Tänään siivotessani kaikessa rauhassa alkoi yhtäkkiä päähäni tulvia kysymyksiä. Tiesin saman tien, että nämä ovat kysymyksiä, jotka haluan jakaa kanssasi. Hitaan elämän kysymyksiä. (Tai sitten check point-pysähdyksen kysymyksiä, mistä jatkaa taas paahtamaan pitkin omaa ihanaa polkua!)
Siispä kysyn sinulta:
Onko sinulla varaa pitää kiinni ihmisistä, jotka eivät todellisuudessa ole sydämesi ihmisiä?
Onko sinulla varaa sanoa itsellesi ei?
Unelmillesi?
Onko sinulla varaa priorisoida pelkojasi, elää varman päälle?
Onko sinulla varaa näyttää erilaiselta kuin miltä juuri Sinä näytät?
Ilmentää ja ilmaista itseäsi pliisummin kuin miten juuri Sinä tekisit?
Onko sinulla varaa olla näkemättä vaivaa hyvinvointisi eteen?
Onko sinulla varaa elää elämää, jossa kykysi, lahjasi, omat upeat värisi eivät saa loistaa?
Toisin sanottuna jonkun toisen, paljon vakavamielisemmän ja suoriutuvamman ihmisen elämää?
Onko sinulla varaa kokea itsesi pienemmäksi tai vähäpätöisemmäksi kuin joku muu?
Onko sinulla varaa jättää traumojesi käsittely seuraavaan elämään?
Onko sinulla varaa ajatella, että koskettaminen, puhuminen, laulaminen, tanssiminen, itkeminen tai nauraminen eivät olisi oikeuksiasi tai tehtäviäsi?
Onko sinulla varaa jättää seksuaalisuus taka-alalle?
Onko sinulla varaa sujahtaa automaatiolla vanhoihin muotteihin, säilytellä jotakin, mikä todellisuudessa luo kärsimyksen?
Onko sinulla varaa olla rakastamatta itseäsi yhä enemmän – ja olla tekemättä siitä elämäsi ykköstavoitetta, tavallaan koko homman punaista lankaa?
Vastaus kuuluu:
Ei. Ei sinulla ole varaa niin köyhään elämään. Olet niin niin paljon rikkaampi. Olet hyvin merkityksellinen ja arvokas, suoranainen avautuva aarre!
Ei sinulla, eikä minulla, ei meistä kellään, ole varaa sitä unohtaa.
Rakkaudella,
Riikka
Minusta ja palveluistani voit lukea alta tai tästä.
Olitpa sitten suhteessa tai etsit sellaista, yksi asia tuntuu olevan ylitsepääsemättömän tärkeä, jotta toisesta voisi tulla aidosta läheinen. Ja se on yhteys.
Yhteyden puute on kuin suljettu ovi kahden ihmisen välissä
Vaikuttaa siltä, että joidenkin ihmisten kanssa on mahdollista olla näennäisesti lähekkäin, mutta silti ollaan kuin eri puolilla samaa ovea. Vaikka oveen koputtaisi, se ei aukea. Ehkä näet hänet ikkunan läpi ja hän näyttää niin sopivalta. Ehkä juuri sellaiselta, mitä aina kuvittelitkin, toivoit.
Mutta vaikka hän on niin kauniina siinä, puhutte toisillenne oven ja lasin takaa. Ehkä erotatte sanoja, mutta ette kuitenkaan kuule, mitä toinen sanoo. Mitä hän tarkoitti. Tunsi. Ette saa tietää, mitä olisitte voineet nähdä ja kokea, jos ei olisi ovea. Ovi olisi niin helppoa avata, mutta se ei aukea.
Kaikki tuo ymmärtämättömyys voi jollain kummallisella tavalla tapahtua täydessä yhteisymmärryksessä. Ette vain tavoita toisianne ja molemmat kyllä tietävät sen jossain syvällä sisimmässään.
Se sama kaipuu, jota ehkä koit, kun vielä etsit häntä, palaakin takaisin. Se on ovena välissänne. Hän on niin lähellä, mutta kaipaat häntä samoin kuin kaipasit silloin, kun hän oli vielä tuntematon jossain kaukana.
Toisinaan tuntuu, että ovi saattaa pysyä vuosikausia kiinni kahden ihmisen välillä. Ehkä se on ollut kiinni aina, ehkä sulkeutunut pikkuhiljaa. Ehkä sen ei kuulunut koskaan avautua. Ehkä sen voisi avata. Ehkä toinen ei enää odotakaan oven takana, kun oven vihdoin saa auki. Tai sitten sinä olet jo lähtenyt.
Mistä tunnistaa, että toisen kanssa on yhteys?
Väitän, että ihminen tunnistaa jossain syvällä sisimmässään, kun ei tule kohdatuksi tai jos toinen ei anna sinun kohdata häntä. Yhteyden puute voi olla yllättävän helppo huomata, mutta ei aina hyväksyä.
Mutta mistä sitten tunnistaa, että toisen kanssa on yhteys? Onko ovet silloin apposen auki ja sitten vain marssitaan sisään?
Sanoisin, että silloin ovi on ainakin raollaan. Vaikka kuinka hirvittäisi, uskaltaako toisen päästää sisään tai uskaltaako itse ottaa ensimmäisen askeleen, uskaltaa kuitenkin. Vaikka et vielä tiedä, mitä tuleman pitää, sydämessäsi et voi olla avaamatta ovea. Huomaat kätesi jo kääntämässä kahvaa, vaikka et ehkä niin tietoisesti edes päättänyt tehdä niin.
Entä pysyykö ovi auki? Joskus toisen lähellä on vain selittämättömän hyvä olla. On helppoa olla toisen kanssa. Tai vaikka olisikin ollut epäselvyyttä, epäselkeydet on mahdollista selvittää sen sijaan, että asiat menisivät vain lisää solmuun.
Voiko yhteyttä pakottaa?
En oikein usko, että tätä alkuperäistä helppoutta toisen seurassa voi täysin keinotekoisesti saada aikaan, suorittaa tai pakottaa. Mutta ilman muuta sitä voi hellästi ruokkia. Sille voi tehdä tilaa ja antaa sen kasvaa.
Yhteyden eteen voi keskustella ja kommunikoida. Voi rakentaa luottamusta ja olla luottamuksen arvoinen. Voi tutustua syvemmin itseensä ja sitä kautta nähdä myös toinen selkeämmin. Kuunnella, kertoa, koittaa ymmärtää. Mutta vaikka kaikki nämä asiat tapahtuisivat, aina yhteyttä ei siltikään tapahdu. Kaksi hyvää tyyppiä voi olla paikalla, mutta ovi pysyy kiinni. Hyvästä tahdosta ja yrityksestä huolimatta.
Sanoisin, että vasta kun yhteys on auki, kaikki muu tulee sen mukana. Yhteyskään ei vielä takaa järkkymätöntä, kestävää ihmissuhdetta, mutta se on vahva pohja sellaiselle. Kun ovi on auki toiselle, kaikki pääsee läpi – ei osu seinään, oveen tai ikkunaan.
Silloin voi keskustella, koska tulee kuulluksi. Silloin voi luottaa, koska tulee kannatelluksi. Silloin hyvä tahto ei ole vain etäinen aie, vaan konkreettinen teko, liikahdus, kädenpuristus. Toisen kosketus ei ole vain kaukainen unelma, vaan uni, josta on tullut totta.
Yhteydestä kaikki vasta alkaa. Silloin on mahdollista rakastaa ja tulla rakastetuksi.
Jos et kuitenkaan ole varma, olisiko yhteyttä vielä mahdollista löytää, kokeile ovea, aukeaako se.
Onko yhteyttä vai ei? Kokeile rakkauden etsijän keskustelukorttien avulla, aukeaako keskustelu toisen kanssa ja tuletteko kuulluiksi. Kortit on laatinut tämän tekstin kirjoittaja Maaria Tommila. Katso taskukokoinen pakka täältä.
Miltä se tuntuu, kun on koko elämänsä yrittänyt olla jotain muuta kuin mitä aidosti on? Kun kokee, ettei ole hyvä sellaisena kuin on, vaan olisi parempi olla toisenlainen?
Moni ADHD-nainen on lapsesta asti pyrkinyt jäljittelemään neurotyypillisten ihmisten käytöstä – usein jopa tiedostamattaan. Pyrkimys olla samanlainen kuin muut voi kuitenkin johtaa monenlaisiin vaikeuksiin ja surullisiinkin elämänkohtaloihin.
Psykofyysinen fysioterapeutti, kirjailija Karita Palomäki on kokenut, miten uuvuttavaa normaaliuden tavoittelu voi olla. Karita sai itse vasta 51-vuotiaana tietää, että hänellä on ADHD. Diagnoosi antoi selityksen moniin lapsuuden ja nuoruudenkin vaikeuksiin. Se herätti voimakkaita tunteita ja oli myös suuri helpotus. Muutama vuosi diagnoosin jälkeen päällimmäiseksi on noussut ilo ja riemu oman aidon itsen, omien vahvuuksien ja paremman tasapainon löytämisestä.
Samalla syntyi myös kirja naisten ADHD:sta, sen tunnistamisestas sekä ennen kaikkea siitä, miten omien erityisten piirteiden kanssa voi oppia tulemaan paremmin toimeen ja löytää omat vahvuutensa. Kuhiseva mieli – nainen ja ADHD (Bazar 2024) antaa tietoa, vertaistukea sekä keinoja rauhoittaa ja tasapainottaa mieltä, joka toimii vähän eri tavalla kuin muilla.
Tyttöjen adhd on erilaista kuin pojilla
Karitan omat adhd-piirteet tulivat lapsena ja nuorena esiin tytöille tyypilliseen tapaan – ei niinkään ylivilkkautena, kuten pojilla.
”Lapsena olin omissa maailmoissani elävä ja yksin viihtyvä haaveilija. Leikin muidenkin lasten kanssa, jos minua haettiin leikkimään, mutta en itse ollut aktiivinen hakemaan muita. Olin myös ujo ja arka. Koin monesti, ettei puhettani ymmärretty siten kuin olisin toivonut. Lapsuutta ja kouluikää leimasi olo, että minulle on naurettu tai katsottu hölmistyneen näköisenä. Juttuni olivat ehkä liian polveilevia.
Vieläkin on niin, että saatan innostua puhumaan jostain minua kiinnostavasta aiheesta enkä huomaa katsoa muita ihmisiä, että jaksavatko he kuunnella tai ovatko pysyneet kärryillä puheistani.
Minulla oli lapsena myös tarkkaavaisuuden ja vireystilan hallitsemiseen tapoja, joita kutsutaan stimmauskeinoiksi. Parhaiten muistan sen, että purin kynsiäni tosi paljon. Äitinikin muisti, että vaikka kuinka yritettiin, sille ei voitu mitään. Lisäksi minulla oli aistiyliherkkyyksiä. Minua oli todella vaikea saada suihkuun, ja varsinkin hiusten pesu oli hirveää ja suuri taistelun aihe, sillä en kestänyt vettä kasvoillani. Myös monien ruokien syöminen oli vaikeaa, koska tietyn tuntuinen ruoka oli ihan kauheaa. Ruokailutilanteet olivat vaikeita.
Toisaalta minulla oli myös aistien aliherkkyyttä: en tietyissä tilanteissa tuntenut juurikaan kipua tai huomannut vaikka vessahätää. Edelleen on niin, että en muista syödä tai käydä vessassa, jos minulla on vaikkapa jokin kiinnostava tekeminen meneillään. Saatan syödä tuhdin aamupalan ja sitten saattaa mennä kuuteen asti illalla, etten ole syönyt välissä mitään. Sitten vasta tulee nälän tunne yhtäkkiä. Janon tunne on sellainen, että nuoruudesta asti minulla ei ole ollut janon tunnetta juuri lainkaan.
Normaaliuden matkiminen uuvuttaa
”Lapsesta asti olen pyrkinyt myös sopeutumaan ja peittämään omia ADHD-piirteitäni matkimalla muita eli ’maskaamalla’. Tämän ymmärsin vasta saatuani diagnoosin. Nyt aikuisena tunnistan sen, että kun olen enemmän itseni, olen oikeasti puheliaampi ja rempseämpi.
Lapsena olin hiljainen ja tarkkailin ylivirittyneessä tilassa ympäristöä, että uskallanko puhua. Yläkouluikäisenä ja opiskeluaikoina yritin matkia toisten kehon kieltä ja liikkeitä. En ollut aidosti omassa kehossani vaan yritin saada kehoni olemaan tietyssä ryhdissä tai toistin liikemalleja, joita näin muilla. Yritin olla samanlainen kuin neurotyypilliset ikätoverini.
Maskaamisesta puhutaan usein autismin kirjon yhteydessä, mutta sitä esiintyy myös jonkin verran ADHD-ihmisillä, erityisesti tytöillä ja naisilla. Jotta voisi kuulua joukkoon ja ei tulisi hylätyksi, opitaan olemaan samanlaisia kuin muut jäljittelemällä muita.
Ilman diagnoosia en olisi edes ymmärtänyt, mitä tämä maskaaminen on ollut ja miten olen tehnyt sitä ihan lapsesta asti. Vasta diagnoosin saatuani ymmärsin, mitä se tarkoittaa ja miten äärimmäisen kuluttavaa ja kuormittavaa on yrittää olla jotain muuta kuin oikeasti olen.”
Suurien tunteiden diagnoosi – ADHD löytyi ensin lapsilta sitten äidiltä
”ADHD löytyi minulta niin, että toiseksi vanhin lapseni meni tutkimuksiin ja sai diagnoosin. Kun täytin hänen papereitaan, ymmärsin, että taitaakin tulla äidin puolelta tämä. Myös nuorin lapseni on saanut saman diagnoosin ennen minua. Hakeuduin itsekin tutkimuksiin, ja sain diagnoosini suhteellisen nopeasti yksityiseltä puolelta.
Diagnoosin saaminen, aiheeseen liittyvien sometilien seuraaminen ja äänikirjojen kuunteleminen auttoivat minua ymmärtämään, että tietyt kokemani asiat liittyvät ADHD:hen. Diagnoosi oli minulle äärimmäisen helpottava. Samaan aikaan se herätti suuria tunteita, esimerkiksi surua. Mitä olisikaan tapahtunut, jos tämä olisi ymmärretty jo lapsena? Kuka minä olen ja minkälainen minä olen?
ADHD:n löytyminen aiheutti sen, että oma identiteettini meni jollain tavalla uusiksi. Se muutti minua. Nyt parin vuoden jälkeen koen, että ymmärrys tästä asiasta on auttanut minua tulemaan paremmin omaksi itsekseni ja sallimaan itselleni tietynlaisia toiminta- ja kommunikointitapoja. Olen oppinut ymmärtämään, mikä on aidosti minua. Tällainen minä olen ja saan olla.”
Elämä on välillä vuoristorataa, ja se on ihan ok
”Nykyään ymmärrän hermostoni erityispiirteet paremmin. Olen aika lailla vuoristorataihminen: kun innostun, teen asioita 100-prosenttisesti ja ylikin. Kun innostus loppuu tai asia ei minua kiinnosta, en saa itseäni millään tavalla energisoitua. Esimerkiksi kodin siivoaminen on minulle tällainen asia.
Voimakkaan tekemisjakson jälkeen saatan tipahtaa ihan nollatilaan tai kokea ”ADHD-lamaantumisen”, joka on sellainen tila jossa en pysty tekemään mitään. Saatan skrollata kaksi tuntia kännykkää, ja sitä kautta pääsen ehkä siitä tilasta pois. Tai saatan levätä sängyllä rauhallisen näköisenä, mutta aivoni ovat kuin moottoritie, jossa on koko ajan 10 kaistaa auki.
Olen hyväksynyt oman hermostoni. Toki se välillä kiukuttaa ja harmittaa, että en pysty ihan kaikkeen. Mutta olen kokenut, että isosssa kuvassa on helpompaa, kun hyväksyn asian ja järjestän elämääni sen mukaan. Ymmärrän, että tämä on minua ja näin minä toimin.”
Vahvuuksien löytäminen auttaa toteuttamaan omia intohimoja
”Tämän matkan aikana olen oppinut omista vahvuuksistani: yksi isoimpia vahvuuksiani on uusien asioiden ideointi, vanhan ja uuden yhdistely. Minulla syntyy 100 ideaa päivässä. Tämänhetkinen intohimoni on vahvuuksieni valjastaminen ja sen oppiminen, että miten pystyn tuomaan niitä hyvällä tavalla esiin omassa työssäni.
Kun yhdistelen asioita, pääni yläpuolella on palapeli, jota rakennan. Minulla on valtava tarve saada yhdisteltyä tietoa ja koen, että sitä kautta minusta on apua ja hyötyä myös muille ihmisille. Auttamistyö on sydäntäni lähellä, ja ihmisten kohtaaminen on minulle voimavara. Yrittäjänä saan vapauden suunnitella omalle hermostolleni sopivat työajat ja vapaat. Kun ymmärrän itseäni, pystyn suunnittelemaan elämääni siten, että otan huomioon oman hermostoni ja herkkyyteni.”
Elämää parantavia oivalluksia oman hermostosi tarpeiden tunnistamisesta ja kuhisevan mielen tasapainottamisesta löydät Karita Palomäen uutuuskirjasta Kuhiseva mieli – nainen ja ADHD.
Kirjassa yhdistyvät monien adhd-naisten tunnistamat kokemukset, tutkittu tietoa adhd:sta sekä Karitan oma ammattitaito ja kokemus psykofyysisena fysioterapeuttina.
Itseni puolella oleminen on itseni laittamista etusijalle omassa elämässäni. Se on ensisijaisesti lempeyttä itseä kohtaan eli itsemyötätuntoa ja siitä meidän on hyvä myös aloittaa, sillä se on taito, jota voimme kehittää.
Minulle itseni puolella oleminen tarkoittaa myös sitä, että keskityn kuuntelemaan omaa kehoani ja sen viestejä sekä valitsen tehdä asioita, jotka tuntuvat itsestäni hyvältä ja jotka ovat itselleni tärkeitä sekä merkityksellisiä. Kun olen itseni puolella, osaan ja uskallan myös puolustaa itseäni tarpeen niin vaatiessa.
Itsensä valitseminen ja etusijalle laittaminen ei ole itsekkyyttä, omahyväisyyttä tai muiden huomioimatta jättämistä. Se ei ole välinpitämättömyyttä muita ihmisiä kohtaan eikä pelkkää itsensä ajattelua. Se on suuria ja pieniä arjen valintoja sekä tekoja, jotka tukevat omaa jaksamistani ja hyvinvointiani.
Et ole itsekäs ollessasi itsesi puolella
Törmään usein jooga- ja valmennusasiakkaideni kanssa siihen, että itsensä puolella oleminen koetaan itsekkääksi. Vuosien ajan olin itsekin omaksunut tämän virheellisen uskomuksen. Myönnän, etten oikeastaan edes tiennyt, mitä itsensä puolella oleminen tarkoittaa. Myös ympäristö ja ihmissuhteet voivat vaikuttaa siihen, miten koemme itsemme puolella olemisen.
Vuosia sitten elin itse esimerkiksi parisuhteessa, jossa minun annettiin ymmärtää, etten saa tai ainakaan osaa olla itseni puolella. Tämä oli luonnollisesti haitallista monellakin tapaa. On kestänyt vuosia ja useita terapiaistuntoja, jotta olen ymmärtänyt oman arvoni.
Minulle itseni puolella oleminen tarkoittaa myös sitä, että keskityn kuuntelemaan omaa kehoani ja sen viestejä sekä valitsen tehdä asioita, jotka tuntuvat itsestäni hyvältä ja jotka ovat itselleni tärkeitä sekä merkityksellisiä.
Vaadin pitkään itseltäni jokaisella elämän osa-alueella koko ajan enemmän ja suoritin ihan kaikkea. Pakotin vuosien ajan kehoni jatkuvasti äärimmäisyyksiin enkä kuunnellut sen hätähuutoja – pysähdyin vasta, kun oli liian myöhäistä. Lempeämmän elämän myötä olen rakentanut itseni uudelleen – identiteettini, arvoni ja itsetuntoni. Kohdannut menneisyyteni ja opetellut olemaan itseni puolella.
Joten lempeästi muistutan, että itsesi puolella oleminen on kaikkea muuta kuin itsekkyyttä.
Se on lempeyttä ja tervettä rakkautta itseäsi kohtaan. Se on itsesi kuuntelua ja arvostamista. Se on rajojen asettamista ja ei:n sanomista. Se on itsestäsi huolen pitämistä ja hyvän sallimista. Itsensä puolella olemisessa ei myöskään ole kyse siitä, että ajattelee oman elämänsä ja itsensä olevan tärkeämpiä kuin muiden, vaan sitä, että pitää myös niitä tärkeinä ja huomion arvoisina.
Sen sijaa, että unohtaisi omat toiveensa, tarpeensa ja arvonsa, ottaa itseään kädestä kiinni ja nostaa sen reippaasi ilmaan, kun tarve on. Sitä on itsensä puolella oleminen.
Harjoittele lempeydellä
Itsensä puolella oleminen ei aina ole helppoa ja itsekin palaan sen ja lempeyden äärelle säännöllisesti. Kun myötätunto itseä kohtaan unohtuu, se voi kostautua nopeastikin, kuten omalla esimerkilläni voin todentaa. Sen takia nykyään harjoittelen itsemyötätuntoa ja itseni puolella olemista päivittäin, pienissäkin asioissa.
Ja mitä konkreettisempi, sinun näköisesi ja arkisempi askel harjoitus on, sitä parempi. Ole siis hyvä myös itsellesi, älä vain muille. Eikö vain?
Mistä tunnistat, oletko itsesi puolella?
Osaat kuunnella kehosi viestejä – tarpeitasi ja toiveitasi.
Osaat asettaa terveitä rajoja ja sanoa ei.
Keskityt lempeyteen suorittamisen sijaan.
Puhut itsellesi hyväksyvästi ja rakastavasti.
Pidät kiinni oikeuksistasi ja puolustat itseäsi lujan lempeästi.
Elät omannäköistäsi elämää sisältäpäin ohjautuen.
Hyväksyt itsesi sellaisena kuin olet ja luotat itseesi.
Annat itsellesi mahdollisuuden kehittyä, kasvaa ja oppia – olla keskeneräinen ja matkalla.
Sen sijaa, että unohtaisi omat toiveensa, tarpeensa ja arvonsa, ottaa itseään kädestä kiinni ja nostaa sen reippaasi ilmaan, kun tarve on. Sitä on itsensä puolella oleminen.
Nuorten kannustaminen rehellisyyteen on tärkeää heidän kasvatuksessaan ja kehityksessään vastuullisiksi aikuisiksi. Kipeintä on usein vanhemmuudessa tai aikuisuudessa se, että sinun tulisi olla esimerkki siitä, miten elämää kannattaa elää. Tämä onkin aikamoinen vastuu ja sen tulisikin saada aikuiset pohtimaan, mitä jokaisella ajatuksellaan ja teollaan luo ympärilleen.
Aina on hetkiä, että esimerkillisyys on utopiaa
Noissa hetkissä olisi hyvä muistaa sanoa ääneen, että nyt on tiukka paikka enkä pysty vaikka haluaisin. Kannattaa myös muistaa kertoa, miksi ei pysty tai kykene olemaan rehellinen. Tilanne lähes aina helpottaa kuitenkin elämän paineiden ja kiireen osalta ja silloin olisi hyvä jakaa sekin nuorelle lähellä. Että hetki sitten jouduin joustamaan rehellisyydestä myötäilemällä, mutta nyt minulla on taas voimia olla rehellisempi.
Lopulta rehellisyys on todella arkista
Se on läsnäoloa ja itseensä tutustumista joka päivä ja uteliaana elämän ihmettelemistä. Pysähtymistä, kuuntelemista ja havainnoimista. Se on oman kiireen ja säntäilyn rauhoittamista niin, että ehtii kohdata lapsen ja nuoren joka päivä ja joka hetki. Se on itsensä huomioimista myötätuntoisesti niin, että nuori oppii, että hänellä itsellään on merkitystä.
Tekoäly listasi joitakin asioita, joilla voit kannustaa nuoria rehellisyyteen:
Ole itse rehellinen esimerkki:
Nuoret oppivat usein eniten vanhemmiltaan ja aikuisilta ympärillään. Näytä hyvää esimerkkiä rehellisestä ja eettisestä käytöksestä omassa elämässäsi.
Kommunikoi avoimesti:
Luo ilmapiiri, jossa nuoret voivat tuntea olonsa turvalliseksi ilmaista ajatuksiaan ja tunteitaan. Kuuntele heitä avoimesti ja osoita kiinnostusta heidän huolenaiheisiinsa.
Keskustele arvoista ja eettisistä periaatteista:
Keskustele nuorten kanssa arvoista, moraalisista kysymyksistä ja eettisistä periaatteista. Auta heitä ymmärtämään, miksi rehellisyys on tärkeää.
Korosta seurauksia:
Selitä nuorille, että teoilla on seurauksia, ja että rehellinen käytös voi tuoda mukanaan positiivisia seurauksia, kun taas epärehellisyys tai itsensä piilottaminen muilta voi aiheuttaa ongelmia.
Kannusta myötätuntoa ja empatiaa:
Opeta nuoria asettumaan toisten ihmisten asemaan ja ymmärtämään, miten heidän teot voivat vaikuttaa muihin.
Rakenna luottamusta:
Anna nuorille mahdollisuus ansaita luottamuksesi ja osoita, että luotat heihin. Luottamus voi motivoida nuoria olemaan rehellisiä, koska he haluavat säilyttää sen.
Tarjoa tilaa virheiden tekemiselle:
Kaikki tekevät virheitä. Kannusta nuoria ottamaan vastuuta virheistään, oppimaan niistä ja korjaamaan ne rehellisesti.
Käytä kasvattavia tilanteita:
Kun nuori tekee virheen tai toimii epärehellisesti, käytä tilaisuutta keskusteluun ja oppimiseen sen sijaan, että rankaisisit ankarammin.
Hyödynnä tarinoita ja esimerkkejä:
Kerro tarinoita tai esimerkkejä rehellisistä ihmisistä tai tilanteista, jotka korostavat rehellisyyden arvoa.
Kannusta vastuullisuuteen:
Rohkaise nuoria ottamaan vastuuta omista päätöksistään ja teoistaan. Auta heitä ymmärtämään, että heillä on valta vaikuttaa omaan elämäänsä.
Nuorten kannustaminen rehellisyyteen vaatii kärsivällisyyttä ja johdonmukaista tukea. He tarvitsevat aikuisia, jotka ovat valmiita tukemaan heidän kasvuaan vastuullisiksi ja eettisiksi yksilöiksi. Samaa me aikuisetkin tarvitsemme. Mitä jos auttaisimme toinen toisiamme, yhdessä elämää opetellen?
Vinkki:
Jos sinulla on kotoa tai perheessä nuori, lähetä tämä blogi hänelle ja pyydä kuulla hänen ajatuksiaan siitä. Jos olet rohkeasti rehellinen, voit myös kysyä, miten hänen mielestään onnistut listan asioissa tai miten voisit onnistua niissä paremmin.
Lisää arkisia oppeja kohti rehellisempää elämää Rohkeasti rehellinen -kirjastani <3
Parisuhteet harvoin loppuvat siksi, että rakkautta ei enää ole. Parisuhdevalmennuksissanikin esiin noussut tavallisempi syy parisuhteiden päättymiselle on kumppanien kokema yhteyden puute. Yhteyden katoaminen tapahtuu torjumalla toista pienillä huomaamattomilla eleillä päivittäin ja kun tätä jatkuu tarpeeksi pitkään huomaakin jossain kohtaa, ettei koe enää mitään yhteyttä kumppaniinsa. Kun yhteys on kadonnut, kumppanit eivät enää motivoidu panostamaan parisuhteeseen.
On ymmärrettävää, että unelmoimme täydellisestä parisuhteesta ja rakkaudesta, joka täyttää meidät ja kaikki toiveemme ilman, että teemme sen eteen sen enempää töitä. Järjellä ajateltuna tiedämme, että mikään arvokas ei voi koskaan säilyä ja kehittyä tällä tavoin, mutta unelmoimme näin siitä huolimatta. Psykologinen termi tälle lapsenomaiselle maailmankuvalle on ulkoistaminen, joka tarkoittaa, ettemme tahdo hyväksyä vastuuta omien tarpeiden tyydyttämisestä. Rakkaussuhteissa tällainen toiveajattelu on kaikkein vahvimmillaan.
Saatamme myös takertua uskomukseen, että kumppani osaa lukea ajatuksemme ja tarpeemme. Tietoisessa kumppanuudessa kannamme vastuun siitä, että opettelemme kehittämään taitoja kertoa kumppanillemme lempeästi ja selkeästi ajatuksista, tunteista, tarpeista ja haluista.
Tämä vaatii kuitenkin sitä, että osoitamme kumppania kohtaan huomiota ja uteliaisuutta. Pysähdymme kumppanimme äärelle kysyen kysymyksen ”mitä sinulle kuuluu tänään”. Erityisen tärkeää on kuunnella ja todella kuulla. Tietoisen läsnäolevan kuuntelemisen avulla osoitamme aitoa kiinnostusta sitä kohtaan, miten kumppani voi tänään. Tämä ilmentää tärkeintä välittämisen tapaa.
Tutkimusten mukaan niinkään tärkeää ei ole se, että kumppani pääsee kertomaan päivästään, vaan että hän saa kokemuksen kuulluksi ja nähdyksi tulosta, joka rakentaa turvaa ja yhteyttä kumppaneiden välille.
”Huomio on rakkauden monivivahteisin ja hienovaraisin muoto. Tässäkin hetkessä on mahdollisuus valita rakkaus itseä ja toista kohtaan. Tässä hetkessä voi valita antaa oman huomion lahjan ilmentäen sitä hetki hetkeltä” Hanne Savunen
Aamulla lämpötilamittari on reilusti miinuksen puolella ja edessä on kunnon pakkaspäivä. Mitä ajatuksia se sinussa herättää? Miltä sinusta tuntuu, kun huomaat pakkassään?
On ehdittävä pitää autoa lämmityksessä, on etsittävä villakerrasto kaapin perukoilta, ja mihin ne lapsen lapaset eilen katosivatkaan? On paljon ylimääräistä tekemistä ja helpommalla pääsisi, jos ulkona ei olisi niin kova pakkanen. Kylmyys, joka tunkeutuu luihin ja ytimiin asti, epämukavuus. Tuttua mielen tuotosta?
Suomessa saamme monesti talvisin nauttia pakkassäästä. Meille talvi saattaa tuntua tavalliselta, ei kovinkaan hohdokkaalta, mutta maailman mittakaavassa talviolosuhteet on aika eksoottinen juttu. Huomaammeko useinkaan, kuinka erityislaatuisista sääoloista saamme nauttia? Kokeile jättää hetkeksi huomiotta mielen valitukset kylmyydestä ja tarkastele asiaa sen sijaan avoimin mielin. Mitä hyvää pakkasessa voisi olla?
Raikkaassa säässä ulkoilu virkistää kehoa ja mieltä, ja luonnosta löytyy talvella vaikka mitä mielenkiintoista tutkittavaa. Ajattelemme usein, että talvella luonto on hiljaa ja nukkuu, mutta onko asia sittenkään aivan niin? Mitä ääniä kuulet luonnossa pakkassäällä? Mitä muita havaintoja talvisessa luonnossa voi tehdä?
Pue riittävä vaatetus (tämä on tärkeää, jotta ulkoilu on oikeasti mukavaa) ja lähde tutkimaan, mitä kaikkea luonnosta löytyy talvella. Tässä esimerkkejä asioista, joita voit havainnoida:
Miltä pakkanen tuntuu kasvoillasi?
Tuoksuuko pakkanen? Kun hengität nenän kautta sisään, tuntuuko ilma kylmältä nenässäsi? Höyryääkö hengityksesi?
Miltä lumi tai jää tuntuu jalkojesi alla kävellessäsi?
Miltä askeleesi kuulostavat?
Miltä lumihanki tai lumisade näyttää pakkasella?
Miltä taivas näyttää pakkasella?
Tutki jäähän muodostuneita kuvioita. Millaisia kuvioita löydät?
Löydätkö talventörröttäjiä, eli kasveja, jotka ovat kuivuneet ja jäätyneet pystyyn?
Löydätkö talvisesta luonnosta jotain uutta, mitä et ole ennen huomannut?
Voit tutkia asioita yhdessä lapsen kanssa. Sisään palattuanne voitte myös piirtää tai kirjoittaa pakkassään seikkailustanne.
Onneksi olkoon, olet nisäkäs. Sydämesi säätimestä löytyy kaksi sopusointuista ääripäätä, jotka edesauttavat päivittäisen hyvinvointisi ohella myös kykyäsi säilyä hengissä.
Olet varmasti kuullut sympaattisesta- ja parasympaattisesta hermostosta. Ensin mainittu kiihdyttää sydämen sykettä ja aktivoi taistelun sekä paon mekanismeja. Jälkimmäinen puolestaan edistää rentoutumista ja lisää tyyneyttä.
Meillä nisäkkäillä nämä kaksi hermostoa toimivat tasapainossa keskenään. Sen vuoksi pystymme sopeutumaan nopeasti muutoksiin, joita elinympäristöstämme kumpuaa.
Tämä siis, jos uskallamme tuoda kohdallemme osuvat asiat ja niistä kumpuavat tuntemukset päästä myös kehoon, ja siten osaltaan säädellä omaa hermostoamme.
Myös viisaan ihmisen tunteet tuntuvat kehossa
Aistimme tunteet koko kehossamme, emme ainoastaan päämme sisällä. Jo vuonna 1890 yhdysvaltalaisen psykologian isäksi tituleerattu William James totesi tunteiden olevan “ennen kaikkea ruumiin tila ja vasta sen jälkeen aistimus aivoissa.”
Päätä kivistää. Sydän särkyy. Vatsaa kolottaa. Jalka on keveä.
Moisilla sanonnoilla on fysiologinen pohja.
Aivot muodostavat vain 4% ihmisen kokonaispainosta, mutta ne käyttävät silti peräti viidesosan ravinnosta saamastamme energiasta. Tämän aivojen kasvun on ounasteltu olevan merkittävä syy siihen, miksi juuri ihmiset järjestävät poliittisia vaaleja ja perustavat kaupallisia ostoskeskuksia, eivätkä esimerkiksi apinat tai elefantit.
Olemme tosi viisaita, ja mielellämme olemmekin.
Etenkin teollisen vallankumouksen aikaan myös psykologia palveli tieteenalana “ihmiskunnan yhteistä etua”. Esimerkiksi lasten suosimien perinteisten rakennuspalikoiden suosion taustalla on tarve opettaa lapsille järjestystä ja rakennustaitoja. Monien vanhempien suosima unikoulu on sekin alun alkaen entisen sotilaslääkärin keksimä käytäntö.
Janoamme autonomiaa, jonka myötä haluamme älyllistää myös tuntemamme tunteet ja järkeillä kehomme toiminnan. Tällöin herkistyy kuitenkin mahdollisuus, että ulkoistamme asioita joiden ydin piilee todellisuudessa itsessämme.
Vaikkapa sympaattisen- ja parasympaattisen hermoston toiminnasta kumpuavasta sekasorrosta tai sopusoinnusta.
Monet tutkijat ovat sittemmin kääntyneet lähemmäs ajatusta, että ihmiselon sosiaalisten suhteiden ja niiden kautta syntyneen kehityksen tärkein ominaisuus ei olisikaan suuret aivot vaan juurikin kahden autonomisen hermojärjestelmän välinen tasapaino.
Se, että pystymme säätelemään oman sydämemme sykkeen vaihtelua ja lyöntitiheyttä. Kiristämään ja hölläämään.
Useat laboratoriotestit osoittavat, että sydämen sykkeen ollessa sopusoinnussa myös aivomme toimivat paremmin. Tällöin kykenemme kohtaamaan myös odottamattoman. Olemme avoimempia muuttuville tekijöille, koska kykenemme hahmottamaan niihin ratkaisuja.
Oman hermoston hallinta ei lähtökohtaisesti tapahdu muuttamalla ulkoisia tekijöitä. Epäterveellinen ihmissuhde tai kohtuuttomasti kuormittava työ kannattaa toki mahdollisuuksien rajoissa lopettaa.
Ulkoisten olosuhteiden ihannetta oleellisempaa on kuitenkin pyrkiä hallitsemaan omaa elimistöä. Vähentää sekasortoa ja lisätä sopusointua.
Jos pyrimme tekemään muutoksen ulkoapäin, sisäinen itsemme nostaa päätään ennemmin tai myöhemmin ja mitätöi aikeemme. Mutta jos sen sijaan kesytämme sisäisen itsemme, ulkomaailma ei kykene vaikuttamaan tilaamme sen suuremmin.
Kyseessä ei ole päämäärä vaan ennemmin tapa elää.
5 vinkkiä sisäisen sopusoinnun lisäämiseen
Päivittäinen hyvinvointi lähtee pyrkimyksestä pitää elinvoimaisena ja tasapainoisena pyhä kolminaisuus: uni, ravinto ja liikunta. Näiden ohella merkittäviä mahdollisuuksia oman sisäisen sopusoinnun lisäämiseen ovat muun muassa seuraavat asiat.
Harjoittele hengittämään tietoisesti: Hengitys on tärkein ja tehokkain avain hermostomme virittämiseen sekä rauhoittamiseen. Tietoista hengittämistä voi harjoitella, siinä voi kehittyä ja siihen voi palata koska tahansa. Tietoinen hengittäminen määrittää kokemuksesi tästä hetkestä ja koko elämästä enemmän kuin kenties mikään muu yksittäinen tekijä.
Löydä sisäinen turvapaikkasi: Mielikuvien voima on väkevä. Mitkä ovat itsellesi sellaisia muistoja, jotka levittävät hyvää oloa kehoosi? Vaali niitä ja nosta mieleesi. Mitä näit silloin tai haistoit? Minkälaisia ääniä kuulit? Sisäinen turvapaikka rauhoittaa kehoasi ja mieltäsi riippumatta ulkoisista olosuhteista. Varsinkin, mikäli sen yhdistää juurikin tietoiseen hengittämiseen.
Käyskentele metsän siimeksessä: Metsän hyvinvointivaikutukset ihmiselle eivät ole riippuvaisia siitä, uskooko hän itse niihin. Kun lähdet käyskentelemään metsään saat huomata, että askeleesi verkkaistuvat ja mielesi maadoittuu. Tämä siis, mikäli maltat aistia ympäristöäsi ja itseäsi.
Kosketa auliisti: Iho on suurin yksittäinen elimemme. Se on valtavan herkkä ja aistikas ja reagoi etenkin pehmeään kosketukseen. Älä panttaa kosketusta tai pidä itseäsi etäällä. Tarvittaessa pyydä sitä. Koskettaminen edistää selviytymistä ja lujittaa sosiaalisia suhteitamme.
Kunnioita rytmiäsi: Yksi yleisimmistä sekasorron aiheuttajista omassa elämässä on rytmittömyys. Hyvä rytmi tähtää siihen, että voit hyvin joka ikinen päivä. Testaa ja oivalla asiat, jotka edistävät sisäistä sopusointuisuuttasi – ja vaali niitä kuin rakkainta aarrettasi.
Harri-Pekka Pietikäisen uutuuskirja Tunne pelkosi, vapaudu elämään tarjoaa vertaistukea sisimpien pelkojen tunnistamiseen ja siihen, miten peloista ja niiden aiheuttamasta häpeästä voi selviytyä. Katso kirja täältä.
Tämä kakku on meidän perheen arkiherkkujen kärjessä. Ja uskokaa tai älkää, 5 ja 1,5-vuotiaat lapseni syövät kakun yhdessä puoliksi, yhden päivän aikana. Mutta miksipäs ei, koska kakku on super herkullinen ja lisäksi terveellinen.
Ohje on myös munaton, gluteeniton ja sokeriton.
Banaanikakku ohje
4,5 dl kaurahiutaleita
1 tl soodaa
0,5 tl jauhettua inkivääriä
2 tl kanelia
2 tl kardemummaa
Ripaus suolaa
3 kypsää/ tumma pilkkuista banaania
2,5 dl piimää
VAIHE 1)
Laita uuni kuumenemaan 175C
VAIHE 2)
Sekoita kaikki aineet sauvasekoittimella yhteen
VAIHE 3)
Kaada taikina voideltuun kakkuvuokaan (itse käytin silikonivuokaa) ja paista 175 asteessa uunin alatasolla noin 30 minuuttia
Kaisa Kimari on elämän monimuotoisuutta ja ihmisyyttä eri kulmista tarkasteleva syvällinen pohtija. Aitouden, totuuden, rehellisyyden puolesta puhuja ja etsijä sekä Ihminen tavattavissa – terapeuttiopiskelija.
Kun takuuvarmoja ratkaisuja ei ole, eikä tiedä miten sopeutua siihen tulevaan, mikä ei aina ole omissa käsissä ja mitä emme itse saa valita. Ja tämän myötä elämme tietynlaisessa jatkuvassa epävarmuudessa.
Uuden vuoden kynnyksellä toiveikkuuden lisääntymisen voi havaita uusina unelmina ja suunnitelmina, mitkä ovat äärettömän tärkeitä ja voimavaroja antavia.
Ei kuitenkaan ole tarpeellista väkisin ryhtyä vääntämään positiivista asennetta elämää kohtaan, koska se voi olla väheksyvää juuri siinä kohdassa elämää, kun tahtoisikin kohdata asioita, jotta elämän varjo ja kääntöpuolet tulisivat vihdoin kohdatuiksi osana elämää.
Voi olla, että positiivisuus olisikin myös vain suoja, silloin kun lunta tulee tupaan ja vastoinkäymiset eivät täysin poistukaan uuden vuoden uskolla ja toiveikkuudella.
Olisitko rehellinen kohdanneen toivottomuuden äärellä – ja voisit ajatella siellä olevan myös ripaus toivoa, joka pienesti kannattelee kuitenkin, vaikka sitä ei juuri sillä synkemmällä hetkellä huomaa.
Meistä moni pärjää ja suorittaa asioita erittäin täydellisesti ja hyvin yksinään – mitä jos uskaltautuisimme hieman ottamaan askelia kohti omaa avuttomuutta ja tarvitsevuutta, sillä kukaan meistä ole pelkästään täydellinen onnistuja kaikessa.
Haitalliset toimintamallit eivät muutu vain päättämällä. Pelkällä sen päättämisellä, että en enää suorita tai miellytä kaikessa siinä mitä elämässäni teen. Tarvitaan uteliasuutta ja kiinnostusta sitä kohti, että omia toimintamalleja voi muuttaa ja sen juurille on mahdollista päästä, mitkä ylläpitävät kyseistä toimintamallia. Nämä kohdat elämässä myös voivat kuljettaa meitä yhä uudestaan ja uudestaan toivottomuuden äärelle ja näyttää meille jotain tärkeää siitä mitä olemme tai emme uskalla olla.
Toivo auttaa edistämään omia unelmia ja haaveita – pettymyksen ja muiden tunteiden sietäminen sekä tunnistaminen sen kohdatessa kun asiat eivät edennytkään niin kuin oli kovasti toivonut ja tehnyt työtä sen eteen. Se vaatii voimavaroja kohdata ja siitä ajan kuluessa ponnistaa uudelleen jotain merkityksellistä kohti.
Tie siihen miten voimme kohdata elämän asioita ja nähdä erilaisissa tilanteissa nousevien tunteiden näyttävät suuntamerkit ja kohdata niitä itsessämme. Kielteisten tunteiden välttely on inhimillistä, mutta sen sijaan, että kielletään ja vältellään näitä tunteita, jotka torjumisen myötä saavat vain lisää voimaa itselleen, opeteltaisiin tuntemaan niitä kaiken kivun keskellä.
Ei ole olemassa pelkästään hyviä päiviä, vaan yhdessä päivässä voi olla koko tunteiden kirjo ja maailma. Hankalia asioita ja tunteita kohti meneminen, avaa myös tien paremman ja tasapainoisemman elämän rakentamiseen.
Se mitä tarvitset tähän kaikkeen lyhyesti sanottuna on:
1. Uteliaisuutta ja myötätuntoa kohdata oman elämän asioita.
2. Tunteiden tunnistamista ja opettelua, sillä tunteiden pelkkä nimeäminen auttaa jo niiden säätelyssä.
3. Muistutuksen, että aito muutos tapahtuu aina pienin askelin.
4. Elämän kivun ja haasteellisuuden sietämistä ja vastaanottamista.
Kehomieliyhteys, yksinkertainen sana, joka sisältää lukemattomia määriä uskomuksia, tunteita, haasteita ja mahdollisuuksia. Se on jokaiselle hyvin henkilökohtainen kokemus: ovatko kehosi ja mielesi linjassa keskenään, vai vallitseeko niiden välillä ristiriitoja? Mitä ajattelet ja tunnet kehostasi? Miten suhtaudut itseesi ja kuinka tietoinen olet ajatustesi laadusta? Ja se kaikista tärkein: tunnistatko ja kunnioitatko todellisia tarpeitasi?
Uupumuksesta toipuessa kehomieliyhteyden vahvistaminen on keskiössä, sillä suurin osa uupuneista on laiminlyönyt omia fyysisiä ja psyykkisiä perustarpeitaan. Olemme ihmisinä kokonaisuuksia, joten toipuminen on usein hyvin kokonaisvaltainen matka omaan itseen. Toipuminen on myös erottelukykyä ja tasapainottelua: “mitä vanhaa ja haitallista voin jättää taakse ja mitä uutta olen valmis ottamaan vastaan?”
Keho on tunteiden koti, joten kehomieliyhteyden vahvistaminen käytännössä on padottujen ja piilotettujen tunteiden kohtaamista sekä irtipäästämisen taidon opettelua. Kun pitkään jähmettyneet tunteet tulevat hiljalleen kohdatuksi, se on kuin seisova vesi sisälläsi alkaisi jälleen virrata. Matkalla on paljon patoja, mutta yksi kerrallaan ne on mahdollista murtaa.
Mitä sitten todellisuudessa kohtaat, kun opettelet tuntemaan? Kohtaat oman itsesi luoden tunteillesi tietoisesti tilaa ja havaitset sekä tarvittaessa kyseenalaistat omia ajatuksia ja tulkintoja. Nykyihmiset ovat niin tottuneita elämään järjen maailmassa, että tunteiden äärelle on pysähdyttävä ja luotava turvaa.
Tunteet tarvitsevat tietoisesti luotua tilaa erityisesti silloin, kun olet liiaksi uppoutunut oman mielesi syövereihin ja kompastunut omaan yliajattelun kehään. Tunteet saattavat silloin tuntua erityisen turvattomilta kohdata. Ahdistuneisuus voi olla merkki tästä.
Hassua kyllä, liiallinen ajatuksiin uppoutuminen voi eristää sinua tunteista ja kehoyhteydestä. Järkeily voi olla haitallinen defenssi, jonka avulla torjut todellisia tunteitasi. Jos sinulla on taipumusta aina selitellä tunteitasi itselle tai muille, voi se olla merkki liiallisesta järkeilystä ja ylianalysoinnista.
Joskus tunteet ja reaktiot kumpuavat niin kaukaa menneisyydestä, että emme edes tietoisella mielellä muista niiden alkuperää. Keho muistaa kuitenkin aina, sillä se on “toinen alitajuntamme”, johon elämänkokemukset tallentuvat. Keholla on uskomaton kyky säilyttää ja kantaa asioita, joita psyyke pyrkii torjumaan. Traumat ovat yksi esimerkki tästä. Selittämättömän voimakkaat triggerit johdattelevat meitä sisäisten haavojemme äärelle.
Mikä on kehomieliyhteyden merkitys uupumuksesta toipumisessa? Vielä joitakin vuosia sitten jopa lääketiede erotti visusti kehon ja mielen toisistaan. Nykyään tietoisuus on onneksi lisääntynyt ja vähitellen ihmisyyttä ymmärretään enemmän moniulotteisesti ja kokonaisvaltaisesti. Keho ja mieli ovat koko ajan yhtä. Niiden jakaminen erillisiksi toisistaan on mielestäni jossain määrin keinotekoista.
Ajatukset, tunteet ja keholliset kokemukset ovat jatkuvassa katkeamattomassa vuorovaikutuksessa sekä biologisesti että henkisesti. Stressi on tästä oiva esimerkki: mielen ollessa kuormittunut myös keho muuttuu jäykäksi, kireäksi ja ylivirittyneeksi. Rentouttamalla mieltä kehokin rentoutuu ja toisinpäin.
Uupuminen voi olla uusi mahdollisuus opetella omia rajoja: kun olet kerran (tai kenties useamminkin kuten minä) jo ylittänyt omat jaksamisen ja sietokyvyn rajat, alat herkemmin huomata kehomielen hienovaraiset varoitusmerkit. Sisäiset hälytyskellosi soivat herkemmin ja osaat painaa jarrua jo ennen kuilun reunaa. Opit olemaan rehellisempi itsellesi ja muille sekä ihannetilanteessa kommunikoimaan omista tarpeista avoimesti.
Ilman säännöllistä pysähtymistä itsensä äärelle voi olla vaikeaa havaita uupumisen merkkejä, mikäli olet sujuvasti tottunut ohittamaan todellisia tarpeitasi. Ole siis kärsivällinen ja myötätuntoinen itsesi suhteen. Rajojen ylittämistä käytännössä on esimerkiksi omien perustarpeiden ohittaminen: suoritat, vaikka tarvitset lepoa.
On tärkeää oppia tunnistamaan oma todellinen vastuu sekä vaikutusmahdollisuudet. Kun tunnet voimattomuutta, voit esimerkiksi kysyä itseltäsi: “mihin voin tässä hetkessä vaikuttaa?” Muita ihmisiä et voi koskaan muuttaa, vaan ainoastaan omaa itseäsi ja suhtautumistasi. Joskus suurinta rakkautta on hyväksyä, antaa anteeksi ja päästää irti…
Toisinaan vastuunotto voi tarkoittaa irtipäästämistä myrkyllisestä ympäristöstä, ihmissuhteesta tai työpaikasta. Se on terveellä tavalla itsensä puolelle asettumista ja uhrin asemasta irrottautumista. Vaikka valinta tekisi hetken kipeää, tiedät, että se on välttämätöntä oman hyvinvointisi kannalta. Pitkässä juoksussa tämä vahvistaa omanarvontuntoa ja pystyvyyden kokemusta. Kun oivallat omat vaikutusmahdollisuudet, löydät itsestäsi uudenlaisen pystyvyyden kokemuksen. Se tuo sinulle toivon kipinän ja voimaantumisen tunteen.
Olen havainnut asiakastyössäni, että edellytyksenä uupumisesta toipumiselle on aina se, että opit kuuntelemaan itseäsi ja tarpeitasi herkemmin ja vastaamaan niihin rohkeammin. Tunnetaitojen opettelu on siksi niin tärkeää, koska käytännössä tunteet ovat aina viestejä tarpeistamme. Tunteiden jähmettäminen tarkoittaa vertauskuvallisesti yhteyden katkaisemista omaan inhimilliseen ja haavoittuvaan puoleen. Siitä ei koskaan seuraa mitään hyvää.
Toipumisen matka tarkoittaa itseymmärryksen ja tunnetaitojen vahvistamista eli itsetuntemuksen lisääntymistä sekä tietoisuustaitojen opettelua. Se on uudenlaisen yhteyden luomista oman sisimmän kanssa ja tiedostamattomien haitallisten rajoitteiden purkamista. Toipuminen on omien henkisten ääriviivojen piirtämistä uudelleen.
Tässä vielä muutamia vinkkejä kehomieliyhteyden vahvistamiseen käytännössä:
Päivittäinen lyhyt pysähtymishetki kuten hengitys- tai rentoutusharjoitus, mindfulness tai meditaatio
”Miten voin tänään?”-kysymyksen esittämistä itselle tai kehoskannaus-harjoitus
Liikkumista oman kehon ehdoilla lempeästi sekä tarvittavan levon sallimista
Jatkuvasta suorittamisesta ja itsensä kurittamisesta luopumista ja velvollisuuksien karsimista
Intuitiivisempaa syömistä: ”mitä ravintoa kehoni tarvitsee?”
Älypuhelinpaasto ja keskittyminen läsnäoloon. Jatkuva puhelimen vilkuilu vie huomion pois itsestä ja voi olla tiedostamaton keino torjua tunteita
Itselleen hyvien asioiden ja nautinnon sallimista
Jonkun uuden hyvän ja helpon rutiinin ottamista arkeen
Itselle toimivan kehollisen hoitomenetelmän löytymistä
Tunteiden validointia ja kokemista kehollisesti sekä sanoittamista muille
Terapiatyöskentelyä tai tunnetaito-ohjausta yksin tai ryhmässä
Ihan alkuun: se, että etsii ja haluaa kumppania ei tarkoita, etteikö samaan aikaan voisi olla omassa voimassaan. Ne eivät tietenkään sulje toisiaan pois.
Olen havainnut työssäni ja elämässä sekä lukemattomien naisten kanssa että itsessäni, että kun elämässä olisi ollut aika määrätietoisemmin kulkea kohti unelmia ja kohdata niihin liittyviä pelkoja, tuleekin hakeutuneeksi romantillisiin kuvioihin.
Usein ulkoistamme omia, tutkimattomia tai löytämättömiä puolia toisiin ihmisiin. Eli projisoimme kaipaamiamme tai väistämiämme juttuja, omia huomaamattomia ominaisuuksia tai haavojamme ystäviin, kumppaneihin, kollegoihin, esimiehiin, lapsiin.
Naisten kohdalla suhteessa miehiin tämä voi tarkoittaa, että etsii kumppanista tukijaa, vahvaa, turvallista, luotettavaa, emotionaalisesti läsnäolevaa tukipilaria. Kaikki tämä on tosi jees ja sitä todellakin saa kokea kumppanuuksissa ja ystävyydessä. Mutta usein halu tulee haavasta, jossa näitä asioita ei ole saanut omalta isältään eikä ole eheyttänyt vielä tuota haavaa löytämällä noita asioita itsestään. Projisoimme vaille jäämisen haavat toisiin ihmisiin ja etsimme täytettä sille, mikä meissä ei vielä ole täyttynyt.
Haemme kumppanilta (tai ystäviltä) todistetta sille, että olemme rakastettavia, arvokkaita ja turvassa ja että sydänjuttumme ovat ihan jees. Jos emme ole oppineet antamaan näitä juttuja myös itse itsellemme, olemme tosi riippuvaisia. Meissä hakeutuu ihmissuhteisiin silloin haavoittunut lapsi, ei aikuinen. Sysäämme toisen päälle kohtaamattomat tunteemme, epävarmuutemme, häpeämme ja haavoitetun luottamuksemme.
Se on toiselle vähän raskas taakka kantaa; ei kumppaniemme eikä ystäviemme tehtävä. Ihmissuhteiden dynamiikka menee heti vähän epätasapainoiseen luiskaan, kun emme ota vastuuta tunteistamme ja tarpeistamme. Fakta hommeli on kuitenkin se, että moni meistä ei ole saanut mallia ja oppia siitä, kuinka oma voima löytyy. Meissä ei ole mitään vikaa emmekä tahallisesti halua olla läheisriippuvaisia tai varsinkaan taakkoja kellekään. Usein tarvitsisimme tosi hyvää, akkuraattia tietoa siitä mitä ja jeesaajan apua siihen miten.
Parhaimmillaan läheisemme voivat tukea meitä (ja käydä läpi omaa eheytymisreissuaan), kun löydämme voimaamme ja kohtaamme haavojamme, mutta heidän tehtävänsä ei ole rakastaa meitä puolestamme. Se on oma tehtävämme, ja vain siten löydämme voimamme. Se maskuuliinienergia, jonka projisoimme miehiin (mutta usein myös naispuolisiin ystäviin) on usein rohkeutta, päättäväisyyttä, selkeyttä, suoruutta, rajaamista – eli turvaa.
Kun emme ole itse vielä opetelleet noita asioita itsessämme, meissä herkästi herää haavoittunut feminiininen suhteessa läheisiimme; altavastaaja, se joka asettuu puolustuskannalle, joka kokee tarvetta suojata itseään ja joka pelkää tulevansa tallotuksi, kritisoiduksi ja kokee olevansa riittämätön. Saatamme huomaamattamme alkaa emotionaalisesti manipuoloida toista lähtemällä kilpailemaan siitä, kumpi on kärsinyt enemmän eli kuka on suurempi uhri tai tekeytymällä heikoksi, epävarmaksi ja pelokkaaksi. Sitten olisi toisen tehtävä pelastaa meidät, lohduttaa ja kannustaa ja vakuuttaa arvoamme. Mutta ei kannettu vesi kaivossa pysy. Mikään määrä vakuuttelua ja lohduttelua ei koskaan riitä, ellemme opi ottamaan noita asioita vastaan itseltämme, ala eheytyä läheisriippuvuudesta.
Saamme saada noita asioita myös toisten kanssa, mutta opimme oikeasti vastaanottamaan niitä, kun yhteys omaan maskuliinienergiaan vahvistuu. Voimme itse oppia luomaan turvaa itsellemme, pysymään yhteydessä tarpeisiimme ja opetella ilmaisemaan rajojamme. Silloin opimme ilmentämään sisäisyyttämme ja ajatuksiamme rehellisesti ja oma-aloitteisesti toisille, ja kannustamaan itseämme eteenpäin. Tämä kaikki eheyttää todella voimakkaasti niitä epävarmuuden ja riittämättömyyden tunteita, joita toivoisimme (huomaamattamme) toisten liennyttävän.
Kun oma voima alkaa löytyä myös rakkaus voi syventyä, koska meidän ei tarvitse hylätä itseämme ja tarpeitamme saadaksemme toisilta turvaa. Opimme rajaamaan, antamaan ja vastaanottamaan, ja avaudumme säkenöimään syvemmin omassa naiseudessamme.
Katso videolta lisää, mitä oman voimansa (tai voimattomuutensa) projisoiminen toisiin – ja mitä tapahtuu, kun sen löytää itsestään.
Kuva: Unsplash.com
Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.
Korttipakat OSTA 3 MAKSA 2
BookBeat tarjous koodilla: hidastaelamaa60 👉 kuuntele maksutta 60 päivää – palaaville ja uusille BookBeat-asiakkaille
