Kun kaksi voimakkaasti tuntevaa ja herkästi kuormittuvaa ihmistä laitetaan saman katon alle, tarvitaan paljon omaa – ja yhteistä – tilaa. Onni on se, että molemmat ymmärtävät toisiaan. Omaa palautumisen tarvetta ei tarvitse erikseen selitellä. Vaikka toinen tarvitsisi enemmän yksinoloa kuin toinen, sitä ei ole vaikea ymmärtää.
Kuin ääneen lausumattomasta yhteisymmärryksestä olemista on enemmän kuin tekemistä. Käpertymistä enemmän kuin kyläilemistä. Yhteiselämä käy harvemmin tylsäksi, vaikka siinä ei tapahtuisi juuri mitään. Pienet arkiset asiat sykähdyttävät kuten kaunis ja siisti koti tai toista viikkoa loistavat kukkaset maljakossa.
Parhaimmillaan yhteiselo on seesteistä, syvällistä ja luovaa. Yhteentörmäyksiä syntyy helpoiten silloin, kun molemmat ovat stressaantuneita. Kun itse on väsynyt ja aistii toisen hermostuneisuuden. Kun toinen käy ylikierroksilla samaan aikaan, kun itse koittaa rauhoittaa elimistöään. Kun molempien keho ja mieli käyvät punaisella, saattaa sanaharkka syttyä mitättömän pienestä asiasta.
Vaikka pohjimmiltaan molemmat kokevat hyvin samalla tavalla, voi oma reagointitapa erota kumppanin tavasta suuresti. Itse huomaan olevani stressaantuneena vetäytyvä ja ennemmin sulkeutuva kuin avautuva. Kun keho käy kierroksilla, koitan sisäisesti rauhoitella itseäni ja suunnatta huomioni pois mieleni kieppuvasta karusellista. Saatan lohduttaa itseäni esimerkiksi lauseilla ”kaikki on hyvin”, ”ei tämä ole niin vakavaa”, ”keskity vain siihen, mitä on nyt.” Näitä samoja ajatuksia saatan huomaamattani tuputtaa myös kumppanilleni silloin, kun hänellä oli pinna kireällä ja asiat meinaavat kaatua päälle. Huonolla menestyksellä.
Kun kumppanini on kuormittunut, hän reagoi aivan päinvastaisella tavalla kuin minä. Hän haluaa puhua huolensa ulos ja päästää höyrynsä pihalle. Hän ei kaipaa neuvojani, vaan tilaa tunteilleen ja kokemukselleen. Tämä on ok ja sujuu hyvin niin kauan, kun olen itse tasapainon tilassa. On helppoa olla rauha toiselle, kun sisällä on tyyntä. Mutta jos olen itse kuormittuneessa tilassa (niin kuin varsin usein olen) ja koitan samaan aikaan laskea omia kierroksiani, saattaa toisen stressipurkautuminen kiihdyttää hermostoni lisäksi myös hermojani. Tässä kohtaa pitäisi osata viheltää pilliin ja vetää se kuuluisa raja. Mitä aiemmin sen tekee, sitä hienovaraisemmin se sujuu. Mitä kauemmin sitä venyttää, sitä kireämmäksi käy pinna ja tunnelma talossa.
Ei ole yksi eikä kaksi räjähdystä, jotka ovat saaneet alkunsa vain siitä syystä, että olemme molemmat olleet kuormittuneita ja reagoineet siihen eri tavoilla.
Minulle suurin oivallus on ollut sisäistää, että erilaisista toimintatavoista huolimatta olemme lopulta hyvin samankaltaisia. Kuormitumme varsin herkästi. Sen sijaan, että ajaudumme noissa tilanteissa kauemmaksi toisistamme, voimme opetella tulemaan lähemmäksi. Ottamaan kumpikin pari askelta toisen suuntaan. Katsomaan tilannetta toisen näkökulmasta, mutta kunnioittamaan samalla omaa kokemusta – ja ennen kaikkea sitä, mikä on yhteistä.
Kahden erityisherkän ihmisen arjesta iso osa on kuormituksesta palautumista. Mutta vähintään yhtä iso on jaettua iloa siitä, mitä herkkyys on parhaimmillaan – syvää läsnäoloa, suuria tunteita, pieniä arkisia iloja, elämää yhdessä joka solulla.
Onko rajojen vetäminen sinulle niin hankalaa, että joudut valtavan tunnekuohun valtaan silloin, kun pitäisi osoittaa oma raja? Rajan voi asettaa myös niin, että se on itselle lempeämpää ja mukavampaa – ja sitä voi harjoitella!
Joskus vedämme rajoja ilman, että ehdimme huomaamaan sitä: rajan osoittava tunne nousee niin nopeasti, että emme ehdi ajatuksella siihen väliin. Tällaiset mahdollisesti tunnelukoistamme nousevat reaktiorajat asettuvat varmistamaan, että kipeä sisäinen salaisuus ei joudu valokeilaan. Salaisuuksia piilossa pitävien reaktiorajojen asettaminen saattaa joskus tuntua jopa siltä kuin taistelisi hengestään – on tunne, että lukko on pidettävä suljettuna keinolla millä hyvänsä.
Meillä ihmisillä on hyvin erilaisia tapoja käsitellä omia rajojamme: Joskus rajojen asettamisen yritys saattaa näkyä selän takana juputtamisena – silloin ikään kuin harjoitellaan salaa rajan vetämistä. Kuten tiedämme, selän takana juputtaminen ei koskaan ratkaise tilannetta, vaan silloin joutuu vain kärsimään sisäisestä väännöstä useamman kerran. Jollekin tunteeseen perustuva reaktioraja tarkoittaa sitä, ettei edes tunnista omia rajojaan, sillä on pakannut omat tarpeensa niin syvälle piiloon. Toiselle reaktioraja taas on sitä, että ei kunnioita lainkaan toisten rajoja.
Reagoivat rajat suuntaavat usein huomion toiseen ihmiseen ja hänen toimintaansa: Miten tuo toinen ihminen saattoi käyttäytyä noin? Mitä hän sanoi, miten hän käyttäytyi? Mikä siinä oli väärin? Miten hänen pitäisi muuttua?
Reagoivien rajojen sijaan voimme rakentaa lempeitä rajoja. Niitä oppii rakentamaan vähitellen, kun alkaa tunnistaa, mikä itselle tekee hyvää, mitä tarvitsee ja mitä haluaa – ja mitä ei halua. Lempeiden rajojen muodostuminen on seurausta siitä, että olet kerta toisensa jälkeen tutkinut sinussa syntyviä tunteita ja antanut niille tilaa – vaikka ne olisivat kuinka ikäviä. Lempeissä rajoissa on tunnetta sisäisestä rauhasta ja vahvuudesta.
Kun tunnet itsesi ja useimmat nurkkiin piiloon haluavat tunteet, sinun ei tarvitse sinkoilla tai pohtia omien rajojen kanssa. Lempeät rajat tuovat itsevarmaa rauhallisuutta tilanteisiin myös silloin, kun toiselle tarvitsee osoittaa rajat selvästi ja napakasti. Voi vain todeta, missä raja menee: ”Nyt on näin.” Ja silloin on helppo arvostaa myös toisen rajoja.
Lempeiden rajojen vetäminen opitaan tunnistamalla omia tunteita, esimerkiksi tällä tavalla:
Ahaa, tältä kiukku tuntuu. Se saa sydämeni hakkaamaan ja aistini valpastumaan. Se saa poskeni punaiseksi ja ikään kuin sydämeni pullistumaan. Kiukku kihisee rintakehässäni mutta myös sormissani. Minun tekisi mieli laukoa pari valittua sanaa, joita en totta puhuen kyllä ole itse valinnut, vaan ne ovat suoraa reaktiota tunteeseeni. Jos valitsen nuo sanat, luultavasti kadun niitä myöhemmin. Silloin ajattelen, että ne ovat vain osittain totta ja asian olisi voinut ilmaista toisin, jotta tilanteen pääsisi oikeasti ratkaisemaan sen sijaan, että se jää kahden ihmisen tunneluuppiin.
Mitä enemmän tällaista tunteen tunnistamista harjoittaa, sitä selvemmäksi ja levollisemmaksi oma raja asettuu.
Lempeät rajat suuntaavat huomion itseen: Mikä osa minussa oli uhattuna? Miltä minusta tuntui? Missä se tuntui? Millaisia ajatuksia tilanne sai aikaan ja millaisia uusia tunteita ja ajatuksia siitä seurasi? Ovatko tunteet ja kehon tuntemukset entuudestaan tuttuja? Olenko kokenut vastaavaa tunnetta aiemmin? Ovatko tuntemukset toistuvia? Miten toivoisin pystyväni toimimaan seuraavalla kerralla tilanteessa, jossa minulla nousee tämä sama tunne, kehotuntemus tai ajatus? Voisinko pidellä lempeydellä kaikkea sitä, mitä tilanteessa koen: antaa kokemuksen olla hetken paikallaan, jotta ehdin tutkia sitä rauhassa?
Lempeissä rajoissa on sisäisen rauhan ja vahvuuden lisäksi kunnioitusta toisen elämää ja valintoja kohtaan.
”Kerro kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin”, kysyi Lumikin paha äitipuoli peililtä. Monet antavat peilille vallan ja pelkäävät, mitä se sanoo. Nuori tai vanha, lihava tai laiha, jokainen nainen on kohdannut haasteita kehosuhteessaan.
Kehosi on puutarha
Kuvitellaan, että mielesi ja kehosi on kaunis puutarha, jonka sait synnyinlahjaksi. Sen sijaan, että olisit saanut muokata sitä haluamallasi tavalla, istuttaa sinne sinulle ominaisia kasveja, muut alkoivat muokata puutarhaasi. Kasvattajasi, yhteiskunta ja opettajat alkoivat istuttaa sinne omia asenteitaan ja ajatuksiaan. Ehkä tarkoittaakseen hyvää, mutta kuuntelematta sitä, mitä sinä oikeasti tarvitsit. Sinä suostuit koska lapsena henkiinjäämisesi oli täysin riippuvaista ihmisistä ympärilläsi. Saatoit oppia, että sinun tarpeesi ovat vääriä, kenties jopa häpeällisiä.
Kouliminen jatkuu aikuisena: ”Kehosi ei ole hyvä sellaisena kuin se on. Se on ruma. Sinun täytyy muuttua ja muokata sitä.” Ja näin me naiset teemme: laihdutamme, kuntoilemme, ajamme karvoja, teetämme kauneusleikkauksia. On vaikeaa sanoa, milloin teemme sitä aidosti itsemme vuoksi ja milloin täyttääksemme alitajuisesti vääristyneitä vaatimuksia ja normeja.
Negatiivinen puhe
Kun puhumme itsestämme negatiivisesti, hylkäämme osan itseämme. Me emme tarvitse siihen ulkopuolisia kriitikkoja, sillä olemme sisäistäneet itsemme mollaamisen täydellisesti. Monet pelkäävät, että itsensä ruoskimisen lopettaminen tarkoittaa lopullista viallisuutta ja kaikki toivo on menetetty. Totuus kuitenkin on, että vasta kun aidosti hyväksyt itsesi paraneminen alkaa.
Jos olet tukahduttanut luontaisen itsesi rakastamisen, nautinnon ja kauneuden, alat etsiä sitä pakonomaisesti ulkopuoleltasi. Media ja mainokset elävät tästä. Meitä pommitetaan jatkuvasti vahvalla kuvastolla siitä, miltä kehomme ja ulkonäkömme pitäisi näyttää. Mitä kaikkea meille myydäänkään tämän avulla! Hetkellisesti uskomme mekon tai kasvorasvan tuovan meille onnea.
Läheiseni tietävät, että rakastan mekkoja ja tykkään meikata. Uskon, että tietoisesti käytettynä ne voivat olla ihana lisä nautinnolliseen elämään. Niiden täytyy kuitenkin lähteä sisäisestä arvostuksesta.
Rakkaudessa kukoistaminen
On vaikea kukoistaa rakkaudessa, intiimeissä suhteissa tai deittailussa ilman rakastavaa ja arvostavaa kehosuhdetta. On hyvä pitää mielessä, että yleensä kumppanisi on vähemmän kiinnostunut ulkonäöstäsi kuin siitä, minkälaista energiaa säteilet: kutsuvaa, avointa, itsestäsi nauttivaa ja leikkisää.
Kauneutta löytyy kaikkialta. Kaipaus kauneuteen liittyy vahvasti feminiinisyyteen. Kauneus tuomitaan helposti pinnalliseksi mutta sisäistä, ulkoista ja meitä ympäröivää kauneutta kannattaa silti vaalia, mitä tahansa kauneus juuri sinulle onkaan. Kauneus saa meidät kukoistamaan.
Sinun kehosi on ihme
Mikään ei ole sattumaa vaan kaikki kehossasi on viritetty optimaalisesti. Luonto ei kuitenkaan harrasta täydellisyyttä vaan monimuotoisuutta. Ajattele erilaisia eläimiä: kissoja, koppakuoriaisia, kameleita. Ne kaikki ovat kauniita omalla tavallaan. Suurin osa vartaloon tai ulkonäköön kohdistuvista mieltymyksistä on ihmisen keksimiä muoti-ilmiöitä, jotka ovat vaihdelleet vuosisatojen saatossa.
On ymmärrettävää, että haluat olla vartaloltasi sopusuhtainen ja hyvinvoiva, mutta sopusuhtainen on laaja käsite. Voit olla hyvin monen kokoinen ja silti voida erinomaisen hyvin.
Tiesitkö, että renessanssin aikana selluliittia rakastettiin ja kutsuttiin hymykuopiksi? Seuraavan kerran kun katsot itseäsi peilistä lähetä lentosuukkoja selluliitillesi ja huikkaa: ”Rakastan hymykuoppiani!” Huumori, nauru ja leikkisyys ovat avaimia itsemme rakastamiseen ja feminiiniseen nautintoon. Itseään rakastavalla naisella on pilkettä silmäkulmassa.
Voit lukea lisää tästä aiheesta ja naisen nautinnosta kirjassani Hehkuvan naisen salaisuuksia, joka ilmestyy lokakuussa.
Lue lisää kursseistani ja valmennuksistani nettisivuiltani tästä.
Kukapa ei tunnistaisi sitä kihelmöivää tunnetta vatsanpohjassa, kun läheinen henkilö alkaa tuntua siltä oikealta. Olet ihastunut. Ilmassa on jännitystä kuin maaottelussa konsanaan. Tunteeko hän samalla lailla? Voisiko meistä oikeasti tulla pari? Päässä surisee kaikenlaisia suunnitelmia yhteisen tulevaisuuden varalle, yleensä hyvinkin vaaleanpunaisia ja kliseisiä elokuvaunelmia.
Jos vastapuoli tuntee onnekkaasti samaa kihelmöintiä, alkaa niin sanottu seurusteluvaihe. Tämä on erittäin intohimoista ja kiihkeää aikaa. Ja usein sulkee ulkopuolelle muun elämän. Jotkut ihmiset rakastuvat tähän tilaan ja erityisesti tunteeseen, seurustelukumppani voi olla toisarvoinen. Rakastutaan rakastumiseen.
Alkuhuuma onkin mahtavaa aikaa, mutta se ei ole vielä rakkautta, ainakaan kypsää rakkautta. Ihastuessa kaikki kumppanin ja omat viat pyyhkäistään sujuvasti sivuun, kuvitellen ettei niitä koskaan enää tarvitse miettiä. Sen vuoksi ihastumiseen on helppo koukuttua, elämä on vain aamiaisia vuoteeseen ja pussailua sohvan kulmassa.
Harmillisesti alkuhuuma nimensä mukaisesti ei voi kestää loputtomiin. Sen jälkeen alkaa arki. Tässä kohti jotkut rakastavaiset ajavat lemmenlaivansa kiville ja eroavat. Miksi näin? Kun huulien rohtumat alkavat suuteloista paranemaan, voidaan huomata, että toimitus ei vastaakaan täysin tilausta.
Toisin sanoen kaverin omituisuudet ja ominaisuudet alkavat ärsyttämään. Hetki sitten herttaiset ja ihanat asiat eivät olekaan enää niin hauskoja. Oma käytös voi myös muuttua. Käsittelemättömät ongelmat vanhoista suhteista tai muista elämän karikoista nousevat pintaan, vaikka niiden piti olla jo historiaa. Usein kaikki vaikeudet, todelliset ja kuvitellut, kasaantuvat aikajanan samaan kohtaan. Tämä parisuhteen vaihe on vedenjakaja ihastumisen ja rakkauden välillä.
Kun arki pamauttaa poskelle liian kipeästi, monet päättävät jatkaa omilla poluillaan. Tämä onkin varmasti paras ratkaisu, osapuolet saavat rauhassa miettiä, mitä oikeasti haluavat. Joskus etäisyys tuo realistisempaa näkökulmaa yhteiselämään ja tekee hyvää. Lopulta. Vaikka ero harvoin tuntuu hyvältä kenestäkään.
Jos rakastavaiset kuitenkin huomaavat erottuaan, etteivät halua viettää aikaansa ilman toista, niin yhteenpaluu on aika todennäköistä, ennemmin tai myöhemmin. Joku taas ei halua tai osaa elää yksin, valitettavasti silloin exän kosiskelulle on väärä motiivi. Haluat kumppanin, mutta pitäisi vielä olla suhteellisen varma, että hän on juuri se ihminen, kenen vierestä haluat herätä. Ja vielä joka aamu. Ensin olisi nautittava elämästä yksin ja tasapainossa itsensä kanssa, toinen ei tule pitkässä juoksussa asiaa korjaamaan.
Tässä arki-aikakaaren osassa nousevat muut arvot esiin kuin alkuvaiheessa. Päässä alkaa muodostua hieman tylsempiä ja vakavampia termejä, kuten kunnioitus, arvostus ja luottamus. Nämä sanat eivät ole niin romantiikanhuuruisia kuin himo, ihastuminen tai rakastuminen. Mutta lupaavat kuitenkin yhteiselle tulevaisuudelle paljon paremman ennusteen.
Samat termit pitäisi lisäksi tuntea itseään kohtaan ennen tarinan palkinto-osuutta. Jos näin tapahtuu, sinulla on tasavertainen puoliso, jota osaat arvostaa ja kunnioittaa kaikista kummallisuuksista ja valuvioista huolimatta. Hän on sinun paras kaverisi, jolle voit kertoa kaiken. Tätä kautta syntyy hiljalleen vahvin yhdessäolon side, luottamus. Ja lopulta pakottamaton, seesteinen Aikuinen Rakkaus.
Moni juttelee, ettei ole parisuhteessa vapaa. Täydellinen vapaus, kenestäkään mitään välittämättä on kieltämättä hieno fiilis. Jos kokee elämänkumppaninsa jotenkin rajoittavan elämää, ei ehkä vielä ole valmis sitoutumaan. Parisuhteessa ei voi tuntea itseään kahlituksi, muuta kuin hulluina hetkinä sängynpäätyyn.
Kaikilla on oikeus haaveilla ja toteuttaa unelmiansa, olivat ne sitten yhteisiä tai omia. Jos ne loukkaavat tai satuttavat toista, silloin unelmat eivät sovi parisuhteeseen tai käsissä on luottamuspula. Yhdessä tekemisen määrä ei tosin ole mikään rakkauden mittari. Toiset elävät joka hetken yhdessä, toiset eivät. Mikä vain parhaiten toimii kullekin. Yksi merkki rakkaudesta on kuitenkin jakaminen. Yksin toteutunut haave voi tuntua yhtäkkiä valjulta. Huomaat, että vanhassa sanonnassa jaetusta ilosta onkin jotain perää.
Aikuisessa suhteessa olet aidosti vapaa. Tämän takaa jo käsitelty kolmikanta; arvostus, kunnioitus ja luottamus. Voit elää vapaasti tietäen, että sinuun luotetaan ja sinä luotat. Ikävälläkin on positiivinen kaiku ja se tekee yksinolosta elämisen arvoista, välillä mukavaakin. Romantiikka voi joskus hakea paikkaansa maailman paineessa, mutta yhteiset arvot pitävät kumppanit toisissaan kiinni liiman lailla. Tähän kun ripauttaa sekaan hyppysellisen onnea, niin elämä tuntuu jopa kevyeltä.
Kuulin naisjoukon juttelevan siitä, mikä merkitys olisi, jos pomo kysyisi edes joskus, mitä heille kuuluu.
”Tulisi sellainen olo, että saan olla ihminen, jonka elämässä tapahtuu muutakin kuin työasioita.”
”Tulisi sellainen olo, että on lupa kertoa, mitä aamulla on tapahtunut tai millainen tilanne perheessä on – kun se kuitenkin vaikuttaa työn tekemiseen.”
”Tulisi sellainen olo, että olen ihminen eikä vain työtä tekevä kone.”
Jokaisella ihmisellä on tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi. Haluamme, että olemme olemassa toisille ihmisille kokonaisina – sellaisina kuin kaikkinensa olemme. Kun menemme töihin, emme voi sulkea itsestämme osia pois – tulemme sellaisena, millaiseksi olemme kasvaneet – kaikkine kokemuksinemme ja traumoinemmekin. Tulemme siitä elämäntilanteesta, joka meillä sillä hetkellä työpaikan ulkopuolella vallitsee – eikä se ole aina niin staattinen ja stabiili kuin haluaisimme. Tulemme kaikkine tunteinemme, sillä ihminen ei voi sammuttaa tunteitaan, muuten ihminen ei olisi ihminen.
Meillä on tarve, mutta entä jos siihen ei vastata? Entä jos pomo ei koskaan kysy, mitä kuuluu? Entä jos pomo ei katso kannustavasti, että ”kerro vaan, minä kuuntelen”? En usko, että ihminen pystyy olemaan täydessä potentiaalissa silloin, kun häntä ei nähdä ja kuulla kokonaisena. Mutta miksi niin moni pomo jättää kysymättä? – Jos haluamme ymmärtää pomoa, voimme tarkastella asiaa:
– Ehkä pomo ei uskalla kohdata itsessään tunteita, joita keskustelussa nousisi.
– Ehkä pomo yrittää vain selviytyä omista töistään, ja tunnekuorma olisi liikaa.
– Ehkä pomo ei ole saanut koulutusta tai tunnekäsittelyn taitoja, joita hän tarvitsisi.
– Ehkä pomo vetää ”ammatillista” roolia, koska hän ajattelee, etteivät tunteet kuulu työpaikalle.
– Tai ehkä syy on joku muu.
Riippumatta siitä, mikä syy on johtanut kysymisen ja kuuntelun puutteeseen, sinussa ja sinun tarpeessasi ei ole mitään väärää. Se on normaalia. Se on tavallista. Ja se kuuluu asiaan – koska olet ihminen.
Eräs nainen kertoi, että muistaa vieläkin sen, että ensimmäisessä työpaikassaan ”iso pomo” tuli välillä käymään toisesta kaupungista, ja pomo kysyi aina, mitä kuuluu. Ja mikä vielä säväyttävämpää: hän todella kuunteli vastauksen.
Ehkä sinä voit aloittaa työpaikalla kysymisen ja kuuntelun kulttuurin? Mitä kuuluu -kysymys voi olla jollekin elämää suurempi lupa ja mahdollisuus tulla nähdyksi ja kuulluksi. Tulla olemassa olevaksi kokonaisena: suortuvista sieluun saakka.
Välineitä tunteiden kohtaamiseen sekä minälempeyteen ja me-lempeyteen Lempeyden kirjasta:
Manipuloinnilla on monet muodot. Sitä on joskus vaikea tunnistaa. Monesti sen oivaltaa vasta jälkikäteen ja silloin saattaa tuntea itsensä hölmöksi. ”Kuinka minä lankesin tuohon ansaan?” Olen itsekin miettinyt sitä monesti, kun olen hoksannut olleeni hyvin manipulatiivisen ihmisen pyöritettävänä. Viimeisin höynäytys muutama vuosi sitten oli niin järkyttävä kokemus, että luulen oppineeni läksyni.
Moni kiltti, ystävällinen, herkkä ja empaattinen ihminen haluaa nähdä hyvää kaikissa ihmisissä. Se on kaunis ominaisuus ja samalla kuitenkin olisi tärkeää olla erottelukykyä. Liika sinisilmäisyys ja vääriin ihmisiin luottaminen voi tulla kalliiksi. Miten sitten tunnistaa manipulointi? Sitä on monen sorttista. Tässä muutamia esimerkkejä.
Suostuttelu
Olet jo ilmaissut kantasi, mutta toinen ei hellitä. Päädyt pyörtämään päätöksesi, jotta pääset hankalasta tilanteesta.
Tunteisiin vetoaminen
Emotionaalinen manipulointi on hurjan yleistä. Ei tarvitse kuin avata tv ja katsoa muutama mainos. Meitä suostutellaan monenlaisiin asioihin tunteisiin, kuten velvollisuudentunteeseen vetoamalla.
Syyllistäminen
Syyllisyys on niin inhottava tunne, että sitä välttääksemme saatamme suostua toisen vaatimuksiin, vaikka emme haluaisi. Jos kärsii korostuneesta syyllisyyden tunteesta, sitä kannattaa lähteä purkamaan välttyäkseen syyllisyydellä manipuloinnilta.
Mielistely
Osa ihmisistä on täysin laskelmoidusti hurjan ystävällisiä ja kiinnostuneita sinusta. Kannattaa kuulostella ovatko kiinnostus ja kehut aitoja, vai pyritäänkö niillä johonkin. Jos hälytyskellot soivat, niitä kannattaa kuunnella ja edetä varovasti.
Uhkailu
Uhkailu on jo todella aggressiivista manipulaatiota. Äärimmäisiä tilanteita ovat esimerkiksi itsen tai toisen vahingoittamisella uhkailu, jotta toinen saataisiin vaikkapa jäämään epäterveeseen ihmissuhteeseen. Näihin tilanteisiin ei pidä jäädä yksin, vaan hankkia hyvin pian apua.
Sivuuttaminen ja välttely
Sivuuttaminen, välttely ja huomiotta jättäminen ovat tehokkaita manipuloinnin ja alistamisen keinoja. Jokainen ihminen tarvitsee nähdyksi ja kuulluksi tulemista, ja kokemusta johonkin yhteisöön kuulumisesta. Näiden tarpeiden evääminen on henkistä väkivaltaa.
Hulluksi nimittäminen
Oletko koskaan ollut tilanteessa, missä olet ilmaissut aiheellisen suuttumuksesi ja olet saanut kuulla olevasi hullu? Muita vaihtoehtoja ovat ”hysteerinen”, ”epävakaa”, ”kohtuuton”, jne. Manipulatiivinen ihminen saattaa koittaa saada sinut tuntemaan, että tarpeesi ja tunteesi ovat jotenkin vääriä.
Valehtelu ja sen kieltäminen
Ihminen, joka jää kiinni valheesta ja kieltää sen ilmekään värähtämättä saattaa olla persoonallisuushäiriöinen. Moni meistä päästää valkoisia valheita välttyäkseen esim. häpeältä, mutta patologinen valehtelu ja omantunnon puute ovat hälytyttäviä merkkejä. Narsisti osaa manipuloida niin taitavasti, että sen kohteeksi joutuva alkaa epäillä omaa järkeään.
Puolustuskannalle meneminen
Joskus on vaikeaa myöntää olleensa väärässä. Menemme puolustuskannalle ja koitamme kääntää tilanteen esim. niin, että vika on jossakussa toisessa. Tätä sattuu välillä, mutta fiksu ihminen osaa myöntää virheensä ja pyytää anteeksi. Jos kiivas puolustautuminen ja toisten syyttely ovat jollakulla tutullasi vakioreaktioita, kannattaa pysyä tarkkana ettei lähde lipsumaan omista oikeuksistaan vain pitääkseen toisen rauhallisena.
Vanhojen asioiden kaivelu
Ristiriitatilanteissa saattaa käydä niin, ettei keskustelukumppanimme pysty käsittelemään asioita fiksusti. Riitaan vedetään mukaan kaikki vanhat asiat ja ollaan korostuneen loukkaantuneita siitä, tästä ja tuosta. Omien hankalien tunteittensa kanssa kannattaa pyrkiä sinuiksi, jotta ei ole altis emotionaaliselle manipuloinnille ja pystyy tyynesti palauttamaan keskustelun oikeille uomilleen.
Vähättely
Moni meistä on kohdannut tunteittemme tai tarpeittemme vähättelyä. Jos siihen leikkiin suostuu, että antaa toisen määritellä mitä saat tuntea tai haluta, saatat luopua itsellesi tärkeistäkin asioista.
Juoruilu
Jotkin ihmiset kerta kaikkiaan rakastavat juoruilua. Se ei ole kovin tyylikästä, mutta harvoin tietoisesti pahantahtoista. Juorujen levittämistä voidaan kuitenkin käyttää myös tietoisesti manipuloimiseen. Faktat kannattaa tarkistaa, eikä kaikkea kannata niellä purematta.
Muista, että sinulla on oikeus tulla kohdelluksi arvostavasti. Manipuloinnille ja kaikenlaiselle hyväksikäytölle voi laittaa pisteen opettelemalla tunnistamaan sen, vahvistamalla hyvää suhdetta omaan itseensä ja opettelemalla tervettä rajanvetoa. Joskus ainoaksi vaihtoehdoksi jää kävellä pois sellaisista tilanteista, joissa rajojamme ei kunnioiteta.
Oletko ollut joskus tilanteessa, jossa olet piilottanut herkkyytesi? Olet suojannut itseäsi esittämällä reippaampaa tai kovempaa kuin oikeasti olet? Tai olet nolostunut, kun tunteet ovat pyrkineet pintaan ja esille? Kun joudumme tilanteeseen, jossa herkkyytemme paljastuu, koemme olevamme heikkoja. Häpeämme tai moitimme itseämme, koska emme ole osanneet olla vahvempia.
Varmasti moni meistä on joskus elämässään ollut tilanteessa, jossa on kokenut tulleensa petetyksi, torjutuksi, loukatuksi tai epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi. Koska maailma on tuntunut kovalta ja vihamieliseltä, sisällemme on syöpynyt pelko haavoitetuksi tulemisesta. Olemme tunteneet sisällämme olevan jotain herkkää, kaunista ja hyvää, jonka emme ole halunneet rikkoontuvan. Olemme oppineet, ettei ole hyvä olla liian avoin, herkkä tai luottavainen.
Haavoittuvuuden pelossamme olemme lähteneet rakentamaan suojamuuria sydämemme ja herkkyytemme ympärille. Ja vähitellen tuo suojamuuri on muuttunut vaatimukseksi ainaisesta vahvuudesta. Olemme saattaneet jopa kannustaa itseämme olemaan kovempia, ettei herkkyytemme tulisi esiin. Olemme ruvenneet uskomaan, ettei herkkyydelle ole lupaa eikä tilaa elämän vaatimusten keskellä. Herkkyys on muuttunut heikkoudeksi, jota on vältettävä.
(Enneagrammi-persoonallisuusmallin mukaan horjumattoman vahvuuden vaatimus ja herkkyyden tulkitseminen heikkoudeksi on erityisen ominaista kasityypille, mutta kyllä me muutkin tämä tunnistetaan.)
Jatkuvan vahvuuden vaatimus on kuitenkin todella uuvuttavaa. Vaikka salaa saatamme toivoa jonkun muun kantavan välillä vastuuta, emme voi näyttää tai tunnustaa väsymystämme, koska sehän olisi heikkouden paljastamista. Niinpä väsyneenä olemme entistä kovempia ja armottomampia niin itsellemme kuin muille ja uurastamme entistäkin enemmän.
Samalla suojamuuri eristää meidät muiden läheisyydeltä ja lempeydeltä. Jos emme uskalla antautua herkkyydellemme, emme uskalla avata sydäntämme rakkaudellekaan. Suojamuurin takana tunnemme itsemme usein yksinäisiksi.Torjumisen ja haavoittuvuuden pelossa torjumme kaipaamamme läheisyyden ja rakkauden.
Vahvuuden vaatimus ja herkkyyden kieltäminen saa meidät unohtamaan yhden elämän perustotuuksista: Herkkyys on perusta, jonka varaan todellinen voima ja vahvuus rakentuu.
Vahvuutta ei ole ilman herkkyyttä
Voima ilman herkkyyttä ei ole vahvuutta vaan kovuutta, joka on itse asiassa hyvin haurasta. Lasi tai posliini menee helposti rikki kovuutensa takia. Kovuus on haurautta, joka on yrittänyt naamioitua vahvuudeksi.
Haavoittuvuuden pelossa olemme rakentaneet sydämemme ympärille suojakuoren. Kuitenkin haavoittuvuuden kohtaaminen herättää yleensä muissa rakkaudellisuuden. Pieni vauva, jonka koko olemus hehkuu puhdasta ja herkästi haavoittuvaa viattomuutta, sytyttää karskeimmassakin kaverissa halun suojella. Myös kissanpentujen suloinen avuttomuus saa meidät tuntemaan hellyyttä ja hyväntahtoisuutta – ja tuijottamaan nettivideoita yksi toisensa perään.
Kun hyväksymme oman herkän, haavoittumista pelkäävän ja kipualttiin sisimpämme, voimme ymmärtää myös toisen kipua ja haavoittuvuuden pelkoa. Kun kykenemme tunnistamaan toisen kivussa itsemme, löydämme sydämestämme todellisen voimamme ja vahvuutemme, halun suojella ja olla armollinen.
Todellinen vahvuutemme ilmenee vallassa olla käyttämättä voimaa, vallassa olla armollinen niin itselle kuin muille. Kun antaudumme herkkyydellemme, antaudumme myös herkkyydestämme kumpuavalle rakkauden voimalle, todelliselle vahvuudellemme.
Oletko vaarassa menettää elämänilosi kiusaajasi armoilla, ylianalysoiden hänen traumatisoivia ja loukkaavia sanojaan?
Mietitkö, mitä ihmettä taas teit, että ansaitsit tällaisen käytöksen?
Ihmetteletkö omia tunteitasi, kyseenalaistatko reagointejasi, luuletko olevasi kohtuuton?
Ajatteletko, että sinussa on pakko olla jotain vikaa, kun sinua vastaan näin hyökätään?
Oletko vaarassa valvoa yösi miettien, miten saisit hänet vihdoinkin ymmärtämään sinua?
Kiusaajasi on kuin karkea hiekkapaperi ihollasi. Hän yrittää raapia sinua rikki syytöksillään, valheillaan ja uhriutumisellaan. Jos olet kehää kiertävillä ajatuksillasi antamassa hänelle lisää voimaa raapia sinua verille, pysäytä itsesi. Älä anna ajatuksillesi voimaa, älä anna hänelle voimaa. Älä ajattele häntä, ajattele itseäsi, voimauta itsesi!
Ajattele, että tämä ei tapahdu sinulle.
Tämä tapahtuu sinua varten.
Hiekkapaperisi ei tule ehkä ikinä ymmärtämään sinua tai tunteitasi. Hän ei tule ehkä ikinä pyytämään anteeksi sinulta. Arvot, jotka ovat ihmissuhteiden toimivuudelle elintärkeitä – vastuullisuus, lupausten pito, totuus ja rehellisyys, eivät merkitse sinua vähättelevälle ja epäkunnioittavalle, ihmissuhteiden aitoutta pelkäävälle kiusaajallesi yhtään mitään.
Hänen oma piinaava häpeänsä, tuskainen syyllisyytensä, kipeä surunsa ja räjähtelevä vihansa pursuu yli, sinun niskaasi. Hän tietää alitajuisesti sinun olevan häntä voimakkaampi. Hän haluaa, että sinä tunnet nuo tunteet hänen puolestaan, sillä hän ei niitä tunteita kestä.
Muista, että hiekkapaperia käytetään hiomiseen. Kaikki kipu kasvattaa. Hän hioo sinusta pois miellyttämisen tarvetta, turhaa joustamista, sinisilmäisyyttä. Hän raastaa rikki vanhat rajasi, jotta voisit rakentaa uudet ja entistä vahvemmat rajat ympärillesi. Hän raapii sydämesi auki, saa sinut tuntemaan tunteitasi vielä syvemmin. Jokainen hänen vuokseen vuodattamasi kyynel kirkastaa omaa totuuttasi selkeämmäksi.
Jos aiot jotain miettiä, mieti miten hienosti olet selvinnyt kaikista loukkauksista ja nöyryytyksistä.
Jos aiot jotain ihmetellä, ihmettele miten voimakas ja viisas, empaattinen ja nöyrä olet, kaikesta kokemastasi huolimatta.
Jos aiot jotain ajatella, ajattele kiitollisuudella, että rajasi ovat nykyään raudanlujat, mutta sydämesi on edelleen lämmin.
Jos aiot valvoa yön, mieti itseäsi ja sitä, miten upea elämä sinulla on, hänestä huolimatta ja myös hänen ansiostaan.
Hän, inhottavan karkea hiekkapaperi, on kiillottanut sinusta sen timantin, joka tänään itsevarmana ja lujana loistaa.
Parisuhteen kriisi on mahdollisuus uuteen alkuun. Keskellä ahdistavaa elämäntilannetta on houkutus tehdä nopeita päätöksiä, mutta aina ahdistus ei ole merkki siitä, ettei mitään olisi enää tehtävissä.
Parisuhdevalmentaja ja seksuaaliterapeutti Marika Rosenborgin uutuuskirja Te selviätte kyllä – Mahdollisuuksien parisuhde kutsuu pareja kehittämään itsetuntemusta ja läsnäolevan kuuntelemisen taitoa. Kirjassa käydään läpi parisuhteiden tyypillisimmät kriisit ja pohditaan niihin ratkaisuja.
Tässä Marikan 5 vinkkiä etääntyneen parisuhteen elvyttämiseen:
Tunnista omat ja kumppanisi tarpeet. Olkaa tietoisia mitä kaipaatte toisiltanne. Jos et ole milloinkaan miettinyt, mitä tarvitset suhteeltasi tunteaksesi syvää tyydytystä, on sen pohtimisen aika nyt. Jos et tiedä mitä kumppanisi kaipaa, niin aloita kysyminen tänään. Puhuminen on vain yksi vuorovaikutuskeino, mutta meille ihmisille tärkein.
Kysy, kun olet epävarma. Haasta tulkintasi ja kysy toiselta hänen ajatuksistaan, kun olet epävarma hänen käytöksestään. Arvailu siitä mitä toinen käy mielessään läpi ei anna sinulle informaatiota, joka perustuisi tosiasioille. Tulkinta on ennemminkin keskustelua oman menneisyytensä ja usein isoimpien pelkojen kanssa.
Uskalla avautua. Olkaa rohkeasti avoimia ajatuksistanne, peloistanne ja toiveistanne vaikka se tuntuisi vaikealta. Jos parisuhteessa vältellään konflikteja ja pyritään vain miellyttämään toista, on vaarana hävitä ajan myötä tapettiin. Hyvien asioiden jakamisen lisäksi myös turhautumisten, ärtymisen ja pettymyksen tunteiden jakaminen on tärkeää. Totuus vapauttaa meidät näkemään toisemme paremmin.
Yllättäkää toisenne. Tehkää jännittäviä uusia asioita yhdessä, vaihtakaa suunnitteluvuoroja ja yllättäkää toisenne. Parisuhdetutkimuksista tiedetään, että parisuhteeseensa tyytyväisimmät parit tekevät yhdessä uusia ja hyvällä tavalla virittäviä asioita. Yhteiset kokemukset saavat meidät innostumaan ja herättelevät meissä luonnon omia endorfiineja liikkeelle. Tylsyys herättää tylsyyttä. Elämykset taas nostattavat meissä esiin seikkailijan mielen.
Kanna vastuu omasta onnellisuudestasi, niin yhteinen tyytyväisyytenne on todennäköisempää. Kun huomaat miettiväsi mitä puolisosi voisi tehdä, jotta voisit olla onnellisempi, on aika pysähtyä antamaan aikaa sille, miten voisit miellyttää itseäsi ja innostua elämästäsi. Parisuhteessakin suhde omaan itseen ratkaisee paljon. Mikä saisi sinut tänään kokemaan iloa ja merkityksellisyyttä?
En ole paininut asian kanssa enää hetkeen, ja ehkä siksi onkin aika kirjoittaa siitä. Kuinka tulla toimeen ihmisen kanssa, jonka arvomaailma ei kohtaa omasi kanssa?
Ensimmäiseksi nousee toki kysymys, pitääkö ylipäätään tulla toimeen. Se on pakollinen kysymys, ja vastaus on sekä kyllä että ei:
Ei tietenkään kaikkien tarvitse tulla toimeen keskenään. Toisten arvomaailma ja siihen liittyvät teot voivat tuntua loukkaavilta, jolloin parasta on pysyä heistä mahdollisimman etäällä sen sijaan, että lähtisi suutuspäissään hyökkäämään ketään kohti aiheuttaen maailmaan vain lisää kaaosta ja negaatiota.
(Varsinaisista rikoksista pitävät huolen lait, ja niitä voi jokainen olla kehittämässä aktiivisuudellaan, esim. järjestötoiminnan kautta sekä kansalaisaloittein.) Moni onkin poistanut esimerkiksi Facebook-kavereistaan ihmiset, joiden arvomaailma tuntuu ahdistavalta, ja saavuttanut lisää mielenrauhaa ja hyvinvointia.
Mutta toisaalta on meidän tultava toimeen. Mikään ei toimisi, jos jokainen heittäytyisi poikkiteloin, eikä enää suostui puhumaan erilaisten ihmisten kanssa tai palvelemaan heitä. (Ja kun lähdetään pilkkua viilaamaan, aika iso osa ihmisistä ajattelee joistain asioista eri tavalla kuin juuri me.)
Tarvitsemme solidaarisuutta, emme ainoastaan yhteiskunnan heikompia kohtaan, vaan myös niitä samalla viivalla talsivia erilaisia. Ymmärtämällä ”vastapuoltamme” ja tämän tarpeita olemme myös askeleen edempänä verrattuna siihen, ettemme suostuisi edes vilkaisemaan sinne suuntaan.
Kun poliitikot riitelevät paneeleissaan, on muistettava, että pakollisen ahdinkotunnelman lisäksi tuo keskustelu on erittäin hedelmällistä. Ei ratkaisun löytämiseksi juuri siinä hetkessä, vaan laajemmalla tasolla yhteiskunnan hyväksi nostaen eri vaihtoehdot tapetille perustellen sekä väittäen vastaan. Turvallisessa ympäristössä. Niin toimii myös ihmisen sisäinen järjestelmä: kaikilla arvoillamme on perusteet, joita täytyy aika ajoin voida haastaa.
Kuinka tulla toimeen arvomaailmaltaan erilaisen kanssa – 3 vinkkiä!
1) Ymmärrä
Mainitsin jo vastapuolen ymmärtämisen, mutta avaan hieman asiaa: Vaikka se voi kuulostaa omituiselta, meissä kaikissa on kaikki puolet. Joissain ihmisissä on vain huomattavasti aktivoituneempina ne puolet, jotka meissä ovat hiljaisempina, ja toisin päin.
Ajatellaan, että olet suvaitsevainen ihminen, ja joudut tekemisiin ihmisen kanssa, jolla on suvaitsemattomia, laatikoivia ja rajaavia ajatuksia. Sen sijaan, että tuomitsisit ja hokisit mielessäsi paha paha paha, voit tarkastella asiaa objektiivisemmin.
Evoluutiomme on tapahtunut aikana, jolloin emme olleet tekemisissä kuin oman heimomme kanssa. Muukalaispelko kehittyi hyvästä syystä, se auttoi suojelemaan omaa klaania ja jatkuvuutta. Muukalaispelko (ja erilaisuudenpelko) on tutkittu luontainen asia, ei siis mikään pahuuden merkki tai pelkkä asennekysymys. Siitä päästäkseen on ensin löydettävä itsessä jonkinasteinen turvallisuuden ja luottamuksen tunne.
Kun turvattomuuden tunne jyllää, järki puhuu sen äänellä ja näyttää ihmiselle sitä tukevia asioita. Mikäli järki ja tunteet ovat ristiriitaiset (esim. ihminen on saanut hyviä tai neutraaleja kokemuksia, vaikka pelkoa on vielä jäljellä), jonkinlainen muutos on jo tapahtumassa. Silti se voi viedä aikaa.
On siis hyvä muistaa, että suvaitsematon ihminen mitä todennäköisimmin kokee olevansa tavalla tai toisella uhanalainen. Hän on oman tunteensa vanki siinä, missä sinä kenties olet jo pystynyt (erinäisistä syistä!) siitä vapautumaan. Kun ymmärrämme toista ohjaavat asiat (mm. millaisesta taustasta hän mahdollisesti tulee), huomaamme, ettei viha ja tuominta olekaan ainut tapa nähdä toisinajatteleva ihminen.
Se ei tarkoita, että olisimme asioista samaa mieltä. Paremminkin se laajentaa omaa suvaitsevuuttamme yhä edelleen ja auttaa hyväksymään, että meitä ”hyvyyden” tai ”pahuuden” sijaan ohjaa moni muu syy, joita on vaikea poistaa sormia napsauttamalla.
2) Laske ainoastaan voitot
Esimerkiksi moni kasvissyöjä tai vegaani luonnollisesti toivoisi, että koko maailma havahtuisi eläimiä kohtaan tehtyihin vääryyksiin ja vähentäisi eläintuotteiden kulutusta. Seurattuani kasvissyöjien keskustelua olen kuitenkin ilokseni huomannut yleisenä asenteen, jonka mukaan menetyksiin ei kannata liikaa keskittyä, ja pienikin voitto on voitto.
Se, että joku ei havahdu eläinten oikeuksiin, on asia, jota ei kannata harmitella, saati suoda sille energiaansa. (Aivan kuten ei sillekään, että joku on suvaitsematon.) Vastaantaistelu on järjetöntä, ja sen sijaan voimme iloita kaikista niistä pienistä hyvistä muutoksista, joita jatkuvasti tapahtuu.
3) Hyväksy itsesi
Klisee, joka ei todellakaan ole itsestäänselvyys.
Kun kavahdamme seuraa, jonka arvomaailma on erilainen kuin omamme, taustalla piilee usein tiedostamaton pelko siitä, ettemme itse tule hyväksytyksi sellaisina kuin olemme.
Usein koemme, että muiden on muututtava, jotta voimme tulla kunnolla ulos aatteellisista tai suuntautumuksellisista kaapeistamme. Tämä ei ole totta. Maailma muuttuu vähitellen vain sillä, että jokainen on rohkeasti juuri sellainen kuin on, riippumatta muilta saadusta siunauksesta.
Mitä läheisempi toisin ajatteleva ihminen on, sitä helpommin koemme asiasta tuskaa. Tämä kielii siitä, ettemme vielä osaa ottaa asioita asioina, vaan otamme ne henkilökohtaisesti ja peilaamme niitä omaan arvoomme. Tällöin yhä luulemme, että A) arvostus vaatii samanlaisuutta ja B) että kahdesta ihmisestä toisella voisi olla suurempi oikeus olla sitä mieltä, mitä on. Todellisuudessa kumpikaan näistä ei pidä paikkaansa.
Itsen hyväksymiseen kuuluu olennaisena osana oman erilaisuuden paljastaminen silloin, kun se luontevaa on.
Vanha ja uusi aalto
Kiteyttäisin nämä kolme ohjenuoraa yhteen lauseeseen: Älä pelkää, vaan ole reippaasti oma itsesi ja anna muidenkin olla. Erilaisuus on lopulta vain erilaisuutta. Jos pelkäämme ja peittelemme sitä, viestitämme muille, että siinä on jotain vaarallista.
Kun todella juuria myöten hyväksymme itsemme erottuvina ja erilaisina, on meidän helpompi hyväksyä muidenkin erilaisuus ja päästää irti siitä utopiasta, että maailman tulisi olla yhtä ja samaa. Maailmassa on aina voima ja vastavoima. On uusi aalto, ja vanha aalto, rinnakkain ja lomittain. Näin tasapaino pysyy yllä.
Uuden aallon kuuluu syrjäyttää vanha hitaasti. Jos muutos on liian nopea, pysyvyys katoaa. Samalla katoaa turvallisuuden tunne, jota ilman ajaudumme kaaokseen. Töitä muutoksen eteen voi ja kannattaa tehdä, mutta se, että tuo työ on lopulta vain kunkin ihmisen kokoinen, ei ole tappio.
Se on merkittävä voitto.
Tsemppiterveisin,
:lla Riikka
Lisää minusta ja palveluistani löydät alta tai täältä.
Noin 40 vuotta. Se on pitkä aika odottaa. Odottaa, toivoa, hävetä, pelätä, rakastaa, antaa anteeksi, hyväksyä, rohkaistua, vetäytyä, pettyä – uudelleen ja uudelleen.
”Kasvatuskeinot”
Tiedän jotain edesmenneen vaarini kasvatuskeinoista. Onneksi en tiedä häntä edeltävien esi-isien keinoista, tuskin olivat nekään kovin lempeitä. Isäni sai äärimmäisen kovan kasvatuksen. Kuria pidettiin ja tarinoissa elää rovastin perheen iltahartaudet, missä fokus oli syntien tekemisessä. Nuhteita sai aina – vaikka varmuuden vuoksi ja kannustusta ei kuulunu.
Muistan hämärästi lapsuudesta joitain kertoja, kun isä antoi piiskaa – kädellä tai tohvelilla pepulle läimimistä. 70-luvun ”kasvatuskeinoja”, kuten olemme tottuneet toteamaan leppoisasti, hymähtämään teennäisen vähättelevästi sekä työntämään aiheen syvemmän tai julkisen käsittelyn maton alle – mielellään saman lukitun vakan alle missä sitä kynttilää pidetään. Vaikka kokemani ”kasvatuskeinot” oli isääni verrattuna Disneyn satuja, oli ne mulle pienenä herkkänä lapsena liikaa. Muistan, että eka päätökseni lapsena oli, että kasvatan oman lapseni rakkaudella, ilman piiskausta. Tämä on yksi harvoja asioita mihin olen koko olemuksellani vankasti sitoutunu.
Spiritual bypass ja mitä näitä muita toimivia keinoja on…
Rakastan isääni, olen hyväksynyt menneisyyden tapahtumat, olen antanut anteeksi – ja samalla kehoni kertoo myös vaivihkaa tapahtuneesta ”spiritual bypass -ilmiöstä”(henkisten harjoitusten, työkalujen, yms. käyttäminen välttääkseen traumojen ja keskeneräisten asioiden kohtaamista). Olen lukuisia kertoja hyväksyny asian ja antanu anteeksi erilaisissa meditaatioissa, workshopeissa ja terapiassa. Koen, että nämä ovat tapahtuneet koko kehomielen tasoilla ilman pakottamista. Silti kehossani on ollut pieni osa, joka on odottanut. Tiedostin puhumisen tarpeen radikaali rehellisyys -työskentelyn kautta.
Aikoinaan ajattelin, että ehkä uskaltaisin puhua iskälle asiasta vasta kuolinvuoteella – ehkä… Viimeisimpinä vuosina kehoni on koko ajan kuiskutellu kovempaa, että tästä asiasta tarvii puhua nyt. Äiti yritti toppuutella pitkään sanomalla ettei isä puhu. Hän ei ole koskaan puhunut ja hän ei osaa. Se ei ole hänen tyylinsä. Jos puhun, hän saattaa hylätä mut perheestä kokonaan. Välit voi rikkoutua pysyvästi… Sisko komppasi. Tarvittiin puolen vuoden kommunikaatiokatko mun ja muun perheen välillä ennen kuin isän kanssa kohtaamisen aika koitti.
Pihvin äärelle
Nyt – noin 40 vuotta tapahtumien jälkeen puhuimme. Puhuimme kaksi tuntia ja olis voinu jatkaa vaikka kuinka. Iskä toisteli matkan varrella ettei hän puhu. Ei hän osaa. Ei ole tottunu… Samaa vanhaa mantraa… Ja kuitenkin hän puhui. Puhuimme syvimmällä tasolla mitä ikinä. Kyselin paljon isäni lapsuudesta, hänen isäsuhteestaan, vaarin kasvatuskeinoista, miten sisarukset ja iso-fammu suhtautuivat asioihin, jne. Palasin pariin otteeseen puhumaan isän itse kokemasta kurittamisesta.
Kehoni oli rennohko ja samalla hieman jännittyny vatsan, käsien ja niskan seuduilta. Leuat tuntui kireiltä, nieleskelin ja koin silmiin katsomisen haavoittuvuuden. Koin olevani kuin junan kyydissä, joka on väistämättä saapumassa pitkän matkan jälkeen vihdoin pysäkille. Vaikka mua jännitti ja koin satunnaisia vatsan kouraisuja sekä epävarmuutta, juna kuljetti mua enimmäkseen rauhan, itsevarmuuden ja päättäväisyyden saattelemana sanomaan: ”haluaisin puhua mun lapsuusajan piiskauksista”.
Olimme eri mieltä tapahtumista ja piiskausten määrästä – kumpikaan ei välttämättä muista just sitä mitä tapahtui. Nää ei ollu mulle olennaisia tällä kertaa. Olennaista oli, että uskalsin ja saimme vihdoin puhua asiasta. Ja iskä kuunteli. Sen hän osaa. Ja hän pysyi läsnä. Hän oli mun kanssa. Meillä oli yhteys. Iskä ei lähety karkuun tai hylänny mua.
Kerroin vihasta ja pelosta, jotka repi mun suhtautumista ja yhteyttä häneen teini-iän loppumetreille asti. Isä osasi upeasti ”pidellä tilaa” vaikeiden asioiden ja tunteiden äärellä, jotta pääsimme vapautumaan synkistä kahleista antaen valolle tilaa loistaa välillämme.
Isä, poika ja rakkaus
Tunsin ylpeyttä, kiitollisuutta ja rakkautta isää kohtaan. Vaikka sanonta ei juuri täsmää tähän yhteyteen, tää oli mun ”viimeinen mohikaani”. Keskustelu oli isoin ja tärkein, mitä elämässäni on tässä kohtaa ollu – WOW!
Omat ja perheeni pelot puhumisen mahdollisista negatiivisista vaikutuksista näyttäis olleen aivan turhia. En tiedä mitä tämän jälkeen tapahtuu, eikä tarviikkaan tietää. Toivottavasti avoin keskustelu asioista jatkuu. Olen onnellinen, että maton ja vakan alle lukittu peikko ja tabu on nyt kohdattu ja uudenlaiselle vapaudelle, perspektiiveille ja perhedynamiikoille on tilaa.
Kiitos isä ja rakastan sua.
Aleksi
P.S. Kiitos tuesta, rohkaisusta ja rakkaudesta upeille ystäville. Uskon, että teidän olemassaolo loi tärkeän turvan, jotta uskalsin ottaa viimeisen askeleen. Erityiskiitos: Maija, Tiina, Vesa, Jukka, Jarno, Mari, Anna-Sofia, radikaali rehellisyys –perhe sekä WHT / tantra perhe. Rakastan teitä!
On suuri mysteeri miksi rakastumme juuri heihin, keihin rakastumme. Vai onko sittenkään?
Pariterapeutti ja kirjailija Harville Hendrix on tuonut esiin näkökulmaa, jossa valitsemme usein kumppaniksemme sellaisen henkilön, jonka kanssa alitajuiset haavamme rakkauden alueella tulevat näkyviksi. Tällöin tunnemme vetoa johonkin outoon tuttuuden tunteeseen joka usein myöhemmin avautuu tarkemmin: Tämä tuntuu tutulta siksi, että juuri tähän lapsuuden kodissani jo totuin.
Esimerkiksi:
Lapsena tunteilleni ei ollut tilaa – löydän itseni suhteesta jossa tunteilleni ei ole tilaa.
Lapsena koin jo turvattomuutta suhteessa äitiin/isään – löydän itseni suhteesta, jossa turvattomuus aktivoituu.
Lapsena opin selviytymään yksin – Aikuisissa suhteissani yritän edelleen selviytyä yksin.
Tällaisten asioiden havaitseminen tekee usein hemmetin kipeää. Kipu ei ole kuitenkaan rankaisemassa, vaan sen tarkoitus on auttaa meitä havahtumaan. Vaikka olisi teknisesti helpompaa syytellä toisia, se ei varsinaisesti vie meitä eteenpäin. Se mikä aidosti auttaa, on kääntyä sen puoleen, mikä olisi juuri minulle tässä kasvua? Onko meidän aidosti mahdollista kasvaa yhdessä? Voimmeko kumpikin tulla suhteessamme nähdyksi ja kuulluksi?
Lapsena emme voineet esim. vetää rajojamme, olla omalla puolellamme taikka edes tunnistaa oikeuttamme rakastavaan kohteluun. Aikuisena tämä on mahdollista, joskin se vaatii usein valtavasti harjoittelua.
Traumakemia on ilmiö, jossa ikäänkuin yhteensopivat haavat luovat kitkan joka tuntuu rakkaudelta, suorastaan pakottavalta sellaiselta.
Tyypillisiä elementtejä traumakemiassa:
Kahden ihmisen haavat ikäänkuin tunnistavat toisensa
Todella intensiivinen vetovoima ja vauhtisokeus
Herättää voimakkaita hyvän olon ja voimakkaan kivun tunteita vuorotellen, arvaamattomasti ja repivästi
Yrityksistä huolimatta tilannetta ei saada rauhoittumaan
Haluan uskoa, että kumppanien on mahdollista harjoitella yhdessä katkaisemaan tuhoisat kehät, mutta valitettavasti aina tämä ei ole mahdollista. Ei kaikkien kanssa.
Rakkaus ei ole vaan intohimoisen polttavaa tunnetta, se on ennen kaikkea valintaa ja sitoutumista olla suhteen puolella. Inhimilliseen rakkauteen kuuluu myös rajat. Aikuiseen rakkauteen kuuluu myös paljon harjoittelua: Miten voin juuri sinua rakastaa? Pystytkö rakastamaan minua, kuten minä tarvitsen?
Ja realiteettien nimissä: Kukaan ihminen ei ole täällä juuri sinua varten. Voimmeko kasvattaa suhteesta turvasataman, jossa kummallakin on tilaa eheytyä ja kasvaa – omana itsenään?
:lla Riikka
