Kirjoittaja Tanja Moring on helsinkiläinen rakkaus- ja seksiriippuvuuden hoitoon erikoistunut erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) ja seksuaaliväkivallan asiantuntija, kriisityöntekijä, sertifioitu Mind-Body Bridging -terapeutti, MBB®. Pohjakoulutukseltaan hän on sosionomi/diakoni (AMK).
Moni meistä haaveilee parisuhteesta, mutta huomaa vetäytyvänsä juuri silloin, kun läheisyys syvenee. Miten on mahdollista kaivata läheisyyttä ja samalla pelätä sitä? Moni huomaa toimivansa tavalla, jota ei itsekään täysin ymmärrä.
Joskus juuri se, mitä sydän eniten kaipaa, voi tuntua kaikkein pelottavimmalta.
Sitoutumisen pelko ei tarkoita, ettei haluaisi rakastaa
Sitoutumisen pelko ei tarkoita sitä, ettei ihminen haluaisi rakastaa ja tulla rakastetuksi. Päinvastoin. Moni kaipaa turvallista parisuhdetta enemmän kuin mitään muuta, mutta läheisyyden syventyessä jokin alkaa varoittaa. Mistä sitoutumisen pelko voi kertoa? Miksi sydän ja hermosto vetävät eri suuntiin?
Mieli haluaisi luottaa, mutta keho reagoi toisin. Hermosto saattaa tulkita läheisyyden vaaran merkiksi, vaikka todellista uhkaa ei olisi. Silloin vetäytyminen voi tuntua turvallisemmalta kuin yhteydessä pysyminen tai sen syventäminen.
Taustalla voi olla monia syitä
Sitoutumisen pelko ei synny aina samasta syystä. Taustalla voi olla lapsuuden kiintymyssuhdevaurioita, mutta myös myöhemmin koettuja kipeitä ihmissuhdekokemuksia, kuten uskottomuutta, hylätyksi tulemista, emotionaalista kaltoinkohtelua tai muita traumaattisia kokemuksia. Joskus jo yksi syvä pettymys riittää horjuttamaan tunnetta siitä, että toiseen ihmiseen voi luottaa. Yhteistä näille kokemuksille on se, että ne voivat opettaa hermostolle, ettei läheisyys olekaan turvallista.
Kun hermosto alkaa varoa läheisyyttä
Mieli voi haluta rakastaa ja luottaa, mutta hermosto toimii omien kokemustensa pohjalta. Jos läheisyyteen on elämän varrella liittynyt turvattomuutta – lapsuudessa tai myöhemmissä ihmissuhteissa – keho voi alkaa reagoida vaaraan silloinkin, kun todellista uhkaa ei ole. Silloin vetäytyminen ei ole merkki siitä, ettei rakastaisi. Se on usein opittu tapa suojella itseä.
Lapsi tarvitsee aikuisen, joka huomioi hänen tunteensa, lohduttaa, rauhoittaa ja auttaa ymmärtämään niitä. Näissä hetkissä rakentuu kokemus siitä, että läheisyys on turvallista. Kun lapsi saa rauhoittua turvallisen aikuisen avulla, hän oppii vähitellen säätelemään myös omia tunteitaan. Jos tämä kokemus jää toistuvasti puutteelliseksi tai myöhemmät ihmissuhteet ovat horjuttaneet turvallisuuden tunnetta, hermosto voi oppia varomaan läheisyyttä. Silloin toisen päästäminen lähelle voi tuntua pelottavalta, vaikka sydän kaipaisi juuri sitä.
Jos sitoutuminen pelottaa, voisi olla hyödyllistä pysähtyä pohtimaan omaa lapsuuttaan ja parisuhdehistoriaansa. Voit kysyä itseltäsi esimerkiksi:
Sainko lohtua, kun olin surullinen tai peloissani?
Saivatko kaikki tunteeni olla olemassa?
Opinko, että apua saa pyytää?
Tunsinko olevani hyväksytty myös silloin, kun epäonnistuin?
Vai opinko jo varhain pärjäämään yksin?
Sitoutumisen pelosta on mahdollista toipua
Sitoutumisen pelko ei ole luonteenpiirre eikä kohtalo. Se on selviytymiskeino, joka on joskus auttanut suojelemaan meitä tilanteissa, joissa läheisyys ei ole tuntunut turvalliselta. Kun alamme ymmärtää omaa historiaamme, myös omat reaktiomme alkavat tuntua ymmärrettävämmiltä. Samalla syntyy mahdollisuus opetella uudenlaista tapaa olla yhteydessä sekä itseemme että toiseen ihmiseen. Vähitellen läheisyys ei ehkä enää tunnukaan uhkalta, vaan mahdollisuudelta kokea sitä, mitä sydän on kaivannut jo pitkään.
Miksi läheisyys saa yhden vetäytymään ja toisen takertumaan?
Tanja Moringin Rakkausriippuvuus-kirja auttaa tunnistamaan omia kiintymykseen ja rakkauteen liittyviä kaavoja sekä löytämään tien kohti turvallisempia ihmissuhteita.
Tutustu kirjaan TÄÄLLÄ.
