Sivu 429 – Hidasta elämää

Kysy psykologilta: Mitä keinoja on oppia eroon katkeruudesta ja kateudesta?

Kysy psykologilta -palstalla psykologi Heli Heiskanen vastaa Hidasta elämää -sivuston lukijoiden kysymyksiin. Voit esittää Helille oman kysymyksesi Hidasta elämää -keskustelupalstalla tässä keskusteluketjussa.

Nimimerkki Irti kaunasta kysyy:

”Olen työstänyt omaa kotoa opittua käyttäytymismallia jo pidempään. Olen 35-vuotias kahden lapsen naimisissa oleva äiti. Äitini on katkera lapsuudessaan kokemista asioista, vaikka ei koskaan niistä avoimesti puhukaan. Sodan jälkeiset traumat painavat edelleen. Isäni on samoin sota ajan jälkeen syntynyt ja varsinkin erilaiset pelot vaivasivat häntä paljon.

Itse olen ollut perusonnellinen. Minulla on kaikki hyvin! Terveet harrastavat lapset, osallistuva mies, oma koti, hyvä työ jne. Silti mieltäni usein vaivaa katkeruus. Katkeruus ja kateus… Miksi välillä kateus toisten ihmisten ”parempaa” elämää kohtaan astuu esiin?

Mitä keinoja on oppia olemaan olematta katkera tai kateellinen? Kun siihen ei järjen mukaan ole mitään tarvetta ja se vain vie turhaa energiaa. Onko jotain harjoitteita, mitä voisi tehdä jotta näistä täysin turhista ajatuksista voisi oppia eroon?”

Helin vastaus:

Kiitos tärkeästä kysymyksestäsi. Hienoa kun olet rohkeasti tarttunut ihmisyyden inhimillisiin varjopuoliin. Kuvaat hyvin sitä, miten traumat ja tunnekuormat voivat siirtyä sukupolvien ketjussa eteenpäin. Kotisi tunneilmasto, jossa äiti on tuntenut katkeruutta ja isä pelkoa, on siirtynyt sinuun – usein aivan solutasolle – vaikkei asioista ääneen puhuttukaan.

Sinun tehtäväsi/mahdollisuutesi on puhdistaa nämä ”jäämät” kehostasi ja mielestäsi. Tässä muutamia ajatuksia ja vinkkejä katkeruudesta ja kateudesta irti pääsemiseksi.

Katkeruuden ja kateuden kasvun paikat

Kateus on usein merkki siitä, ettei ole aivan tyytyväinen elämäänsä ja kaipaa jotakin. Katkeruus puolestaan voi kertoa siitä, että jokin menneisyydessäsi vaatii vielä huomiota ennen kuin voit päästää siitä irti.

Lisäkärsimystä aiheutuu siitä, että katkeruus ja kateus ovat myös egomme rakastamia (solu)myrkkyjä. Egon perusolemukseen kuuluu mm. tyytymättömyys, vertailu ja menneisyyteen takertuminen. Ego kuvittelee että katkeruuden vaaliminen sisällään jotenkin ratkaisee menneisyyden pettymykset tai auttaa kostamaan niille jotka ovat kaltoin kohdelleet.

Todellisuudessahan katkeruus ei suinkaan auta meitä voimaan hyvin, vaan ankkuroi kokijansa mustaan mutaan. Emme pääse vapaasti eteenpäin elämässä ennen kuin päästämme irti menneisyyden rajoittavista kokemuksista, tunteista ja ajatuskaavoista.

Kateus on egon järkytystä siitä, että joku muu onkin parempi kuin se ja ego ei hyväksy mitään muuta kuin voittopallin. Näin ollen kesyttämätön ego saattaa sabotoida onneamme jatkuvasti, koska ainahan löytyy joku parempi johon verrata. Usein tosin tämä kateus heijastetaan toisiin ihmisiin, koska se on niin epämiellyttävää huomata itsessä. Silloin voi näyttää korostetusti siltä, että ”ne muut” ovat niin kateellisia.

Mitä keinoja on päästä irti kaunasta?

Ensimmäinen askel on huomata ja tiedostaa tuntevansa katkeruutta ja/tai kateutta. Niin kauan kuin kiellämme kokevamme tällaisia ”alhaisia” tuntemuksia, niin ne jatkavat haitallista myyräntyötään meiltä piilossa. Tämän askeleen oletkin jo ottanut, hyvä.

Kannattaa seurata sitä, mistä asioista olet kateellinen toisille. Kysy sitten itseltäsi, haluaisitko niitä asioita elämääsi ja jos haluat, niin mitä aiot tehdä asian eteen. On myös hyvä käydä läpi katkeruutta ja kateutta synnyttäneet menneisyyden kokemukset ja niihin liittyvät tunteet esim. kirjoittamalla tai ammattilaisen kanssa, jotta on valmis luopumaan niistä. Energiahoito puolestaan auttaa puhdistamaan tunteita ja kokemuksia energiaolemuksesi kautta.

Tietoinen läsnäolo tunteiden kesyttäjänä

Olennainen osa vapautumista on jokapäiväinen tietoisuustyö eli itsensä avoin ja rehellinen havainnointi sekä läsnäolo tässä hetkessä. Aina kun huomaat tuntevasi katkeruutta tai kateutta, pysähdy kuuntelemaan tätä tunnetta kehossasi ja mielessäsi. Älä taivu egon yritykseen paeta tunnetta muihin ajatuksiin, tekemisiin tai muiden syyttämiseen. Sen sijaan avaa sylisi tunteille, täysin hyväksyvästi ja uteliaisuudella, anna tunteiden olla ja koe ne sellaisina kuin ne ovat.

Näe myös ajatuksesi ja uskomuksesi liittyen kyseisiin tunteisiin. Suhtaudu niihinkin neutraalisti ja mielenkiinnolla. Ja muistuta itseäsi että kyse on vain tunteista ja ajatuksista, ei totuudesta. Tunteet ja ajatukset tulevat ja menevät. Ne eivät ole yhtä kuin totuus. Tietoisen hyväksyvän läsnäolon harjoitukset voivat olla suureksi avuksi tässä prosessissa. Matka ei ole helppo, mutta palkitseva.

Voit myös ymmärtää tunteiden yhteydet sukusi ja koko ihmiskunnan perintöön. Samalla voit nähdä sen, ettei kyse ole henkilökohtaisesta puutteesta tai viasta, vaan yleisinhimillisestä egon tason kokemisesta. Voit kyseenalaistaa tarpeesi pitää mukana näitä rajoittavia tunnemalleja.

Ajan kanssa, tietoisuustyöskentelyn avulla kyseiset tunteet alkavat laimenemaan ja harventumaan. Lopulta kun katkeruus ja kateus ovat enää satunnaisia ja lieviä väreitä pinnallasi, voit todeta kesyttäneesi ne ja tehneesi omalta osaltasi palveluksen meille kaikille. Kiitos.

Katso Helin tulevat koulutukset ja kirja ”Herkkyyden voima – opas omannäköiseen elämään” tästä.

Naisen sydän: Erokriisistä eheytyminen

Hylätyksi tuleminen on universaali kokemus, yksi ihmisen syvimmistä ja alkukantaisimmista peloista. Sen juuret ulottuvat elämän ensimetreille. Pienenä lapsena olemme täysin riippuvaisia vanhemmistamme. Lapselle on elintärkeää ylläpitää läheinen kiintymyssuhde hoitajaansa, sillä ilman hoitajan huomiota lapsi kuolee. Lapsena suurin pelkomme on tulla hylätyksi ikuisiksi ajoiksi pimeään ilman tukea ja turvaa. Aivomme on ohjelmoitu tuntemaan voimakasta hätää silloin kun kiintymyssuhteemme on uhattuna. Kannamme lapsuuden pelkoja huomaamattamme mukanamme aikuisuuden ihmissuhteisiin.

Olet ehkä kokenut hetken, jolloin rakkaasi valitsee jättää sinut ja hylätyksi tulemisen alkukantainen paniikki nostaa päänsä. Vihan ja epätoivon tunteet heräävät. Ihminen turhautuu tuntiessaan itsensä riippuvaiseksi ja voimattomaksi. Hylätty tuntee olevansa tuomittu pimeyteen ja yksinäisyyteen, jota ei ole itse valinnut ja johon ei voi itse vaikuttaa. Tunteet voivat yllättää voimakkuudellaan ja ne tuntuvat ottavan vallan. Jos jätetty hylätään toisen ihmisen takia, suru sekoittuu petetyksi tulemiseen ja mustasukkaisuuteen. Jos hylätyksi tuleminen tapahtuu yllättäen ja äkillisesti, ihminen on todennäköisesti shokissa ja epäuskossa. Voi mennä viikkoja ennen kuin jätetty pystyy edes kunnolla käsittämään mitä on tapahtunut.

Hylätyksi tuleminen ja tärkeän ihmissuhteen loppuminen on verrattavissa läheisen ihmisen kuolemaan. Menetys on menetys. Jättäminen tapahtuu kuitenkin toisen ihmisen vapaasta tahdosta. Hän valitsee katkaista olemassa olevan emotionaalisen siteen ja kiintymyksen. Hylätyksi tuleminen on torjutuksi tulemista ja jätettynä on helppo kyseenalaistaa oma arvonsa. Yhteiskunnassamme on paikka ja omat rituaalinsa ihmisille, jotka surevat läheistensä kuolemaa. Heitä ymmärretään ja tuetaan. Hylätyksi tulleilla ei ole samanlaista statusta. Ymmärrystä riittää vain tovi. Sen jälkeen on parempi nousta takaisin jaloilleen ja jatkaa entistä vahvempana eteenpäin. Kukaan ei jaksa katsoa erokriisissä rämpivää pitkään. Hylätyksi tulemisen trauma kärsitään yleensä yksin hiljaisuudessa, poissa muiden katseilta.

Hylätyksi tuleminen on pahimmillaan vakava emotionaalinen kriisi. Se on kaikessa karuudessaan uuden elämän mahdollisuus, joka voi johtaa syvään itseoivallukseen ja kasvuun. Ilman tukea ja apua kaikki eivät kuitenkaan toivu rakkauden ja kiintymyksen menetyksestä. Käsittelemättömät tunteet ja haavat mätänevät syvällä emotionaalisessa alitajunnassa ja estävät avautumasta tulevissa ihmissuhteissa. Kokemuksesta toipuminen vaatii erittäin epämukavien ja vaikeiden tunteiden kohtaamista, niiden ymmärtämistä ja käsittelyä.

Kriisi on ajanjakso jonka aikana ihminen kokee intensiivistä häpeää, pelkoa, epätoivoa ja itsetunnon romahtamista. Tunteiden voimakkuus tai ylitsevuotavuus ei kuitenkaan tarkoita sitä että kriisissä oleva ihminen olisi heikko, riippuvainen tai arvoton. Epätoivon tunteet ovat väistämätön osa toipumista. Vakava emotionaalinen kriisi on parantumisprosessi, joka ei kosketa ainoastaan viimeisintä menetystä. Hylätyksi tuleminen repii auki syvän ruman haavan, jossa elää aikaisempien menetysten, pettymysten ja sydänsurujen kipu. Kriisi on elämän tarjoama kutsu eheytymiseen.

Kävin itse läpi tuskallisen erokriisin. Se oli yksi elämäni vaikeimmista ajanjaksoista. Kriisin aikana tutustuin eropsykologiaan jolloin Susan Andersonin The Journey from Abandonment to Healing teki minuun vaikutuksen. Anderson erottelee hylätyksi tulemisesta toipumisen viiteen psykobiologiseen vaiheeseen ja antaa jokaiselle vaiheelle toipumista tukevan harjoituksen. Kirjoitan näistä vaiheista ja harjoituksista tässä blogissa tulevien kuukausien aikana.

Särkyminen (shattering) on kriisin ensimmäinen vaihe, jolloin matto on vedetty jalkojen alta ja elämä on yhtäkkiä menettänyt merkityksensä. Jätetty on shokissa ja kivussa ja kaikista yrityksistään huolimatta kokee kyvyttömyyttä pitää itsensä kasassa. Läheisen ja tärken emotionaalisen siteen katkaisu saa ihmisen väliaikaisesti tuntemaan ettei hän voi elää ilman menetettyä puolisoaan. Epätoivo on ylitsevuotavaa, ja riippuvuuden ja avuttomuuden tunteet ovat yleisiä.

Kriisin toinen vaihe, vieroittautuminen (withdrawal) muistuttaa huumeriippuvuudesta vieroittautumista. Tässä vaiheessa jätetty huutaa ja kaipaa menetetyn puolisonsa perään. Puolisosta ja suhteesta vieroittautuminen aikaansaa psyykkisiä ja aivokemiallisia prosesseja, jotka usein johtavat unettomuuteen, mentaaliseen yliaktiivisuuteen, painon menetykseen, ahdistukseen ja emotionaaliseen ja fyysiseen uupukseen.

Sisäistämisen (internalizing) vaihe on erityisen vaarallinen ihmisen itsetunnolle. On tyypillistä, että hylätyksi tullut idealisoi entisen puolisonsa omalla kustannuksellaan. Mieli täyttyy katumuksesta ja pettymys suuntautuu itseen.

Raivo (rage) on toipumisen neljäs vaihe. Kriisin alussa koettu viha on heikkoa uhrin vihaa. Vasta myöhemmin haavoitettu uhri on valmis seisomaan jaloillaan ja puolustautumaan. Viha auttaa asettamaan terveet rajat ja luopumaan uhrin asemasta. Raivo antaa tarpeellisen voiman puolustaa uudelleen syntynyttä itseä.

Kriisistä nouseminen (lifting) on parantumisen viimeinen vaihe. Vaihe alkaa hiljaa ja huomaamatta lyhyinä rauhan ja vapauden hetkinä, jotka sitten pitenevät tunneiksi ja myöhemmin päiviksi. Elämä kaikessa rikkaudessaan alkaa houkutella ja eron käsittely jää taka-alalle.

Hylätyksi tulemisen traumasta toipumisen vaiheet eivät seuraa toisiaan lineaarisesti vaan sulautuvat spiraalimaisesti yhteen. Vakavasta eron jälkeisestä kriisistä toipuminen on aikaa vaativa prosessi, jonka vaiheet ovat toistuvia ja limittäisiä. Yksi asia on kuitenkin varma. Ihminen joka kohtaa hylätyksi tulemisen trauman tukahduttamatta tunteitaan ja pakenematta kipua, eheytyy ja on kokemuksensa jälkeen viisaampi, emotionaalisesti itsenäisempi ja kykenevä rakastamaan syvästi.

Lue myös: Erokriisistä selviytymisen toinen vaihe – Vieroittautuminen

Juuri tämä hetki on paras opettaja

”Kaikki epämukava on mielestämme pahasta. Mutta henkisen elämän harjoittajat tai henkiset soturit – ne, joilla on tietty halu löytää totuus – eivät pidä epäonnistumisen, häpeän, ärsyyntymisen, katkeruuden, vihan, kateuden ja pelon tunteita pahoina, vaan selkeyden hetkinä, joista opimme, missä estämme itseämme menemästä eteenpäin. Ne opettavat piristymään ja lisäämään vauhtia silloin, kun tahtoisimme heittäytyä heikoksi ja perääntyä. Ne ovat kuin viestintuojia, jotka kertovat kauhistuttavan tarkasti, mihin olemme juuttuneet. Juuri tämä hetki on paras opettaja, ja meidän onneksemme se pysyy kanssamme, minne ikinä menemmekin.

Ne elämän varrella kohtaamamme tapahtumat ja ihmiset, jotka sysäävät esiin ratkaisemattomia kysymyksiä, ovat vain hyväksi. Meidän ei tarvitse lähteä etsimään mitään. Meidän ei tarvitse pyrkiä luomaan olosuhteita, jossa saavuttaisimme äärirajamme. Ne tulevat kohdalle vääjäämättä, kellokoneiston tarkkuudella.”

Kirjasta Pema Chödrön: Viisaus kaaoksen keskellä (Basam Books 2006).

Resepti: Kanttarelli-parsarisotto

Sienestys on mahtavaa, sillä siinä yhdistyy raitis ilma, oikeanlainen fyysinen rasitus ja luonto. Lisäksi sienet on hyviä. Itse en uskalla kovinkaan montaa sientä poimia, koska sienten tunnistamisessa ei riitä ns. mutu-tuntuma. Mutta kanttarelli, mustatorvisieni ja tatit on niitä helpompia aloittelijan sieniä. Continue reading Resepti: Kanttarelli-parsarisotto

Miehen tie: Rehellisyys toisia kohtaan

Tunnetko ketään sellaista joka mielellään kertoo muille kuinka heidän tulisi olla? Tai mikä olisi heille parhaaksi? Luulisin, että jokainen meistä tuntee ainakin yhden tällaisen henkilön. #hymynkare#

Onko tämä sitten rehellisyyttä toisia kohtaan? Moni varmasti kokee niin, mutta se voi olla muutakin. Se voi olla manipuloimista, tiedostamatonta ohjailua, pelaamista, reagointia, jopa väkivaltaa tärkeää ihmistä kohtaan. Tarkoituksetonta, mutta täysin tiedostamatonta toiseen ihmiseen vaikuttamista.

Kyky olla rehellinen toista kohtaan, hänestä itsestään, on harvinainen, hienovarainen ja kehittynyt rehellisyyden muoto. Se kehittyy suorassa suhteessa sen kanssa kuinka rehellinen, hyväksyvä ja rakastava ihminen olet itseäsi kohtaan.

Kuinka moni rakas kertoo toiselle rehellisen mielipiteensä, rehellisenä siitä, että se on vain oma mielipide? Kuinka moni meistä huomauttaa toista ristiriidasta jonka havaitsee hänen puheissaan, ilman tuomintaa ja ymmärtäen, että voi olla väärässä? Kuinka moni meistä pystyy kertomaan lähimmäiselleen neutraalin mielipiteen ilman, että uskomuksemme, tarpeemme tai toiveemme tästä ihmisestä, elämästä tai siitä mikä on oikein värittävät sitä? Kuinka moni meistä pystyy katsomaan niin rehellisesti omaa kokemustaan, että näkee sen värittyneisyyden? Ja kuinka moni pystyy ottamaan omat reaktionsa niin kevyesti, että ne eivät muokkaa toiselle antamaamme palautetta?

Pohdin tätä teemaa usein koska koen sen tärkeäksi. Etenkin jokaiselle ”opasviitan” työtä toimittavalle.

Alla muutama seikka, johon palaan säännöllisesti omaa rehellisyyttäni tarkistellessa.

1. Todellinen rehellisyys ei ole koskaan kylmää. Rehellisyys vaatii aitoa empatiaa ja toisen kokemukselle avautumista. Hyväksymistä ja hyväntahtoisuutta. Todellinen rehellisyys kumpuaa rakkaudesta toista kohtaan. Siksi kysyn itseltäni; hyväksynkö sinut ja olenko avannut sinulle sydämeni?

2. Todelliseen rehellisyyteen ei koskaan ole tarvetta. Jos rehellisyyteen, asian ilmaisuun tai jonkin paljastamiseen on halu tai tarve, eivät tarkoitusperät ole rehelliset vaan omiin tarpeisiin perustuvat. Siksi kysyn itseltäni; tunnenko tarvetta sanoa sanottavani?

3. Kokemuksemme toisesta ihmisestä, tilanteesta ja sanoista ovat omien lasiemme värittämiä. Siksi kysyn itseltäni; olenko sinulle ja itselleni rehellinen siitä mikä todella on kokemukseni, kertoen siitä OMANA kokemuksenani?

4. Päädymme usein muokkaamaan ulosantiamme erinäisistä syistä. Saatamme yrittää pehmittää todellisuutta, jättää jotain kertomatta tai peitellä omia reaktioitamme. Monet perustelut, kuten toisesta välittäminen, koetaan oikeuttaviksi tekijöiksi. Emme huomaa, että tämäkin on usein oman agendamme ajamista. Rehellisyys on rehellisyyttä kun se tarjoillaan ilman mausteita. Siksi kysyn itseltäni; kerronko sinulle totuuden sellaisena kuin se minun kokemanani on ja olenko varma, että se tulee avoimesta, hyväksyvästä sydämestäni, rehellisenä siitä, että se on minun kokemukseni?

5. Joskus rehellisyys saa aikaan voimakkaita reaktioita ympärillämme. Usein reaktiot ovat liikaa ja päädymme itse aiheuttamamme tapahtumaketjun viemiksi. Hyökkäämään, suojaamaan, ohjaamaan, välttelemään ja pakenemaan. Siksi kysyn itseltäni; olenko varma, että sydämeni pysyy auki myös seuraamuksien keskellä? Onko sylini avoin kun rehellisyys sattuu, sinuun tai minuun?

Rehellinen ihminen on kuin valo, jossa muutkin voivat tarkistaa oman rehellisyytensä.

Hän on vailla tarvetta osoittaa valolla sinun pimeisiin nurkkiisi. Hän valaisee itsensä niin näkyväksi, että inhimillisyyden kauneus ja kauheus näkyvät avoimesti. Ja tästä avoimuudesta käsin hän hyväksyy ja rakastaa sinua, juuri sellaisena kuin olet.

Rehellisyys on ehkä ihmisen voimallisin työkalu. Se on rakkautta todeksi elettynä.

Ilman rakkautta se voi olla vain väkivallan väline.

sydämellä, aaro

Teatteria, joka laittaa ajattelemaan

Teksti: Susanna Gillberg

Olen vapaa-aikanani mukana järjestämässä kesäteatteritapahtumaa, ja joka vuosi nousee jossain vaiheessa esiin ajatus kulloisenkin näytelmän pituudesta. Kokemusteni mukaan ihmiset jaksavat seurata esitystä maksimissaan pari tuntia väliaikoineen, ja tämä aika tuntuu lyhentyvän koko ajan. Kuulin jokin aika sitten niin ikään keskustelun, missä kritisoitiin tämän päivän elokuvia siitä, että ne ovat liian pitkiä, ”yli kaksi tuntia”. Kuulemma puolitoista tuntia on sopiva kesto, sen pidemmälle ei jaksa keskittyä.

Samasta ilmiöstä lienee kyse myös siinä, että nopealukuisia pokkareita tuntuu olevan kirjakaupoissa aina vain enemmän. Jossain uutisoitiin taannoin siitä, että lapset ja nuoret eivät jaksa enää lukea pidempiä tekstejä tiedonhakumielessä, koska on niin helppoa ja nopeaa vain syöttää sana hakukoneeseen ja vastaus löytyy sekunneissa. Kuinka syvällistä tietoa tällä tavalla voi löytää? Kuinka tietoa voi ylipäänsä prosessoida, jos opitaan siihen, että on olemassa vain yksiselitteisesti kysymyksiä ja vastauksia – ei mitään siltä väliltä?

Kaikki tämä liittyy jollain tavalla kärsivällisyyteen, tai oikeammin kärsimättömyyteen. Ihmisten on vaikea pysähtyä ja keskittyä tekemään vain yhtä asiaa kerrallaan. Kesäloma saatetaan kyllä viettää mökillä rentoutuen ja hiljaisuudesta nauttien, mutta keskittyminen ja asioiden syvempi pohtiminen tulisi ottaa myös jokapäiväiseen käyttöön. Kulttuurista nauttiminen vapaa-ajalla voisi olla hyvä alku.

Teatteritapahtumamme, Kivi-juhlat, esittää vuosittain Aleksis Kiveen liittyviä näytelmiä tai musiikkia, ja lienee selvää, etteivät näytelmät ole sitä perinteistä ”kesäteatterihassuttelua”. Huumoria ei puutu tämänkään kesän esityksestä, joka kertoo Kiven elämästä, mutta sen lisäksi näytelmä tarjoaa hyvin paljon miettimisen aiheita aina yksittäisen ihmisen elämästä yhteiskunnallisiin asioihin. Näytelmän kesto on väliaikoineen noin 2 tuntia 40 minuuttia, ja se tarjoaa vastinetta joka minuutiksi. Esityspaikkana toimii Taaborinvuori – mäki, jonka Aleksis Kivi on nimennyt ja jossa hän lapsena leikki. Autenttinen miljöö siis, joka on ehdottomasti kokemisen arvoinen. Parhaimmillaan kulttuurista nauttiminen onkin kokonaisvaltainen kokemus, joka laittaa ajattelemaan.

Oletko tekemällä oleva vai olemalla tekevä?

Ystäväni soitti muutama viikko sitten uusimmasta oivalluksestaan, joka oli syntynyt kirjaa lukiessa: kun on tiukka tilanne tai jokin asia pitäisi ratkaista, ei pidäkään tehdä (huom! ajattelu on myös tekemistä, reagoimista) ja toimia – vaan olla.

Jäin pohtimaan asiaa. Vanha asennoitumistapani puhutteli minua näin: jos asia pitää ratkaista, se pitää ratkaista, eikä sillon jäädä ”tuleen makaamaan” vaan ryhdytään hommiin. Mutta siis mihin hommiin? – No, vaikka paniikkiratkaisuun.

Minulle tuli mieleen aiemmin kuulemani lause: meditoi joka päivä 30 minuuttia, tai jos olet liian kiireinen, meditoi 60 minuuttia. Kaikessa vitsikkyydessään ja ristiriitaisuudessaan lauseessa on sama viisas sanoma kuin ystäväni oivalluksessa: jos et tiedä, mitä olet, et voi tietää, miten toimia (tehokkaasti).

Moni meistä reagoi tapahtumiin ajattelemalla ja toimimalla – ei meditoimalla. Teemme, teemme ja teemme. Aika pian alamme hahmottaa, katsoa ja arvostaa itsemme tekemisen kautta. Kun sitten jonain päivänä työt loppuvat tai makaamme sairaana sängyssä, tuntuu kuin elämän perusta olisi viety. Tulee epämiellyttävä tunne, että on joutunut tyhjän päälle eikä ole enää mitään. Tällaisessa tilanteessa olemme tekemällä olevia.

Vaatii suurta luottamusta elämään, että uskaltaa meditoida 60 minuuttia niinä päivinä, kun tekemistä on enemmän kuin aikaa. Eräs johtotehtävissä oleva ystäväni sanoi kerran, että jos hänestä tuntuu, että työt kaatuvat päälle, hän lähtee kävelylle.

Samalla tavalla vaatii luottamusta olla ratkaisematta asiaa ajattelemisen ja tekemisen avulla, ja antaa puhtaan olemisen ja läsnäolon tuoda vastaukset. Meidät on opetettu siihen, että tekeminen on kuningas ja oleminen on kerjäläinen. Mutta jos asiaa hieman fiilistelee, voi havaita, että ilman köyhää kerjäläistä tai muita kyläläisiä, kuningasta ei olisi olemassa. Kuninkaan valta on häilyvä, sillä se perustuu vain siihen, että köyhä kyläläinen on olemassa.

Haluan nyt painottaa, etten missään tapauksessa väitä, että tekeminen ja toimiminen olisi arvotonta. En. Toiminen on todella arvokasta silloin, kun on saanut kosketuksen omaan ytimeen ja sen viisauteen: Mikä toiminta on oikein ja mikä väärin? Mikä on paras tapa toimia? Toiminko omien sisäisten arvojeni mukaan? Onko minulla sydän mukana? Palveleeko toimintani kokonaista hyvää? Tekeekö toiminta minulle ja muille hyvää nyt ja tulevaisuudessa?

Kun pysähtyy kuuntelemaan sisäistä ääntä ja keskittyy tuntemaan oman ytimen, saa luovempia vastauksia kuin olisi ikinä osannut kuvitellaakaan. Ne eivät tule pakottamalla, pyytämällä tai aikataulussa. Ne tulevat heti, kun päästää irti ja uskaltaa olla. Olemalla tekevä tietää, että sen saa, mistä luopuu.

Kuulen korvissani jo vastalauseet: ”Mutku monesti on niin, että on pakko alkaa toimia heti.” On totta, että jos talo palaa, ei kannata jäädä taloon meditoimaan. Mutta silti väitän, että tosi harva meistä on päivittäin tilanteissa, jossa oma henki on uhattuna. Jos oikein katselee arjen ”tulipaloja”, ne ovat lähempänä vauvan pieruja.

Uusi asennoitumistapani on: En ole sitä, mitä teen, vaan teen sitä, mitä olen.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Lapsen terveys tapetilla

Uusi reppu, penaali, kynät, kumi, viivoitin ja tussit. Siinä ensiluokkalaisen tärkein varustus vielä joitakin vuosia sitten. Reppu hankittiin jo heinäkuussa ja penaalia etsittiin useammasta kirjakaupasta. Viimeinen vapaa kesä ennen koulutielle lähtemistä oli jännittävää odotusta niin vanhemmille kuin koulunsa alkavalle.

Nyt reppu ei ylitä uutiskynnystä saati penaali. Olen törmännyt kouluikäisten lasten vanhemmille suunnattuihin mainoksiin, jossa hehkutetaan lapsen turvallista koulutietä tietyn kännykkäliittymän avulla. Terveystoimittajana pidän mainontaa epäeettisenä, sillä erityisesti lapsen kännykänkäyttöön sisältyy terveysriskejä.

Viime viikolla törmäsin iltapäivälehden artikkeliin, jossa haastateltiin vanhempia ja ekaluokkalaisia ja teemana oli kiusaaminen. Vanhempien on kuulemma pakko hankkia lapsilleen kalliita älypuhelimia, jotta lapsia ei kiusata koulussa. Jutussa painotettiin, että karvahattukännyköiden omistajia ilman muuta kiusataan. Erään 7-vuotiaan tyttären isä sanoi, että hän saa tyytyä peruskännykkään, jotta lapsi saa kalliin älypuhelimen. Hieraisin silmiäni ja ajattelin, että tässähän kerrotaan Hölmölästä.

Mielestäni koko asetelma on absurdi. Miksi ihmeessä ekaluokkalaisella pitäisi olla hänen terveyttään kuormittava kännykkä saati älypuhelin? Miksi ihmeessä ekaluokkalaisen pitäisi saada pelata älypuhelimellaan välitunnilla ja luokassa? Miten vanhemmat toimivat niin ajattelemattomasti, että lähtevät mukaan tällaiseen järjettömään leikkiin? Eivät lapset niitä kännyköitä itselleen osta, vaan vanhemmat niitä jälkikasvulleen hankkivat.

Älypuhelin ei ole riskitön väline eikä lelu, jolla on saatava pelata joka välissä. Kuinka moni vanhempi edes tietää, että hankkiessaan lapselleen älypuhelimen altistaa tämän niin keskittymishäiriöille, unihäiriöille kuin syövällekin? Luotettavaa tieteellistä tutkimustietoa matkapuhelinten aiheuttamista biologisista muutoksista on saatavilla. Sekin tiedetään jo, että nuorena aloitettu kännykänkäyttö lisää tiettyjen pään alueen syöpien riskiä.

Vanhemmilla on vastuu lapsensa hyvinvoinnista aina aikuisikään saakka. Jos hankkii lapselleen terveyttä kuormittavan välineen, kannattaa lukea turvaohjeet laitteen käyttämiseen ja kertoa niistä lapsilleenkin. Kännykkä on hyvä renki mutta huono isäntä, varsinkin alakouluikäisen hallussa.

Kännykällä pelaaminen ei sosiaalista, vaan erakoittaa ja koukuttaa ja liimaa lapsen laitteeseen. Esikoulussa opetetaan lapsille sosiaalisuutta, ryhmässä olemista ja keskittymistä. Miksi, jos koulumaailmassa räplääminen, pelaaminen ja laitteiden käyttö on must, jotta säilyy kiusaamiselta?

Sosiaaliset suhteet vaikeutuvat

Kirjoitin jo 2010 vuonna ilmestyneessä kirjassamme Parasta aivoillesi – ohjeita aivojen hyvinvointiin (Otava) teknoaivoista, jotka hallitsevat hyvin laitteiden kanssa seurustelun, mutta pärjäävät surkeasti sosiaalisissa suhteissa. He eivät kykene tulkitsemaan keskustelukumppaninsa eleitä ja ilmeitä, eivätkä kykene empatiaan.

Sosiaaliset suhteet ja vuorovaikutus ovat aivoasiantuntijoiden mielestä tärkeä osa aivojen kunnossapitoa ja hyvinvointia. Yhdessäolo ja vuorovaikutus sukulaisten, ystävien, tuttavien, työkavereiden ja erilaisten harrastus- tai yhdistystoimintaan liittyvien kontaktien kanssa on iso osa aivoterveyttä. Mutta miten teknoaivoiset huoltavat tätä osaa aivoterveydestään?

Heitin kirjassamme pallon aivoasiantuntijoille ja pohdiskelin voisivatko nuorten masennus ja mielenterveyshäiriöt juontaa juurensa teknoaivoisuudesta? Ja mitä teknoaivoisuus tekee kypsymisvaiheessa olevalle persoonallisuudelle ja itsetuntemukselle saati sosiaaliselle vuorovaikutukselle? Voisiko tietotekniikan moniajo johtaa siihen, etteivät otsalohkot kehitykään normaalisti?

Mikä on tämän päivän nuorten ja parikymppisten tila kolmekymppisenä, jos teknoaivokehitys ja moniajo jatkuvat? Moniajon ja ADHD:n yhteys on jo paljastunut, mutta johtaako teknoaivoilu jopa dementiaan, aivokasvaimiin, erakoitumiseen ja sosiaalisista suhteista vieraantumiseen sekä aivohalvauksiin?

Meillä Suomessa rakastetaan laitteita jopa lapsellisella innokkuudella. Meillä on langattomia liittymiäkin eniten maailmassa väkilukuun nähden. Olemme hurmoksellisen hullaantuneita teknologiaan. Hullaantuminen tarkoittaa meillä myös mustavalkoisuutta. Älypuhelimet, tabletit, langattomat liittymät yms ovat meillä sataprosenttisen turvallisia, vaikka maailmalla asia on toisin. Maailmalla puhutaan jo järkevästä ja turvallisesta laitteiden käytöstä ja annetaan käytännön ohjeita suojautumiseen.

Siksi kannustan kaikkia suomalaislasten vanhempia tutustumaan erityisesti kännyköiden turvalliseen käyttöön ja opettamaan sen omalle jälkikasvulleen. Laitteet ovat hyviä renkejä turvallisesti käytettyinä. Niitä ei kannata kuitenkaan päästää herraksi.

Hyvää tietoa turvallisempaan teknologian käyttöön löytyy tietokirjailija Erja Tammisen nettisivuilta www.sahkoailmassa.fi. Sivuilta voi myös ladata ilmaiseksi sähköisen kirjan Langaton teknologia ja terveys.

Onnen äärellä: Uuden aika

Kun vajaa muutama vuosi sitten aloin blogata täällä Hidasta Elämää -sivustolla ja aloitin Onnen äärellä -blogini, olin sen teemasta todella innoissani. Olin joitain vuosia aiemmin alkanut kulkea onnellisuutta ja ylipäänsä elämäntaitoasioita pohtivaksi tyypiksi kriisin ja sen nostattaman muutoksen kautta. Joskus olin jopa kuvitellut, että en ikinä enää voisi olla onnellinen. Ei toisaalta ihme, sillä silloin jumitin tilanteessa. En osannut edes ajatella, että noihin epätoivoisiin fiilareihin juuttuminen johtui lähinnä tavastani käsitellä tapahtuneita asioita eikä lopulta niinkään itse tapahtumista. En halua syyttää itseäni, sillä silloin en osannut muuta. Minulla ei ollut työkaluja. Ego oli johtanut elämää sielun ollessa jossain hyvin syvällä uppeluksissa.

Tämän blogin alkuvaiheessa olin jo aikaa sitten havainnut, että kas, kyllä onnellinen olotila on hyvinkin mahdollinen. Halusin kuitenkin vielä muuttaa asioita lisää ja tulla ehkä jopa vain onnellisemmaksi, mutta en vielä ymmärtänyt sitä, miten tämä lopulta tulisi tapahtumaan. Olin kahminut käsiini kaikki mahdolliset onnellisuusteemaa käsitelleet kirjat, blogit ja lehtijutut. Ja voi pojat, oli vaihe, että kävin kursseja: logoterapiaa, traumaterapiaa, unelmia ja onnellisuutta, meditointia. Mitä vain, joka voisi työntää minua hitusen lähemmäs sitä, mitä kohti yritin (itseltäni tietämättä) päästä. Onnellisuus ja sen pohtiminen oli yksi lempipuuhistani. Käytännössä siis tiesin onnellisuudesta vaikka kuinka paljon, mutta jossain vaiheessa heräsin siihen, että jopa omastani mielestäni yritin liikaa. Homma alkoi mennä suorittamiseksi hyvistä aikeistani huolimatta.

Pitkin viime kevättä koin, että minulla oli totaalinen Writer’s Block koskien juuri tätä Onnen äärellä -blogiani. Yritin aika ajoin saada juttua aikaiseksi, mutta näyttö pysyi tyhjänä. Yhtäkkiä vaikutti siltä kuin minulla ei olisi ollut mitään sanottavaa aiheeseen liittyen. Oho! Se tuntui hämmentävältä. Ja vaikka kirjoitan työkseni ja päivittäin, tekstin tai ainakin inspiraation siihen on tultava sydämestä. Toki kattotiilistä tai verovinkeistä kirjoittaessa en koe samanlaista hekumaa kuin vaikkapa hyvinvointiasioita puidessani, mutta tiiliasioista kirjoittaessani viritän työmoodin päälle ja diggailen täysillä siitä, että olen niin onnekas, että saan tehdä töitä.

Lopullinen läpimurto tätä blogiani kohtaan tapahtui alkukesästä. Olin paahtanut syksystä lähtien täysillä ilman sen ihmeempiä lomia ja yhtäkkiä minulla oli aikaa pysähtyä. Asiat alkoivat rentoilun lomassa kirkastua, aivan kuin itsekseen. Vaikka usein käsittelen asioita juuri kirjoittamalla – siitähän blogini ovat saaneet alkunsa – niin huomasin, että kun pysähtyy itsensä kanssa vain olemaan niin johan myös alkaa tapahtua. Huomasin, että en ollut uhrannut lainkaan ajatuksia niin kovasti aiemmin mielessäni pyörineeseen onnellisuusteemaan. Minulla ei ollut enää tarvetta puhua asiasta eikä myöskään ollut tarvetta purkaa asiaa kirjoittamalla. Ei siksi, että elämästäni olisi yhtäkkiä tullut täydellistä, vaan siksi, että olin sisimmässäni alkanut tuntea, että onnellisuus on jotain, mikä vain on. Olin tavoittanut tämän fiiliksen joskus aiemminkin ja jopa kirjoittanut siitä, mutta nyt se oli jotenkin pysyvämpää. Se vain oli.

Näin jälkeenpäin en sano, että kurssit tai kirjat olisivat olleet turhia, eivät todellakaan. Mutta lähinnä tästä pääsin siihen oivallukseen, jonka järjellä tiesin, mutta nyt sen vasta syvällä oivalsin: ihminen ei voi muuttaa itseään pakolla. Muutoksen on tultava sisäisestä halusta eikä motiivina saa olla pakko tai toiset ihmiset, vaan todella se minä itse, se, joka on tässä kehossa. Ja vaikka järjellä jotain tietää, se ei vielä meitä muuta. Kun sitten itse aloin hellittää ja päästää irti pakosta, huomasin olevani yhä useammin siellä, jota kohti olin ponnistellut – onnellinen, zen, täynnä mielenrauhaa ja iloa ilman, että minun täytyi asiaa sen kummemmin miettiä tai yhtään sen eteen ponnistella.

Nytpä luotankin useimmiten siihen, että onnellisuus, mielenrauha, ilo ja monet muut positiiviset asiat vain kumpuavat sisältämme ja ne voivat olla normiolotilojamme ilman, että niitä sen kummemmin suunnittelemme. Ja vaikka asiat eivät mene aina niin kuin toivomme, voi silti luottaa ja uskoa siihen, että tapahtuu enemmän (omasta mielestämme) hyvää kuin huonoa. Todella voi olla onnellinen ilman suurempia syitä ja liki missä tahansa elämäntilanteessa.

Ja kaikista niistä lukemistani kirjoista ja kursseista huolimatta aion varmasti lukea ja kurssittautua vielä jatkossakin! Jokaisella meistä on omat reittimme tähän hetkeen, ja hyvä niin. Uskon vahvasti siihen, että olen juuri nyt siellä, missä minun kuuluukin olla. Toiset, kuten minä itse, näemmä menevät askeleen eteen ja joskus pari taakse. Elämä on matka ja me olemme täällä elämän harjoituskappaleina. Keskeneräisinä, mutta silti riittävinä. En edes usko, että ikinä tulen valmiiksi, mutta kun ajattelen, että olen riittävän valmis jo nyt, mutta halutessani voin tähdätä vielä korkeammalle tai syvemmälle, niin mikäs siinä. Asiat tapahtuvat juuri oikealla ajallaan, minulla ei ole kiire.

Kaikesta tästä johtuen on aika heittää iloiset heipat Onnen äärellä -blogille. Tästä eteenpäin jatkan sivustolla Elämän äärellä -blogini kanssa, joka käsittelee, no, sitä itseään eli elämää kaikissa sen muodoissa kokonaisvaltaisesta hyvinvointinäkökulmasta katsoen.

Tervetuloa jatkamaan matkaa kanssani, välillä soutaen, välillä huovaten. Olet tervetullut myös seuraamaan Vastaisku ankeudelle -blogiani, jonka löydät myös Facebookista.

Sielunsäteitä: Jokainen meistä kaipaa päämäärätöntä elämää

Sanna aloitti maaliskuussa 2013 puolen vuoden mittaisen Intuitiivisen parantamisen koulutuksen. Sielunsäteitä-blogi keskittyy matkaan, joka suuntaa kohti omaa ydintä, sielunsäteitä. Blogissa vierailee myös kouluttaja Heli Heiskanen.

_________

Kuinka usein koet, että tekemisessäsi ei oikeastaan ole ”mitään järkeä”? Kuinka usein teet asioita vain huviksesi, ei-mistään-syystä? Kuinka usein ryhdyt toimintaan miettimättä ensin toiminnan päämäärää tai lopputulosta?

Tuntuu, että elämämme päämäärä-ähkyssä. Käymme töissä, jotta saamme rahaa(, menestystä ja niin edelleen). Menemme urheilemaan, että jaksamme paremmin töissä, laihdumme tai pysymme hyvässä kunnossa. Viemme lapset harrastuksiin, jotta he kehittyisivät. Lapset käyvät koulua ja saavat numeroita. Numeroilla edetään koulutuksessa, koulutuksella pyritään työelämään. Metsässä käymme poimimassa marjoja ja sieniä. Joskus myönnämme päämäärähakuisuuden, toisinaan emme.

Onnistumme tai epäonnistumme. Olemme hyviä tai huonoja. Usein päämäärän lopputulos tuo meille arvion.

Mutta entäpä jos tekisinkin joskus jotain vain ihan huvikseen, vailla ajatusta tekemisen hyödystä? Edellinen viikonloppu intuitiivisen energiaparantajan koulutuksessa Metsolan kartanossa Multialla elimme hetken lapsenkaltaista vapautta: täydellisessä flow’ssa, ihmettelimme päämäärättömästi ja koimme vapautta ajatuksista.

INTUITIIVINEN MAALAAMINEN. Maalasimme intuitiivisesti omat syntymämandalamme. Maalasimme siis ilman ajatusta, sillä ajatus, joka on egon työväline, estää intuition. Kun mieli on vapaa, olemme täydellisen vapaita. Maalasimme vapaina kaksi tuntia, ja se tuntui niin hyvältä, mmm, ettei sanotuksi saa. Ajatuksen ulottumattomissa tapahtuneen maalaamisen jälkeen tutkiskelimme yhdessä, mitä asioita maalauksista nousi. Siellä on tunteita, tuntemuksia ja oivalluksia, joiden äärelle ajatus ei olisi koskaan yltänyt.

TIETOINEN KÄVELY. Irrottauduimme ajatuksen ohjautuvuudesta myös tietoisen kävelyn avulla. Hitaasti, tunnustellen ja aistien annoimme yhteyden avautua luontoon ja sen viesteihin. Kuljimme sinne, minne jalat johtivat, pysähdyimme, kun tuntui siltä, tutkimme perhosta, vadelmaa, apilaa tai vettä lman kysymyksiä tai vaatimuksia, hyötysuhteita. Kirjasin kävelyn jälkeen muistikirjaani: ”- – – Jatkoin vadelman luo. Oi sitä värin kirkkautta ja muotojen täydellisyyttä. Kuinka paljon tarvitaankaan siihen, että vadelma osaa kasvaa vadelmaksi. Joka vuosi. Tuntui kuin vadelma olisi sanonut: ’Minussa on elinvoimaa, suurta informaatiota, joka siirtyy sinuun, kun syöt elävää, tuoretta ruokaa’.”

Jokainen meistä tarvitsee hetkittäin päämäärätöntä elämää kaiken tavoitteellisen tekemisen keskellä. Se avaa kanavia, joita emme etukäteen osaisi edes kuvitella, kun vain keskitymme suorittamaan. Se on vapautta, rauhaa ja täydellistä kokemista. Läsnäoloa.

Täydellinen vapaus ajatuksista tuntui rauhalta, oman sielun kohtaamiselta ja yhdistymiseltä kaikkeen, ilman rajoja. Jälkeenpäin tuntui kuin olisin tullut kokemuksesta ulos tiedon kanssa, että on olemassa jokin ”kollektiivinen tietoisuusverkko”, jossa kaikki tieto ja yhteydet ovat olemassa. Minun ei tarvitse yritää, suorittaa tai tavoittaa päämäärien kautta. Kaikki tarvittava tieto on käytettävissä, kun lakkaan antamasta ajatukselle ylivaltaa.

Huom, kiinnostuneille tiedoksi! Intuitiivisen parantamisen koulutus on energiahoitamisen opiskelua ja henkisen kasvun prosessi. Uudet ryhmät alkavat syksyllä Helsingissä ja Jyväskylässä. Lisätiedot heli.heiskanen(at)origonova.fi, www.heliheiskanen.fi

Resepti: Lehtikaali-kesäkurpitsakeitto

Loppukesä on kyllä raaka-aineiden suhteen niin ihanaa aikaa. Mulla kasvimaa notkuu toinen toistaan maukkaampia herkkuja ja harmittaa kun aika ei meinaa riittää niiden keräämiseen, säilömiseen ja syömiseen. Yksi helpommista terveyspommeista on lehtikaali. Sen huhutaan olevan nokkosen jälkeen ravintorikkain vihannes ja sen maku toimii loistavasti moniin ruokiin. Lehtikaali on mielestäni kaikista kaaleista myös helpoin kasvattaa. Tuholaiset eivät kajoa siihen niin helposti kuin muihin kaaleihin ja sen satoaika on kiitettävän pitkä. Lehtikaali kestää jopa syksyn ensipakkaset. Lehtikaalia voit myös säilöä kuivaamalla ja pakastamalla talven flunssa-aikojen varalle.

Lehtikaali on mitä parhain kuidun lähde, joten se tekee hyvää vatsalle ja koko suoliston toiminnalle. Se sisältää paljon vitamiineja, sekä antioksidantteja, jonka vuoksi se lisää vastustuskykyä. C-vitamiinia siinä on erityisen paljon, kuten myös silmien ja ihon hyvinvointia edistävää A-vitamiinia. Lehtikaali sisältää paljon rautaa, jonka vuoksi varsinkin kasvissyöjien kannattaisi sitä suosia. Lehtikaali sisältää myös paljon kalsiumia, joten se auttaa pitämään luuston kunnossa. Lehtikaalia löytyy nykyään hyvin myös kauppojen vihannesosastoilta. Eli sen lisääminen ruokavalioon onnistuu myös ilman omaa kasvimaata.

Tein tänään helpon ja todella herkullisen lehtikaali-kesäkurpitsakeiton. Kesäkurpitsasato on nyt parhaimmillaan ja se toikin keittoon ihanan paksun koostumuksen, ilman turhaa jauhosuurusta. Keitto oli sopivan täyttävää, mutta ei raskasta ja maku yllätti todella positiivisesti. Jos innostut kokeilemaan lehtikaalia enemmänkin, niin suosittelen kokeilemaan keiton lisäksi myös maailman helpointa lehtikaalilisuketta, jonka valmistin lehtikaalista ja savoykaalista.

Lehtikaali – kesäkurpitsakeitto

50 g voita

1 sipuli

1 purjo

8 – 10 lehtikaalin lehteä

½ kesäkurpitsa

4 kynttä valkosipulia

6 – 8 dl vettä

1 tl ruususuolaa

2 dl homogenoimatonta kuohukermaa (myös esim. paksu kookoskerma käy)

Tarjoiluun:

Persiljasilppua

Parmesan lastuja

Pilko sipuli ja purjosipuli ja paista ne voin kanssa kattilassa. Pese lehtikaalit ja riivi lehdet irti varsista. Silppua lehtikaalit, lisää ne sipulien joukkoon ja paista niitä hetki. Lisää pilkottu kesäkurpitsa sekä viipaloitu valkosipuli ja paista seosta vielä muutama minuutti. Lisää joukkoon vesi, sekä ruususuola ja anna keiton kiehua hiljalleen niin kauan kunnes kesäkurpitsat ovat pehmenneet. Lisää lopuksi kuohukerma ja soseuta keitto sauvasekoittimella. Tarkista lopuksi suola. Keittoa voit hauduttaa vielä matalalla lämmöllä niin pitkään kuin vain maltat, maku vain paranee pitkään hauduttamalla. Tarjoa keitto tuoreen persiljasilpun sekä parmesan lastujen kera!

Sielunsäteitä: Energiahoitamisen opiskelu on elämä pienoiskoossa

Heli Heiskanen kirjoittaa:

Aluksi toimit ulkoisten ohjeiden mukaan, noudatat sitä, mitä opettaja sanoo, kirjoissa lukee tai muut neuvovat. Vähitellen opettelet kuuntelemaan ja seuraamaan omaa sisäistä ääntäsi ja intuitiotasi yhä enemmän. Opit olemaan läsnä tässä hetkessä ilman jatkuvaa ajattelua ja suunnittelua. Alat luottamaan korkeampaan viisauteen ja johdatukseen. Lopetat elämän vastustamisen ja antaudut elämän virtaan. Löydät sisäisen rauhan ja ilon.