Rakkaan ihmisen lämmin halaus tuntuu ihanalta. Halaus on myös lempeä lääke kipuun, stressiin, ahdistukseen, suruun – ja parisuhteenkin karikoihin. Jos et ole innokas halailija, niin lue tästä 10 syytä, miksi elämäsi tärkeitä ihmisiä kannattaisi halata useammin.
1) Halaus tekee onnelliseksi. Halauksen aikana aivoissamme erittyy oksitosiinia, joka saa aikaan hyvän olon tunteen.
2) Halaus lievittää stressiä. Kunnon halaus vähentää veren kortisolia, jota erittyy stressaavissa tilanteissa.
3) Vauvoille halaukset ovat yhtä tärkeitä kuin vesi ja ruoka. Harvardin yliopiston tutkijoiden mukaan halaaminen auttaaa pikkulapsia kortisolitasojen säätelyssä. Stressihormonitason sääteleminen on tärkeää, jotta lapsi voisi kehittyä normaalisti.
4) Halaus auttaa onnistumaan opinnoissa. Jos opettaja koskettaa oppilasta kannustavasti, tämä on todennäköisesti aktiivisempi tunnilla.
5) Halaukset auttavat urheilijoita pärjäämään paremmin. Kalifornian yliopisto, Berkeleyn tutkijat huomasivat, että urheilujoukkueella on paremmat mahdollisuudet voittaa, jos sen jäsenet osoittavat toisilleen kiintymystä.
6) Halaus päivässä pitää lääkärin loitolla. Halaus aktivoi kateenkorvaa, joka säätelee valkosolujen tuotantoa. Valkosolut huolehtivat elimistömme vastustuskyvystä ja suojelevat meitä sairauksilta.
7) Halaus auttaa taistelussa tauteja vastaan. Carnegie Mellon -yliopiston tutkijat osoittivat, että ne sairastuneet, joita halattiin, selvisivät taudista muita lievemmillä oireilla ja paranivat nopeammin.
8) Halaukset hellivät sydäntä. Pohjois Carolinan yliopiston tutkimuksessa huomattiin, että pitkä halaus saa veren virtaamaan paremmin ja laskee veren kortisolitasoa. Samalla sydämen syke rauhoittuu.
9) Halaava pari on onnellinen pari. Jos pariskunta halailee usein, heillä on veressään tavallista enemmän oksitosiinia.
10) Halauksella voit kertoa sanattomasti, että välität ja rakastat. Psykologian professori Dacher Keltner Kalifornian yliopisto Berkeleystä sanoo, että tunnistamme rakkauden ja välittämisen tunteet jo pelkästä kosketuksesta. Lämmin halaus voi siis olla täynnä rakkautta.
Koen, että metsä on aina meditaatiossa. Se on hiljaa ja ilman mieltä.
Muistan hyvin hetkiä, joissa olen mennyt metsään. Kaikki on levännyt hiljaisuudessa paitsi yksi asia: mieleni, joka värissyt ja kuplinut ajatuksia tulevasta, menneestä ja haluistani. Kehonikin on ehtinyt jo rauhoittua ihmiselle lajityypillisessä ympäristössä – luonnossa. Mieleni on kuitenkin hangannut vastaan. Lopulta sopivan ajan kuluessa toki mielikin olisi antautunut luonnon hiljaisuudelle ja aistittavalle todellisuudelle tässä ja nyt.
Hiljaisuudelle antautumiselle on myös oikopolkuja. Sinullakin on varmasti omasi. Esittelen pian kaksi hyvää polkua, joita voit kokeilla seuraavan kerran, kun olet talvisessa metsässä.
Talvinen metsä on minusta myös erityisen hyvä paikka meditaatioon uppoutumiseen.
Koen, että kesällä tuo meditaatio on toki yhtä lailla metsässä läsnä. Kuitenkin kaikki se vihreys, elävyys, elämä ympärillä ja kasvukausi saavat ainakin oman olemukseni virittäytymään paljon myös kehollisiin ja elinvoiman aistimuksiin.
Silmät kiinni
Hyvässä ja turvallisessa paikassa sulje silmäsi. Rentoudu. Aisti kuitenkin luonto ympärilläsi, vaikka silmäsi ovat kiinni. Tunne kehosi hengitys. Tunne ympärilläsi oleva luonnon tyyneys.
Huomaa tätä ympäröivän tyyneyden pintaa vasten kaikki mahdolliset olemuksesi porinat, täpinät ja kuplimiset. Ehkä huomaat kuten minä, että mieli / ”minä” on ainoa porina luonnon hiljaisuuden ja tyyneyden valtavuudessa.
Ole hyväksyen tietoinen tästä.
Anna sitten luonnon hiljaisuuden ja meditaation uppoutua syvälle olemukseesi. Se kuitenkin on äärettömästi sinua suurempi ja syvempi. Anna sen vaikuttaa itseesi. Altistu. Antaudu.
Ehkä koet, että haluat myös päästää tästä mielestä / ”minästä” irti. Haluat antaa sen mennä menojaan. Ehkä haluat antaa itsesi täyttyä luonnosta ja olla hiljaa samassa ikuisessa meditaatiossa kuin lumen pukemat puut, kalliot, jää, maa, taivas…
Itse tykkään tehdä tällaisen hiljaisuuteen uppoutumisen erityisesti retkijakkaralla istuen. Toki voit kokeilla sitä myös seisten.
Silmät auki
Miten sen meditaation määrittelekään. Yksi määritelmä minusta on: meditaatio on todellisuudessa tässä ja nyt olemista, joka tarkoittaa samaan aikaan, että ei ole huomiollansa uppoutunut mieleen. Tuohon mieleen, jossa ikuisesti ajatukset hyvää hyvyyttään pörräävät ja suunnittelevat tulevaisuutta ja perkaavat menneisyyttä. Tehköön mieli itse hommansa, mutta ilman minun aktiivista huomiota, jotta saan nyt vain olla ja levätä.
Aistit voivat kutsua sinut tällaiseen mielettömään nykyhetkeen.
Katso ympärillesi. Löydät usein luonnosta kauneutta. Etenkin silloin, kun aurinko valollaan kylvettää lumista metsää. Anna itsesi altistua tälle kauneudelle. Ole herkkänä kauneuden äärelle. Anna sen todella vaikuttaa sinuun.
Sillä hetkellä, kun uppoudut aistimaan kauneutta, niin huomiosi ei ole uppoutunut mieleesi. Et yksinkertaisesti edes halua pohtia tulevaa tai mennyttä, kun luontoaistimuksissa, tässä ja nyt, on niin suuri imu ja mielihyvä. Mikään mielessä kuviteltu nautinto tai uhka ei voita tuota suurta kauneudesta syntyvää mielihyvän täyteistä imua. Olet ankkuroitunut todellisuuteen. Olet elossa. Olet meditaatiossa.
Usein kaunis luontokokemus voi spontaanistikin vain repäistä läsnä aistittavaan todellisuuteen. Nyt pyrit herkästi löytämään sitä itse. Tätä kauneuden herkkää aistimista voit myös kokeilla kohdatessasi sinulle tärkeitä ihmisiä.
Voisi ajatella näistä kahdesta pienestä tutkimuksesta seuraavaa: silmät kiinni ollessasi pudottaudut syvälle tyyneen olemiseen. Silmät auki ollessasi uppoudut syvälle luonnon kauneuteen. Kummassakin hetkessä unohdat mielesi ja minäsi.
Hyviä seikkailuita talvisen metsän taikaporttien kanssa!
Pääsin aikanaan unelmatyöhöni rekrytoijaksi kansainväliseen konsultointiyritykseen. Olin onneni kukkuloilla, rakastin työtäni ja samanhenkistä hr-tiimiäni. Olimme huippuporukka, koko yrityksen ”sykkivä sydän”, kuten vitsailin tiimilleni. Yhtenä tavallisena keskiviikkona esimiehemme ilmoitti, että suurin osa tiimistämme menettää nykyisen työnsä pian alkavissa yt-neuvotteluissa. Shokki. Pommi. Epäusko. Ärtymys. Ei! Eihän meitä voida irtisanoa, sykkivää sydäntä! Matkani työelämässä jatkui, ja kaikki meni luonnollisestikin aivan hyvin, kuten aina lopulta.
Useimmat meistä kokevat työuransa aikana vähintään yhden irtisanomisen. Joillekin se on pikku juttu, toisille elämän suurin kriisi. Ole armollinen omille ja muiden irtisanottujen kokemuksille.
Jokaisessa lopussa on uuden alun siemen. Jokaisen pisteen jälkeen alkaa iso kirjain. Jokaisessa pettymyksessä on kasvun paikka.
Tuttuja hylätyksi tulemisen tunteita
Olet 8-vuotias. Seisot yksin pesäpallokentän laidalla. Tällä liikuntatunnilla pelataan pesäpalloa. Kavereita valitaan, ja sydämesi hakkaa rivissä. Sinut valitaan jälleen viimeisten joukossa joukkueeseen. Häpeät itseäsi, ja toivot olevasi jossain muualla.
40 vuotta myöhemmin työpaikalla: Saat kutsun esimiehen huoneeseen tavallisena torstaipäivänä. Sydän alkaa hakata, onhan firman talousvaikeuksista jo puhuttu.
Kuulet sanat jostain sumeana: ”Joudun valitettavasti kertomaan, että ikävä kyllä emme voi enää pitää sinua täällä hyvästä työpanoksestasi huolimatta.” Kyyneleet yrittävät tulla, mutta piilotat ne. Tai raivostut. Tai ehkä mikään ei tunnu miltään.
Tunteiden vuoristorata on täysin normaali osa muutosprosessia
Lähiviikkoina tunteet seilaavat vuoristorataa: olithan itsekin jo miettinyt lähtemistä. Et oikein viihtynyt. Öisin heräilet eikä ruokakaan oikein maistu. Mikään ei huvita. Töitä ei jaksa hakea. Pelkäät, saatko edes enää ”tällä iällä” töitä.
Mietit, onko sinusta enää mihinkään, kun et työnantajallekaan enää kelvannut. Ihmettelet reaktiosi vakavuutta, mutta et oikein pysty puhumaan kenellekään. ”Kyllä tässä pärjätään.”
Pelot reaktioiden takana
Moni meistä pelkää torjutuksi tulemista. Pesäpallojoukkueeseen valinta viimeisenä voidaan kokea torjuntana. Irtisanominen voidaan kokea hylkäämisenä. ”Tässäkö kiitos 30 vuoden työpanoksesta?”.
Reaktion voimakkuuteen vaikuttaa, miten ihminen on käsitellyt aiemmat hylätyksi tulemisen kokemuksensa – vai onko ne painettu itsen sisälle pimentoon? Irtisanomistilanteessa ne saattavat tulla esiin.
1. Toivota kaikenlaiset tunteet tervetulleiksi
Anna itsellesi lupa surra. Älä yritä liian nopeasti mennä eteenpäin, jos todellisuudessa olet katkera, vihainen, surullinen, toivoton tai häpeät. Käsittelemättömät negatiiviset tunteet heijastuvat helposti uusiin työnhakuprosesseihin, etkä erotu eduksesi. Ota kaikki tunteesi sellaisena vastaan, kun ne tulevat.
Hanki tukijoukkoja, jotka jaksavat kuunnella sinua. Puhu, jos se auttaa. Liiku, koska se auttaa. Nuku paljon, jos väsyttää. Salli itsellesi vuoristorata: tänään masentaa, huomenna ilo on pinnassa.
Jonain päivänä huomaat suunnittelevasi innolla uudenlaista työtä, ja olet jopa onnellisempi kuin ennen irtisanomista.
2. Kohtaa tosiasiat
Pohdi rauhassa, miten haluat kertoa potkuista ystäville ja tuleville työnantajille. Mitä vastaat, kun rekrytoija kysyy: Miksi lähdit aiemmasta työpaikastasi? Tärkeää on antaa neutraali ja tulevaisuuteen suuntautunut vastaus. Älä lähde haastattelussa purkamaan pettymystäsi. Hakeudu vertaisryhmiin: työnhakijoiden sparrausryhmät ja töitä hakevat ystäväsi. Häpeään ei ole syytä, vaikka se saa usein ihmiset piiloutumaan kotiin.
3. Muista kaikki hyvä
Mieti, mitä opit koko prosessista ja itsestäsi? Kysy itseltäsi: Mitä hyvää tästä seuraa? Mitä muuta hyvää voi seurata, mitä en osaa edes vielä aavistaa?
Ajatus siitä, ettei tästä seuraa mitään hyvää, on vain ajatus. Ei totuus.
Jos mieli on maassa, listaa joka päivä asioita, mistä voit kaikesta huolimatta olla kiitollinen. Mikä kaikki on hyvin? Harjoituksen avulla kehon ja mielen hormonicoctail muuttuu stressaavasta mielihyvää tuottavaksi.
Vaikkei sitä 8-vuotiasta lasta valittukaan ensimmäisenä pesäpallojoukkueeseen, se ei tarkoita lapsen olevan huonompi tai vähemmän rakastettava kuin muut. Kuten irtisanomisissa, kaikkia ei vain voida valita ensimmäisenä.
Sydämesi on viisas, ja se tietää ajan kanssa, mitä seuraavaksi kannattaa tehdä. Luota omaan kykyysi selviytyä, olethan tähänkin asti selviytynyt kaikista aallokoista elämässäsi.
Liittolaisesi oman näköisen elämäsi luomisessa,
Riikka
Ps. Olen iloinen saadessani avata oman näköisen elämän luomisen vinkkejä viikolla 17 (2019) ilmestyvään kirjaani, jonka teemana on oman tehtävän, vahvuuksien ja intohimojen löytäminen.
Kuuntele maaliskuussa 2019 pitämäni FB-live: Urakriisistä unelmatyöhön – kohti omannäköistä työelämää tästä.
Lue lisää siitä, miten luot itsellesi onnellisen työelämän Montevistan sivuilta tästä.
Syyllisyys, vanha ystäväni, seuraa mukanani kaikkialle. Vuorille vaeltamaan, helteisiin päiväuniin, unelmapäiviini.
Uneksin vanhoista ystävyyssuhteista, joissa sukset menivät myttyyn. Ihmisistä, joiden kohdalta olen lähtenyt toiseen suuntaan. Olen kääntynyt joidenkin kohdalta siksi, että oletusasetus on ollut, että kun ystävä on kuunnellut minun juttujani vartin, puhutaan loppuaika hänestä.
Tai jos toinen on halunnut omistaa, tai ollut kiinnostuneempi omasta käsityksestään minusta kuin siitä, kuka minusta on kasvamassa.
Syyllisyys tulee öisin; tunnen, miten joku olisi odottanut, vieraskin ihminen, minulta jossakin tilanteessa sellaista, mitä en ole ymmärtänyt antaa. Olisiko pitänyt tehdä niin, näin vai noin? Syyllistyvä syyllistää joskus itse, koska ei ole löytänyt vapautta syyllisyytensä kanssa.
Syyllisyydestä ei tarvitse päästä eroon – ja silloin se muuttaa muotoaan
En usko, että syyllisyydestä tarvitsee päästä eroon. Se, joka haluaa päästä syyllisyydestä eroon tai uskoo, että syyllisyys on huono tunne, lienee syvästi syyllisyyden ajama.
Vanha ystäväni syyllisyys oli aina työpaikoillani mukana. Miten paljon se löysikään peilejä toisten katseista, eleistä, sanoista. Syyllisyyttäni ei tyynnyttänyt mikään. Mikään määrä työtä ei saanut sitä hiljenemään – jos se hyytyikin hetkeksi, ahdistus alkoi heti. Syyllisyys ja levollisuus eivät ole ylimpiä ystävyksiä.
Ja siinä se juttu juuri onkin. Uskon, että syyllisyys on peitetarina, naru joka pitää leijaani puuhun sidottuna sen sijaan, että se nousisi kohti keveitä pilviä.
Syyllisyys on portinvartija; aina kun olet antamassa itsellesi jotakin lempeää, totta tai ihanaa, liitämässä korkeuksiin, avautumassa ja syvenemässä yhteydessä ja luottamuksessa itseesi, syyllisyys alkaa tivata, oletko nyt ihan varman varma? Et voi mennä minnekään ennen kuin olet sovittanut tämän syntisi, ja tuon.
Niin kauan kuin jotakin on hampaankolossa, et voi rakastaa itseäsi. Jos olet loukannut toista – vaikka et edes tietäisi miten – et voi tuntea levollisuutta ennen kuin heittäydyt täysillä peliin, kiemurtelet, kelpaat, sovittelet.
Se on peli, jota en enää pelaa.
Ennen uskoin syyllisyyttä. Niin kovasti työtä tekemällä, ainaisella kiltteydellä ja empatiani ihan loputtomalla jakamisella ”lunastin” itselleni jotakin: lupaa, sovitusta, anteeksiantoa – koska sisälläni luulin, että jotakin vikaa tai vääränlaista minussa on.
Luulin, että syyllisyydestä pitää päästä eroon; sen esiinmarssi oli merkki siitä, etten vieläkään ollut oivaltanut oikeita asioita, tehnyt oikeita valintoja tai löytänyt tasapainoon itseni kanssa.
Nummea tänään kohti huikeita turkooseja vesiä kävellessäni ajattelin ystävää, jota en nähnyt ennen matkaa. Ystävä taisi loukkaantua; hänellä oli ollut vaikea hetki. Mutta en usko, että ystävä tarvitsi välttämättä juuri minua.
Jos hän olisi tarvinnut juuri minua, kaikkineni, hän olisi ehkä tiennyt ja ymmärtänyt syyn, miksi en ollutkaan saatavilla. Jos hän olisi kaivannut juuri minua, hän olisi ehkä kertonut sen minulle – tullut lähemmäs loukkaantuneen vetäytymisen sijaan.
Ja silti kannan syyllisyyttä. Siitä, etten ole läsnä ihmiselle, joka ei ole välttämättä läsnä minulle. Niin tuttu vanha kehä. Vedän ihmissuhteissa puoleeni sellaista energiaa, jotta voisin kohdata vanhaa ystävääni syyllisyyttä, ottaa sitä kädestä, ja jatkaa matkaa.
Syyllisyyden tunne on yksi haastavimmista asioista antaa itselleen anteeksi – antaa sen vain olla
Ajattelen, että syyllisyys on yksi haastavimmista asioista antaa itselleen anteeksi. Antaa sen vain olla. Nousta ja laskea, kuin vuoroveden.
Kulttuurissamme on niin syvästi tuhansien vuosien ajan ja erityisesti modernien uskontojen myötä iskostunut jo äidinmaidossa, että a) syyllisyydentunne tarkoittaa että olet huono ja syntinen b) et voi ehkä ikinä saada anteeksi tai jos voit, koko loppuelämä pitää käyttää itsensä vapauttamiseen.
Syyllisyydestä annetaan joskus myös ymmärtää, ettei ”henkinen” tai ”tasapainoinen” ihminen sellaista koe. Voi mikä määrä syyllisyyttä voi sellaisestakin luulosta kummuta!
Syyllisyys on vähän kuin mielen peli: aina kun olet jostakin nauttimassa tai jotain kivaa tapahtuu tai syvennyt yhteydessä itseesi, syyllisyys vyöryy syyttelemään: ”et sä nyt perhana voi tässä mitään nauttia, olet huono ja aiheutat toisille kipua.”
Syyllisyyden kompa on minulle tämä: sitä ei voi eikä tarvitse ratkaista. Ei syyllisyydestä tarvitse päästä eroon. Syyllisyys syventää rakkautta itseä kohtaan, koska se tavallaan kysyy: voinko tämänkin asian kanssa olla omassa sydämessäni ja rakkaudessani, sallia itselleni hyvää?
Voinko olla itseni kanssa myötätuntoisesti kaikessa? Itsensä rakastaminen on haastavinta mitä tiedän siksi että sydämen keskelle, sieluuni saakka, tulee mukaan ihan joka ikinen kokemus, ajatus ja tunne. En jätä itseäni yksin enää minkään asian kohdalla, vaikka se tarkoittaisi sitä, että seuraavan niityn yli minun pitää kävellä ilman tuota toista.
Monta ihmisuhdetta on jäänyt taakse, koska en ole suostunut enää ottamaan vastuuta siitä, ettei toinen rakasta itseään. Ei ole minun tehtäväni olla ketään kohtaan myötätuntoinen. Koko juttu on suuri paradoksi, koska jokainen voi syvästi sallia itselleen rakkautta itseään kohtaan vain itse. Vain itse voi vapauttaa leijansa liitoon. Se, joka ei siihen vielä suostu, voi olla minulle vihainen – ja sen hyväksyminen saattaa olla myötätuntoisimpia asioita, mitä olen kellekään koskaan tarjonnut.
Aina tulee olemaan ihmisiä, jotka eivät ymmärrä minua tai valintojani, vaikka miten rautalangasta vääntäisin. Enkä jaksa enää oikein vääntää rautalangasta – ja muutenkin: saahan toinen kokea juuri niin kuin kokee. Meidän ei tarvitse kokea samalla tavalla – ja siinäkin on syyllisyyden kutsu. Kuinka omilla jaloillani uskallan seistä? Kuinka arvokkaasti, lempeästi ja omaa totuuttani kunnioittaen uskallan olla?
Mitä jos syyllisyyden tunne ei tarkoitakaan, että olet huono, väärässä ja arvoton vaan että on jokin kohta, joka kaipaa itseltäsi myötätuntoa itseäsi kohtaan? No matter what.
Syyllisyys voi olla myös kaunis opettaja: mitä viisautta voin ammentaa niistä kokemuksistani, jotka syyllisyyttä ovat aiheuttaneet? Niilläkään oppitunneilla ei tarvitse istua ikuisesti. Voi nostaa kytkintä ja jatkaa matkaa. Itseään voi katsoa myötätunnolla. Koska se mikä tähän maailmaan tuo iloa ja rakkautta on sinun ilosi ja rakkautesi, kaikki lempeä jota itsellesi sallit – ei se syyllisyys jota kannat.
Syyllisyys on ollut mukana monissa tiukoissa mutkissani – ja niiden jälkeisissä huikeissa maisemissa. En tiedä, lakkaako syyllisyys koskaan nousemasta tajuntani taustakankaalle, mutta en enää pidä sitä merkkinä siitä että jotakin pitää oikaista vaan siitä, että tuuli on nousemassa.
Syyllisyyden kiemurtava tunne saa olla ja kaihertaa, mutta en enää kuuntele sitä minään totuutena mistään. Kutsun sen olemaan kanssani, ja sitten ollaan. Se voi kuulostaa epätäyttymykselliseltä ja helvatun tylsältä mielelle, joka tykkää olla ratkomassa milloin mitäkin henkistelyn ja eheytymisen sudokua.
Syyllisyys on peli, jota en enää pelaa
Ei ole mitään oikeaa tapaa olla ihminen. Ei tarvitse sovittaa mitään voidakseen olla sielunsa kanssa levollisesti. Syyllisyyskin mahtuu kuvaan – ja silloin se muuttaa muotoaan. Kun lakkaa yrittämästä, voi vain olla.
Kenties syyllisyys on sielun lakeija; se ilmaantuu paikalle juuri siinä, missä syvä rakkaus itseä kohtaan on ilmaantumassa paikalle. Kun syyllisyyden ohjaamana ei toimi vaan pysähtyy, on rehellinen itselleen, sille mitä tahdon ja tarvitsen – ja sallii sen itselleen – leija nousee ilmavirran mukana.
Kuva: Unsplash.com
Lämpimästi tervetuloa voimauttavaan valmennukseen tai näkijäkonsultaatioon tästä.
”Kohtele minua hyvin,
sitten kun en enää muista nimeäni.
Sitten kun tämä päivä on sekoittunut eiliseen.
Sitten kun aikuiset lapseni ovat kasvaneet muistoissani pieniksi jälleen,
sitten kun en enää ole tuottava yksilö,
kohdelkaa minua silloinkin ihmisenä.
Välittäkää minusta,
antakaa rakkautta,
koskettakaa hellästi.
Kello hidastaa,
eräänä päivänä se pysähtyy kokonaan,
mutta siihen on vielä aikaa.
Antakaa minulle arvokas vanhuus.”
Syökö sinuakin jatkuvasti tekemättömien asioiden suma, johon ei vaan jotenkin pääse kiinni? Pitikö siivota, mennä lenkille, lähettää veroilmoitus? Pitikö järjestää juttuja puolison kanssa, mennä itse hierojalle tai tehdä työhakemus? Ärsyttääkö? No niinpä.
Yksi yleisimpiä arkistressiä aiheuttava asia elämässä on se, että emme koe suoriutuvamme asioista, joita oletamme muiden meiltä odottavan, tai joita edellytämme itse itseltämme. Luomme itsetuntopaineita itse määrittelemästämme tehokkuuden puutteesta ja halustamme olla muiden hyväksymiä. Tunnistatko tämän itsestäsi?
Pääsääntöisesti syitä asioiden ja tekemisten liialliseen lykkäämiseen on kaksi: mukavuudenhalu tai liian kovat vaatimukset. Voi olla, että se mitä vaadit itseltäsi on arvojesi vastaista tai mielestäsi taitojesi yläpuolella. Ehkä häpeän pelko jarruttaa, jos et onnistukaan asiassa täysin? Voi myös olla, että pelkäät onnistumisesta aiheutuvaa muutosta sinun tai läheistesi elämässä. Näin voi olla, vaikka muutos sinällään olisi positiiviseen päin. Syyllä ei sinällään ole väliä, jos kuitenkin koet asian tekemisen arvoiseksi.
Tyytymättömyys omaan suoritukseen tuottaa itsetuntopaineita, tämä taas ahdistusta ja kamppailustressiä. Stressi väsyttää ja aiheuttaa taas sen, ettei jaksa ja saa aikaiseksi sitäkään vähää. Oravanpyörä, mutta sellainen, jonka pyörimisen voi kääntää toiseen suuntaan. Tässä yksi tapa, joka toimii riippumatta siitä, mistä saamattomuutesi johtuu.
”Jos mies sanoo tekevänsä asian, on häntä ihan turha muistuttaa asiasta joka puolen vuoden välein”
– Idän Viisas –
Life Hack – kielesi muuttaminen
Kielellisyys on ihmisen suurin vahvuus ja samalla heikkous. Kielen kautta hahmotamme maailmaa, itseämme ja toiveitamme. Sen kautta myös arvostelemme ja arvotamme itseämme. Vertailevan, asioita selittävän ja perustelevan mielen olemassaolo ei olisi mahdollista ilman kieltä, ja tämän vuoksi voitkin helpoiten vaikuttaa mieleesi juuri kielen sekä oman puheesi ja ajattelusi sanoittamisen kautta.
Tekisitkö kanssani viikon mittaisen ihmiskokeen? Koe on simppeli, sinun tarvitsee muistaa ja toteuttaa vain kaksi asiaa.
1. Huomisesta alkaen korvaa jokainen ajattelemasi ja sanomasi mutta-sana ja-sanalla. Esimerkiksi:
”Haluaisin mennä lenkille mutta minua väsyttää” muuttuu lauseeksi ”Haluaisin mennä lenkille ja minua väsyttää”
”Pitäisi jutella puolisoni kanssa mutta olen huonolla tuulella” onkin nyt ”pitäisi jutella puolisoni kanssa ja olen huonolla tuulella”
”On hirveä kiire mutta koiran kanssa on leikittävä” on nyt ”On hirveä kiire ja koiran kanssa on leikittävä”
2. Kun ihmiskokeen alkupäässä huomaat unohtaneesi puhua oikeilla sanoilla, älä huolestu, vaan pane tämä vain merkille. Silläkin on merkityksensä, millaisissa tilanteissa käytät automaationa mutta-sanaa ja muita selittelyjä.
Kuulostaako hassulta? No myönnetään, ehkä vähän. Jos kuitenkin keskityt tähän viikon ajan, ajatusautomaatiosi alkavat muuttua. Mielesi ei enää automaattisesti tuota kielteisiä selityksiä ja syitä toiminnallesi, vaan alkaa tukea ja mahdollistaa toivomiasi tapahtumia ja toimintoja.
”KUULOSTAA TOSI OMITUISELTA JA KOKEILEN TÄTÄ VIIKON HUOMISESTA ALKAEN”.
Uravalmennuksessa minulla olleen nuoren tarkkanäköinen ja koskettava kommentti jätti pysyvän muistojäljen. Kuinka monen meistä vielä tarvitsee uupua, masentua tai sairastua ennen kuin olemme valmiita todelliseen muutokseen?
Usein tuntuu, että nykykulttuuria ja yhteiskuntaa ei ole rakennettu ainakaan herkkiä sieluja tai pehmeitä arvoja vaalivia varten. Työelämässä tahti ja odotukset kasvattavat toisiaan. Kaupunkiympäristö tekee kaikkensa täyttääkseen harvat hiljaiset hetket melu- ja valosaasteella. Taskussa värisevä älylaite vaatii jakamatonta huomiota.
Meidän odotetaan olevan jatkuvasti online, vaikka se mitä me kipeästi tarvitsisimme, olisi juuri offline-aikaa.
Monet nykyajalle tyypilliset ilmiöt nähdään yksilöiden vikoina, vaikka vallitseva kulttuuri on niissä vähintäänkin osatekijä.
Voisiko olla, että esimerkiksi moni päihderiippuvainen, masentunut tai burnoutin kokenut on vain yksinkertaisesti liian herkästi tunteva pystyäkseen roikkumaan mukana kilpailussa? Voisiko olla niin, että metsästäjä-keräilijän aivomme kestävät yksinkertaisesti heikosti jatkuvaa paineen alla olemista, pitkäkestoista stressiä ja ainaista ärsyketulvaa?
Meille aistiherkille erilaisia ärsykkeitä täynnä oleva onlinekulttuuri ja rauhaton ympäristö asettavat vielä omat haasteensa. Esimerkiksi yökerhomaisessa ympäristössä selviytyäkseni joudun turruttamaan aistini alkoholilla, jotta herkkä elimistöni ei olisi jatkuvassa hälytystilassa. Onnekseni voin kuitenkin tehdä valinnan ja olla menemättä tällaiseen paikkaan, maksamalla siitä vain pienen sosiaalisen hinnan. Kuitenkin esimerkiksi työelämässä tämänkaltaisten valintojen tekeminen on jo huomattavasti hankalampaa.
Mitä me sitten voisimme itse tehdä?
Jotta voisimme pitkällä tähtäimellä hyvin, me kaikki tarvitsemme lepoa, unta ja joutenoloa. Meidän täytyy uskaltaa tehdä omaa hyvinvointiamme tukevia valintoja tuntematta riittämättömyyttä tai huonoa omaatuntoa. Meidän ei tarvitse hävetä sitä, että haluamme pitää huolta oman elämämme keskeisimmästä henkilöstä, eli itsestämme.
Tarvitsemme aikaa palautumiseen. Tarvitsemme aikaa, jolloin olemme läsnä itsellemme tai muille, ilman keskeytyksiä. Tarvitsemme aikaa, jolloin olemme hyvällä omallatunnolla tavoittamattomissa.
Saattaa nimittäin olla, että kun olemme hetken aikaa olleet tavoittamattomissa, tavoitamme pitkästä aikaa itsemme.
Istumme ystäväni kanssa leivoskahvilla viihtyisän kahvilan ikkunapöydässä. Olemme uppoutuneet keskustelemaan ihmisyydestä, kun ystäväni kahvia hämmentäessään sanoo, että hän haluaisi kaivella lusikallaan sisintäni, sielunelämääni, koska ei tunne minua vielä kovin hyvin. PAM! On melkein korvin kuultavaa, kun läimäisen sisimpäni luukun kiinni. Kiinni se pysyykin kokonaisen vuoden. Olen sitä mieltä, että kenelläkään ulkopuolisella ei ole oikeutta nähdä sisimpääni, ei edes ystävällä! Mikä arkuus!
Seuraavana kesänä olen eräänä iltana kitkemässä kasvimaalla, kun huomaan ajattelevani, että olisihan se mukavaa tutustua sisimpäänsä, tietää, millainen on toisen silmin nähtynä. Rikkaruohojen kitkeminen on kai niin vertauskuvallista, että oivallan tuon. Tulen uteliaaksi, sillä en todellakaan voi sanoa, että tuntisin itseni. Otan kukkapenkistä kimpun kesäkukkia ja hurautan autolla ystäväni luo. Kun hän avaa oven, ojennan kimpun hänelle ja sanon: ”kaiva vaikka lapiolla, nyt olen valmis.”
Siitä alkoi hidas avautumiseni, pitkä ja kapea polku itsetutkiskeluun.
Kyllä, itsetutkiskeluun, sillä ei ystäväni rynnännyt kaivelemaan mitään päivänvaloon, ei osoitellut sormellaan vikojani, ei tallannut jalkoihinsa mitään, mitä näki ja vaistosi. Menin hänen luokseen monia kertoja mielessäni pulma, johon toivoin häneltä ratkaisua. Ei hän koskaan antanut mitään valmista vastausta, ei neuvonut, vaan teki kysymyksen, johon vastausta pohtiessani pulma ratkesi.
Musiikki tuli apuun
Olen aina pitänyt Katri-Helenan kappaleista, erityisesti niiden sanoituksista. Kun ystäväni tuli käymään, hän usein pyysi soittamaan levyä, jolla oli kokoelma Katri-Helenan parhaita. Minä tietysti iloitsin siitä, että hänkin tykkäsi kuunnella Katri-Helenaa. En muista, kuinka kauan tuota jatkui, vuosikausia kylläkin. Sitten erään hänen käyntinsä jälkeen istuin tuvan kiikkutuolissa kuuntelemassa tuota levyä taas kerran, kun äkkiä aloin ”kuulla” kappaleiden sanoja ihan uudella tavalla: ”Missä onkaan henkes siteet, missä voimasi todellinen? Mistä saatkaan mielipiteet, mistä tiedon ja kokemuksen?”
Hei! Noilla sanoillahan ystäväni kenties yrittää herätellä minua katsomaan asioita laajemmasta näkökulmasta, kuin olen tähän asti tehnyt. Tosiaan! Hänhän pitää itse monenlaisesta musiikista, kuuntelee paljon klassistakin. Mikä kärsivällisyyden osoitus! Miten ystävällinen tapa ”herätellä”!
On kulunut vuosikymmeniä tuosta ajasta, ystäväni kuolemastakin jo pitkä aika. Muistelen häntä usein, olen kiitollinen ystävyydestämme, joka antoi niin paljon henkisiä eväitä. Ymmärsin lopulta, että hän halusi minun huomaavan positiiviset puoleni, avaavan luukkuni auki ja antaa valon virrata sisälleni.
Meillä jokaisella on elämässämme opittavana jokin läksy suhteessa itseemme ja maailmaan. Mikä näistä on sinun oppiläksysi?
Ilman epätäydellisyyttä ei ole täydellisyyttä
Aivan kuten valoa ei ole olemassa ilman pimeyttä, niin ei ole täydellisyyskään olemassa ilman epätäydellisyyttä. Kokonaisuus pitää aina sisällään aivan kaiken, myös kaksi ääripäätä ja kaiken siltä väliltä. Perhosen toukka kantaa mukanaan jo koko aikuisen perhosen häkellyttävän kauneuden ja kukan siemen sisältää jo avautuvan kukan väriloiston ja huumaavan tuoksun.
Ilman vastaanottamista ei voi antaa
Vastaanottaminen ja antaminen ovat saman asian kääntöpuolia. Toista ei voi olla olemassa ilman toista. Emme voi hengittää ulos, ellemme ole ensin hengittäneet sisään. Emmekä voi vetää ilmaa sisään, jos emme ole ensin puhaltaneet keuhkoista ilmaa ulos. Pystymme antamaan vain sen verran, mitä olemme vastaanottaneet ja vastaanottamaan vain sitä, mitä olemme antaneet.
Tehokkuus ei synny tekemällä vaan olemalla läsnä
Ollessamme läsnä kussakin hetkessä aivomme rentoutuvat. Silloin muistimme sopukoista pääsee nousemaan edessä olevaan tehtävään liittyviä tärkeitä tiedonmurusia ja kykenemme yhdistelemään erilaisia asioita uudenlaisiksi luoviksi ratkaisuiksi. Ollessamme levollisesti läsnä tekemisissämme aivomme tekevät työtä puolestamme ja toimivat vaivattoman tehokkaasti.
Löytääkseen itsensä on hyväksyttävä, ettei tiedä, kuka on
Löytääksemme vastauksen kysymykseen Kuka minä olen? meidän on ymmärrettävä, että samaistuminen minäkuvaamme vie meitä harhaan. Kun avaudumme sisällämme olevalle hiljaiselle syvyydelle, koemme todellisen minuutemme virtaavan tuossa puhtaassa avaruudessa, mutta samalla tajuamme sen olevan mysteeri. Kukaan meistä ei todella tiedä, kuka syvimmiltään on.
Viisautta ei ole ilman ei-tietämistä Tiedon perusolemukseen kuuluu, että asioita tutkitaan ja uutta tietoa syntyy koko ajan. Emme voi siis tietää mitään varmasti. Mielemme rauhoittuessa löydämme hiljaisen mielemme. Ajatusten sijaan siellä virtaa hyväksymisen energia, joka ymmärtää, ettemme tiedä emmekä edes kykene tietämään kaikkea. Hiljaisen mielen ymmärrys on paljon laajempaa ja syvempää kuin mikään tieto ikinä voi olla.
Rohkeutta ei ole ilman pelkoa Rohkeus syntyy pelosta. Jos ei ole pelkoa, ei tarvita rohkeuttakaan. Pelko antaa meille mahdollisuuden olla rohkeita. Rohkeina näemme ja hyväksymme pelon, mutta jatkamme toimintaamme pelosta huolimatta. Rohkeus saa meidät kasvamaan suuremmiksi ja vahvemmiksi. Rohkeina otamme elämän vastaan kaikkine epävarmuuksineen ja luotamme, että elämä kantaa.
Onnellisuutta ei ole kipeiden tunteiden estäminen, vaan niiden hyväksyminen Tunteet sinänsä eivät tee meille kipeää. Meitä satuttaa se, minkälaisen merkityksen annamme tunteillemme. Kipeidenkin tunteiden hyväksyminen antaa tunteillemme luvan olla olemassa, mutta samalla se antaa niille mahdollisuuden tulla ja mennä, virrata omassa tahdissaan. Kun rajoitamme tunteitamme, rajoitamme itseämme. Vain hyväksymällä kaikki tunteemme voimme olla aidosti läsnä itsessämme ja elämässämme ja tuntea onnellisuuden koko kirkkaudessaan ja merkityksessään.
Vahvuutta ei ole olemassa ilman herkkyyttä
Voima ilman herkkyyttä ei ole vahvuutta vaan kovuutta, joka on itse asiassa hyvin haurasta. Kovuus on haurautta, joka on yrittänyt naamioitua vahvuudeksi. Todellinen vahvuutemme ilmenee vallassa olla käyttämättä voimaa, vallassa olla armollinen niin itselle kuin muille. Kun antaudumme herkkyydellemme, antaudumme myös herkkyydestämme kumpuavalle rakkauden voimalle, todelliselle vahvuudellemme.
Rauhaa ei ole ilman muutosta
Elämä on kiihkeän aktiivinen ja siinä kaikki on koko ajan muutoksessa. Sydän lyö ja veri virtaa. Kukka kasvaa siemenestä, kukoistaa hetken ja lakastuu. Mikään ei pysähdy, mikään ei ole pysyvää. Kun hyväksymme elämän olevan alituista muutosta, tunnemme luottamuksen ja vakauden itsessämme. Kun sitoudumme olemaan läsnä jokaisessa muuttuvassa hetkessä, löydämme mielenrauhan sisältämme.
Muutin Espanjaan melkein viisi kuukautta sitten. Kliseisesti sanoen halusin muuttaa maahan, jossa piisaa valoa ympäri vuoden, ja jossa elämä on sosiaalisempaa ja rennompaa – lähdin siis hidastamaan elämää. Sain mitä toivoin, ja paljon enemmän. Oivalsin, miksi noita asioita ei löytynyt Suomesta.
Jo alkumetreillä rakastuin siihen, että kotikulmillani espanjalaiset tervehtivät ja hymyilevät, vaikka emme tunne toisiamme.Täällä kukaan ei kulje nenä kännykässä kiinni, vaan ihmisiä katsotaan silmiin. Jos yrität ottaa itsestäsi selfien, saat niin uteliaita katseita, että alkaa suorastaan nolottaa kännykälle poseeraaminen. Vaikka täälläkin on vuorokaudessa samat 24 tuntia, ihmisillä on aikaa pysähtyä kadulla juttelemaan keskenään. Iltaisin näen usein naapurukset istumassa kiviaidalla rupattelemassa. Ihmiset ovat myös todella avuliaita. Kerrankin raahatessani 12-kiloista koiran ruokasäkkiä selässäni vanhempi rouva kadulla tarjosi kantoapua.
Täällä Espanjassa ihmiset ovat hereillä. Se on ihanaa. Tunsin, että täällä tulin taas näkyväksi. Sillä on ollut yllättävän suuri merkitys omaan hyvinvointiin. Suomessa voi tuntea itsensä lähes näkymättömäksi, vaikka ympärillä olisi paljonkin ihmisiä. Yksinäisyyden kokemus on hälyttävän yleistä, eikä se aina edes tarkoita sitä, etteikö olisi ketään ystävää tai ihmisiä elämässä. Kaikki vain elävät omissa kuplissaan, ja aika priorisoidaan kaikenlaiselle suorittamiselle.Me olemme harhautuneet aivan sivupolulle siitä, mikä elämästä oikeasti tekee merkityksellistä. Toiset ihmiset.
Yksinpärjääjästä yhdessäpärjääjä
Suomalaisen yhteiskunnan arvot ovat aika ankarat. On kunnia-asia, että pärjää yksin, eikä tarvitse muiden ihmisten apua. Jokaisen tulee olla ”oman onnensa seppä”. Mutta eihän sellaista kukaan jaksa. Ihmistä ei ole luotu pärjäämään yksin.
Olen itsekin ollut oikea prototyyppi yksinpärjääjästä: sekä yksinyrittäjä että sinkku. Olen nauttinut siitä, että olen uskaltanut toteuttaa unelmiani ja elää omannäköistä elämää, ja siihen olen kannustanut muitakin. Edelleenkin olen sitä mieltä, että ei voi tuntea iloa ja tyytyväisyyttä elämään, jos toimii kuin robotti ja tekee vain sen, mitä ulkopuolelta vaaditaan tai painostetaan. Jos ei ole yhteydessä ensin itseensä, tuntee olonsa koko ajan tyytymättömäksi ja on vaikea saada yhteyttä myös toisiin.
Toisaalta nyt olen havahtunut siihen, että vaikka saavuttaisi omat henkilökohtaiset tavoitteensa ja unelmansa, merkityksellisyys tulee vasta siitä, kun voi jakaa asioita muiden kanssa. Täällä minusta, yksinpärjääjästä on tullut yhdessäpärjääjä. On hienoa tehdä ja kokea asioita yhdessä kavereiden kanssa ja saada apua, kun sitä tarvitsee. Elämää eivät määritä täynnä huutavat kalenterit tai käteen kasvanut kännykkä, vaan töistä huolimatta on aikaa tavata ihmisiä kasvotusten, ja usein. Voin kertoa, miltä minusta on tuntunut tänään sen sijaan, että täytyisi kuroa kiinni viikkojen tai kuukausien tapahtumat.
Vähemmän täydellisyyttä ja enemmän iloa
Joskus ihmettelen itsekin, että missä vaiheessa suomalaisilta on unohtunut se tosiasia, että ihmistä ei ole tarkoitettu olemaan yksin. Me olemme geneettisesti edelleen samoja homo sapienseja kuin luolamiesaikoina. Täällä Espanjassa on vielä ”me”. Täällä ymmärretään, että ihminen on sosiaalinen olento, jonka kuuluu elää ja kommunikoida yhdessä.
Suomessa menestys mitataan usein suorittamisessa, tehokkuudessa ja materiassa. Monen mantrana on ”minä, minä, minä”. Mutta individualismi on mennyt överiksi, jos se jättää ihmiset tyhjiksi. Oma tyhjyys ja merkityksettömyydentunne taas synnyttävät häpeää, minkä vuoksi monet tuntevat tarvetta rakentaa kulissielämän someen tai haluavat paeta omaa elämäänsä erilaisiin asioihin, kuten kiireeseen ja addiktioihin. Ne kaikki ovat korviketta yhteyden tuntemiselle muihin ihmisiin.
Entä jos Suomessakin alettaisiin mitata menestys vuorovaikutuksessa ja yhdessäolossa? Alettaisiin vaalimaan iloa. Espanjalaiset keksivät aina jonkin syyn juhlaan, ja siksi juhla- ja pyhäpäiviä onkin tämän tästä sekä kansallisesti että eri kylissä. Aina on hyvä syy kokoontua yhteen suvun ja ystävien kesken. Mitä jos me suomalaiset emme yrittäisi olla aina niin pirun täydellisiä? Mitä jos olisimme vähän vähemmän tehokkaita, mutta huomattavasti iloisempia? Kun olen Life Coachina vetänyt valmennuskursseja, joissa jokainen osallistuja on saanut kurssin alussa kertoa jonkin tavoitteen tai toiveensa, suurin osa on aina halunnut löytää elämäänsä lisää iloa. Ja eikös paras ilo olekin jaettua?
Se, että koko yleinen arvopohja muuttuu, on hidas prosessi, mutta jokainen voi aloittaa sen jo itse, sillä jokapäiväisillä tavoilla, jokapäiväisillä kohtaamisilla ja jokapäiväisillä ihmisillä on merkitystä. Kenen kanssa juttelet päivittäin vai jutteletko kenenkään kanssa, hymyiletkö sinä kenellekään tai hymyileekö sinulle kukaan päivän aikana. Jo pienillä teoilla ja eleillä on suuri merkitys: sillä, että tulemme nähdyiksi ja kuulluiksi. Hymy voi jopa mullistaa jonkun elämän. Ihmisen peilisolut heijastavat kanssaihmisten tunteita jo täysin alitajuisesti. Yleinen kireys tarttuu, mutta niin tarttuu myös ilo.
Me tulemme näkyviksi vasta suhteessa toisiin ihmisiin. Kun vuosia sitten haastattelin erääseen lehteen nykyistä Mielenterveyden keskusliiton toiminnanjohtajaa Olavi Sydänmaalakkaa ja kysyin häneltä hänen mottoaan, hän sanoi: ”Ilman sinua ei ole minua”. Se jäi päähän pyörimään. Nyt tajuan sen.
Helppoja keinoja luoda yhteys muihin:
-Rajoita kännykän käyttöäsi. Kun kuljet kadulla, katsele ympärillesi ja huomioi ihmiset. Kokeile ystävällistä katsetta tai jopa hymyä.
-Rajoita kännykän käyttöäsi. Kun istut kaverisi kanssa kahvilla, keskity häneen.
-Rajoita somea ja varaa aikaa ihmisten tapaamiseen livenä.
-Tarjoa apua jopa tuntemattomalle.
-Pyydä apua ja ota apu vastaan. Älä pelkää jääväsi kiitollisuudenvelkaan, voit auttaa joskus jotakuta muuta.
-Muista, että maailma ei pyöri sinun napasi ympärillä. Myös muilla on samankaltaisia ongelmia, huolia ja huonoja päiviä. Hymyile, tee tilaa, sano jotain ystävällistä.
-Mieti arvojasi: Jos todella arvostat läheisiä ihmissuhteitasi, annatko heille aikaasi?
Jokaisessa ihmisessä asuu avoimuus pimeydelle. Se on kaikkien niiden kohtien läheisyydessä, joiden kanssa olemme haavoittuvia.
Toiveiden, tarpeiden, pelkojen, kaipuun ja heikkouden lähellä. Kaiken sen, mikä on haavoittunut ja jonka tiedämme olevan haavoittuvaa.
Kun koemme jotain, jonka kanssa olemme pelottavan haavoittuvaisia, voimme aina antaa kokemuksemme tulla valon ja rakkauden ravitsemaksi. Tai voimme sen sijaan tukeutua tarjolla olevaan pimeyteen. Voimaan, joka auttaa suojaamaan haavoittuvuudelta ja tarjoaa helpotuksen.
Yksikään ihminen ei ole paha. Silti joillekin haavoittuvuus on niin vaikea asia, että valoa on vaikea sietää. Moni kantaa sisällään yksittäisiä asioita, joiden kohdalla valo torjutaan.
Valon soturit valitsevat olla lempeitä niin omaa kuin toisten haavoittuvuutta kohtaan. Myös suojautumisen tarvetta kohtaan, sillä tietoinen haavoittuvuutensa suojaaminen on tervettä. Kun voi tunnistaa sekä haavoittuvuuden että suojautumisen, ei tarvitse niitä tapoja suojautua ja puolustautua, jotka tekevät hallaa sielulle.
Elämä.
Anna meille rohkeutta kohdata lempeydellä sekin itsessämme, joka on haavoittunut.
Muistuta siitä, että pelko voi kääntää kauniit asiat vastakohdikseen.
Että rakkaus saa rumatkin asiat kukoistamaan ja paljastamaan todellisen luonteensa.
Anna meille tilaisuus olla valon sotureita.
Kurkkaa Aaron uutuuskirja Rohkea elämä, joka kertoo rohkeudesta elää omannäköistä elämää.
Se on yllättävää, miten paljon nykyään puhutaan ravinnosta, dieeteistä ja treenistä ja samaan aikaan miten vähän ulkoilmasta ja luonnosta.
Voit elää kuukausia ilman ruokaa.
Useita päiviä ilman vettä.
Mites ilma ja hengitys? Voit elää vain muutamia minuutteja ilman hengittämistä.
Mitä luulet, vaikuttaako hengittämämme ilma mitenkään hyvinvointiimme? Ja voisiko olla, että sillä on aika iso merkitys minkälaatuista ilmaa hengitämme (sisäilma vai luonnossa)?
Ravinto ja liike ovat toki tärkeitä, mutta usein tuntuu, että unohdamme ne kaikista tärkeimmät:
Uni
Hengitys
Luonnonvalo
Vesi
Niitä ei vain voi oikein myydä pillerissä, parhaat asiat kun tuppaavat olemaan ilmaisia.
Loppuun muutama talvikuva muistuttamaan meitä ihmeellisestä luonnosta, jota voimme kaikki hyödyntää ilmaiseksi!
Luonnollisin versio minusta -blogia sponsoroiBiomed
ps. Viikon valintani blogia sponsoroivan Biomedin valikoimista on D-vitamiini. Vaikka saamme jo aurinkoa, ei se vielä riitä takaamaan meidän d-vitamiinitarvettamme. Ota siis vielä lisänä!
