Kun heräät aamulla lähteäksesi töihin, millaisessa mielentilassa suuntaat kohti uutta työpäivää? Lähdetkö liikkeelle innostuneena ja odottavaisin mielin, koska tiedät, että pääset toteuttamaan itseäsi ja luvassa on mukava päivä, tapahtuipa sen aikana mitä tahansa? Vai onko herätyskellon soidessa ensimmäinen ajatuksesi pikemminkin “voi ei, ei taas” ja vääntäydyt työpaikalle ensisijassa siksi, koska on pakko, että saat laskut maksettua?
Miltä tuntuisi ajatus siitä, että työtä ei tarvitsisi vain sietää? Että pelkkä työ itsessään voisi tarjota tekijälleen niin paljon, että työ olisi ilon ja innostuksen lähde?
Allaoleva teksti on poiminta tokiolaisen aivotutkija ja tietokirjailja Ken Mogin kirjasta Löydä oma ikigai – Japanilainen tie elämän voimaan. Kun luet tekstiä, voit samalla pohtia, millainen työ tai tekeminen olisi sinulle niin mukaansatempaavaa ja kiinnostavaa, että se itsessään tarjoaisi sinulle nautintoa sydämen kyllyydestä?
* * *
Jos kykenet saavuttamaan psykologisen “flow”-tilan, jota on kuvaillut Unkarissa syntynyt yhdysvaltalainen psykologi Mihály Csíkszentmihályi, päivittäisten askareiden kaltaisista asioista tulee jopa nautinnollisia. Et tunne tarvetta saada työstäsi tai vaivannäöstäsi tunnustusta, etkä etsi minkäänlaista palkintoa. Ajatus jatkuvassa autuuden tilassa elämisestä, ilman ulkoisesta tunnustuksesta saatavaa välitöntä tyydytystä, on äkkiä ulottuvillasi.
Csíkszentmihályin mukaan flow on tila, jossa ihminen on niin uppoutunut tekemiseen, että millään muulla ei tunnu olevan merkitystä. Silloin löytää työn tekemisestä nautinnon. Työstä itsestään tulee päämäärä sen sijaan, että se olisi jotain, jota täytyy sietää, koska sen avulla voi saavuttaa jotain. Kun olet flow-tilassa, et tee työtä ansaitaksesi rahaa elämiseen. Ainakaan se ei ole tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä. Teet työtä, koska työnteko itsessään tarjoaa sinulle nautintoa. Palkan ansaitseminen on bonus.
Sinä et ole mestari, työ on mestari, ja flow-tilassa voit samaistaa itsesi työhön iloisella, symbioottisella tavalla.
Japanissa antiikkiposliinia arvostavat sanovat joskus, että “tiedostamaton luominen” synnyttää parhaat mestariteokset. Väitetään, että nykyään taiteilijoista on tullut liian tietoisia omasta yksilöllisyydestään. Ennen vanhaan taiteilijat eivät tehneet luomuksiaan voidakseen lunastaa oikeutensa luojina. He vain tekivät työtään odottaen, että ihmiset pitäisivät tuotteita hyödyllisenä jokapäiväisessä elämässään. Ammoisilta ajoilta säilyneellä posliinilla on asiantuntijoiden mukaan tietynlainen puhtaus ja vilpittömyys, jota ei nykyään löydä. Näissä esineissä ilmenee nimetön kauneus.
Flow-tilassa oleminen, itsen taakasta vapautuneena, näkyy työn laadussa. Ehkä ymmärrämme tämän intuitiivisesti. Maailmassa, jolla on pakkomielle selfieihin, self-help-kirjoihin ja itsen ylenpalttiseen esilletuomiseen, tämä ajatus tuntuu entistäkin tärkeämmältä.
Flow-tilan tai työn ja itsen välisen suhteen osalta japanilainen asenne on kenties ainutlaatuinen, ainakin verrattuna länsimaissa vallitsevaan peruskäsitykseen. Toisin kuin kristinuskon perinteessä, jossa työtä on tapana pitää välttämättömänä pahana (joka vertauskuvallisesti johtuu Aatamin ja Eevan karkotuksesta Eedenin puutarhasta perisynnin takia), japanilaiset pitävät työtä asiana, jolla on itsessään positiivinen arvo. Japanissa suhde eläkkeelle jäämiseen on erilainen: siellä palkkatyöläiset ajattelevat tekevänsä jotakin työtä sen jälkeen, kun ovat saavuttaneet eläköitymisiän – eikä vain siksi, että heillä ei muuten olisi mitään tekemistä.
Csíkszentmihályin mukaan yksi hänen flowta käsittelevän työnsä inspiraation lähde oli, kun hän tarkkaili maalariystävänsä työskentelyä taulunsa parissa tuntikausia. Ilman tietoa saisiko taulun myytyä tai tulisiko työstä jotain rahallista palkintoa. Sellainen mielentila tai työetiikka, jossa vain upottaudut tässä ja nyt olemisen iloon kysymättä välitöntä palkkiota tai tunnustusta, on olennainen osa japanilaista ikigain käsitettä.
Teksti on ote Ken Mogin kirjasta Löydä oma ikigai – Japanilainen tie elämän voimaan. Japanilainen Mogi on aivotutkija, tietokirjailija ja tunnettu tv- ja radiopersoona, jonka kirja ikigaista on ollut maailmanlaajuinen myyntimenestys.
Kuukautiset ovat niin näkyvä osa naisen elämää, että useimmiten emme ole tietoisia sisäisen kiertomme kaikista osista, koska huomio kiinnittyy lähinnä vuotopäiviin ja niitä edeltäviin päiviin. Se on ymmärrettävää, koska vuotaminen on näkyvää, ja koemme sen siksi todellisemmaksi kuin muut kierron vaiheet. Vuotovaihe onkin tärkeä, sillä siinä piilee vapauttamisen ja syvän uudistumisen voima. Tämän lisäksi tiedostamme selkeämmin asiat, joita emme enää halua elämäämme. Kuukautisten aikana on mahdollisuus olla kosketuksissa syvempään viisauteen, joten irtipäästämisen kohteet ovat tarkemmat ja tiedämme intuitiivisesti paremmin, miten toimia.
Vuodon lisäksi on olemassa selkeät kolme muuta vaihetta, jotka ovat follikulaarinen vaihe, ovulaatiovaihe ja luteiininen vaihe ja ne tuovat erilaista energiaa elämään kierron kaikissa vaiheissa. Eri vaiheet tapahtuvat kohdun ihmeellisessä, alati muuttuvassa tilassa, jossa on voimaa pitää käynnissä kuukausittaista uudelleen syntymää ja luopumista. Unohdamme helposti, että kaikki kierron vaiheet ovat yhtä tärkeitä. Kuukautisvuoto on nimittäin vain heijastus siitä, mitä syklissämme on aiemmin tapahtunut.
Kohtaa itsevarmuutesi follikulaarisessa vaiheessa
Heti vuodon jälkeen koemme kuukausittaisen henkiinheräämisen.Uusi sykli alkaa ja tuo muutosvoimaa tullessaan. Ilmassa on helpotusta ja valoa, kun raikas Nuoren neidon energia valtaa kehon. Sisäinen kevät alkaa uudelleen ja tuo avoimuuden ja vastaanottavaisuuden voiman. Kehoissamme koittaa taas kasvun aika ja hedelmät kypsyvät. Energiaa saattaa riittää vaikka muille jakaa ja meillä on taipumus olla fyysisesti aktiivisia ja meneviä. Olisi kuitenkin hyvä muistaa lepo – kehon pitäisi toipua vuodosta, joten syö ravitsevaa ruokaa ja ota aikaa myös hiljaisuudelle. Kohdun tila tuntuu vapaalta, mutta alkaa jo rakentua kohti syklin seuraavaa osaa.
Ovulaation aikana tuntuu, että mikä tahansa on mahdollista
Tämä on tasapainottavaa, silti voimakasta Aikuisen naisen ja Äiti-energian aikaa. Kaunis hormonaalinen tanssi sisällämme tekee meistä hedelmällisiä – ei ainoastaan luomaan uutta elämää, mutta myös tekemään elämästämme sellaista kuin haluaisimme sen olevan. Nyt on itsevarma, hedelmällinen aika myös ajatuksille, luomiselle ja rakentamiselle.
Ovulaatio on merkki vahvasta terveydestä ja sen aikana naisen kasvot näyttävät jopa symmetrisemmiltä. Estrogeeni lisää verenkiertoa kasvoilla ja luo luonnollisen hehkun iholle. Tämä on lahjojen ja siunauksien vastaanottamisen aikaa niiden monissa muodoissa. Jos et odota tulevasi raskaaksi, avaa ovesi muille lahjoille, joita elämä sinulle tarjoaa. On aika elää isommin! Ideoiden esittäminen töissä ja sosiaalisissa piireissäsi toimii hyvin ja projekteista voi tulla hedelmällisiä. Tuo luovuutesi ja kommunikointitaitosi esille.
Keho on liittolainen – tue ovulaatiotasi
Ovulaation tukeminen antaa sinulle sujuvamman matkan kohti vuotoa. Epätasapainoisuudet ja kivut (PMS), joita koemme ennen vuotoa ja sen aikana, eivät tule vuotovaiheesta. Meidän tulee pitää huolta itsestämme koko syklin ajan. Keho on liittolaisemme, eikä ulkoinen taakka, josta meidän tulisi olla jatkuvasti huolissamme. Kehomme on temppeli, josta käsin koemme maailman. Kun tuemme elämäämme tiedostamalla luonnollisen kierron, myös kehomme tukee luonnollisesti tavoitteitamme.
Miten siis tuoda lisää elinvoimaa ovulaatioomme? Vinkit eivät ole yllättäviä, mutta unohdamme ne helposti:
1. LEPO
Follikulaarinen tila, eli aika kun kohtu alkaa jälleen täyttyä heti vuodon jälkeen on Nuoren neidon tila. Se on aktiivinen ja utelias, mutta oikeastaan se on vielä yin-aikaa eli lepoaikaa. Ota aikaa toipumiselle. Ajattele teini-ikäistä, jolla on paljon energiaa hyppiä harrastuksissa, mutta toisaalta nuori lepää syvästi ja nukkuu pitkään aina kun mahdollista. Ovulaation energia on samankaltainen.
2. RUOKA
Syö hyviä viljoja, papuja, siemeniä ja muita elämän voimaa antavia kasveja. Pureskele hyvin ja juo vasta aterian lopuksi. Vältä kylmiä ruokia ja lisää ruokaan laadukkaita kasviöljyjä.
3. LIIKE
Fysiologisesta näkökulmasta ovulaatio on tasapainottava tekijä, jota ei kannata ylenkatsoa. Tue hedelmällistä aikaasi avaamalla kehosi etupuolta lempeillä taaksetaivutuksilla. Hengitä syvään munasarjoihin asti ja ole positiivisella tavalla tietoinen kohdustasi.
Bloggaus perustuu Dona Tumacder-Estebanin kanssa käytyyn keskusteluun Kreikassa keväällä 2018. Dona on filippiiniläinen integroidun hyvinvoinnin ja ravitsemuksen neuvoja St. Luke’s Medical Centerissä Manilassa, liike-elämän stressi- ja energianhallinnan konsultti Itä-Aasiassa, perinteisen kiinalaisen lääketieteen harjoittaja ja johtava Embodiment ja Yin Yogan opettaja Filippiineillä.
Sanotaan, että suruprosessissa on viisi eri vaihetta – kieltäminen, viha, kaupankäynti, masennus ja hyväksyminen. Monilla meistä on aikaa käydä näitä vaiheita läpi jo läheisen sairastamisen aikana, mutta monilla nämä vaiheet tulevat rajummin ja nopeammin, jos tieto läheisen poismenosta tulee yllätyksenä.
Miten sinä olet kokenut nämä surun vaiheet omassa elämässäsi? Mitkä vaiheet ovat olleet helpompia ja kestäneet hetken, mitkä vaikeimpia ja kestäneet kauemmin?
Itse olen joutunut kohtaamaan kuoleman aina äkillisesti ja menetykset ovat olleet suuria shokkeja. Ensimmäiset kolme vaihetta on pitänyt pikakelata ja masennuksessa ja hyväksynnässä on mennyt lopulta jopa vuosia. Luke Allnutin uutuuskirja Taivas on meidän kosketti minua syvältä, sillä sen ansiosta sain viipyillä pitkään surun eri vaiheissa ja todella pohtia niiden merkitystä itselleni sekä niiden vaikutusta ihmissuhteisiini. Kirjan päähenkilö on syöpään sairastuneen pojan isä, jonka rehellisen raaka kerronta ja välillä aika hurjatkin valinnat vievät lukijan mukaan tunnematkalle pohtimaan omia ihmissuhteitaan ja arvojaan. Mikä tässä maailmassa loppujen lopuksi on tärkeintä?
Mitä tarpeita sinulla on silloin kun suru ottaa vallan? Miten muut voisivat auttaa sinua hyväksymään menetyksesi?
1.KIELTÄMINEN – et näe, et kuule, et tunne
”Niin, hän on nyt vähän väsynyt”, minä sanoin yrittäen hillitä äänestäni kuultavan ärtymyksen. (Kirjasta Taivas on meidän)
Sairauden pelko on niin kaiken nielevä, että ummistat siltä silmäsi. Et pysty kohtaamaan sitä, joten rakennat ympärillesi suojamuurin. Sinun pitää olla vahva, kun rakastamasi on nyt heikko. Hätistelet sairauden oireet pois silmiltäsi kuin ärsyttävät kärpäset. Totta kai näet ne, ethän ole mikään idiootti, mutta jos sanot ne ääneen, niistä tulee totta, eivätkä ne SAA olla totta. Tämä on niin epäreilua!
Yritimme välttää totisuutta, joten näytimme iloista naamaa, näyttelimme, poikkesimme kotimatkalla jäätelölle. Musertavinta oli kaiken arkipäiväisyys. (Kirjasta Taivas on meidän)
Elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Ruokaa on tehtävä, töissä käytävä, hampaat pestävä. Ei ole aikaa keskittyä siihen, mikä voisi katkaista normaalin tuoman turvan. Arki, joka oli ennen ollut puuduttavan tylsää, on nyt jatkuvuuden köysi, johon tartut entistä tiukemmin. Hääräät tehokkaasti arkisten puuhien parissa, iloisesti ja liioitellun kevyesti. Surun musta ja painava peitto ei voi kaataa sinua, jos liitelet pinnalla ja pysyt aktiivisena.
”En usko, että Jack on rukousten tarpeessa”, minä sanoin. Janet käyttäytyi aivan kuin Jack olisi kuolemaisillaan. ”Se voidaan parantaa. Niin meille sanottiin.” (Kirjasta Taivas on meidän)
Ihmiset ympärilläsi ovat pahoillaan, huolestuneita, järkyttyneitä ja surullisia. He eivät tiedä, miten suhtautua kieltämiseesi – vähättelevätkö hekin sairautta kanssasi, jolloin he voivat vaikuttaa välinpitämättömältä, vai ovatko aidosti pahoillaan, jolloin voivat saavat niskaansa ärtymyksesi ja syytöksesi? Sinusta heidän surunsa tuntuu ylellisyydeltä, johon sinulla ei ole varaa. Heillä on aina mahdollisuus ottaa etäisyyttä ja palata hetken voivottelujen jälkeen omaan täydelliseen elämäänsä. Vihan tuli alkaa jo kyteä.
2.VIHA – kovaa kamppailua surua vastaan
Yleensä ympäröivää elämää ei huomannut – se oli vain kohua, humua taustalla. Siltä voi ummistaa silmänsä, sen voi torjua mielestään. Mutta nyt se oli äkkiä kimeää, kuulosti korvissani koirapilliltä. (Kirjasta Taivas on meidän)
Pian todellisuutta ei kuitenkaan voi enää paeta – se on kohdattava. Sairaus vaatii näkemistä ja kuulemista. Elämä on tässä ja se huutaa TUNNE MINUT, tunne apatia, tunne suru! Vajoa, anna elämän raadollisuuden hukuttaa sinut hetkeksi. Elämä lupaa, että löydät tien pois, kunhan ensin antaudut sille. Mutta sinä et luota enää elämään, et sen kannattavuuteen, et sen oikeudenmukaisuuteen. Maa jalkojesi alla on järkkynyt etkä usko enää mihinkään henkiseen, mihinkään tunteeseen. Nyt on tekojen aika, maa on paikattava, sairaus voitettava!
Hän oli ollut rohkea, he sanoivat, soturi. Taivaaseen oli saatu uusi enkeli. En pystynyt lukemaan enempää. Pelkkää ajanhukkaa, auringonlaskukuvia, toivon torstaita ja kiitoksen keskiviikkoa, mietteitä ”kiitollisuudesta” ja ”tietoisesta läsnäolosta”. Koska kaikki puheet ”urheudesta” ja ”siunauksesta” olivat harhakuvitelmaa, huijausta, sokerikuorrutus sille tympeälle totuudelle, että heidän lapsensa olivat kuolemaisillaan ja etteivät he tehneet mitään pelastaakseen heitä. (Kirjasta Taivas on meidän)
On helpompaa katkeroitua kuin surra, helpompaa vihata ja syyttää muita kuin katsoa peiliin ja nöyrtyä elämän haasteiden edessä. Katkeruus aiheuttaa vihaa. Miksi hän, miksi minä, miksi näin? Viha pitää maan pinnalla, se laittaa toimimaan ja peittää kaikki muut tunteet. Vihasi pelottaa muita ja he ottavat sinusta etäisyyttä. Viha kovettaa sydämesi ja eristää sinut, vie uskon ja toivon. Et voi ymmärtää muiden huolta, muiden tarvetta pysähtyä asian äärelle ja uskoa kaikella olevan tarkoituksensa. Ylemmyydentunne ottaa vallan. Muut ovat antaneet periksi surulle, mutta sinä et!
3.KAUPANKÄYNTI – kohtalon kello tikittää
Silloin kun sai elää rauhassa, kun huolet olivat pieniä ja arkisia, aika oli näkymätön: se vain virtasi, soljui jonnekin kuin taustalla hiljaa pyörivä sovellus. Mutta nyt aikaa oli mahdotonta olla huomaamatta: se oli uhkaava, lähtölaskentaa tikittävän valtavan Orwellin kellon sekuntiviisari. (Kirjasta Taivas on meidän)
Muut ehdottavat, että nauttisit ajastasi rakkaasi kanssa, mutta sinä vietät kaiken aikasi taistelutantereella, etsien, kokeillen, vertaillen, kiivaasti hengittäen, vihan tulta ammentaen. Sinä aiot ratkaista tämän ja sinulla on kiire! Olet valmis tekemään kaikkesi, antamaan vaikka paidan päältäsi. Mutta mitä jos et onnistu? Mitä jos tämä löytämäsi keino, ohut oljenkorsi johon kukaan muu ei usko, ei toimikkaan, mitä sitten? Sankarimainen vastuun viitta alkaa painaa harteillasi.
Mitä minä oikeastaan etsin? Lykkäystä? Erilaista ennustetta? Jotain internetin slummeista löytyvää akateemista tutkimusta, joka osoittaisi, että lääkäri oli väärässä? Täytyi vain kaivaa syvemmältä, seurata johtolankoja, linkkejä, hämäräperäisiä blogeja. (Kirjasta Taivas on meidän)
Huomaat pian, ettei sinulla olekaan enää sitä, millä voisit kauppaa elämän kanssa käydä. Ei uskoa, ei toivoa, ei muiden tukea, ei mitään. Alat vaipua itsesääliin, tiuskia rakkaimmillesi. Voimasi alkavat ehtyä joten luovutat vihdoin taistelun kohtaloa vastaan. Et voinut ylittää sitä, mikä oli tarkoitettu tapahtuvaksi, joten vajoat. Käperryt vierelläsi kärsivällisesti odottaneen surun mustan peiton alle.
4.MASENNUS – kiireen jälkeen on pakko pysähtyä apatiaan
Kaikki peittyi jälleen usvaan, tunsin olevani tässä mutten kuitenkaan, leijuin jossain ja katsoin itseäni. Maailma oli, mutta jossain muualla. Kuin sukeltaisi veden alle, tajuaisi vain hämärästi, mitä pinnalla tapahtuu. (Kirjasta Taivas on meidän)
Surun peitto pitää sinut turvassa muiden katseilta, muiden tunteilta, elämän sietämättömältä jatkumolta. Nyt saat luvan levätä ja kohdata hautaamasi häpeän ja syyllisyyden tunteet. Elät muistoissasi ja kyseenalaistat valintojasi. Olitko ”ollut tarpeeksi” tässä ihmissuhteessa? Annoitko aikaasi, tunsitko todella hänet, osallistuitko riittävästi hänen elämäänsä, kehuitko ja sanoitko rakastavasi? Mitä muistoja kiität, mitä kadut ja mitä niistä opit?
Välillä suru pusertaa niin, että haluat kuolla nykyhetkessä, mutta elämä pyytää sinua jatkamaan. Se haluaa sinut tulevaisuuteensa, se uskoo sinuun ja se pyytää sinua aloittamaan uudenlaisen elämän. Elämän kuoleman jälkeen.
Minunhan olisi pitänyt silmäillä joka ainoa päivä ja hetki hänen kasvojensa piirteitä, vaalean ihon jokaista tuumaa. Ei sitä unohda koskaan, niinhän sitä sanotaan. Ei koskaan. Heidän kosketustaan, sormien sileyttä, herttaista, hellyttävää hymyä, naurua, jonka kuulee äkkiä raikuvan huoneessa tiskatessaan astioita. Ei sitä unohda. Mutta kyllä sen unohtaa ja nopeammin kuin arvaakaan, ja sitten iskee häpeä – häpeä siitä, ettei ole rakastanutkaan tosissaan, että on pelkkä huijari. (Kirjasta Taivas on meidän)
Uusi elämä aloitetaan pohjalta, häpeän ja syyllisyyden mutaisesta suosta. Raskaat tunteet vaativat sinulta aikaa. Läheisesi, jotka surivat jo aikanaan, eivät ehkä ymmärrä, että tämä on nyt sinun aikaasi – irtipäästön aikaa. Sinun on annettava ja tehtävä itsellesi tilaa, tilaa jollekin uudelle. Kuolema muuttaa arvojasi ja sinun on luotava itsesi uudelleen, luotava arvojesi mukainen elämä. Tämä on tehtävä yksin, ilman kenenkään apua, sillä kukaan ei voi ymmärtää häpeääsi, ei poistaa syyllisyyttäsi, eikä surra puolestasi.
”Tämä on kauheaa aikaa, mutta et voi jatkaa noin. Sinun on alettava tehdä jotain. Ehkä voisit aloittaa taas työt, käynnistää jonkin uuden projektin…” (Kirjasta Taivas on meidän)
Kenelläkään muulla ei ole oikeutta päättää, koska on sinun aikasi nousta apatiasta ja osallistua taas elämään. Kuuntele vain itseäsi.
5.HYVÄKSYMINEN – tilaa ja aikaa vanhalle sekä uudelle
Ehkä se johtuu yksinolosta, punaisen kiven tyynnyttävästä vaikutuksesta, mutta täällä on helppo ajatella. Nyt maailmassa on kirpeyttä, se on kuin aamuinen kuura, niin haurasta ja puhtoista, että pelottaa astua askeltakaan. Huomaan ympäriltäni asioita, pikkuseikkoja, joita en ole ennen nähnyt. (Kirjasta Taivas on meidän)
Kun vihdoin alat kurkkia ulos surun peiton alta, näet aivan toisenlaisen maailman. Rakkaimpasi on lähtenyt tästä maailmasta, mutta maailma on täynnä rakkautta. Hän on edelleen täällä, hän elää edelleen. Tunnet hänet vierelläsi, puhut hänelle mielessäsi. Näet hänet läheisissäsi, joita kaipaat jälleen vierellesi. Tarinointinne yhteisistä ajoistanne muistuttavat siitä, miten merkityksellinen rakkaimpasi aika täällä maan päällä on ollut.
Aika menettää merkityksensä, sillä et ole menettänyt mitään, päinvastoin. Olet saanut kokea ja tuntea suurta ja ajatonta rakkautta, etkä vaihtaisi hetkeäkään pois.
Kyynel vierähtää, toinen, kolmaskin, niistä ei tule loppua, mutta en välitä, näkeekö joku itkuni junassa, katson vain, miten onnellisia me olimme auringon helliminä, kun mikään ei vielä tahrannut pientä maailmaamme. Siinä on meidän entisemme. Ihana entinen elämämme. (Kirjasta Taivas on meidän)
Et enää pelkää surua, sillä surusi sitouttaa sinut rakkauteen, herkkyyteen, pelottomuuteen ja vastuuseen. Elämä on nyt, tässä hetkessä.
Taivas on meidän (Otava 2018) on brittiläistaustaisen kirjailijan Luke Allnuttin esikoisromaani. Kirjassa kuvataan kamppailua sairautta vastaan. Mitä jää jäljelle, kun oma lapsi sairastuu parantumattomasti? Syvästi koskettavassa tarinassa toivo löytyy, kun kaikki on jo menetetty.
Eletty elämä, kaikenlaiset ihmis- ja olosuhteet aiheuttavat pettymyksiä ja surua. Rajojamme rikotaan silloin, kun emme osaa, pysty tai uskalla asettaa sisäisiä portinvartijoita puolustamaan itseämme. Nämä kaikki aiheuttavat vihaa.
Katkeruus on vihan yksi ilmenemismuoto, kuten ärtymys, suuttumus, kiukku ja kateuskin. Ajattelen niin, että katkeruus on jonkinlaista vihaan kiinnittymistä tai omaan kärsimystarinaan juuttumista. Haluatko todella pyhittää elämäsi katkeruudelle? Haluatko olla edelleen kiinni ”sata vuotta sitten” tapahtuneissa jutuissa?
Oletko jäänyt katkeruuteen kiinni?
Jokainen meistä tuntee jonkun, joka on katkeruudessa kiinni. Olo katkeran ihmisen lähellä on aika tukala. Katkeran ihmisen puhe on kitkerää, turhautunutta ja negatiivista, sanalla sanoen voimia vievää. Moni katkeruudesta kärsivä kaataa pahaa oloaan muiden niskaan välittämättä vastaanottajan olotilasta. Heillä on oikeus, koska heillä on niin vaikeaa. Ja ylittävät itse toisten rajoja juuri tuolla kaatamistaktiikalla.
Ei katkerana eläminen varmasti helppoa olekaan. Bensaa pahalle ololle on pakko saada, jotta katkeruusmoottori pysyy päällä. Mitä tapahtuisi, jos katkeruutta ei enää olisi? Voisi joutua kohtaamaan pettymyksen, surun ja kaikki ne rajanylitykset, joiden kohteeksi on joutunut.
Juuri tuo on varmasti se syy, miksi katkeruudesta on niin vaikea päästää irti. Katkeruuden kannen alla piilottelevat tunteet, jotka sattuvat. Ne saavat oman avuttomaksi ja heikoksi. Vihassa on voimaa, surussa ja pettymyksen tunteessa ei.
Työstä menneisyys ja päästä irti
Miten katkeruudesta voi päästä irti? Työstämällä pohjia myöten kaikki se vääryys, jota on joutunut kokemaan. Ei uhrina, marttyyrina vaan itsestään ja tunteistaan vastuuta ottavana aikuisena. Älä jää kärsimystarinaasi kiinni enää yhtään enempää. Syöt itseäsi turhaan sisältäpäin ja olet itse suurin vihollisesi. On lupa olla vihainen, mutta on lupa myös luopua vihasta. Vihasta luopuminen ei tarkoita sitä, että unohtaisit.
Ei ole mitään syytä pyhittää elämäänsä negatiivisuudelle. Oman energian voi vapauttaa myös hyvän palvelukseen. Haavojen työstäminen, vaikeiden tunteiden kohtaaminen, anteeksi antaminen ja irti päästäminen ovat mitä parasta rakkaustyötä.
Luin viihteen vuoksi erästä astrologiaan liittyvää keskustelufoorumia tovi sitten. Huomioni kiinnitti kommentti, jossa joku elämässään paljon vastoinkäymisiä kokenut, nytkin koettelevasti sairastava piti palopuheen siitä kuinka kärsimys jalostaa ihmisen myötätuntoa. Ja kuinka omien kärsimysten kautta osaa arvostaa syvyyttä ja kaikkea kaunista.
Ajattelen itsekin niin. Mutta kommentissa kuulsi läpi jokin muukin, jonka myös tunnistin itsessäni. Olen myös aiemmin ollut katkera siitä, miten jotkut tuntuvat pääsevän niin paljon helpommalla, että eivät mitenkään voi samastua syviä sävyjä nähneiden väriskaaloihin.
Nykyään ajattelen myötätunnosta paljon muutakin. Uskon, että olen jollain tiedostamattomalla tavalla ollut vähän koukussa sellaiseen marttyyriuteen, jossa olen kärsinyt paljon kärsimysten olemassaolon vuoksi. Silloin huomionsa kiinnittää siihen mikä on dramaattista, epäoikeudenmukaista ja traagista. Se on ollut omanlaisensa sokea piste. Olen huomaamattani pitänyt elämän synkkiä sävyjä vähän ylevämpinä tai tärkeämpinä kuin kirkkaita ja kepeitä.
Olen huomaamattani pitänyt elämän synkkiä sävyjä vähän ylevämpinä tai tärkeämpinä kuin kirkkaita ja kepeitä
Mutta elämässään voi myös jäädä kiinni sellaiseen tarinaan, jossa katsoo lähinnä sitä, mikä kaikki on mennyt päin mäntyä. Ja kun tarinaan jää kiinni, toistaa kokemuksissaan samaa levyä ihan loputtomasti. Vetää puoleensa sitä, mihin huomionsa kiinnittää. Silloin on tarinan vanki ja odottaa, että tarina päättyy kun jokin ulkopuolelta tulee ja pelastaa, tai kun itse jonakin päivänä on ”kyllin hyvä”, jotta ei enää tarvitse kärsiä siitä, ettei mikään oma rakkausjuttu koskaan onnistu, että sairastaa aina, että rahat on loppu, että kukaan ei näe tai arvosta.
(Uhrius on selviytymiskeino siinä missä muutkin. Uhriuden selviytymiskeinon tunnistaa mm. usein toistuvasta itsesäälistä, voimattomuudesta, katkeruudesta tai siitä, että tietyt tilanteet ja kokemukset elämässä toistuvat uudestaan ja uudestaan jättäen kitkerän jälkimaun. Tunteesta, että aina multa lähtee matto jalkojen alta. Uhrius on joskus ylimielistäkin: halua auttaa, opettaa ja ojentaa: ”minä tiedän kärsimysteni vuoksi niin paljon enemmän”.)
Nykyään ajattelen, että myötätuntoon ja avarakatseisuuteen tarvitaan myös iloa, huumoria, kepeyttä, sisäistä turvaa ja valtavasti rakkautta ja iloa omasta itsestä
Taannoin en ole ihan voinut ymmärtää kun minulle on sanottu, että olen jollain tavalla koukussa uhriuteeni. Että jotakin saan niistä samoista shittijutuista, joita elämässäni alitajuisesti toistan eli vedän puoleeni. Selviytymiskeinoni ei varsinaisesti ole ollut uhrius, mutta vielä muutama vuosi sitten astrofoorumia lukiessani en olisi pitänyt kärsimyksestä paasaavan kommenttia minään.
Sitten aloin toden teolla katsella rehellisesti, missä kaikessa uskoin, että kärsimys on jotenkin ”parempaa” kuin hyvän vastaanottaminen ja iiseys. Missä kaikessa itsepintaisesti pidin kiinni arvottomuudesta ja uskomuksesta, että en saa nauttia ja iloita. Missä kaikessa uskoin, että voin paremmin auttaa toisia jos tunnen kärsimyksen hyvin. Missä kaikessa en suostunut opettelemaan vastaanottamista ja itseni arvostamista (ne eivät tule ulko- vaan sisäpuolelta). Hommahan on melkoista salapoliisityötä; uskomuksemme ilmenevät niin älyttömän alitajuisesti – eihän kukaan järjellä ajateltuna halua takertua kärsimykseen. Eihän kukaan halua voida huonosti.
Kysyy ihan valtavasti myötätuntoa itseäkohtaan tunnistaa, missä kohdissa itsessä on uhriutta
Nykyään ajattelen, että myötätuntoon ja avarakatseisuuteen tarvitaan myös iloa, huumoria, kepeyttä, sisäistä turvaa ja valtavasti rakkautta ja iloa omasta itsestä. Tämä voi kuulostaa ihan kamalalta, mutta puhun nyt ennen kaikkea itsestäni, havainnosta oman sisäisyyteni suhteen: kärsimystarinat tekevät ihmisestä myös itsekkään. Ihminen saattaa ajatella, että koska mä oon käynyt niin raffeja juttuja läpi, noi muut ei voi ihan ymmärtää – mutta minä sen sijaan ymmärrän kaikkia. Alitajuisella tavalla odottaa kärsimyksistään jotain suurta palkkiota. Itselleen kurjassa tapauksessa marttyyri kilttinä auttaa toisia ja ajattelee, että jotain hyvää mullekin kuuluisi, mutta ei itse asiassa ole avoin vastaanottamaan koska elää niin voimakkaasti kärsimyksen tietoisuudessa. Sitten, kun tapahtuu jotain hyvää, se on suuri ihme. Usein uhriuteen koukuttunut sabotoi alitajuisesti hyvätkin jutut, koska ne eivät mätsää siihen sisäiseen stooriin, jota itsestään ja elämästä huomaamattaan toistaa. Elämä pyörii sen ympärillä, kuinka huonosti voin.
Uhri on uhri, koska uskoo arvottomuuteensa ja siihen, että jotain mussa vissiin viiraa ja pahasti
Ei siinä ole mitään vikaa. Uhri on uhri, koska uskoo arvottomuuteensa ja siihen, että jotain mussa vissiin viiraa ja pahasti. Siksi uhrius on selviytymiskeino: se on syntynyt tosi varhain ja syystä. Mutta uhriutta ei tarvitse eikä voi ratkaista. Halu ratkaista on usein vähän sama kuin saman tarinan puhtaaksi kirjoittaminen uudelleen ja uudelleen sen sijaan, että heittäisi jo muistiinpanot tuleen. Sen sijaan itseään ja elämäänsä tarvitsee katsoa myötätunnolla ja päättää, haluaako katsoa loppuelämänsä risukasaa vai niitä rakoja, joista valo tulee sisään. Se on meille kaikille iso valinta – toiset ovat varmasti saaneet eväitä enemmän synkkyyteen, toiset valoon, mutta aikuinen saa päättää lopulta itse. Koskaan ei ole myöhäistä.
Ja siksi sanon jälleen: ei tarvitse tulla paremmaksi ihmiseksi. Ei haavojaan tarvitse eheyttää. ”Eheyttämistyöskentely” on joskus kärsimysenergian ylläpitämistä. Eheytymiseen tarvitaan myös kepeyttä, iloa, helppoutta ja rakkautta. Vastaanottamisen opettelua on se, että sallii itselleen hyvää ihan pienissä asioissa silloinkin kun tuntuu pahalta. Se on sitä, että vastaanottaa surunsa siitä mitä on ollut tai mitä on. Ja voimaantuu.
Myötätunto on sitä, että opettelee arvostamaan ja rakastaa itseään ihan hurjasti – kaikista kokemuksistaan ja ominaisuuksistaan johtuen ja niistä huolimatta. Sallii itselleen parasta
Kysyy todella paljon myötätuntoa itseä kohtaan tunnistaa oma uhriutensa ja alkaa valita uudelleen. Myötätunnon opettelu itseä kohtaan on meille kaikille tuhannen taalan valinta. Myötätunto on sitä, että opettelee arvostamaan ja rakastaa itseään ihan hurjasti – kaikista kokemuksistaan ja ominaisuuksistaan johtuen ja niistä huolimatta. Sallii itselleen parasta. Ei heittäydy kynnysmatoksi (enää), asettaa (uudet) rajat vaikka kaikki eivät siitä pitäisikään, ei tee kompromissia omasta totuudestaan. Valitsee sitä mitä itse tarvitsee ja mikä omaa elämää rakentaa. Myötätuntoon tarvitaan myös sellaista sydäntä avaavaa ja ilahduttavaa, mitä ei referoida menneisyyden kärsimyksiin. Myötätunto on vastaanottamista, ei pelkkää antamista ja kärsimyksistä ammentamista. Myötätunto on transformaatiota: voikin alkaa nähdä itseään ja elämäänsä ihan uusista kulmista.
Minä olen löytänyt minut kaikkien kokemusteni kautta. Olen löytänyt voimani löytämällä sen, missä olen ollut voimaantumaton. En ole kukaan sanomaan mitään siitä, millaisia kokemuksia jonkun toisen sielu tarvitsee. Minä olen tarvinnut joka ikisen oman kokemukseni.
“Auttamistyön” ydin on minusta siinä, että tukee toista auttamaan itseään
Myötätunnossa itseäni kohtaan olen löytänyt jotain horjumatonta. En enää hylkää itseäni siksi, että ymmärrän tai tunnen myötätuntoa toista ihmistä kohtaan. Aiemmin hoivasin ja autoin omalla kustannuksellani – eli toimin marttyyriudesta ja uhriudesta käsin. En määritellyt arvoani kaikkein tärkeimmäksi. Luulin voivani pelastaa tai fiksata toisen – luulin suorastaan, että se on tehtäväni. En enää usko, että toisen ihmisen elämän tai maailman pitäisi olla muuta kuin se on – varsinkaan mikään minun näkemykseni mukainen versio siitä mikä on reilua, ihanaa, rakkaudellista. “Auttamistyön” ydin on minusta siinä, että tukee toista auttamaan itseään. Uskon, että kun olen itse vastaanottamisen tilassa olen omassa voimassani, yhteydessä hyvin luonnolliseen hyvinvoinnin olotilaani, ytimeeni. Kun ammennan itse, voin virrattaa itseni kautta.
Jokainen parantaa itse itsensä. Ja kun niin käy, alkaa hyvä todella kiertää.
Kuva: Unsplash /Alexandre Chambon
Lämpimästi tervetuloa voimauttavaan valmennukseen tai näkijäkonsultaatioon tästä.
Vanha viisaus kysyy: ”Oletko mielummin oikeassa vai onnellinen?” Vaikka sanonta on mielestäni nerokkaan osuva, se on myös vähän ärsyttänyt minua. Pitäisikö sitten vaan esittää onnellista, käymättä asioita oikeasti läpi? Se tuskin on tämän viisauden perimmäinen viesti. Itse uskon hyvän ja toimivan suhteen rakentuvan siitä, että haasteita voidaan kohdata ja käsitellä yhdessä.
Erimielisyyksien noustessa esiin jokaisella meistä on omat tottumuksensa toimia. Tyypillisillä taistele, pakene ja jähmety -reaktioilla on monta pikkuveljeä ja serkkua. Joku mököttää, joku inttää, joku huutaa, joku syyllistää, joku syyllistyy, joku jotain muuta.
Tällöin oma tai kumppanin käyttäytyminen voi joskus tuntua pienen lapsen käyttäytymiseltä ja tavallaan se onkin, sillä konflikteissa helposti taannumme pienen lapsen selviytymiskeinoihin. Silloin, kun näin käy, voi olla varma, että johonkin omaan herkkään kohtaan on osunut. Jollain tavoin tuntee itsensä ja rakastettavuutensa uhatuksi.
Lapsena tällaiset hetket ovat olleet ylivoimaisen kipeitä, joten on täytynyt vain selviytyä. Itse esimerkiksi lapsena menin piiloon itkemään. En kestänyt konflikteja enkä tuntenut oloani turvalliseksi, joten vetäydyin piiloon itkemään.
Tämä opittu malli on kulkenut parisuhteissani mukana. Konfliktien noustessa vetäydyin tilanteesta ja halusin lopettaa koko suhteen. Näin myös monta kertaa tein. Kunnes opettelin kohtaamaan raastavan kipeitä tunteita lähtemättä piiloon. Tämä muutos on vaatinut vuosia sisäistä työtä, terapiaa ja pariterapiaa. Ja silti välillä on hetkiä jolloin vanhat syvään omaksutut mallit huutelevat mielessäni, mutta onneksi osaan niissä hetkissä pysähtyä ja odottaa tunnehyökyaaltojen laskemista.
Parisuhde on niin intiimi suhde, että se lähes varmuudella nostaa esiin haavojamme ja pelkojamme. Turvallinen parisuhde on parhaimmillaan paikka, jossa voi saada ns. korjaavia kokemuksia. Korjaava kokemus voi olla esimerkiksi sellainen, että puoliso kuuntelee mitä sinulla on sanottavana ja haluaa ymmärtää. Tämä on valtavan korjaavaa, jos menneisyydessään on tottunut enemmänkin toisen defensiivisyyteen ja syyllistämiseen.
Parisuhde on elävä suhde, jossa tarvitaan taitoa löytää yhä uudestaan ja uudestaan me-henki.On hyvä ymmärtää, että molemmat tuovat suhteeseen myös historiaansa ja selviytymiskeinojaan. Kysyy nöyryyttä ja itsetuntemusta myöntää, että on hetkiä jolloin reagoin haavoistani käsin. Suhteessa olisi tärkeää, että puolisot voisivat liittoutua yhteen tutkimaan, miten kummankin haavat osuvat toisiinsa.Tämä lisää luottamusta, herkkyyttä ja ymmärrystä molempia kohtaan.
Vinkkejä käytäntöön
Aloita lisäämällä tietoisuutta hetkistä, jolloin sinä suojaudut. Miten silloin toimit? Mitä niissä hetkissä pelkäät? Mihin haavaan on silloin osunut? Tutki tätä kohtaa suurella armollisuudella ja inhimillisyydellä.
Keskustelkaa parisuhteessa suojautumiskeinoistanne ja siitä mitä niissä hetkissä kumppanilta oikeasti toivoisit. Esimerkiksi mököttäessä sitä saattaa ihan oikeasti toivoa syliä! Palatkaa yhä uudestaan ja uudestaan olemaan samalla puolella.
Kadotin ystäväporukkani valtavassa ulkoilmakonsertissa. Yritin soittaa, mutta puhelimen pirinä hukkui musiikkiin. Hetkessä tunsin oloni hyvin yksinäiseksi.
Tunne oli irrationaalisen voimakas: enhän ole vanhemmiltaan hukkaan ajautunut lapsi, vaan omilla jaloillaan seisova aikuinen. Seuraavassa hetkessä pohdin, miten tuhansien ihmisten keskellä edes voi tuntea itsensä yksinäiseksi.
Totuus on silti että helposti. Tilanne oli niin herkullinen, että halusin upota siihen syvemmälle. Mitä juuri nyt tapahtuu? Miksi minä koen lapsenkaltaista hylkäämistä keskellä väkijoukkoa?
~
Olin juuri paria päivää aiemmin pohtinut ihmisen erillisyyden kokemusta, ja huomasin että universumi toi minulle ystävällisesti lisämateriaalia pohdintoihini.
Pyrimme kovasti yhteyteen muiden ihmisten kanssa: janoamme hyväksyntää ja rakkautta, näkyväksi tulemista ja johonkin kuulumista. Tämä kaikki on täysin luonnollista ja kuuluu ihmiskokemukseen. Erillisyys tuntuu helposti yksinäisyydelle ja hylkäämiselle.
Syntymä on meille kaikille traumaattinen kokemus, ja isolla osalla ihmisistä menee koko elämä siitä toipumiseen. Näkijä Niina-Matilda Kuusisto puhuu tästä kirjoissaan. Hän toteaa, että moni meistä ihmettelee koko elämänsä sitä, ettei kuulu mihinkään, ei juurru mihinkään, eikä sielu ikään kuin asetu ja tyydy mihinkään.
Siinä ei sinällään ole mitään pahaa. Monille tämä tiedostamaton erillisyyden pelko kuitenkin tuottaa paljon kärsimystä elämään. Niin kuin minulle väkijoukossa.
~
Syntymä on antanut kaikille tuskallisen kokemuksen erillisyydestä. Mutta kun nyt kerran olemme täällä ja meidän on mahdollistaa ELÄÄ, on itse asiassa aika kummallista käyttää tätä ainutlaatuista mahdollisuutta jatkuvaan rimpuiluun.
Joogan oppien mukaan olemme valinneet syntyä juuri tähän aikaan ja paikkaan; täksi ihmiseksi. Jostakin syystä tarvitsemme siis juuri meille suotuja kokemuksia. (Eikä tämä ole fatalismia: meillä on jatkuvasti oman valinnan mahdollisuus; mitä teemme meille annetuilla palikoilla ja miten niihin suhtaudumme.)
Syntyessämme meillä on elävä mielikuva yhteydestä vähintäänkin äitiin. Olemme olleet lämmössä, rakkaudessa, ykseydessä… ja kun rysähtäen saavumme maailmaan, olemmekin yhtäkkiä riippuvaisia muiden rakkaudesta, huomiosta ja hyväksynnästä.
Monen elämässä tämä siis kummittelee tiedostamatta. Löydämme kenties rakkauden toisesta ihmisestä, mutta sitten tuleekin riita, muistamme erillisyytemme, ikään kuin testaamme yhteyttä. Tai vaihdamme jatkuvasti asuin- tai työpaikkaa. Nämä ovat perin kummallisia tapoja pyrkiä ”takaisin kotiin”.
~
Jos olemme riippuvaisia ulkoisesta rakkaudesta ja hyväksynnästä, meidät on tuomittu erillisyyteen. Portti ykseyteen ja rakkauteen on nimittäin ainoastaan sisimmässämme. Niin hullunkurista kuin se onkin, tätä ykseyttä ja rakkautta voi tuntea aidosti vain tunnustumalla oman erillisyytensä ja hakeutumalla sisäänpäin: viihtymällä omassa seurassaan, arvostaen ja rakastaen itseään ja elämäänsä. Sitä kautta avautuu kaikki muu.
Olemme lähtöisin Ikuisuudesta, täydestä tietoisuudesta, mutta paradoksaalista kyllä, vaikka – tai koska – tämä tietoisuus on täydellinen, puuttuu siltä nimenomaan kokemus erillisyydestä, kyky kokea itseään, kyky luoda yksilöllisen ihmisen tarinaa.
Olemme täällä kartuttamassa kokemuksia, tunnistamassa itseämme ja elämässä omanlaista elämää. Jos pyydämme siihen lupaa, oikeutusta, hyväksyntää ja rakkautta muilta, olemme sivuhenkilöitä muiden tarinoissa.
Voinko nauttia musiikista myös yksin? Luottaa siihen, että minä löydän ja minut löydetään? Tunnustaa, etten voi jatkuvasti olla yhdessä kenenkään kanssa, vaan erillisyyden kokemus on myös tie omaan voimaani?
Niina-Matilda Kuusiston sanoin: olemme eriytyneet tarkoituksella, jotta voisimme kokea ja hahmottaa kokonaisuuden hienoimmat detaljit, joiden avulla taas saamme vaikuttaa omaan todellisuuteemme.
Eriytymisen suuri lahja on omanlaisen tarinan luomisen mahdollisuus. Elätkö sinä omaa vai jonkun muun tarinaa? Se on tärkeää myös siksi, että se mitä meistä lopulta tähän maailmaan jää, ovat tarinat.
“Äiti, mää en pysty olemaan paikallani. Voisitko sää tulla hetkeksi mun viereeni?” kuului eilen illalla lastenhuoneen ovelta, kun lapset olivat jo tovin tavoitelleet unta ensimmäisen koulupäivän aattona. Pudotin työhanskat käsistäni ja jätin pyykit ja tiskit myöhemmäksi.
Tuleva ekaluokkalainen kuopukseni totesi, että alkava koulu jännittää häntä kovasti eikä uni meinaa tulla. Kaikessa viisaudessaan hän tiesi, mikä hänet rauhoittaisi. Sujahdin hänen viereensä ja aloin silitellä selkää ja päätä. Pieni mies jatkoi kiemurtelujaan.
Jatkoin silittelyä kärsivällisesti ja syvensin omaa hengitystäni. Pidin poikaa lähelläni ja hengitin nenän kautta sisään niin, että vatsani liikkui. Pidensin uloshengitystäni ja hengitin keuhkot aivan tyhjäksi. Pikkuhiljaa poikani hengitys alkoi tapailla samaa rytmiä ja hän totesikin, ettei aivan niin pitkään hengityksiä pystynyt tekemään, kuin äiti, koska on on vielä niin pieni.
Hengityksen tasaannuttua kuiskailin pienelle ekaluokkalaiselle tuomaan ajatuksensa varpaisiinsa. “Ai, mitkä ajatukset? Mää ajattelen kesälomaa.” Ohjasin kuiskailemalla kesäloma-ajatukset sitten varpaista jalkapohjiin, nilkkoihin ja pohkeisiin. Hengittelimme yhdessä ja silittelin pientä miestä päästä ja kuljetimme rentouttavat ajatukset läpi koko kehon osa kerrallaan varpaista päähän asti. Lapsi rauhoittui nopeasti ja rauhoitti tämä harjoitus äidinkin.
Kosketus ja syvään hengittäminen ovat erinomaisia keinoja rauhoittaa niin lapsen kuin aikuisenkin keho ja mieli ennen unta. Kosketus rauhoittaa ja antaa turvaa. Se laskee stressiä ja nostaa mielihyvähormonien eritystä. Syvä hengitys rauhoittaa myös kehon stressireaktiota ja laskee sydämen sykettä. Keho on valmis lepoon.
Tuhina syveni ja pieni käsi kaulani ympärille kiedottuna poika nukahti noin kymmenessä minuutissa ja nukkui sikeästi omassa sängyssään aamuun asti. En meinannut millään raskia nostaa pientä kaulani ympärille kiedottua kättä ja nousta tuhisijan vierestä. Tiesin, että tämä hetki ei koskaan palaa.
Voit kokeilla unirentoutusta äänitteen avulla täältä.
Oletko tullut koskaan ajatelleeksi, miten moni asia tai tilanne elämässäsi on tapahtunut vain yhden ainoan kerran?
Jos siinä hetkessä olisit ollut täysin tietoinen siitä, että tuo kohtaaminen tai tilanne on ainutlaatuinen eikä tule toistumaan, olisitko suhtautunut siihen jotenkin toisin? Olisitko yrittänyt painaa hetken yksityiskohtaisemmin mieleesi? Olisitko kiinnittänyt enemmän huomiota siihen, millaisessa paikassa tai millaisten ihmisten seurassa olet tai miltä sinusta siinä hetkessä tuntuu?
Allaoleva teksti on poiminta tokiolaisen aivotutkija ja tietokirjailja Ken Mogin kirjasta Löydä oma ikigai – Japanilainen tie elämän voimaan. Kun luet tekstiä, voit samalla pohtia, miltä tuntuisi elää elämää niin, että arvostat jokaista päivää ja elämän pienimpiäkin yksityiskohtia ainutlaatuisena aarteena, joka ei välttämättä koskaan enää toistu.
* * *
Uppoutuminen tässä ja nyt olemiseen ja siitä nauttiminen, ja samalla huomion kiinnittäminen pienimpiinkin yksityiskohtiin, on japanilaisen teeseremonian taituruuden ytimessä. On todella merkillistä, että 1500-luvulla elänyt teeseremonian perustaja Sen no Rikyū kehitti tämän konseptin Sengoku-aikakaudella, jolloin samurai-sotaherrat taistelivat toisiaan vastaan loputtomissa taisteluissa ja joka oli oletettavasti hyvin stressaavaa aikaa.
Japanilainen konsepti ichigo ichie (joka kirjaimellisesti tarkoittaa “yksi kerta, yksi tapaaminen”) on alun perin peräisin teeseremoniaperinteestä. Tämän tärkeän ajatuksen todennäköinen alkuperä on Rikyū. Ichigo ichie on elämässä olevien ihmisten, asioiden tai tapahtumien kohtaamisen ohimenevän luonteen arvostamista. Koska kohtaaminen on ohimenevä, se täytyy ottaa vakavasti. Loppujen lopuksi elämä on täynnä asioita, jotka tapahtuvat vain kerran. Elämän kohtaamisten ja nautintojen “yksikertaisuuden” ymmärtäminen luo perustan japanilaiselle käsitykselle ikigaista ja on keskeistä japanilaiselle elämänfilosofialle. Kun huomaat elämän pienet yksityiskohdat, mikään ei toistu. Jokainen mahdollisuus on erityinen. Tämän takia japanilaiset suhtautuvat kaikkien rituaalien pienimpiin yksityiskohtiin ikään kuin niissä olisi kyse elämästä ja kuolemasta.
Teeseremonian perinne on nykyään vahvasti elossa. Perinne on kiinnostava siinä mielessä, että kaikki ikigain viisi pilaria tuntuvat sisältyvän siihen. Teeseremoniassa teemestari valmistelee huolellisesti huoneessa olevat koristeet, kiinnittäen äärimmäistä huomiota sellaisiin yksityiskohtiin kuten millaisen kukan tulisi koristaa seinää (aloita pienesti). Nöyryys on teemestarin ja vieraiden tunnusmerkki, vaikka heillä olisi monen vuoden kokemus seremoniasta (vapauta itsesi). Monet teeseremoniassa käytetyt astiat ovat vuosikymmeniä, joskus jopa vuosisatoja vanhoja, ja ne valitaan niin, että ne sopivat yhteen toistensa kanssa jättääkseen unohtumattoman vaikutuksen (harmonia ja kestävyys). Pikkutarkasta valmistelusta huolimatta teeseremonian päämäärä on olla rentona, saada nautintoa teehuoneen aisteja puhuttelevista yksityiskohdista (iloitse pienistä asioista) ja olla läsnäolevassa mielentilassa, jossa teehuoneen sisäinen kosmos otetaan osaksi omaa mieltä (ole läsnä tässä ja nyt).
Kaikki nämä ovat kaikuja muinaisesta japanilaisesta wa-käsitteestä. Wa eli harmonia on avain sen ymmärtämiseen, miten ihmiset voivat edistää omaa käsitystään ikigaista samalla kun he elävät harmoniassa toisten ihmisten kanssa.
Toisten ihmisten ja ympäristön kanssa harmoniassa eläminen on olennainen ikigain osa. Massachusetts Institute of Technologyn (MIT) tutkijoiden julkaisemassa kokeessa ehdotetaan, että sosiaalinen herkkyys on tiimin suoritusta määrittelevä tekijä. Jokaisen henkilön ikigai, kun sitä toteutetaan harmoniassa toisten ihmisten kanssa, edistää luovuutta, kun ideoita vaihdetaan vapaasti. Kun arvostat ja kunnioitat ympärilläsi olevien ihmisten yksilöllisiä piirteitä, voit saavuttaa ikigain, flow-tilan ja luovuuden muodostaman “kultaisen kolmion”.
Teksti on ote Ken Mogin kirjasta Löydä oma ikigai – Japanilainen tie elämän voimaan. Japanilainen Mogi on aivotutkija, tietokirjailija ja tunnettu tv- ja radiopersoona, jonka kirja ikigaista on ollut maailmanlaajuinen myyntimenestys.
Mummolassani Perävaarassa paistoi aina aurinko, mäkirinne oli punaisenaan ahomansikoita, kielot kukkivat metsänreunassa ja omenapuut olivat täynnä omenoita. YHTÄAIKAA!
Mummolan avaraan tupaan paistoi aina aurinko. Siinä auringonpaisteisella paikalla oli puinen, vaaleanvihreä keinutuoli, johon meitä lapsia mahtui kerrallaan pari, kolme. Istuimme usein keinussa lempiserkkuni kanssa ja lauloimme kaikki laulut, jotka olimme koulussa oppineet. Jos toinen osasi jonkin laulun, jota toinen ei, opimme sen toisiltamme nopeasti. Keinutuoli heilui ja laulu raikui. “Lapsoset ketterät…” Mummo kuunteli hymyssä suin ja hääräili askareissaan hellan ääressä.
Oi niitä mummon jälkiruokaherkkuja.
Mummo kantoi pöytään milloin ison pinon lettuja, milloin vadillisen maitokiisseliä. Keko mansikoita tai vattuja ja toinen lakkoja siinä ohessa. Nam! Mummon ruskeat silmät tuikkivat, kun kiitimme herkuista.
Toki auttelimme mummoa välillä. Siivoaminen oli mieluista ja mukavaa yhdessä tehden. Kannoimme matot kuistin kaiteelle, lakaisimme (ei ollut pölynimuria vielä) ja pesimme lattiat ja pyyhimme pölyt. Kun koko talo oli puhdas, laitoimme pöydille puhtaat liinat, jotka mummon luvalla valitsimme kaapista. Kävimme poimimassa metsänreunasta kieloja maljakoihin. Sitten nautimme työmme tuloksesta ja kielojen tuoksusta.
Ukin syntymäpäiviä juhlittiin kesäkuulla. Silloin mummolassa oli yhtäaikaa melkein koko serkuskatras. Mummon ja ukin yhdeksällä lapsella oli useimmilla monta lasta, joten vipinää riitti pihalla ja pirtissä. Juoksentelimme ympäri pihaa ja napsimme omenoita puista aikuisten kielloista huolimatta. Raakojahan omenat tietenkin olivat, mutta makeilta ne maistuivat silti. Juhlapäivänä mummo ja ukki istuivat vierekkäin penkillä kahvipöydän takana ja hymyilivät tyytyväisinä meitä katsellen.
Mummolassa oli myös muutamia lehmiä. Ne mummo lypsi kesällä ulkona käsin. Me lapset hätistelimme kärpäsiä ja paarmoja vitsaksella, että lehmät eivät huitoneet hännillään lypsäjää.
Ukki vei maitotonkat hevosella maantien varteen. Me lapset hyppäsimme mukaan kärryille. Joku meistä sai ottaa ohjakset, mutta vain paluumatkalla, kun ei ollut enää maitoa kyydissä. Ukki oli valppaana vieressä, jos ohjastaja meinasi ajaa ojaan. Että olisi oma auto, emme nähneet edes unta siitä. Hevonen riitti.
Nykyisin unelmoin autoa ajaessani, että olisipa mukavaa päästä ajamaan hevosella. Olisi kesä ja rauhallinen sivutie, joka veisi – niin, minne? Tai olisi talvi ja rekikeli. Kulkusten kilkatessa mentäisiin mummolaan…
“Tuska kumpuaa paljon sieltä, että omat odotukset eivät täytykään. Ihmeitä on alkanut tapahtua, kun olen vähentänyt odotuksia ja lisännyt arvostusta ja kiitollisuutta. Tälle vuodelle otin yhden kantavan teeman: ILO. Sieltä käsin olen tehnyt päätöksiä, enkä ole ikinä voinut paremmin. Luulen, että tajuan edes vähän, mitä prosessista nauttiminen oikeasti tarkoittaa.” – Sanna Kämäräinen
Vuonna 2014 kiekonheittäjä Sanna Kämäräinen sijoittui EM-kisojen loppukilpailun seitsemänneksi, ja seuraavana vuonna hän heitti MM-kisarajan rikki ja oli uransa huipulla. Kämäräinen oli ladannut koko elämänsä urheiluun ja menestykseen. Kaikki oli mahdollista, unelma oli käsillä. Ja urheilu oli kaikki, koko elämä. Mutta sitten alkoivat vaikeudet: selästä löydettiin välilevyn pullistuma, eikä urheilu ollut enää mahdollista – useista yrityksistä huolimatta. Kun on panostanut koko elämänsä johonkin, sen menettäminen ei ole helppoa.
Kesällä 2018 Kämäräinen pääsi palaamaan taas kiekkorinkiin – 977 päivää edellisestä kisasta. Muutaman kisan jälkeen Kämäräinen rikkoi EM-kisarajan,ja heittää nyt uutena ihmisenä kiekkoa. Ilolla. Mutta mitä on tapahtunut Kämäräisen mielessä ja elämässä noiden 977 päivän aikana? Kuinka hän pääsi pimeydestä valoon? Mitä voimme oppia huippu-urheilijalta vaikeuksien kohtaamisesta?
Kerro tunteesta, kun tajusit, että koko ura on vaakalaudalla ja kaikki tehty työ menettää merkityksensä?
”Mahdollisen uran lopun iskeydyttyä tajuntaan se oli kokonaisvaltainen koko kehon valtaansa ottava tunne: epäuskoa, epäreiluutta, tuskaa ja vihaa. Miksi minut on laitettu tälle polulle, jos se näin lässähtäen loppuu? Olin urheillut kiilto silmissä ja tuli sydämessä yli 15 vuotta, enkä halunnut hyväksyä, että tämä voi oikeasti olla loppu.”
Mikä oli ensimmäinen parantava kokemus, jonka koit pettymysten sarjan jälkeen?
“Yksi herättävä ja parantava hetki tulee mieleen: Pian sen jälkeen, kun olin kyynelsilmin päättänyt asettaa terveyden tuloksen edelle, ja vetäydyin Amsterdamin EM-kilpailuista kesän 2016 kynnyksellä ja luovuin Olympia-unelmasta, isoja vastoinkäymisiä elämässään kohdannut ystäväni sanoi minulle uskaliaasti: ”Sanna, tämä voi olla parasta mitä sinulle on tapahtunut.” Jossain syvällä läikähti tuolloin lämpimästi, vaikka pinnalla vastustus oli kova. Huh, kuinka paljon viisautta tuossa lauseessa lopulta olikaan…
Olin jo vuosia tuossa vaiheessa etsinyt vastauksia elämän suuriin kysymyksiin, mutta nyt se etsintä kiihtyi. Kuuntelin monien henkisten opettajien puheita Youtubesta, ja kirjat ovat olleet parhaita ystäviä lähiystäviä ohella. Merkittäviä kirjoja ovat olleet mm. Tommy Hellstenin useat kirjat, Michael A. SingerinKahleeton Sielu, Neale Donald Walschin Keskusteluja Jumalan Kanssa ja Rebecca CampbellinLight Is The New Black. Hidasta elämää -kirjoista Katri SyvärisenLöydä elämän taika ja Tara LangenTikapuut rakkauteen ovat olleet erityisen koskettavia itselle, ja niitä suosittelen aina lämmöllä eteenpäin.”
“Me ei usein nähdä omaa kauneutta täydessä loistossaan, ja siksi on tärkeää muistuttaa siitä toisiamme ja valaa uskoa toisen mahdollisuuksiin.” –Sanna Kämäräinen
Millaisia tukea olet saanut muilta ihmisiltä muutaman viime vuoden aikana?
”Ihmiset ovat olleet suurin auttava tekijä. Erityisesti olen saanut uusia ystäviä, jotka eivät tunne minua urheilijana, ja syvästi sielua koskettava asia on ollut, että heidän mielestään olen huipputyyppi ilman urheiluakin. Aikaisemmin ajattelin, että urheillessa olen elementissäni ja silloin loistan kaikkein kirkkaimmin, mutta he näkevät minussa olevan suuren valon, vaikka vain olen. Se on ihmeellinen kokemus.
Siksi kannustan aina sanomaan toiselle sen kaiken hyvän, mitä hänessä näet. Voimme tuoda toisistamme esiin piileviä voimavaroja, ominaisuuksia ja kykyjä, ja niiden huomaaminen voi muuttaa toisen elämän! Me ei usein nähdä omaa kauneutta täydessä loistossaan, ja siksi on tärkeää muistuttaa siitä toisiamme ja valaa uskoa toisen mahdollisuuksiin.
Omalla valmentajalla Frantz Krugerilla oli myös tärkeä rooli, sillä hän antoi minulle tilaa käydä prosessia läpi. Meidän suhteemme on aina perustunut luottamukseen, ja siksi uskalsin kertoa myös lopettamisajatuksista ja siitä, että olen tosi väsynyt käymään tätä ”taistelua”. Hän sanoi olevansa siinä ja että tullaan olemaan ystäviä, mitä tahansa tapahtuukin. Minun tarvinnut pelätä hylätyksi tulemista. Tämä on ehkä hienointa, mitä toiselle voi sanoa vaikeassa tilanteessa.
Henkisen valmentajan kanssa teimme paljon töitä tunteiden kanssa, ja hän on opettanut minua kohtaamaan ja hyväksymään kaikki tunteet. Tunnetyöskentelyn taitoja pitäisi opettaa kouluissa!
Luin myös paljon tarinoita miten muut ovat kohdanneet vaikeudet ja päässeet eteenpäin entistä vahvempina ja sain niistä voimaa. Mm. elämänkerrat ovat tähän loistavia, koska sieltä saa täydemmän kuvan ihmisen elämästä. Usein joku henkilö tunnetaan onnistumisista, mutta emme tiedä, mitä kaikkea menestyksen taakse verhoutuu.
Koen saaneeni niin paljon apua, että itselle on kasvanut entistä suurempi halu auttaa taas vastavuoroisesti muita. Se on yksi syy, miksi olen kertonut omasta prosessista, ettei samoja asioita pyörittelevien tarvitse tuntea olevansa yksin. Kukaan meistä ei ole yksin, vaikka se siltä monesti vaikeuksien keskellä tuntuukin.”
“Suurin muutos on sallivuus itseä kohtaan, koska olen ollut todella ankara itselleni.” –Sanna Kämäräinen
Miten loukkaantuminen ja siitä seurannut oma henkinen prosessisi ovat vaikuttaneet elämänasenteeseesi ja elämääsi?
”Tony Robbins on sanonut: “trade your expectations for appreciation and your whole world changes” (vaihda odotuksesi kiitollisuuteen, ja koko maailmasi muuttuu). Tämä on totta. Tuska kumpuaa paljon sieltä, että omat odotukset eivät täytykään. Ihmeitä on alkanut tapahtua, kun olen vähentänyt odotuksia ja lisännyt arvostusta ja kiitollisuutta. Tälle vuodelle otin yhden kantavan teeman: ILO. Sieltä käsin olen tehnyt päätöksiä, enkä ole ikinä voinut paremmin. Luulen, että tajuan edes vähän, mitä prosessista nauttiminen oikeasti tarkoittaa.
Suurin muutos on sallivuus itseä kohtaan, koska olen ollut todella ankara itselleni. Esimerkiksi käsitteet sisäinen kriitikko ja sisäinen viisaus ovat saaneet ihan uuden merkityksen, kun niiden kanssa on tehnyt syväsukelluken omaan sisäiseen maailmaan. Se tuo tietoisuuteen asioita, jota parantavat koko pakettia: kehoa, mieltä ja sielua.
Osaan pyytää apua ja näyttää heikkoutta, mitä en ole nähnyt olevan hyväksyttävää kovassa urheilumaailmassa. Mitään pahaa ei kuitenkaan ole tapahtunut, päinvastoin, sillä ihmiset nousevat auttamaan.
“Vaikka edelleen tapahtuu kaikenlaista, niin jotenkin on sellainen rauha ja hiljainen tieto, että kaikki menee hyvin.” –Sanna Kämäräinen
Välitän vähemmän siitä, mitä muut minusta ajattelevat. En ole uskaltanut olla täysillä minä, koska pelkäsin olevani aivan liikaa.Liian puhelias, liian äänekäs, liian näkyvä. Minulla on ollut kova miellyttämisen halu, enkä ole halunnut ärsyttää ketään, joten olen koittanut sopeutua ja olla vähän vähemmän isoissa porukoissa. Nyt ymmärrän, että jos minun olemiseni ärsyttää jotakuta, kun tarkoitukseni ei ole satuttaa ketään, niin sillä ihmisellä on siten mahdollisuus tarkastella itseään, että miksi siitä triggeröityy. Psykologian opiskelu ja ihmisen käyttäytymisen ymmärtäminen on tuonut tähän apua. Oloni on vapaampi ja uskallan ilmaista itseäni laajemmin.
Kun urheilukupla puhkesi, minulle aukesi uusia maailmoja, joiden olemassaolosta en tiennyt mitään. ”Ai tällaistakin on olemassa”, oli viime kesän ehkä eniten käyttämäni lausahdus. Maailma olikin täynnä mahdollisuuksia, joita en ollut ennen tiedostanut.
Lisäksi elämään on löytynyt sisältä sellainen syvä luottamus. Vaikka edelleen tapahtuu kaikenlaista, niin jotenkin on sellainen rauha ja hiljainen tieto, että kaikki menee hyvin.”
“Minä en ole ajatukseni, en tunteeni, en kehoni.” –Sanna Kämäräinen
Mitä olet oppinut itsestäsi ja elämästä kokemustesi myötä?
“Minä en ole ajatukseni, en tunteeni, en kehoni. Vanhat tavat olla minä ovat rikkoutuneet, ja olen upealla matkalla selvittämässä sitä, kuka oikeasti olen.
Tietoisuuden laajeneminen tuo oppia toisensa perään. Olen oppinut tunteista, uskomuksista ja rajoittavista uskomuksista, egosta, unelmista, uudenlaisesta tavoitteiden asettamisesta, kutsumuksesta, ihmisten hyvyydestä, menetyksestä ja menestymisestä.
Myös kirjoista luetut viisaat lauseet elämästä ovat saaneet syvempää merkitystä.”
Miksi teet sitä, mitä teet?
”Pysähdyin kolme vuotta sitten ensimmäisen kerran kunnolla tämän kysymyksen äärelle, ja sieltä osa asioista on muuttunut. Silloin kirjoitin:
– Tämä on kutsumukseni.
– Näin palvelen parhaiten yhteiskuntaa.
– Haluan selvittää kuinka hyvä voin olla ja näyttää muille, mihin sisimmässäni tiedän pystyväni.
– Palo sisälläni käskee tekemään tätä.
Minulla on ollut valtava palo sisällä urheiluun, mutta se ei aina lähtenyt terveistä lähtökohdista. Jälkeenpäin olen tajunnut, että tietynlainen (sisäinen) pakko suorastaan ajoi tekemään urheilua liiankin kanssa ja riittämättömyyden tunne puski harjoittelemaan kaiken varalta aina vähän enemmän, ettei menestyminen jäisi ainakaan omasta työstä kiinni. Sitten kun asiat eivät menneet kuten halusi, niin ”mikään mitä teen ei riitä, minä en riitä” -mentaliteetti vasta pääsikin valloilleen, koska olin yrittänyt tehdä kaiken täydellisesti, kuten huippu-urheilijan kuuluu.
Nyt kirjoitan:
– Tämä on osa polkuani ja kutsumustani, ja näin tällä hetkellä parhaiten ilmennän itseäni. Sydämelläni on vielä laulu laulettavana.
– Urheilun kautta voin tuoda iloa ja inspiroida ihmisiä, ja saada kauttani kulkevan viestin kuuluviin.
– Haluan näyttää toisenlaisen tien tehdä (huippu-)urheilua, syvästi itseä ja kehoaan kunnioittavalla tavalla. Omien rajojen haastaminen on mahdollista tehdä hieman lempeämmällä tavalla.
– Urheilu on minun välineeni oppia asioita itsestä ja universumista.
Opit nostattavat jatkuvasti tunteita tarkasteltavaksi ja hyväksyttäviksi. Uskon, että tukahdetut emootiot aiheuttavat vastustusta ja jännitteitä, ja ne ovat supistavia energioita. Minä haluan olla auki, ja siksi nykyään harjoittelen kiittämään, kun minulle tuodaan esimerkiksi epäonnistumisen pelon tai kritiikin ja arvostelun pelon tunteita kohdattaviksi. Vaikka näitäkin olen käsitellyt paljon, niin silti niitä tulee eri kerroksista pintaan.
Niin kauan kun vastustan tilannetta, se jatkuu. Sanonta ”laivat purjehtivat satamaan tyynen meren halki” on niin totta minulle. Mitä siunaus ikinä se oma laiva onkaan, niin vastustus aiheuttaa myrskyä, jolloin laiva ei pääse perille. Vastustamattomuus tyynnyttää meren. Ei tämä aina onnistu, mutta olen hyvä harjoittelemaan ja jos jotain urheilu on opettanut, että mitä tahansa voi oppia, jos sitä jaksaa harjoitella.
Minun ei myöskään tarvitse todistaa tai näyttää enää kenellekään mitään. Minä olen arvokas tällaisena. Minun ei ole enää pakko urheillla, mutta olen kiitollinen, kun saan.”
Kuka tai mitä olisit ilman tätä kokemusta?
”Valmentajani sanoi minulle keväällä, että olen täysin eri ihminen, kuin syksyllä 2015. Kasvu on ollut valtava ja että nyt näen isomman kuvan.”
“Ei tarvitse olla reipas ja ajatella koko ajan positiivisesti. Itse olin niin hyvä tsemppaamaan itseä, että tajusin vasta myöhemmin liimaavani hyviä ajatuksia ahdistavien ajatusten ja tunteiden päälle.” – Sanna Kämäräinen
Jos joku kamppailee juuri nyt vaikeiden asioiden keskellä ja mieli sukeltaa, mitä haluaisit sanoa hänelle?
“Jos voisin antaa ainoastaan yhden neuvon, niin se olisi: puhu, kerro ja/tai kirjoita kaikesta siitä, mitä on mielen päällä – ystävälle tai perheenjäsenelle tai vaikka päiväkirjalle. Itselleni vertaistuki oli supertärkeää, eli että sain jutella jonkun sellaisen kanssa, joka oli käynyt läpi samantapaisia asioita.
Hae myös mahdollisuuksien mukaan ammattiapua. Itselläni henkiset valmentajat ja myös psykoterapia oli isossa roolissa omassa prosessissa.
Tiedän omasta kokemuksesta, miten vaikeaa voi olla paljastaa sisintä ja sitä miltä oikeasti tuntuu. Tee se vaikka pelottaa, sinulla on lupa tuntea! On niin tärkeää tuntea tunteet, etteivät ne pakkaudu sisälle. Mitään pahaa ei tapahtu, kun olet rohkeasti aito sinä. Se tuo vapautta ja helpottaa, edes vähän, ja se on alku.
Ei tarvitse olla reipas ja ajatella koko ajan positiivisesti. Itse olin niin hyvä tsemppaamaan itseä, että tajusin vasta myöhemmin liimaavani hyviä ajatuksia ahdistavien ajatusten ja tunteiden päälle, sen sijaan, että olisin kysynyt mitä sanottavaa niillä on minulle.”
Jos joku läheinen kamppailee vaikeiden asioiden kanssa, mitä hänelle kannattaa sanoa?
“Tämä on varmasti todella yksilökohtaista, mutta ainakin jos sanoo, että on tukena ja auttaa no matter what, ei voi mennä pieleen.
Minulle parasta oli, kun annettiin tilaa olla surullinen ja tuntea tunteita ja purkaa ajatuksia tunti toisensa perään. Myös läheiseltä vaatii kärsivällisyyttä kuunnella ja käydä samoja asioita läpi kerta toisensa jälkeen.
Minulle tuli myös helposti olo, että omat murheet eivät ole niin isoja maailman katastrofien mittakaavassa, että viitsiikö niistä edes puhua. Kuitenkaan en ikinä aliarvioisi kenenkään toisen murhetta. Siksi on hyvä kannustaa toista puhumaan, mutta ei painostaa. Apua ei kannata tuputtaa, jos toinen ei sitä ole valmis ottamaan vastaan. Kunhan toinen tietää, että juttukaveri on olemassa, kun sitä tarvisee.”
Miten voimme tsempata sut parhaaseen fiilikseen ja sitä myötä pitkään kiekkokaareen EM-kisoissa?
“Uskon vahvasti, että asiat tapahtuvat, kuten niiden on tarkoitus, joten toivomalla mulle parasta mahdollista tulosta korkeimman parhaan mukaan. Hyvät ajatukset ja energia löytävät aina tiensä perille vastaanottajalle!
Haluan vielä korostaa, että juuri tämä urheilussa onkin hienoa, että opetellaan kannustamaan kaveria. Samaa lämpöä kun antaa ystäville ja työkavereille ja vaikka ihan tuntemattomillekin heidän pyrkimyksissään, niin maailmasta tulee hurjan paljon parempi paikka!”
Kannustuksia voi lähettää sekä Sannan kisatunnelmia ja sisäistä viisautta seurata Instagramissa: @sannakamarainen
