Sivu 14 – Hidasta elämää

Hidasta elämää -festivaalin 2026 ohjelmakokonaisuus on julkaistu

Vinhan kirjakauppa ja Hidasta elämää -media järjestävät yhteistyössä Hidasta elämää -festivaalin Ruovedellä 120-vuotiaan kirjakaupan ja sen puutarhan ihastuttavassa miljöössä 12.–14.6.2026. Festivaalilla kohtaavat kirjallisuus, musiikki, taide ja henkinen hyvinvointi.

On hienoa päästä avaamaan Suomen kaunein kesäaika jo kolmatta kertaa Vinhan puutarhassa Hidasta elämää -festivaaleilla. Kuten eräs kävijä sanoi: musiikin, kirjallisuuden, hyvinvoinnin ja ihmisten luoman tunnelman ympäröimänä on kuin laajennetuilla puutarhajuhlilla iloitsee Hidasta elämää -median Sanna Wikström.

Festivaalin runsaslukuinen esiintyjäkaarti on oman alansa huippuammattilaisia ja tuttuja Hidasta elämää -yhteisöstä. Lavalla tavataan Freia Luminka, Karita Palomäki, Miia Moisio, Eevi Vuoristo, Jarkko Kailanto, Katri Kilpiäinen, Jenni Kiviniemi, Harri-Pekka Pietikäinen, Katri Syvärinen, Satu Pihlaja, Saara Salo, Hanna Lampi ja tietenkin Sanna Wikström ja Pequ Nieminen. Tarkka aikataulu täydentyy nettisivuillemme lähiaikoina.

Tuomas ”Tunna” Milonoff on mukana festivaaleilla kertomassa kirjastaan Liekki ja avaa oivalluksiaan hälyttävästi kasvavan kansantaudin eli työuupumuksen juurisyistä.

Hidasta elämää -festivaalien avauskonsertissa saamme nauttia karismaattisen Samuli Edelmannin lauluista Samulin pitkän uran varrelta. Samulia säestää hänen pitkäaikainen ystävänsä, kapellimestari ja tuottaja Leri Leskinen. Leri ja Pequ keskustelevat yhdessä festivaalin aloituksena tärkeästä teemasta, herkkyydestä.

Toinen artistivieras festivaaleilla on Ylva Haru. Haru on laulaja-lauluntekijä, jonka soundi on yhdistelmä pysäyttävää herkkyyttä, runsaita kitaroita ja lauluharmonioita. Ylva Harun tammikuussa julkaistulta albumilta Kuiskaa mulle voi kuulla sielun syvyyksiin saakka sykähdyttäviä lauluja, kuten Anna mennä vaan, Sydän auki ja Haaveet.

Tunnen suurta kiitollisuutta meidän upeista kirjailijoistamme, joiden viisaiden ajatusten äärelle saamme kokoontua myös tulevana kesänä. Lämpimästi tervetuloa Ruovedelle viettämään ihanaa viikonloppua niin vanhat kuin uudetkin festarikävijät toivottaa Hidasta elämää -yhteisön toinen perustaja Pequ Nieminen.

Festivaalialueelle rakennetaan kävijöitä palvelemaan jälleen sekä food corner että basaarialue. Taitelija Matti Pikkujämsä maalaa suosittuja muotokuviaan lauantain ja sunnuntain kuluessa festivaalialueella. Sunnuntaina Vinhan galleriassa vierailee taiteilija Anne Vasko ja hänen kanssaan voit tutustua ihastuttavan Kun Aamu kohtaa Illan -kirjan originaalikuvituksiin.

Liput myynnissä nyt Tiketissä ja Vinhan kirjakaupassa.

Tervetuloa nauttimaan syreenin tuoksuisista ja huolettomista kesäpäivistä hitaasti Vinhaan! Festareiden ohjelman löydät täältä.

Vinhan toiminnan sydämenä on perinteinen kivijalkakauppa, jonka ympärille on kehitetty idyllinen kulttuurikeskus ja matkailukohde. Vinha on kirjakauppa, kustantamo, antikvariaatti, majoitus/residenssi, galleria, nettikauppa, kahvila kesäterasseineen ja paljon tapahtumia.

Hidasta elämää on Suomen suurin kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin media, jonka sisällön tuottajina toimivat asiantuntijat ja bloggarit. Hidasta elämää on omalta osaltaan mahdollistamassa sitä, että kokonaisvaltainen – ja etenkin henkinen – hyvinvointi lisääntyy Suomessa. Hidasta elämää -kirjaperheessä on ilmestynyt lähes 100 hyvinvointikirjaa. Sivustolla vieraili viime vuonna 2.2 miljoonaa ihmistä ja sivuston juttuja luettiin 8.1 miljoonaa kertaa.

Älä jää odottelemaan parempaa elämää – Se alkaa jo tänään

Tänään on loppuelämäsi ensimmäinen päivä. Se saattaa kuulostaa suurelta – ja kun lähemmin tarkastellaan, se sitä onkin!

Olet kulkenut elämässäsi pitkän ja mutkikkaan tien ja saapunut erilaisten vaiheiden kautta tietynlaiselle välitasanteelle. Tältä tasanteelta näet taakse ja näet eteen. Ymmärrät menneisyytesi ja ymmärrät tulevaisuutesi arvon. Ymmärrät että ennen et ollut näin tietoinen. Ja että nyt voit vaikuttaa – hyvin moneen asiaan. Se on kiehtovaa. Hieman myös kauhistuttavaa. Huikeaa.

Katsellessasi maailmaa tältä tasanteelta ymmärrät, että loppuelämäsi alkaa, päätitpä elää sitä tietoisemmin tai et. Kelloja ei voi kääntää. Ja siksi tämä karu totuus kipristelee: omannäköinen elämä ja itsen näköiset valinnat eivät aina ole helppoja, vaikka ne olisivat niitä oikeita. Niitä, joita sydämesi todellisuudessa kaipaa.

On helppo tuudittautua ajatukseen, että onnellisempi loppuelämä alkaa sitten vielä joskus. Mutta ei, ei se ala joskus. Kello lyö ja sanoo: Aikasi on tullut. Sinun aikasi alkaa nyt.

Voit joko hyväksyä sen ja hypätä sen rytmiin, tai sitten elää kieltäymyksessä ja uskotella itsellesi, ettet vielä ole tullut tasanteelle. Ei ei, vielä olen opiskelija rappusissa kohti tasannetta, parempia aikoja odotellen. En vielä ole siinä pisteessä, että voisin alkaa nauttia elämästä, saati tehdä kaikkia tarvittavia päätöksiä ja ottaa elämän haltuun uudella tapaa.

Kun ajattelemme näin, kyseessä ei ole tosiasia, vaan pelko. Eivätkä pelot tuppaa katoamaan itsestään – usein kysymys onkin, kuinka kauan jaksamme niitä kuunnella ja kuinka kauan meillä on siihen varaa.

Lopulta kyse on päätöksestä (detaljit selviävät ajan myötä, niihin ei kannata keskittyä). Päätöksestä hyväksyä se tosiasia, että paremmat ajat alkavat tänään. Päätöksestä sitoutua siihen lopullisesti. Paremmin sanottuna, Sinuun itseesi.

Ja kun valitsemme tehdä näin, mitä mahdollisuuksia ja aarteita sieltä avautuukaan:

Juhlista elämää

Elä kuin elämäsi paras aika olisi nyt, kuin tulevasta ei olisi varmuutta (eikä kenelläkään todellisuudessa ole). Käytä kauneimpia korujasi, toteuta salainen unelmasi. Istahda yksin kakkukahveille. Ripauta pieni taikapölähdys omaan elämääsi, vain siksi että pystyt. Tee niitä asioita, joita haluaisit, ja sano niitä asioita, joita oikeasti haluaisit sanoa.
Älä odota enää mitään. Aina on parannettavaa, mutta valmista ei tule koskaan. Onnellisempi elämä ei ala sitten, kun saavutat jotain merkittävää, ja vielä vähemmän silloin kun joku toinen ihminen tai olosuhde muuttuu. Elät parasta elämääsi juuri nyt, etkä saa sitä enää myöhemmin takaisin.

Tietoisuus vastuusta

Vain sinä voit tietää, mitä kaipaat, ja jos et tietäisikään, kuitenkin vain sinä itse voit sen vastauksen selvittää. Siihen, että uudenlainen loppuelämäsi on nyt alkanut, kiteytyy vastuu: Tehdä siitä itsellesi parempi, armollisempi ja hyvällä tapaa rohkeampi.
Itsen vaaliminen niin pienessä kuin suuressa. Valinnan paikkoja on enemmän kuin huomaammekaan. Oikeisiin asioihin tarttuminen ja väärien jättäminen lisää huomattavasti tyytyväisyyttä ja iloa. Älä enää lykkää.

Anna itsesi toteutua

Pään sisältä kehollisuuteen ja tekemisen flow:hun. Joskus toiminta ja elämän eläminen eteenpäin ovat parasta lääkettä kiperiin asioihin tai ihmissuhteisiin, joille emme voi yhtään mitään.
Liike on lääke, mutta myös itseilmaisu on tietynlaista liikettä. Tärkeintä on antaa itsen toteutua eikä jäädyttää enää luonnollisia tunteita, ajatuksia ja prosesseja.

Tärkeysjärjestyksen muutos

Kun haluat voida hyvin, tästä hetkestä hamaan tulevaan, et käytännössä enää koskaan voi unohtaa itseäsi, hylätä itseäsi, turruttaa itseäsi. Päin vastoin, vahvistat suhdetta itseesi niin että tulet yhä paremmin kuulluksi ja tuetuksi. Tällöin muiden odotukset eivät enää mahdu tärkeimpien asioiden listalle (Ja juuri tästä syystä monet eivät halua aloittaa onnellisempaa loppuelämäänsä ”ihan vielä”).

Menneisyys saa olla se mikä se on

Henkiseen kasvuun ja menneisyyden työstämiseen liittyy usein sellainen harhakuva, että mielenrauhan voisi saada vasta kun kaikki on valmista. Entä jos mielenrauha voisikin syntyä keskeneräisyydestä, sallivuudesta ja yhteydestä itseesi? Eikä mitään oikeastaan tarvitsisi enää odottaa.

Hiljainen onni

Onnellisuus ja hyvä elämä vaatii töitä. Huippuhetkien ja hulppeiden somepostausten sijaan se on hiljaisempaa, nöyrempää. Hiljainen onni kätkeytyy jokaiseen hetkeen, myös niihin vaikeisiin – se ei riipu elämän tapahtumista vaan siitä, että ihminen tuntee olevansa turvassa ja tärkeä omana itsenään. Että ihminen saa tuntea tunteensa ja olla se, mikä on.
On helpompaa hakeutua ulkoisten nautintojen pariin ja unohtaa se työ, jonka hiljainen onni vaatii. Samalla kun teemme niin, se ruokkii merkityksettömyyttä ja masennusta. Mikään ei korvaa sitä tyytyväisyyden värähtelytaajuutta, joka syntyy, kun teemme oikeita asioita.
Kun päätämme elää itsellemme, säteilemme aitoa hyvää ulospäin. Sitä ei tarvitse edes mainita, sen tuntee, näkee, aistii. Hakeudumme ihmisten pariin, jotka tukevat kehitystämme eivätkä jarruta sitä. Pyrimme ratkaisemaan tai jättämään konfliktit emmekä kanna enää muiden ihmisten vastuita. Rauhan määrä lisääntyy ja tästä rauhasta käsin voi syntyä erittäin kauniita asioita. Niitä, jotka ovat sisälläsi hiljaisesti odottaneet omaa vuoroaan.

Mitä ajatuksia nämä asiat sinussa herättävät? Ja käsi sydämellä, vastaathan rehellisesti – Onko tänään Sinun loppuelämäsi ensimmäinen päivä?

❤️: lla Riikka

Intuitiivisista tulkinnoista ja muista palveluistani voit lukea alta tai täältä.

Pettymys elämässä voi tehdä niin kipeää, ettei halua ottaa enää uutta riskiä

Pettymys sattuu. Se tuntuu rinnassa, vatsassa tai kurkussa. Se voi viedä yöunet, tehdä mielestä raskaan ja saada kyseenalaistamaan itsensä. Raskainta ei ole kuitenkaan itse pettymys vaan se, että alamme pelätä sitä jo etukäteen ja tuo pelko alkaa kaventaa vaihtoehtojen valikoimaa elämässämme. Pelkäämme sitä, miltä pettymys tuntuu; sitä sietämätöntä häpeää, tyhjyyttä, yksinäisyyden tunnetta.

Pettymys on seurausta siitä, että odotuksemme eivät täyty. Asiat eivät mene niin kuin haluaisimme ja toivoisimme. Pettymyksen pelko saa meidät ylisuojelemaan itseämme.

Emme hae sitä työpaikkaa, jota oikeasti haluaisimme. Emme sano ääneen, mitä tarvitsemme kumppaniltamme. Emme sitoudu, koska entä jos kaikki kuitenkin menee pieleen. Emme tavoittele unelmia, koska pelkäämme etteivät ne kuitenkaan toteudu. Tyydymme tilanteisiin, jotka ovat ihan ok. Sisällä voi kuitenkin olla tunne, että jokin on jäänyt pienemmäksi ja näkymättömämmäksi kuin mitä se olisi voinut olla.

Jos pettymyksen tunnetta ei ole saanut kohdata turvallisesti, mieli oppii pitämään sitä vaarana ja yrittää suojella meitä niin, ettemme sitä joutuisi kohtaamaan. Välttämällä. Kontrolloimalla. Madaltamalla odotuksia. Ei siksi, että emme olisi rohkeita, vaan siksi, että meihin on joskus sattunut liikaa.

Pettymysten välttely tuo hetkellisen helpotuksen

Välttäminen tuo usein hetkellisen helpotuksen. Kun emme yritä, emme pety. Mutta samalla elämä alkaa supistua. Mahdollisuudet jäävät käyttämättä. Unelmat pienenevät. Toivominen muuttuu varovaiseksi. Innostuskin voi jäädä taka-alalle, koska sekin sisältää riskin.

Pettymyksen pelko voi saada elämän tuntumaan turvalliselta – mutta myös etäiseltä. Ikään kuin katselisi omaa elämäänsä hieman sivusta, uskaltamatta astua siihen kunnolla mukaan.

Pettymyksen pelko ei ole heikkoutta. Se on selviytymiskeino. Se on syntynyt tilanteissa, joissa pettymys on ollut liian suuri, liian yksinäinen tai liian lohduton. Tuollaisen tunteen varominen on ollut tarpeellista. Mutta se, mikä on joskus suojannut, voi myöhemmin alkaa rajoittaa.

Näin pettymyksen pelkoa voi helpottaa

Pettymyksen pelkoa ei voi pakottaa pois. Se ei katoa sillä, että käskee itseään olemaan rohkea. Usein se helpottuu vasta silloin, kun antaa sille tilaa ja alkaa rauhassa tutkia millaisiin kokemuksiin, ajatuksiin ja uskomuksiin pelko on kiinnittynyt.

Kun pettymyksen pelon voi kohdata turvallisesti toisen ihmisen kanssa tai myötätuntoisesti itseään kuunnellen voi alkaa kasvaa luottamus siihen, että vaikka pettymys sattuisi, siitä voi selvitä.

Elämä ei ole riskitöntä. Kaikki, mikä on merkityksellistä, sisältää mahdollisuuden pettymykseen. Mutta kun pettymyksen pelko ei enää päätä puolestasi, elämä alkaa vähitellen laajentua. Uskallat toivoa. Uskallat yrittää. Uskallat elää enemmän omannäköistä elämää.

Kun mieli ei rauhoitu, vaikka vauhti pysähtyy – Tunnistatko itsesi?

Olen itse toipuva ylisuorittaja, ja olen oppinut ymmärtämään, miten suorittajan mieli toimii – kantapään kautta. Suoritin pitkään ohi omien rajojeni, kunnes lopulta uuvuin ja sairastuin. Vasta silloin pysähtyminen ei ollut enää valinta, vaan pakko.

Tämä kokemus avasi minulle sen, ettei suorittajan mieli ole heikko tai viallinen. Se on oppinut selviytymään tekemällä, ottamalla vastuuta ja ennakoimalla. Juuri siksi sen kuormitus ja palautuminen näyttäytyvät usein eri tavalla kuin ulospäin näkyy.

Miten suorittajan mieli kuormittuu?

Suorittajan kuormitus ei synny pelkästään tekemisen määrästä, vaan sisäisestä suhteesta tekemiseen ja omaan arvoon. Tässä muutama näkökulma omasta elämästäni:

Jatkuva sisäinen vaatimus
Suorittajan mielessä elää hienovarainen mutta sitkeä ja vaativa ”pitäisi”. Vaikka kaikki olisi hetken kunnossa, mieli pysyy valppaana. Tämä tekee levosta levotonta ja palautumisesta vajavaista.

Arvo kietoutuu tekemiseen
Monelle suorittajalle tekeminen ei ole vain toimintaa, vaan tapa kokea olevansa riittävä ja hyväksytty. Kun ei pysty suoriutumaan, horjuu usein myös tunne omasta arvosta.

Yhteys kehoon heikkenee
Väsymyksen, stressin ja kuormituksen merkit huomataan, mutta ne ohitetaan. Tämä ei ole välinpitämättömyyttä, vaan opittua selviytymistä: ensin hoidetaan, sitten levätään. Usein “sitten” ei kuitenkaan koskaan tule.

Stressissä toiminta kiihtyy
Kun paine kasvaa, suorittaja vastaa siihen lisäämällä kierroksia. Tämä tuo hetkellistä hallinnan tunnetta, mutta pitkällä aikavälillä kuluttaa sekä mieltä että kehoa.

Miten suorittajan mieli palautuu?

Palautuminen ei suorittajalle tarkoita vain tekemisen lopettamista, vaan turvallisuuden palautumista.

Turvan kokemus ennen lepoa
Mieli rauhoittuu vasta, kun se saa kokemuksen siitä, että pysähtyminen on sallittua ja turvallista. Että mikään olennainen ei romahda, vaikka et juuri nyt tekisi enempää.

Rakenne kannattelee myös lepoa
Moni suorittaja tarvitsee selkeän luvan levätä. Työpäivän tietoinen päättäminen, rajattu lepohetki tai siirtymärituaali auttavat mieltä irrottautumaan tehtävätilasta.

Kehon kautta takaisin tasapainoon
Ylikuormittunut mieli rauhoittuu usein nopeammin kehon kautta kuin ajattelemalla. Hidas liike, hengityksen rauhoittaminen ja lämpö tukevat hermoston palautumista.

Riittävyyden harjoittelu
Terapeuttisesti merkittävä kysymys on: voisiko tämä olla tänään riittävää? Riittävyyden kokemus rakentaa turvaa syvemmin kuin täydellisyys.

Hetket, joissa ei tarvitse olla hyvä
Luonto, musiikki ja luova tekeminen ilman päämäärää tarjoavat hetkiä, joissa arvo ei synny suorituksesta. Ne muistuttavat olemisen riittävyydestä.

Lopuksi

Suorittajan mieli ei kaipaa lisää vaatimuksia, vaan lupausta: sinun ei tarvitse ansaita lepoa. Kun arvo ei enää ole kiinni tekemisestä, suorittamisesta voi tulla voimavara – ei selviytymiskeino. Tämä ei toki tapahdu hetkessä ja vaatii säännöllistä harjoittelua – lempeästi, mutta määrätietoisesti.

Kurkkaa myös Annukan Lempeästi itseni puolelle -kortit, jotka auttavat kuuntelemaan itseä, tunnistamaan omia tärkeitä tarpeita sekä hellittämään suorittamisesta.

Lisälukemista: Annukan myötätuntoiseen halaukseen ottava opaskirja Matka itsesi puolelle.

Kun huonot uutiset nostavat ahdistuksen pintaan, toivo löytyy pienistä teoista

Kaupallinen yhteistyö Suomen Punaisen Ristin kanssa.

Oletko sinäkin yksi heistä, joka kokee voimattomuutta maailman kriisien ja surullisten tapahtumien edessä? Päivittäin ilmestyvät järkyttävät uutiset ympäri maailmaa voivat kuormittaa mieltä. Kun apua tarvitsevia ihmisiä on paljon, syntyy helposti tunne, että en voi tehdä tarpeeksi. Tämä tunne on inhimillinen. Et ole tunteesi kanssa yksin.

Ahdistus kertoo siitä, että välität. Se on merkki empatiasta ja halusta tehdä hyvää. Jotta jaksaisit kantaa oman osasi, tarvitset myös keinoja keventää kuormaa. Tässä kolme pientä tekoa, joilla ahdistuksen tunnetta voi säädellä:

1. Rajaa uutistulvaa ja anna mielelle lepoa

Huoli maailman tilanteesta voimistuu, kun altistumme jatkuvasti uutisille. Lempeä muistutus: sinulla on lupa ottaa tauko. Uutispaasto ei tarkoita välinpitämättömyyttä – se on keino huolehtia omasta jaksamisesta.

Kokeile esimerkiksi näitä:

Rajoita uutisten lukeminen yhteen hetkeen päivässä: Lue uutisia vain 10 minuuttia kerrallaan ja omista sen jälkeen loppupäivä muulle tekemiselle. Älä lue uutisia juuri ennen nukkumaanmenoa, vaan tartu puhelimen sijaan esimerkiksi kirjaan.
Vietä aikaa luonnossa: Katkaise ahdistus suuntaamalla ulos. Kävely rauhoittavissa maisemissa puiden keskellä tai järven rannassa palauttaa ajatukset tähän hetkeen ja muistuttaa, että elämä jatkuu.
Hengitä syvään: Kolme rauhallista hengitystä voi tuoda kehon ja mielen takaisin tähän hetkeen. Kun mieli saa levätä, voimattomuuden tilalle voi tulla toivo ja toimintakyky.

2. Kanavoi ahdistuksesi toimintaan: pienikin toiminta helpottaa

Kun uutiset täyttyvät kriiseistä ja ihmisten hädästä, voi tuntua, että omat teot ovat liian pieniä. Mutta jokainen pieni teko on osa suurempaa kokonaisuutta. Kukaan ei voi muuttaa maailmaa yksin, mutta yhdessä voimme laittaa hyvää liikkeelle pieninä virtauksina – monesta suunnasta yhtä aikaa.

Muistatko vielä hetken, jolloin sinä tai läheisesi olette tarvinneet apua? Sellaisissa tilanteissa yksikin ystävällinen sana, pieni lahjoitus tai konkreettinen apu voi olla valtavan merkityksellinen – näin hyvä leviää pienin askelin.

Heille, joilla on rahallinen mahdollisuus auttaa kanssaihmisiä hädässä, voi kuukausilahjoittaminen Suomen Punaiselle Ristille olla hyvä ratkaisu. Suomessa Punainen Risti kouluttaa vapaaehtoisia auttamaan sekä arjen vaikeuksissa että kriisin kohdatessa – oli kyseessä esimerkiksi onnettomuus, huoli taloudellisesta pärjäämisestä tai ystävä yksinäiselle. Apusi voi tarkoittaa yhdelle lämmintä ateriaa, ja toiselle tukea tulipalon pysäyttäessä elämän.

Pienikin summa kantaa pitkälle. Esimerkiksi jo 10 eurolla kuukaudessa varmistat, että apu tavoittaa sitä kaikista eniten tarvitsevat. Punaisen Ristin kuukausilahjoittaja on sanonut näin:

”Kuukausilahjoittajana koen olevani osa jotain suurempaa. Kun ei itse yksin pysty vaikuttamaan suuriin asioihin, niin kuukausilahjoittajana koen, että autan edes jotenkin ihmisiä hädässä”

Haluaisitko sinä tukea Punaisen Ristin työtä Suomessa ja maailmalla? Jos pystyt antamaan rahallista apua, voit auttaa ryhtymällä kuukausilahjoittajaksi.

3. Vahvista yhteyttä muihin

Maailmantuska kasvaa helposti silloin, kun kannamme huolta yksin. Mieli alkaa kuormittua, jos emme jaa ajatuksiamme tai tunteitamme kenenkään kanssa. Siksi yksi tehokkaimmista keinoista keventää sisäistä painetta on puhua siitä jonkun kanssa – ystävän, perheenjäsenen, työkaverin tai ammattilaisen.

Kun kerrot tunteistasi, ne harvoin tuntuvat yhtä ylivoimaisilta. Samalla huomaat usein, että muillakin on samanlaisia kokemuksia. Yhteinen jaettu kokemus luo lohtua ja normalisoi tunnetta siitä, ettei jatkuvasti tarvitse jaksaa yksin.

Kokeile esimerkiksi näitä:

Kerro läheiselle, miltä uutiset sinusta tuntuvat. Tunteistasi kertominen auttaa myös läheistäsi huomioimaan omia sanavalintojaan. Samalla myös hän saa mahdollisuuden kertoa omasta jaksamisestaan.
Kysy toiselta, miten hän voi – usein myötätunto auttaa molempia. Uutisten kertaamisen sijaan pidä huomio tunteissa ja lempeissä sanoissa. Näin annat lohtua sekä läheisellesi että itsellesi.
Liity yhteisöön, jossa ihmiset kannattelevat toisiaan, kuten harrastusryhmään, vertaistukiryhmään tai vapaaehtoistoimintaan. Yhteinen tekeminen vie ajatuksia muualle ja tarjoaa vastapainoa synkille uutisille.
Yhteys toisiin ihmisiin muistuttaa, että vaikka maailma on monimutkainen ja joskus raskas, meidän ei tarvitse navigoida sen keskellä yksin. Yhdessä kannettuna huoli muuttuu kevyemmäksi – ja samalla toivo vahvistuu.

Muistathan, että et ole yksin

Ahdistus voi tuntua raskaalta, mutta se kertoo siitä, että sydämesi on avoin. Pienet teot, yhdessä muiden kanssa, ovat hiljaista mutta voimakasta vastavoimaa maailman raskaille uutisille. Ne ovat muistutus siitä, että toivo kasvaa joka kerta, kun joku päättää toimia hyvän puolesta.

Sinunkin teoillasi on merkitys. Voit olla osa avun ketjua, joka kantaa ja kannattelee vaikeissa hetkissä. Pidetään toisistamme huolta ja ollaan yhdessä heikompien puolella. Yksi helppo ja tehokas tapa auttaa on liittyä Suomen Punaisen Ristin kuukausilahjoittajien joukkoon. Lue lisää ja liity mukaan täällä.

Useimmat toiveet eivät kaadu epäonnistumiseen vaan pelkoon – Remu Aaltosen tarina avaa manifestoinnin suurinta estettä

Kutsuin itseni kylään Remu Aaltosen luo puhumaan manifestoinnista ja sen esteistä. Manifestoinnilla tarkoitetaan ajatusta siitä, että ihmisen ajatukset ja uskomukset vaikuttavat siihen, millaiseksi hänen todellisuutensa muotoutuu.

En ollut edes varma, tietääkö rockmuusikko, mitä manifestointi tarkoittaa. Luotin silti siihen, että kuulen jotain kiinnostavaa.

En ehtinyt edes esittää kysymystäni, kun keittiön tuolilla istuva Remu alkoi puhua. Hän ei jutellut manifestoinnin teoriasta, visualisoinnista tai toiveiden tilaamisesta. Hän meni suoraan ytimeen.

Remu puhui loukkaantumisesta, pelosta – ja siitä hetkestä, jolloin pelko menetti valtansa.

Lääkärin sanat pysäyttivät

Remu palasi muistoissaan maaliskuuhun 1996, jolloin hän loukkaantui vakavasti koiravaljakko-onnettomuudessa Kittilän Levillä. Kun koirat tekivät äkkikäännöksen, Remu lensi reestä Ounasjoen jäälle.

Kovan tällin saanut Remu makasi hangessa. Hän tunsi oudon sähköisen tunteen kulkevan kehonsa läpi, mutta raajat eivät liikkuneet.

Remua pelotti.

Sairaalassa lääkäreiden viesti oli lohduton: kyseessä oli neliraajahalvaus, ja kävelykyvyn palautumista pidettiin epätodennäköisenä. Alkoi pitkä toipuminen ja uudenlainen suhde omaan kehoon.

Pelko ei jäänyt määräämään suuntaa

Kuoleman lähellä käymisestä seurasi jotain yllättävää. Pelko väistyi.

”Onnettomuuden jälkeen en ole pelännyt enää mitään”, Remu sanoo.

Remu ei osaa itsekään täysin selittää, mitä sairaalasängyssä maatessa tapahtui. Ehkä hän karkotti pelon päätöksellä selvitä. Tai ehkä hän alkoi luottaa selviämiseen siksi, että pelko päästi irti otteestaan.

Vastoinkäymiset eivät loppuneet Ounasjoen jäälle, mutta elämä muuttui kevyemmäksi. Enää pelko ei määrää suuntaa.
”En mee kyykkyyn.”

Jos jokin asia epäonnistuu – tai Remun sanojen mukaan ”menee vituiksi” – seuraavalla kerralla tulee eteen jotain vielä parempaa. Näin Remu uskoo. Pelko oli todellinen, mutta se ei jäänyt pysyväksi ohjaajaksi.

Miksi pelko on manifestoinnin suurin este?

Vaikka elämä ei veisi kävelykykyä konkreettisesti, pelko saattaa halvaannuttaa henkisesti. Se voi estää meitä tarttumasta unelmiimme. Vaikka toivo olisi vahva, pelko pysäyttää liikkeen jo ennen kuin mitään ehtii tapahtua.

Remu ei puhunut manifestoinnista sanana, mutta hänen tapansa elää osuu sen ytimeen: tarttumaan elämään, vaikka lopputulos on epävarma.

”Se on totta, että ihmiset voivat ajatuksillaan tilata asioita tapahtuviksi. Pelko on toiveiden toteutumisen suurin vihollinen.”

Jos pelko ja kielteiset uskomukset pysäyttävät, toivo saa meidät liikkeeseen.

Huomaan itse, kuinka helposti jään odottamaan hetkeä, jolloin pelko hellittää. Se tuskin on järkevää. Jos pelko ei tajua itse hiippailla pois näköpiiristä, sille täytyy antaa kyytiä.

Entä jos useimmat toiveet eivät kaadu epäonnistumiseen, vaan siihen, että annamme pelolle vallan päättää ennen kuin ehdimme edes liikahtaa?

Mitä tapahtuisi, jos ei menisikään kyykkyyn?

Miten suvun taakkaperintö syntyy ja miten se siirtyy?

Saamme suvultamme ja perheeltämme perintönä erilaisia malleja ja uskomuksia. Kun toimimme tietyllä tavalla elämässämme parisuhteessa, työssä, suhteessa rahaan, lapsiimme tai kehoomme niin jotkut toimintatavoistamme liittyvät omaan perhesysteemiimme ja sukuumme. Meille siirtyy aina hyvää ja haitallista perintöä, taakkasiirtymää.

Miten taakkaperintö näyttäytyy?

Taakkasiirtymä, taakkaperintö näyttäytyy siten, että toimimme kuten jotkut perhesysteemissämme ovat toimineet. Usein nämä tavat tuottavat haittaa elämässämme. Voimme toistaa samaa kaavaa parisuhteessamme kuin vanhempamme tai isovanhempamme ovat tehneet. Suhteemme rahaan, rakkauteen, intiimiyteen, menestykseen voi olla hyvin samanlainen kuin monella suvussamme. Mikä on sallittua tai kiellettyä tunteissa ja niiden ilmaisussa siirtyy meille tiedostamatta.

Miten taakkaperintö syntyy?

Perhekonstellaatiomenetelmä ja sen taustalla vaikuttava filosofia näkee taakat siten, että jokin teema, asia, tunne, henkilö tai tapahtuma ei ole tullut saatetuksi loppuun ja se on tavalla tai toisella suljettu perhesysteemin ulkopuolelle. Taakka on kuin systeeminen perintö. Jotakin mikä tapahtui ehkä kauan sitten, muttei tullut tunnetuksi, kohdatuksi. Taakkaperintö tahtoo ja usein vaatii tulla kohdatuksi.

Miten taakkaperintö siirtyy?

Kun jokin asia, tapahtuma tai henkilö on jätetty perheen, suvun ulkopuolelle, joku seuraavissa sukupolvissa syntynyt alkaa ilmentää tätä ulossuljettua. Hän yrittää tehdä näkyväksi sen mikä on vielä ratkaisematta, katsomatta ja tuntematta. Näin taakat siirtyvät sukupolvelta toiselle.

Jokaisella sukupolvella on mahdollisuus ratkaista jotakin mikä on jäänyt ratkaisematta. Perinnön, taakan syvin tarkoitus on tulla ratkaistuksi, nähdyksi, kohdatuksi.

Seuraavat sukupolvet ikäänkuin sotkeentuvat johonkin sellaiseen mikä ei ole tapahtunut heille. He yrittävät ratkaista jotakin mikä ei itseasiassa suoraan kuulu heille ja näin syntyy kärsimys elämässämme. Ihmettelemme miksi ajaudumme samaan tilanteeseen toistuvasti kuten joku aiemmissa sukupolvissa. Tiedostamme kaavan, muttemme pysty vaikuttamaan siihen enempää.

Taakkaperintö on myös osoitus, että olemme kaikki osa suurempaa systeemiä. Monikaan asia elämässämme ei ole henkilökohtaista vaan se mikä tapahtuu jollekin systeemin jäsenelle, tapahtuu kaikille. Kun jossakin suvussamme on tapahtunut jokin asia ja sitä ei ole katsottu, on syntynyt ikäänkuin solmu. Josta tulee taakka myöhemmille sukupolville.

Miten taakkaperintöä voi keventää?

Perhekonstellaatiomenetelmän avulla voidaan helpottaa nykyelämän taakkoja tuomalla näkyväksi menneet solmut perhesysteemissämme. Näin reppumme taakkakuorma kevenee itsellämme ja tulevilla sukupolvilla. Näin voimme avata solmua.

Konstellaatiomenetelmän avulla voimme palauttaa taakat niille, joille ne todella kuuluvat ja oma kärsimyksemme nykyhetkessä vähenee. Silti elämään kuuluu aina tragedioita ja kipua, kärsimystä. Emme ole milloinkaan elämässä täysin kärsimyksestä vapaita.

Suvussa, perhesysteemissä tämä taakkana toistuva teema toistuu niin pitkään kun joku todella tekee näkyväksi ihmisen, tunteen tai tapahtuman. Silloin koko sukusysteemi on tästä tietystä taakasta vapaa eikä toistopakkoa ole enää olemassa tämän teeman ympärillä.

Jos jokin tuntuu pahalta, et ole väärässä

Olin oppinut ihan mestariksi sivuuttamaan oman kokemukseni ja intuitioni pitääkseni yllä yhteyden toisiin. Olin oppinut priorisoimaan muiden tunteisiin, hakeutumaan harmoniaan, ylimiellyttämään ja olemaan suojaamatta itseäni. Olen pyrkinyt purkamaan konflikteja ja kaikenlaisia epäsuhtia ihmissuhteissa omalla kustannuksellani vähättelemällä olojani, esimerkiksi suuttumusta tai loukkaantumista toisen toiminnasta.

Empaatikkona on ollut haasteellista oppia pysymään omassa kokemuksessani, eikä aina olla kannattelemassa ja fiilaamassa muiden tunteita, joita minun on poikkeuksetta helppo ymmärtää. Hyväntahtoisuuttani on ollut myös helppoa käyttää hyväksi, kun en ole itse asettanut riittävän suojaavia rajoja. Kukaan ei yleensä tietoisesti tai pahantahtoisesti pumppaa toisista energiaa tai ilmaannu suhteisiin ei-vastavuoroisesti, mutta tarpeeksi rajattoman tai kiltin kanssa niin tulee helposti tehtyä. Myös herkät ja lähtökohtaisesti lempeäsydämiset tyypit voivat toimia ihmissuhteissaan ajattelemattomasti.

Olen itse puolestaan sumuttanut itseäni, vähätellyt tunteitani ja ajatellut, että mullahan menee ihan hyvin, olen vahva ja jaksan kyllä. Moni meistä selittää itseään pois oloistaan sen sijaan, että uskaltaisi kuulla itseään. Usein ajattelemme, että meissä on vikaa ja olemme väärässä, jos tuntuu pahalta.

Olen opetellut rajaamista kauan, ja hommeli syvenee kerros kerrokselta. Kun olen oppinut kuulemaan tarkasti ja hyväksyvästi mitä kehossani ja hermostossani – eli tunteissani ja intuitiossani – tapahtuu, olen oppinut valitsemaan itseni. Olen oppinut kuulemaan, mitä tarvitsen ihmissuhteissani ja miltä haluan että minusta tuntuu. Olen oppinut, miltä turvattomuus tuntuu ja miltä tuntuu silloin, kun en voi ihan luottaa toiseen vaikka hän olisi miten ihana tyyppi. Olen toisinaan ottanut etäisyyttä tosi rakkaisiinkin ihmisiin, jos sanoittamani rajat eivät ole tulleet kuulluksi tai tunnen pikemminkin menettäväni energiaa toisen kanssa kuin virkistyväni yhteydestä.

Ihmissuhteet myös muuttuvat: joidenkin kanssa kuljetaan pitkään yhdessä ja toisten kanssa hetki. Etäisyys voi tehdä hyvää ja kasvureissujen jälkeen saatetaan joskus löytää yhteys uudelleen, uudesta kohtaa.

Olen oppinut toimimaan intuitioni ja tunteideni mukaan ilman, että enää puhun itseäni pois totuudestani tai että kuuntelen enemmän sitä mitä muut sanovat kuin sitä mitä he tekevät. Rajaaminen on tarkoittanut omien yksinjäämisen ja hylätyksi tulemisen pelkojen ja haavojen kohtaamista.

On tosi karua havaita, kun jokin suhde on epätasapainoisempi kuin on luullut, tai että on tullut vähän hyväksikäytetyksi. On kurjaa, kun toinen ei pysty kuulemaan tai kunnioittamaan rajojamme. Olen surrut, kun tiet ovat erkaantuneet tai etääntyneet kun toisen kanssa ei olla samalla sivulla. Silti omalle kasvulleni on ollut oikein uskaltaa valita itseni entistä syvemmin.

Sisäinen turva mahdollistaa itsekunnioituksen ja sen, ettei tyydy ihmissuhteissa murusiin tai krooniseen epätasapainoon. Ja toisaalta uskallus olla lempeästi itsensä puolella myös vahvistaa omaa turvaa ja sydänvoimaa. Kun eheytyminen syvenee, hyviä, läheisiä ihmissuhteita on kenties melko vähän. Mutta olennaisin on aina se suhde joka meillä on itsemme kanssa, myös toisten ihmisten seurassa. Voimaudunko, iloitsenko, tunnenko oloni rakastetuksi ihan vain olemalla, eikä sen kautta mitä toisille annan?

Jos jokin ihmissuhteessa jatkuvasti tuntuu pahalta, et ole väärässä. Silloin tarvitsee jeesata itseä eikä yrittää muuttaa toista. Hyvissä suhteissa energia virtaa tasoin verroin, ja puolin ja toisin tuetaan toista joskus enemmän. Hyviin suhteisiin mahtuvat kummankin tarpeet, eikä toisen rajoista loukkaannuta, eikä niitä jatkuvasti ylitellä.

Kuva: Unsplash

Voimauttavat kurssini, terapeuttisen valmennukseni ja parityöskentelyn löydät TÄÄLTÄ.

Kun trauma ei ole yksi hetki, vaan elämäntilanne – Liian pitkä selviytyminen voi jättää pysyvät jäljet

Haluan kirjoittaa tästä, koska hiljaisuus suojaa usein tekijää enemmän kuin kokijaa.

Minulla on diagnosoitu traumaperäinen stressihäiriö. Se ei syntynyt yhdessä hetkessä tai yksittäisestä tapahtumasta, vaan vuosien aikana, jolloin elin henkisesti ja fyysisesti väkivaltaisessa suhteessa. Arki oli jatkuvaa varuillaan oloa, rajojen rikkomista ja pelkoa, joka ei aina ollut näkyvää – mutta joka tuntui koko kehossa.

Ne vuodet rikkoivat minussa jotain pysyvästi. Ja nyt siitä on myös todisteena diagnoosi.

Kun trauma ei ole yksi hetki, vaan elämäntilanne

Usein trauma mielletään yhdeksi järkyttäväksi tapahtumaksi. Todellisuudessa moni traumatisoituu tilanteissa, joissa vaara ja turvattomuus ovat läsnä pitkään. Tällaisesta kokemuksesta voi kehittyä kompleksinen traumaperäinen stressihäiriö (C-PTSD).

C-PTSD syntyy tyypillisesti silloin, kun ihminen elää kuukausia tai vuosia ilman todellista mahdollisuutta paeta tai saada apua. Väkivaltainen parisuhde, lapsuuden kaltoinkohtelu, jatkuva henkinen kontrolli tai nöyryytys ovat esimerkkejä tällaisista tilanteista. Kyse ei ole vain siitä, mitä tapahtui – vaan siitä, että keho ja mieli olivat pitkään tilassa, jossa turvallisuutta ei ollut.

Miltä C-PTSD voi tuntua arjessa?

C-PTSD ei näytä samalta kaikilla. Oireet voivat olla aaltoilevia ja ristiriitaisia. Välillä voi toimia “ihan normaalisti”, ja seuraavassa hetkessä kaikki tuntuu liikaa.

Oireita voivat olla esimerkiksi:

jatkuva ylivireys, valppaana olo tai toisaalta turtumus ja irtaantuminen
voimakas häpeä, syyllisyys ja kokemus omasta arvottomuudesta
vaikeus luottaa ihmisiin tai kokea olo turvalliseksi, vaikka mitään näkyvää uhkaa ei olisi
voimakkaat tunnereaktiot tai tunne siitä, ettei tunne juuri mitään
kehon muistot: kipu, jännitys, uupumus, selittämättömät fyysiset oireet
taipumus miellyttää muita, kadottaa omat rajat tai oma identiteetti

Nämä eivät ole luonteenpiirteitä tai heikkoutta. Ne ovat seurausta siitä, että keho ja mieli ovat oppineet selviytymään.

Triggeröityminen – kun menneisyys aktivoituu nykyhetkessä

Yksi vaikeimmin ymmärretyistä C-PTSD:n piirteistä on triggeröityminen. Triggeri voi olla jotain hyvin arkista: kosketus, äänensävy, katse, sanavalinta, tilanne, tunnelma tai kehon asento. Joskus ihminen ei edes tiedä, mikä tarkalleen laukaisi reaktion.

Triggeröityessä keho reagoi kuin vaara olisi jälleen läsnä. Sydän hakkaa, hengitys muuttuu, ajatukset sumenevat tai keho lamaantuu. Vaikka järki tietää olevansa turvassa, hermosto ei vielä tiedä sitä.

Triggeröityminen ei ole ylireagointia, draamaa tai huomionhakua. Se ei ole valinta. Se on hermoston automaattinen hälytystila – muisto, joka ei elä vain mielessä, vaan kehossa. Hetkeksi menneisyys ja nykyhetki menevät päällekkäin.

Diagnoosi ei rikkonut minua – se antoi selityksen

Haluan sanoa tämän ääneen: diagnoosi ei tehnyt minusta rikkinäistä. Se antoi nimen sille, mitä minulle tapahtui. Se auttoi ymmärtämään, miksi reagoin niin kuin reagoin, miksi toipuminen ei ole suoraviivaista ja miksi “päästä yli” ei ole ratkaisu.

Väkivalta ei aina jätä näkyviä jälkiä. Mutta se muokkaa hermostoa, käsitystä itsestä ja maailmasta. Se jättää jälkiä, vaikka elämä ulkopuolelta näyttäisi jatkuvan normaalisti.

Toipuminen on mahdollista – mutta se ei ole kiireinen projekti

Toipuminen C-PTSD:stä on mahdollista. Se vaatii aikaa, turvallisia ihmissuhteita, usein ammatillista tukea ja ennen kaikkea lempeyttä itseä kohtaan. Takapakit eivät tarkoita epäonnistumista, vaan sitä, että hermosto opettelee uutta.

Olen yhä matkalla, mutta en enää hiljaa. Opin edelleen tunnistamaan rajojani, rauhoittamaan kehoani ja luottamaan siihen, että nykyhetkessä olen turvassa. Kaikki ei ole parantunut – mutta paljon on muuttunut.

Kirjoitan tämän, koska kukaan trauman kokenut ei ole liian herkkä. Kukaan ei ole hankala siksi, että reagoi siihen, mitä on kokenut. Ja kenenkään ei pitäisi jäädä yksin näiden kokemusten kanssa.

Ja jos tämä teksti resonoi sinussa, haluan että tiedät: et ole yksin.

Lempeästi itseni puolella -korttipakka sisältää 45 itsemyötätuntoa vahvistavaa korttia, jotta voit tuntea itsesi jokaikinen päivä sisäisesti vahvaksi. Yksi harjoitus, pohdinta tai muistutus päivässä auttaa vahvistumaan ja sen myötä näkemään muutoksen myös konkreettisesti elämässä.

Kurkkaa myös Annukan myötätuntoiseen halaukseen ottava opaskirja Matka itsesi puolelle.

Kun oma kokemus saa sanat – Vanhemman narsismista toipuminen vaatii rohkeutta

Kirjoittaja Annika Saralahti on ratkaisukeskeinen terapeutti, työnohjaaja ja psykoterapeuttikoulutettava.

Usein narsismista perheessä puhutaan kovin käsittein. Puhutaan narsistisesta kaltoinkohtelusta, henkisestä väkivallasta, jatkuvasta muiden manipuloinnista ja systemaattisesta sumutuksesta sekä välinpitämättömyydestä muiden tunteita kohtaan. Monesti oman vanhemman narsismi saattaa kuitenkin alkaa paljastua kovin toisenlaisesta näkökulmasta: on epämääräistä uupumusta ja pahaa oloa, häpeäherkkyyttä, syyllisyyttä, jatkuvia epävarmuuden tunteita ja varuillaanoloa, tunnetta siitä, että elämä on ollut jollakin selittämättömällä tavalla raskasta – vaikka ”mitään erityisen pahaa” ei näytä tapahtuneen.

Moni kertoo heränneensä vanhempansa narsismiin vasta aikuisena. Ei siksi, että omat kokemukset olisivat olleet jollain tavalla täysin tiedostamattomia, vaan siksi, ettei niille ole aiemmin ollut sanoja. Toisinaan myös kipu oman vanhemman syvästi patologisesta ongelmasta voi olla niin kivuliasta kohdata, ettei siihen ole aiemmin ollut valmis.

Kun kokemus saa nimen, jonka uskaltaa totuudellisesti kohdata, alkaa jotakin murtua. Ei rikkoen, vaan avaten eteen jotakin uutta.

Joskus tuo hetki voi olla tajunnanräjäyttävä järkytys, mutta usein kyse voi olla myös aivan tavallisesta arki-illasta ystävän luona kahvikupin äärellä. Artikkelista, jonka joku ojentaa varovasti. Lauseesta, joka osuu ihon alle. Yhtäkkiä ihminen huomaa ajattelevansa: entä jos kaikessa onkin ollut kyse vanhemmastani?

Narsistisen vanhemman lapsi kasvaa ilmapiirissä, jossa todellisuus on liukasta kuin saippua. Tyypillisesti muiden tunteille ja totuudelle ei ole tilaa, sillä kaikessa on kysymys narsistisesta vanhemmasta, hänen päälle liimatusta totuudestaan ja usein emotionaalisesti ailahtelevasta tunne-elämästään. Lapsi kasvaa pienestä pitäen tarkkailemaan perheen tunneilmapiiriä ja narsistivanhemman käytöstä tuntosarvet ojossa, ennakoimaan ja mukautumaan. Hänestä tulee taitava lukemaan muita – ja surullista kyllä, yhteys itseen voi hukkua täysin, jos riittävää tukea ja turvaa ei ole saatavilla muualta.

Ihminen voi jäädä hyvin etäälle omasta sisäisestä kokemuksestaan.

Aikuisena tämä voi näyttäytyä monin eri tavoin:
– Vaikeutena luottaa omiin tunteisiin ja kokemuksiin.
– Jatkuvana itsensä kyseenalaistamisena.
– Taipumuksena ottaa liikaa vastuuta ja miellyttää muita.
– Selittämättömänä syyllisyytenä ja häpeäntunteina.
– Kokemuksena siitä, että on ”liikaa” tai ”ei koskaan tarpeeksi”.

Kun oman vanhemman narsismi alkaa hahmottua, moni pelästyy: Liioittelenko? Entä jos olen väärässä?

Nämä kysymykset ovat usein suoraa jatkumoa sieltä, missä oma kokemus ja tunteet on toistuvasti kielletty. Usein päälle on taidokkaasti maalattu kuva kiiltokuvaperheestä, jossa kulissit ovat olleet kohdillaan. Lapsen tehtävä on ollut hyväksyä tämä kiiltokuva ja ylläpitää sitä omalta osaltaan.

Narsismin tunnistaminen ei ole hyökkäys omaa vanhempaa kohtaan. Se on ennen kaikkea yhteyden palauttamista takaisin itseen. Opettelemista luottamaan siihen, mitä näkee, kokee, kuulee ja tuntee. Ja kenties ennen kaikkea: kasvamista irti narsistivanhemman tiukasti kiinni pitämästä talutusnuorasta ja henkisestä kontrollista.

Terapeuttisessa työssäni näen yhä uudelleen, miten helpottavaa on käsittää, ettei oma elämänmittainen kuormitus narsistisessa perheessä ole syntynyt yksittäisistä riidoista tai omasta liiallisesta herkkyydestä. Se on rakentunut hitaasti vuosien aikana ympäristössä, jossa lapsi ei saanut olla turvassa ja riittävän kannateltuna. Kasvu omaksi itsekseen irti narsistisesta vanhemmasta käy usein kivun kautta vaiheittain. Samalla omalle hämmennykselle, vihalle ja surulle on annettava tilaa. Tarvitaan myös tervettä etäisyyttä.

Vanhemman narsismi ei ole päätepiste. Se on alku. Omaa menneisyyttään ja lapsuuttaan voi vihdoin katsoa uteliaasti ilman selittelyä ja itsesyytöksiä. Oma tarina saa luvan tulla näkyväksi ja muotoutua rauhasta käsin omaan suuntaansa.

Sinulle, joka tunnistat nyt oman vanhempasi narsismin:
Et ole myöhässä. Et ole heikko. Etkä ole kuvitellut.

Usein vasta aikuisena meillä on riittävästi turvaa ja kykyä kannatella itseämme katsoaksemme taaksepäin sekä kohdataksemme rehellisesti nykyhetken – rohkeutta sanoa ääneen, mikä on ollut totta koko ajan!

Ja joskus tämä muutos alkaa yhdestä sanasta.

Tunnista nämä viisi narsistisen suhteen merkkiä, jotka eivät yleensä näy suhteen alussa

Narsistisissa suhteissa toistuvat hyvin samankaltaiset, jopa ennalta arvattavat kaavat. Nämä pohjautuvat ennen kaikkea narsistisen persoonan tunnekylmyyteen sekä suureen oikeutuksen tunteeseen.

Olen listannut alle viisi narsistisen suhteen merkkiä, jotka eivät yleensä heti suhteen alussa näy, mutta jotka aika kuitenkin hiljalleen tulee nostamaan esiin.

1. Erittäin viehättävä ja toimiva alkuvaihe sekä nopea eteneminen suhteessa, jonka jälkeen henkinen väkivalta ja kaltoinkohtelu alkavat hiljalleen pilkahdella esiin.

Narsistisen persoonan käytös muuttuu yleensä huomattavasti sen jälkeen, kun suhteeseen sitoutuminen on jollain tapaa tapahtunut. Hän syyttää kumppaniaan kaikesta, jopa omasta huonosta käytöksestään.

2. Asiat pyörivät aina hänen ympärillään.

Narsistinen kumppani rakastaa puhua itsestään ja saa keskustelun aina kääntymään takaisin itseensä.

Hänen on vaikea kuunnella tai osoittaa aitoa kiinnostusta toista kohtaan.

Narsistisen persoonan tarpeet ja toiveet menevät aina kaiken ja kaikkien muiden edelle paitsi silloin, jos hänen kumppaninsa kertoo halustaan erota.

Tällöin hän muutaa toimintaansa hetkelliseksi, kunnes uhka on ohitse ja hänen käytös palaa taas ennalleen.

3. Empatian puute ja välinpitämättömyys tunteitasi kohtaan.

Hän ei pysty asettumaan toisen ihmisen asemaan tai säätämään käytöstään toisen tunteita, tarpeita tai toiveita ajatellen.

Empatian puute näkyy räikeimmin silloin, jos olet sairastunut tai menettänyt sinulle tärkeän ihmisen tai lemmikin, eikä hän silloinkaan pysty tarjoamaan sinulle aitoa, lämmintä ja läsnäolevaa tukea, vaan asiat kääntyvät jälleen pelkästään häneen ja hänen tarpeisiinsa.

4. Manipulatiivinen käyttäytyminen ja vastuun välttäminen.

Narsistinen persoona käyttää manipulointikeinoinaan mm. syyllistämistä, mykkäkoulua ja toisen tunteisiin vetoamista kontrolloidakseen tilannetta ja toista ihmistä.

Hänellä ei ole tapana ottaa vastuuta teoistaan, vaan hän kääntää tilanteet kuin tilanteet, jopa omat vahingolliset tekonsa toisten syyksi ja myös oikeuttaa huonon käytöksen itselleen.

5. Hän reagoi negatiivisesti, jos ei saa tahtoaan periksi.

Narsistinen persoona on rajaton, eikä hänellä ole kykyä ottaa vastaan toisten ihmisten rajoja.

Jos häntä rajoitetaan tai sanotaan ei, hän reagoi suuttumalla, tai hän heittäytyy marttyyriksi tai on passiivis-aggressiivisen tai pyrkii painostamaan toista luopumaan rajoistaan.

Käytöstä voi verrata pieneen lapseen, joka ei vielä ole oppinut, ettei elämässä kaikki pyöri hänen ympärillään.

Lopuksi: Jos löysit näistä kohdista tuttuja piirteitä ja huomaat niiden tuottaneen haittoja omaan terveyteen ja hyvinvointiin on aika pysähtyä ja pohtia mitä tilanteessa voi tehdä.

Ja jos tunnet, että olet tehnyt jo kaiken voitavasi eikä mikään tunnu muuttavan tilannetta parempaan suuntaan eikä toinen yksinkertaisesti näe omaa osuuttaan asioihin tai ota vastuuta on aika kypsytellä tervettä itsekkyyttä ja suunnata katse itseen sekä kysyä: mitä minä itse nyt tarvitsen, miten saisin sen aikaan ja mistä voisin pyytää itselleni tukea?

Kaikista tärkeintä on lopulta muistaa ettei rakkauden kuulu satuttaa tai tuottaa jatkuvaa pahoinvointia, koska se ei ole rakkautta.

Lisää tietoa narsismista ja narsistisista suhteista toipumisesta löydät kirjastani Toivu satuttavasta suhteesta!

Mitä jos toinen ei halua sitoutua?

Saan aika-ajoin kysymyksen, jossa kysyjä pohtii mitä tehdä, jos toinen ei halua sitoutua, mutta kyseessä on kuitenkin jonkinlainen suhteen kaltainen, tai niinkuin nykyisin sanotaan ”situationship”.

Kysyn yleensä ensimmäisenä:

Haluatko sinä sitoutua?

Millaista sitoutumista sinä tarvitset ja kaipaat?

Jos toinen ei halua/pysty tällaiseen, niin vaikka se kirvelee (ja bigtime), on kuitenkin viisainta uskoa. Joskus me alamme silloin viilaamaan itseämme linssiin, että me saamme toisen vielä tajuamaan. Mutta ei aikuista ihmistä pitäisi joutua ”saada tajuamaan”.

Ja siis hei, eivät kaikki halua sitoutua, ja se on ihan okei. Sitoutuminen merkitsee meille myös erilaisia asioita, eivätkä ne aina kohtaa. Mutta se jos mikä on kivuliasta, että jos sinä tiedät millaista sitoutumista kaipaat, mutta toinen ei sellaiseen pysty/halua… niin sitä jää vähänkuin odotushuoneeseen odottamaan. Tällöin ihminen saattaa käyttää valtavasti aikaa ja energiaa yritykseen ”ostaa” toisen rakkaus. Sen saman ajan voisi kuitenkin käyttää johonkin, mikä ei ole helppoa, mutta eteenpäinmenon kannalta tärkeää:

Uskallukseen surra ja luopua.

Uskallukseen hyväksyä, että nyt se, mitä te haluatte, ei kohtaa. Se on surullista, mutta selkeydessä on myös jotakin mikä helpottaa.

Mitä jos tietäsit, että se jos toinen ei kykene sitoutua, ei kerro mitään sinun rakastettavuudestasi? Mitä jos tietäisit, että luultavasti tuolla on ihmisiä, jotka haluavat sitoutumiselta sitä mitä sinäkin.