Vaikeuksien voittaminen ei tee kenestäkään parempaa ihmistä, mutta se voi sytyttää toivon kipinän, joka auttaa valaisemaan myös toisen ihmisen polkua

Kulkeeko elämä aina vaikeuksien kautta voittoon? Vai koittaako jokaisen valoisan suoran jälkeen taas uusi pimeä mutka? Hetki, joka palauttaa meidät maan pinnalle, saa meidät lentämään nenälleen ja kompuroimaan jälleen inhimillisesti eteenpäin.

Oman kokemuksen mukaan todellisuus on jotakin näiden kahden väliltä. Jos ”voitolla” ajatellaan haasteista vapaata täydellistä autuuden tilaa, sellaista tuskin on olemassakaan. Koska elämä. Koska ihmisyys. Ajattelen, että maallinen kulkumme on pikemminkin jatkuva kasvumatka. Aina tulee uusia oppipolkuja, -läksyjä ja kertausharjoituksia.

On kuitenkin olemassa joitakin ihmistä syvästi ravistelevia paranemis- ja kasvuprosesseja, joiden jälkeen jotain perustavanlaatuista sisimmässä muuttuu. Yksi tällainen on omien menneisyyden traumojen kohtaaminen, se matka, jossa kipeät kokemukset löytävät luonnolliseksi osaksi omaa elämäntarinaa.

Tuolloin se, mikä sai ennen sisimmän piiloutumaan pelosta ja häpeästä, pinnan kovettumaan haavoittuvuutta suojaavaksi kuoreksi tai hartioiden painuvan lyttyyn omasta ja maailman taakasta, voi ajan kanssa, hitaasti hyväksyen muodostua joksikin ihmiselle merkitykselliseksi.

Mielestäni jokainen, joka on käynyt läpi syvimmän henkilökohtaisen savottansa, on kiistaton voittaja. Se ei tarkoita, etteikö elämä edelleen heittäisi eteen vaikeuksia, haasteita ja sydäntä särkeviä luopumisia. Mutta suhtautuminen niihin ja kyky kohdata oma sisäinen tunnemaailmansa kaikkineen hirmumyrskyineen ja kaamoskausineen on hyvin erilainen.

Silloin on mahdollista valita. Kun elämä keikuttaa perustuksiamme, ei tarvitse enää reagoida vanhoista selviytymismalleista käsin – paeta, turruttaa, taistella, piiloutua tai lamaantua vailla omaa tahtoa. On tilaa ja luottamusta kohdata elämä sen kaikissa eri muodoissaan ja tehdä se omassa tahdissaan, hakea tarvittaessa apua. Jos haluaa etsiä tieteellistä selitystä asialle, voi tutustua esimerkiksi traumaperäisen kasvun ja resilienssin käsitteisiin.

Vaikka median rakentamia ”sankaritarinoita” nykyään myös kritisoidaan, olen ehdottomasti sitä mieltä, että tarinoita vaikeuksien voittamisesta tarvitaan. Ovatko ne sitten sankaritarinoita, selviytymistarinoita, toivon tarinoita vai jotakin muuta, sillä ei ole niin suurta merkitystä.

Myös itse olen tarvinnut rohkaisevia esimerkkejä – tarinoita oikeasta elämästä – silloin kun vielä sohin yksin sokkona pimeässä. Vasta myöhemmin olen hyötynyt esimerkiksi traumakirjallisuuden ja -tutkimuksen lukemisesta.

Menneisyyden taakkoja ja niiden painavuutta on turha vertailla. Jokainen meistä on oman elämänsä sankari, kukin omalla tavallaan.  Kaikki eivät päädy jakamaan omaa kasvumatkaansa blogiin, someen tai lehtien sivuille, mutta se ei tee kenenkään tarinasta yhtään vähemmän arvokasta.

Elämä ei ole aina helppo laji, mutta hitto soikoon siinäkin on mahdollista selviytyä. Ja oppia jopa katsomaan kiitollisin silmin taaksepäin. Tällaistakin olen kokenut. Ja siitä huolimatta uskon auringon nousevan, huomennakin.

Sinä, joka tunnistat kantavasi henkistä sankariviittaa tai toivon kapulaa mukanasi: kiitos. Sinua tarvitaan. Et voi koskaan tietää, kuka saa kokemuksestasi voimaa jatkaa eteenpäin juuri tänään.

Lisää Sielun sopukoita -runoja löydät Sielun sopukoita -päiväkirjasta ja –kirjoituskorteista.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa:
Hei ihana 🥰! Oletko jo tilannut Hidasta elämää -klubikirjeen? Tilaa nyt ja saat -10% alennuskoodin puotiin!
Tilaa
close-image