Kirjoittaja Annika Saralahti on ratkaisukeskeinen terapeutti, työnohjaaja ja psykoterapeuttikoulutettava.
Usein narsismista perheessä puhutaan kovin käsittein. Puhutaan narsistisesta kaltoinkohtelusta, henkisestä väkivallasta, jatkuvasta muiden manipuloinnista ja systemaattisesta sumutuksesta sekä välinpitämättömyydestä muiden tunteita kohtaan. Monesti oman vanhemman narsismi saattaa kuitenkin alkaa paljastua kovin toisenlaisesta näkökulmasta: on epämääräistä uupumusta ja pahaa oloa, häpeäherkkyyttä, syyllisyyttä, jatkuvia epävarmuuden tunteita ja varuillaanoloa, tunnetta siitä, että elämä on ollut jollakin selittämättömällä tavalla raskasta – vaikka ”mitään erityisen pahaa” ei näytä tapahtuneen.
Moni kertoo heränneensä vanhempansa narsismiin vasta aikuisena. Ei siksi, että omat kokemukset olisivat olleet jollain tavalla täysin tiedostamattomia, vaan siksi, ettei niille ole aiemmin ollut sanoja. Toisinaan myös kipu oman vanhemman syvästi patologisesta ongelmasta voi olla niin kivuliasta kohdata, ettei siihen ole aiemmin ollut valmis.
Kun kokemus saa nimen, jonka uskaltaa totuudellisesti kohdata, alkaa jotakin murtua. Ei rikkoen, vaan avaten eteen jotakin uutta.
Joskus tuo hetki voi olla tajunnanräjäyttävä järkytys, mutta usein kyse voi olla myös aivan tavallisesta arki-illasta ystävän luona kahvikupin äärellä. Artikkelista, jonka joku ojentaa varovasti. Lauseesta, joka osuu ihon alle. Yhtäkkiä ihminen huomaa ajattelevansa: entä jos kaikessa onkin ollut kyse vanhemmastani?
Narsistisen vanhemman lapsi kasvaa ilmapiirissä, jossa todellisuus on liukasta kuin saippua. Tyypillisesti muiden tunteille ja totuudelle ei ole tilaa, sillä kaikessa on kysymys narsistisesta vanhemmasta, hänen päälle liimatusta totuudestaan ja usein emotionaalisesti ailahtelevasta tunne-elämästään. Lapsi kasvaa pienestä pitäen tarkkailemaan perheen tunneilmapiiriä ja narsistivanhemman käytöstä tuntosarvet ojossa, ennakoimaan ja mukautumaan. Hänestä tulee taitava lukemaan muita – ja surullista kyllä, yhteys itseen voi hukkua täysin, jos riittävää tukea ja turvaa ei ole saatavilla muualta.
Ihminen voi jäädä hyvin etäälle omasta sisäisestä kokemuksestaan.
Aikuisena tämä voi näyttäytyä monin eri tavoin:
– Vaikeutena luottaa omiin tunteisiin ja kokemuksiin.
– Jatkuvana itsensä kyseenalaistamisena.
– Taipumuksena ottaa liikaa vastuuta ja miellyttää muita.
– Selittämättömänä syyllisyytenä ja häpeäntunteina.
– Kokemuksena siitä, että on ”liikaa” tai ”ei koskaan tarpeeksi”.
Kun oman vanhemman narsismi alkaa hahmottua, moni pelästyy: Liioittelenko? Entä jos olen väärässä?
Nämä kysymykset ovat usein suoraa jatkumoa sieltä, missä oma kokemus ja tunteet on toistuvasti kielletty. Usein päälle on taidokkaasti maalattu kuva kiiltokuvaperheestä, jossa kulissit ovat olleet kohdillaan. Lapsen tehtävä on ollut hyväksyä tämä kiiltokuva ja ylläpitää sitä omalta osaltaan.
Narsismin tunnistaminen ei ole hyökkäys omaa vanhempaa kohtaan. Se on ennen kaikkea yhteyden palauttamista takaisin itseen. Opettelemista luottamaan siihen, mitä näkee, kokee, kuulee ja tuntee. Ja kenties ennen kaikkea: kasvamista irti narsistivanhemman tiukasti kiinni pitämästä talutusnuorasta ja henkisestä kontrollista.
Terapeuttisessa työssäni näen yhä uudelleen, miten helpottavaa on käsittää, ettei oma elämänmittainen kuormitus narsistisessa perheessä ole syntynyt yksittäisistä riidoista tai omasta liiallisesta herkkyydestä. Se on rakentunut hitaasti vuosien aikana ympäristössä, jossa lapsi ei saanut olla turvassa ja riittävän kannateltuna. Kasvu omaksi itsekseen irti narsistisesta vanhemmasta käy usein kivun kautta vaiheittain. Samalla omalle hämmennykselle, vihalle ja surulle on annettava tilaa. Tarvitaan myös tervettä etäisyyttä.
Vanhemman narsismi ei ole päätepiste. Se on alku. Omaa menneisyyttään ja lapsuuttaan voi vihdoin katsoa uteliaasti ilman selittelyä ja itsesyytöksiä. Oma tarina saa luvan tulla näkyväksi ja muotoutua rauhasta käsin omaan suuntaansa.
Sinulle, joka tunnistat nyt oman vanhempasi narsismin:
Et ole myöhässä. Et ole heikko. Etkä ole kuvitellut.
Usein vasta aikuisena meillä on riittävästi turvaa ja kykyä kannatella itseämme katsoaksemme taaksepäin sekä kohdataksemme rehellisesti nykyhetken – rohkeutta sanoa ääneen, mikä on ollut totta koko ajan!
Ja joskus tämä muutos alkaa yhdestä sanasta.
