Aaro Löf: Kuolevan viimeiset kauniit sanat

Ajan joulua edeltäneessä lumisateessa kohti pohjoista, pari päivää sen jälkeen kun sain tiedon pappani huonosta voinnista. Koen iloa siitä, että olen vihdoin matkalla ja tiedän pääseväni hyvästelemään hänet, sanoihan hän vasta eilen, että kuolee kahden päivän päästä. Hymyilen sitäkin, että tiedän hänen puhuvan totta – yksi niistä asioista joita on turha yrittää selittää.

Pohdin sitä kuinka iloinen olen. Isäni ja lähimmäisteni suru tuntuu sydämessäni mutta oma yhteyteni pappaan ja muistoihin saavat minut iloiseksi. Pohdin myös sitä kuinka olen viime päivinä kokenut jonkin raskaan minussa väistyvän. Kuolevan, tuntuu kuvaavimmalta sanalta ja se ei tunnu pahalta vaan päinvastoin, minua naurattaa ja itkettää ilosta. Mietin asioiden yhteyttä, voisivatko kuolemat olla yhteydessä toisiinsa.

Kuuntelen niitäkin ajatuksia jotka sanovat, etten saisi tuntea iloa juuri nyt. Totean, että kuolemaan liittyy hyvin monia sääntöjä. Monia sellaisia jotka yrittävät estää minua kokemasta läheiseni kuoleman sillä tavalla kuin se on minulle luonnollista.

Pappa makasi viimeiset päivänsä hyvin rauhallisena. Siellä täällä hän nousi hetkittäin kamppailemaan vanhuutta ja sairautta vastaan, juuri sillä asenteella jolla voisi odottaakin. ”Anna nyt p%-&#le sitä vettä” – tapaiset tiukat, raastavat ja voimakkaat lausunnot värittivät hereillä olon hetkiä. Kyseessä oli edelleen se sama mies joka teki sisulla metsäkoneuraansa yli 80-vuotiaaksi.

Otan kiinni kädestä joka tuntuu lämpöisen nahkealta, hieman kovalta ja kuin paperilta. Kehosi vetää minua puoleensa niillä vähillä voimilla joita vielä kannat sisälläsi. Kätesi puristuu omani ympärille ja vetää luokseen. Niin kehosi kuin mielesikin tarttuvat kiinni. Minusta, sinusta, elämästä – kaikesta siitä jonka se kokee elämäksi. Tapahtuva tuntuu syvällä vatsani pohjassa asti ja eleesi puhuttelevat jotain joka on minussakin, kuoleman pelkoa.

Samalla, näen silmistäsi, että hyväksyt. Vaikka automaatiolla toimivat osat sinussa toimittavat suojelutehtäväänsä, sinä hyväksyt. Puristus niin kasvoilla kuin kädessäsi löysäävät ja olemuksestasi virtaa lämpö. Sanomme nyt hyvästi sydämiemme kielellä ja katson kauneimpia silmiä jotka olen nähnyt. Silmiä jotka ovat antautuneet. Silmiä jotka ovat täysin vapaat.

Seuraavana aamuna saan tiedon siitä, että pappani on nukkunut pois. Tieto saavuttaa ensimmäisenä älyni joka ottaa asian informaationa johon se osasi varautua aiemman perusteella. Istun perheeni kanssa aamiaispöydässä ja he pohtivat ja tunnustelevat asiaa ääneen.

Minua suututtaa. Aivan suunnattomasti. Tekisi mieli sanoa ihmisille ympärilläni, että tukkikaa suunne ja antakaa minun olla. Tuntuu, että toisten puhe estää minua kuulemasta omia tunteitani. Myöhemmin, ajaessamme autolla kohti sairaalaa, huomaan jälleen kerran koko olemukseni ärsyyntyvän, lähestulkoon mistä tahansa. Ärsytys kasvaa automatkan aikana niin suureksi, että arvaan sen purkautuvan ulos vaivihkaa jos en annan sille tillaa. On aivan selvää, että jokainen metri lähempänä sairaalaa voimistaa minussa olevaa vastutusta asiaa kohtaan. Kerron tunteistani perheelleni ja huomaan oman tunnetilani alkavan muuttua.

Astuessani hissistä ulos ja lähtiessäni kävelemään kohti papan huonetta, kehoni alkaa antautua. Askeleet ovat vaikeita ja hengitän itseni hallintaan tunteista jotta selviän perille saakka. Vuoteen viereen päästyäni saan viimein itkeä, vavista, sulkea silmät ja olla itseni kanssa. Siitähän on kyse sillä pappani on matkannut jo muualle. Avaan hetkin silmäni katsoakseni pappaa ja suljen ne jälleen kuullakseni paremmin omat tunteeni. Avoimuuden, sydämeni ja rakkauden. Niin voimakkaan, että koko järjestelmäni yrittää suojata siltä. Rakkaudelta, ajatella.

Ajaessani päivää myöhemmin kohti etelää, pohdin kuinka voimakas se järjestelmä onkaan joka suojaa meitä tuntemasta. Se järjestelmä joka sai pappani vihastumaan ja aktivoitumaan viime hetkillä. Sama järjestelmä joka sai hermostoni sirisemään ärsytyksestä kun se yritti suojata läheisen kuoleman kohtaamiselta. Järjestelmä joka ohjaa meitä huomaamattamme pois sieltä minkä se tulkitsee vaaralliseksi. Pohdin myös sitä kuinka tärkeä tämä järjestelmä on meille, ilman sitä saattaisimme kohdata asioita joita emme ole valmiit kohtaamaan.

Onko tämä suojelumekanismi joskus meille myös haitaksi? Sen puolesta puhuu niin oma kokemus kuin tapahtumat valmennuksissa, kursseilla ja workshopeissa. Moni mekanismi tuntuu estelevän meitä kohtaamasta elämää, ilmentämästä itseämme ja kokemasta asioita. Olemasta iloinen, avoin, rakastava ja onnellinen. Vahva, luottava ja elämässä menestyvä. Asioita joihin meillä kaikilla on oikeus.

Olen iloinen viimeisistä hetkistä pappani kanssa. Samoin kyvystä tuntea kaikki minussa tapahtunut. Myös kyvystä hyväksyä muiden tapa kohdata asia. Samalla olen entistä vakuuttuneempi siitä, että tekemäni työ on tärkeää. Me ansaitsemme tilaisuuden elää itselle ja elämälle avoimena.

”Ei minulla ole mittään hättää” sanoi hän ja sulki silmänsä. Se lienee yksi asia jonka ymmärtämistä täällä harjoittelemme.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: