Tämä gluteeniton näkkileipä on helppoa valmistaa. Se on maultaan täyteläisen maukas ja koostumukseltaan rouskuvan rapeaa. Meillä kotona näkkileipä ei koskaan ennättänyt tarjolle, sillä se vain hupeni pala palalta uunipellin päältä. Suosittelen siis valmistamaan vaikkapa tupla-annoksen kerralla.
Mantelijauhe on luontaisesti gluteenitonta ja se sisältää runsaasti proteiinia sekä hyviä rasvoja. Lisäksi sen vaikutus verensokeriin on huomattavasti pienempi kuin esimerkiksi vehnätuotteilla.
Mantelinäkkileipä-ohje
3 dl mantelijauhetta
1 dl rouhittuja manteleita
1 rkl psylliumia
1 tl suolaa
2 dl vettä
VAIHE 1) Kiehauta vesi kattilassa. Yhdistä kaikki ohjeen kuivat aineet.
VAIHE 2) Kaada kuuma vesi kuivien aineiden joukkoon ja sekoita huolellisesti.
VAIHE 3) Kaada taikina leivinpaperilla vuoratun uunipellin päälle ja tasoittele se kosteilla sormenpäillä ohueksi pyöreäksi tai suorakolmion muotoiseksi levyksi. Viillä taikinan pintaan halutessasi annospalojen muoto. Näin saat napsautettua valmiista näkkileivästä siistit palat. Paista näkkileipää uunin keskiosassa 180 asteessa, noin 40 minuuttia, kunnes näkkileivän pinta on kevyesti paahtunut.
Muistan, kuinka pienenä juoksin aina piiloon, kun kotiimme tuli sukulaisia vierailulle. Toisaalta oli mukava tavata serkkuja, mutta heidän kohtaamisensa jännitti ja ujostutti kovasti. Vielä aikuisenakin olen välillä löytänyt itseni tilanteesta, että juhlissa olen paennut keittiöön tai johonkin syrjäiseen nurkkaan. Siellä olen sitten toivonut, että joku tulisi juttelemaan minulle.
Mieheni työn takia olemme asuneet useissa eri maissa. Kun aikoinaan muutimme Oulusta Pariisiin, odotusarvoni olivat korkealla. Kuvittelin tutustuvani tuossa tuokiossa naapureihin, mutta eihän suurkaupungissa kukaan ollut minusta kiinnostunut. Lisäksi mieheni matkusti kaikki viikot työhommissa pitkin Ranskaa ja näimme vain viikonloppuisin. Yhteydenpito Suomeenkin oli kallista, sillä elettiin aikaa ennen internetiä ja whatsappia. Olin kahdeksan miljoonan ihmisen ympäröimänä ihan yksin.
Pahimmillaan yksinäisyys oli kuin musta ammottava kuilu, jonne upposi aina vaan syvemmälle ja syvemmälle. Omat voimat ja keinot hupenivat kuilun seinien kasvaessa. Sitä vain toivoi, että joku heittäisi köyden ja vetäisi minut ylös sieltä. Sillä sisimmässään jokainen meistä haluaa tulla nähdyksi ja kohdatuksi. Meissä jokaisessa elää syvä halu kuulua joukkoon ja olla olemassa muille.
Kunnes puolentoista vuoden kuluttua eräänä päivänä oivalsin, ettei kukaan tule pelastamaan minua neljän seinän sisältä. Minun pitäisi kerätä kaikki rohkeuteni ja lähteä itse liikkeelle. Lopulta keksin laittaa Suomi-instituutin ilmoitustaululle viestin, että kaipaan seuraa. Tuosta viestistä rakentui tikapuuni takaisin sosiaaliseen elämään.
Mutta aina vaihtaessamme maata omat sosiaaliset suhteeni katkesivat ja uudessa maassa minun piti aloittaa niiden rakentaminen alusta. Niinpä olen lapsettomana ja koirattomana joutunut usein pakottamaan itseni etsimään ihmisiä erilaisten harrastusryhmien ja newcomersclubien kautta.
Matkan varrella olen oppinut, miten paljon uusien ihmissuhteiden luominen vaatii. Se vaatii mielettömästi voimaa kartoittaa erilaisia mahdollisuuksia, rohkeutta mennä uusiin tilanteisiin, kärsivällisyyttä kohdata paljon ihmisiä, sillä kaikkien kanssa ei löydy yhteistä säveltä eikä jokaisesta tule ystävää, sekä sitkeyttä – pettymyksistä huolimatta – toistuvasti ehdottaa tapaamisia. Se ei ole helppoa. Enimmän aikaa se on pelottavaa ja väsyttävää.
Miksi uusiin ihmisiin tutustuminen pelottaa?
Vaikka sosiaaliset taitoni ovat ihan hyvät, tunnistan yhä itsessäni pelon mennä puhumaan uudelle ihmiselle. Mitä hän minusta ajattelee? pyörii usein päällimmäisenä mielessäni. Mitä osaan oikein sanoa hänelle? Kääntyykö hän pois ja torjuu minut?
Ymmärrän kyllä, että taustalla on ihmisyyteen liittyvä, ikiaikainen hylkäämisen pelko, joka tekee erittäin suureksi kynnyksen ottaa itse se ensimmäinen askel ja etsiytyä uusien ihmisten seuraan.
Välillä tuntuu turvallisemmalta jäädä olemaan yksin kuin etsiä seuraa. Silloin yksin oleminen toimii ikään kuin suojamuurina hylkäämisen pelkoa vastaan.
Lisäksi yksinäisenä ja pelokkaana tulkitsee pienenkin epäröinnin toisen puolta herkästi henkilökohtaiseksi torjunnaksi. Kun toinen ei esimerkiksi kiireen takia ehdi soittamaan, mielemme lähtee nopeasti pyörittämään ajatusta hylkäämisestä. Tuo ihminen ei halua olla kanssani. Minussa täytyy olla jotain vikaa. Kun torjumisen kokemuksia ja tulkintoja kertyy yhä lisää, kynnys uusiin ihmissuhteisiin kasvaa aina vain suuremmaksi.
Joskus myös joukossa tai toisen ihmisen seurassa voi kokea olevansa yksinäinen. Tajuaa vain olevansa ihan eri taajuudella eikä sillä hetkellä löydä yhdistävää tekijää – yhteyttä – toiseen ihmiseen. Silloin kokee olevansa totaalisen erillään muista eikä ihmissuhteet tyydytä meidän inhimillistä perustarvettamme kuulua joukkoon.
Yksinäisenä ja erillisenä – tai siellä keittiön nurkassa piilossa – sitä kovasti toivoo, että joku näkisi minut ja haluaisi olla ja jutella minun kanssani. Olisi ihanaa, jos joku olisi kiinnostunut minusta ja samoista asioista kuin minä, ymmärtäisi minua ja jonka kanssa kokisin suurta yhteyttä.
Monissa noista toiveista katse on kääntynyt sisäänpäin, minuun. Mitä tapahtuisi, jos yksinäisenä hetkenä osaisimme kääntää katseemme ulospäin, toiseen ihmiseen? Jos osaisimme olla kiinnostuneita hänestä, hänen mielipiteistään ja hänelle tärkeistä asioista.
Olen oivaltanut, että sosiaalisissa tilanteissa oma vaikeuteni mennä juttelemaan vieraalle ihmiselle johtuu nimenomaan katseen kääntymisestä itseeni. Kun olen opetellut kääntämään katseeni ja huomioni edessäni olevaan ihmiseen ja keskittynyt siihen, mitä hän tarvitsee, hylkäämisen pelkoni on haihtunut lähes olemattomiin.
Samalla olen ymmärtänyt, että voin muuttua tarvitsijasta antajaksi. Minun hymyni ja huomioni voivat olla merkityksellisiä. Sillä kohtaamisen lahja on arvokas jokaiselle vastaanottajalle.
Tämä teksti on julkaistu myös Iloversumin sivuilla.
Varotko ja punnitsetko usein ajatustesi sanoittamista toisille, ettei vain syntyisi erimielisyyttä ja kitkaa? Kääritkö mielipiteitäsi pumpuliin ja silkkipaperiin? Onko aiheita, joita välttelet miinakentälle astumisen pelossa? Jopa sellaisia, jotka ovat kiinnostuksesi kohteita ja joista juttelisit enemmän kuin mielelläsi?
Kannatko vastuuta toisten tunteista ja huonosta olosta, joita mielipiteesi aiheuttavat, vaikka ne ovat vilpittömiä ajatuksiasi asioista, etkä ole tarkoittanut niitä loukkaamaan, saati satuttamaan, kuten ne kuitenkin joku joskus tulkitsee? Mitä läheisempi joku, sitä herkemmin.
Luovutko jopa omista periaatteistasi ja kenties unelmistasikin ollaksesi sellainen kuin joku muu haluaa sinun olevan? Tai ollaksesi sellainen, jonka kuvittelet sinun kuuluvan olla?
Ei mitenkään harvinaista, sillä olla uskollinen ja rehellinen itselleen on vapisuttavan vaikeaa ja välillä kuumottavaa sekä nolostuttavaakin. Myös valtavan rohkeaa.
Onhan suuri riski olla oma itsensä. Riisua kaikki pitkään ja huolella rakennetut suojaukset. Mutta huomattavasti suurempi riski on olla olematta, sillä pitkään jatkuva uskottomuus ja epärehellisyys itseä kohtaan aiheuttaa huonon ja syyllisen olon ollen perin uuvuttavaa.
Epärehellisyys itseä kohtaan on samalla myös epärehellisyyttä muita kohtaan, mitä ei ehkä ihan heti tule ajatelleeksi.
En ole kovin hyvä kiertelemään ja kaartelemaan. Ennemminkin melko suora ja räväkkä, kuitenkin rakkaudella ja jos tarkkaan katsoo, niin myös pieni pilke silmäkulmassa. Olen myös luopunut kilsojeni ja työni myötä nuorempana jonkin verran vaivanneesta miellyttämisen tarpeesta. Siitä, että kaikkien pitäisi tykätä minusta. Mieluiten paljon.
Olen valmentanut erinäisiä porukoita parikymmentä vuotta. Jos porukassa on 15 valmennettavaa, niin siellä on myös 15 erilaista tulkintaa kaikesta, mitä sanon ja teen. Olen oppinut kantapäideni kautta, että en voi mitenkään olla kaikkien mieliksi enkä etenkään ottaa vastuuta kaikkien tulkinnoista ja tulkintojen aiheuttamista tunteista. Itse asiassa en kenenkään. Puheistani ja teoistani kylläkin.
Valtaosa valmennettavistani aistii välittämiseni, innostukseni ja rakkauteni nopeastikin. He tietävät, että olen heidän puolellaan ja valmis antamaan kaiken sen, mitä minulla kulloinkin on annettavaa. Mutta sadassa on yksi ja kaksi, jotka tulkitsevat haluni ja aikeeni toisin.
Koska valmennan palavalla sydämellä ja vilpittömin aikein, en ole suostunut kantamaan minulle tarjoiltua syyllisyyttä. Jos olisin niin tehnyt, olisin romu enkä takuulla enää valmentaisi.
Jos joutuu elämään koko ajan varoen kuin elefantti lasikaapissa, kutistaa itsensä.
Ajatuksia, jotka ovat auttaneet minua olemaan uskollinen itselleni. Toivon niiden auttavan sinuakin.
Se, että piirtää omat rajansa ja kunnioittaa niitä, on paras ja rehellisin lahja sekä itselle että lähellä oleville.
Jos vilpitön halu auttaa ja rohkaista tulkitaan päinvastaiseksi ja sinua satutetaan, on hyvä muistaa, että satuttamisen taustalla on satuttajan oma kipu.
Toisella on vastuu omasta olostaan ja omista tunteistaan, siitä mistä kannattaa kiukustua ja mistä ei.
Hyvä kitka on ihmisten välisyydessä tarpeen ja jokainen hankaluus on oman oppimisen ja kasvun mahdollisuus.
Voidaksesi antaa itsestäsi toisille, sinun täytyy olla rehellinen itsellesi – olla yhteydessä siihen mitä sinussa liikehtii.
Kun arvostat itseäsi ja olet itsesi puolella, arvostat myös toista ja olet hänen puolellaan. Luota siihen, että toinen aistii sen.
Omana itsenään oleminen on uskollisuuden elämän mittaista harjoittelua, mutta se on myös sisäisen vapauden, oman voiman, terveyden ja hyvän elämän edellytys.
Odotan innokkaasti tapaavani sinut Löydä Sun Juttusi -valmennuksissani, joihin voit tutustua täältä.
Ajatteletko, että lenkin pitäisi kestää vähintään tunnin, jotta siitä olisi jotain hyötyä? Panttaatko päivän ruoka-annoksia, jos tiedät, että illalla on luvassa herkuttelua? Onko sinulla jatkuvasti huono omatunto siitä, ettet pidä itsestäsi tarpeeksi hyvää huolta?
Jos liikunta on asia, jota tulisi harrastaa ja terveellinen ruokavalio jotakin, jota pitäisi noudattaa, menee homma helposti suorittamiseksi. Ja suorittaminen on harvoin hedelmällisin lähtökohta pysyvään hyvään oloon. Jossain vaiheessa suorittaminen vääjäämättä epäonnistuu ja tilalle astuu riittämättömyyden tunne.
”On tärkeää pitää hyvää huolta itsestään, mutta sillä on suuri ero, viriääkö toiminta syvimmillään itsekurista vai joustavasta huolenpidosta”, kirjoittaa psykoterapeutti Maaret Kallio Helsingin Sanomien (22.1.2020) kolumnissaan ja osuu mielestäni hyvinvoinnin ytimeen.
Pysyvää hyvää oloa ei voi saavuttaa suorittamalla eikä itseään kurittamalla.
Mistä sitten tietää, tekeekö asioita itsekurista vai -myötätunnosta käsin? Tässä 5 tunnusmerkkiä:
1. Itsekuri keskittyy ulkoapäin lähteviin tavoitteisiin, itsemyötätunto sisältä kumpuavaan hyvään oloon. Moni elämäntaparemonttiin ryhtyvä tavoittelee ensisijaisesti ulkoista muutosta – painonpudotusta, kiinteämpää kehoa tai pyöreämpiä pakaroita. Näissä ei sinänsä ole mitään väärää, mutta ulkoiseen muutokseen keskittyminen johtaa usein asetelmaan, jossa sisäinen olotila jää kakkoseksi.
Tavoitteeseen pyritään tinkimättömän työn ja kovan itsekurin voimalla. Ennen pitkää ulkoinen päämäärä voi muodostua taakaksi, joka pikemminkin lisää stressiä hyvän olon sijaan.
Kun hyvinvointia lähestyy myötätunnosta itseään kohtaan, korostuu ulkoisten seikkojen sijaan sisäinen kokemus. Silloin ihminen ei kysy itseltään, miltä hän haluaisi näyttää, vaan miltä hän haluaisi olonsa tuntuvan. Myötätunnosta käsin toimiessa hyvinvointi tarkoittaa sellaisten valintojen tekemistä, jotka tekevät itselle hyvää.
2. Itsekuri käskee ja piiskaa, itsemyötätunto kuuntelee ja kannustaa. Itsekuri puhuu pomottavalla äänellä. Se määrää, miten sinun tulisi treenata, syödä ja palautua ja sättii välittömästi, jos et noudata sen käskyjä.
Itsemyötätunto katsoo sinua lempeästi. Se kuuntelee ensin ja tsemppaa vasta sitten. Itsemyötätunto sanoo sinulle ne sanat, joita kulloinkin tarvitset.
Yhtenä päivänä se voi olla ”anna mennä – sinä pystyt siihen”; ja toisena kenties ”sinulla on lupa ottaa iisisti”.
3. Itsekuri kulkee usein käsi kädessä ehdottomuuden ja huonon omantunnon kanssa. Itsemyötätunnon perässä seuraa joustavuus. Kun hyvinvointia tavoittelee ensisijaisesti itsekurista käsin, on jatkuvasti tekemisissä huonon omantunnon kanssa.
Elämä ei yksinkertaisesti toimi samalla logiikalla kuin television Suurin pudottaja. Sellaisiakin asioita vaan tapahtuu, jotka eivät kuulu omaan suunnitelmaan – ja sekös itsekuria sapettaa.
Itsemyötätunnosta käsin toimiessa elämä tulee aina ensin, ja sitä vastaan on turha taistella. Jääräpäisen suorittamisen sijaan itsemyötätunto uskoo joustavuuden nimeen. Mikään asia ei ole mustaa tai valkoista.
Vaikka tänään työpäivä venähtäisi ja saunalenkki tarkoittaisi ulkoilun sijasta sitä suolaisempaa vaihtoehtoa, huomenna on taas uusi päivä. Joskus lepo ja herkuttelu on parasta mitä ihminen voi itselleen antaa, joskus taas reipas hikilenkki raikkaassa ulkoilmassa. Useimmiten jotain siltä väliltä.
4. Itsekuri vähättelee tunteita, itsemyötätunto arvostaa niitä. Itsekurilla on taipumusta ”mennä vaikka läpi harmaan kiven”, kun se on jotakin päättänyt. Itsekurin kyydissä saattaa päätyä lenkille silloinkin, kun kantapää on tulehtunut tai mehupaastolle vain siksi, että meni ottamaan naapurin Pirjon somehaasteen vastaan.
Itsemyötätunto on kiinnostunut tunteistasi. Se haluaa tietää, mikä on toimintasi perimmäinen syy. Siinä missä itsekuri on toisinaan impulsiivinen, itsemyötätunto ottaa mielellään aikalisän.
Se ei usko ensimmäistä ajatustasi, vaan kysyy tarkempia kysymyksiä, kuten: mitä sinulle ihan aidosti kuuluu? Mitä se oikeastaan on, mitä todella tarvitset? Tästä syystä itsemyötätunnosta käsin tehdyt valinnat ovat yleensä paremmin linjassa itsesi kanssa.
5. Itsekuri vertailee jatkuvasti itseään muihin, itsemyötätunto kääntää katseen takaisin sisimpäänsä. Itsekuri skannailee jatkuvasti ympärilleen. Se on kiinnostunut siitä, miltä se näyttää suhteessa muihin. Sillä on taipumus tuntea huonommuutta ja kokea jatkuvaa tarvetta olla jotakin enemmän tai sopia paremmin muottiin.
Itsemyötätunto tunnistaa samat ajatukset, mutta se haluaa toimia toisella tavalla. Vertailun sijasta itsemyötätunto kääntää katseen takaisin omaan sisimpään ja kysyy itseltään: entä jos olenkin hyvä juuri näin?
Itsemyötätunto sitoutuu pikakuurien sijasta etsimään hyvää oloa sisältään. Se luottaa siihen, että hyvinvointi tulee jäädäkseen, kun lopettaa sen ainaisen perässä juoksemisen.
Aivotutkija Minna Huotilaisen ja journalisti-tietokirjailija Leeni PeltosenUuden ajan muistikirja (Otava, 2020) valottaa, miten muisti toimii – ja miksei se välillä toimi!
Tässä 9 faktaa muistin toiminnasta, joita et ehkä tiennyt – tai muistanut. Lainaukset on poimittu Uuden ajan muistikirjasta.
1. Muistat asioita, joita et tiedä tietäväsi
”Neuropsykologi ja tutkija Eino Partasen väitöskirjassa pystyttiin mittaamaan vauvan aivoista sikiöaikana syntyneitä muistijälkiä. Muistot liittyivät äidin raskausaikana kuuntelemaan musiikkiin ja puheeseen. Vauvat eivät pysty kertomaan meille näistä muistoista, mutta se saattaa silti vaikuttaa heidän kykyynsä havaita musiikin piirteitä. On siis mahdollista, että varhaiset muistot vaikuttavat toimintaamme.”
2. Tunne auttaa sinua muistamaan
”Tiedostamattomia muistoja syntyy lapsuudessa ja jopa jo vauvaiässä. Jos lapsena sairastuit rajuun oksennustautiin syötyäsi juuri aiemmin raparperikiisseliä, on aivan mahdollista, että et muista tätä tilannetta aikuisena, mutta jostain syystä välttelet raparperia. ”En vain pidä siitä”, saatat sanoa tietämättä syytä.”
3. Stressi vaikuttaa muistiin
”Monet stressistä kärsivät ja työuupumusoireita kokevat ihmiset kertovat – – – kognitiivisista oireista: muisti pätkii eikä tarkkaavaisuus tunnu toimivan. Kun hallinnan tunne katoaa, elämä ei tunnu enää olevan omissa käsissä.”
”Stressi vaatii parikseen palautumista. Vaativan hetken jälkeen pitäisi olla aikaa vain hengitellä ja rauhoittua – kokea, kuinka stressaantunut olo katoaa vähitellen. Jos työ on kuormittavaa, työpäivän aikana pitäisi olla useita rauhoittumishetkiä. Stressaavan päivän jälkeen illan tulisi sisältää palauttavia elementtejä eli jotain myönteistä ja mukavaa.”
4. Ei ole sinun heikkoutesi, jos et muista nimiä
”Nimien muistamisen vaikeus on liitetty siihen, että nimet itsessään eivät kanna erityisiä ominaisuuksia. Se, onko jonkun satunnaisesti tapaamani ihmisen nimi Anna tai Riitta, ei jätä muistiini erityistä jälkeä. Paitsi jos ihminen on erityisen tärkeä – jos perheeseesi kuuluu Anna jo ennestään, muistat todennäköisesti uudetkin tapaamasi Annat helpommin kuin Riitat, koska Anna-nimellä on sinulle erityinen merkitys.”
5. Muistat, mitä haluat
”Muistin erheellisyys liittyy tarpeeseemme ”kirjoittaa” muistot mielekkääksi tarinaksi. Haemme muistoista tukea identiteetillemme ja koko maailman selitykselle. Siksi täydennämme muistikuvia nykyisen tiedon valossa. Täydennämme menneisyyttä niin, että se tukee nykyisiä uskomuksiamme ja arvojamme. Siksi jonkin vanhan tapahtuman muisteleminen saattaakin kuvata enemmän sitä mitä olemme nyt kuin sitä mitä olimme varsinaisena tapahtuma-aikana.”
6. Mitä vahvempi tunne, sitä varmempi muistikuva
”Mieleen palautuu sekä vahvoja positiivisia muistoja kantavia tapauksia että negatiivisia kokemuksia, mutta vain jälkimmäiset häiritsevät meitä ja kiinnittävät siksi huomiomme. Ehkä muisti on kuitenkin tässä kohtaa viisas: se varoittaa meitä tekemästä samaa virhettä uudelleen.”
7. Tauot auttavat muistamaan ja oppimaan
”Pienen tauon pitäminen auttaa. Kun olet lukenut tunnin verran, tee välillä jotain mukavaa, vie vaikka koira kävelylle. Palaa sen jälkeen kertaamaan oppimasi. Koiraa ulkoiluttaessasi ajatukset järjestäytyvät aivojen esitietoisissa järjestelmissä, ja kertaus palauttaa ne uudelleen mieleen. Myös lyhyitä päiväunia kannattaa kokeilla opiskelun keskellä.”
8. Liikunta on muistilääke
”Uusimmat tutkimukset viittaavat siihen, että liikunnallinen aktiivisuus parantaa kognitiivista suorituskykyä kaiken ikäisillä. Aivojen toiminnan ja fyysisen aktiivisuuden välillä on yhteys myös aikuisilla. Mitä enemmän liikkuu, sitä enemmän aivoissa on harmaata ainetta otsalohkon ja hippokampuksen alueella. Harmaan aineen määrä taas liittyy parempaan suorituskykyyn muisti- ja tarkkaavaisuuskokeissa. Liikunta on siis varsinaista muistilääkettä!”
9. Aivot tarvitsevat unta
”Uni elvyttää aivoja, ja aivot ovat unesta täysin riippuvaiset. Jokaisella unen vaiheella on omat tehtävänsä, ja siksi jokainen nukuttu tunti on arvokas. Unen eri vaiheet (kevyt NREM-uni, syvä NREM-uni ja REM-uni) ovat jokainen eri tavoin aivoille välttämättömiä. Ja aivan erityisen tärkeitä ne ovat muistille.”
Miehet istuivat lähellä toisiaan. Kullakin oma tarinansa, omat syynsä olla paikalla, etsimässä rakkautta. Ääneensanoittamattomia motiiveja tietää, mitä on rakkaus.
Puhun kunnioituksesta ja myötätunnosta, puhun itsen ja toisen kohtaamisesta. Puhun rakkaudesta. Antamisesta ja vastaanottamisesta, tietystä hallitsemattomuudesta, joka siihen aina kuuluu. Ettei sitä voi omistaa, ei valloittaa, eikä koskaan tietämällä saada valtaansa. Puhun siitä, miten paljon me kaikki pelkäämme kohtaamisia, puhun pelon rakenteista ja puhun toisen kohtaamisesta pelonkin läpi.
Miehet kiemurtelevat. Haluavat tietää, miten parisuhteessa pidetään yllä liekki? Miten intohimo säilyy? Miten vetovoima ei kuole? Miten? Voisinko kertoa miten?
Joku tietää kertoa, että hohdetta parisuhteessa voi pitää yllä pienin keinoin. Vaikkapa läpsäisemällä pyllylle keittiössä kesken arkisten puuhien.
Niin.
Minä puhun kohtaamisesta. Toisen ihmisen näkemisestä ja kuulemisesta. Miten se voisi olla mahdollista, ja minkälaisen haurauden kanssa on elettävä, jos haluaa nähdä ja kuulla. Antauduttava. Otettava vastaan. Näyttäydyttävä. Uskallettava olla haavoittuvainen, sillä se on jotain, mikä voidaan ansaita vain kohtaamalla uudestaan ja uudestaan. Jokaisella kohtaamisella vahvistamalla sitä luottamusta, että valitsen jälleen kerran katsoa sinua myötätuntoisesti ja kunnioittaen.
Vasta sen päälle voi rakentua kaikki muu.
Taito kohdata on olemassaolon pohjimmaisia kerroksia – kaukana pyllyjen läpsimisistä, ennen pyllyjen läpsimisiä. Siellä, missä tehdään mahdolliseksi ylipäätään puhua kenen pyllyjä saa läpsiä, milloin ja millä tavalla. Että kosketus pyllylle tuntuu hyvältä – ei loukkaavalta.
Miehet istuivat salissa odottaen salaisuutta, joka antaisi heille avaimet ikuiseen onneen, kykyyn tehdä eroottisia valloituksia, taitoon pitää liekki yllä, valloittamisen salaisuuteen. Kestävään parisuhteeseen.
Rakkauteen.
Mutta kaikki olivat eksyksissä, kaukana rakkaudesta. Rakkaus ei ole sama asia kuin parisuhde. Rakkautta on kaikkialla, myös parisuhteiden ulkopuolella. Parisuhteita on monenlaisia – myös rakkaudettomia. Seikkailua on parisuhteiden sisä- ja ulkopuolella, ilman rakkautta ja rakkauden kanssa. Liekkiä on rakkauden rinnalla, samoin roihua sen seuraa vailla.
Valloittaa voi niin monin tavoin. Muttei rakkaudessa.
Rakkaus ei ole mitään niitä. Ei yhtälaisyysmerkki erotiikan, onnen, valloituksen, liekin tai parisuhteen kanssa. Mutta rakkaus voi olla kaikkien niiden rinnalla.
Rakkaus on kohtaamista. Olemassaolon kauneuden pohjimmainen virta.
Haaveilemme siitä, että olisi jokin taikakalu, niksi tai perimmäinen elämänohje, joka liittäisi rakkauden käytäntöön ja tekisi siitä hallittavaa. Että rakkauden ja parisuhteen välillä voisi olla yhtäläisyysmerkki, joka ei koskaan katoa.
Ei sellaista ole. Kohtaamiseen suostuminen luo paremmat edellytykset saada moninaiset inhimilliseen elämään ja arjen kulkuun liittyvät käytännöt sujumaan ristiriidattomasti ja synnyttää tilan, jossa voi kuulla ristiriitoja niitä pelkäämättä. Mutta se ei pyyhi pois kontrollin täydellistä puuttumista.
Kontrolli on valtaa. Yritystä tietää, ennustaa, ohjailla. Rakkaus on aina niiden ulkopuolella. Aina.
Juuri siksi se vaatii niin suurta rohkeutta. Antautumista, suostumista. Kohtaamisia, joiden pohjalle voi synnyttää vaikka minkälaisia maailmoja.
Haluatko lukea lisää aiheesta tältä kirjoittajalta? Keiju Vihreäasalon Jotta voisin rakastaa on saatavilla äänikirjana. Tutustu kirjaan TÄÄLLÄ.
Läheisriippuvainen ei ole lapsena saanut tarpeeksi hoivaa, rakkautta tai mahdollisuutta näyttää tunteitaan. Sen sijaan hän on oppinut hankkimaan hyvää oloa auttamalla muita ja huolehtimalla heistä.
Läheisriippuvuus on lapsuudessa opittu tapa välttää hylätyksi tulemista hakemalla turvaa ja hyväksyntää muilta ihmisiltä. Sillä ei ole mitään tekemistä ihmisen älykkyyden kanssa. Se ei katso ikää, koulutusta, kansalaisuutta tai sukupuolta. Se on monisyinen vyyhti, jonka takana on ihmisen pyrkimys löytää turva ja rakkaus – kaksi maailman inhimillisintä kaipuuta.
Valitettavan usein turvaa ja rakkautta haetaan ihmiseltä, joka ei pysty niitä tarjoamaan ja joka nostaa esiin syvälle painettua kipua, joka muistuttaa tuttuja, lapsuudessa koettuja tunteita.
Läheisriippuvainen löytää usein kumppanin, josta alun huuman jälkeen paljastuu jotain yllättävää. Rakkaus tuntuu voittavan kaiken. Jokin meissä aistii tuttuuden, hullaannuttavan vetovoiman, jota emme osaa itsekään selittää. Tuo vetovoima saattaa viestiä siitä, että haavamme tunnistavat toisen.
Huumaannumme toiveistamme, ja aluksi näyttää siltä, että syvät haavamme täyttyvät hunajalla – olen jollekin tärkeä, joku välittää minusta. Uppoudumme suhteen symbioosivaiheeseen ja uskomme löytäneemme sen oikean… Kunnes, kuin varoittamatta, kuplamme alkaa säröilemään.
Ehkä jätämme pienet hälytyskellot huomioimatta. Muistutamme itseämme kaikesta hyvästä, mikä oli alkuun. Ennen kuin huomaammekaan, olemme koukussa.
Läheisriippuvaisen suhteen tyypillisiä tunnusmerkkejä:
Epätasa-arvoinen valta-asema esimerkiksi taloudellisesti, emotionaalisesti tai seksuaalisesti.
Toinen odottaa toisen muuttumista ja yrittää saada toista ”paranemaan”.
Läheisriippuvainen on kiinnostuneempi riippuvuutensa kohteen elämästä kuin omastaan.
Ahdistuksen, avuttomuuden ja jumissa olon tunteet.
Rajattomuus. Läheisriippuvainen ei ilmaise rajojaan tai niitä ylitetään ilmaisusta huolimatta.
Tunne yksinäisyydestä ja toive siitä, että toinen viimein näkisi, miten paljon läheisriippuvainen tekee suhteen eteen.
Häpeä. Järki sanoo, että suhde ei ole tasavertainen.
Omien menojen säätely riippuvuuden kohteen mukaan.
Jatkuva tarkkailu: Missä tunnetilassa riippuvuuden kohde on?
Läheisriippuvuus vie paljon aikaa, energiaa ja elämänvoimaa. Se estää ihmistä näkemästä itseään, omia tarpeitaan ja tunteitaan. On oleellista kysyä itseltään, mitä en huomaa, kun keskityn toiseen.
Läheisriippuvaisen toipumisessa oleellista on kääntää katse itseen. Kuka minä olen, ihan minuna? Mitä minä kaipaan?
Introvertti Minna Oulasmaa on Väestöliiton asiantuntijana jo vuosia puhunut erilaisista temperamenteista perheessä. Ekstrovertti Mika Pesonen valmentaa myyjiä ja esimiehiä temperamenttiälyn käyttöön. Kirjassaan Tunnista tyyppisi – löydä itsesi ja muiden parhaat puolet (Otava 2020) he antavat käytännön neuvoja siihen, miten erilaiset temperamentit voivat ymmärtää paremmin toisiaan – kotona, töissä ja ystävien kesken.
Osa ihmisistä ei osaa itsekään sanoa, ovatko he introverttejä vai ekstroverttejä. On myös niitä, jotka luovivat sujuvasti erilaisissa tilanteissa eivätkä välttämättä itsekään huomaa, miten he joidenkin ihmisten kanssa käyttäytyvät eri tavalla kuin toisten.
Jos esimerkiksi olet välillä puhelias ja välillä hiljainen tai työskentelet yhtä mielelläsi ryhmässä kuin yksin, saatat olla ambivertti – sekoitus ekstroverttiä ja introverttiä.
Kun mukaan lisätään vielä neljä erilaisia persoonallisuuksia kuvaavaa väriä, eri temperamenteista muodostuu kiehtovia kuvia. Seuraavista väreistä punainen ja keltainen ovat ekstroverttejä, vihreä ja sininen taas introverttejä. Kannattaa muistaa, että harva on puhtaasti yhtä väriä: Ekstroverttien värisekoitus on oranssi, introverttien turkoosi. Ambivertit saattavat huomata olevansa violetteja tai keltavihreitä.
Tunnistatko näistä kuvauksista itsesi tai tuttusi?
Punainen
suorapuheinen
nopeatahtinen
kilpailuhenkinen
tavoitteellinen
jopa vähän pelottava jyrä
Keltainen
herkästi innostuva
erittäin sosiaalinen
kannustava
sanoo ennen kuin ajattelee
suurpiirteinen huithapeli
Vihreä
rauhallinen
empaattinen
ei pidä muutoksista
turvallisuushakuinen
hidas päättämään
Sininen
suunnitelmallinen
tahdiltaan verkkainen
toimii aina sääntöjen mukaan
tarkka
pelkää virheitä
Millaisten tyyppien kanssa tulet parhaiten toimeen? Miten kannattaisi toimia, kun huomaa, että toinen ihminen onkin täysin eri aaltopituudella? Jossain tilanteessa saattaa helpottaa ajatus siitä, että se ärsyttävä tyyppi on ärsyttävä vain siksi, että hän on sinun vastakohtasi.
Todennäköisesti jokainen meistä on joskus käynyt läpi sellaisia elämänvaiheita, joissa itselle tärkeiden muutosten tekeminen on ollut tavalla tai toisella mahdotonta.
Itse olen huomannut omassa elämässäni sen, että jään jumiin aina tietynlaisten muutostarpeiden kanssa, ja nämä jumittamiset ovat toistuneet aika lailla samoina vuodesta toiseen.
Välillä se ärsyttää ihan valtavasti, välillä taas tunnen pettymystä itseäni kohtaan, miksi en vain pysty näihin muutoksiin, vaikka järki tietää, miten ne voisivat muuttaa omaa elämääni paremmaksi. Toisinaan vaivun suruun ja jopa uhrin tilaan, ja jos näin käy, sieltä nouseminen voi kestää kohdallani pitkäänkin.
Uhrin tila voi edustaa monenlaisia tunnetiloja ja niihin liittyvää sisäistä puhetta, luettelen tässä muutamia itselleni tuttuja:
Toivottomuus ja ehdottomuus: ”Koska en ole tähänkään asti onnistunut saavuttamaan tavoitteitani ja pysymään niissä, en tule onnistumaan myöhemminkään, ihan turha edes yrittää.”
Keinottomuus ja luovuttaminen: ”Olen kokeillut jo kaikki tietämäni keinot, joten luovutan, en jaksa enää yrittää.”
Arvottomuus ja häpeä: ”Miksi en pysty samaan kuin muut, olen huono, enkä tule onnistumaan missään.”
Hyväksymättömyys ja taistelu: ”En ole tehnyt tarpeeksi, en hyväksy itseäni tällaisena kuin olen, minun on pakko muuttua!”
Suru ja lamaannus: ”En jaksa, olen täysin jumissa ja lamaantunut, en voi kuin itkeä kohtaloani.”
Yksinäisyys ja yksin selviytyminen: ”Minun täytyy selvitä tästä yksin, sisäinen motivaatio on kaiken a ja o. En tarvitse muiden apua (enkä uskalla sitä pyytää).”
Syyllisyys ja syyllistäminen: ”Tämä on täysin minun oma vikani, olen täysi luuseri…” – TAI ”En pysty muuttumaan, koska… (syytän toisia henkilöitä stressistäni tai saamistani elämän eväistä).”
Kuulostiko jokin näistä sinulle tutulta ajatukselta?
Mielestäni ensimmäinen askel muutoksen mahdollistumiseen on omien tuntemustensa ja ajatustensa hyväksyminen ja vastaanottaminen juuri sellaisina kuin ne ovat. Mikäli yritämme ohittaa nämä tunteemme, ohitamme samalla osan itsestämme, mikä ei ainakaan oman kokemukseni mukaan edistä itselle ja omalle hyvinvoinnille tärkeiden muutosten käynnistymistä.
”Kun kykenemme hyväksymään, rauhoitumme ja avaudumme uudelle.” (ote kirjastani Elämää voi aina parantaa)
Se on totta, että olen vastuussa itsestäni ja omista valinnoistani, mutta minun ei välttämättä tarvitse jäädä yksin selviytymään pyrkimysteni kanssa. Yksin jäämisen kokemus kun on stressaavimpia olotiloja ihmisen elämässä, ja stressin kokemus taas ei edistä hyvää kohti askeltamista. Stressitilassa liskoaivot alkavat pelätä jokaista uutta ja ennestään tuntematonta askelta – helpompaa on jäädä oman mukavuusalueen sisäpuolelle.
Päästäksemme tasapainoisempaan tilaan, jossa itselle tärkeiden valintojen tekeminen mahdollistuu, tarvitsemme myös turvallista ja hyväksyvää kontaktia kehoomme, jotta pystymme luottamaan tämän hetken kannatteluun ja sitä kautta tulevaisuuteen. Siihen, että minulla on toivoa, vaikka olen kokenut epäonnistuneeni aiemmin. Olemme kaikki samaan aikaan epätäydellisiä, keskeneräisiä ja silti täydellisiä juuri sellaisena kuin nyt olemme.
Mitä sinun siis kannattaa ajatella ja tuntea itsestäsi, kehostasi ja selviytymismahdollisuuksistasi, juuri nyt? Mikä on rohkeinta, mitä uskallat itsestäsi ajatella, juuri nyt?
”Se tarina, jota kerrot itsellesi juuri nyt, määrittelee sen, miten kohtaat elämäsi nyt ja tulevaisuudessa.” (ote kirjastani Elämää voi aina parantaa)
Tuntuuko työpäivän jälkeen usein siltä kuin sohva olisi ainut asia, jolle sinulla on jotakin annettavaa? Et ole ainut. Nykypäivän nopea tahti työelämän vaatimuksineen laittaa monet meistä liian koville. Palautumisen tärkeydestä on syystäkin tullut päivän polttava puheenaihe.
Toisin kuin mieli antaa ymmärtää sohva ei kuitenkaan ole paras kaveri uupuneen mielen elvyttämiseen.
Tässä 5 asiaa, joita uupunut mieli kaipaa – hyvien yöunien lisäksi:
1. Luonnon parantavaa voimaa. Elämä tietokoneiden ja älylaitteiden kanssa on vienyt meidät liian kauaksi luonnon rytmistä. Jo pienikin hetki metsän elvyttävää hiljaisuutta tai merenrannan rauhoittavaa kohinaa auttaa mieltäsi palautumaan päivän kuormituksesta. Luonnon helmassa on myös helpompi pysähtyä hetkeen ja muistaa, mikä elämässä on todella arvokasta.
2. Hengähdyshetkiä ajatuksilta. Mieli ja keho kulkevat käsi kädessä – kun yksi on alamaissa, toinen voi auttaa. Viemällä huomion tietoisesti kehoosi, annat mielellesi mahdollisuuden hengähtää. Yksinkertaisimmillaan tätä voi harjoitella sulkemalla silmät ja keskittymällä tarkkailemaan hengitystään – jo 5 minuuttia riittää.
Aluksi harjoitus voi tuntua vaikealta ja mieli harhailla. Se kuuluu asiaan. Joka kerta, kun huomaat mielesi laukkaavan omille teilleen, kutsu se lempeästi takaisin ja palauta huomio hengitykseesi. Näin autat mieltäsi rentoutumaan.
3. Elvyttävää liikettä. Tukkoinen ja väsynyt mieli janoaa lempeää liikettä, joka laittaa energian taas virtaamaan. Mikä tahansa liikuntamuoto on hyväksi, kunhan se tuntuu itsellesi miellyttävältä eikä ole fyysisesti liian kuormittavaa.
Mitä uupuneemmalta mielesi tuntuu, sitä lempeämpää liikettä se kaipaa. Sohvan pohjalle juurtuminen ei kuitenkaan auta asiaa. Parhaimmillaan liike toimii kuin lääkkeenä saaden mielesi jälleen kirkastumaan.
4. Virkistävää ravintoa. Aivot tarvitsevat toimiakseen riittävästi laadukasta ravintoa. Tasaisen energiatason ylläpitäminen tukee jaksamista ja auttaa mieltäsi voimaan paremmin. Ravintoa voi ajatella myös laajemmasta näkökulmasta. Jotta elämä ei olisi pelkkää puurtamista, mieli kaipaa virkistävää vastapainoa.
Minkä asian parissa sinun mielesi tuulettuu? Kenties se on jotakin luovaa? Käsillä tekemistä? Koukuttava kirja? Virkistävää seuraa? Tai jotakin ihan muuta. Usein uupunut mieli ei tunnu oikein innostuvan mistään. Silloin itseään pitää houkutella kuin lasta lentävällä haarukalla. Vaikka nyt ei tekisi mieli, kannattaa kuitenkin kokeilla.
5. Nähdyksi tulemista. Joskus tärkein asia, jota uupunut mieli kaipaa on, että joku näkee sen. Olipa oma tilanteesi kuinka väliaikainen tai pitkittynyt tahansa, ajatusten jakaminen saa mielen tuntumaan kevyemmältä. Mikäli olo ei tunnu helpottuvan omin eikä ystävienkään voimin, kannattaa kääntyä ammattiauttajan puoleen.
Jos sinua ei nähdä, kosketa, kuulla, tunneta, uskota, kannusteta ja kehuta, lyön vetoa, että olet pirun kiukkuinen! Viha on rakkauden suojelija, se puolustaa oikeuttasi olla rakastettu omana itsenäsi – kaikkine tunteinesi.
Olin ennen ollut parisuhteissa, joissa en ollut uskaltanut olla oma itseni. En ymmärtänyt tarpeitani ja elin parisuhdetta, enkä itseäni varten. Joustin ja miellytin, tukahdutin tarpeeni ja tunteeni ja viha sisälläni vain kasvoi.
Olin aina vihainen kumppaneilleni, vaikka oikeasti olin vihainen itselleni.
Nykyisessä parisuhteessani päätin toimia toisin. En aikonut enää hukata itseäni toisen ominaisuuksiin, toiveisiin ja tarpeisiin, vaan toivoin ja uskalsin pyytää toiselta apua ottaessani selvää omista ominaisuuksistani, toiveistani ja tarpeistani.
Minussa oli menneisyyden taakkana paljon tukahdutettua vihaa. Kerroin miehelleni, että pahin, mitä hän voisi tehdä olisi se, että hän jättäisi minut yksin raivoamaan. Hänellä olisi ainutkertainen mahdollisuus auttaa minua lujittamaan luottamustani siihen, että olin vihaisenakin rakkauden ja yhteyden arvoinen. Halusin vapauttaa vihani ja pyysin mieheni apua.
Kun tulistuin, hänen tulisi tulla kohti minua eikä mennä poispäin minusta. Kerroin suoraan miten tulisin haavoistani käsin reagoimaan.
Hänen pitäisi katsoa minua silmiin – kääntäisin katseeni pois.
Hänen pitäisi halata minua – työntäisin hänet pois.
Hänen pitäisi kuunnella raivoamistani – väittäisin, ettei hän IKINÄ kuuntele minua.
Hänen pitäisi ymmärtää tunteitani – väittäisin, ettei hän ymmärrä.
Hänen pitäisi pysyä vierelläni – käskisin hänen lähteä pois.
Näin minulle oli aina tehty, katseet oli käännetty halveksuen tai peläten pois. Minua ja pahaa oloani ei oltu ymmärretty, minut oli vaiennettu ja käsketty poistumaan.
Jos hän ylittäisi kaikki nämä esteet ja antaisi minulle kerta toisensa jälkeen toisenlaisen kokemuksen, olisin ikuisesti hänen ja minua sitoutuneempaa saisi etsiä.
Tämä ei todellakaan ole ollut hänelle helppoa, mutta selkeiden ohjeiden ansiosta hän on joka kerta vahvistunut tulisuuteni edessä. Vihaa pelkäävänä hän on oppinut työkaluja vihani taltuttamiseen ja nähnyt kerta toisensa jälkeen, ettei mitään pahaa tapahdu, vaikka kuinka raivoaisin.
Mieheni tulkitsi vihani ensin ärsyttävänä ja rasittavana, nyt hän tietää, että se on turvattomuuttani ja hylkäämisen pelkoani.
Hän on äärimmäisen ylpeä siitä, että hän on se viilentävä vesi, joka vihani sammuttaa.
Olen raivoni raivonnut ja nyt en jaksa suuttua oikein mistään. Tulistun vain silloin, jos oikeuksiani poljetaan tai jotain kohdellaan väärin. Suuntaan vihani nyt hyvän tekemiseen, en koston hautomiseen. Nauran ja hymyilen yhtä paljon kuin ennen suutuin, sillä rätisevän vihani alta on kuoriutunut kupliva ilo.
Olen vihasta vapaa, sillä nyt minut nähdään, kuullaan ja tunnetaan, mutta tärkeintä on, että näen, kuulen ja tunnen itse itseni.
Vahvuus on tärkeä ominaisuus, mutta mitä on todellinen vahvuus? Onko vahvuus, joka estää meitä luomasta todellista suhdetta toiseen ihmiseen, hyväksi kenellekään? Onko se vahvuutta, että estää itseään pyytämästä apua tai antautumasta avun saamiselle, kun olisi apu oli enemmän kuin tarpeen?
Vahvuus on suoja
Kun kantaa vahvuuttaan yllä liian kauan, saatamme ajatella itsestämme tai toisesta ihmisestä, että on niin vahva ja kestää mitä vain. Todellisuudessa voi olla niin heikko, ettei uskalla edes enää myöntää olevansa heikko, saati pyytää apua. Kuppi kaatuu nurin hetkenä minä hyvänsä ja kokee syvää yksinäisyyttä sekä turvattomuutta.
Vahvuus on usein suojakeino. Sen tarkoitus on suojella herkkää sisintä. Sisintä, jota on joskus satutettu liikaa. On täytynyt pakosta kehittää näennäinen vahvuus, jotta ylipäätään selviää. Vahvuus on siis myös selviytymiskeino.
Vahvasta tulee yksinpärjääjä, joka ajattelee selviytyvänsä paremmin yksin. Saa nautintoa siitä, että osaa niin paljon asioita itse. Tukeutumalla itseeni tiedän, saanko apua vai en. Pärjäämällä yksin olen vahvempi kuin tukeutumalla muihin.
Sukupolvien ketjut vahvistavat yksin pärjäämisen kulttuuria
Suomalainen kulttuuriperintö kertoo vahvoista naisista, jotka sodassa ja sen jälkeisissä ajoissa hoitelivat maatilat, lapset ja sodasta traumatisoituneet miehensä.
Sodasta palanneet miehet jättivät sisäänsä kaiken kokemansa tuskan ja yrittivät sinnitellä näiennäisen vahvoina. Sukupolvet pärjäsivät. Pärjäsivät, koska oli pakko. Tämä taakkasiirtymä on meidän monen harteilla, koska emme ole kaukana tuosta sukupolvesta ja opeista olla vahva haasteista huolimatta.
Tunnistatko itsessäsi yksin pärjäämistä? Onko sinun vaikea pyytää apua? Millaisia vahvoja ihmisiä suvussasi on? Onko ”oppisi” vahvuudesta peräisin miten pitkältä?
Avun pyytämisen vaikeus tai helppous kumpuaa varhaisista kokemuksista
Riippuen siitä olemmeko lapsena saaneet riittävästi tukea aikuisilta ollessamme avun tarpeessa ja millaisia kokemuksia meillä liittyy avun saamiseen, se on meille joko helppoa tai vaikeaa.
Jos olet ihminen, joka on jo pienestä lapsesta tottunut pärjäämään yksin ja turvautumaan omaan osaamiseesi ja itsellisyyteesi, avun pyytäminen voi olla haasteellista aikuisena.
Itselleni on ollut aina helppoa pyytää apua ammattilaisilta. Olen pyytänyt apua niin kehoni kuin mieleni haasteisiin. Olen tiedostamattomasti ajatellut, että koska maksan heille ja he tekevät työtään, en rasita heitä. Ystäviltä ja läheisiltä avun vastaanottaminen sen sijaan on ollut erittäin vaikeaa. Olen kokenut, että saamani apu pitäisi jotenkin korvata takaisin ja mieluusti moninkertaisena.
Vasta tyttäreni kuolema opetti minut ottamaan vastaan apua ilman, että koen velvollisuudekseni antaa yhtä paljon takaisin. Lisäksi opin pyytämään apua, kun tunnistin itsessäni pienen tarvitsevan tytön, sen joka oli liian pitkään ollut liian vahva ja liian yksin pärjäävä. Tuli aika olla autettava. Helppoa se ei ollut, mutta oi, miten ihanalta se tuntui!
Kun pyydät apua, ystäväsi kokee olevansa merkityksellinen
Avun pyytäminen on symboli sille, että toinen on tärkeä. Se laittaa meidät olemaan heikko, tarvitseva. Se kertoo toiselle, että hän on tärkeä, koska juuri häneltä pyydetään apua. Sillä voi olla todella merkityksellinen vaikutus myös toisen elämään. Kaikki me tiedämme, kuinka ihanaa on auttaa toista!
Vahvuudestaan on hyvä tulla tietoiseksi. Se on mahdollista läheisissä ihmissuhteissa ja erityisesti silloin, kun elämä vihmoo ja tempoo. Silloin kysytään, otanko edelleen käyttöön suojautumis-ja selviytymiskeinoni vai opetellenko jotain uutta?
Voisinko nyt turvautua toiseen ihmiseen?
Voisinko nyt olla herkkä? Onko turvaa tarpeeksi?
Voisinko nyt avata itseni tunteille? Vai toiminko taas tutusta vahvuudestani käsin?
Ollessamme turvassa voimme antautua heikkoudelle ja päästää irti vahvuudesta
Vain turvassa meidän on mahdollista opetella päästämään vahvuudestamme irti. Turvassa on mahdollisuus antautua huolenpidolle, avulle, tarvitsevuudelle ja ennenkaikkea toisen sekä oman itsen rakkaudelle. Sille, ettei aina jaksa ja ettei todellakaan kaikkea kestä. Se on todellista rakkautta. Se on todellista vahvuutta.
Hyvä vahvuus on vahvuutta olla herkkä, auki yhdessä muiden kanssa, päästää ihminen tai ihmiset lähelle. Vahvuutta on näyttää kuinka paljon sattuu sekä kuinka paljon toista ihmistä tarvitsee.
Moni meistä pärjää ihan liian hyvin ja ihan liian pitkään itsekseen. Näitä ominaisuuksia ei tarvitse tähän maailmaan yhtään lisää. Olisiko juuri nyt turvallinen hetki pyytää apua?
