Maailman myrskyssä on välillä haastavaa löytää rauhallista ja turvallista kohtaa. On luonnollista kaivata valoa, lohtua ja jonkinlaista majakkaa, jonka opastuksessa purjehtia.
Valoa ja lohtua voi löytää ulkopuoleltaan vain hetkellisesti. Pysyvää turvaa on ainoastaan sisälläpäin. Meidän ei silti ole tarkoitus elää elämäämme yksinäisesti, oman sisäisyytemme vankeina. 1800-luvun lopulla syntynyt ranskalaisfilosofi Gabriel Marcel sanoi, että toivo on yhteisöllinen kokemus.
Toivo ei tarkoita Marcelille optimismia, vaan liikettä, muutosta ja jatkuvaa valinnan mahdollisuutta. Monien eksistentialistien tavoin hän uskoi, että elämää on vain jollakin tavalla siedettävä. Toivon voi hänen mukaansa tuntea vain kokemalla sen vastakohdan: kriisin tai toivottomuuden – vain elämän kieroutumien ja epämääräisyyden keskellä voi syntyä todellinen ihmisten välinen yhteys.
Niinpä jokainen kriisi on mahdollisuus toivoon, johonkin uuteen. Jokainen kriisi on mahdollisuus sisäiseen yhteyteen ja kohtaamiseen – ja tämän myötä myös ulkoiseen yhteyteen.
Yksi mahdollinen keino sisäisen turvan ja rauhan kohtaamiseen on vasemman käden tuominen omalle sydämelle. Tämä yksinkertainen harjoitus on hyvin voimakas, kunhan ensin tutustut siihen. Suurimman hyödyn saat, jos valitset sitoutua harjoitukseen pidemmäksi aikaa eli teet sen esimerkiksi joka aamu 40 päivän ajan tai vaikka aika kun muistat, jopa monta kertaa päivässä.
Harjoituksen ytimessä on kokemus siitä, että olet yhtä aikaa sekä itsesi että ympäröivän maailman puolella. Olet oman itsesi hoitaja ja palvelija – ja omalla panoksellasi palvelet myös koko maailmaa. Sisäinen yhteys on edellytys sille, että voi muodostaa aidon yhteyden toiseen ihmiseen ja hänen tarpeisiinsa.
Vasemman käden tuominen omalle sydämelle symboloi yhteyttä itseen. Sydämen kohta on vasemman käden paikka: se on aina sinua itseäsi varten, kuulemassa ja aistimassa itseä. Tämän yhteyden kautta voi huomata, mitä tuntee, tarvitsee, kuinka voi, mistä kohtaa ajatukset ja impulssit kumpuavat ja mikä on totta kussakin tilanteessa.
Vasemman käden nostaminen sydämelle palauttaa itsen kuuntelun äärelle. Vasta tämän jälkeen toista kättä kannattaa tarjota muille. Näin saamisen ja antamisen tasapaino säilyy myös pitkällä aikavälillä. Ele on erityisen toimiva ja helpottava vaativissa vuorovaikutustilanteissa.
Vasen käsi voi olla sydämellä hetken tai useamman minuutin. Kun yhteys itseen on luotu, voi itseltään kysyä rauhassa, miten olla kussakin hetkessä toista varten, menettämättä yhteyttä itseen.
Paitsi itseäni neuvon usein myös lapsia esimerkiksi valintatilanteissa: ”Tuo vasen käsi sydämelle ja laita silmät kiinni. Sinä tiedät, mitä tahdot. Ei ole vääriä vastauksia.”
Rauha, turva, valo ja lohtu maailman myrskyjen sietämiseen ovat sinun sisälläsi. Sisältäpäin löytyy myös kyky yhteyteen ja yhteiseen toivoon, muutoksen mahdollisuuteen.
Syksy tuo monille mukanaan paljon uutta, ja syksyn edetessä moni havahtuu siihen, että elämä ei tunnukaan mielekkäältä vaan suurelta kaaokselta. Kun tuntuu, että pahan olon kierre jatkuu jatkumistaan, pysähdy hetkeksi näiden ajatusten äärelle.
Mikä sinua stressaa, mitä voit tehdä? Jos et voi vaikuttaa asiaan juuri nyt, miksi kohdentaa jo vähissä olevia voimavaroja siihen? Asia järjestyy, kun on sen aika.
Jos ahdistavia asioita on paljon, voitko jättää jotain pois? Se vaatii rohkeutta, mutta kun päätös on tehty, olo helpottaa.
Mikä ajaa sinut stressaamaan kerta toisensa jälkeen? Onko taustalla vaikeus kieltäytyä, minkä seurauksena elämässä on liikaa liikkuvia palasia? Ehkä haluat miellyttää tai saat touhukkuudesta ja hyvistä suorituksista onnistumisen ja hyväksynnän tunteita? Itsemyötätunto, itsellensä lempeästi puhuminen myös silloin, kun ei jaksa, on tärkeää. Oman väsymyksen myöntäminen on helpompaa kuin loputon sinnittely.
Onko elämäntilanne tällä hetkellä sellainen, että mitään ei ole tehtävissä? Muista, että kaikki on ohimenevää ja tulevaisuudessa on vielä aikoja, jolloin on helpompi hengittää. Elämässä on ajanjaksoja, jolloin pysähtyminen tuntuu mahdottomalta, mutta hidastamisen hetki tulee eteen varmasti, sillä keho on viisas ja osaa pysäyttää sinut, jos et huomaa pysähtyä ajoissa.
Mitä pieniä rutiineja voisit vaalia, jotta arjesta tulisi mielekkäämpää? Se, että menet tukka putkella 16 tuntia päivässä ei ole ihailtavaa. Ihailtavaa on se, että osaat ja ehdit pysähtyä pienten asioiden äärelle. Ihailtavaa on tehdä elämässä sen verran, että jaksat myös nähdä pienet, mutta tärkeät ilon aiheet. Esimerkiksi luonnon kauneuteen hakeutuminen laskee tutkitusti stressitasoja — luonnon värit, äänet ja tuoksut kiinnittävät huomaamatta ajatuksesi asioihin, jotka ovat hyvin siinä hetkessä. Lyhyt päivittäinen aamukävely luonnossa on yksi esimerkki hyvinvointia tukevasta rutiinista. Aamuherääminen vaatii hieman sitoutumista ja uudelleenasennoitumista, mutta pitkällä tähtäimellä huomaat hyödyt. Tärkeintä on, että löydät arkeesi sellaisia ankkureita, jotka tukevat omia arvojasi ja tavoitteitasi.
Elämä on tässä — miksi murehtia huomista palaveria iltateen äärellä tai jännittää seuraavan viikon aikatauluja viikonloppuna? Asiat tapahtuvat niissä hetkissä joka tapauksessa; palaveri tulee ja menee, viikko hurahtaa ohi hetkessä — niin myös se hetki iltateen äärellä tai viikonloppu ystävien seurassa. Miksei siis nauttia täysillä niistä hetkistä, joista voi nauttia täysillä?
Rajojen tarkoitus ei ole kahlita tai kontrolloida, niiden tarkoitus on luoda turvaa. Varsinkin moni ylimiellyttämään taipuvainen kokee usein rajojen asettamisen taikka tunnistamisen vaikeaksi. Tämä on myös oma kohtaisesti täysin tuttua. Pelkäsin, että rajat tekisivät minusta väärällä tavalla itsekkään ja ”hankalan”. Nykyisin ajattelen, että rajat tuovat turvan lisäksi myös tervettä kunnioitusta, niin itseä kuin toisiakin kohtaan.
Kokosin tähän kirjoitukseen 4 asiaa, mitä mielestäni on hyvä jokaisen tietää terveistä rajoista.
Sinulla (ja muillakin) on oikeus sanoa kyllä tai ei toisille tuntematta syyllisyyttä
Tunnistatko syitä, miksi sanot kyllä, vaikka oikeasti haluaisit sanoa/sinun olisi hyvä sanoa Ei?
Tällöin toimimme usein automaatiolla, välttääksemme kitkaa tai konfliktia, tai ettemme joutuisi epäilemään itse sitä, olemmeko ”liian hankalia” tai jotain muuta vastaavaa. Kun harjoittelet tutustumaan rajoihisi, on tosi viisasta ottaa itsensä kanssa tavaksi se, että älä vastaa reaktiivisesti pyyntöihin vaan ota aikaa ainakin 24 h sulatella ja tee päätös vasta sitten, kun tiedät mikä päätös tuntuu sinusta todelta.
Sinulla (ja muilla) on oikeus erehtyä, muuttaa mieltä ja pyytää uuden ratkaisun löytämistä
Se ei ole epärehellisyyttä tai luottamuksen pettämistä, jos ja kun kommunikoimme muuttuneista toiveistamme tai resursseistamme toista kunnioittaen. Vaikka jokin asia olisi sovittu, ei se voi olla elinkautinen. Meillä on elämän erikohdissa eri resurssit ja varsinkin moneen suorittamiseen taipuvaisen voi olla vaikea tunnistaa rehellisiä resurssejaan, oli ne sitten emotionaalisia tai ihan konkreettisia.
Sinulla (ja muilla) on oikeus tuoda esiin näkökulmasi, toiveesi ja tarpeesi.
Kukaan muu kuin sinä ei voi todella tietää, mitä toivot, tarvitset ja ajattelet. Jos et kerro todellisia tarpeitasi, on tavallaan vähän epäreiluakin olettaa, että kukaan voisi niitä tietää. Joskus pelkäämme kertoa toiveistamme ja tarpeistamme siksi ettei meitä pidettäisi ”hankalana” tai haluamme olla rentoja ja sopeutuvia. Omien tarpeiden ja toiveiden kertominen ei tee kenestäkään hankalaa, se antaa mahdollisuuden tuntea sinut syvemmin.
Sinulla (ja muilla) on oikeus ilmaista tunteesi kunnioittavalla tavalla, jos niin valitset
Sinä, kuten ei kukaan muukaan voi tuntea väärin. Tunteet eivät kuitenkaan ole aina (tai välttämättä useinkaan tosiasioista – vaikka ne tuntuvat todelta). Sinulla ja muillakin on oikeus ilmaista tunteesi autenttisesti ja kunnioittavasti. Yhtälailla, sinun ei kenenkään muu ole velvollisuus toimia kaatopaikkana toisen epäasialliselle tunneilmaisulle. Sinulla, kuten muillakin oikeus tulla kohdelluksi kunnioittavasti, myös erimielisyyksien ja vaativien aiheiden keskellä.
”Pitäishän mun nyt olla kiitollinen” kumpuaa toksisesta syyllisyydestä tai itsensä pienentämisestä. Kyllä sinä saat haluta elämässä mitä haluat, kasvaa ja kulkea kohti uusia juttuja. Jos yrität pitää itseäsi väkisin ahtaaksi käyneissä kuvioissa koska ”pitäisi olla kiitollinen”, eihän se mitään rakkaudellisuutta ja iloa tuo kenenkään laiffiin. Se on läheisriippuvuutta, vastuun antamista omasta elämästään itsensä ulkopuolelle.
Tämä homma on SEKÄ ETTÄ. Totta kai saat tuntea kiitollisuutta, nähdä kaiken kauneuden jota elämässä nyt on JA SAMALLA ottaa voimauttavasti vastuun siitä, että haluat kuulostella sydäntäsi, uusia juttuja, ja kasvaa.
Ja sehän se vasta kuumottelevaista onkin, koska tietysti kasvu ja tuntematon tuo mukanaan kaikenlaisia tunteita ja prosesseja. Ehkä se ”pitäisi olla kiitollinen” onkin joskus naamiaisasuun pukeutunutta pelkoa tutkailla uutta?
Oletko jo tutustunut uuteen kirjaani Sydänvoimaa muutokseen? Se auttaa lempeästi omien sydänpolkujen äärelle, kohti kasvun kutsuja.
Voimauttavat kurssini ja valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.
Omaa kehoa on helpompaa arvostaa ja kiittää silloin, kun olo hyvä. Kun sairastumme, kipuilemme, tunnemme voimakkaita epämiellyttäviä tunteita, tai kehoon jäänyt muistijälki aiemman elämän tapahtumista nousee pintaan, ei myötätuntoa ole aina niin helppo löytää.
Joitakin vuosia sitten valvoin yön yli kipujen ja vaikeiden tunteiden kanssa, ja ymmärsin, että se mitä kaikkein eniten siinä hetkessä tarvitsin, oli myötätuntoa. Myötätuntoa myös niitä kokemuksia kohtaan, joita en haluaisi kokea.
Aamulla istahdin kesämökin laiturille muistikirjani kanssa, ja kosketin kipeää kehoani. Kirjoitin alla olevan kirjeen – jotta muistaisin rakastaa silloinkin, kun kehoni sitä eniten tarvitsi.
Kehoni,
rakastan sinua silloinkin, kun et ole sellainen, kuin haluaisin.
Silloinkin, kun en jaksaisi olla kanssasi – kun olet jähmeä, kipeä, jännittynyt tai pukenut päällesi huomaamatta suojapanssarin.
Rakastan sinua silloinkin, kun en tiedä miten olla. Silloinkin, kun yritän rauhoittua enkä kuitenkaan aivan osaa.
Kehoni,
rakastan sinua kun sinuun sattuu, kun kerrot tarinaa, jonka ymmärtämiseksi on pysähdyttävä kuuntelemaan.
Rakastan, kun niin herkästi reagoit. Kun tunteet tuntuvat solutasolla ja vellovat yli.
Rakastan sinua, kun tunnut hyvältä, pehmeältä, virtaavalta. Rakastan, kun koen intensiivisen elämän virran ja luovuuden ilon, voiman, liikkeen, nautinnon lävitsesi.
On helppo olla itsensä vierellä kun tuntuu hyvältä, harjoitus kohdata kokonaisena silloinkin, kun olo on täysin vastakohdassa. Kun ensimmäisen kerran kosketin sinua epämukavuudessa, itkin. Kosketus on koti, johon silloin palasin
– ei ole muuta, kuin tämä, ainoa kehoni.
Minulla on hyvä olla kanssasi. Lupaan, etten enää talloisi päällesi, sillä ilman sinua, ei elämää tässä muodossa olisi.
Kun olotila on surkea, meillä on usein tapana pohtia, miksi meistä tuntuu pahalta. Etsimme syytä pahaan oloomme. Ja oletamme ihan loogisesti, että löytämällä syyn pystymme kohentamaan mielialaamme poistamalla mielipahan aiheuttajan.
Valitettavasti miksi-kysymys ei yleensä kykene helpottamaan oloamme, sillä se suuntaa katseemme taaksepäin. Meidän on kuitenkin mahdotonta vaikuttaa jo tapahtuneeseen. Mennyttä tarkastellessamme näemme vain loputtoman syiden ja selitysten ketjun.
Joskus syyn löytäminen voi lisätä ymmärrystämme tilanteesta, mutta useimmiten se saa meidät uppoamaan ongelmaamme yhä syvemmälle ja syvemmälle.
Miksi-kysymys voi tuntua lohduttavalta, koska se näyttää, kuinka väärin meitä on kohdeltu. Vaarana kuitenkin on, että se tekee meistä ikuisia uhreja. Se sitoo meidät kiinni ikävään kokemukseemme vaatimaan muutosta, jota ei tule. Sillä menneisyyttä ei voi muuttaa.
Saatamme juuttua historiaamme ja syiden kaivelemiseen niin pahasti, että samaistumme tarinaamme ja kokemuksiimme. Koemme olevamme yhtä ikävien kokemustemme kanssa. Niinpä isän välinpitämättömyys tai ongelmat äiti-suhteessa voivat pitää meidät vallassaan koko loppuelämän.
En kuitenkaan tarkoita, että meidän pitäisi kieltää kokemuksemme. Sen sijaan kun lakkaamme taistelemasta tapahtunutta vastaan, voimme oikeasti hyväksyä tapahtuneen todeksi. Todeta vain ihan tyynesti, että tämä on tapahtunut ja tämä on totta.
Silloin emme enää pyri muuttamaan mennyttä tai toivo erilaista menneisyyttä, vaan mielemme lähtee kysymään, miten tästä eteenpäin.
Miten helpottaa pahaa mieltä
Miten-kysymys kurkottautuu eteenpäin ja avaa alitajuntamme kohti ratkaisuja. Se saa mielemme etsimään keinoja selviytyä. Se löytää tapoja kohentaa tunnetilaa. Se auttaa meitä näkemään vinkkejä ja vihjeitä, jotka auttavat meitä eteenpäin polullamme. Irti ikävistä kokemuksistamme, irti surkeasta olosta.
Kun vaihdat miksi-kysymyksen miten-kysymykseen saatat itse tuntea olotilassasi ja energiatasossasi muutoksen. Niinpä voit käyttää miten-kysymystä helpottamaan pahaa mieltä. Voit käyttää esimerkiksi seuraavia kysymyksiä:
Miten voin voida paremmin?
Miten voin edes hiukan helpottaa oloani?
Miten voin auttaa itseäni tässä tilanteessa?
Miten voin kohdella itseäni paremmin?
Miten voin arvostaa itseäni enemmän?
Vaikka auvoista oloa tai onnellista loppua ei olisikaan näkyvissä, miten avaa näkyviimme seuraavan askeleen kohti parempaa ja helpompaa oloa. Se lisää tunnettamme elämänhallinnasta. Emme ole enää ajopuita virran vietävänä, vaan miten-kysymykset ovat kuin mela tai airot, joilla voimme itse ohjata elämämme venettä.
Alitajuntasi vastaa aina kysymykseen, jonka siltä kysyt. Niinpä kysy itseltäsi vain hyvää oloasi lisääviä kysymyksiä. Sillä olet kaiken hyvän arvoinen.
Niin usein asiakkaillani ilmaantuu jossakin kohtaa prosessia kehiin tämä vaihe: on alkanut tapahtua isoja muutoksia; sisäistä turvaa on luotu, häpeää kuorittu, vanhoja stooreja ja uskomuksia purettu – ja hitsi, elämä alkaa tuntua hyvältä.
Sitten, titti-dii, esiin hiipii pelko ja vanha vetää puoleensa jollakin ihmeen hämyisellä tavalla. Tuttu kurjuus siellä huhuaa. Mieleen vyöryy kysymys siitä, milloin homma romahtaa ja voinko muka OIKEASTI VOIDA HYVIN? Tämä on ihan mielettömän hieno eheytymisen kohta, läpimurron portti.
Joskus emme edes lähde reissuun itsemme kanssa: hakemaan apua, kokeilemaan uutta, kulkemaan kohti sydämen kutsuja – koska sittenhän tarvitsisi opetella voimaan hyvin. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että hermosto uudelleenmuokkautuu: aivoissa syntyy uusia yhteyksiä tukemaan ihan uudenlaisia keloja ja oloja. Alamme syntyä uudelleen. Se on ihme, ja kyllä sen kyytiin kannattaa uskaltaa.
Keho on energiatehokas ja aivot käyttävät vanhoja tuttuja hermoratoja: mielelle ei ole niin väliä, ovatko hermoradat kurjisteluun vai myönteisyyteen orientoituneita. Muutosvastustus on sitä, että jokin meissä ”ei jaksaisi” alkaa tehdä eforttia, jotta aivot ja sisäinen maailma muokkautuisivatkin kokemaan ihanuutta.
Elämän hyvä on kuitenkin kaikkia varten. Sisäinen vanhemmuus on sitä, että aikuisena tarttuu tuohon tilaisuuteen. Sisäistää, että itsensä kanssa ei tarvitse tyytyä nitistävään suhteeseen, eikä elämässä tarvitse pienentää itseään. Ne ovat opittuja ja perittyjä malleja. Itsearvostuksen puute on siis peritty mekaniikka, joka peittää sisäsyntyisen itsearvostuksemme.
Kun lähtee tietoisesti avautumaan, tutkimaan itseään ja ottamaan apua vastaan, ottaa jo ensimmäisen askelen kohti hyvää. On ihan luonnollista, että avautumisen ja eheytymisen prosesseissa lumpsahtaa välillä takaisin vanhaan kurjisteluun, tuttuihin haavoihin ja hankaliin kuvioihin. Mutta yhtä luonnollista on myös eheytyminen, kotiinpaluu siihen autenttiseen sydäntyyppiin, joka syntyjämme olemme. Siihen tarvitsee opetella ja totutella. Kyse ole mistään yläpilviteoriasta, vaan siitä, että alkaa arjen tasolla TEHDÄ asioita, ihan minijuttuja aluksi, toisin. Ei tarvitse olla hölkäsen pöläystäkään siitä, mitä aivoissa tapahtuu tai ei tapahdu (tosin tieto voi auttaa silloin, kun vanha tuttu kurjuus vetää puoleensa).
JA KYLLÄ: SAAMME OIKEASTI VOIDA HYVIN.
Oletko jo tutustunut uuteen kirjaani Sydänvoimaa muutokseen? Se auttaa lempeästi sisäisen vanhemmuuden ja lempeiden muutosten ja oman näköisen elämän äärelle:
Kuva: Unsplash
Voimauttavat kurssini ja valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.
Minua pelottaa kirjoittaa tämä juttu. Pelottaa, koska ymmärrän puhuvani samaan aikaan itselleni. En kirjoita niin, että olen oppinut tämän jutun enkä lankea siihen enää, vaan niin, että olen havainnut tämän asian, mutten vieläkään ihan ymmärtänyt, kuinka raadollista, mustavalkoista ja selkeää valinta on. Haluan havaita sitä yhä lisää.
Kun sanon raadollista, tarkoitan seuraavaa:
Joskus tuntuu, kuin vain totutun jättäminen olisi ”valinta”, mutta niin se ei mene. Ajautuminen on valinta. Totutun mukaan meneminen on valinta, vaikkei se siltä tuntuisi. Vaikka muutos vaatisi valtavasti, sen tavoittelemattomuus on (usein tiedostamaton) päätös.
Tietyissä asioissa vain yhden voi saada. Kun tartut toiseen, toinen sulkeutuu pois. Entä kun sisäinen ääni sanoo, ettei kumpaakaan haluaisi menettää?
On raadollista katsoa valintojaan vuosien kuluttua ja huomata, että toisinkin olisi voinut tehdä. Tai kannattanut. Tällaisessakin pisteessä osa meistä jättää päätöksen vielä jemmaan. Koska on jo liian jotain. Liian vanha. Liikaa kärsinyt. Tullut jo liian pitkälle. Rakentanut itselleen liian hyvän peitetarinan, miksi muuttumattomuus kannatti?
Voin milloin tahansa muuttaa suuntaa
Näinhän me ajattelemme. Mutta onko se totta?
Aika ajoin elämä nostaa ongelmia tarkasteluun, kissan pöydälle ja hämähäkin tapetille. Tällöin aktivoituu prosessi, jossa pohdimme valintojamme uusin silmin. Kun sitten jatkamme eteenpäin, tuo ikkuna sulkeutuu eikä taakse ole katsomista. Seuraava ikkuna tulee kyllä, mutta siihen voi mennä pitkän aikaa.
Päätösten prosessointi on raskasta – koko elämä ei voi olla sitä. Prosessoimme silloin, kun meidän täytyy. Kun jokin tökkää.
Totta kai me voimme hypoteettisesti milloin tahansa muuttaa suuntaa. Mutta käytännössä se ei ole niin helppoa. Elääkin täytyy ja jotkin struktuurit on oltava. Emme voi elää tilanteessa, jossa jatkuvasti kaikki on auki. Mietintä-ikkunat ovat tietynlaisia pysäkkejä, jotka työntävät hetkeksi muun taustalle. Elämä, se rullaava ja soljuva, tapahtuu niiden ulkopuolella. Ennen ja jälkeen.
Jokerikortti
Joskus emme ihan tarkalleen tiedä, mitä haluamme. Silloinkin on mahdollista päättää mennä kohti tiettyjä tunteita tai asioita. Määritellä, mitä, muttei miten. Itse olen asettanut päämääräkseni rehellisyyden ja aitouden, oikein sellaisen kristallinkirkkaan puhtauden. Enää se ei ole haave tai pyrkimys vaan päätös. Pakko, jota ilman eksyn kartaltani.
Joskus luulin, että tuo kirkkaus vaatisi tiettyjä radikaaleja toimenpiteitä, mutta se ei ollutkaan totta. Elämä yllätti. Heitti peliin jokerikortin ja näytti, että kaikki on mahdollista nykyisessä. Muutos tapahtui minussa ja siten ympäristössäni. Samassa vanhassa, joka vähitellen uudistui sisältäpäin.
Ei ainakaan
Joskus muutos pois vanhasta alkaa siitä, että päätämme, mitä emme ainakaan halua. Tällaisia listoja voi olla helppo tehdä. Vaikeampaa on tuijottaa jäljellejääviä (vähäisiä) vaihtoehtoja ja ymmärtää olevansa niiden arvoinen.
Usein aliarvioimme päätöksen voiman. Emme ymmärrä, että päätökseen sitoutuu valtavasti energiaa. Siihen liittyy omaa vastustustamme ja vapaa tahtomme ylittää vanha itsemme. Kun jotain todella päätämme, olemme jo puoliksi sen saavuttaneet, sillä uskomme sen olevan mahdollista. Aina kaikki ei tapahdu kuten suunnittelemme, ja siksi sanonkin vain puoliksi. Mutta kun aikomus on vahva, ennemmin tai myöhemmin se materialisoituu tavalla tai toisella.
Ei siis ainakaan puolivillaista ja näivettynyttä – mitä tahansa muuta! 😉
Kaikki luukut auki
Tottumuksessa ei tietenkään ole mitään vikaa. Mutta silloin kun totuttu on jäänyt päivittämättä uudelle tasolle, vaikka itse on kehittynyt eteenpäin, tai tuntuu muuten ahdistavalta, kuuluu ovelta ennen pitkää koputus.
Koputtaja on avautuva tarkasteluikkuna, joten kun vahingossa menet avaamaan, yhtäkkiä sinulla on kaikki luukut apposen auki!
Hetken aikaa saat silmäillä sitä, ettei struktuurit, talo, pidättele sinua sittenkään millään tavalla. Katsot silmästä silmään omaa vapauttasi. Sitä, joka näyttäytyy harvoin ilman muttia. Nyt se kuitenkin viuhahtaa. Pienen hetken ymmärrät kaiken olevan mahdollista. Olet Kristoffer Kolumbus ja Jeanne d’Arc. Katsot tuleen ja tuuleen.
Mutta sinun on jatkettava elämääsi. Valitset sen vaihtoehdon, joka tuottaa sinulle kaikkein vähiten tuskaa, kaiken ymmärtäen ja huomioiden. Haet tilaa, jossa koet olevasi turvassa ja tunnet mielenrauhaa. Tilaa, johon mahtuisi myös inspiraatio ja ilo.
Se on oikein. Ja tämän kirjoittaessani ymmärrän, ettei minulla ole mitään pelättävää. Sillä väärää valintaa on mahdoton tehdä, kun kuuntelee itseään eikä ketään tai mitään muuta. Sekä järkeään että tunteitaan.
Tekemällä päätöksen muut vaihtoehdot tai polut silti menettää. Ellei keksi, kuinka yhdistää kaikki. Joissain asioissa se onnistuu, mutta toisissa ei. Ja joskus se sattuu. Ja se saa sattua.
❤️:lla Riikka
Lisää minusta ja palveluistani löydät alta tai täältä.
Kun minun on paha olla, hän katsoo halveksuen ja nauraa, kädet tietävästi lanteillaan. Kertoo, ettei minun kannattaisi itkeä, koska näytän silloin niin rumalta, ettei kukaan saata minuun edes katsoa. Hengitän syvälle sisääni hänen vihaa ja inhoa. Haju tarttuu ihooni ja muistan kuinka yksin olen. Olen niin yksin, vaikka olen hänen kanssaan. Hän vähättelee tuskaani. Mitätöi olemassaoloni. Ohittaa tunteeni, jotka lamauttavat kaiken toimintakykyni. Anelen häneltä välittämistä raivoten kuin eläin. Turhaan. Syljen hänen kasvoilleen ja yritän muistaa miksi olen tässä, säälittävä minä.
Kun minun on paha olla hän ottaa syliinsä ja lohduttaa. Silittää otsasta ja poskesta ja pyörittelee hiuksiini pieniä kiehkuroita. Halaa vahvasti ja lämpimästi niin kauan, kuin tarvitsen. Hengitän syvälle sisääni hänen lempeää tuoksuaan. Tuoksu tarttuu ihooni, se tunkeutuu huokosista sisään ja sukeltaa verenkiertooni kuin huumaava lääke. Muistan, että en ole yksin. Hän on tukenani, lohduttaa ja kannustaa. Sanoo kaiken lempeästi, kuin rakastava äiti lapselleen laulaen. Annan hänelle suukon ja hymyilen. Kiitän häntä ja kerron, kuinka tärkeää tämä kaikki on minulle.
Kun minun on paha olla, lohdutan itseäni. Kuvittelen itsestäni toisen, itseäni suuremman ja vahvemman lentämään kykenevän olennon. Kun minun on paha olla, se kietoo minut syliinsä toipumaan. Se lentää vakaasti pitkin taivaan taittuvaa kaarta nauttien tuulten tuomista uljaista pyörteistä. Sen pitkät pikimustat hiukset kieppuvat hullunkurisen vapaasti. Hymyillen, hennon valkoisessa mekossaan se matkaa pehmeiden pilvien väliä. Yrittää hauskuuttaa minua ja saada nauramaan. Se käskee muistamaan, kuinka paljon olen oppinut, tehnyt ja uurastanut. Kehottaa arvostamaan sinnikkyyttä, luovuutta, hypomaanisen hersyvää positiivisuutta ja kaikkea minussa olevaa kauneutta. Suljen silmäni ja annan sen rauhoittaa. Se tietää, mitä tarvitsen ja mihin suuntaan nyt pitää mennä. Se tietää, kuka oikeasti olen ja miksi minulla ei ole hätää. Se tuntee minut parhaiten, koska se on minä.
Mikä edellisistä kuulostaa tutuimmalta vai kuulostaako? Voisitko yhdistää kuvauksista esimerkiksi toisen ja kolmannen? Uskon sen toimivan parhaiten, koska kenenkään ei tarvitse yrittää selviytyä yksin tai tukeutua täysin toisiin.
Yvonne Dolan kertoo Pieni askel-kirjassaan, kuinka ne ihmiset, joilla ei ole tunnetta itsestään, erillään parisuhteestaan ovat huonossa asemassa. Parisuhteemme voi kohdata ylitsepääsemättömiä ongelmia jos odotamme kumppanimme täyttävän kaikki emotionaaliset tarpeemme.
Jos odotan, että kumppanini vastaa kipuuni, pahaan olooni, epävarmuuteeni, hämmennykseeni, ilooni ja nauruuni aina siten mikä olisi minulle itselle paras mahdollinen tapa saada vastakaikua. Toisen tunteiden täydellisen tyydyttämisen taakka johtaa paikkaan, jossa on vain loputonta turhautumista ja katkeruutta.
Dolan mainitsee David Schnarchin kirjan Passionate Marriage, jossa Schnarch sanoo itsensä tuntemisen ja lohduttamisen kyvyn, puolisosta riippumatta olevan ratkaisevassa osassa, kun halutaan luoda pitkää ja molempia osapuolia tyydyttävää parisuhdetta.
Kenenkään ei kuitenkaan tarvitse olla täysin eheä yksilö, jolla ei ole ainoatakaan säröä tai heikkoa kohtaa missään saumassa. Se on mahdotonta. Jokainen sielu kuluu käytössä, eletyn elämän ja useiden eri ihmissuhteiden hankaamiksi. Hyvässä parisuhteessa kumppanit tukevat luonnollisesti toisiaan, mutta eivät ole täysin riippuvaisia toisistaan.
Se, että tietää olevansa erillinen persoona kumppanistaan, antaa mahdollisuuden rakentaa parisuhdetta perustuen rakkaudelle ja puolisoiden erillisille vahvuuksille, piirteille ja voimavaroille. Näin riippuvuuden tunne toisesta ei saa niin paljon tilaa.
Kuka siis olet eriytettynä kumppanistasi?
Kuka olen ilman kumppaniani tai jotain toista läheistäni?
Sen selvittyä voit alkaa voimaan paremmin. Pelkästään se, että kysyt kysymyksen itseltäsi on arvokasta. Pääset alkuun prosessissa, joka voi lopulta johdatella ja viedä kohti vastausta, joka kertoo, kuka sinä olet, riippumatta kaikista ihmissuhteistasi.
Älä jätä kysymystä yhteen kertaan, sen toistaminen auttaa sinua.
Yvonne Dolan on kehittänyt harjoituksen, jonka voit tehdä yksin tai kumppanisi kanssa.
Kysymykset löytyvät kirjasta Pieni Askel.
Keskity jokaiseen seuraavista kysymyksistä erikseen ja etene vain sille kysymyksen tasolle, johon tunnet pystyväsi vastaamaan tällä hetkellä. Voit suorittaa harjoituksen yhdeltä istumalta jos haluat, tai käsitellä kysymykset asteittain päivien, viikkojen tai kuukausien aikana, kirjoittaen vastaukset sitä mukaa ylös.
Lähtötaso
1. Millä tavoilla olet samanlainen kuin puolisosi?
2. Millä tavoilla olet erilainen kuin puolisosi?
3. Mitä puolisosi kanssa yhteisistä persoonallisuuden piirteistä arvostat eniten? Tee niistä lista.
4. Mitkä puolisosi kanssa yhteisistä persoonallisuuden piirteistä ovat sellaisia, joista et pidä tai jotka saavat sinut tuntemaan olosi epämukavaksi? Tee niistä lista.
Välitaso
5. Kuka olet tästä ihmissuhteesta riippumatta? Miten ilmaiset tai voisit ilmaista positiivisimmin näitä puolia itsestäsi päivittäisessä elämässäsi?
6. Miten voit auttaa itseäsi pysymään suhteellisen tyynenä ja keskittyneenä silloin kun puolisosi tai muu rakas tärkeä ihminen on stressaantunut tai poissa tolaltaan?
7. Mitkä ovat terveitä ja merkityksellisiä tapoja, joilla lohdutat itseäsi tai pidät huolta itsestäsi ollessasi poissa tolaltasi ja puolisosi ei pysty auttamaan?
Edistynyt / Kypsä taso
8. Mitä haluaisit eniten muistaa puolisostasi, jos hän ei enää olisi paikalla tai elossa?
9. Mitä toivoisit, että puolisosi muistaisi sinusta, jos et olisi enää paikalla tai elossa?
10. Mitä toivoisit, että henkiin jäävä puoliso kykenisi muistamaan suhteestanne, kun kuolema lopettaa yhteisen aikanne?
Kysymyksiin voi olla vaikeaa vastata, älä kuitenkaan säikähdä tai luovuta.
Vain harvat ja onnekkaat yksilöt selviävät lapsuudestaan vahvalla tunteella itsestään.
(Dolan. 1998. 116)
Vahva tunne itsestä auttaa luomaan kyvyn lohduttaa itseä, vaikeissakin vastoinkäymisissä, suruissa ja murheissa. Mitä enemmän olen eriytynyt, minä itse, tietoinen siitä, kuka minä olen, erillään kumppanistani, vanhemmistani, lapsistani tai ystävistäni, sitä enemmän minulla on kykyä lohduttaa itseäni ja sitä enemmän pystyn kohtaamaan stressaavia elämäntilanteita, joita väistämättä eteeni aika ajoin tulee ja kestämään niistä minulle aiheutuvan ahdistuksen sekä epävarmuuden.
Tieto ja lupa olla erillinen persoona, riippumatta kaikista ihmissuhteista auttaa välttymään myös ihmisiltä, jotka pystyvät häikäilemättömästi käyttämään muita hyväkseen.
Kukaan ei pysy samanlaisena koko elämäänsä nuoruudesta vanhuuteen. Joidenkin muuttuminen, kypsyminen ja kasvu tapahtuvat hiljaa multaa ja aurinkoa hyväillen. Kasvu on hienovaraista ja hellää; kuin hymyyn sulavat kasvot, joiden sisään avartuu kasvava ymmärrys maailmasta ja siitä, kuka on. Tulee viisautta, kokemusta ja syvyyttä, josta ammentaa. Kasvu on hidasta hiljalleen kypsymistä.
Toisille meistä niin ei käy. Toisille meistä juuret kohtaavat kallioita ja korkeammalle kurottaminen kapsahtaa kipeästi katajiin. Toiset meistä pursuilevat yli muottien, eivätkä ääriviivat enää piirry samoihin reunoihin kuin ennen. Kasvun tiellä ei itsekään oikein tiedä, mitä tapahtuu.
Silloin, kun kasvu tapahtuu väkivalloin ilman rinnalla kulkevaa ymmärrystä, pyrimme vastustamaan muutosta. Ymmärrämme, että jotain on vialla, mutta emme käsitä mikä.
Tämäkin vaihe on täysin luonnollinen osa henkistä kasvua. Siinä ei vielä ymmärretä kääntää katsetta itseen, vaan levottomuuden ja oudon pahan olon syytä etsitään ulkopuolelta. Tulee aviokriisejä, eroja, ulkonäon ja tyylin muuttamista, benji-hyppyjä, moottoripyörän ostamista, vielä yksi lapsi, kesämökin osto, maailmanympärysmatka, oravanpyörähyppy tai mitä tahansa sellaista, minkä kuvittelee tuovan parempaa elämää.
Myös ympäristö usein vastustaa kasvua. Läheiset eivät ymmärrä, mikä piru tuohon tuttuun ihmiseen on iskenyt. Eikä se ihminen osaa selittää – pahimmillaan hän vain syyttää hankalasta olostaan muita. Muutos pelottaa, eivätkä läheiset osaa auttaa, sillä he mieluiten haluaisivat vain sen entisen takaisin. Silloin saatetaan jäädä tilanteeseen jumiin.
Kun ihminen kieltää itsensä ja kasvunsa tarpeeksi pitkään, tapahtuu usein lopulta räjähdys. Yhtäkkiä oman tilan tarve on valtava, ja jos tilaa ei ole, se otetaan väkisin ja usein liian rajusti. Jos ilma ei kulje, umpiosta tulee pommi.
Kasvuvaiheessa omalle itselle ja hennoille uuden ajattelun versoille tarvitaan suojaa ja rauhaa. Silloin ihminen saattaa käyttäytyä oudon voimakkaasti kaikkia niitä kohtaan, jotka astuvat liian lähelle ja edes ajatuksissaan arvostelevat. Siinä kohtaa kasvussaan kiinni olevasta tuntuu kuin hävittäisi juuri aikaansaadun selkeyden ja oman totuutensa siemenen. Uutta minää haluaa ylisuojella siihen saakka, kun sillä on tarpeeksi varmuutta ja uutta kuorta maailmaa vastaan.
Siksi henkisen kasvun toisessa vaiheessa suuntaudutaan usein sisäänpäin, haetaan yksinäisyyttä ja rauhaa. Lopulta uusi minä alkaa vahvistua ja voi pikkuhiljaa rentoutua. Omia rajoja ei tarvitse enää sapelein puolustaa, vaan rajojen tuntumassa voidaan luottavaisena jo oleskella – joskus siedetään jo jokunen töytäisykin. Puhallus ei enää kaada.
Kun kasvussaan on tässä vaiheessa, voi vähän aikaa hengähtää. Uusi rundi on toki tulossa, mutta ei välttämättä yhtä raskaana kuin edellinen. Kasvuprosessista on voinut myös jo oppia. Ehkä seuraava kerta onkin helpompi, kun osaa jo suhtautua ja tietää, mitä on tulossa. Viisaampana osaa ottaa ja vaatia itselleen aikaa ja tilaa ja osaa selittää läheisillekin, mistä tuulee.
Hidasta Elämää runoilija Susanna Jussila kirjoitti:
”Puiden seurassa moni asia tuntuu paljon armollisemmalta. Kuten se, että aina ei tarvitse kasvaa. Välillä voi vain olla ja humista. Sekin on yhtä arvokasta.”
Elämän kriisien keskellä ihminen joutuu joskus kasvamaan tahtomattaan. Aina ei kuitenkaan millään jaksaisi kehittyä ja olla parempi; selviytyä ja jälleen liimailla särkynyttä sisintä. Onneksi aina ei tarvitse. Joskus riittää, että humisee. Lepää kasvukausien välissä. Pyrähdys tulee kyllä taas sitten, kun sen aika on.
Havahduin siihen, että moni meistä on kokenut vähättelyä ja kuullut liiankin usein ”kyllähän sun nyt pitäisi jaksaa” -kommentin, kun on kertonut olevansa väsynyt tai jaksamisen äärirajoilla. Sellaista käytöstä ei kenenkään pitäisi joutua kohtaamaan, varsinkaan hyväksymään. Joskus kuitenkin vastaansanominen voi tuntua häpeälliseltä. Me kaikki olemme yksilöitä ja meillä on yksilölliset voimavarat. Sitä ei tarvitse hävetä.
Meitä on myös monia, jotka ovat siinä onnellisessa tilanteessa, että kukaan ulkopuolinen ei ole väheksynyt jaksamista. Toisinaan kuitenkin oma mieli saattaa huijata meitä ja piiskata jatkamaan, vaikka oikeasti tarvitsisimme pysähdystä ja arjen kevennystä. Meidät on opetettu siihen, että pitää olla vahva ja väsymätön. Saatamme kokea häpeää ja huonoa omaatuntoa siitä, että miksi me emme jaksa, vaikka muut jaksavat porskuttaa iloisesti vailla pysähtymistä, omaa aikaa ja ”voimien latauspäiviä”. On tärkeää muistaa, ettei sinun tarvitse olla kukaan muu.
Monelle on varmasti tuttu tilanne, kun on tehnyt mieli kieltäytyä ja suojella omaa jaksamista, mutta ääni pään sisällä on saanut huonon omantunnon kytkeytymään päälle eikä näin ollen ole kieltäytynyt. Huono omatunto on vihlaissut siitä, että kieltäytymisellä kuormittaisi jonkun toisen jaksamista. Älä usko sitä ääntä pään sisälläsi, joka yrittää saada sinulle huonon omantunnon. Sinun terveytesi on kaikista tärkein.
Tässä sinulle neljän kohdan muistilista:
Kenenkään ei tarvitse niellä vähättelyä omasta jaksamisesta tai voimavaroista.
Me jokainen olemme omia yksilöitämme. Myös meidän voimavaramme ovat yksilöllisiä.
Älä kuuntele sitä sisäistä ääntä, joka saa sinut tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, että kieltäydyt jostain, johon sinulla ei olisi edes voimavaroja.
Ole rohkeasti sinä juuri sinun voimavaroillasi. Sinun ei tarvitse yrittää olla kukaan muu.
Omien voimavarojen tunnustelussa on se hassu juttu, että voimavarojen ei pitäisi koskaan antaa mennä loppuun, jotta voisi todeta, että nyt mä en jaksa. Silloin, kun tunnet, että sinulla on vielä hieman voimavaroja jäljellä, silloin pitäisi osata kieltäytyä.
Kuinka moni meistä onkaan tyytymätön kehoonsa tai ulkonäköönsä ja peiliin katsominen harmittaa tai ahdistaa. Kärsimyksen ja huonon itsetunnon taustalta saattaa löytyä samaistuminen kehoomme tai juuttuminen elämäntarinaamme.
”Niin minäkin olen tehnyt. Sairastuttuani nivelreumaan tein opiskeluaikanani – muutaman psykologian kurssin jälkeen – vankan tulkinnan, etten ollut lapsuudessani suuren sisarusparven keskellä saanut toivomaani hoivaa ja tarvitsemaani huomiota, joten otin kaipaamani hoivan ja huolenpidon aikuisena sairauteni avulla.
Siirsin vastuun itsestäni menneisyyteni harteille ja mielessäni kiillottelin kärsimyksen kruunua. Vasta parikymmentä vuotta myöhemmin tajusin, että tulkintani antoi minulle luvan olla huolehtimatta omasta hyvinvoinnistani. Se antoi minulle luvan olla huonossa kunnossa.
Kerroin myös usein, kuinka hyvässä iässä olin sairastunut, koska 15-vuotiaana olin vasta rakentamassa aikuista identiteettiäni. Totesin, että näin saatoin kutoa nivelreuman osaksi minuuttani. Ja niin todellakin tein: samastuin täysin sairauteeni.
Saatoin jopa loukkaantua verisesti, kun joku maallikko tuli ehdottamaan keinoa voida paremmin tai tukea hyvinvointiani. Reuma – ja kärsimys – oli osa minua, ei siihen saanut koskea! Enkä varmasti ole ainoa, joka on samaistunut sairauteensa tai vaivoihinsa.
Ylipäätään samaistumme herkästi kehoomme. Some on täynnä kuvia treenatuista kehoista, jotka kuvaustavasta päätellen ovat todella tärkeitä omistajilleen minuutensa keulakuvina. Olemme myös valmiita satsaamaan todella paljon siihen, että kasvomme näyttäisivät nuoremmilta kuin ikämme on. Olen myös lukemattomia kertoja kuullut, miten selluliitin tai ylimääräisten kilojen kertyminen on syönyt itsetuntoa.
Kuitenkaan me emme ole kehomme. Minuutemme on jotain aivan muuta kuin ihomme, painomme tai vatsalihaksemme. Tämä ei tarkoita, etteikö meidän olisi tärkeää huolehtia kehomme hyvinvoinnista, arvostaa sitä ja antaa sille hyvää ravintoa, sopivasti liikuntaa ja riittävästi lepoa.
Samaistuessamme kehoomme petymme, jos emme saa sille toivomaamme ihailua, tai kärsimme kehon muuttuessa. Ajan kuluessa kehomme kuitenkin muuttuu tavalla tai toisella, emme voi sille mitään. Itselleni oli valtavan vapauttavaa tajuta, etten ole kehoni– enkä varsinkaan ole sairauteni. Minuuteni on jotain ihan muuta kuin fyysinen toimintakykyni tai kehoni muodot.
Oivalsin, että todellinen minuutemme on paljon hienompaa ja kauniimpaa kuin kehoomme pohjautuvat minäkuvamme pystyvät ikinä olemaan.”
