Kutsuin itseni kylään Remu Aaltosen luo puhumaan manifestoinnista ja sen esteistä. Manifestoinnilla tarkoitetaan ajatusta siitä, että ihmisen ajatukset ja uskomukset vaikuttavat siihen, millaiseksi hänen todellisuutensa muotoutuu.
En ollut edes varma, tietääkö rockmuusikko, mitä manifestointi tarkoittaa. Luotin silti siihen, että kuulen jotain kiinnostavaa.
En ehtinyt edes esittää kysymystäni, kun keittiön tuolilla istuva Remu alkoi puhua. Hän ei jutellut manifestoinnin teoriasta, visualisoinnista tai toiveiden tilaamisesta. Hän meni suoraan ytimeen.
Remu puhui loukkaantumisesta, pelosta – ja siitä hetkestä, jolloin pelko menetti valtansa.
Lääkärin sanat pysäyttivät
Remu palasi muistoissaan maaliskuuhun 1996, jolloin hän loukkaantui vakavasti koiravaljakko-onnettomuudessa Kittilän Levillä. Kun koirat tekivät äkkikäännöksen, Remu lensi reestä Ounasjoen jäälle.
Kovan tällin saanut Remu makasi hangessa. Hän tunsi oudon sähköisen tunteen kulkevan kehonsa läpi, mutta raajat eivät liikkuneet.
Remua pelotti.
Sairaalassa lääkäreiden viesti oli lohduton: kyseessä oli neliraajahalvaus, ja kävelykyvyn palautumista pidettiin epätodennäköisenä. Alkoi pitkä toipuminen ja uudenlainen suhde omaan kehoon.
Pelko ei jäänyt määräämään suuntaa
Kuoleman lähellä käymisestä seurasi jotain yllättävää. Pelko väistyi.
”Onnettomuuden jälkeen en ole pelännyt enää mitään”, Remu sanoo.
Remu ei osaa itsekään täysin selittää, mitä sairaalasängyssä maatessa tapahtui. Ehkä hän karkotti pelon päätöksellä selvitä. Tai ehkä hän alkoi luottaa selviämiseen siksi, että pelko päästi irti otteestaan.
Vastoinkäymiset eivät loppuneet Ounasjoen jäälle, mutta elämä muuttui kevyemmäksi. Enää pelko ei määrää suuntaa.
”En mee kyykkyyn.”
Jos jokin asia epäonnistuu – tai Remun sanojen mukaan ”menee vituiksi” – seuraavalla kerralla tulee eteen jotain vielä parempaa. Näin Remu uskoo. Pelko oli todellinen, mutta se ei jäänyt pysyväksi ohjaajaksi.
Miksi pelko on manifestoinnin suurin este?
Vaikka elämä ei veisi kävelykykyä konkreettisesti, pelko saattaa halvaannuttaa henkisesti. Se voi estää meitä tarttumasta unelmiimme. Vaikka toivo olisi vahva, pelko pysäyttää liikkeen jo ennen kuin mitään ehtii tapahtua.
Remu ei puhunut manifestoinnista sanana, mutta hänen tapansa elää osuu sen ytimeen: tarttumaan elämään, vaikka lopputulos on epävarma.
”Se on totta, että ihmiset voivat ajatuksillaan tilata asioita tapahtuviksi. Pelko on toiveiden toteutumisen suurin vihollinen.”
Jos pelko ja kielteiset uskomukset pysäyttävät, toivo saa meidät liikkeeseen.
Huomaan itse, kuinka helposti jään odottamaan hetkeä, jolloin pelko hellittää. Se tuskin on järkevää. Jos pelko ei tajua itse hiippailla pois näköpiiristä, sille täytyy antaa kyytiä.
Entä jos useimmat toiveet eivät kaadu epäonnistumiseen, vaan siihen, että annamme pelolle vallan päättää ennen kuin ehdimme edes liikahtaa?
Mitä tapahtuisi, jos ei menisikään kyykkyyn?
