena osannut käsitellä. Sen jälkeen oloni on jotenkin levollinen, rauhallinen ja tuntuu siltä, että olen ollut itselleni jonkin toden äärellä.Kun en enää yritä taistella riittämättömyyttä vastaan, koen olevani ihan ok riittämättöminä hetkinäkin.
