Sivu 163 – Hidasta elämää

Kaikki herkät eivät ole hiljaisia runotyttöjä – reipas ja äänekäs ekstroverttikin voi olla herkkä

Muistan ihmetelleeni pari vuotta sitten, miksi erityisherkkiä on yhtäkkiä lehtien sivut, työpaikat ja ystäväpiirit pullollaan.

Miksi yhtäkkiä niitä, jotka kuulevat äänet kovempina, näkevät valot kirkkaampina ja tuntevat vaatteet kutittavampina on kaikkialla? Niitä, jotka inhoavat Linnanmäkeä, väenpaljoutta ja diskovaloja, ja rakastavat yksinoloa, hiljaisuutta ja kantavat öistä avaruutta sisällään.

Kuulin, että erityisherkkiä tai ylipäätään herkkiä ihmisiä on joka viides vastaantulijoista.

Olin aina ajatellut, että minä en ole se vastaantulija. Mielessäni herkkyys kuului hauraille runotytöille. Niille Jane Austenin maailmaan uponneille sironsärkyville lettipäille, joiden ripsillä vesipisarat kimmeltävät, ja joiden kapealle sormelle perhoset pysähtyvät.

Koin aina, että olen aivan liian määrätietoinen, napakka ja rohkea. Ääneni on liian kova, nauran paljon, ja rakenteeltanikin olen liian jäntevä, verevä ja vahva ollakseni herkkä. Ei, herkkä ihminen on samaan aikaan pisamainen ballerina, bambi jäällä ja surisevan hento sudenkorento.

Vähänpä tiesin.

Näin minulle kertoi tuttava, joka katsoi minua silmiin ja kysyi: Oletko koskaan lukenut Janna Satrin kirjaa nimeltä Sisäinen lepatus – herkän ihmisen tietokirja? Ihmettelin kysymystä, ja sanoin, ettei herkkyys ole minua varten.

Kilistelin lusikkaa kahvikupin reunoihin, ja kerroin rakastavani hälinää, vilinää ja olemista siellä, missä energia sykkii – en siis voi olla herkkä. Tuttavani katseli tutkivasti, eikä sanonut mitään.

Luin kirjan kuitenkin. Ahmaisin parissa päivässä ja allani maailmani mannerlaatat järisivät. Siinä edessäni vuosikymmenten jälkeen minulla oli vastaus niin moneen minua hiertäneeseen asiaan. Sanat moneen sellaiseen ”outoon”, mikä lymysi minussa, mutta jota en ollut ymmärtänyt. Kirjaimet siihen, miksi tuntui, että en aina jotenkin osannut ”käyttäytyä”, tai siihen, miksi tunnetilat paistoivat kasvoiltani kuin valot.

Tiesitkö, että herkät säikähtelevät, nälkäkiukkuilevat, eivätkä nuku, jos tapahtuu jotain pahaa tai jotain hyvää? Tiesitkö, että se, että ahdistuu monista elokuvista tai katsoo kyyneleet silmissä poikasen jalkapallopeliä, koska ”siellä se nyt pärjää tuolla tavalla noin hyvin, ja tekee päätöksiä ihan itse”, on herkkyyttä?

Kaikki ne pikkuasiat, jotka huomaat ja joihin reagoit hyvällä tai pahalla, eivät aina olekaan lapsellisuutta vaan herkkyyttä.

Tiesitkö, että herkkää ihmistä leimaa loputon ristiriitaisuuden tunne ja tarve analysoida asioita edestä ja takaa ja lopulta itsensä solmuun? Tiesitkö, että on muitakin, jotka imevät ilmapiiristä hajut, maut, rivien välit sekä kulmakarvojen asennot – ja ajattelevat, että syy kaikkeen on itsessä?

Minä en tiennyt.

Minä en myöskään tiennyt, että benji-hyppy tai ekstroverttius ei sulje herkkyyttä pois, se vain voi tehdä elämästä entistä hämmentävämpää. Sitä voi olla toisessa tilanteessa toista ja toisessa toista – ja olla outolintu vähän kaikkialla.

Kirjasta luin, että jos henkistä jaksamista ja kuormittumista kuvataan laarilla, herkkien ihmisten jaksamisen sankoon lorottaa painetta seitsemän suutinta, kun ei-herkillä vain yksi. Se tarkoittaa, että herkän ihmisen pää on jatkuvasti kierroksilla. Se jauhaa, analysoi ja prosessoi informaatiotulvaa 24/7. Laarin piripintaan tipahtaa viimeinen pisara paljon nopeammin kuin ei-herkillä, ja kuormittumista täytyy huolellisella korvalla kuunnella.

Pitää muistaa ottaa aikaa ja tilaa itselle, omalle rauhoittumiselle ja palautumiselle, muutoin laari läikkyy ja herkästä tulee lähipiirille ja itselleen hyvin vaikea ihminen.

Ymmärsin myös, että ilman herkkyyttä en näkisi elämän kauneutta samalla tavalla kuin nyt. Ilman herkkyyttä en tutkailisi lumihiutaleiden täydellisiä kiteitä tai häkeltyisi kiitoksista, kukkasista ja elämän hauraudesta.

Kirjan lukemisen jälkeen saatoin henkäistä syvään ihan eri tavalla kuin ennen. Tuntui konkreettisesti siltä, että elämäni palapelin palat loksahtelivat paikoilleen, häilyvä peilikuva asettui ja vääristynyt horisontti suoristui – ainakin hetkiseksi. Enää ei tarvitse niin paljoa lokeroida ja kaavoittaa, tunkea ja sopia. Miettiä, miksi on sellainen tai tämmöinen, eikä oikein ikinä niin kuin nuo muut.

Yhtäkkiä olikin paljon helpompi vastata kysymykseen ”kuka minä olen?”. Ja huomata, että se ”kuka” on ihan hyvä sellaisenaan kuin se on.

”Kultaseni, voit olla säröillä ja silti säihkyä” – Lue nämä 5 voimarunoa, kun kaipaat uskoa itseesi

Elämän murroskohdissa usko itseen on usein koetuksella. Kun olet ravistelemassa menneen elämän pölyjä harteiltasi ja astelemassa kohti jotakin uutta ja parempaa, voi päässä risteillä ristiriitaisia ajatuksia. Toisinaan olo on vapautunut ja euforinen, seuraavassa hetkessä taas epävarma ja pelokas. Uskallanko luottaa siihen, että elämä kantaa? Mistä tiedän, olenko menossa oikeaan suuntaan? Onko minusta tähän? Kuvittelenko itsestäni liikoja?

Lua nämä 5 voimarunoa silloin, kun tarvitset uskoa itseesi:

Kurkkaa Sielun sopukoita -runokirja:

Äitini, toivon, että voisit olla minulle äiti, vaikka et siihen pystykään

Olen nainen, lapsi ja äiti. Minussa siis on muiden roolien lisäksi nämä kolme tärkeää roolia, jotka eivät syvimmiltään ole ihan helppo juttu kantaa, vaikka nopeasti ajateltuna nämä roolit ovat meille kaikille itsestäänselvyyksiä.

Mitä on olla nainen ja juuri tässä kehossa? Miltä tuntuu olla jonkun lapsi, vaikka olisinkin jo aikuinen? Mitä äitiys minussa on, mikä on perittyä mallia ja mikä on aitoa minua äitinä?

Olen oppinut lapsesta asti kuuntelemaan, ymmärtämään ja kannattelemaan muita. Näen tässä piirteessäni sekä synnynnäistä tapaani toimia että opittua tapaa selviytyä lapsuuden hankalista tilanteista. Elin alle kouluikäisestä asti äitini ahdistusten ja isääni kohdistuneen pettymysten kannattelijana; olin äidin pikku psykologi, jolle hän purki tuntonsa, jos ketään muuta ei ollut paikalla. Minun piti lapsena ottaa valtava taakka kannettavaksi, jopa vastuu vanhempieni välisestä suhteesta. Uskon, etten ole yksin näiden taakkojeni kanssa. Tuhannet muut pikkutytöt ja -pojat ovat joutuneet samaan rooliin, olemaan terapeutteja tai ”vanhempia” omille vanhemmilleen.

Kuten niin moni sotien aikana ja sodan jälkeen syntynyt, myös äitini kantoi selvittämättömiä lapsuuden traumojaan ja turvattomuuttaan, ja heijasti niitä omaan äitiyteensä. Ja vaikka tästä nyt kirjoitankin, muistathan lukijani, etten missään nimessä syytä äitiäni tai ketään muutakaan tuon ajan ihmistä siitä, miten he ovat oppineet elämässään toimimaan. Silti minulla on lupa avata kokemustani ja tarpeitani muille, koska uskon, että millään muulla tavalla nämä ylisukupolviset äitiyden tai vanhemmuuden toimintamallit eivät tule muuttumaan.

Tiedän, että tämä malli sekä uskomus taakankantajuuden roolin väistämättömyydestä on ollut olemassa sukupolvelta toiselle. Edellisillä sukupolvilla ei ole ollut tietoisuutta tästä ilmiöstä, vaan rooli on istutettu luontevasti ja itsestäänselvästi ainakin yhdelle perheen lapsista, mahdollisesti kaikille.

Mitä tämä äidin tai terapeutin roolissa oleminen on minulle tarkoittanut?

Olen kasvanut ristiriitaisesti kiintyneeksi aikuiseksi, jolla on vahva taipumus läheisriippuvuuteen: olen siis taipuvainen huolehtimaan ensin muista oman hyvinvoinnin kustannuksella.
En ole vuosikymmeniin tunnistanut omia tunteitani, tarpeitani ja rajojani. Vasta viime vuosina olen alkanut ymmärtää koko ilmiötä ja varsinkin sitä, kuinka tiedostamattomasti olen jatkuvasti hylännyt itseni, sabotoinut itseäni ja luullut sitä normaaliksi osaksi elämää.
Syvimmilläni olen kokenut häpeää ja syyllisyyttä siitä, etten pystynyt pelastamaan äitiäni. Tiedän tämän olevan sisäisen lapseni tunne, ja nyt osaan jo antaa tälle osalle itseäni rakkautta, lempeyttä ja turvaa, jota se ei lapsena saanut osakseen.
Olen taipuvainen ahdistumaan ihmissuhteissani, erityisesti parisuhteissa, jos en saa sitä turvaa ja kaipaamani huomiota, jota sisäinen lapseni koko ajan kaipaa. Olen alitajuisen kaipaukseni takia vetänyt puoleeni välttävän kiintymyssuhteen omaavia miehiä, jopa narsistisesti käyttäytyviä. Onneksi tällä hetkellä jo ajattelen – toipumismatkalla olevanakin – että näiden kokemusteni ansiosta silmäni ovat avautuneet koko tälle ilmiölle.

Jos olen joskus koettanutkin avautua äidilleni nyt aikuisena kohtaamistani elämän haasteista, hän ahdistuu ja kertoo minulle, miten hänen elämässään on jo niin paljon raskaita asioita, että pitikö tämäkin tähän nyt tulla. Olen joutunut tekemään päätöksen, etten tule kertomaan äidilleni omista elämänkriiseistäni, koska hänellä ei ole kykyä ottaa niitä äitinä vastaan, kannatella minua. Tilanne kääntyykin niin, että lopulta minä kannattelen häntä, vaikka se ei olisi minun tehtäväni tilanteessa. Joudun olemaan äiti omalle äidilleni.

Olen luopunut ajatuksesta ja toiveesta, että äitini muuttuisi. Että hän tiedostaisi tämän ylisukupolvisen taakankantajuuden, jonka osana myös hän on, ja jota hän on omalla toiminnallaan siirtänyt seuraavalle sukupolvelle. Silti osa minua, se pikkutyttö sisälläni, edelleen kaipaa ja toivoo sellaista äitiä, joka ottaisi syliin, kuuntelisi häntä, auttaisi häntä sanoittamaan omia tunteitaan ja tarpeitaan. Välillä tätä pientä tyttöä itkettää ja surettaa, kun kaipaus äidin kannatteluun ja turvaan on niin voimakas, että se ihan sattuu, myös kehossa ja erityisesti sydämessä.

Onneksi jo tunnistan tämä sisäisen lapseni, ja ajoittain pääsen kiinni näihin tarpeisiin, vaikken aina kykenekään pysähtymään ja antamaan itselleni sitä, mitä äidiltäni olisin kaivannut. Joskus se onnistuu. Välillä räpiköin omassa elämässäni, puudutan tunteeni ulkoisilla asioilla, välillä pystyn olemaan läsnä ja tuntemaan turvaa omassa kehossani. Silti, kaiken pohjalla on kaipaus kannatteluun, mitä en enää väheksy. Minun ei tarvitse enää olla se vahva, jota olen yrittänyt näihin vuosiin asti olla. Minulla on lupa olla myös heikko ja haavoittuva, kuten kenellä tahansa muullakin.

Olen myös äiti ja olen äitinä myös siirtänyt tätä mallia omille lapsilleni, vaikka en ole tietoisesti sitä halunnut tehdä. Olen kuitenkin oivaltanut sen, että parasta, mitä voin lapsilleni tehdä nyt ja tästä eteenpäinkin, on alkaa hoitaa itseäni, pitää itseäni arvokkaana ja että minulla on lupa olla se, joka aidosti olen. Kuinka muuten voisin antaa lapsilleni esimerkkiä siitä, että heilläkin on lupa olla oma itsensä, kaikkine epätäydellisyyksineen, vahvuuksineen ja haavoittuvuuksineen.

Haluan haaveilla sellaisesta maailmasta, että jokainen aikuinen alkaisi yhä enemmän ottaa vastuuta itsestään, tutkia omia mallejaan ja kasvaa ”irti” siitä ylisukupolvisesta taakasta, jonka on itse suvultaan tai kulttuuristaan saanut. Emme voi jäädä syyttämään edellisiä sukupolvia siitä, mistä he eivät ole tienneet ja mitä eivät ole voineet muuttaa. Silti voimme validoida ja kunnioittaa omia kokemuksiamme, omia traumojamme ja alkaa parantaa niitä. Vain tällä tavoin vapautamme seuraavaa sukupolvea toistamasta samoja sairastuttavia malleja.

Jos sinä koit tämän kirjoitukseni resonoivan myös omaan kokemukseesi, lähde tutkimusmatkalle itseen, lempeydellä ja myötätunnolla. Et voi sille mitään, että olet kokenut sitä, mitä olet kokenut. Tästä eteenpäin sinulla on silti lupa toipua, eheytyä, ottaa oma paikkasi sukupolvesi jatkumossa. Hae apua ammattilaisilta tarvittaessa, niin olen minäkin tehnyt.

Tutustu aitoon itseesi ja tunnista sisäisen lapsesi tarpeet. Ole itsellesi se äiti, jota sinulla ei ole ollut.

Sinulla on myös lupa kaivata ja tarvita apua ja tukea. Pienin tai suurin askelin, tulet pääsemään eteenpäin tässä <3

Jatkuva uutisvirta aiheuttaa turhaa stressiä – Kun vähensin somen ja uutisten selailua, yllätyin iloisesti

Sinä aamuna sain tarpeekseni. Tapanani oli aloittaa päivä ensin selaamalla somefiidit ja sen jälkeen keskittyä aamun uutisiin ja siihen kaikkeen mitä maailmalla oli tapahtunut nukkuessani. Olin kehittänyt itselleni pienimuotoisen uutisaddiktion ja tunsin, että minun piti olla kartalla lähestulkoon kaikesta ajankohtaisesta.

Elämme aikaa, jolloin informaatiota ja uutisia on tarjolla enemmän kuin koskaan. Mikä pahinta/parasta (näkökulmasta riippuen), se kaikki on sullottu pieneen kosketusnäytölliseen laitteeseen, joka on miltei kasvanut kiinni käteemme. Yritä siinä sitten suodattaa jatkuvasta informaatiovirrasta vain ne oikeasti tärkeät asiat, kun notifikaatiot ja uutissyötteet täyttävät tajunnan.

Kun aamun aloitti edellä kuvaamallani tavalla, olivat aivot jo ennen työpaikalle saapumista aikamoisessa sumussa. Jotain oli tehtävä. Päätin rajoittaa uutisten seurannan ainoastaan perinteiseen teksti-tv:hen, joka tiiviillä ja ytimekkäällä ilmaisullaan on suorastaan nerokas keksintö ja edelleen ajassa kiinni. Sen lisäksi vähensin somen selailua, koska pärjään hyvin ilmankin, että tiedän puolituttujeni sienisaaliista ja ravintolaillallisista.

Sen sijaan lainasin kirjoja ja ostin kitaran.

Seuraukset olivat yllättäviä. Parin sivun kirja-annos aamulla ei tukkinut aivojani, vaan pääsin aloittamaan työpäivän virkistyneellä mielellä. Pian huomasin, kuinka luovuus pääsi virtaamaan, kun en jäänyt kiinni uutisvirtaan. Otin kitaran käteen ja aloin säveltämään ensimmäistä kertaa elämässäni.

Oivalsin, että luovuus todella vaatii tilaa ja aikaa. Kuormittuneet aivot eivät luo mitään muuta kuin lisää stressiä.

Näistä tapahtumista on nyt vuosi ja tässä välissä lauluja ja tekstejä on syntynyt paljon lisää. Alkukesästä olimme ystäväni kanssa studiossa ja tässä alla todistusaineistona Torstin ensimmäinen single. Jos minulle kävi näin, niin en voi olla miettimättä, kuinka monta taiteellista teosta tai hienoa ajatusta maailma on menettänyt liiallisen kuormituksen ja aivosumun takia.

Raikkailla aivoilla minä aloin tekemään tunnepoppia. Mitäköhän sinulle kävisi?

Kuuntele Torstin debyyttisingle Jotta voisin tuntea Spotifysta ja katso alta tuore musiikkivideo!

Eroaminen satuttaa herkimpiä kohtiamme – Nämä 3 asiaa kannattelivat minua oman eroni läpi

Eroaminen saattaa olla ihmisen elämässä yksi kipeimmistä kriiseistä, myös siitä syystä että se aktivoi aiemmat kiintymyssuhdehaavat ja niihin liittyvän kivun. Erokipu on useimmille aivan hemmetin intensiivistä, eivätkä siinä kohtaa ystävien hyvää tarkoittavat neuvot Tinderiin liittymisestä auta.

Ero vetää hyvin haavoittuvaiseksi, se osuu herkkiin kohtiin joissa kysymme: Olenko merkityksellinen? Olenko turvassa? Olenko rakastettava?

Ero herättää usein haastavia tunteita, kuten avuttomuus, suru, pettymys, viha ja mustasukkaisuus. Näitä tunteita ei tarvitse ratkaista eikä kieltää, ne tarvitsevat turvallisen tilan tulla nähdyksi ja kuulluksi. Tähän saa tarvita tukea ja apua.

Muistan oman eroni keskellä, miten Hämeenkatua silmät itkusta verestäen kulkiessani tunsin olevani maailman yksinäisin ihminen. Kaikki muut näyttivät niin tavallisilta, he menivät tavallisesti töihin ja kauppaan, viettivät tavallisesti juhlapyhiään ja arkeaan. Häpesin tilannettani ja tunteitteni intensiivisyyttä. Ajattelin että minun ”pitäisi” tuntea jotain muuta kuin mitä tunsin.

Onneksi olin jo sellaisessa kohdassa itsetuntemukseni matkaa, että tiesin että tunteiden vastustaminen ja kieltäminen vain satuttaa enemmän. Niinpä päätin sallia itseni tuntea ja samalla harjoittelin sitä, etten lähtisi tunteiden viemänä uskomaan ajatuksien tuomia absoluuttisia tarinoita. Monesti erokivun keskellä huomasin surevani sekä menetettyjä tulevaisuuden haaveita, mutta myös usein itkin ihan rehellisesti äitiä ja isää. Ero aktivoi tunteita syvältä alitajunnasta, jotka olivat peräisin luultavasti jo ajoilta kun omat vanhempani erosivat, ollessani itse noin 2-vuotias. Oli valtavan puhdistavaa surra.

Erotessa alitajunnan portit aukeavat, intensiiviset tunteet huuhtovat läpi usein muitakin elämän aiempia kipeitä kokemuksia. Tämä on sekä arvokasta että rankkaa. Mikä kannattelee sinua läpi tämän ajan?

Minua kannatteli ero prosessin läpi erityisesti nämä 3 asiaa.

1. Päätin tietoisesti selvitä, työstää eroprosessin ja tukeutua minulle tärkeisiin ihmisiin. Eli en yrittänyt selvitä vain yksin.

2. Sitouduin siihen, että teen joka päivä itselleni 3 hyvää tekoa tai asiaa. Jotain joka viesti minulle, että pidän itsestäni huolta. Noista kolmesta asiasta tuli kuin kultainen lanka joka kannatteli ja jopa ajanmyötä lisäsi itsearvostustani.

3. Varasin itselleni 3 iltana viikossa tunnin aikaa surra, kirjoittaa, kuunnella musiikkia, laulaa, tai olla vaan sen kaiken kanssa mitä minussa herää.

Katso alla oleva video jossa puhumme Marika Rosenborgin kanssa eroamisesta ja siitä selviytymisestä.

Isä, vaikean suhteemme vuoksi minun on vaikea luottaa miehiin

Isä, tiedän, etten pysty keskustelemaan näistä asioista kanssasi. Olen joskus yrittänyt, mutta en ole koskaan tullut kuulluksi, koska menet niin puolustuskannalle. Minä päädyn kuuntelemaan sinun selityksiäsi ja tukemaan sinua, koska et kestä kohdata minun tunteitani. Mutta minun on käsiteltävä omia tunteitani omalla tavallani. Olen joutunut tekemään sitä kauan, koska sinun miehen mallisi on tehnyt minulle vaikeaksi löytää hyvää parisuhdetta.

Olen tunnistanut jo kauan sitten, että minulla on sitoutumiskammo. Kammo siitä, etten vieläkään saa olla suhteessa oma itseni. Jos ja kun olen, minua kritisoidaan aina jostain. Minua yritetään hallita ja muuttaa – RAJOITTAA. Pitäisi olla helpompi, tavallisempi, kiltimpi ja virheettömämpi.

Mutta vaikka olen ollut kuinka kiltti, pärjännyt elämässä, olen lahjakas ja avulias toisille ja kaunis (vaikken ole itse koskaan uskonut omaan kauneuteeni, koska sinä arvostelit minua jo silloin, kun olin teini-ikäinen), niin silti olen aina kantanut syyllisyyttä siitä, etten ole ”oikeanlainen”.

Paitsi ihan joskus olen saanut sinulta kehuja. En voi silti koskaan tietää, seuraako kehua vähättely. Ne voivat olla peräkkäisissä lauseissa. Sitähän se on aina ollut: ei vain kritisoimista ja pessimististä ennustamista, etten tulisi onnistumaan, vaan myös satunnainen kehu jälkikäteen sitten, kun olen todistanut pystyväni onnistumaan. Ja sen jälkeen taas mitätöimistä.

Olen ollut helvetin kova tyyppi, joka selviää mistä vaan, niin kaikki aina sanovat. Paitsi sinä. Et vieläkään usko, että minä selviän ja onnistun.

Olen koettanut olla niin täydellinen kuin mahdollista, ja kalastella kehuja, ja toisaalta olla välittämättä mitä ajattelet, mutta edelleen kritisointi sattuu. Sinua ei kyllä saa kritisoida, koska egosi on hauras. Näen sen ja voisin luhistaa sinut hetkessä, mutta en voi. Olet kuitenkin isäni ja rakastan sinua aina silloin, kun en vihaa sitä, miten minulle puhut. Rakastan sinua kaikesta huolimatta, vaikken aina haluaisi.

Olen sen ikäinen nainen, ettei sisälläni olevan pikku tytön pitäisi enää kaivata hyväksyntääsi niin paljon, varsinkaan loputtomien pettymysten jälkeen. Ymmärrän, että sinunkin sisälläsi on yhä pieni poika, joka ei saanut sitä tukea ja rakkautta, jonka olisi ansainnut. Mutta en jaksa ymmärtää sinua loputtomiin – entäs minä? Sinähän minut tähän maailmaan teit.

En ymmärrä, miten minunlaistani naista, ja aiemmin siis lasta, voi vähätellä ja mitätöidä niin paljon. Mutta sellaisia miehiä minä olen sitten alitajuisesti tapaillut, jotka ovat vahvistaneet tuota arvottomuutta, ja jotka ovat koettaneet pienentää minua, jotta en olisi heille uhka. Jotain viehättävää – ja tuttua – minä aina näen kylmissä ja etäisissä miehissä.

Nykyisin viihdyn paremmin sinkkuna, koska en luota siihen, että kukaan mies voisi tykätä minusta koko naisena. En luota siihen, että kukaan oikeasti näkisi minut ja kuulisi minut. En luota siihen, että jos hetken tuntuu hyvältä, se pysyisi, vaan ihan kohta kaikki voi muuttua. Nykyajan deittailukulttuuri vahvistaa sitä, että kuka tahansa voi kadota milloin tahansa, enkä koskaan saa selitystä, miksi minä en kelpaa, vaikka mielestäni minun pitäisi kelvata. Minun mielestäni minussa ei ole mitään isompaa vikaa, tai ei ainakaan enempää kuin muissakaan.

Olen koettanut parantaa itseäni ja antaa itse itselleni hyväksyntää. Joskus se onnistuu, toisinaan tulee taantumista. Olen koettanut muistaa, että minä riitän tällaisena, ja että sinä pystyt näkemään vain sen verran kuin sinä kykenet. Minä olen enemmän kuin sinun käsityksesi minusta. Minä olen upea. Minussahan on myös sinun hyvät puolesi. Kyllä minua voi rakastaa. Ehkä jonain päivänä annan jollekin sen mahdollisuuden.

Lempeitä viisauden sanoja sinulle, joka pohdit mennyttä ja suunnittelet tulevaa

Rakas minä,

olen kulkenut pitkän matkan tähän. Matkallani on ollut myrskyjä, muureja, iloa ja rakkauttakin. Jokainen kokemukseni on mahdollistanut matkani tähän hetkeen – joskus ojanpohjien, joskus kiertoteiden kautta. Vaikka jälkeenpäin saattaisikin näyttää siltä, että jotkut asiat olisi voinut hoitaa paremminkin, olen aina kaikissa tilanteissa käyttänyt sen hetkisen parhaan tietoni, taitoni, uskallukseni, kokemukseni ja arviokykyni. Sen paremmin en olisi omalla polullani osannut toimia.

Nyt olen tässä. Mukanani on kaikki se, minkä olen kokenut. Tässä hetkessä on mahdollisuus katsoa mennyttä menneenä, oppipolkuna. On mahdollisuus katsoa tätä hetkeä tällaisena kuin tämä hetki on: nyt on näin. Tässä hetkessä on mahdollisuus katsoa tulevaisuuden mahdollisuuksia. Kaikki se, mitä valitsen tänään, vaikuttaa kaikkiin tuleviin huomisiin. Huomenna voin tehdä uuden valinnan. Koskaan ei ole liian myöhäistä, mutta aina paras hetki ottaa itseään kädestä ja kannustaa on tämä hetki.

Kun olen itseni puolella, olen elämän puolella. Kunnioitan sitä elämää minussa, joka opettelee, havainnoi ja tuntee. Tämä on ainoa elämäni tässä kehossa, ja siksi aion pitää huolta ennen kaikkea minusta. Sillä minä olen minulle kaikkein tärkein ihminen. Ilman minua ei olisi muita minulle. Ei olisi auringonnousua, ei pakkasenpuremaa nenää, ei sydänsurua, ei kesäyön uintia. Jokainen elämänkokemukseni virtaa lävitseni, ja olen kiitollinen itselleni jokaisesta hetkestä, jonka huomaan ja elän. Kiitos minä.

Olen ansainnut kaiken hyvän, ja siksi avaan sydämeni kaikelle elämän hyvyydelle.

Ikuisesti sinun,

minä

Kirje löytyy Sanna Wikströmin ja Reija Könösen kirjoittamasta Lempeyden kirjasta.

Kirja pureutuu arkisiin kokemuksiin, jotka saavat meidät kuohahtamaan ja käyttäytymään toisin kuin haluaisimme. Lempeyttä kehittämällä on helpompi kohdata lannistava sisäinen puhe ja ärsyttävät ihmiset, kirjoittaa somessa ja meileissä empaattisesti, asettaa omat rajat ja lisätä elämäniloa. Jos sinulla ei vielä ole äänikirjapalvelua käytössäsi, voit napata ilmaisen kokeilujakson BookBeatiin TÄÄLLÄ.

Jos piilottaa herkkyytensä haarniskan alle, ei opi tuntemaan itseään – eikä ketään muutakaan

Lapsena olin herkkä. Pelkäsin monia asioita ja itkin herkästi. Koin jo silloin herkkyyteni riippakivenä. Jokin minussa kertoi ettei sillä pärjäisi kovassa maailmassa. Herkkyys ei olisi vahvuutta. Maailmassa pärjäisi vain olemalla vahva, kova ja kestämällä tuulet sekä tuiskut.

Haarniskan suojassa

Opettelin olemaan kovempi ja lopulta kova. Kasasin haarniskan toisensa jälkeen päälleni, jottei minuun sattuisi. Jottei muiden kommentit herkkyydestäni osuisi minuun. Jottei kukaan satuttaisi minua. Haarniskan alla olin kuitenkin aina sama minä. Itkin yksin. Itkin yksinäisyyttä. Itkin herkkyyttäni.

Ihmissuhteissa oli vaikeaa liittyä haarniskojen kera. Toisen oli vaikea nähdä haarniskan alle. Itsekin hukkasin itseni. Olin kylmä ja koppava. Minua ei haluttu ryhmään, koska saatoin sanoa asioita liian suoraan. Minua ei haluttu mukaan, koska minäkään en halunnut liittyä keneenkään.

Haarniskan alla koin usein yksinäisyyttä. Koin häpeää. Koin olevani huonompi kuin muut. Haarniska tuntui raskaalta.

Halu oppia tuntemaan itsensä

Halusin olla enemmän minä, mutta en tiennyt mitä se tarkoittaisi. Elämänhaasteet vasta herättivät minut todella. Halusin olla tunteva. Halusin irrottautua haarniskoistani. Haasteet osoittivat, että haarniskat olivat raskaat kantaa. Yksinäisyys oli liikaa. Eristäytyminen toisista ei ollut se, mitä halusin ja mitä todella tarvitsin.

Halusin oppia tuntemaan kuka minä olen aidoimmillani. Halusin oppia olemaan herkkä ja haavoittuva muiden lähellä. Halusin oppia tuntemaan ihmiset sellaisina kuin he ovat aidoimmillaan. Halusin, että muut oppivat tuntemaan minut sellaisena kuin olen, oikeasti aidoimmillani.

Olla haavoittuvainen, se on todellista rohkeutta

Haarniskojen riisuminen ei ole helppoa. Sanotaan, ettei rohkeus ole sitä ettei pelkää vaan toimii pelosta huolimatta. Rohkeutta tarvitaan, kun pelottaa paljastaa olla se mitä on. Herkkänä ja haavoittuvana voi satuttaa itsensä. Silloin tekee mieli palata entiseen. Välillä sitä ottaakin osia haarniskoista, oman sielunsa suojista, turvakseen. Se on ok. On ok suojata itseä tietoisesti.

Entinen ei enää kuitenkaan palaa. Kun on lähtenyt matkalle kohti aidointa itseä, on se pelottavaa. Hävettää niin usein ja tekisi mieli taas piiloutua ja pukea haarniskat päälle. Itsetutkimisen äärellä kokee syyllisyyttä siitä, miten on aiemmin toiminut. Samalla kokee myötätuntoa itseä kohtaan, koska haarniskoillakin on ollut merkitys.

Ilman haarniskaa on helpompaa olla enemmän minä

Haarniskat ovat raskaat kantaa. Niitä riisumalla on helpompi hengittää. Ilman niitä on helpompi luoda aitoja yhteyksiä ihmisten kanssa. On helpompaa olla enemmän minä. On helpompi löytää se kuka todella on.

Kurkkaa Pauliinan kirja Rakkaus on tekoja arjessa:

Tutustu kirjoittajaan tarkemmin tästä

Mitä jos ikävä jää asumaan?

Ikävää on monenlaista, lapsi kaipaa vanhempiaan, ystävät toisiaan, rakastavaiset odottavat tapaamista. Ikävällä on useimmiten positiivinen taustavärinä, kun sen kohde tuntee samoin. On mukava miettiä hetkeä, kun näkee kaivatun henkilön. Sitten on se ikävämpi Ikävä. Kun ei ole, mitä odottaa.

Aamulla herätessä käsi haroo sängyn tyhjää puolta. Hetken ajatus; toinen on jo ehtinyt nousta aamiaiselle. Mutta vain sekunnin. Sitten Ikävä ilmestyy ensimmäisen kerran alkavalle päivälle. Suoraan unesta todellisuuteen, tällöin Ikävä pääsee heti lyömään kunnollisen alakoukun. Päivän aikana se vilahtaa nopeasti viiltäen; näet liikennevaloissa tutunnäköisen auton, palaverissa leijuu sama tuoksu kuin hänellä. Illalla televiosta lävähtää silmille lempielokuvanne, jolle nauroitte mahat kippurassa. Huomenna yritetään taas uudestaan.

Ikävää kannattaa yrittää harhauttaa ja hämätä, se antaa lepotaukoa seuraavaan kohtaamiseen. Mutta pakoon et pääse. Ikävä saa sinut aina lopulta kiinni. Se, että tunnet repivää kaipausta, antaa kuitenkin toivoa tulevaan. Jos et tuntisi mitään menetettyäsi läheisesi, tilanne olisi paljon heikompi. Ikävä on lopulta vain tunne. Se et ole sinä ja Ikävä ei tule sinun elämääsi musertamaan tai kontrolloimaan aina. Joten ota se vastaan välillä huolella. Mutustele, makustele ja kieri itsesäälissä. Ja päästä Ikävä pois odottamaan seuraavaa kertaa. Ehkä seuraava ottelunne onkin jo kevyempi.

Ne viisi tai kymmenen vinkkiä, miten pääset ikävän tunteesta eroon? Niitä ei aina ole. Vain viisaampien ystävien lupaus, että pakkohan kaiken, Ikävänkin, on joskus loppua. Aika hioo terävimmät kulmat tunteesta ja se muuttaa muotoaan pehmeämmäksi. Ja lopulta antaa tilaa muillekin ajatuksille ja tunteille.

Sanoako kyllä vai ei? Terveet rajat suojaavat stressiltä

Onko sinulla väsymystä, uupumusta, stressiä, itseluottamuksen puutetta tai toistuvia ihmissuhdeongelmia? Ne voivat olla rajattomuuden oireita. Yksinkertainen tapa vähentää stressiä ja väsymystä on opetella tunnistamaan omat rajansa. Pitämällä rajoistaan huolta voi lisätä iloa ja tyytyväisyyttä itseen ja omaan elämään.

Varaudu tunteisiin

Rajojen asettamisen kannalta tärkeä taito on hankalien tunteiden sietämisen kyky. Moni loukkaantuu tavalla tai toisella jos emme suostu heidän pyyntöihinsä. Joudumme väistämättä tuottamaan pettymyksiä toisille ihmisille asettaessamme rajoja. Se voi puolestaan aiheuttaa syyllisyyden tunteita. Jos sanomme kyllä vain siksi, että pelkäämme pettymyksen tuottamista ja haluamme välttää syyllisyyden tunteita, sanomme kyllä vääristä syistä. Kyllä on hyvä sanoa silloin kun vilpittömästi tarkoittaa sitä.

Käytä sisäistä kompassiasi

Meillä on kaikilla sisäinen kompassi, joka kertoo mikä on meille hyväksi. Milloin sanoa kyllä ja milloin ei. Kompassin tehtävä on pitää meistä hyvää huolta. Se voi olla harjoituksen puutteen tai ylikuormituksen vuoksi vähän sekaisin, mutta siitä huolimatta tämä kompassi on olemassa. Sen voi saada takaisin toimintakuntoon rauhoittumalla ja harjoittelemalla itsensä kuuntelemista ja rehellistä kommunikaatiota. Mieli voi yrittää selittää, miksi emme voi sanoa ei, mutta sydän ohjaa meitä sinnikkäästi kohti hyvää. Haastamalla omia uskomuksia, keventämällä tunteita ja työstämällä pelkoja saamme mielen ja kehon rauhoitettua ja itsemme paremmin linjaan sisäisen kompassimme kanssa.

”Jos hiljennät äänet ympärilläsi ja kuuntelet itseäsi, huomaat eläväsi elämääsi vähemmällä stressillä ja vahvassa yhteydessä omaan elämäntehtävääsi.” – Sarri Gilman, terapeutti

Tiedosta rajasi

Jos omia rajojaan on vaikea tunnistaa, voi aloittaa vaikka pohtimalla seuraavia kysymyksiä:

Sinulla on päivässä tietty määrä tunteja käytettävänä. Mihin haluat aikaasi käyttää? Mihin et?
Miten haluat tulla kohdelluksi?
Haluatko kantaa vastuuta toisten ihmisten tekemisistä, sanomisista ja valinnoista?
Jos olisit itsesi paras ystävä, miten kohtelisit itseäsi?
Mihin et missään nimessä halua suostua?
Mitkä ovat sinulle tärkeitä arvoja? Miten seisot niiden takana arjessasi?
Huomaatko toistuvasti luopuvasi itsellesi tärkeistä asioista toisten hyväksi?
Millä tavoin voisit pitää omasta henkisestä hyvinvoinnistasi huolta?

Pidä huolta itsestäsi

Perheterapeutti, kirjailija ja terveiden rajojen puolestapuhuja Sarri Gilman antaa seuraavat vinkit kuinka pitää itsestä huolta tiukoissakin elämäntilanteissa:

Panosta omaan hyvinvointiisi. Se on muutakin kuin kuntoilua ja terveellistä ruokaa. Se on omasta henkisestä, emotionaalisesta ja sosiaalisesta hyvinvoinnista huolehtimista. Muista että uupuneena et voi huolehtia muista.
Rakenna itsellesi tukiverkosto. Hakeudu sellaisten ihmisten luo, jotka voivat auttaa: etsi terapeutti, mene kurssille tai vertaistukiryhmään. Yksin ei tarvitse selvitä.
Valitse vastuusi viisaasti. Et pysty kaikkeen. Päätä mitä otat vastuullesi ja mitä et.

Ole rohkea

Jos rajojen asettaminen tuntuu pelottavalta, voi muistuttaa itseään siitä, että hetkellinen epämukavuus on parempi valinta kuin vuosien mittainen ylikuormittuneisuus. Ajattele sitä vaikka pahanmakuisena lääkkeenä, joka maistuu suussa kitkerälle, mutta tuo helpotuksen. Yksi jos toinenkin saattaa vetää herneet nenään kun asetamme uusia terveempiä rajoja, mutta tilanne tasoittuu kyllä. Ne ihmiset, jotka aidosti välittävät meistä, seisovat rinnallamme silloinkin, kun opettelemme tervettä itsekunnioitusta.

5 tapaa, joilla luonto kannatteli minua kriisissä – Kun sydämeen sattuu, hakeudu luontoon

Kirjoittaja Vilhelmiina Hjorth on freelancer-tekstintekijä, joka uskoo syvällisen kohtaamisen voimaan. Hän tarkastelee maailmaa ja ihmisyyttä empaatin sydämellä ja luontomystikon silmin tuoden oivalluksiaan esille Yhteyden voima -blogissaan ja samannimisellä Instagram-tilillään.

Haastavassa elämäntilanteessa, kuten avioeron tai korona-ajan keskellä, ovat ajat lähiluontopoluilla olleet mittaamattoman arvokkaita minulle. Luontoon olen voinut mennä etsimään milloin mitäkin hukassa olevaa, kuten mielenrauhaa, voimaa tai yhteyttä itseeni.

Olen oppinut luottamaan siihen, että luonto antaa aina jotain uutta ja yllättävää: muuttuneen näkökulman, rauhan, mahdollisuuden tunteiden purkautumiseen. Jotain sellaista, jota en ole lähtiessäni edes osannut toivoa. Haluankin jakaa kanssasi viisi kaunista oivallusta, jotka lähiluonto on opettanut minulle.

1. Luonto ei tuomitse

Miten tahansa olenkaan mokannut, mitä kipuillut, on luonto aina ottanut minut vastaan. Se lohdutus, jota joskus on vaikea itselleen suoda tai jota ei aina osaa kanssaihmisiltä pyytää, on minulle ollut luonnossa aina saavutettavissa.

Ikivanhaa mäntyä vasten nojaillessani tai kuohuvan kosken äärellä istuessani olen saanut olla se kuka olen, siinä missä olen. Virheineni päivineni nähty, hyväksytty ja rakastettu.

2. Kaikella on aikansa

Luonnonkiertoa seuraamalla olen oppinut malttia ja hyväksymistä. On aika kukoistaa ja loistaa, on aika päästää irti, on aika levätä ja on aika herätä uuteen kasvuun.

Luonto ei ryntäile hetkestä toiseen, luonto ei toivo olevansa jo keväässä, kun on vasta syksy meneillään. Luonnossa näkee miten saman kasvin kaksi eri yksilöä voivat olla eri vaiheessa: toinen vielä kukkii hehkeänä, kun toinen jo lähettää hahtuvapallostaan siemeniä maailmalle. Luonnossa vietetty aika on opettanut uskomaan siihen, että asiat tapahtuvat, kun on oikea aika.

3. Tähän hetkeen keskittyminen rauhoittaa

Vaikeimpina hetkinäni olen intuitiivisesti alkanut harjoittaa katseen kohdistamista hyvin tarkasti ja lähelle. Tämä on poikkeuksetta auttanut minua rauhoittumaan ja keskittymään käsillä olevaan hetkeen.

Näin olen saanut etäisyyttä kipuiluuni ja oppinut samalla näkemään – ja myös iloitsemaan – luonnosta yhä syvemmin. Katsomalla tarkasti ja hyvin läheltä moni kauempaa katsottuna yksinkertainen asia voi olla värikäs, monitahoinen ja hurmaava. Kuten vaikkapa apila!

4. Olen arvokas osa kokonaisuutta

Kun en ole kokenut yltäneeni siihen mihin ne muut tai kun olen uupunut tekemiseen, on luonto pelkällä olemassa olollaan opettanut miten paljon suuremmista asioista on kyse, kuin siitä mitä saan tai en saa täällä aikaan.

Luonto ei suorita, vertaile tai arvostele. Kun annan etanoiden hitaan vaelluksen tai perhosten kevyen lennähtelyn saavuttaa sydämeni, ymmärrän, että en ole täällä lunastamassa paikkaani teoilla, vaan arvostamalla olemassaolon lahjaa. ’

5. Luonto menee tunteisiin

Elämme kovien arvojen maailmassa, eikä ole itsestään selvää pysyä avoimena ja herkkänä. Luonto yllättää uskomattomalla kauneudellaan kerta toisensa jälkeen ja pääsee näin ohi ihmisyyden pintakerroksen, suoraan sydämeen. Luonto on auttanut minua säilyttämään kosketuksen sisimpääni, omaan herkkyyteeni ja liikutetuksi tulemisen kykyyni.

Pojat rimpuilevat ja opettelevat sanoittamaan sitä rakkautta, josta isät usein vaikenivat

Harri-Pekka Pietikäinen pohtii elämää ja ihmisenä olemista sekä niitä pelkoja, jotka estävät meitä tulemaan nähdyiksi ja kuulluiksi kokonaisina. Hän on tietokirjailija ja Bonfire-bisnesmedian päätoimittaja. Harri-Pekalta on ilmestynyt teokset Työelämän taktiikkataulu (Fitra, 2019) ja Pinnan alla – Elämäni valkohain kanssa (Johnny Kniga, 2020).

HERKILLE TIEDOKSI: Teksti sisältää onnettomuuden kuvauksen osana aiheen käsittelyä.

Elettiin maaliskuuta vuonna 1998. Olin kevytsieluinen 17-vuotias ja matkalla kotiin Keski-Suomeen. Katsoin pikajunan ikkunasta ulos ja noteerasin, että lähestyimme Jyväskylän ratapihaa selvästi normaalia kovemmalla vauhdilla.

En osannut epäillä, kunhan ihmettelin. Osa matkustajista nousi ylös ja alkoi valmistautua seuraavaan pysähdykseen. Äänekäs opiskelijatyttöporukka yritti peitellä pientä perjantaihiprakkaa. Käytävän toisella puolella, parikymppinen silmälasipäinen nuorukainen selaili koulutehtäviään ja hörppi mehua pullostaan. Viikonloppu oli valmis alkamaan.

Yhtäkkiä vaunu kallistui voimakkaasti, ensin oikealle, sitten vasemmalle. Kiskot kirskuivat ja penkkien selkänojissa olleet tarjottimet kolisivat. Ihmiset horjahtelivat ja yrittivät vilkuilla ulos ikkunoista. Juna irtosi kiskoilta ja otti pari hyppyä penkereellä. Ikkunoiden takaa pöllysi lumi. Sitten jysähti!

Vaunu kaatui kyljelleen ja kääntyi pituussuunnassa ympäri. Sinkouduin vastakkaiselle puolelle, kohti ikkunaa. Osuin ensin penkkiin, sitten hattuhyllyyn. Vaunu laahasi eteenpäin, jonka myötä lumi tunkeutui valtavalla ryöpyllä sisään rikkoutuneista ikkunoista sekä revenneestä päädystä. Ryske oli valtava ja kaaos totaalinen.

Sitten vauhti pysähtyi ja kaikki hiljeni. Nostin päätäni, näky oli kuin tieteiselokuvasta. Vaunu oli täysin tunnistamaton, sekaisin ihmisistä ja tavaroista, ja makasi kyljellään. Äkkiä ulos, oli ensimmäinen ajatukseni. Kipusin jotenkin junan päädystä ulos ja tipahdin lumipenkereelle. Jostain valui bensaa maahan. Vierelläni opiskelijatyttö valitti päätään. Se oli veressä, minä taas kuin unessa. Kompuroin eteenpäin, jolloin näin vaunun pohjan. Se nousi harmaan muurin tavoin valkoisesta maasta. Tuon muurin alla oli ihmisiä, osittain. Yksi sätki kuin kala koukussa, toinen oli rauhassa. Jossain kauempaa joku huusi “auttakaa, täällä on pieni lapsi junan alla”. Kuljin eteenpäin ja kompastuin, jolloin näin aivan vieressäni käden. Se pilkisti vaunun alta, ei liikkunut. Hangessa lojui myös paperinivaska, silmälasipäisen nuorukaisen koulutehtävät. Olin shokissa, vaikken sitä itse tiedostanut. Hetken absurdius suojeli minua pahimmalta.

Nousin ylös ja aloin juosta. Pingoin minkä kerkesin. Tiesin isäni odottavan minua juna-asemalla. Halusin saavuttaa hänet ennen kasvavaa huolta minusta. Hyppäsin vierellä olevalle autojen ajoväylälle ja juoksin. Autot pysähtelivät ja minua haluttiin auttaa, mutta jatkoin juoksemista. Kasvoni vuotivat verta ja tunsin pistävää kipua selässäni. Saavutin muutaman sadan metrin päässä olevan juna-aseman, jonka edustalla odottaneet ihmiset eivät olleet tietoisia juuri tapahtuneesta. Ratapihalla olleet tavarajunat estivät näkyvyyden. En koskaan unohda isäni ilmettä, kun hän kääntyi katsomaan minua.

Vaiti muttei hiljaa

Myöhemmin illalla istuimme yhdessä isän kanssa kotimme olohuoneessa. Katsoimme televisiosta jatkuvaa uutisvirtaa päivän junaonnettomuudesta. Ihmisiä oli kuollut. Äitini touhusi omiaan ja vältteli palaamasta päivän tapahtumiin. Isä, sen sijaan, oli hiljaa ja katsoi herkeämättä ruutua. Hän ei nostanut esiin sitä, minkä tiedosti itsekin käyneen lähellä. On asioita, joita yksikään vanhempi ei halua miettiä määräänsä enempää.

Sairaalassa paikatut ruhjeet kasvoillani kirvelivät, eikä päänsärky ollut hellittänyt vieläkään. Televisiossa epäiltiin aiheuttajaksi inhimillistä erehdystä. Pitkän hiljaisuuden jälkeen, isä totesi minulle “tämä tulee varmasti olemaan elämäsi mieleenpainuvimpia päiviä”. Näin isän silmien kostuneen. Aavistin hänen olevan oikeassa. Lämmitimme saunan, jonka lauteilla istuimme poikkeuksellisen hiljaisina.

Sanojen opettelemista

Tuosta päivästä on kulunut jo yli kaksikymmentä vuotta. Istun yhä hiljaa saunan lauteilla, mutta seuranani on oma kahdeksanvuotias poikani. Hänen uteliaisuutensa ei yllä vielä kuolemaan saakka, kenties hyvä niin.

Isäni kuoli joitain vuosia sitten muistisairauden uuvuttamana. Muistan viimeisen kohtaamisemme hoitokodissa. Olimme kahdestaan. Kommunikointi oli yksipuolista, ainakin mitä sanoihin tulee. Kerroin asioita, joita olisi kai pitänyt kertoa jo paljon aiemmin. Isä katsoi herkeämättä minua. Mietin, tunnistaako hän enää poikaansa.

Kyyneleet alkoivat valua. Ensin hänellä, sitten minulla. En tiedä miksi, mutta yritin peitellä omiani. Ehkä, koska olin oppinut niin. Täysin auki ei saa olla, enintään vähän raollaan. Isä pysyi vaiti, hänellä ei ollut enää sanoja. Nekin, jotka joskus jäivät sanomatta, olivat unohtuneet.

Joitain viikkoja myöhemmin sain puhelun äidiltäni, isä oli viety sairaalaan. Tunteja tästä, ja minut tavoitti tieto, että hän on menehtynyt. Toden totta, pojan tulee saattaa oma isänsä haudan lepoon, ei toisinpäin.

Oma poikani on malttamaton ja haluaa lisätä saavista vettä kiukaalle. Opastan häntä. Löylyä ei luoda roiskimalla, vaan rauhassa sihauttamalla. Muistan kehua häntä, en syyttä, mutta kuitenkin herkästi. Illalla, hyvän yön toivotusten yhteydessä totean, että hän on minulle rakas. Samoin, hän vastaa.

Keskinäinen dialogimme on toistuva, mutta ei itsestäänselvyys. Harras toiveeni on, että saan käydä sen myös tulevina iltoina, mutta pyrin valmistamaan itseäni hyväksymään sen, mikäli näin ei käy. Neljänkymmenen vuoden elämänkokemuksella aistin kaaoksen ja järjestyksen läsnäolon. Ensinmainitun niistä tiedostan, jälkimmäinen jää uskon varaan. Luulen, että niin sen kuuluukin mennä. Elämä, jossa on enemmän vastauksia kuin kysymyksiä ei kuulosta enää elämältä, vaan jonkun keksimältä tarinalta.

“Ja minä itse, miksi näitä mietin? Se merkki varhaisen on vanhuuden”, toteaa Eino Leino. Tunnistan tuon ajatuksen. Ei yhdenkään nuorukaisen tulisi pohtia päivittäin omaa kuolevaisuuttaan. Se on aikaa, jolloin tulisi unelmoida ja olla huoleton.

Kuolemaa en juurikaan pelkää, elämästä riemuitsen senkin edestä. Ehkei se näy hymynä kasvoilla ja kuulu nauruna äänessä, vaan ennemmin tarkkaavaisuutena katseessa ja keskivertoa syvempänä huokauksena.

Mutta sanoja en aio säästellä. Tiedän isänikin pysyneen useimmiten vaiti ainoastaan, koska hänelle oli niin opetettu. Valitsen rimpuilla irti. Pojat opettelevat sanoittamaan niitä tunteita, joista isät vaikenivat. Olkoon se tehtävämme tässä sukupolvien ketjussa, niin pitkään kuin elon päiviämme riittää.