Etenkin silloin, kun tulee rehelliseksi itselleen ja omille syvemmille tuntemuksille, pääsee kohtaamaan itsessä myös kipeitä kohtia – ajatuksia, tunteita ja kokemuksia. Sydämen polulla motivaatio kohdata itsensä on kuitenkin paljon suurempi kuin silloin, kun seuraa muiden tallaamia polkuja.
Et ole epäonnistunut oman sydämesi polulla, jos välillä tirauttelet. Se kuuluu elämään, ja usein se on paikallaan. Jokainen itketty itku on kuin puhdistava sade, joka tekee sydämen polusta puhtaamman ja selkeämmän.
Olen lähiaikoina tavannut monia, jotka tuskailevat jonkinlaisen tyhjyyden ja tahmeuden olomuodon parissa – ihmetellen sitä ja itseään.
Mihin on kadonnut kaikki se palo, jota ennen tunsi työtään ja elämää kohtaan? Miksei oikein mikään enää kiinnosta? Ihan hyvä olo, mutta silti kummallisen tyhjä ja merkityksetön olo. Kaikki mistä ennen ammensi merkitystä on nyt…. noh, vain ON. Ei tee mieli osallistua mihinkään, ei tee mieli puhua, ei ole oikein mielipiteitä, ei tee mieli neuvoa. Ei tee mieli lukea, ei opiskella uutta. Tekee mieli vain OLLA hiljaa.
Onko elämän liekki sammunut? Pitäisikö huolestua? Onko sitä masentunut?
Yhtä monta on vastausta kuin on kysyjääkin, mutta tarjoan yhtä vastausta, jos se sattuisi helpottamaan mielen hämmennystä.
Uskon, että meillä kaikilla on päämääränä se sama olomuoto, jonka kanssa tänne maailmaan synnyimme – rakkaus. Elämä vie meitä aina takaisin sitä kohti, vaikka kuinka vastustelisimme. Meillä kaikilla on omat esteemme ja haasteemme, jotka pitää ylittää, jotta saavutamme määränpään.
Häpeileville se on turvan luominen ja näkyväksi tuleminen. Syyllisyyttä tunteville se on itsensä rakastaminen ja rajojen asettaminen.
Apatiaan taipuville se on herkkyydelleen antautuminen ja luovuutensa arvostaminen. Surua tunteville se on syvyytensä hyväksyminen ja irtipäästön oppiminen.
Pelokkaille se on vapauden arvostaminen ja itsensä ylittäminen. Himokkaille se on tasapainon löytäminen ja henkisten tarpeittensa täyttäminen.
Vihaisille se on rauhaan rakastuminen ja anteeksiannon oppiminen. Ylpeille se on itseensä keskittyminen ja nöyryyden arvostaminen.
Kun olet rohkeasti ylittänyt jonkin sinua paikoillasi jumittavan haasteen, olet parantanut itsessäsi syvän uskomuksen, ja sisäinen työsi on hetkeksi tehty. Rohkeuden tekojen jälkeen tulee neutraalin suoma tyhjiö. Olotila, jossa ei ole määränpäätä, ei tarpeita, ei suuria merkityksiä ja oppeja, ei muuta kuin olemisen siunattu keveys. Se on kuin kiitos keholtasi, mieleltäsi, universumilta.
Neutraali taso on kehon ja mielen lepopaikka. Se on kuin tyhjä taulu, johon on mahdollisuus maalata uusi, vanhoista uskomuksista vapaa tapa olla ja elää.
Kerroin Tikapuut rakkauteen -kirjassani, miten olen onnistunut parantamaan itsessäni roihuavan ja ihmissuhteitani tuhoavan vihan rauhalla ja rakkaudella ja kyllä – minäkin olin sen jälkeen ihan pihalla. Mielessäni panikoi ego, joka yritti löytää vastauksia tähän päämäärättömyyteen ja rauhaan. Kuka minä nyt olin, ilman tuttua kärsimättömyyttäni ja vihaani ja mitä minun nyt kuuluisi tehdä? Riittäisikö, jos vain olen? Katsoisin, mitä eteeni tuodaan?
Vasta kun ymmärsin neutraalin tunteen tärkeyden, annoin itseni vapaasti olla olematon ja samalla syvästi oleva, mihinkään kuulumaton ja samalla kaikkeen kuuluva.
Lyhennelmä kirjastani: “Neutraalin sisäänpäin virtaava kevyt energia vetää sinut omaan kuplaasi. Apatian tasolla koit olevasi turvaton, mutta neutraalilla tasolla tunnet olevasi turvassa. Eristäydyt kaikesta puskemisesta ja draamasta ja puhut harkiten ja viisaasti. Neutraalius on sallivaa ja joustavaa. Uskomukset ovat pitkälti odotuksia siitä, miten asioiden kuuluisi olla. Kun päästät irti odotuksistasi, niin ongelmat lakkaavat olemasta ongelmia. Kohautat olkapäitäsi, jos joku asia ei toteudukaan.
Neutraalista tilasta kumpuaa suuri voimavara, itsevarmuus. Itsevarman ei tarvitse todistella kenellekään mitään. Sinua ei voi enää mikään uskomus kontrolloida, eikä mikään tapahtuma heilauta sinua voimastasi, sillä olet nyt kotona, voimasi lepopaikassa.
Neutraalilla tasolla löydät luonnollisen rauhan sisältäsi. Olemuksesi on tyytyväinen ja tasapainoinen, raukea ja hyväksyvä. Neutraalilla tasolla kertaat apatian ja surun oppiläksyjä, oppien voiman maailman rauhallisemmista, mutta syvällisimmistä tunteista, ottaen lisää vastuuta itsesi lisäksi koko maailmasta. Neutraalius voi näyttää siksi ulkopuolisen silmin kovin välinpitämättömältä ja surumieliseltä, mutta se on kaikkea muuta.”
Ei meidän koko elämää kuulu täyttää aikaamme tekemisellä ja tietämisellä. Ei aina tarvitse puskea, etsiä, luoda, työstää, jauhaa, analysoida ja parantua. Välillä pitää levätä, hengähtää, olla tyhjänä ja tietämättömänä.
Jos sinulla on neutraali olo, älä vastustele sitä, vaan ole ylpeä itsestäsi ja tekemästäsi työstä ja nauti ansaitsemastasi tyhjästä olosta. Neutraali tila on kuin paasto elämän haasteista. Kun kaikki energia ei mene kaiken ulkopuolisen sulattamiseen, ehtii sulatella omaa elämäänsä ja tehdä tilaa uudelle.
Mikään ei lopu, mitään et menetä, sillä nyt se vasta alkaa. Elämä rauhasta ja rakkaudesta käsin.
Pyysimme teitä lukijoitamme jakamaan ihanan muiston isästä Facebookissa ja Instagramissa. ♥ Tällaisia muistoja te jaoitte:
Isän tuki ja turva, asiassa kun asiassa. Tärkeänä jäänyt mieleen sanat lapsuudesta ja nuoruudesta; ei ole sellaista asiaa, mitä ei uskaltaisi isälle kertoa.
Pelkäsin kummituksia. Isä sanoi; että jos näät kummituksen, niin pyydä se iltakaakaolle. Ajattelin, että no, ei ne kovin pelottavia voi olla, kerta isä ne kaakaolle pyysi. En enää sen jälkeen pelännyt.
Parhaita muistoja ovat metsäretket ja termariin pakatut voileivät. Huolehtiminen, seikkailumieli ja luonnon kauneuden kohtaaminen turvallisessa seurassa.
“Rakastan äitiäsi aina, mutta joskus rakkaus muuttuu. Rakkaus silti pysyy” sanoi isäni, vaikka oli eronnut äidistä ja minä itkin miksi niin kävi. Tämä hetki toi lämmön sisimpääni iskää kohtaan vaikka olin ensin niin vihainen. Rakkaus pysyy ♥
Muistan yhä isän työpaidan tuoksun: halattiin pienenä aina töihin lähtiessä tai kotiin palattaessa. Isä on auttanut minua läpi elämän, aivan pienissä arkisissa teoissa hän näyttää huolenpitoaan ja rakkauttaan.
Nyt pari vuotta sitten maailma murjoi. Isä tunnisti kivun ilman sanoja, ja otti aikuisen tytön syliin ja halasi. En ikinä unohda isän rakkautta.
Pienestä saakka isäni on aina vilkuttanut minulle (kerrostalon 3.krs) ikkunasta kun olen lähtenyt kotiin. Edelleen 28-vuotiaana käännyn vielä parkkipaikalla katsomaan onko hän vilkuttamassa ja edelleen on, joka kerta.
Kun olin pieni tyttö, ehkä 10-vuotias ja iskä lähti aikaisin aamulla työmatkalle. Hän kävi mun sängynreunalla silittämässä päätä, peitteli ja kuiskasi, että “rakastan sinua”. Isäni ei tiennyt eikä edelleenkään tiedä, että kuulin nuo sanat, unen läpi tai havahduin hereille. Hän ei kovin usein suoraan sanonut rakastavansa. Tuo hetki jäänyt mieleeni ja muistelen sitä lämmin olo sydämessä, olen aina tiennyt kuitenkin, että olen rakastettu.
Kun olin pieni iskä lauloi aina iltalalaulun. Se oli hänen itse tekemä. Ei se nuotissa mennyt mutta siihen oli hyvä ja turvallista nukahtaa.
Isälläni oli lapsuudessani aikaa auttaa läksyissä, leikkiä, lukea, elää arjessa aktiivisesti mukana. Nyt samasta läsnäolosta pääsevät nauttimaan lapsenlapsetkin, mitä on koskettavaa seurata.
Se hetki, kun 43- vuotiaana vihdoinkin tapasin biologisen isäni… sitä olin odottanut melkein koko ikäni.
Isä opetti minut ajamaan pyörällä. Piti tarakasta kiinni kun ajoin sitten työnsi vähän vauhtia ja päästi irti. Ja minähän opin ajamaan. Voi sitä riemua!
Sanat, jotka on painuneet syvälle sisälleni ovat: ”mitä ikinä tapahtuisikaan muista, sä olet tärkeintä mulle koko maailmassa.”
Yhteistä lomamatkaa kannattaa yleensä suunnitella huolellisesti. Vaihtoehtoja on valtava määrä ja vasta erilaisiin kohteisiin perehtymällä usein huomaa, mitä matkalta oikeastaan haluaa. Ovatko kohde ja retket sellaisia, joita molemmat haluavat tehdä? Jo ennen matkaa kannattaa tutustua kohteen lähellä oleviin mahdollisuuksiin ja etsiä muiden matkailijoiden kokemuksia.
Matkustamisen sanotaan asettavan parisuhteelle haasteita. Meillä kuitenkin ovat matkat sujuneet pääsääntöisesti todella hyvin. Olemme suunnitelleet matkat huolellisesti, koittaneet valita meille sopivia kohteita ja huomioida toisiamme eri tavoin.
1. Suunnittele hyvin
Matkasta varmasti tulee parisuhteen koetinkivi helpommin silloin, jos kaikki ei mene kuten piti. Jos matkakohde on kaunis ja siisti, luo se varmasti paremman tunnelman, kuin jos perillä kohtaa pelkkää vesisadetta, ruuhkaa ja melua.
Aurinkoisesta ja lämpimästä olotilasta on helpompi jakaa onnellisuutta myös toiselle. Meidän matkoihimme on aina kuulunut luonnonläheisyyttä, mikä osaltaan luontevasti laittaa onnellisuushormonit hyrräämään.
On tärkeää, että matkaan kohdistuvat odotukset eivät ylitä todellisuutta – mieluummin päinvastoin. Toki hankalatkin matkat voivat syventää parisuhdetta, jos niistä yhdessä selvitään voittajina.
2. Huolehdi matkustuspäivistä
Jos kaikki menee muuten hyvin, haasteellisimpia tilanteita tuntuvat olevan siirtymät, ja esimerkiksi pitkät matkat autossa kahdestaan. Pitkinä matkustuspäivinä voi alkaa väsyttämään ja hermot kiristymään, mikä saattaa purkautua ärhäköintinä tai tiuskimisena. Koitamme välttää tätä esimerkiksi suunnittelemalla kohtuullisia ajomatkoja ja tekemällä mukaan hyviä eväitä.
3. Matkalla on aikaa tiedostaa omaa toimintaa
Olen pohtinut, kuinka usein kannattaa sanoa heti suoraan, miltä tuntuu ja mitä ajattelee, ja kuinka usein pidättäytyä sanomasta mieleen ensimmäisenä nousevia ajatuksia. Periaatteeni on ilmaista itseäni mahdollisimman suoraan ja avoimesti. Suoraan ilmaiseminen auttaa minua pysymään selkeänä ja purkaa voimallisia tunnetilojani, jotta ne eivät paisu ja jähmety kehooni.
Jos matkalla esimerkiksi koko ajan joutuu päättämään, mihin mennään syömään, vaikka haluaisi toisenkin osallistuvan päätöksiin, voi asia paisua mielessä ja sen huutaa ulos, kun on jo kurkkuaan myöden täynnä.
Kuitenkin parisuhteessa asioita tulee ja menee, eikä kaikkea kannata aina sanoa ilman pientä harkinta-aikaa. Harkinta-aika voi auttaa huomaamaan, että itsellä oli tunnepohjaista painolastia edellisistä ihmissuhteista ja että oikeastaan omaa asennetta voisi korjata. Tämän jälkeen asiasta voi vähintäänkin kertoa ja keskustella ilman tunnelatausta.
Erilaisista omista toimintamalleista voi tulla tietoisemmaksi kun on poissa kotiympyröistä. Matkustamisen mukanaan tuomat arjesta poikkeavat tilanteet voivat auttaa kasvattamaan itsetuntemusta.
4. Huomioi päivärytmit ja mielihalut
Matkustaessa huomaa hyvin selvästi, sopivatko päivärytmit ja mielihalut kumppanin kanssa yhteen. Esimerkiksi meidän suhteessamme molemmat haluavat ulkoilla ja liikkua päivittäin. Kumpikaan ei innostu baareissa istumisesta iltaisin. Jos mielihalut eivät kohtaisikaan, voisi olla eduksi tehdä asioita myös erillään.
5. Tiedosta roolit
Matkustaessa huomaa, kumpi ottaa ohjat käsiinsä. Huomaan helposti ottavani matkanjohtajan roolin. Parisuhteessa toivoisin kuitenkin miehen olevan sopivasti maskuliininen ja pystyvän osaltaan huolehtimaan käytännön asioista sekä niihin liittyvistä päätöksistä. Matkanjohtajan paikasta voi myös keskustella ja sopia, kumpi milloinkin ja missäkin paikassa toimii enemmän matkanjohtajana, tekee tiettyjä päätöksiä tai hoitaa tietyt asiat.
6. Käytä aikaa toisen huomioimiseen
Minusta parisuhteen kannalta oleellista matkalla on muistaa toisen huomioiminen, esimerkiksi kyselemällä usein, mitä kumppani haluaa tehdä ja miltä hänestä tuntuu. Matkalla voi arkea paremmin keskittyä toisen hellimiseen ja parisuhteen elävöittämiseen.
Matkat parhaimmillaan rikastavat parisuhdetta. Matkustaminen luo yhteisiä elämyksiä ja muistoja. Uusien matkojen suunnitteleminen yhdessä tuo elämään kutkuttavaa innostuksen tunnetta myös silloin, kun ei vielä olla matkalla.
Jos haluaa välttää kasvattamasta hiilijalanjälkeään, voi matkoja suunnitella myös kotimaahan ja naapurimaihin, joihin pääsee vaikkapa junalla.
Asuntovaunuelämää on takana kaksi kuukautta. Maisemat, kulttuurit ja kielet vaihtuvat tiuhaan tahtiin. Matkustaminen avaa kurkistusikkunan erilaisten yhteiskuntien välille, ja etäisyys omaan kotimaahan saa punnitsemaan kansamme tapojen ja normien eri puolia.
Irtaantuminen oravanpyörästä nostaa päivänvaloon oman yhteiskunnan niin hyvät kuin huonotkin puolet. Yhteiskuntaan kuuluminen ja sen palvelut luovat turvaa. Elintasomme on huimasti korkeampi kuin valtaosalla maapallon väestöstä. Meillä on paljon mahdollisuuksia, esimerkiksi ottaa aikaa oman elämäntehtävän etsimiseen ja matkustaa. On arvokasta, että yhteiskunnassamme on toimiva terveydenhuolto, mahdollisuus laadukkaaseen koulutukseen ja melko vahva suomalaisuudentunne.
Nykypäivän yhteiskunta kuitenkin toitottaa yksin pärjäämistä, tuottoisuutta ja esimerkiksi työmarkkinoiden vaatimukset ovat hurjat. Pitää olla moniosaaja ja sosiaalisesti lahjakas. Moni kokee putoavansa työmarkkinoilta vaikkapa introverttiydensä takia jo lähtölaskennassa.
Normit ovat pitkälti pinttyneitä ajatusmalleja ja totuttuja toimintatapoja, eivät absoluuttisia totuuksia siitä, kuinka olla ja elää. Saatamme myös huomata, että olemme pyrkineet kohti tietynlaista työpaikkaa, koulutuspohjaa ja elämänkaarta kyseenalaistamatta, mistä valintamme kumpuavat.
Yksilöiden kannalta ei kuitenkaan ole mielekästä pyrkiä ohjaamaan kaikkia samaan uraputkeen tai perhemuottiin. On tärkeää kysyä itseltään, millainen juuri minun elämäni mahtaisi olla, jos yhteiskunta ei ohjailisi valintojamme.
Mitä menestys tarkoittaa juuri sinulle?
Menestyksen mittarina toimii yhteiskunnassamme pääasiassa raha. Kun ihmisarvo perustuu pääosin titteleihin, saavutuksiin ja taloudelliseen asemaan, luodaan kovat paineet menestymiselle. Unohdamme kuitenkin usein, että menestys voi tarkoittaa eri ihmisille hyvinkin eri asioita. Jollekin menestys voi olla ison firman miljoonabisneksen johtamista, kun taas toiselle vaikkapa oman runokirjan kirjoittamista. Menestyksen määritelmä tulisi aina suhteuttaa menestyjän mukaan.
Yhteiskunnan luomat vaatimukset voivat toimia monelle hyvänä ohjenuorana. Kuitenkin ne luovat helposti paineita, jotka ulottuvat monelle elämän osa-alueelle kuten ihmis- ja parisuhteisiin sekä uraan.
Myöskään tällainen reissuelämä ei varsinaisesti ole sellaista, johon yhteiskuntamme kannustaa. Se on saanut pohtimaan omaa paikkaa yhteiskunnassamme.
Ihminen ei tietenkään voi elää yhteiskunnassa vain saamapuolella, vaan hänen pitää myös osallistua ja antaa – se on pelin henki. On kuitenkin tärkeää hahmottaa, missä kohtaa raja omien valintojen ja yhteiskunnan ohjenuorien välillä kulkee.
Tärkeintä olisi löytää balanssi. Onko yhteiskunnan normien mukainen elämä sinulle paras mahdollinen vai olisiko jokin muu toimintatapa sinulle ominaisempi? Yhteiskuntaan kuuluminen ei velvoita elämään kaikkien normien mukaisesti – on hyvä muistaa, että yhteiskunnan normit ja säännöt ovat kaksi eri asiaa.
Yhteiskunta koostuu aina yksilöistä, eli se on yksilöidensä summa. Voimme siis itse vaikuttaa siihen, miten muokkaamme normeja ja millaisen ilmapiirin haluamme ympärillemme luoda.
Reissun jälkeen toivomme, että teemme valintamme enemmän sydämellä, emmekä yhteiskunnan raameihin itseämme mahduttamalla. Vaikka tapamme elää ja työskennellä eivät kaikilta osin sovi valtavirtaan, se ei haittaa. Se on oma valintamme, jonka olemme monen mutkan kautta oppineet hyväksymään.
Millainen olisikaan yhteiskuntamme, jos jokainen voisi tuntea olonsa arvokkaaksi ja hyödylliseksi tittelistä tai taloudellisesta menestyksestä riippumatta?
Riittämättömyyden kokemus on monelle hyvin tuttu, niin minullekin. Mistä se sitten johtuu? Ja voiko sille tehdä jotain?
Riittämättömyys on ymmärrettävää seurausta siitä, miten meitä lapsuudessa ja nuoruudessa on kohdeltu.
Joillekin meistä riittämättömyys on ennen kaikkea jatkuva olotila, kuin silloin tällöin ilmenevä vieraileva tunne. Tämän kokemuksen juuret ovat monesti syntyneet jo lapsuuden tunneilmastossa.
Ehkä silloin lapseen kohdistettiin kovia, epärealistisia vaatimuksia. Ehkä toinen tai molemmat vanhemmista olivat kovin dominoivia ja kontrolloivia. Ehkä oli hetkiä, joissa häpäistiin ja syyllistettiin.
Moni on niin tottunut näihin kokemuksiin, että niistä on tullut ikäänkuin normaaleja. Luultavasti jokaisessa kodissa on ollut myös hyvää, myös arvokasta ja tärkeää. Harva lapsuudenkoti on pelkästään turmiollinen.
Jos toistuvasti on kokenut esimerkiksi mitätöintiä, eikä kukaan ole puolustanut tai pyytänyt vilpittömästi anteeksi, on riittämättömyyden kokemus hyvin ymmärrettävä. Jotkut ovat oppineet pärjäämään reippaudella, mitään suuria mitätöiviä kokemuksia ei ole, koska siitä on pidetty huoli, ettei tule sanomista. Lapsi on oppinut pärjäämään ja uskoo kelpaavansa, kunhan on reipas ja onnistuu.
Aikamme ihanteet ja vaatimukset ovat kaukana realistisesta, puhumattakaan inhimillisestä.
Sosiaalinen media tuo parhaimmillaan mahdollisuuden löytää yhteyttä, toivoa ja eheytymisen työkaluja. Surullisimmillaan some taas lisää kuilua todellisuuden ja epärealististen ihanteiden välillä. Voi tulla kuva, että joku on aina niin energinen, huonosti nukuttuja öitä ei olekaan ja eväätkin on aina valmiina, luomuna tietysti.
Tai ehkä epärealistiset ihanteet liittyvät henkisyyteen. Ikään kuin henkiset esikuvat olisivat aina seesteisiä, kaiken ymmärtäviä ja päivittäin kolmesti meditoivia ihmisiä, jonka meditaatio on vaan tyyntä rauhaa. Tai ehkä väsyneenä ja hermoheikkona kotiäitinä erehtyy luulemaan, että muiden kullannuppujen äideillä on aina vaan positiivista ja helppoa. Öö, ei.
Mutta jos itseään vertaa tällaisiin ihannekuviin, on riittämättömyyden tunne melko ymmärrettävää. Someen onkin hyvä suhtautua niin, että muistaa, että se ei ole oikeasti koko totuus, eikä sisintään kannata verrata siihen, minkälainen kuva jostain ihmisestä tulee ulospäin.
Riittämättömyys on yleisinhimillinen tunne.
Se muistuttaa siitä, miten elämän edessä ja sen yllättävissä kriiseissä kohtaamme sen, miten vähän meillä todellisuudessa on kontrollia. Elämä tapahtuu tavallaan, ymmärrettävistä toiveistamme huolimatta. Sairastumisen, uupumisen tai minkä hyvänsä kriisin myötä saamme ison harjoituksen: voinko hyväksyä sen, mitä on nyt? Tämä ei todellakaan ole mikään simppeli kysymys, eikä omaa tietään siihen kannata feikata.
Ensin on hyväksyttävä se, että ei hyväksy. Menetyksien ja ”elämä pyytää minua muuttumaan, mutta en ole itse ihan samaa mieltä” -kriisien äärellä on täysin normaalia tuntea vastustusta, pettymystä ja uhriintumistakin, vaikka olisi miten henkisellä tiellä ja järjellä tietäisi, että tämän hetken hyväksyminen olisi ihan viisasta. Hyväksyntää ei voi pakottaa, mutta uskon, että sille voi alkaa avata sydäntään, kutsuen hyväksynnällä tilaa. Ehkä vain millin tänään, huomenna toisen.
Kipeissä kohdissa sitä niin helposti kokee olevansa ainoa, joka tuntee kuten tuntee. Se on kuitenkin kaukana totuudesta. Keskellä muutoskriisiä hyvää tarkoittavat neuvot ja ohjeet, että ”sinun pitäisi vaan hyväksyä tilanne” voivat vain lisätä riittämättömyyden tunnetta. Mikä kiire toisilla on siihen, että hyväksyt? Olet ehkä keskellä elämäsi isoa käännekohtaa, saat elää sen läpi ihan kaikessa rauhassa. Tällaisissa vaiheissa vertaistuki ja kuulluksi tuleminen voivat olla tosi arvokkaita. Ei kenenkään täydy pärjätä yksin.
Olen yrittänyt ratkaista riittämättömyyden tunnetta monin keinoin, pikaratkaisuin ja hokemalla itselleni ”olen riittävä, olen riittävä”. Koin olevani epäonnistunut itseni työstämisessäkin, sillä hokemista huolimatta koin oloni edelleen riittämättömäksi. Tästä päästään mielestäni tosi oleelliseen asiaan: Riittävyys ei ole vain mentaalinen asia. Älyllä voi nopeastikin ymmärtää, että riittää sellaisena kuin on. Älyllä ei ratkaista emotionaalisia pelkojakaan, joten se ei yksistään riitä korjaamaan riittämättömyyden tunnetta.
Nykyisin koen valtaosan ajasta olevani ihan riittävä ja ok keskeneräisyydessäni. Silti on hetkiä, jolloin uppoan riittämättömyyden syövereihin. Koen, että se mikä minua on aidosti auttanut eniten on se, että sallin riittämättömyyden tunteen, mutta en lähde uskomaan sen viesteihin, tai tekemään sen perusteella valintoja elämässäni.
Olen myös kokenut elämänkaarityöskentelyn tärkeäksi ja sen, että olen tehnyt tilaa lapsuudessa haudatuille tunteille. Eli vihannut, surrut ja itkenyt nyt niitä kokemuksia, joita en lapsena osannut käsitellä. Sen jälkeen oloni on jotenkin levollinen, rauhallinen ja tuntuu siltä, että olen ollut itselleni jonkin toden äärellä.Kun en enää yritä taistella riittämättömyyttä vastaan, koen olevani ihan ok riittämättöminä hetkinäkin.
Kirjoittaessani erosta selviämistä käsittelevää kirjaani Sinä selviät kyllä – Erovuoden matkaopas, huomasin ettei erosta voi puhua käsittelemättä sitä, millainen on hyvä parisuhde.
Psykologi Robert Sternberg on luonut parisuhderakkauden kolmioteorian. Hän kuvaa siinä kolme elementtiä, joiden olemassaolo tekee suhteesta rakkaudellisen ja edistää molempien tyytyväisyyttä. Nämä elementit ovat läheisyys, intohimo ja sitoutuminen. On mielenkiintoista että sitoutuminen on suomennettu myös omistautumiseksi. Itse jopa pidän jälkimmäisestä termistä enemmän, siinä on vahvemmin sielukkuutta ja toiselle näkyväksi antautumisen henkeä.
Mitä enemmän olen saanut työskennellä eroaan ja päättynyttä parisuhdettaan pohtivien ihmisten kanssa eroryhmissä ja yksityisesti, sitä selkeämmäksi minulle on käynyt että kolmion kärjestä tärkein on läheisyys.
Ilman läheisyyttä ei voi omistautua tai tuntea aitoa intohimoa, sellaista joka kohdistuu ihmiseen, ei vain hänen fyysisiin osiinsa. Seksi voi toki olla teknisesti toimivaa ilman läsnäoloa tai toisesta hurmioitumista, mutta silloin se on yhdessä tapahtuvaa masturbointia, ei rakastelua. Mutta ollakseen läheinen toiselle, pitää ensin olla läheinen itsensä kanssa.
Läheisyyttä voi olla ilman intohimoa. Moni elää tyytyväisenä tämän kaltaisissa ystävyysliitoissa. Mutta intohimo itsessään tarkoittaa paljon muutakin kuin seksiä, se on suhtautumistapa elämään, kohtaamiseen, toiseen ja itseensä. Jotkut taas valitsevat tien jossa sitoutuminen vie kaiken tilan kolmiossa, ilman että kumpikaan enää tuntee toistaan läheiseksi, vaan suhteessa eletään muukalaisina, fyysisesti lähellä, henkisesti valovuosien päässä. Rakkauteen toki kuuluu prosessina erilaisia vaiheita ja suhteeseen vaihtelevia aikoja, näitä Sternberg on kuvannut seuraavasti:
Pitäminen, ystävyys: läheisyys
Ihastuminen (rakkaus ensi silmäyksellä): intohimo
Tyhjä rakkaus (hyväntekeväisyys): omistautuminen
Romanttinen rakkaus: intohimo ja läheisyys
Kumppaninrakkaus: läheisyys ja omistautuminen
Kohtalokas rakkaus (pyörremyrskyromanssi): omistautuminen ja intohimo
Täyteläinen rakkaus: läheisyys, omistautuminen ja intohimo
Useimmat meistä haluavat kuitenkin tyydyttää parisuhteessamme monenlaisia tarpeita. Tämä kutsumus on sukua vauvana kokemallemme tunteelle kaikkivoipaisesta hoitajasta tai sellaisen kaipuusta. Tutkimusten mukaan parisuhteen liimaksi ei riitä intohimoa muutamaa vuotta enempää, vaan tarvitaan tahtoa ja mielellään samankaltaista arvomaailmaa. Tahtominen on mielestäni juuri tuota samaa Sternbergin kuvaamaa omistautumista, josta kauneimmillaan syntyy läheisyyttä ja intohimoa.
Läheisyys, intohimo ja omistautuminen. Osittain mystiikkaa, osittain konkretiaa. Varmaa on ettei läheisyyttä synny ilman avoimuutta, se taas mitä avoimuus on askarruttaa ihmisiä kovasti. Verbaalinen viestintä kattaa tutkimusten mukaan 7-30% viestinnästä, loppu on kaikkea sitä vaihdantaa jota teemme molekyylien, tekojen, tuoksujen, eleiden ja toisen katsomisen, näkemisen kautta.
Kyllä, parisuhde on ennen kaikkea henkinen prosessi, mutta niin on erokin. Tiedetään, että yksi asia mitä ihmiset katuvat eniten elämänsä loppupuolella on huonosta suhteesta lähtemättömyyttä. Pelon ohjaama elämä on itsensä hylännyttä elämää. Jos voit jatkuvasti huonosti, eivätkä keskustelut, terapia tai asenne auta teitä eteenpäin, voi olla että on tullut aika pohtia, onko ero lopulta viisain valittavissa oleva ratkaisu.
Nautit ihmisten tarkkailemisesta ja huomaat hienovaraisetkin eleet ja äänenpainot. Suurta huviasi on istua vaikkapa kahvilassa ja katsella ohikulkevia ihmisiä, pöydissä istuvia pariskuntia ja seurueita.
Tarkkailet ihmisten vuorovaikutusta keskenään ja huomaat esimerkiksi, jos joillain on tulehtunut tilanne, tai viereisessä pöydässä istuva nuoripari on selvästi ensimmäisillä treffeillään. Saatat jäädä miettimään, mikä mahtaa olla näkemiesi ihmisten elämäntilanne, missä he asuvat ja mitä tekevät työkseen. Voit mielikuvituksessasi keksiä kokonaisia elämäntarinoita tuntemattomille ihmisille. Olet mukana elämän vilskeessä ja ihmisten keskellä, mutta aivan omassa rauhassasi.
Taipumukseni tarkkailla harmittaa välillä puolisoani, sillä hän ei saa jakamatonta huomiotani. Olemme vaikkapa ravintolassa kahdestaan ja samalla kun hän kertoo päivästään, näen tahtomattanikin sivusilmällä, mitä ympärilläni tapahtuu ja korviini kantautuu keskustelun pätkiä naapuripöydästä. Meluisassa tilassa, jossa on paljon ihmisiä ja muita aistiärsykkeitä, sataprosenttinen läsnäolo vaatii minulta suorastaan supervoimia. Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi kiinnostunut mieheni jutuista, en vain kerta kaikkiaan pysty sulkemaan kaikkia kanaviani pois päältä.
Joskus korviin kantautuvat keskustelut ja ihmisten tunnetilojen aistiminen aiheuttavat epämukavia tilanteita, kuten taannoin, kun nautin iltapäivän lepohetkestä tunnelmallisessa kahvilassa. Vieressäni istui kaksi ystävätärtä syventyneenä keskusteluun. Yhtäkkiä paikalle säntäsi kolmas nainen, joka alkoi purkaa tunteitaan toiselle ystävättäristä. En voinut olla kuulematta, että heillä oli ollut aiemmin tuona päivänä riitaa keskenään. Tilanne alkoi kehittyä sen verran tulehtuneeksi, että tunsin oloni tukalaksi ja poistuin paikalta. En enää pakota itseäni jäämään tilanteisiin, joissa minun henkilökohtaiseen tilaani (vaikkakin täysin tahattomasti) tunkeudutaan kutsumatta.
Kuulostaako tutulta? Edellä oleva teksti on lainaus tänä syksynä ilmestyneestä kirjastani Ihana herkkyys. Yksi piirre, johon olen törmännyt jokaisen erityisherkän asiakkaani, tuttavieni ja ystävieni kohdalla, on taipumus kulkea niin sanotusti “antennit ojossa” hyvin herkkänä muiden ihmisten eleille, ilmeille, äänenpainoille, sanavalinnoille, kehonkielelle ja niiden kautta ilmentyville tunnetiloille. Tämä kyky on loistava apuväline esimerkiksi sen arvioimisessa keneen kannattaa luottaa, koska herkkä vaistoaa seisooko ihminen sanojensa takana, vai kertooko hänen olemuksensa toista tarinaa kuin sanat.
Herkkä on myös taitava huomaamaan ja ennakoimaan toisten tarpeita. Tämän ominaisuuden kanssa kannattaa kuitenkin olla tarkkana, ettei väsytä itseään ottamalla liikaa vastuuta toisten tarpeista ja niiden täyttämisestä. Kaiken kaikkiaan kyky huomata ja ottaa toisten ihmisten tunteet huomioon on kuitenkin hieno taito, jonka avulla voi rakentaa hyviä ja luottamuksellisia ihmissuhteita. Kuten eräs Minä Olen -lehden herkkyyskyselyyn osallistunut asian ilmaisi: Herkkyydessä on paljon hyvää, mutta monella tasolla hyvä asia on tunneäly. Se auttaa työpaikalla, parisuhteessa, ystävyyssuhteissa, itsensä kanssa tai ihan missä tahansa kohtaamisessa toisen elävän olennon kanssa.
Masennus on lamaannuttava voima. Siitä kärsii masentuneen lisäksi myös tämän lähipiiri.
Kun välittää toisesta ihmisestä, on tietysti luonnollista haluta tukea häntä vaikeassa tilanteessa. Ja läheisten tuki onkin mittaamattoman arvokasta matkalla kohti parantumista.
Hyvää tarkoittavat läheiset ja ystävät voivat kuitenkin sanoa paljon asioita, jotka saavat masentuneen tuntemaan entistä enemmän yksinäisyyttä, syyllisyyttä ja arvottomuutta.
Listasimme viisi sudenkuoppaa, joita läheisen tulee välttää masentuneen ihmisen kanssa puhuessaan.
1. Masentuneen kokemuksien vähättely
Vähättely on yksi yleisimmistä masentuneen kohtaamista negatiivisista viesteistä. Koska lähipiiri ei usein täysin ymmärrä masennusta, monet päätyvät rinnastamaan masentuneen kokemukset omiin lyhytaikaisiin masennuksena pitämiinsä hetkiin tai kokemaansa surumielisyyteen.
Masennus ei ole vain nopeasti ohimenevä vaihe, vaan pahimmillaan vuosien toipumista vaativa sairaus.
Ja juuri siksi toteamukset kuten “kyllä muakin välillä masentaa” tai “vastoinkäymiset ovat osa elämää”, voivat olla vahingollisia masentuneen toipumisen kannalta. Vaikka heitot olisi tarkoitettu kannustaviksi, ne vähättelevät ja alentavat masentuneen raskaita kokemuksia.
Kun ihmiset masentuneen ympärillä viestivät ohittavansa samat tuntemukset olankohautuksella, masentuneen arvottomuuden ja riittämättömyyden tunteet vain voimistuvat.
2. Jatkuva muistuttelu hyvistä asioista
Tässä toinen positiiviselta tsemppaukselta vaikuttava, mutta todellisuudessa kyseenalainen tapa puhua masentuneelle.
Masentunut ihminen ei ole tyhmä; hän kyllä tietää, että maailmassa on hyviä asioita. Sairauden uuvuttamana hän ei vain saa niistä enää samanlaisia positiivisia tuntemuksia kuin ennen. Mielihyvän sijaan hän saattaa kokea enemmän lohduttomuutta, syyllisyyttä ja eristäytyneisyyttä kyvyttömyydestään ajatella positiivisesti.
Kun aiemmin iloa aiheuttaneet hetket eivät tunnu enää miltään, saa se masentuneen tuntemaan itsensä entistä huonommaksi. Ja näin noidankehä on valmis.
Pidä siis huoli, etteivät keskustelusi masentuneen kanssa koostu vahvasti kaverien kanssa vietetyistä hauskoista illoista, materiaalisista seikoista ja tai elämän mahtavuuden hehkuttamisesta. Parantamisen sijaan masentuneen olo pahenee satavarmasti, kun läheinen painottaa, miten ennen iloa aiheuttaneet asiat eivät enää tunnu masentuneelta samalta.
Joskus pilkahdukset mielihyvän kokemisesta masennuksen keskellä ovat ehdottomasti hyvä asia. Kaiken ei pidä olla aina tasaisen harmaata. Masentuneelta kannattaakin kysyä, mistä tämä itse haluaisi keskustella. Joskus masentuneelle on mukavaa vaihtelua kuulla läheisen puhuvan omasta elämästään, eikä läheisen tule varoa liikaa sitä, mistä puhuu. Pahimmillaan tämä voi johtaa siihen, että läheinen ylivarovaisena alkaa vältellä masentunutta, mitä kukaan ei tietenkään toivo.
3. Masentuneen tilan ja asenteen kritisointi
Kritisoiminen on syyllistämisen ohella oiva toimintatapa lyödä lyötyä ja työntää masentuneen paha olo uudelle tasolle.
Vältä siis edes vihjaamasta, että masennus on jotenkin masentuneen omaa syytä. Älä puhu sairaudesta “vain päässäsi olevana” tai “asennekysymyksenä”.
Tukeminen kannustamalla yhdessä tekemiseen on lähtökohtaisesti aina positiivista. Älä kuitenkaan muodosta tsemppaamista niin, että se väheksyy masennusta sairastavan ihmisen tilaa. Asiat yksinkertaistava “nyt ylös ja lenkille” -kannustava olettaa, että masennus on korjattavissa sängyllä nousemalla.
Se on vähän kuin ehdottaisi samaa jalkansa murtaneelle.
Tämä kaikki saa masentuneen syyttämään itseään entistäkin enemmän.
4. Lähipiirin huolen ja ahdistuksen painotus
Masentunut tuntee syyllisyyttä ja madaltunutta omanarvontunnetta monesta seikasta jo valmiiksi. Myös siitä, että hän aiheuttaa läheisilleen – kenties juuri sinulle – ylimääräistä vaivaa.
Läheiselle tämä voi olla vielä hankalampaa käsittää. Kun masentunut vaikuttaa välinpitämättömältä, saamattomalta tai jatkuvasti vihaiselta, on inhimillistä haluta saada hänet vastuuseen käytöksestään. Syyllistäminen on silti loukkaavaa ja parantumista hidastavaa.
Omista tunteista saa ja pitääkin puhua masentuneen kanssa. Tällöin on kuitenkin syytä olla varovainen, ettei masentunut tunne olevansa syytettynä lähipiirin ahdingon aiheuttamisesta.
Masennus voi tosiasiassa olla koko lähipiirin sairaus. Älä silti anna masentuneelle lisätaakkaa puhumalla liian painokkaasti siitä, miten tämän olemus on taakka kaikille muille. Tämä luo uusia raskaita tasoja masennuksen suossa painivan ihmisen elämään.
Purkaessasi omaa pahaa oloasi syyllistät sairauden sijaan sen uhria. Tämä taas pahentaa masentuneen kärsimystä ja hidastaa masennuksesta toipumista.
5. Masentuneen neuvonantajana esiintyminen
Neuvominen on luonnollinen reaktio läheisten yrittäessä auttaa masentunutta. Kukapa ei nyt tarjoaisi vinkkejään, kun toinen vaikuttaa kärsivän?
Vaikka masentunut ihminen tarvitseekin ohjeistusta, saa jatkuva läheisen neuvojen kuuleminen tämän tuntemaan olonsa entistä loukatummaksi, arvottomammaksi ja saamattomammaksi.
Masentunut voi jotain kaivatessaan kysyä tai olla kysymättä. Joka tapauksessa jatkuvat “yläpuolelta” tulevat neuvot heikentävät masentuneen toimijuuden ja omanarvontuntoa. Kuuntelu ja keskustelu on arvokkaampaa kuin suoranainen neuvominen ja vinkkien jakelu.
Olen huomannut, että mitä parempi tunnen olevani tekemään valintoja, sitä tukevamman otteen saan elämästäni. Tunne siitä, että teen oikeita valintoja elämässä, luo sisäistä vahvuutta.
Tyytyväisyyden tunne oikeisiin valintoihin voi kohdistua päivittäisiin valintoihin, kuten valinnat ruokakaupassa, tai isompiin, esimerkiksi työhön liittyviin valintoihin. Kokonaisvaltainen tyytyväisyyden ja onnistumisen tunne omaa elämää kohtaa kasvaa, kun omiin pieniin ja isoihin valintoihin on tyytyväinen. Miten tämän tyytyväisyyden tunteen voi saavuttaa?
Kokeile tehdä päätös jossakin isossa asiassa, joka sinua on vaivannut
Jotta omiin valintoihin voi löytää sisäistä varmuutta ja selkeyttä, on keskeistä pysähtyä itsensä äärelle joka päivä. Joka aamu olisi hyvä löytää jonkinlainen voimaantumisen tunne, ja halu ryhtyä hommiin, mitä ne ikinä kenelläkin ovat.
Luulen, että usein tarvitaan päätöstä päästää irti jostakin vaikeasta asiasta. Kun omaan riippuvuuteen tuskastuu riittävästi, tekee päätöksen siitä, että “nyt saa riittää” ja onnistuu pysymään päätöksessään, saa uusia voimia ja selkeyttä seuraaviin valintoihin. Jokainen sisäisen äänen kuuntelemisesta kummunnut valinta toimia tietyllä tavalla vie eteenpäin ja kasvattaa sisäistä vahvuutta. Itselläni keskeinen käännöskohta tyytyväisyydessä omiin valintoihin on ollut irtipäästäminen riippuvuudesta hyväksynnän hakemiseen ihmisiltä.
Kun minulla oli hyvin vaikea vaihe elämässäni, tein kuin muumio päivittäisiä askareita, mutta asiat (ja valinnat) eivät olleet lainkaan niin sanotusti hyppysissäni. Ahdistuin kaikesta – koska minulla ei oikeasti ollut voimia tehdä kaikkea mitä tein tai yhtään mitään. Tällöin parasta on irtaantua kaikesta, mikä ei ole aivan pakollista ja yrittää levätä, mietiskellä ja nukkua mahdollisimman paljon. Minulle alkoi pikku hiljaa nousta voimia tehdä valintoja ja vähän kerrallaan asioita päivässä.
Kuuntele, miltä sinusta valintaa tehdessä tuntuu
Muistan nuorena tyttönä ajatelleeni, että en ole oikein hyvä tekemään päätöksiä. Ajattelin, että on toisaalta hyvä, kun antaa asioiden muhia päässä ja päätyy tekemään tai jättämään jotakin tekemättä. Ystäväni, joka on ollut masentunut, sanoo hänellä olevan tunne siitä, että hän ajelehtii. Ajattelin itse aiemmin, että ajelehtiminen on luonteva tapa päätyä asioihin. Tällöin ei tarvitse tehdä päätöksiä, eikä tule tehneeksi huonoja valintoja. Todellisuudessa tällöin ei kuitenkaan usein osaa oikein kuunnella itseään ja tunteitaan.
Olen huomannut, että elämässä päätyy tosiaan aina tekemään “jotain” – kivojakin asioita – mutta kuitenkin saattaa tuntua, että on oman elämänsä sivustakatsoja. Vaikka asiat, joita päätyisi tekemään olisivat mukavia, on kuin jokin palanen olisi hukassa, eikä olo välttämättä ole tyytyväinen. Elämänhallinnan tunne on korvaamaton sisäinen voimavara.
Ei tosiaan ole aina niin merkityksellistä, mitä tekee, vaan millaisen sisäisen prosessin seurauksena on päätynyt sitä tekemään. Millaisesta sisäisestä tietoisuudesta ja tunteesta halumme ja valintamme nousevat? Eiväthän ne ole ainoastaan järkipäätöksiä?
Olen ihaillut ihmisiä, jotka ovat hyviä ja reippaita tekemään valintoja elämässään. Huomaan, että kuljen itsekin sitä kohti ja valintojen tekeminen on minulle nykyään paljon helpompaa. Kuuntelen myös sitä, millainen tunnetila minulle mistäkin ajatuksesta tulee. Kehokin yrittää viestiä, milloin jonkin asian tekemisen ajatteleminen tuntuu hyvältä ja milloin huonolta.
Kun tietää, mitä tahtoo, välttyy turhalta jossittelulta ja sitkuttelulta – ja energiaa säästyy muuhun. <3
Meidän kulttuurissamme taitaa olla tapana muistella ihmisten hyviä neuvoja vasta sitten, kun he ovat jo menneet. Mutta kannattaisi niitä miettiä jo aiemminkin.
Olin lähdössä kirjamessuille puhumaan villistä naiseudesta ja huomasin palaavani menneisyyteen. Miten minusta on tullut sanavalmis, rohkea ja vapauden tunteesta nauttiva villi nainen? Onko vapauden ja oman arvon tuntemus istutettu minuun jo varhaisessa elämässä? Tässä valittuja oppeja äidiltäni, jolla on takuulla ollut oma osuutensa asiaan.
1. Älä sitoudu liian aikaisin
On hyvä nähdä maailmaa, opiskella ja myös vaihtaa kumppania pari kertaa ennen kuin sitoutuu. Tietenkin menin sitten ensimmäistä kertaa avioon jo 23-vuotiaana. Jälkikäteen ajatellen, äitini taisi olla oikeassa.
2. Lapsia ei ole pakko tehdä
Perheeni ei ole koskaan laittanut paineita lastensa lisääntymiselle. “Se on kaikkien oma asia.” Piste.
3. Ole nätisti
Samalla tavalla kuin monia muitakin tyttöjä, on minuakin kasvatettu olemaan kiltti tyttö. Feministi sisälläni nostaa sarviaan, mutta samalla aikuinen nainen minussa ymmärtää, että hyvä ja muita kunnioittava käyttäytyminen ei ole koskaan pois itseltä. Sitä paitsi, jatkuvasta hokemisesta huolimatta – tai juuri siitä johtuen – olen käyttäytynyt joskus kovin rumastikin. Ja joka kerta oppinut jotain tärkeää.
4. Kaikkia ammatteja tarvitaan
Tämä on varmasti yksi olennaisimpia oppejani, joita olen molemmilta vanhemmiltani omaksunut: kunnioitus jokaista ammattikuntaa kohtaan. Joka kerta, kun näen aamulla esimerkiksi roskiamme kuskaavat ihmiset työssään, lähetän heille syvän kiitoksen. Infrastruktuuria ylläpitävät ammatit ja hoivatyötä tekevät ihmiset ovat kollektiivisen hyvinvoinnin ydin.
5. Raha ei tee onnelliseksi, mutta helpottaa elämää
Älä siis toimi ainoastaan rahallisen vaikuttimen alaisena, mutta älä sano ei hyville ehdotuksille.
6. Ota aina mies, joka soittaa kitaraa
Harvemmin kuulee että nainen ottaisi yhtään mitään tässä maailmassa, joten “ottaa”-verbi on suorastaan virkistävä. Lähes pelottavaa taas on se, että kaikki kumppanini ovat soittaneet kitaraa. Tärkeää on siis, että mies ymmärtää taiteen ja musiikin päälle.
7. Nuku ilman pikkuhousuja
Lisäisin tähän, että aina kun mahdollista, ole ilman pikkuhousuja ja käytä muutenkin mukavia alusvaatteita, äläkä mitään muovisia stringejä. Valkaisuaineita täynnä olevista tamponeista puhumattakaan.
8. Aina voi laittaa punaista huulipunaa
Juuri korvanappiini tulleen tiedon mukaan marraskuinen Suomi on mahdollisesti maailman harmain paikka asustaa, joten pieni piristys on varmasti paikallaan – mitä se kenellekin onkaan.
Millaisia oppeja sinä muistat lapsuudestasi ja nuoruudestasi? Pystytkö poimimaan matkaasi ne kaikkein voimauttavimmat? Mitä oppeja siirrät eteenpäin omille lapsillesi?
Minulla on tänä päivänä täysi luottamus ja usko lapsiini. Uskon, että elämä antaa ja ottaa, täydellisessä tasapainossa, aina meidän parhaaksemme. Mielenkiinnolla seuraan lasteni seikkailuja koulumaailmassa, sillä kummasti ne sattuvat tasapainoittamaan ja antamaan aina niitä kokemuksia, joita kotona ei ole saanut vielä kokea. Elämä lasteni vierellä kulkien on mielenkiintoinen seikkailu, enkä malta odottaa, että he iltaisin kertovat, mitä heille on sattunut ja tapahtunut.
En ole aina ollut näin tyynen luottavainen. Kahden ensimmäisen lapseni kanssa olin pitkään pelosta jäykkä. Suojelin heitä liikaa, vein heidän voimiaan hoitamalla kaiken heidän puolestaan. Omat voimani olivat myös vähissä, sillä puhuin kuin papupata, käskin, selitin, sanoitin ja opetin, kasvatin isolla koolla. Arki oli raskasta. Täytin tauotta kaikkia lasteni tarpeita, palvelin heitä ja laiminlöin tyystin oman hyvinvointini ja omat tarpeeni.
Lapseni hokivat ”Minä itte!” ja halusivat olla mukana ja osallistua, mutta minä halusin tehdä mieluummin kaiken itse – nopeammin ja paremmin. Löysin lopulta itseni itkemästä rätti kädessä, siivotessani lasten jälkiä. Lapseni eivät kunnioittaneet minua pätkän vertaa, eivät tehneet mitään minua auttaakseen! Mutta olinko ikinä antanut heidän tehdä mitään? En voinut syyttää lapsiani. En itsekään kunnioittanut itseäni, niin miksi lapsenikaan olisivat?
Olin kuvitellut hyvän äidin olevan hössöttävä ja huolehtiva tehopakkaus, joka laittoi lapsensa aina kaiken muun edelle. En voinut käsittää, kun lentokoneessa kuulutettiin, että happinaamari laitettaisiin ensin omalle naamalle, sitten vasta lapsille.
Olinkin jo todella huonossa hapessa, kun sain käsiini Tom Hodgkinsonin kirjan Joutilaat vanhemmat. Kirja suututti, sillä sen mukaan olin toiminut äitinä aivan väärin, mutta en silti malttanut olla lukematta sitä loppuun.
Minä itte – anna lapsen kokea ja oppia virheistään, oli kirjan kultainen sääntö ja lopulta minua jo nauratti. Olisi pitänyt kuunnella lapsia.
Opin kirjasta, että lapsesta on todella tukahduttavaa, jos hän on vanhempiensa elämän keskipiste. Kontrollointi viestii uskon puutetta, ja ymmärsin, että kun en ollut itse uskonut itseeni, minun oli ollut vaikea uskoa lapsiini ja siksi kontrolloin heidän joka liikettään.
Miten ärsyttävää minustakin olisi, jos joku hääräisi ympärilläni koko ajan ja kyselisi onko kylmä, onko kuuma, onko pissahätä, onko nälkä, joisitko vettä, oletko väsynyt, haluatko leikkiä, mennäänkö puistoon, haluatko piirtää, oletko siivonnut huoneesi, mitä mietit, mitä haluat…
Kaikki tämä hyväntahtoinen, mutta uskonpuutteesta ja pelosta tuleva huolehtiminen viestitti, etteivät he osanneet huolehtia itse itsestään ja tarvitsisivat aina muita vierelleen auttamaan. Ilmankos lapseni olivat minuun ripustautuneita! Olin hyvää vauhtia tekemässä heistä läheisriippuvaisia.
Piti oppia hyväksymään, että helposta elämästä lapseni eivät saisi oppeja ja kokemuksia. Lasteni luottamus omaan voimaansa katoaisi, jos jatkuvasti viestittäisin, etteivät he osaa tai pysty. Lapseni passivoituisivat, laiskistuisivat ja muuttuisivat pelokkaaksi kohdatessaan haasteita. He olisivat aina ohjeistuksistani riippuvaisia, jos en lopettaisi heidän jatkuvaa neuvomistaan.
Ymmärtämällä, että jokainen tappio, riita, suru, moka ja onnistuminen olisivat suuria opetuksia ja lahjoja lapsilleni, pystyin lopettamaan liian huolehtimisen ja vapauduin nauttimaan joutilaammasta äitiydestä.
Unohdin lasteni kehittämisen ja aloin kehittää itseäni. Mietin aina sitä, mitä minä omilla teoillani ja sanoillani viestitin lapsilleni ympäröivästä maailmasta.
Keskityin omaan onnellisuuteeni, koska halusin, että lapsenikin aina keskittyisivät omaansa. Opettelin pyytämään mitä haluan ja asettamaan rajoja, sillä nämä taidot halusin lapsillenikin. En enää ruikuttanut ja valittanut, koska en halunnut lasteni oppivan minulta marttyyriasennetta. Halusin lapsistani kasvavan aikuisia, jotka eivät mene rikki vastoinkäymisistä, pettymyksistä ja suruista. Heidän tulisi oppia olemaan kaikkien tunteidensa kanssa, siksi annoin lasteni rauhassa kokea kaikkia tunteita, tukien heitä läsnäolollani, suu kiinni ja neuvomatta. Oi, mikä viisaus lapsissani asuikaan!
Maailma ei kaatunut, kun he välillä tunsivat nälkää, kylmyyttä tai väsymystä. Pidin suuni visusti kiinni, kun he lähtivät pakkasella kouluun muodikkaasti rikkinäisissä farkuissaan ilman hanskoja. Tiesivät kyllä missä kalsarit ja hanskat olivat, jos niitä tarvitsivat, ajattelin joutilaasti. En enää silotellut enkä varmistellut heidän tietään.
Lasteni piti oppia tunnistamaan mitä he milloinkin tarvitsivat. Heillä piti olla rohkeutta pyytää sitä, nöyryyttä myöntää virheensä, ja viisautta pyytää anteeksi, kun tekivät virheitä opetellessaan pois äitinsä helmoista.
Kokemus on ainoa oikea opettaja ja halusin taata lapsilleni vapauden saada kaikenlaisia kokemuksia. Halusin lasteni olevan sitkeitä ja uskovan omiin kykyihinsä. Opettelin kärsivällisyyttä odottaa, kun lapseni harjoittelivat eri elämäntaitoja. Ai miten helppoa olisi edelleen tehdä itse, kerralla, nopeasti ja täydellisesti, mutta purin hammasta ja kannustin.
Kysyin aina mielessäni: ”Antaako tämä hänelle voimaa vai vienkö tällä hänen voimansa?”
Haluan oppia kaikissa tilanteissa säilyttämään lapsen oman voiman, siksi lasten palveleminen ja lasten puolesta tekeminen ei tule enää mieleenikään. Lapset tekevät omat aamupalansa ja siivoavat keittiön. Minä pidän vain huolta, että jääkaapissa on ruokaa. Jos ei ole, annan esikoiselleni rahaa ja hän hakee kaupasta. Tämä oli heille mieluisin vaihtoehto, sillä sitten he saavat itse päättää mitä haluavat syödä. En määrää, mitä ja paljonko ja koska he syövät, vaan luotan siihen, että he tietävät ihan itse koska heillä on nälkä ja miten paljon heidän vatsansa vetävät. En itsekään voisi syödä toisen käskystä, enkä ruokia, joista en pidä. Haluan, että lapsillani säilyy oman kehonsa tietoisuus enkä kontrolloi sitä, vain koska mielestäni luulen tietäväni paremmin.
Aitous ja merkityksellinen elämä ovat minulle nyt tärkeimpiä arvoja, siksi laitan lapseni tekemään kotitöitä ja pyydän lapsia auttamaan kaikessa missä he voivat. Lasten pitää tuntea, että heistä on hyötyä ja että he ovat tärkeä osa tätä perhettä.
Kaupassa lapset pakkaavat ostokset kasseihin ja kotona laittavat ne kaappeihin. He viikkaavat omat pyykkinsä kaappiinsa. Harrastuksista he huolehtivat itse, kertovat mitä ja koska haluavat harrastaa ja menevät sinne ihan itse. Me siivoamme yhdessä, sillä kotimme on meidän yhteinen, eikä vain minun.
Opettelimme nämä uudet joutilaat taidot yhdessä. Minä opin päästämään irti, lapset oppivat tarttumaan rättiin ja imuriin!
Taakkani on pienentynyt huomattavasti, kun aloin kunnioittaa itseäni ja lapsiani. Suurin työ joutilaaksi oppimisessa oli itseni kanssa. Minulle joutilaisuus merkitsee luottamusta siihen, että elämä kantaa, joten seikkailuun kannattaa heittäytyä koko sydämellä.
Vaikka tarkoitukseni on rohkaista lapsiani tekemään ja ajattelemaan itse, osaan olla vastapainoksi myös hyvin empaattinen ja herkkä, rakastava ja ymmärtäväinen. En aina ajattele lapsiani pelkästään voiman ja rohkeuden kautta, vaan näen myös toisen ääripään, sillä meissä kaikissa on kaikkea ja kaikki on hyväksyttyä, myös heikkoudet.
Olen antanut lapsilleni vapauden kohdata pelkojaan heidän omassa joutilaassa tahdissaan ja saman vapauden olen antanut itselleni. Mihin tässä on kiire?
