Sivu 188 – Hidasta elämää

”Joskus halaus puhuu enemmän kuin tuhat sanaa” – 5 voimakuvaa Sinulle

Ethän unohda halauksen voimaa❤️ Lisää voimakuvia löydät Instagram-tililtämme @hidasta

Vahva parisuhde rakennetaan arkisilla rakkauden teoilla – Ethän anna arjen etäännyttää sinua kumppanistasi

Vaikka tiedämme asioiden muuttuvan, jotkut meistä yhä ajattelevat, että parisuhde ja rakkaus ovat muuttumattomia. Järjen tasolla ymmärrämme, että näin ei ole, mutta arjen ja elämän vauhdissa emme ole läsnä muutokselle.

Terapeuttina kuulen, kuinka jotkut tunnistavat hetkiä, jolloin olisi ollut hyvä tehdä jotakin suhteelleen, mutta ei tehty. Aika kului, asiat muuttuivat. Parisuhteessa jompikumpi muuttui, vaikka itseasiassa molemmat muuttuivat. Nähtiin merkkejä. Merkkejä oli useita parisuhteen matkalla. Merkkeihin ei vain reagoitu. Arki vei. Elämä vei. Parisuhde ei tuntunut kaikessa siinä niin merkitykselliseltä, että olisi pysähdytty.

Työssäni näen mitä arki tekee suhteille. Kaikki menee pikku hiljaa suhteen edelle. Suhteesta tulee enemmän riippakivi. Kumppanin läsnäolo ketuttaa, ahdistaa. Haluaa olla enemmän töissä, ystävien kanssa ja harrastusten parissa, koska oman kumppanin kanssa on vain niin epämukavaa olla.

Vaikka sydän janoaa tulla lähelle, mieli kerää etäisyyttä, joka pikkuhiljaa muuttuu myös fyysiseksi etäisyydeksi. Ei ole enää aikaa parisuhteen väliselle rakkaudelle ja turvan luomiselle. Arki etäännyttää kumppanista.

Joskus arki etäännyttä niin, ettei ole enää paluuta koko parisuhteeseen. Tai sitten käy niin hyvin, että koska havahdutaan, löydetään parisuhteessa jokin uusi taso, uudet tavat olla läsnä parisuhteelle ja tulevaisuus yhdessä voi jatkua. Herätys parisuhteen tilaan tulee, kun on vaikeaa olla yhdessä, mietitään jo mahdollista eroa tai toinen parisuhteessa on ollut uskoton.

Parisuhde on kuin linnake

Kuvaan parisuhdetta linnakkeena. Vallihauta on rakkaus ja laskusilta linnakkeeseen tahto. Rakkaudelliset arkiset parisuhdeteot ovat linnakkeen muurin pinta. Tekojen vähentyessä tai unohtuessa ei yhden tiilen rapautuminen tee parisuhteelle hallaa.

Puhurit, sade, tuisku ovat elämässä kohtaamiamme haasteita. Ne rapauttavat linnakkeen pintaa. Tarpeeksi paljon kun on puutetta parisuhdeteoista ja elämässä tuulee ja tuiskuaa, alkavat tiilet putoilla, lohkeilla ja syntyy aukkoja.

Linnake ei ole enää entisensä, ei yhtä vahva ja vallihautakin voi kuivua auringonpaahtaessa. Parisuhde on altis ”viholliselle”. Parisuhteessa on tilaa jollekin kolmannelle, ihmiselle tai asialle.

Kun parisuhteesta häviää tahto, laskeutuu silta suoraan linnakkeen sisälle ja se mahdollistaa sisällepääsyn tai uloslähdön.

Elämässä tapahtuu myös asioita, jotka haastavat parisuhdetta

Jokaisen elämässä tapahtuu asioita, jotka haastavat elämän. Elämä ei meillä kenelläkään ole pelkkää auringonpaistetta ja makeaa hattaraa. Välillä elämä runnoo ja kuura yltää sieluun saakka.

Elämänhaasteita on monenlaisia. Niiden rankkuutta emme voi vertailla keskenään. Jokainen me koemme erilaiset tilanteet hyvin eri tavoin. Se mikä toiselle on pikkujuttu, voi olla toiselle todella iso ja lamauttava kokemus. Asiat riippuvat siitä millaisia olemme ja mitä olemme elämässä kohdanneet. Olen sitä mieltä, että joillekin kuorma on kohtuuttoman raskas. On ihmisiä, jotka saavat kantaakseen huomattavasti enemmän kuin ihmisen kantokyky on.

Kumppanisi ei välttämättä reagoi haasteisiin kuten sinä

Parisuhteessakin suhtautuminen elämänhaasteisiin on hyvin erilaista. Kumppani ei välttämättä reagoi tilanteeseen tai tapahtumaan samalla tavalla tai samassa ajassa. Minun ja mieheni suru tyttäremme kuoleman jälkeen näyttäytyi hyvin eri tavoin. Minä surin näkyvästi puhumalla ja kirjoittamalla sekä muiden ihmisten seurassa heti kuoleman alkuhetkistä lähtien.

Mieheni tuki minua ja kun koki, että jaksan seisoa taas omilla jaloillani, hän sai tilaa omalle surulleen. Suru oli hänelle henkilökohtaista, hiljaista pohdintaa yksinäisinä hetkinä. Olemme niin erilaisia kaikissa tunteissamme.

Elämänhaasteissa punnitaan arjen rakkauspankin talletukset

On tosiasia, että kaikki haasteet eivät yhdistä, vaan on asioita elämässä, jotka myös erottavat. Siksi olisi merkityksellistä, että perusarjessa huomioisimme parisuhteemme, toisemme. Oppisimme suhteen alkuhuuman haihduttua yhä jakamaan itsestämme muutakin kuin pintaa.

Sitten kun tulee haastava aika, niin olisimme yhä lähellä toisiamme ja tuntisimme toistemme sekä itsemme tarpeet. Osaisimme sanoittaa niitä. Pyytää apua kumppaniltamme ja tukeutua häneen.

Kun elämässä tulee tiukka hetki, parisuhteen lujuus testataan. Silloin ei aikoinaan järjestetyt satunnaiset treffit välttämättä uppoavaa laivaa ja sammuvaa intohimoa sytytä uudelleen. Näissä hetkissä kysytään tahtoa ja rakkautta. Sitä miten paljon rakkauspankkiin on aikoinaan talletettu arjessa. Kuinka paljon on ollut tekoja, läsnäoloa ja tarpeiden kohtaamista.

Vaikutamme ympäristöömme

Kaikissa suhteissa on haavoja. Jokaisessa suhteessa tulee kompurointia. Tarkoituksena on yhdessä tarkastella kompuroinnin aiheuttamia hiertymiä, haavoja ja muita ruhjeita. Kuulen, että mitä mikään auttaa, kun toinen ei muutu tai ei halua terapiaa tai keskustella. Elämme aina yhteydessä toisiimme.

Kun itsessämme tapahtuu muutos tarkasteltuamme toimintaamme ja tultuamme tietoisemmaksi itsestämme, vaikuttaa se aina myös ympäristöömme. Voi olla, ettet näe haluamaasi vaikutusta heti, mutta muutoksesi vaikuttaa ympäristöösi.

Arkiset parisuhdeteot ovat ydinjuttu. Kun elämä tuntuu raskaalta ja omat voimat ovat vähissä, on uskallettava käpertyä kumppanin iholle ja tankattava siinä rakkautta. Kun tästä ihostelusta on tehty rutiini tai rakkaudellinen rituaali, ei se tunnu omituiselta tai työläältä, kun elämä on uuvuttavaa.

Kuuntele Pauliinan Rakkaus on tekoja arjessa -kirja äänikirjana esimerkiksi täältä.

Mitä parisuhteessa saa odottaa ja mihin ei tarvitse sopeutua?

Mitä läheisessä ihmissuhteessa saa odottaa? Aika usein kuulee puhuttavan, että nykyisin ihmiset ovat ”liian vaativia” kumppanin valinnassa. Osittain tämä on varmasti myös totta, sillä nopeat deittipalvelut luovat illuusion rajattomista mahdollisuuksista: entä jos jossain onkin joku vielä ”parempi”?

Täydellistä ihmistä ei ole olemassakaan, ja on aikuista myös todeta, että liikoja vaatimuksia ovat sellaiset ulkoiset vaatimukset, joissa ihmisen sisäisyyttä enemmän vaaditaan ulkoisia statuksia ja meriittejä. Silloin voi olla ihan hyvä luopua epärealistisista vaatimuksista.

Samaan aikaan taas uskon, että on asioita joiden suhteen on tervettä ja viisasta olla hitusen vaativakin. Minulle se asia on emotionaalinen turvallisuus ja sitoutuminen kasvuun.

Läheisriippuvaisissa suhteissa ihminen pitää suhdetta yllä usein itsensä kustannuksella, ylisopeutuu ja sietää liikaakin. Emme tule kuitenkaan koskaan löytämään ”täydellistä palasta” ja toista puoliskoa jonka kanssa kaikki vaan loksahtaa täydellisesti yhteen.

On myös aikuisuutta hyväksyä, että jos haluaa toimivan parisuhteen, se kysyy molemmilta osapuolilta työskentelyä. Vapaamatkustelulla voi toki myös olla suhteissa, mutta sellaiset suhteet jäävät usein tunnetasolla jollain tavoin tyhjiksi ja herättävät turvattomuutta.

Millaisia standardeja sinulla on parisuhteessa silloin, kun arvostat itseäsi?

Standardien ei ole tarkoitus tuottaa epärealistisia vaatimuksia, vaan niiden on tarkoitus rajata pois sellaisia suhteita, joista jo alkumetreiltä huomaat, että näissä ihmissuhteissa et mitä luultavimmin voi tulla kunnioitetuksi ja kohdelluksi arvostavasti.

Niiden tarkoitus on kieltäytyä toistuvista kaavoista, joihin alitajuisesti on elämänhistoriansa varrella ajautunut. Tämän rajaamisen voi tehdä kunnioittaen ja arvostuksella.

Monesti ajaudumme suhteisiin pelkän vetovoiman perusteella. Aikuisempaa olisi rauhassa tunnustella, onko tämä suhde minulle hyväksi. Onko suhde sellainen, jossa on mahdollisuus kasvaa herkästi, aidosti ja avata omat siipensä?

Vai kysyykö suhde sitä, että koitat jatkuvasti sopeuttaa itseäsi johonkin, joka ei alkujaankaan ollut sinua varten? Kysyykö suhteen ylläpitäminen sitä, että pienentää itseään, jättää ilmaisematta rajojaan ja tarpeitaan?

Neliötä ei kannata väkisin runnoa aukosta, johon mahtuu vain ympyrä.

Millaisia asioita sinä tarvitset suhteessa voidaksesi autenttisesti olla oma itsesi?

Millaiset asiat eivät ole sinulle enää ok suhteessa?

Näiden suuntaviivojen tuella voit uusiin ihmisiin tutustuessasi pitää mielessä arvosi ja vastaavasti ne auttavat muistamaan niitä oppeja, joita olet jo elämässäsi kipeimmän kautta saanut.

Esimerkkejä asioista, jotka ovat minulle ”Ei tee minulle hyvää, en halua valita näitä asioita elämääni ja ihmissuhteisiini”

Kyvyttömyys itsereflektioon
Itsekeskeisyys/kyvyttömyys empatiaan
Epäjohdonmukaisuus (sanat, teot ja aikeet ristiriitaisia taikka epämääräisiä)
Hoitamattomat addiktiot ja niiden kieltäminen
Vastuuttomuus

Esimerkkejä asioista jotka ovat minulle ”Tekee minulle hyvää, ja näitä asioita tarvitsen ihmissuhteissa joita valitsen elämääni”

Emotionaalinen turvallisuus
Avoimuus
Johdonmukaisuus
Itsereflektio taidot
Inhimillisyys ja oman haavoittuvaisuuden paljastaminen
Vastuunotto

Keskeinen osa läheisriippuvaisuudesta toipumista on syvästi ymmärtää (ja kertausharjoituksia tarvitsee luultavasti jokainen), että me emme voi muuttaa ketään toista. Ihmiset ovat, keitä he ovat. He voivat kasvaa ja kehittyä, mutta se ei koskaan ole meistä kiinni. Vettä ei tarvitse muuttaa viiniksi. Eikä kannata uskotella itselleen, että ehkä se vesi ajan myötä muuttuisi viiniksi.

Valitse elämääsi ihmisiä, jotka ilmentävät jo sitä, mitä sinä tarvitset ja kaipaat. Tämä tietysti haastaa meitä kysymään myös itse itseltämme, elämmekö itse toivomiemme asioiden mukaan.

On myös hyvä muistaa, että kukaan ihminen ei luultavasti pysty kaiken aikaa elämään arvojensa mukaan. Mutta ihminen, johon on turvallista sitoutua, reflektoi itseään itsensä vuoksi ja valta-osan ajasta valitsee toimia arvojensa mukaan. Kukaan ei kuitenkaan pysty siihen joka hetki. (Tai saa toki ilmoittautua minulle, jos tietää aina tähän pystyneensä ;)).

Ja miten voisimme samalla pitää sydämessämme sen, että standardit ovat suuntaviittoja, eivät lukkiutuneita ja fakkiutuneita muureja. Jos emme tiedosta, mitä tarvitsemme, ja tietoisesti pyri siihen, tyydymme luultavasti vaillejäämisen pelossa johonkin puolinaiseen ratkaisuun.

Joskus elämään mahtuvat tulemaan ne oikeat asiat, jotka ovat sydämen pohjasta KYLLÄ, vasta kun olemme sanoneet niille asioille EI, jotka ovat meille EI.

Eevin kirja Ymmärrä itseäsi, ymmärrä suhteitasi käsittelee läheisriippuvuudesta toipumista ja sopii ihmiselle, joka on taipuvainen hukkaamaan itsensä suhteissa. Kirjan voi tilata TÄÄLTÄ.

Emme valitse itse, milloin havahdumme elämään itsemme näköistä elämää – jos olet jo havahtunut, voit pitää itseäsi onnekkaana

Olipa kerran nainen, joka laittoi kaikkien muiden tarpeet omiensa edelle. Nainen eli kiireistä elämää, kannusti ja tuki ystäviään, oli lojaali työntekijä, kuljetti lapsiaan harrastuksiin. Omaa aikaa oli hyvin vähän, ja usein ne hetket kuluivat herkutellen ja upoten muihin maailmoihin ruutujen takana.

Nainen oli väsynyt ja lievästi masentunut. Hän oli aina ollut kiinnostunut henkisyydestä ja itsetuntemuksesta, mutta toteutus jäi armottomasti ajanpuutteen jalkoihin. Oman elämän tarkastelu ja meditoimisen aloittaminen tuntuivat ylitsepääsemättömiltä.

Nainen tiesi, että jos hän saisi viikon lomaa kaikesta, hän joisi mojitoja ja tanssisi villisti niin, että raskas arki unohtuisi. Hengitysharjoitukset ja omm-äänet eivät siihen lomaan mahtuisi. Ne vaatisivat niin paljon enemmän aikaa ja jaksamista. Tuntui, kuin vuodet vain vierisivät, eikä varsinaista muutosta ollut näköpiirissä. Kunnes…

Olipa kerran mies. Mies eli pitkässä hyvässä parisuhteessa, jossa oli kuitenkin hyvin tyypillisesti monia selvittämättömiä asioita. Keskusteluyhteys oli olemassa, mutta vaikeita aiheita välteltiin.

Tilanne oli urautunut vuosien saatossa niin, että miehellä oli hyvin ristiriitaiset tunteet kumppaniaan kohtaan. Toisaalta tämä oli se läheisin ja rakkain – toisaalta suhteessa vallitsi usein tietynlainen tyytymättömyyden ilmapiiri. Helposti mies joutui silmätikuksi silloin, kun naisella oli huono olo omissa nahoissaan. Niin tuntui olevan usein.

Ajan myötä ainainen nyreys ajoi epätoivon valtaan. Olo oli torjuttu ja suorastaan hylätty. Miehestä tuntui kuin elämä olisi vain elokuva, joka eteni väistämättä tiettyyn suuntaan, eikä mitään ollut tehtävissä. Kunnes…

Kunnes

Kunnes hän sairastui vakavasti.
Kunnes hänen läheisensä menehtyi yllättäen.
Kunnes hän koki uupumisen ja paloi loppuun.
Kunnes hän koki niin paljon tuskaa, että vihdoin havahtui.
Kunnes jokin yllättävä sattuma johdatti hänet juuri oikeana päivänä oikeaan paikkaan ja… (Yleensä muiden vaihtoehtojen kanssa yhdessä.)
Kunnes tilanne ryöstäytyi käsistä ja hänen oli pakko tehdä valintoja.
Kunnes puoliso ilmoitti haluavansa erota.

Kun nainen havahtui

Kun nainen havahtui, hän huomasi aliarvostaneensa itseään ja suorittaneensa raskasta roolia tullakseen hyväksytyksi muiden silmissä. Hän oli tehnyt niin aina, ja sen vuoksi kuvion murtaminen vaati aikaa.

Vähitellen nainen oppi ottamaan pieniä hetkiä itselleen, jolloin hän oli läsnä omille ajatuksilleen. Hän ei ollut vain mahdollistaja, vaan tasa-arvoinen ihminen tarpeineen. Nainen alkoi lukea yhä enemmän itsetuntemuksen kirjallisuutta ja löysi muutamia metodeja, joita päätti kokeilla.

Tuntui kuin valo olisi syttynyt hänen sisällään. Vaikka asiat olivat pieniä, ne viljelivät jatkuvasti lisää hyvinvointia. Myös perheen elintavat muuttuivat terveellisemmiksi, ja kiireistä arkirytmiä tarkastettiin.

Kun mies havahtui

Kun mies monien ikävien käänteiden jälkeen havahtui, hän alkoi käydä terapiassa. Siellä hän ymmärsi, että hänen äitisuhteensa oli ollut jokseenkin samanlainen kuin suhde (nyt jo ex-) kumppaniin. Mies huomasi olevansa tietyissä asioissa aivan liian lepsu.

Vältteli aiheita, joihin kumppani ei halunnut mennä, vaikka juuri niiden selvittäminen olisi ollut suhteen elinehto. Hän myös vaistomaisesti otti osallisuutta toisen ihmisen pahasta olosta eikä kyennyt vetämään rajaa toisen ihmisen tunteiden ja omiensa välille. Elämä oli ollut hyvin raskasta.

Mies oivalsi, ettei hänen tarvinnut aina olla kiltti, joustava ja tukeva osapuoli. Monesti tärkeä palaute oli jäänyt antamatta suhteen pysyvyyden vuoksi, mutta ironista kyllä, sama asia oli lopulta kääntynyt sen kohtaloksi.

Mies alkoi lukea tunnelukoista ja tuntui kuin hän olisi lukenut omasta itsestään. Puhuessaan ex-kumppanin kanssa puhelimessa hän huomasi kaipaavansa kaikkea sitä hyvää, jota heillä oli ollut vaikeudesta huolimatta.

Sovittiin, ettei mikään ollut varmaa, ja jos he tapaisivat, heidän täytyisi puhua asiat halki. Miehen täytyisi olla rehellinen itselleen. Uusi elämänpolku oli vasta auki ja alussa, mutta mies tunsi perhosia vatsanpohjassa ja onnellisuutta pitkästä aikaa.

Kriittinen leikkauspiste

Muutoksenpelko tekee sen, että tuppaamme tyytymään tuttuun turvalliseen, vaikka se aiheuttaisi kärsimystä. Havahtuminen tapahtuu siinä leikkauspisteessä, jossa tuska kasvaa yli muutoksenpelon. Tämä johtuu siitä, että muutoksenpelko, menettämisenpelko ja monet muut pelot ovat alitajuisia ja muodostavat siten kyseenalaistamattoman totuuden.

Jos näkisimme pelkopohjaiset ajatusmallimme kirkkaassa päivänvalossa, voisimme valita toimia toisin jo ennen kuin selkä on seinää vasten ja on ihan pakko. Tällöin tosin olisimme jo havahtuneita. Havahtumisemme olisi tapahtunut aikaisemmin, tavalla tai toisella mutta ei silloinkaan itsestään.

Elämä järjestää

Jos sinä olet jo havahtunut, voit siis pitää itseäsi varsin onnekkaana. Voidaan olettaa, ettet ole päässyt aivan helpolla, sillä jokin on saanut muutoksen aikaan.

Emme itse valitse, milloin aika on oikea havahtumiselle: elämä järjestää sen asian puolestamme. Vasta havahtuneina voimme valita jatkaa pidemmälle havahtumisen polulla tai jarrutella sen etenemistä. Kuitenkin mitä havahtuneempia olemme, sitä vaikeampaa on elää itseään vastaan. Tietoisuuden kasvaessa joudumme tekemään vaikeitakin päätöksiä ja rohkaistumaan aidon hyvinvoinnin vuoksi, kunnes elämä on linjassa arvojemme kanssa.

Muutos voi viedä useita vuosia, mutta sen jälkeen kaikki helpottuu. Vahdimme vain, että linja pysyy. Kiitollisina siitä, että saimme havahtua.

❤️:lla Riikka

Lisää minusta ja palveluistani löydät alta tai täältä.

”Kenenkään ei kuulu pitää parisuhdetta yksin pystyssä” – 5 askelta kohti tasapainoisempaa parisuhdetta

Parisuhde ei ole kaksi ihmistä ynnättynä yhteen, vaan oma yksikkönsä. Hyvinvoivassa suhteessa on tilaa sekä läheisyydelle että erillisyydelle. Suhde pysyy tuoreena, kun molemmat osapuolet tuovat suhteeseen ja myös ottavat vastaan.

Terve erillisyys on kykyä erottaa toisen vaatimukset, ihanteet ja syytökset omasta totuudestaan. Rakastava aikuinen on valmis keskustelemaan suhteesta, mutta ei suostu roskasangoksi.

Läheisriippuvaisessa suhteessa ei ole tilaa terveelle erillisyydelle. Itsetuntemusohjaaja ja kouluttaja Eevi Minkkisen uutuuskirja Ymmärrä itseäsi, ymmärrä suhteitasi avaa lempeän inhimillisellä tavalla läheisriippuvuutta ja sitä, miten vahingollisista parisuhdekaavoista on mahdollista vapautua. Opas auttaa peilaamaan omia kokemuksia ja kertoo, miten tutut toimintamallit voi muuttaa helppojen työkalujen ja vertaistuen kautta.

Tässä Eevin 5 askelta kohti tasapainoisempaa parisuhdetta:

1. Sinun ei tarvitse jahdata toista. Rakkaudessa toista ei tarvitse jahdata, hän haluaa itse olla paikalla.

2. Sinun ei tarvitse pelastaa ketään. Eikä sinua tarvitse pelastaa. Voit olla toisen vierellä ja saat kaivata toista rinnallesi.

3. Kumpikin on vastuussa siitä, että ilmaisee itseään autenttisesti ja toista kunnioittaen. Tasapainoisessa suhteissa kummankin tunteet tulevat kuulluksi ja nähdyiksi. Tunteet eivät kuitenkaan oikeuta satuttavaa reagointia.

4. Rohkene pyytää anteeksi. Koska joskus kuitenkin läikkyy, mokaa ja kompuroi, on nöyrästi nostettava käpälä pystyyn ja pyydettävä vilpittömästi anteeksi. Sanojakin tärkeämpää on kuitenkin ottaa vastuu teoistaan. Paras anteeksipyyntö on muuttunut käytös.

5. Muistakaa, että olette samalla puolella – ette toisianne vastaan. Viestikää avoimesti, herkästi ja kumpaakin kunnioittaen tarpeistanne, haavoistanne ja toiveistanne. Vaikka olisitte eri mieltä, on tärkeää kunnioittaa sitä, miltä toisesta tuntuu.

Kurkkaa kirja:

Haastatko vai vältteletkö riitaa? Kumpikaan ei ole hyväksi itsellesi eikä läheisillesi

Konfliktitilanteet ovat varmasti jokaiselle tavalla tai toisella haastavia. Temperamentti ja persoonallisuus määrittävät paljolti sitä, miten konfliktin kohtaa, käsittelee ja ratkaisee. Jos kaksi hyvin erilaista ihmistä ottaa vaikean asian puheeksi, voi lopputulos olla kaikkea muuta kuin rakentava.

Olisi hienoa, jos konfliktista seuraisi jotain hyvää — onnellisessa tapauksessa asia saadaan ratkeamaan parhain päin, ja osapuolet oppivat toisistaan sekä itsestään jotain uutta. Vahvatahtoinen ihminen saattaa kuitenkin haluta pitää näkökannastaan kiinni, kun taas kiltti ja ujo saattaa mukailla ja ottaa syyt niskoilleen. Kumpikaan ei tässä tilanteessa toimi oikein, jos ajatellaan kaikkien osapuolten kannalta toimivaa ja tasapuolista ratkaisua.

Konflikteja, riitoja ja sanaharkkoja tulee eteen niin työelämässä, parisuhteessa kuin ystävyyssuhteissakin.

Vaikka riitatilanteita välttäisi ja elämä näyttäisi päällisin puolin aurinkoiselta, voi tällainen miellyttäjäpersoona käydä suurta riitaa sisimmässään — itsensä kanssa: ”Onhan minulla oikeus pitää puoliani, täytyy asetella sanana fiksusti”, ”ehkä helpompaa on sittenkin, että nielen ylpeyteni ja olen hiljaa”. Jos konflikti ei ratkea, saattaa tämä tyyppi syyttää itseään siitä, että edes otti asian puheeksi ja välttelemisen kierre vain kasvaa.

Sitten on tämä toisenlainen konfliktin kohtaaja: hän sanoo asiat kuin kokee, eikä tunteen vallassa pysty ehkä muotoilemaan asiaansa rakentavasti, vaikka haluaisi. Hänen käytöksensä saattaa loukata muita, mutta itse hän ei välttämättä tätä tiedosta. Jos toinen osapuoli on edellä mainittu miellyttäjä, hän usein itku silmässä hyväksyy vastapuolen sanat, eikä tunteen vallassa ilkeyksiä laukova tyyppi saa kuulla tekevänsä väärin. Jos taas vastassa on samankaltainen räiskyvä tyyppi, voi konflikti kärjistyä pahasti.

Onneksi neuvottelutaitoja voi opetella temperamentista ja persoonasta riippumatta.

Se vaatii kuitenkin työtä, sillä olemme tottuneet toimimaan omien sisäisten malliemme ja temperamenttimme mukaisesti, joten uudenlainen lähestymistapa voi tuntua lähes mahdottomalta. Usein lopputulos kuitenkin palkitsee, sillä vaikeista asioista keskusteleminen avaa usein jotain uutta kaikista osapuolista.

Ensi kerralla, kun kohtaat konfliktin, voit pysähtyä hengittämään muutaman kerran ennen hätiköityjä ratkaisuja. Oman äänen saa kyllä kuuluviin, ennemmin tai myöhemmin. Konfliktien ratkaisu on yhteistyötä. Jotta tilanteeseen löytyy kaikkia osapuolia miellyttävä ratkaisu, tarvitaan myös molemminpuolista joustoa ja kunnioitusta — tarvitaan neuvottelutaitoja.

Hyvän neuvottelun perusperiaatteita:

-Asiallinen ja yleisiä käytöstapoja kunnioittava puhetyyli
-Jämäkkä ja selkeä ulosanti
-Ratkaisua etsivä, eteenpäin kulkeva ja kuunteleva ote
-Tasapuolinen puheenvuorojen jako
-Motivaatio ratkaisun löytämiseksi

Voisitko kokeilla noudattaa näitä ajatuksia seuraavan kerran, kun kohtaat konfliktin? Kyllä, vaikka kyseessä olisi se tuttu puoliso, paras ystävä tai hankala työkaveri. Kyllä, vaikka se tuntuisi kuinka teennäiseltä tai epämiellyttävältä tahansa. Lopputulos saattaa yllättää!

Mitä sitten, jos elämänmuutos ei onnistu? – Maitojunalla paluu on sekin sallittua

Elämänmuutos. Parempi elämä. Unelmien elämä. Muutos. Tämän päivän check-listan kirkkaimpia tähtiä. Mutta mitä jos muutos ahdistaa, ärsyttää ja vähintäänkin hirvittää?

Muutos saattaa pelottaa osin siksi, että turhan usein muutos mielletään valtavan kokoiseksi vuoreksi, joka seisoo oman elämän ja uuden elämän välissä. Ja se vuori täytyy ylittää kertaheitolla ja yksin, koko elämä pitää laittaa uusiksi saman tein ja kokonaan. Muuten on epäonnistunut tai ainakin polkee elämässään paikoillaan.

Mutta ei se nyt ihan niin ole. Vuosia sitten laitoin itse elämässäni kirjaimellisesti lähes kaiken uusiksi. Se tapahtui sen jälkeen, kun perhettäni oli kohdannut suru ja olimme menettäneet läheisen. Jätin parisuhteeni, vanhan kotini, vaihdoin työpaikkaa ja ostin uuden asunnon. Ajattelin, että muutos tekee minusta onnellisemman ja sitten voisin alkaa taas voida paremmin. Sillä seurauksella, että sain muutamaa vuotta myöhemmin kaikesta muutoksesta johtuneen burnoutin.

Silloin jouduin myöntämään, ettei jättimäinen ja kertalaakista tehty muutos ollutkaan ehkä hyvästä. Jouduin sitä vastoin jälleen uuden muutoksen keskelle. Muuttamaan taas kerran elämääni, jotta voisin paremmin.

Sen jälkeen tein muutostöitä vähän harkitummin. Olin etuoikeutettu ja sain töistäni virkavapaata ja siten aikaa miettiä, mitä muutos minulle merkitsisi. Oivalsin, ettei se ollut muuttamista toiselle puolelle maailmaa tai liittymistä johonkin kaukaiseen heimoon. Se oli ainoastaan työnkuvan muuttamista, ja sen lopulta teinkin.

Elämän paremmaksi muuttava muutos voi olla elämästä riippuen hyvin erilainen. Muutos ei ole koskaan liian pieni tai vähäpätöinen. Se voi olla uuden harrastuksen aloittaminen tai jostain kuluttavasta rutiinista tai ihmissuhteesta irti päästäminen – tai vaikka alkuun etäisyyden ottaminen. Muutos voi olla omien rajojen vetämistä, Ei-sanan ahkerampaa käyttämistä, ikävän rutiinin ulkoistamista tai avoimen keskustelun aloittamista mieltä painavasta asiasta. Uskon, että ihan jokainen voi muuttaa elämästään jotain, ja tehdä siitä siten parempaa.

Samalla voisi riisua päältään ainakin sen ”mutku”-ajattelun sekä kenties yhden kerroksen ”pakkoajattelua”. Kaikki asiat, joita on pitänyt elämässä pakkoina, eivät välttämättä nimittäin sitä ole.

Ystäväni ei voinut lähteä kerran kävelylenkille, koska sinä päivänä oli vielä pakko tehdä viikon ruoat, silittää pyykit ja mankeloida lakanat. Lopulta minä pakotin hänet hylkäämään suunnitelmansa ja päädyimme kävelylenkille miettimään, mitä kaikkea oikeastaan oli ihan pakko tehdä. Listasta ei tullut hirmuisen pitkää.

Muutos on toki kytköksissä elämäntilanteeseen. Suurperheen äiti ei usein voi (eikä luultavasti lopulta haluakaan) muuttaa vieraaseen maahan tai heittäytyä epävarmuuden sietämistä vaativaan taitelijayrittäjyyteen. Mutta ei perheetönkään voi kuin unelmoida asioista, jotka ovat perheelliselle itsestäänselviä. Kaikki riippuu näkökulmasta.

Kun päätin ryhtyä yrittäjäksi ja muuttaa elämäni niiltä osin, joilta olin siihen tyytymätön, joku tokaisi minulle, että Voi kun minäkin voisin! Ja minä mietin, että totta kai voit, jos tarpeeksi tahdot.

On totta, että perheettömänä minun oli helpompaa ottaa riski ja heittäytyä hetkeksi tyhjän päälle, mutta toisaalta minulla ei ollut esimerkiksi puolison tuomaa turvaa. Sitä, että jos alkuun olisi hankalaa, toinen tekisi töitä enemmän. Minun oli pärjättävä alusta saakka yksin. Toki minulla oli hieman säästöjä, mutta ei niillä pitkään pötkittäisi.

Silti ajattelin, että jos muutokseni takia kaikki menisi pieleen, paluu vanhaan olisi varmasti jollain tavalla mahdollinen. Voisin ainakin sanoa, että yritin. Siitä huolimatta, että joutuisin palaamaan maitojunalla takaisin. Eikä se maitojuna ole muuten yhtään hullumpi juna. Se on inhimillisyyden juna, jolla moni meistä on jossain vaiheessa elämäänsä kulkenut.

PS. Jokainen voi muuttaa elämänsä epäkohtia pienin askelin. Silti muutos pelottaa. Ihan jokaista ja ihan aina. Usein siitä seuraa silti jotain hyvää.

Kirjoittajan uutuuskirjasta Suuria hetkiä – viisautta ja voimaa elämän taitekohtiin löytyy oivaltavia tarinoita, ajatuksia Rakkaudesta, Ilosta, Surusta ja Voimasta – sekä uusista aluista.

Vertailu muihin vie ilon siitä, mitä meillä jo on – Tämä mielenkääntötemppu kannattaa opetella

Toiset syntyvät kultalusikka suussa ja toiset kuparilusikka suussa.

Lusikan värillä tai arvolla ei ole väliä siinä kohtaa, kun kananmuna laitetaan lusikkaan ja lähdetään elämän kilpajuoksuun muna lusikassa.

Meillä jokaisella on oma elämänpolkumme ja omat haasteemme, omat erilaiset lähtökohdat, erilaiset kiinnostuksen kohteet ja erilaiset elämäntilanteet.

Silti huomio kiinnittyy niin helposti vain siihen, mitä muilla jo on ja itseltä puuttuu.

Mieli on sellainen vekkuli, että se koko ajan kiinnittää huomiota niihin asioihin, mitä meillä ei vielä ole. Mitä meiltä vielä puuttuu. Mitä haluaisimme. Mitä muilla on, mutta meillä ei.

Lehdet, kadunvarsimainokset, netti ja some ovat täynnä ihannekuvia, jotka kertovat meille, mitä meiltä puuttuu. Samalla kun mieli painottaa puutteita, meistä tuntuu puutteelliselta.

Puutteen kokemus saattaa motivoida meitä toimimaan, mutta se syö pidemmällä aikavälillä voimiamme, kun kuppi on koko ajan puoliksi tyhjä (tai nurin).

Entä jos kurkkaisimme kuppiin, ja toteaisimme, että se onkin puoliksi täynnä? Eli mitä kaikkea hyvää elämässämme on nyt? Mitä olemme jo oman elämämme matkalla saavuttaneet ja saaneet aikaan? Mistä olemme kiitollisia itsellemme? Mikä on ihanasti? Mitä kadehtisimme itsestämme, jos katsoisimme itseämme muiden silmin?

Jo se, että saa oman mielen aina välillä kiinni vertailusta, on hyvä alku. Silloin tulee tietoiseksi siitä mielen toiminnasta, joka saa meidät koko ajan tuntemaan olomme vajavaiseksi, puutteelliseksi tai ikuisen juoksukilpailun hännänhuipuksi.

Kun tulee tietoiseksi vertailevasta mielestä, voi tarkkailla, miten se vaikuttaa kokemukseen elämästä, itsestä ja millaisia tunteita se herättää.

Opettele kääntämään mieli omiin vahvuuksiisi ja oman elämänpolkusi uniikkeihin käänteisiin, sillä se tuo elämään valtavasti voimaa. Ilman tätä taitoa mieli ei ole koskaan tyytyväinen.

Jos mieltä ei opeta pois vertailusta, tavoitteen täytyttyä se kiinnittyy uuteen tavoitteeseen, ja taas uuteen.

Aina on joku, joka on parempi, hoikempi, lihaksikkaampi, nuorempi, ammattitaitoisempi. Vertaileva mieli löytää aina puolityhjän kupin, joka pitää täyttää, jotta voisi olla onnellinen.

Pyri muistuttamaan itseäsi siitä, että jokaisella meistä on omat tasapainoilut elämässään. Jokaisella on omat haasteensa, omat kipukohtansa ja omat yrityksensä tulla onnelliseksi.

Ja kuitenkin: kun lakkaamme vertailemasta, saatamme huomata, kuinka onnellisia ja onnekkaita olemmekaan – juuri omassa elämässä, juuri sellaisena kuin se on. Juuri sellaisena kuin olemme.

Teksti on Sanna Wikströmin ja Jutta Gustafsbergin kirjasta Tsemppikirja – 52 säteilevää ajatusta sinulle

Empatiasta tuli avain uupumuksesta toipumiseen – Millaista myötäelämistä sinä kaipaat eniten?

Muutama vuosi sitten olin vaivihkaa ajautunut uupumukseen. Vastoinkäymisiä oli tullut pidemmällä aikavälillä ja monesta suunnasta. Muutos tapahtui kuitenkin sen verran hitaasti, etten ajoissa havahtunut korjaamaan kurssiani.

Empatiakin oli niin kateissa, etten huomannut sitä edes kaivata. Lopulta yksittäinen konflikti söi voimiani niin rajusti, etten enää jaksanut suoriutua töistäni enkä juuri mistään muustakaan. Päätös mennä puhumaan työterveyshoitajalle otti silti lujille – olihan omin voimin pärjääminen ollut oppimani ihanne.

Menin silti, ja onnekseni kohdalleni osui ammattilainen joka näki, kuunteli ja hyväksyi tilanteeni sellaisena kuin se oli. Siinä hetkessä samanaikaisesti sekä murenin, että alkoi toipumiseni. Ihminen, jota en ollut aiemmin tavannut, suhtautui minuun suurella ammattitaidolla: myötätuntoisen empaattisesti, ymmärtävästi ja kiireettömästi. Ei aikaakaan kun hänellä oli jo suunnitelma, miten minun kannattaa edetä.

Toipumiseni alkoikin yllättävän sujuvasti. Lyhyen sairasloman turvin vaihdoin maisemaa ja keskityin muutamien päivien ajan pääasiassa polttopuiden pilkkomiseen, mikä osoittautui sekä erittäin terapeuttiseksi että tulokselliseksi. Sainpa samalla vielä jotain hyödyllistä ja konkreettista aikaan.

Avain muutokseen kohdallani oli kokemani empatia, eli myötäeläminen. Empatiaa on monenlaista ja yksilön henkinen tila vaikuttaa siihen, mikä empatian laji hänelle parhaiten juuri kyseisessä tilanteessa sopii.

Kognitiivinen empatia on kykyä asettua toisen asemaan tiedollisella tasolla, vaikka tunteiden osalta samaistumista ei tapahtuisikaan

Kognitiivinen empatia on usein järkiperäistä ja loogisesti etenevää, ei niinkään tunneilmaisullista. Se voi avata kontaktia silloinkin, kun tunnepuolelle siirtyminen on liian aikaista tai jopa pelottavaa. Ilman muita empatian lajeja kohtaaminen voi kuitenkin jäädä pinnalliseksi.

Tunneäly-kirjan kirjoittaja, psykologian tohtori Daniel Golemanin mukaan kiusaajakin voi hyötyä kognitiivisen empatian käytöstä, koska sitä käyttäen hän voi keksiä millä tavoin tehokkaimmin satuttaa uhriaan kokematta tähän tunneyhteyttä. Parhaimmillaan kognitiivinen empatia voi olla matalan kynnyksen reitti kohtaamiseen.

Emotionaalinen empatia on lähempänä sitä, mikä yleisesti mielletään empatiaksi: kykyä tuntea toisen kokeman kaltaisia tunteita itse

Emotionaalinen empatia on tärkeää, jotta opimme arvostamaan toisten kokemuksia ja kokemaan tunneyhteyttä muiden kanssa. Nämä taidot kehittyvät jo lapsena: vastaamme näkemiimme ilmeisiin samankaltaisilla ilmeillä, hymy, nauru tai itku tarttuvat helposti henkilöstä toiseen.

Emotionaalisen empatian kokeminen voi muuttua myös taakaksi, mikäli emme opi rajaamaan ja erittelemään vastaanottamiemme tunteiden vyöryä. Toisen kokemat negatiiviseksi mieltämämme tunteet voivat ylittää vastaanottokykymme tai jäädä tarpeettoman suurina ja pitkäksi aikaa päällemme.

Tällaisen tunnekaappauksen estämiseen auttaa hyvä itsetuntemus, itsensä arvostaminen, määrätietoisuus ja omien rajojen selkeä määrittely. Emotionaalinen empatia saattaa tuntua vieraalta, mikäli kasvuympäristössämme tunteiden ilmaiseminen on ollut vähäistä tai jopa paheksuttavaa.

Myötätuntoinen empatia on empatiamuodoista käytännöllisin: kyky tunnistaa toisen kokema tunne yhdistettynä toimintaan ja auttamiseen

Empatiaa kaipaava henkilö ei useinkaan hyödy järjellä selittävästä ymmärtämisestä, vielä vähemmän hänen oman tunteensa paisuttelusta toisen toimesta. Usein paras apu tulee tilanteen kokonaisvaltaisesta hahmottamisesta järjellä ja tunteella ja rinnalla eläen, sekä toisen opastamisesta eteenpäin ongelmatilanteen ratkaisemisessa.

Tässä kohtaa on hyvä osata eritellä, milloin toista auttaa eniten konkreettinen puolesta tekeminen, milloin yhdessä tekeminen ja milloin taas ohjaaminen omaan toimintaan: omasta tilanteestaan otteen saamisen kautta voimaantuminen.

Somaattinen empatia on sitä, kun toisen kokema fyysinen tunne tuntuu samanlaisena tunteena omassa kehossamme

Voimme kokea veden herahtavan kielelle kun näemme toisen herkuttelevan, voimme ähkäistä kivusta kun näemme toisen potkaisevan varpaansa kiveen, voimme tuntea pulssimme kiihtyvän seuratessamme toisen esiintymistä yleisön edessä tai vaikkapa nuorallakävelyä.

Voimakkaasti somaattista empatiaa kokeva voi päätyä sulkemaan kokemuspiiristään ympärillä olevia tapahtumia pois välttääkseen omaa kivun tai ahdistumisen kokemustaan: ”se mitä en havaitse, lakkaa olemasta”. Somaattisen empatian kokija voi myös suuresti iloita ja nauttia toisten hyvistä kokemuksista ja onnistumisista.

Henkinen empatia mielletään usein yhteydeksi korkeampaan tietoisuuteen.

Vahvaa henkistä empatiaa kokeva saattaa tuntea laajasti yhteyttä kaikkien ihmisten ja jopa kaiken elollisen kanssa. Siksi hän tahtoo kohdella kaikkia itsensä kanssa samanarvoisina, sekä ymmärtää itsensä osana suurempaa kokonaisuutta. Hän voi nähdä yhteisen hyvän puolesta toimimisen koituvan myös omaksi edukseen.

Kaikilla näillä empatian lajeilla on paikkansa inhimillisessä kanssakäymisessä. Monimuotoinen empatian tunnistaminen ja käyttötaito on valtava rikkaus.

”Omasta minuudesta torjuttu heikkous ja negatiivisuus heijastuu johonkin toiseen, ulkopuoliseen. Tämä ilmenee armottomuutena ja myötätunnon katoamisena. Ilmiölle tyypillinen toisessa näyttäytyvää heikkoutta kohtaan tunnettu viha vaikuttaa nyt sosiaalisen median aikakaudella ympäröivän meitä kaikkialla.” Kansallisteatterin pääohjaaja Esa Leskinen

Mikäli empatiaa pystyy kokemaan myös toisin ajattelevia kohtaan, se voi sekä avartaa omaa ajattelua, että avata mahdollisuuksia ymmärretyksi tulemiselle puolin ja toisin.

Minkälainen empatia on sinulle ominaisinta? Minkälainen empatia on tehnyt sinuun suurimman vaikutuksen? Entä millaista empatiaa kaipaat eniten juuri nyt?

Lähdemateriaalia: www.skillsyouneed.com artikkelikuva: Michael von Aichberger

Säröt meissä – Täydellisyytesi salaisuus piilee epätäydellisyydessäsi

Japanilaisessa keramiikkataiteessa on termi ”Kintsugi”, eli kultainen liitos. Idea kuvaa epätäydellisyyden, muutoksen ja särkyvyyden kauneutta.

Rikkinäisen astian palat liitetään takaisin yhteen, mutta säröjen häivyttämisen sijaan ne halutaan tuoda esille. Särkymisestä syntyneet halkeamat luovat oman esteettisen ulottuvuutensa, ja niitä korostetaan, usein kultaisella, hopeisella, tai pronssisella liitoksella.

Kintsugin taustalla on zen-buddhalaisuuden wabi-sabi -käsite, jossa keskeistä on epätäydellisyydessä piilevän täydellisyyden ymmärtäminen, sekä elämän luonnollisen kasvun, kulumisen ja jatkuvuuden hyväksyminen.

Voisimmeko ammentaa jotain tuosta vanhasta viisaudesta tähän aikaan, jossa tavoittelemme virheettömyyttä ja muuttumattomuutta?

Elämme kulutus- ja suorituskeskeisessä ajassa, jossa ideat virheettömyydestä ja pysyvyydestä ovat korkeassa arvossa. Luonnolliset vanhenemisen merkit halutaan piilottaa ja käyttökelpoista tavaraa heitetään kaatopaikalle. Aika nähdään vihollisena, katoavaisuuden juoksuhiekkana, jota vastaan tulee kamppailla, sen sijaan, että kulkisimme soljuen sen virrassa.

Energia on aina liikkeessä. Luonnossa kaikki muuttuu jatkuvasti, eikä ihminen ole poikkeus osana luontoa. Muutos on osa kasvua ja laajentumista.

Jos menee metsään suoran mittakepin kanssa, ei löydä yhtäkään täydellistä puuta, mutta jättää pois ajatuksen siitä, millainen puun tulee olla ollakseen täydellinen puu, ei muuta metsästä löydä, kuin täydellisyyttä. On mahdotonta löytää kahta samanlaista kiveä, puuta tai puroa. Edes virtaava vesi ei pysy hetkeäkään samana.

Kun on läsnä ja katsoo tuomitsematta, arvottamatta, ilman ennakkoluuloja, näkee estoitta. Sama pätee siihen, miten katsomme itseämme ja muita ihmisiä.

Säröt, arvet, kivut, halkeamat. Ne ovat tehneet meistä sen ihmisen joka olemme tänä päivänä. Ne eivät kerro heikkoudesta, vaan vahvuudesta. Täydellisyys ei ole virheettömyyttä, elämän koskemattomuutta. Täydellisyys on kyky nähdä itsensä täytenä, juuri sellaisena kuin on.

Kun hyväksymme elämän muuntuvan luonteen, voimme ymmärtää, ettei säröjä ja halkeamia tarvitse hävetä. Päinvastoin. Ne tekevät meistä ainutlaatuisia.

Poikkeuksellisuuden salaisuus on poikkeavuudessa ja juuri epätäydellisyytemme, on se, mikä tekee meistä täydellisiä.

Mitä jos kohtaisimme särkyvyytemme arvokkuudella ja kultaisimme ihmisyytemme halkeamat niiden piilottamisen sijaan?

Keho muistaa itkemättä jääneet itkut – Kyyneleet tulevat, kun jaksamme taas tuntea

Se yllättää minut täysin. Kymmenen vuotta vanha itku. Syvältä, juurista saakka, kumisevan kaukaa – mutta aivan tuore. Vanhentunut ja täysin ajankohtainen.

Itkiessä muistan, miltä tuntui olla se minä, joka silloin olin. Kymmenen vuotta sitten. Miltä tuntui tulla sisään iltahämärässä puutarhatöistä laittamaan lasta nukkumaan. Jutella miehen kanssa niitä näitä. Miten töissä ja mitä kukakin oli tehnyt. Mentäisiinkö viikonloppuna syömään siskon luo. Muistan, miltä tuntui tehdä voileipä, kaataa lasi viiniä ja käpertyä sohvan nurkkaan katsomaan maanantai-illan lempisarjaa. Muistan miltä se leipä maistui. Muistan kodin sisustuksen, takkini, käsilaukkkuni. Kummallisia yksityiskohtia elämästäni kymmenen vuoden takaa.

Lapseni. Pienenä, pehmeänä ja kiharaisena.

Miten kevyeltä tuntui olla minä. Miten itsestäänselvää kaikki oli. Unelmani ja tavoitteeni kirkkaita ja saavutettavia.

Vatsan pohjasta syöksyvä itku. Miten katkeralta ja murskaavalta tuntui menettää kaikki se, mikä minulle silloin oli tärkeää.

Bessel van der Kolk kirjoittaa siitä, miten keho ei unohda. Body keeps the score. Menemme eteenpäin, selviämme, löydämme mielestämme reitin elää erilaisia murskaantuneitakin todellisuuksia.

Me todella olemme hyviä selviytymisessä. Hautaamme, järjestelemme, katsomme kulmasta, jossa pimeään jää kaikki liian kipeä. Löydämme kannattelevia elämänfilosofioita, innostavaa korvaavaa elämää, uusia suuntia. Nielaisemme pois sen, mitä emme pysty katsomaan ja käsittelemään. Kaiken sen, mikä on liikaa.

Mutta keho ei unohda. Se odottaa ja hakee tilaisuuksia purkaa kipua, joka on tallessa. Odottamassa, että voimaa olisi riittävästi tuntea ja kokea kipua. Itkeä itkuja, joita ei joskus pystynyt itkemään. Keho ei unohda surematonta surua, ei mykäksi nieltyä kauhua. Se muistaa kyllä. Se jaksaa odottaa.

Kyse ei ole siitä, että haluaisimme jotain sieltä kaukaa. Menneestä. Usein vanha kipu on niin etäällä nykyisyydestä, että emme osaa edes kuvitella muuttavamme kaikkea, mikä meni joskus toisin kuin olisimme halunneet.

Menetys, tapahtuma, murtuma – mistä ikinä onkin kyse – on kuitenkin ylittänyt kyvyn ymmärtää muutoksen laajuutta. Olemme itkeneet kerros kerrallaan.

Kykymme kohdata kipua on aina suhteessa sisäiseen kapasiteettiimme. Mitä tiiviimmin olemme selviytymisen äärellä, sen rajatummin olemme suhteessa kipuun. Kohtaamme sen verran kuin pystymme.

Ja se riittää. Siksi meillä on defenssit. Niillä on elämää suojeleva tehtävä. Ne auttavat säilyttämään murtuvaa toimintakykyä. Pysymään niin toimintakykyisenä kuin suinkin mahdollista. Ja se todellakin riittää.

Sellaista elämä on. Eeppinen arki. Sarja hetkiä, kokonainen elämä. Toisinaan käänteiden lopullisuus niin mykistävä, että tarvitaan kaikki mielen suojat varjelemaan ymmärtämästä kaiken lopullisuutta. Miten elämä kääntyi, kirjan kansi suljettiin, avattiin uusi kirja ja uudet kannet – vaikkemme sitä koskaan pyytäneet.

Emme koskaan halunneet tätä. Emme koskaan pyytäneet tätä.

Siirryimme silti. Muutoksen mukana. Kun emme muuta voineet.

Ja ne vanhat itkut kertovat, kun pystymme näkemään muutoksen valtavuuden. Miten kaikki muuttui ja me itse sen mukana. Miten se oli vain elämää. Virtaa, jossa keinumme mukana. Välillä täynnä vaikutusvaltaa, toisinaan vailla minkäänlaista mahdollisuutta ohjata.