Ihminen kasvaa vaikka väkisin, mutta aina ei tarvitse kehittyä ja olla parempi

Kukaan ei pysy samanlaisena koko elämäänsä nuoruudesta vanhuuteen. Joidenkin muuttuminen, kypsyminen ja kasvu tapahtuvat hiljaa multaa ja aurinkoa hyväillen. Kasvu on hienovaraista ja hellää; kuin hymyyn sulavat kasvot, joiden sisään avartuu kasvava ymmärrys maailmasta ja siitä, kuka on. Tulee viisautta, kokemusta ja syvyyttä, josta ammentaa. Kasvu on hidasta hiljalleen kypsymistä.

Toisille meistä niin ei käy. Toisille meistä juuret kohtaavat kallioita ja korkeammalle kurottaminen kapsahtaa kipeästi katajiin. Toiset meistä pursuilevat yli muottien, eivätkä ääriviivat enää piirry samoihin reunoihin kuin ennen. Kasvun tiellä ei itsekään oikein tiedä, mitä tapahtuu.

Silloin, kun kasvu tapahtuu väkivalloin ilman rinnalla kulkevaa ymmärrystä, pyrimme vastustamaan muutosta. Ymmärrämme, että jotain on vialla, mutta emme käsitä mikä.

Tämäkin vaihe on täysin luonnollinen osa henkistä kasvua. Siinä ei vielä ymmärretä kääntää katsetta itseen, vaan levottomuuden ja oudon pahan olon syytä etsitään ulkopuolelta. Tulee aviokriisejä, eroja, ulkonäon ja tyylin muuttamista, benji-hyppyjä, moottoripyörän ostamista, vielä yksi lapsi, kesämökin osto, maailmanympärysmatka, oravanpyörähyppy tai mitä tahansa sellaista, minkä kuvittelee tuovan parempaa elämää.

Myös ympäristö usein vastustaa kasvua. Läheiset eivät ymmärrä, mikä piru tuohon tuttuun ihmiseen on iskenyt. Eikä se ihminen osaa selittää – pahimmillaan hän vain syyttää hankalasta olostaan muita. Muutos pelottaa, eivätkä läheiset osaa auttaa, sillä he mieluiten haluaisivat vain sen entisen takaisin. Silloin saatetaan jäädä tilanteeseen jumiin.

Kun ihminen kieltää itsensä ja kasvunsa tarpeeksi pitkään, tapahtuu usein lopulta räjähdys. Yhtäkkiä oman tilan tarve on valtava, ja jos tilaa ei ole, se otetaan väkisin ja usein liian rajusti. Jos ilma ei kulje, umpiosta tulee pommi.

Kasvuvaiheessa omalle itselle ja hennoille uuden ajattelun versoille tarvitaan suojaa ja rauhaa. Silloin ihminen saattaa käyttäytyä oudon voimakkaasti kaikkia niitä kohtaan, jotka astuvat liian lähelle ja edes ajatuksissaan arvostelevat. Siinä kohtaa kasvussaan kiinni olevasta tuntuu kuin hävittäisi juuri aikaansaadun selkeyden ja oman totuutensa siemenen. Uutta minää haluaa ylisuojella siihen saakka, kun sillä on tarpeeksi varmuutta ja uutta kuorta maailmaa vastaan.

Siksi henkisen kasvun toisessa vaiheessa suuntaudutaan usein sisäänpäin, haetaan yksinäisyyttä ja rauhaa. Lopulta uusi minä alkaa vahvistua ja voi pikkuhiljaa rentoutua. Omia rajoja ei tarvitse enää sapelein puolustaa, vaan rajojen tuntumassa voidaan luottavaisena jo oleskella – joskus siedetään jo jokunen töytäisykin. Puhallus ei enää kaada.

Kun kasvussaan on tässä vaiheessa, voi vähän aikaa hengähtää. Uusi rundi on toki tulossa, mutta ei välttämättä yhtä raskaana kuin edellinen. Kasvuprosessista on voinut myös jo oppia. Ehkä seuraava kerta onkin helpompi, kun osaa jo suhtautua ja tietää, mitä on tulossa. Viisaampana osaa ottaa ja vaatia itselleen aikaa ja tilaa ja osaa selittää läheisillekin, mistä tuulee.

Hidasta Elämää runoilija Susanna Jussila kirjoitti:

”Puiden seurassa moni asia tuntuu paljon armollisemmalta.
Kuten se, että aina ei tarvitse kasvaa.
Välillä voi vain olla ja humista.
Sekin on yhtä arvokasta.”

Elämän kriisien keskellä ihminen joutuu joskus kasvamaan tahtomattaan. Aina ei kuitenkaan millään jaksaisi kehittyä ja olla parempi; selviytyä ja jälleen  liimailla särkynyttä sisintä. Onneksi aina ei tarvitse. Joskus riittää, että humisee. Lepää kasvukausien välissä. Pyrähdys tulee kyllä taas sitten, kun sen aika on.

Supertarjous ❤ Unelmakarttakirja -verkkokurssi nyt -50% alennuksella vain 19,75€.
Synttäriviikon tarjous  on voimassa  sunnuntai-iltaan klo 23.59 saakka.
Lue lisää
close-image