Ongelmien ja erimielisyyksien syy ihmissuhteissamme on usein omissa odotuksissamme. Odotukset, tarpeet ja toiveet, jotka eivät sitten toteudukaan, aiheuttavat väistämättä pettymyksiä, joilta kukaan meistä ei voi suhteissaan välttyä. Etenkin parisuhteessa odotamme kumppanimme tarjoavan meille kaiken kaipaamamme ja mieluiten vielä enemmän.
Sellaista kumppania ei maa päällään kanna, joka pystyisi vastaamaan reippaasti ylimitoitettuihin odotuksiimme ja huolehtimaan kaikista tarpeistamme ja toiveistamme kaikilla elämänalueilla. Asetamme riman yltämättömiin korkeuksiin unohtaen, että emme itsekään pysty tarjoamaan likikään kaikkea, mitä kumppanimme kaipaa ja tarvitsee.
Usein emme edes ilmaise toiveitamme, vaan odotamme kumppanilla olevan maagisia kykyjä, joiden avulla hän osaisi lukea ajatuksemme.
Meillä on myös kummallinen ajatus siitä, ettei mikään toisessa ihmisessä, hänen ajatuksissaan, tavoissaan tai tekemisissään saisi koskaan ärsyttää meitä. Ärsyyntyminen on ikioma tunteemme ja sen syynä on se, ettei toinen ajattele, tunne, reagoi ja toimi niin kuin me haluaisimme hänen toimivan. Ja taas me olemme niin pettyneitä.
Joillakin kumppaniinsa pettyneillä ja sen vuoksi eronneilla on tarve hakeutua nopeasti uuteen suhteeseen uusin tai paremminkin samoin vanhoin odotuksin ja toivein. Uusi suhde saattaa tuntua aluksi autuaalta, koska kummallekaan ei vielä ole ehtinyt kertyä yhteisten menneiden tapahtumien ja pettymysten painolastia.
Usein käy kuitenkin niin, että ongelmat eivät poistukaan kumppania vaihtamalla, sillä itseään ei voi vaihtaa. Samat omat odotukset tuottavat jälleen pettymyksen ja uusi suhde näyttäytyy samanlaisena kuin ne kaikki entisetkin – samat pettymykset, syyttelyt ja suuttumukset.
Yksikään ihmissuhde ei ole sitä, mitä siltä odotamme, sehän olisi jopa yllätyksetöntä ja tylsää. Kuten juuri tanssikurssilla jotenkuten oppimassani kuviohumpassa seuraajaa kehotettiin olemaan välillä tottelematta viejää ja tekemään omia yllätyskuvioitaan, kunhan askeleet pysyvät yhteisessä rytmissä, ovat hyväntahtoiset yllätyskuviot suhteissakin piristäviä.
On viisasta luopua omista odotuksista ja vaatimuksista ja nähdä se rikkautena, ettei toinen ole sellainen kuin haluaisimme hänen olevan eikä hän aina toimi, kuten haluaisimme hänen toimivan.
Emme myöskään voi pakottaa kumppaniamme pitämään meistä tai rakastamaan meitä haluamallamme tavalla. Kun emme aseta toista ihmistä kohtaan odotuksia, meidän ei myöskään tarvitse pettyä.
Yksinkertaista, mutta monimutkaista?
Pettymykset ovat olennainen ja ohittamaton osa parisuhdetta. Tunneturvallinen suhde opettaa meitä kohtaamaan pettymyksiä yhteyttä toisiimme kadottamatta. Se opettaa meitä myös sietämään pettymysten tuottamista, sillä kukaan ei siltäkään voi välttyä, ellei sitten taivu tahdottomaksi miellyttäjäksi.
Kysyimme Facebookissa ja Instagramissa mainosyhteistyössä Ravintorenkaan kanssa, mitä metsän antimia olet oppinut hyödyntämään – ja kuka sen sinulle opetti? Mitä metsä merkitsee sinulle ympäristönä – ja kuka vei sinua lapsena metsään?
PS. 🌲 Karin Havupuu-uutejuoman 50-vuotisjuhlavuoden kunniaksi saat -25% Karin Havupuu-uutejuomista koodilla HIDASTA25 osoitteesta pinena.fi
Samaistutko näihin metsämuistoihin?
”Äidin äiti ja äiti veivät nuorempana metsään sienestämään ja marjastamaan. Äidin äiti teki maailman parasta vadelmamehua, ja aina oli kotona ja mummulassa itse tehtyä hilloa lettujen kanssa. Pienenä en pitänyt sienistä, mutta iän myötä olen oppinut niistäkin pitämään.
Nykyään mehustan, hilloan ja pakastan marjoja ja sieniä riittää pakkasessa ympäri vuoden. Sienistä teen sienipiirakkaa, kastiketta, keittoa ja joskus lisään omelettejen täytteeksikin. Kyllä ne sieltä äidin puolelta on opittu
Sieniä olen opetellut itse tunnistamaan pikku hiljaa. Mökillä on syksyisin aina ensimmäisenä tarkistettava sienipaikat. Luonto on tärkeä ja siellä tulee liikuttua muutenkin.”
***
”Vanhempien kanssa käytiin lapsena paljonkin luonnossa, poimittiin marjoja ja istutettiin uutta mettääkin. Muut keräsivät sieniä, minulle ne ei maistuneet. Veljen kanssa leekattiin oksien ja purojen kanssa, talvisin hiihettiin hankikannolla ja muutenkin.
Tärkeä oppi oli sekin, että roskia ei metsään jätetty vaan opetettiin jo tuolloin keräämäänkin, jos muitten jättäminä tai tuulen tuomina jotakin luonnosta löytyi. Maalta kun olen kotoisin, oli luontevaa olla luonnossa muutenkin ja aikuisena luonto tuntuu kuin toiselta kodilta.
Luonnossa sielu ja keho lepää. Äitimaan avulla saa maadotuttua ja hyvä mieli näkyy sisäisenä ja ulkoisena hymynä päiväkausia luonnossa käynnin jälkeenkin. Aloin itse selvitellä aikuisena villiyrttien merkitystä syvemmin ja monia erilaisia tuleekin kerättyä kuivumaan, pakkaseen ja jotakin öljyksikin työstäen.”
***
”Äiti ja isä ovat opettaneet arvostamaan metsän marjasatoa, ovat poimineet vuosien varrella tuhansia litroja marjoja, niistä olemme saaneet nauttia yllin kyllin. Nyt heistä ei enää ole marjastajiksi, joten mieli tekee jatkaa hyvää perinnettä.”
***
”Kaikki ruuaksi kelpaava on aina kerätty tarkasti talteen. Kaunein oppi on kuitenkin se, että paras kirveenvarsi tulee linnun laulupuusta.”
***
”Pappa vei lapsena metsään. Varsinkin talvisin oli mahtavaa kun rinkkaan pakattiin mukaan myös lämmin mehu, makkara, nuotiotarvikkeet. Mahlan keruun opetti myös. Ukki puolestaan opetti sienestämään. Hänen jalanjäljissä tuli opeteltua ne ”salaiset paikat”. Isoisomamman kanssa opeteltiin marjastamaan. Myös saniaisten juuret ja ketunleivät tulivat tutuiksi. Näitä oppeja kannan sydämessäni aina ja heitä on kiittäminen siitä, että metsä on mulle toinen koti. Itse aikuisena opetellut lisää ja omien lasten kanssa tehnyt samoja juttuja.”
***
”Vanhempien kanssa teimme sieni- ja marjaretkiä. Parasta olivat silloin eväiden syönti. Nykyään olen himosienestäjä. Myös marjastus on ihanaa. Metsässä sielu lepää. Samalla saa herkkuja talven varalle ja kuntokin kasvaa.”
***
”Lapsena metsä oli leikkipaikkani, vietin tunteja metsässä ja kuvittelin sinne peikkoja ja keijukaisia sekä vanha puu oli minun isovanhempani, sillä en ole eläessäni heti tavannut, niin kuvittelin sellaiset itse. Äiti opetti marjastamisen ja isä sienestäminen, joten olen oppinut myös metsän tärkeyden ravinnon kannalta sekä mahlaa keväisin koivusta.”
***
”Käytiin mummoni kanssa puolukassa kun olin pieni. Istuin mummon fillarin kyydissä ja niin mentiin metsään. Myöhemmin kun olin alakouluikäinen käytiin vanhempieni ja siskojeni kanssa mustikassa. Yövyttiin teltassa meren rannalla. Meillä ei kerätty sieniä. Aikuisena mökkeilin saaressa ja keräsin omien lasteni kanssa mustikoita. Opin myös sienestyksen. Nyt eläkeiässä kerään edelleen mustikkaa ja puolukkaa nykyisen mökkipaikan lähimetsistä sekä vadelmaa hakkuualueilta. Sienistä kanttarelleja, suppiksia ja rouskuja joita myös suolaan. Hortoiluna ainoastaan nokkosta jota kuivaan.”
***
”Savossa 80-luvulla lapsuudenkesinä keräilin heinään äidille metsämansikoita ja pikkusiskon kanssa keräsimme mustikoita siniseen emalikuppiin ja menimme maitolaiturille leikkimään. ”Leikimme köyhiä” ja söimme säästeliäästi yksi marja kerrallaan. Mustikkamaitoa teimme mökillä. Ketunleipiä eli käenkaalia popsimme myös. Ne olivat kivankirpeitä. Vadelmiakin tuli poimittua kunnes kerran astuin maa-ampiaispesään.
Vantaan lähiölapsille oli kivaa olla vaihtelun vuoksi korvessa, polskia puhtaassa pikkujärvessä ja nauttia luonnosta. Kotinurkilla nimesin lähimetsämme Jäätelömaaksi, jonne pääsi kun ohitti tietyn puun ja avasi siitä ”avaimella” tien Jäätelömaahan. Meillä oli maja siellä ja hautasimme Sanna-sammakon sammalikkoon. Puissa tuli kiipeiltyä ja lauleskeltua kallioilla kesäiltoina.
***
”Lapsena leikin paljon ystävieni kanssa lähimetsässä, siellä oli ne parhaat leikit ja mielikuvitus laukkasi villisti! Ketunleipiä napsittiin suuhun, kun vastaan tuli. Äiti ja mummi vievät minut sienestämään ja marjaan. Sienestäminen on todella tärkeää ja niin voimaannuttavaa minulle! Lahjoitan saaliistani myös ystävilleni ja sukulaisille. Seuraan säätä ja olen huolestunut, jos ei sada tarpeeksi sienisatoa ajatellen. Suolaan sieniä ja pakastan.
Metsän tuoksu…aaah! Niin ihana! Linnut ja muut metsän asukit, niitä seurailen mielenkiinnolla. Marjastuksessa parasta oli eväiden syöminen lapsena. Niinpä ostankin marjat tuttaviltani, kun se ei ole lähellekään niin mielekästä kuin kanttarellijahti! Pakastan, mehustan ja keittelen hilloja. Kellarissa käynti on kuin ylläri, löytyy vielä yksi purkki herkkuja!
Keväällä on parasta, kun voi poimia Vuohenputkea, nokkosta ja horsmaa! Niistä teen ihanan piirakat ja tarjoan muillekin! Lähimetsä on minun oma Narnia, mikrokosmos ja eskapismia parhaimmillaan! Come the Spring!”
***
”Kuljin vuosikausia vanhempieni mukana luonnossa ympäri Suomea. Keräsimme sieniä ja marjoja, maalla sijaitsevan mökkimetsän kääpiä ja kuusenkerkkiä, joista keittelimme siirappia. Vanhempani olivat jo kauan aikaa sitten tietoisia luonnon ihmisille antamista erilaisista lääkinnällisistä mahdollisuuksista. Opin myös sen, miten selvitä ilman mukana kannettua ruokaa useiden päivien vaelluksilla. Samoja taitoja olen siirtänyt pojalleni, joka todella tuntee luonnon antamat mahdollisuudet sekä kykenee löytämään ravintoa luonnosta käymättä kaupan kautta…”
Mistä tunnistaa hyvän ihmissuhteen? Sellaisen, jossa molemmat tuntevat aitoa yhteyttä toiseen ja kokevat, että tässä on hyvä olla – riippumatta siitä, oliko kyseessä ystävyys, parisuhde, työyhteisö tai vaikka harrastuskaveri.
Moni ehkä vastaa, että toimiva kommunikaatio, molemminpuolinen kunnioitus tai yhteiset arvot. Ja ne ovatkin todella tärkeitä, mutta eräs vielä tärkeämpi asia jää sanomatta: yhteenkuuluvuuden tunne, molempien yhteinen tunne siitä, että me ollaan me.
Tällaisten erityisen tärkeiden ihmissuhteiden voimasta kirjoittaa valmentaja ja kirjailija Eija Hinkkala uusimassa kirjassaan Syvennä ihmissuhteitasi, muuta elämäsi (Bazar/Hidasta elämää, 2025). Tämä teksti perustuu kirjaan.
Eija Hinkkala
Tunne siitä, että saan olla oma itseni
Yhteenkuuluvuus on tunne, jota ei voi teeskennellä. Se ei synny mallikelpoisesta käytöksestä tai häikäisevistä keskustelutaidoista. Siihen ei vaadita, että kaikki sujuu aina hienosti ja että asioista ollaan samaa mieltä.
Yhteenkuuluvuuden tunne syntyy siitä, että ihminen saa olla oma aito itsensä ilman, että tarvitsee esittää jotain tai olla varma siitä, että oma oleminen näyttää ”hyvältä” ulospäin. Yhteenkuuluvuudessa on kyse siitä, että voin luottaa, että minut hyväksytään juuri tällaisena ja että toinen ihminen näkee ja kuulee minut.
Yhteenkuuluvuuden tunne on niin tärkeä, että se on yksi merkittävimmistä hyvinvoinnin lähteistä ihmisen elämässä. Kun koen yhteenkuuluvuutta jonkun kanssa, se lisää elinvoimaa, tuo iloa elämään ja vahvistaa kokemusta siitä, että elämällä on todella merkitystä.
Syvät suhteet, syvät tunteet
Tärkeintä hyvissä ja syvissä ihmissuhteissa ei ole riidattomuus tai pelkästään myönteisten tunteiden kokeminen, vaan osapuolten kyky kulkea vaikeidenkin tunteiden läpi yhdessä.
Yhteenkuuluvuus ei tarkoita pelkkää ihanaa harmoniaa. Siihen kuuluu myös se, että uskallamme kohdata ja käsitellä toistemme loukkaukset, ristiriidat ja kipupisteet, ja että olemme valmiita korjaamaan rikkonaisuutta yhdessä. Syvissäkin suhteissa ihminen satuttaa joskus toista, mutta juuri syvyyden ja yhteenkuuluvuuden vuoksi niissä myös pysytään ja niitä vaalitaan.
Ehkä tästä syystä juuri syvien suhteiden katkeaminen sattuu eniten. Mitä vahvempi yhteenkuuluvuuden kokemus on, sitä kivuliaampaa on menettää se. Tämä korostuu erityisesti silloin, jos suhteen katkeaminen ei ole omassa hallinnassa. Pinnalliset suhteet tunnistaa usein siitä, että ne katoavat jälkiä jättämättä.
Ihmisten keskellä yksin
On mahdollista tuntea itsensä yksinäiseksi, vaikka ympärillä olisi paljon ihmisiä tai vaikka olisi parisuhdekin. Suurikaan määrä ystäviä ja tuttavia ei riitä, jos kokemus syvästä yhteydestä ja me-hengestä puuttuu.
Ihminen voi tuntea olevansa niin ulkopuolinen porukan keskellä, että olo on yksinäisempi muiden kanssa kuin todella yksin ollessaan. Juuri siksi ystävien ja tuttavien määrän sijaan kannattaa kiinnittää huomiota laatuun: onko minulla joku ihminen, jonka kanssa voin jakaa aidosti sen, mitä minussa tapahtuu?
Kohti syvempää yhteyttä
Yhteenkuuluvuuden tunne on hyvä ihmissuhteen laadun mittari. Sen voimakkuus kertoo, kuinka hyvin voimme suhteessa ja antaa osviittaa siitäkin, miltä suhteen katkeaminen tuntuisi.
Kaikkiin ihmissuhteisiin ei voi eikä tarvitse syntyä syvää yhteyttä, mutta yksikin vahva tunneside voi kantaa pitkälle. Syvät ihmissuhteet ovat arvokas voimavara, joka kantaa meitä niin ystävyydessä, parisuhteissa kuin työpaikalla.
Syvyyttä ihmissuhteisiin ei voi synnyttää väkisin, mutta yhteyden ja yhteenkuuluvuuden edellytyksiä voi vaalia läsnäololla, rehellisyydellä, kuuntelemisella sekä halulla korjata rikkoutunutta. Kun uskallamme tulla näkyviksi toisillemme, syntyy jotakin sellaista, mikä ei katoa – ja kestää vaikeatkin ajat.
Kirja auttaa tunnistamaan ja vähentämään haasteita ja ongelmia ihmissuhteissasi – mutta ennen kaikkea lisäämään niihin iloa, onnea ja yhteenkuuluvuutta vahvistavia asioita. Kirjan ajatukset auttavat kaikkissa aikuisten välisissä ihmissuhteissa, kuten työ- ja harrastusporukoissa, johtajien, esihenkilöiden ja työntekijöiden kanssa, ystävyyssuhteissa ja parisuhteissa.
Olen aina pitänyt lapsiin liittyviä asioita narsistisen kaltoinkohtelun ympärillä yhtenä vaikeimpana asiana.
Lapset ovat viattomia ja niin niin rakkaita ja he joutuvat valitettavan usein kokemaan samankaltaisia asioita narsistisen ihmisen rinnalla kuin me aikuisetkin.
Lapsilla ei aina ole sanoja kuvaamaan kokemuksiaan ja tunteitaan ja he joutuvat joskus vasten tahtoaan olemaan narsistisen ihmisen/vanhemman luona.
Saako lapselle puhua vaikeista tapahtumista?
Vanhemmat miettivät hyvin usein onko lapselle sopivaa puhua narsistisesta kaltoinkohtelusta tai väkivallasta jota kotona, aikuisten parisuhteessa ja/tai lapsiin kohdistuen tapahtuu.
Tähän selkeä vastaus on: kyllä!
Narsistisesta kaltoinkohtelusta/väkivallasta puhuminen ei ole toisen vanhemman haukkumista vaan niiden tosiasioiden esiin nostamista, joita lapsikin on joutunut kohtaamaan.
Tässä viisi ohjettani kuinka voit puhua lapselle narsistisesta kaltoinkohtelusta ja lähisuhdeväkivallasta:
1. Lupa puhua
Ensinnäkin siis muista, että näistäkin asioista saa, voi ja kannattaa puhua.
Et mollaa tai hauku toista vanhempaa, jos otat esiin asian mitä lapsi on joutunut kokemaan tai näkemään, vaan opetat mm. oikean ja väärän eroa ja sanoitat tapahtunutta.
Älä vaikene tapahtuneista, varsinkaan väkivallasta vain siksi, että yleinen ohje on: toista vanhempaa ei saa haukkua lapselle. Tässä ei ole kyse siitä.
2. Sanat ja termit
Puhuessasi lapselle ota aina huomioon hänen ikä ja kehitystaso.
Kertoessasi esimerkiksi manipuloinnista kerro jokin vertauskuvallinen esimerkki, jotta lapsi ymmärtää paremmin mitä manipulointi tarkoittaa.
Narsismi -termiä ei välttämättä tarvitse käyttää, vaan voit kuvata sitä sanoilla: haitallisesti itsekäs, ajattelee vain itseään, on tosi ilkeä, ei välitä muista, huijjaa, valehtelee, tekee toisille pahaa jne.
3. Oikea hetki
Oikea hetki narsistisesta kaltoinkohtelusta ja väkivallasta puhumiseen on nyt.
Asiaa ei kannata pitkittää, koska ongelmat eivät poistu pitkittämällä vaan usein päinvastoin.
Valitse keskusteluun kuitenkin rauhallinen ja mukava hetki, esimerkiksi automatka tai kävelylenkki. Älä kuitenkaan pakota lasta keskustelemaan. Voit antaa lapsen valita jutellaanko nyt vai aamulla.
4. Kerro mikä on oikein ja mikä väärin
Lapsen on ensisijaisen tärkeää saada asioihin muunkin, kuin narsistisen ihmisen näkökulma.
Tehtäväsi on opettaa lapselle mikä on oikein ja mikä väärin ja jos lapsi joutuu näkemään/kokemaan narsistista kaltoinkohtelua nousee moraalikasvatus vielä tärkeämpään asemaan.
5. Lohduta ja anna turvaa
Muista aina kertoa lapselle, ettei narsistinen kaltoinkohtelu ja väkivalta ole missään nimessä eikä koskaan lapsen syy. Lapsen on hyvin tärkeä saada kuulla tämä, koska narsistinen vanhempi voi syyllistää myös lasta kaikesta.
Kerro lapselle, että olet aina hänen tukena ja teet kaikkesi, jotta kaltoinkohtelu päättyy.
Läsnäolo. Se tunne, kun on samalla aaltopituudella tai taajuudella toisen ihmisen kanssa, on maagista. Kun ollaan samassa tilassa ja todella läsnä, tuntuu olevan nykyään yhä harvinaisempaa.
Kun huomio on yhteisessä asiassa tai yhteisessä tekemisessä, ollaan saman asian äärellä samanaikaisesti. Ehkä koetaan jotain samaa, josta voidaan jutella ja jonka äärellä tehdä elämän aistimuksia. Yhteisten kokemusten jakaminen luo ihmisyyden liimaa, joka saa tuntemaan elämän myös merkitykselliseltä.
Tässä muutama pieni tuunaus tekemisiin, jotta niitä voi tehdä yhdessä – läsnäolevasti:
Ääneen lukeminen toiselle tuo läheisyyden ja kahdenvälisyyden kirjakokemukseen. Läheisen ääni on turvallinen ja rauhoittava. Välillä voi pysähdellä ja keskustella. Jos tuntuu sopivalta, voi laittaa pään toisen rintakehälle ja tuntea myös äänen värinän kehossa. Värinä rauhoittaa mukavasti. Selaa kirjoja TÄSTÄ.
Vinkki! Jos mietit häälahjaa ensi kesän pariskunnalle, hanki kirja ja laita ääneen lukuohje mukaan <3
2. Pelatkaa lautapelejä
Lautapelit tuovat huomion yhteiseen hetkeen, saman kokemuksen äärelle. Parhaimmillaan pöydän ääressä on monta ihmistä kasvotusten. Tunteet liikkuvat pelin edetessä ja välillä rupatellaan niitä-näitä – asioista, joista ei ehkä muutoin olisi tullut juteltua. Selaa pelejä TÄSTÄ.
3. Maalatkaa yhteinen taulu
Yhdessä maalaaminen on hauska projekti. Sen sijaan että päättäisi yksin itse, mitä maalaa, jokainen osallistuja saa tuoda oman näkemyksensä mukaan. Voitte valita teeman (esim.“rakkaus”) tai esimerkiksi omaan kotiin sopivan värimaailman. Tai sitten antakaa vain mennä fiiliksellä: kun maalaa akryyliväreillä canvastaululle, maalit kuivuvat nopasti, joten tauluun saa useita kerroksia: värejä, muotoja, päällekkäisyyttä.
Milloin taulu on sitten valmis? – Siitä on hyvä neuvotella yhdessä.
Parisuhteen päiväkirja tai perheen päiväkirja voi olla kiva tapa pitää muistoja yllä. Päiväkirjaan voi kirjoitella havaintoja elämästä (esim. lintubongauksia, lempiruokia, onnistumisia) tai viestejä toiselle. Millaisia viestejä, kehuja, kiitoksia tai piristyksen sanoja haluaisit kirjoitella muistoksi kirjaan sen sijaan, että viestit katoavat puhelimen syövereihin?
Joskus jälkikäteen kun lukee kirjan viestejä, voi muistaa paremmin ja päästä keskelle arkisia kokemuksia, jotka ovat lopulta elämässä niitä kaikkein arvokkaimpia.
Millaisista aiheista haluaisitte jutella? Mitä ette vielä tiedä toisistanne tai toistenne ajatuksista? Voitte käyttää apuna erilaisia kortteja, jotka auttavat löytämään yllättäviä näkökulmia. Esimerkiksi seuraavat kortit voivat saada aikaan hyviä keskusteluja:
Suomalainen ei ole vain kirjakauppa, vaan paikka, josta löydät aina jotain uutta ja innostavaa, kehittävää ja viihdyttävää – vaihtoehtoja ruutuajalle ja läsnäolevalle elämälle. Vähemmän ruutua, tilalle jotakin oikeaa: lukemista, luovuutta, lautapelejä, uuden oppimista… Kun antaa mahdollisuuden oikeille asioille, ympärille avautuu enemmän elämää.
Onko sinulle tuttu seuraavanlainen kokemus: Haluat irti riippuvuudestasi. Teet itsesi kanssa sopimuksen siitä, että nyt riittää. Löydät irti pääsemiseen hyvät keinot. Hetken aikaa asiat kulkevat kuin unessa: koet, ettet tarvitsevasi riippuvuuttasi, olet ylpeä itsestäsi ja uskot, että et tule enää ikinä palaamaan riippuvuuden helvettiin.
Eräänä päivänä tämä toipumisen auvoisuus tuntuu hyvin kaukaiselta ja vanhat tunteet ja muistot vyöryvät ylitsesi. Niistä hätääntyneenä tartut riippuvuuteesi. Kaikki tuntuu romahtavan. Koet olevasi ihan lähtöpisteessä. Koet olevasi vääränlainen, yksin ja täysi luuseri. Koet häpeää.
Mitä ihmettä tapahtui? Kaiken piti olla niin selkeää.
Heti alkuun on hyvä todeta, että et ole yhtään vääränlainen tai yksin tämän kokemuksesi kanssa. On tärkeää tiedostaa, että toipumisessa on eri vaiheita ja että sinä et ole millään tavalla epäonnistunut.
On ihan normaalia, että alkuun innostut uudesta asiasta varsinkin, kun siihen liittyy suuri elämänmuutos, innostus ja muita positiivisia tunteita. Tässä kohtaa on suhteellisen helppoa lopettaa riippuvainen toiminta Koet kaiken kattavaa helpotusta ja uskot, että nyt homma on hallinnassa.
Kuherruskuukausi
Elät kuherruskuukautta, jossa päätöksesi on vakaa kuin kallio. Olet alkuinnostuksen vietävissä.
Lähes poikkeuksetta seuraa hämmennystä, kun pääsemme seuraavaan toipumisen vaiheeseen. Mitä nyt? Ei tästä ollut mitään puhetta. Miksi kaikki ei soljukaan kuin pissa lautaa pitkin? Miksi tuntuu, kuin laskisin vettä vastatuuleen?
Tuskavaihe
Olet tuskavaiheessa. Siinä koet kipua ja kaipuuta. Ne tunteet, joita riippuvuus piti poissa alkavat nyt paljastua. Koet surua, tyhjyyden tunnetta, ahdistusta, häpeää, vihaa ja muuta epämukavuutta, jonka luulit olevan jo elämästäsi poissa.
Aivosi huutavat dopamiinia. Vanhat tottumukset kolkuttelevat ovella ja monesti ne alkavatkin tässä vaiheessa vaikuttaa järkeviltä ratkaisulta. ”Oli se kyllä erilaista sen alkoholin kanssa. Ei tarvinnut kärvistellä.” Sanonta: ” Vanha helvetti on parempi, kuin tuntematon taivas.”, on tämän vaiheen houkutteleva, joskin usein tiedostamaton, uskomus.
Tämä on se vaihe, jossa retkahdukset tapahtuvat. Tämä johtuu siitä, että vanhojen, riippuvuuden poissa pitämien, tunteiden käsittelyyn ei ole vielä tarpeeksi kykyä tai keinoja. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kannattaa heittää hanskat tiskiin ja astua syrjään toipumisen tieltä.
Tästä vaiheesta voi päästä yli. Tämä on mahdollista hyvin harvoin omin voimin ja yksin. Tässä kohtaa tarvitaan vertaisten tukea. Tarvitaan sinnikkyyttä niiden haastavien tunteiden kokemiseen ja käsittelyyn, jotka alkavat ilmaantua.
Mindfulness-harjoitteet, jotka auttavat haastavien tunteiden ja ajatusten käsittelyssä sekä rakentavat yhteyttä kehoon, ovat nyt äärimmäisen tärkeitä. Saatat tarvita myös ammattilaisen apua esimerkiksi traumatietoisen terapiatyöskentelyn muodossa.
Uudelleenrakennus
Kun pystyy, suostuu ja uskaltaa käymään läpi tämän tuskallisen vaiheen, alkaa löytyä uudenlainen tapa olla itsensä kanssa. Puhutaan uudelleenrakennuksen vaiheesta.
Nyt uudenlaiset selviytymiskeinot alkavat juurtua ja huomaat, että sinulla on kykyä tunnistaa ja käsitellä tunteitasi ilman, että pakenet niitä. Uudelleenrakennuksen vaiheessa tunne-elämän ja riippuvuuden takapakit nähdään osana prosessia. Kysymys ei ole enää epäonnistumisia, vaan oppimisen mahdollisuuksista.
Vakiintuminen ja syvempi kasvu
Näin päästään toipumisen neljännelle tasolle, jossa tapahtuu vakiintuminen ja syvempi kasvu. Tässä kohtaa riippuvuus ei ole enää se, mikä elämäsi hallitsee. Sen sijaan, tunnet vapautta omissa valinnoissasi. Osaat siis tehdä viisaampia valintoja. Uudenlaiset toimintamallit alkavat tuntua hyvin luonnolliselta. Ne tukevat sinun hyvinvointiasi.
Elämäsi ei ole täydellistä, mutta hyväksyt sen. Hyväksyt haasteet osana ihmisen elämää.
Tässä kohtaa voit haluta auttaa muita ihmisiä toipumisen tiellä riippuvuuksista irti pääsemisessä.
Toipumisen tie ei ole siis tuskatonta. Välillä tulee sellaisia kohtia, jotka pitää vaan sinnitellä läpi. Tässä matkalla tarvitaan roppakaupalla itsemyötätuntoa ja asioiden hyväksymistä sellaisena, kuin ne ovat.
6/10 riittää.
(Viitteet: Tähän neljän vaiheen malliin olen mukaillut Judith Hermanin traumasta toipumisen mallia sekä John Fischerin muutoskäyrän oppeja)
Miksi joku ei tervehdi töihin tullessa., vaikka on ilmeistä hänen kuulleen toivotuksen? Vasta kun sanot kolmannen kerran ”huomenta” jo aivan toisen iholla, niin hän vastaa toivotukseen. Sitä on enää mahdotonta väistää. Tilanteessa on jotakin hämmentävää, mutta et ymmärrä mitä. Kyse voi olla passiivisaggressiivisesta käytöksestä, mikä ilmenee monilla taviolla vuorovaikutuksessa, kuten vaitiolona, epäsuorana ilmaisuna, alentavana käytöksenä tai vallan käyttämisenä viivyttelemällä vastauksissa. Passiivisaggressiivisuutta voi olla vaikea hahmottaa niin muissa, kuin itsessä.
Kyse voi olla esimerkiksi esihenkilöstä töissä tai kumppanista kotona, jonka toiminta on epäloogista päivästä riippuen. Tämä malli on voitu oppia lapsuudessa ja takana voi olla pelko hylätyksi tulemisesta. Tällöin ei usein hallita omia tunteita vuorovaikutuksessa. Itse pysähdyin hiljattain tilanteeseen erään ihmisen seurassa, jossa hän hetkellisesti heittäytyi kuuroksi. Tuli tunne pienestä lapsesta, joka toivoo, että hänen perään huudetaan sekä joustaan ja näin hän saisi huomiota. Aluksi oli haastava yhdistää, että tilanteeseen saattaa liittyä aggressiivisuutta.
Voidaan vaikka sanoa, että ”jotkut osaavat kyllä olla itsekkäitä”, mutta samalla viesti kohdennetaan kuulijalle.
Passiivisaggressiivisuuteen liittyy usein myös rivien välistä puhuminen, jolloin tarkoituksena on välttää suora konflikti, mutta samalla ilmaistaan ärtymystä tai kaunaa. Voidaan vaikka sanoa, että ”jotkut osaavat kyllä olla itsekkäitä”, mutta samalla viesti kohdennetaan kuulijalle. Toimivassa vuorovaikutuksessa rivien välistä puhumisesta on myös hyötyä, mutta kirjoitan siitä toisella kertaa.
Passiivisaggressiivinen saattaa tiedostamatta pyrkiä siihen, että hänen ei tarvitse joutua suoraan vastuuseen sanomisistaan. On voitu oppia, että suoraan vihan ilmaiseminen ei ole sallittua ja siitä tulee sanomista: ”Enhän mä niin sanonut”. On vaikea osoittaa kohtaa, missä viha tuli näkyväksi, jos sitä ei ole ilmaista suoraan. Passiivisaggressiivisuudella on monet kasvot ja se voi ilmetä myös itsensä muiden yläpuolelle nostamisena ja jatkuvana neuvomisena, huokailuna, pieninä piikkeinä, silmien pyörittelynä tai voivotteluna. Kaikki tämä vaikuttaa yhteiseen ilmapiiriin ja tutkimuksissa on huomattu, että esimerkiksi työpaikoilla tämä heikentää tuottavuutta.
”Enhän mä niin sanonut.”
Erityisen haastavaa passiivisaggressiivisuudessa on se, että sitä on haastava tunnistaa. Saatamme itse myös käyttäytyä tietämättämme niin ja usein syynä on puuttuva itsetuntemus. Moni passiivisaggressiivinen ei ole tietoinen omista motiiveista ja eikä siksi ole tietoinen omasta vihamielisestä käytöksestä. Joissakin perheissä, työpaikoissa ja kulttuureissa voi olla tapana myös vältellä konflikteja, jolloin tämä piirre jää jälleen tunnistamatta.
Toisinaan passiivisaggressiivinen saattaa olla hämmentynyt, että miksi asiat menevät pieleen, ilmapiiri töissä ei toimi ja ihmiset katoavat ympäriltä, kun yhteys heikkenee. Jos piirrettä ei tunnista itsessä, voi se aiheuttaa hämmennystä.
Moni passiivisaggressiivinen ei ole tietoinen omista motiiveista ja eikä siksi ole tietoinen omasta vihamielisestä käytöksestä.
Passiivisaggressiivisuus on yllättävän yleistä kotona, ystäväpiirissä sekä työpaikoilla, joissa on hierarkioita ja voimakas kilpailuhenkinen kulttuuri. Tällaisessa ympäristössä pelko uralle aiheutetusta haitasta ruokkii epäsuoraa ilmaisua. Kaikkiaan kyse on paljolti selviytymiskeinosta, joka on kehittynyt stressaavista ja uhkaavista tilanteista selviämiseen. On arvoitu, että noin 10-20% väestöstä käyttäytyy passiivisaggressiivisesti.
Passiivisaggressiiviseen vuorovaikutukseen voi olla haastava vastata rakentavasti. Monesti asian esiin nostaminen empaattisesti toimii, ei aina. Empaattisesti ilmaistu ”Oletko vihainen jostain”, ”haluatko sanoa minulle jotakin, mitä en nyt ymmärrä” tai ”onko kaikki hyvin” toimii monesti vaitioloon, silmien pyörittelyyn tai epäsuoraan ilmaisuun.
Nykymaailmassa pelkästään tavallinen arki saattaa olla aika täyttä – asioita joihin reagoida, puhelimen ja sähköpostin ilmoituksia.
Vaikka se ei aina olisi kiireistä, reagoimme ympäristöön jatkuvasti. Ellei satu asumaan keskellä metsää tai luolassa aavikolla, virikkeitä ja huomioitavaa on ympärillä väistämättä. Jos ärsykkeitä, stressiä tai tekemistä taas on pitkäkestoisesti liikaa, voi rauhoittuminen alkaa tuntua vaikealta.
Minulla tällainen ylivirittyneisyys tuntuu kuin jatkuvana valmiustilana — ja sitä se onkin, sillä autonomisen hermoston sympaattinen, eli tekemiseen valmistava haara on aktiivinen ja systeemi on valmiina reagoimaan seuraavaan asiaan. Silloin saattaa jo aamulla tykyttää rintakehässä, tuntua jähmeältä ja stressata, mitä asioita seuraavaksi hoitaa ja missä tahdissa. Viimeistään näistä merkeistä tiedän, että on aika priorisoida hitautta.
Ihmisen hermosto on monimutkainen kokonaisuus, mutta yksinkertaistetusti: tarvitsemme kyllä aktiivisuutta ja tekemistä, mutta yhtä lailla sen vastapainoksi lepoa.
Hermoston kannalta lepo mahdollistuu, kun palautumisesta vastaava hermoston parasympaattinen haara aktivoituu.
Jos kierrokset on välillä kovilla ja rauhoittuminen hankalaa, voi itseään opetella lähestymään lempeydellä ja hermostoa ymmärtäen — jos tekemisen tai virittyneisyyden ”asetus” on ollut itsessä pidempään päällä, tarvitaan myös harjoitusta siihen, että onnistuu laskeutumaan lepäämään.
Lohdullista on, että keho osaa kyllä. Joskus se vain tarvitsee toistoja ja muistutuksia siitä, että yhtä tärkeää kuin tekeminen, on antaa itsensä ja asioiden olla — ja löytää omannäköinen harmonia aktiivisuuden ja olemisen väliltä.
Toisinaan totaalisen levon sijaan hermoston rauhoittamiseksi tarvitaan alkuun liikettä. Yksi ravitseva työkalu tähän on kehon ravistelu.
Kokeile esim tätä: Ota mukava seisoma- tai istuma-asento ja ala ravistella kehoasi. Voit ravistella aluksi käsiäsi ylös ja alas. Sitten ravistele hartioita ja jalkoja. Valitse oma tahti, hitaampi tai nopeampi.
Jos tuntuu hyvältä, voit hyppiä – pääasia, että saat koko kehoasi liikkeelle. Kokeile pitää kehosi harjoituksen aikana mahdollisimman rentona. Ravistelu on luonnollinen lääke, joka auttaa purkamaan virittyneisyyttä ja auttaa hermostoa palautumaan.
Tutki oloasi parin minuutin jälkeen ja anna hengityksen palautua normaaliksi.
2. Kosketus
Vie toinen kämmenesi otsalle lepäämään ja toinen rintakehän päälle. Rentouta hartiat ja huomaa kämmenten kevyt paino. Mitään muuta ei tarvitse tapahtua.
Vapauta sitten otsalla ollut käsi ja vie se vatsan päälle. Viipyile tässä hetki.
Kosketus antaa keholle ja hermostolle rauhoittumisen signaalin. Riippumatta siitä, mitä ympärillä tapahtuu, sinä olet tässä.
3. Aisteihin ja ympäristöön orientoituminen
Anna katseesi vaeltaa tilassa, jossa juuri nyt olet: huomioi ympärillä olevat värit, muodot, esineet ja valo. Sinun ei tarvitse tehdä mitään muuta – anna vain näköaistisi juurruttaa sinut siihen, missä olet juuri nyt.
Omiin aisteihin keskittymällä voi auttaa hermostoa rauhoittumaan. Näköaisti on näistä vahvimpia sekä yksinkertaisimpia työkaluja laskeutua somaattiseen läsnäolon kokemukseen.
4. Keinuttava ja hidas liike
Vie kädet vastakkaisille hartioille tai halausotteeseen kehon ympärille, ja lähde heijailemaan hitaasti puolelta toiselle. Liikkeen ei tarvitse olla laaja, vain muutama sentti riittää. Aivan kuin heijailisit pikkuista vauvaa tai lemmikkiä sylissäsi.
Keinuttava, hidas liike on keholle ja hermostolle lohdullinen ja rauhoittava.
5. Hengitys
Ota mukava asento ja anna seuraavan sisäänhengityksen täyttää keuhkot kahdessa osassa siten, että keuhkot täyttyvät ensimmäisellä siemaisulla noin puolet ja toisella siemaisulla täyteen. Sinun ei tarvitse ylihengittää, vain normaali sisäänhengitys kahdessa osassa riittää.
Puhalla sitten uloshengitys suun kautta pitkänä huokaisuna.
Toista muutaman kerran, jos tuntuu hyvältä.
(Huom. Hermosto on monimutkainen ja yksilöllinen kokonaisuus. Jos sinulla on esim. traumataustaa tai pitkäkestoista uupumusta, pelkkä rauhoittaminen ei välttämättä toimi tai tunnu hyvältä. Tarvittaessa voi kääntyä asiaan erikoistuneen ammattilaisen puoleen.)
Nämä harjoitukset löytyvät Hitaammassa tahdissa -korteista – jos kaipaat lisää yksinkertaisia hermostoa rauhoittavia harjoituksia ja pohdittavaa, tutustu kortteihin TÄÄLLÄ.
”Ensivaikutelmani sinusta oli itsevarma, määrätietoinen, huumorintajuinen, miellyttävä, fiksu, sanavalmis ja energinen nainen, joka pärjää maailmassa ja varmasti osaa homman kuin homman. Tiesin ongelmistasi, mutta en osannut sijoittaa niitä sinuun.”
Näin luki terapeutin kirjeessä, jonka hän kirjoitti minulle muutama kuukausi sen jälkeen, kun olin aloittanut hänen asiakkaanaan. Olin mennyt terapiaan, koska voimavarani olivat lopussa. Olin uupunut.
Terapeutti pohti kirjeessään, voisivatko myös muut ihmiset nähdä minut samalla tavalla kuin hän oli nähnyt. Ihmisenä, jonka ulkokuoresta ei arvaa, että sisällä velloo lamaannuttava väsymys ja selässä roikkuu aivan liian painava kuorma.
Silloin ensimmäistä kertaa ymmärsin: näinhän se oli.
Olin pitkään piiloutunut kovan ja pärjäävän ulkokuoren taakse. Ei siis ihme, jos muut kuvittelivat, ettei mitään ongelmaa ollut. Kaikkihan hoitui niin kuin aiemminkin – työt tulivat tehdyiksi, pyykit pestyiksi, liikuntakin mahtui kalenteriin.
Kukaan ei kuitenkaan nähnyt, minkälaisia asioita sisälläni velloi. Kukaan ei huomannut, että olin uupunut. Kukaan nähnyt, koska en antanut sen näkyä.
Uupumus ei aina näytä uupumukselta
Olemme oppineet uupumuksen näyttävän ja näyttäytyvän tietyllä tavalla.
Olemme oppineet, että uupumus näyttää siltä, ettei jaksa nostaa kättään. Siltä, ettei pääse ylös sängystä. Siltä, että mitään ei enää saa tehdyksi – tiskivuoret notkuvat ja tekemättömien töiden lista kasvaa.
Se voi toki näyttää siltäkin. Mutta ei aina.
Uupumus voi yhtä hyvin piileskellä pinnisteltyjen hymyjen takana. Se voi piiloutua jatkuvasti venyviin työpäiviin. Se voi kätkeytyä viattomiin ”ei tässä mitään, kyllä tää tästä” -heittoihin.
Miksi niin tapahtuu?
Siksi, että yleensä viimeinen asia, jota uupunut haluaa tehdä, on julistaa sitä maailmalle. Kun asian sanoo ääneen, siitä tulee totta. Siksi pärjäävän ihmisen ulkokuoresta pidetään kiinni kaksin käsin. Ettei romahtaisi, ettei kukaan huomaisi, ettei tarvitsisi kertoa kenellekään.
Se on inhimillistä – mutta lopulta todella kuluttavaa.
Mitä voi tehdä?
Heitän ilmoille kaksi ehdotusta:
1. Ole rehellinen itsellesi
Sinnittely, pinnistely ja loputon tsemppaaminen eivät ole ratkaisu. Jos näin olisi, tilanne olisi jo hoitunut pois päiväjärjestyksestä. Ensimmäinen ja tärkein askel on myöntää itselleen, että voimavarat ovat lopussa ja että asialle on tehtävä jotain. Jatkuva sinnittely pitää vain uupumuksen kierrettä yllä.
2. Ole rehellinen muille
Jos sinä olet se, joka aina jaksaa ja pärjää, uskalla kertoa tuntemuksistasi ääneen. Rohkaistu pyytämään apua ja tukea. Niin kauan kuin muut näkevät vain pärjäävän ulkokuoresi, he luottavat siihen, että jos joku jaksaa, se olet sinä.
Jos taas läheisesi, työkaverisi, ystäväsi tai sukulaisesi on se, joka tuntuu aina jaksavan, pärjäävän ja suoriutuvan kaikesta, mitä jos juuri hän onkin se, joka tarvitsee apua ja nähdyksi tulemista?
Joskus ratkaisevin askel voi olla se, kun joku pysähtyy ja kysyy: Miten voit? Mitä elämääsi kuuluu?
Uusien ideoiden ja unelmien äärellä on helppo lamaantua. ”Ei siitä tule mitään.” ”En kuitenkaan onnistu.”
Entä jos ajattelisit toisin? Entä jos onnistutkin?
Luottamus on sitä, että tähyilet mielessäsi pelkoa pidemmälle. Pelko on usein mielen ensimmäinen vastaus kaikkeen, mutta sen takana avautuvat avarammat maisemat. Onnistuminenkin voi tuntua pelottavalta – mutta yleensä erilaisella, kutkuttavalla tavalla…
Opettele kiipeämään pelon kynnyksen yli, vaikka se tapahtuisi haparoiden. Kiität itseäsi myöhemmin siitä, että yritit!
Mitä tekisit nyt, jos luottaisit siihen, että kaikki sujuu hyvin?
Itselleen riittäminenkään ei aina ole helppoa. Saati muille.
Mutta entä jos riitätkin?
Luottamus on sitä, että riität itsellesi myös keskeneräisenä, kipuilevana, jopa rikkinäisenä. Voit olla välillä voimaton tai ihan hajalla. Ihmisyyden polulla on luonnollista keikkua laidalta toiselle (ja joskus humpsahtaa ojaan).
Päästä irti loputtomista vaatimuksista itseäsi kohtaan. Jos hellittäminen tuntuu hankalalta, opettele hyväksymään sekin. Saat riittää itsellesi silloinkin, kun et aivan riitä itsellesi.
Kaikki kiusaaminen työyhteisöissä ei ole näkyvää. Vaikka suuri osa tilanteista jää piiloon, se ei tarkoita, etteikö ikävä ja vähättelevä käytös vaikuttaisi sen kohteeksi joutuneeseen tai etteikö satuttavia tilanteita olisi lainkaan tapahtunut.
Vaikka työpaikkakiusaaminen ei jätä läimäisyn tai potkun kaltaisia näkyviä jälkiä ja mustelmia, on henkisen väkivallan jättämä jälki silti tuntuva ja kipeä. Henkinen väkivalta vaikuttaa psyykkiseen ja fyysiseen terveyteen sekä aiheuttaa monenlaista oireilua. Pahimmillaan vaurioittava tilanne voi aiheuttaa trauman kiusatulle.
Esihenkilöllä on velvollisuus puuttua epäasialliseen käytökseen, ja myös työntekijöillä on velvollisuus ilmoittaa ikävästä kohtelusta. Kumpikaan ei hoida aina velvollisuuttaan.
Yksi syy siihen on, ettei työyhteisö osaa aina tunnistaa tilannetta väkivallaksi. Toinen syy voi olla, että tapahtunutta on vaikea todistaa muille.
Omaa kokemusta on vaikea käsitellä, mikäli muu työyhteisö ei tunnista kiusaamista ja vahvista sitä tapahtuneeksi. Erityisen haastavaa se on, mikäli itse tunnistaa tilanteen, mutta muu työyhteisö ei ota puuttumista tosissaan tai usko kiusaamista tapahtuneen. Tätä käsittelin jo aiemmassa kirjoituksessani.
Huonosti ei voi vain kiusattu, vaan myös työtoveri, joka joutuu todistamaan henkistä väkivaltaa työyhteisössään. Puuttuminen on siis hyvin tärkeää – sekä koko työyhteisön asia.
Vastaa kyselyyn aiheesta
Kirjoitan paraikaa kirjaa työpaikkakiusaamisesta. Bazar julkaisee kirjan Hidasta elämää -kirjasarjassa keväällä 2026.
Kerään kirjaan tarinoita ja kokemuksia henkisen väkivallan kokemuksista työelämässä. Haluaisitko olla yksi vastaajista? Voit myös kertoa kokemuksistasi ilman, että sinun täytyy vielä päättää, haluatko tarinaasi julkaistavaksi. Kyselyyn voit vastata tästä linkistä.
Kokemuksesi voi olla edelleen hyvin satuttava. Tarinasi voi kuitenkin auttaa muita saman kokeneita tai juuri nyt haastavassa tilanteessa olevaa. Jokainen vastaus myös lisää kirjani painavuutta ja tärkeyttä.
Kyselyn vastauksia käsittelen luottamuksellisesti. Pyydän sähköpostiosoitetta, jotta voin varmistaa kertomuksen luotettavuuden. Yhteystietosi ja alkuperäinen tarinasi ovat vain minun tiedossani.
Olen taustaltani työyhteisösovittelija. Edellisen kirjani nimi on Se ei johdu sinusta – Vähättelyn historia työelämässä (Avain 2021). Edistän turvallisempaa työelämää myös päivätyönäni työelämän kehittämispäällikkönä.
Julkaisen anonymisoituja kertomuksia myös sometileilläni LinkedInissä ja Intagramissa nimellä @tiinaemiliakaunisto, mikäli vastaaja on antanut siihen luvan.
Opetan työkseni ja vastaanotolla tunnetaitoja – eli olennaisimpia syvän hyvinvoimisen ja ihmissuhteiden juttuja. Vaikka ”tunnetaidot” sana voi kuulostaa puisevalta, kyse on oikeasti itsensä ja toisten rakastamisen ja hyvin toimivien, aidosti läheisten ja turvallisten ihmissuhteiden olennaisuuksista.
Tunnetaidot eivät ole sama asia kuin tunteiden ajatteleminen, tunneäly tai herkkyys. Tunnetaidot tarkoittavat ihan tiettyjä, opittavissa olevia kykyjä itsensä kanssa ja ihmissuhteissa.
Yksi tavallisimmista tunnehommiin liittyvistä harhaluuloista on, että kun oppii kannattelemaan itseään ja tunnistamaan tunteitaan, pitäisi aina olla zen. Homma ei suinkaan ole niin. Mutta kun oppii esimerkiksi tunnistamaan ja tuntemaan pelkoaan ja tukemaan itseään kun pelottaa tai kun on jokin muu vaikea tunne, ei enää usko tunteen tuottamaan ajatussisältöön. Se on olennaista itsearvostuksen vahvistumisessa – ei enää usko olevansa huono silloin kun tuntuu hankalalta.
Saamme olla peloissamme, mutta samalla alamme luottaa kykyymme luoda itsellemme turvaa ja pyytää apua. Tunnetaitojen kehittyessä vahvistuu luottamus myös siihen, että voimaudumme fiiliksistämme. Kun uskaltaa kohdata pelkojaan, ei enää ohjaudu elämässään pelkojen kautta eli esimerkiksi niin, että väistää menettämisen, torjutuksi tulemisen ja yksinjäämisen pelkojaan ainaiseen miellyttämiseen, suorittamiseen, itsensä sivuuttamiseen, marttyroimiseen ja puhumattomuuteen.
Katso videolta lisää tunteiden kohtaamisesta, häröisten tunteiden kannattelusta ja siitä kuinka kyky olla tunteiden kanssa alkaa mullistaa elämää.
Kuva: Unsplash Alexandra Gorn
Voimauttavat kurssini, terapeuttisen valmennukseni ja parityöskentelyn löydät TÄÄLTÄ.
