Mitä jos toinen ei halua sitoutua?

Saan aika-ajoin kysymyksen, jossa kysyjä pohtii mitä tehdä, jos toinen ei halua sitoutua, mutta kyseessä on kuitenkin jonkinlainen suhteen kaltainen, tai niinkuin nykyisin sanotaan ”situationship”.

Kysyn yleensä ensimmäisenä:

Haluatko sinä sitoutua?

Millaista sitoutumista sinä tarvitset ja kaipaat?

Jos toinen ei halua/pysty tällaiseen, niin vaikka se kirvelee (ja bigtime), on kuitenkin viisainta uskoa. Joskus me alamme silloin viilaamaan itseämme linssiin, että me saamme toisen vielä tajuamaan. Mutta ei aikuista ihmistä pitäisi joutua ”saada tajuamaan”.

Ja siis hei, eivät kaikki halua sitoutua, ja se on ihan okei. Sitoutuminen merkitsee meille myös erilaisia asioita, eivätkä ne aina kohtaa. Mutta se jos mikä on kivuliasta, että jos sinä tiedät millaista sitoutumista kaipaat, mutta toinen ei sellaiseen pysty/halua… niin sitä jää vähänkuin odotushuoneeseen odottamaan. Tällöin ihminen saattaa käyttää valtavasti aikaa ja energiaa yritykseen ”ostaa” toisen rakkaus. Sen saman ajan voisi kuitenkin käyttää johonkin, mikä ei ole helppoa, mutta eteenpäinmenon kannalta tärkeää:

Uskallukseen surra ja luopua.

Uskallukseen hyväksyä, että nyt se, mitä te haluatte, ei kohtaa. Se on surullista, mutta selkeydessä on myös jotakin mikä helpottaa.

Mitä jos tietäsit, että se jos toinen ei kykene sitoutua, ei kerro mitään sinun rakastettavuudestasi? Mitä jos tietäisit, että luultavasti tuolla on ihmisiä, jotka haluavat sitoutumiselta sitä mitä sinäkin.