Ryhmässä joku heittää vitsin, joka kolahtaa arkaan kohtaan sinussa. Ystäväsi puhuu negatiiviseen sävyyn sinulle tärkeästä asiasta ja vaikenet möykyn puristaessa rintaa. Vanhempasi utelevat tulevaisuudestasi olettaen, että se järjestyy, kuten he ovat ajatelleet. Listaa tukalista tilanteista voisi jatkaa loputtomiin, ja jokaisessa tilanteessa olisi enemmän kuin sallittua sekä suotavaa avata suunsa ja sanoa sanat: ”Tuo tuntuu pahalta.”
Tilanteet lipuvat ohi ja samat asetelmat toistuvat, on helpompaa altistua olemaan kiltti; eihän turha konfliktien herättely hyödytä ketään. Hiljalleen tuo möykky rinnassasi alkaa kuitenkin painaa rinnassa yhä enemmän, sanomatta jääneet sanat ja tukahdutetut tunteet tuntuvat pakahduttavan hengityksen.
Totuus on, että ympärillä olevat eivät voi tietää tunteista, joista ei puhuta avoimesti. Avoimuus ei aina tarkoita räväkkää purkautumista, vaan omien tuntemuksien sanoittamista myös toisen näkemyksiä kunnioittaen. Jokaisella on oikeus sanoa, kun tuntuu, että toinen astuu henkisesti varpaille. Harvoin negatiiviset tai muuten vain meissä hämmennyksen tunteita herättävät kommentit on tarkoitettu satuttamaan — toinen ei voi tietää sinun haavojasi, jos et niistä kerro.
Oman pahan olon ja loukkaantumisen pukeminen sanoiksi voi olla hankalaa useista syistä. Osa voi pelätä, että näitä arkoja kohtia käytetään uudelleen myöhemmin tarkoituksenmukaisesti satuttamaan, toinen taas pelkää, että ikävästä kommentista kummunnutta tunnetta ei ymmärretä tai osata ottaa vastaan. Joku pelkää aiheuttavansa turhaa riitaa, toinen taas on oppinut nielemään vaikeat tunteet haluten miellyttää muita. Syitä on lukuisia, mutta varmaa on se, että monille meistä vaikeiden asioiden puheeksi ottaminen on hyvin, hyvin vaikeaa.
Jos avoin kommunikaatio olisi meille normi, millaistakohan arkemme olisi? Jos vaikeuksista ei olisi opittu vaikenemaan, olisiko elämämme stressittömämpää ja kepeämpää? Ei tarvitsisi miettiä, mitä saan ja voin missäkin tilanteessa sanoa. Jos tarkoitusperät ovat hyviä, miksen voisi kertoa, jos joku satuttaa minua?
Avoin keskustelu vaatii molemminpuolista kunnioitusta ja halua ymmärtää toista
Olen itse opetellut olemaan avoimempi tuntemuksistani, ja olen pyrkinyt myös esittämään ajatukseni niin, etten aiheuttaisi pahennusta tai pahaa mieltä ympärilläni. Tähänastiset kokemukseni ovat vaihtelevia, mutta sen olen ymmärtänyt, että kaikki, oikeastaan suurin osa, eivät ole valmiita ottamaan vastaan sanoja, jossa heidän toimintaansa tai sanojansa asetetaan kyseenalaiseksi. En tiedä, osaanko aina itsekään suhtautua vastaanottavana osapuolena tällaiseen kyseenalaistamiseen, en väitä siis millään tapaa olevani sinut asian kanssa. Haluan kuitenkin oppia.
Ajattelen, että meissä heräävät tunteet sekä niiden tunnistaminen ja sanoiksi pukeminen on omalla vastuullamme — vuorovaikutuksessa ikäviä tunteita tulee heräämään aina ja ikuisesti, mutta jos tunteille ei anna sanoja, ne aiheuttavat yhä syveneviä kolhuja meissä ja vahvistavat toimintamallia, jossa vaikeneminen on kultaa.
Ainakin itselleni tämä toimintamalli aiheuttaa surua, kun taas avoimuus parhaassa tapauksessa lisää avoimuutta ja siten luottamusta, ihmissuhde voi lähentyä sekä saada uusia ulottuvuuksia. Suuri osa pahasta olosta on väärinkäsityksiä ja erilaisia tulkintoja — tätä emme opi ymmärtämään ennen kuin olemme valmiita kuulemaan kaikki tilanteessa heränneet ajatukset ja tunteet perinpohjaisesti.
On todella rikastuttavaa oppia paremmaksi keskustelijaksi ja kuuntelijaksi, mutta tämä ei onnistu, jos emme saa aika ajoin palautetta sekä kevyttä vastakkainasettelua. Uskon, että halu ymmärtää erilaisia ajatuksia on meille jokaiselle hyödyksi. Kun vielä pääsemme keskustelutaajuudelle niin, että molemmilla osapuolilla on halu ymmärtää toista, syntyy jotain suurta.
Henkisessä valmennuksessa asiakkaat pyytävät usein minua vahvistamaan heidän itseluottamustaan. Läheskään aina en halua tehdä niin. Nuoret ratsastajat ovat joskus valmennuksessani halunneet päästä eroon ratsastuspeloista, mutta tarkempi tarkastelu kertoi, ettei ongelmana ollutkaan pelko vaan taidon puute. Nuori yritti tehdä jotain, mitä hän ei oikeasti vielä osaa.
Itseluottamus voi yksinään olla vaarallinen asia. Se saattaa saada ihmisen tekemään asioita, joihin hänen taitotasonsa ei riitä. Toki monissa asioissa rohkea yrittäminen on itsessään riittävä voimavara, mutta ei läheskään kaikissa. Terapeutiksi, sydänkirurgiksi tai vuorikiipeilijäksi ei kannata ryhtyä pelkän itseluottamuksen voimalla – saatat saada aikaan paljon vahinkoa itsellesi ja myös muille.
Itseluottamuksen sijaan oman kehittymisen kannalta olennaisempaa on uskomusten (ja muiden sisäisten voimavarojen) sekä konkreettisen osaamisen tasapaino: se, että itseluottamus ja taidot ovat linjassa keskenään. Usein ne ovat pahasti ristiriidassa.
On ihmisiä, jotka voivat opiskella koko ikänsä, mutta eivät silti millään meinaa uskoa, että he osaavat tarpeeksi voidakseen aloittaa. Sitten on kaikkien alojen ammattilaisia ilman todellista osaamista.
Ristiriita johtuu usein voimakkaista itseä koskevista ydinuskomuksista. Jos ei ylipäätään pidä itseään hyvänä ja arvokkaana ihmisenä, on vaikea nähdä käytännön tasolla omia taitojaan ja vahvuuksiaan. Jos taas joku pitää itseään muita parempana lähes kaikessa, saattaa olla, että hänellä on jonkinlainen ylivertaisuuden uskomus – tai sitten hän peittää osaamattomuuttaan ja riittämättömyyttään paukuttelemalla henkseleitä kaikkialla.
Ihanteellista (mutta ei aina helppoa) on hakeutua kohti tasapainoa: opetella näkemään taitonsa siellä, missä sitä on, ja yhtä lailla opetella olemaan sinut sen kanssa, ettei vielä osaa jotain. Muista, että osaaminen ei ole yhtä kuin sinä. Osaamattomuus ei tarkoita huonommuutta – se on vain asia, johon voi suhtautua neutraalisti.
Kannattelevia uskomuksia riittämättömälle voivat olla esimerkiksi:
”Voin luottaa vahvuuksiini ilman, että minun pitäisi hallita kaikki maailman asiat täydellisesti.” ”Olen ihmisenä tarpeeksi ja arvokas, vaikka en osaisi kaikkea.” ”Uskallan nähdä sen, missä olen hyvä.”
Henkselien paukuttelijaa taas rauhoittavat seuraavat uskomukset:
”Minulla on lupa olla keskeneräinen.” ”Olen tarpeeksi silloinkin, kun en ole paras.” ”Vaikka en osaisi jotain, se ei tarkoita, että olisin ihmisenä vähemmän arvokas.”
Opettele olemaan rehellinen itsellesi. On parempi myöntää rohkeasti heikot kohtansa varsinkin silloin, kun pelissä on muutakin kuin mahdollinen kasvojen menettäminen.
Jos haluat ryhtyä tekemään jotain, mitä et vielä osaa, sinun ei tarvitse pullistella itseluottamusta, jotta voisit ryhtyä toimeen. Vähempikin riittää. Tunnustele vaikkapa tätä uskomusta:
”Minä en osaa tätä vielä, mutta koska aihe kiinnostaa minua, haluan opetella. Uskon, että opin.”
Aluksi on ihanaa, kosketus tuntuu taivaalliselta ja yhteys kumppaniin on saumaton. Aivan yhtäkkiä jokin muuttuu: rytmi katoaa, yhteys tuntuu hälvenneen, olo on hankala – ja hämmentynyt.
Kehot etsiytyvät kauemmas toisistaan, irralleen, eikä ajatus läheisyydestä tunnu enää lainkaan samalta kuin hetki sitten. Seksi ei onnistu, läheisyys katosi – mitä ihmettä tapahtui?
Aina emme tiedä, mikä saa meidät kokemaan särön yhteydessämme toiseen ihmiseen. Voi olla, että toisen mieleen iskee yllättäen pelko siitä, että hän tekee jotain, mistä toinen ei pidä, eikä osaa sanoittaa asiaa tai päästää siitä irti. Tai ehkäpä jomman kumman keho liikahtaa tavalla, joka tuntuukin epämukavalta, ja tämä vie huomion.
Mitä kannattaa tehdä, kun seksi ei onnistu vaan tuntuu loppuvan kesken?
Älkää ylianalysoiko tilannetta. Ei ole välttämättä tärkeää ymmärtää, mihin yhteys katosi. Mielen tason analyysi ei välttämättä tuo teitä lähemmäs toisianne. Teidän ei välttämättä tarvitse puhua lainkaan, jos ette halua. Toki on tärkeää jakaa tuntemuksiaan, jos siihen kokee sydämessään tarvetta.
Luokaa välillenne lämpöä. Hymyilkää ja puhukaa toisillenne ystävällisesti, pitäkää kädestä kiinni tai sukeltakaa uudestaan toistenne syleilyyn – mikä vain siinä hetkessä tuntuu parhaalta. Kun luotte välillenne lämpöä millä tahansa sillä hetkellä luontevalla keinolla, mieltä ei pääse valtaamaan epävarmuus, joka johtaa ihmeellisen helposti riitaan!
Olkaa mahdollisimman rehellisiä siitä, miten haluatte jatkaa juuri sillä hetkellä. Koska koskettaminen olikin äsken maailman ihaninta, ei ole välttämättä helppoa päästää irti siitä, että hetki onkin nyt ohi. Toisaalta hetkenne saattaa hyvinkin jatkua eroottisissa merkeissä – ehkäpä jotenkin erilaisena. Tässä vielä kaksi erilaista näkemystä asiaan:
Älkää jatkako väkisin, vain jotta seksi loppuisi orgasmiin. Ehkäpä eroottinen hetkenne oli siinä, ja nyt on jonkin muun aika – vaikka se loppuikin yllättäen.
Älkää lopettako sen takia, että pohditte katkosta turhaan tai että koetta epävarmuutta seksiin tulleesta säröstä.
Koeta välttää toisen syyttämistä, kuoreen vetäytymistä tai pinttymää: ”Tämän olisi pitänyt mennä toisin”. Kuten olet varmasti monta kertaa huomannut, nuo reaktiot eivät auta oikeastaan missään tilanteessa! Vaikka ne ovatkin inhimillisiä reaktioita, niiden ansaan ei kannata pudota.
Kuuntele ja salli itsellesi kaikki tunteet ja ajatukset, mutta älä elä niiden mukana. Kohtaa ne lempeästi, niin luot myös itsemyötätuntoa. Ja kun olet salliva itseäsi kohtaan, pystyt kohtaamaan myös kumppanisi rakkaudella – myös silloin, kun hetkeenne tulee särö.
Mitran lempeät kirjat Sydämen seksi ja Meidän vuosi nyt pakettina – löydät ne tästä.
Sanotaan, että ensin on rakastettava itseään ennen kuin voi rakastaa toista. Sanotaan, että toinen ihminen ei voi korjata sinua, etkä sinä häntä. Sanotaan myös, että rakkaus parantaa haavat.
Minä uskon näistä jokaiseen, mutta etenkin jälkimmäiseen. Haavat syntyvät suhteessa toisiin ihmisiin ja turvallisessa ja rakastavassa suhteessa niillä on myös mahdollisuus parantua. Johonkin asti pääsee itsekseen ja korjaavana suhteena voi toimia myös muu turvallinen ihmissuhde. Silti intiimi parisuhde haastaa aina.
Olen kärsinyt lähes koko ikäni sitoutumiskammosta. Minun on ollut helpompi pitää suhteeni pinnallisina ja itsenäisinä. Olen viihtynyt hyvin etäsuhteessa ja vältellyt sellaisia parisuhteen etappeja, jotka symboloivat sitoutumista tai aloilleen asettumista. Se mikä useimmille meistä näyttäytyy parisuhteessa normina, on itselleni tuntunut vieraalta ja paikoin jopa ahdistavalta.
Pitkän parisuhteen päätyttyä ajattelin jopa, että voisin aivan hyvin viettää loppuelämäni yksin. Minulla on aina ollut aktiivinen sosiaalinen elämä ja viihdyn hyvin myös itsekseni. Nautin, kun saan keskittyä rauhassa harrastuksiini ja omiin luoviin puuhiini.
En oikeastaan kaivannut rinnalleni ketään, kunnes rakkaus käveli jälleen vastaani. Uuden suhteen aloittaminen tuntui entistäkin pelottavammalta. Teki mieli juosta karkuun, vaikka sydämessäni tiesin, että meidät oli tarkoitettu.
Kun on kerran löytänyt oman sisäisen rauhansa ja rakkautensa, voi olla vaikea aloittaa suhdetta, joka väistämättä laittaa taas jotakin uutta liikkeelle. Se voi tuntua aluksi siltä kuin jotain arvokasta sisälläsi olisi vaarassa mennä rikki. Jotakin, minkä olet vaivalla rakentanut – ja mistä olet alkanut tuntea jo lähes ylpeyttä.
Itsenäiselle ja omaan vahvuuteen nojaavalle ihmiselle parisuhderakkaus voi näyttäytyä uhkana. Pelkojen takana on kuitenkin varsin inhimillinen tarve: suojautua pettymykseltä, haavoilta ja hylätyksi tulemisen kokemukselta.
Tarvitaan suurta rohkeutta ja haavoittuvaisuutta, jotta uskaltaa luottaa itsensä lisäksi myös toiseen ja antautua rakkaudelle yhdessä. Joskus se tarkoittaa myös menneisyyden haavojen ja oman minuuden tarkastelua uudella tavalla. Sallinko itselleni myös pelon, heikkouden ja epävarmuuden? Annanko toiselle mahdollisuuden kannatella itseäni? Olenko sinut kaikkien eri puolieni kanssa? Uskallanko tulla nähdyksi kokonaisena?
Toisen ihmisen rakastaminen – ja rakastetuksi tuleminen – voi olla yksi pelottavimmista, mutta samaan aikaan parantavimmista kokemuksista.
Minulle parisuhde tarkoittaa nykyään paitsi rakkautta, myös mahdollisuutta kasvaa yhdessä. Vaikka yksinkin elämä olisi voinut olla hyvää, sitoutuminen toiseen ihmiseen on haastanut minua kohtaamaan kipeitä kohtia itsessäni ja kasvamaan juuri niissä asioissa, jotka ovat tuntuneet itselleni vaikeilta.
Olen myös kuullut sanottavan, että rakkaus on rohkeiden laji. Nyt tiedän, mitä se tarkoittaa.
Me ihmiset olemme omaksuneet sellaisen ajatusmallin, jossa me omistamme kaiken. Jossain vaiheessa aloimme nähdä, että maa on meidän, eläimet ovat meidän ja samoin ihmiset kuuluvat meille. Omistussuhde näkyy kaikessa, minun lapseni, minun autoni, minun eläimet, minun perhe, talo, minun maani. Kun omistamme jotain, on luotava myös erillisyyttä siihen, mitä emme omista ja mitä toiset eivät omista. Tämä on minun, tuo on sinun.
Tämä näkyy myös tässä ajassa. Olemme huolissaan meidän terveydestä, jonka näemme usein irrallisena muusta luonnosta. Mikäli luulemme, että kyse on meistä, peli on jo menetetty. Elämme sukupuuton aikaa koko ajan ja siitäkin olemme onnistuneet eristämään itsemme. Menetämme lähes joka 20. minuutti uuden lajin. Vielä hetki sitten moni ei ollut tästä huolissaan, mutta nyt kun huomio on keskittynyt siihen, minkä kuvittelimme omistavamme, eli itseemme, olemme huolissaan. Olemme huolissamme, koska asia koskettaa meitä.
Mitä me todella omistetaan?
Me ei omisteta yhtään mitään, olemme vain hetken aikaa täällä maapallolla, joten sitä aikaa voisi käyttää vertauskuvana, että meillä on hetken pallo lainassa. Samoin kuin kirja kirjastosta, tämä on laina. Ja tällä pallolla, samoin, kuin kirjalla kirjastossa, olisi muitakin lainaajia vielä meidän jälkeemme.
Me olemme suhteessa siihen, kuinka hyvin elämä voi ympärillämme. Niin kauan kuin emme välitä puhtaasta vedestä, maaperän hyvinvoinnista, merien kirkkaudesta ja ilman raikkaudesta, teemme ainoastaan itselle hallaa. Ja voi olla varma siitä, että luonto kyllä hoitaa tasapainottamisen. Niin kauan, kun emme huolehdi omasta terveydestämme ja sitä kautta ympäröivän maailman jatkuvuudesta, tulemme kohtaamaan harvennusta.
Tämä vuosi on osoittanut sen, että ihmisrotu ei voi hyvin. Terveyden menettäminen tuo aina mukanaan sairauksia ja oireita. Ja jos keskitymme ainoastaan sairauden oireisiin, saatamme unohtaa sen, että kuinka vahva terveys meillä voisi olla suhteessa ympäristöömme. Oireita hoidetaan, mutta harvoin katsotaan, mistä ongelmat johtuvat.
On tapettava muuta elämää, jotta meille on enemmän tilaa. Mutta tekemällä itsellemme enemmän tilaa, vähennämme elintilaa muilta lajeilta. Ja jossain vaiheessa se ei enää palvele elämän monimuotoisuutta. Kun yksi laji nousee luonnossa muita reilusti ylemmäs, usein tulee luonto ja tasapainottaa peliä vähentämällä kantaa. Miksi? Koska se tukee kokonaisuutta, ei vain yksittäisen lajin toimintaa.
Tämä varmaan kuulostaa jollekin radikaalilta, mutta minun näkemykseni mukaan, ratkaisu ei ole se, että eristämme itseämme siitä ympäristöstä, jossa elämme. Ratkaisu, tai enemmänkin yksi vaihtoehto on, altistaa itseä sille ympäristölle, jossa haluaa vahvistua. Vahvistuminen ja mukautuminen ei tapahdu sillä, että jättää ärsykkeen antamatta. Jotta mukaudumme, meillä pitää antaa signaalia, johon kehomme pystyy reagoimaan.
Meidän kehomme on mukautumiskyvyn takia selvinnyt näin pitkälle. Pystymme reagoimaan ja mukautumaan, emme aina ilman harmittavia takaiskuja, mutta isommassa kuvassa, usein eteenpäin mennen. Me vahvistumme ja mukaudumme niihin olosuhteisiin, mihin annamme itsemme mennä. Ja mitä ärsykettä emme anna, niin ne tuntuvat rankemmilta, jos joudumme niitä kuitenkin kohtaamaan. Ja mikäli ei vielä uskalla altistaa itseään, niin silloin on hyvä alkaa vahvistamaan omaa terveyttä, jotta pystyy elämään siinä ympäristössä, missä haluaa kukoistaa. Altista itseäsi siihen ympäristöön, missä haluat elää, kasvaa, kehittyä ja kukoistaa.
Ja jotta ympäristö voisi paremmin (=tuottaisi myös meille terveyttä), niin uskon, että meille ei pidä tehdä vähempää, vaan tehdä enemmän oikeita asioita. Sen takia haluan kutsua jokaisen mukaan talkoisiin tekemään tästä puhtaamman paikan elää. Luonnon vuoksi ja ennen kaikkea meidän itsemme vuoksi.
Kirjoitan pitkästä aikaa hyvin henkilökohtaisella otteella. Koen, että sen ansaitsen niin minä kuin sinäkin, lukijani. Toivon, että tarinani jakamisesta on iloa jollekulle toiselle.
Kun perheen sisällä on käsittelemätöntä vaikeutta, lapsi ei hylkää perhettään. Sen sijaan hän hylkää vähitellen itsensä, asettuu taustahenkilöksi ja alkaa rajoittaa omaa tunneilmaisuaan.
Lapsi tekee niin hyvästä syystä: Hänelle tärkeintä eloonjäämisen ja selviämisen kannalta on yhteisö, joka hänestä huolehtii. Tämä tarve on sisäänrakennettuna meissä kaikissa, ja voimme kyseenalaistaa sen vasta, kun vahvasti ymmärrämme ja uskomme, että pärjäämme omillamme.
Lapselle se on mahdotonta. Hän tarvitsee tukea niin emotionaalisesti kuin käytännön tasolla. Kokemuksen siitä, että hänen tarpeensa täytetään ulkopuolelta. Lapsi kokee vaikean aikuisen tai esim. nopeasti muuttuvan elämäntilanteen automaattisesti jonkinlaisena uhkana. Jotta kaikki menisi mahdollisimman hyvin eikä vaikeus kohdistuisi lapseen, hänen on oltava kiltti. Tällöin lapsen omalle hankaluudelle ei jää tilaa.
Hetkellisesti lapsi voittaa enemmän kuin menettää, mutta kun vuodet vierivät ja asetelma jää päälle, jotain jää pysyvästi vinoon. Lapsen sisällä saattaa olla paljonkin vaiettua vaikeuden kokemusta, joka ei pääse purkautumaan ulos luontevia reittejä. Sillä on kauaskantoiset vaikutukset.
Liiankin hyvä lapsi
Pidän nykyään lapsen hankaluutta merkkinä luottamuksesta. Luottamuksesta, jota minulla ei aikanaan ollut.
Olin kiltti lapsi, mutta se ei tarkoita, etteikö sisälläni olisi ollut käsittelemättömiä tunteita. Niitä syntyi elämän käännekohtien myötä. Kun minulta ei kysytty mielipidettä isoihin asioihin. Tai kun kerroin mielipiteeni, eikä sillä ollut vaikutusta. Jatkossa en uskaltanut kertoa enää yhtä vapaasti. Olinhan saanut viestin, että yhteisöni jäsenenä olin sivuroolissa, en suinkaan pääosassa, kuten jokainen lapsi kaipaisi olevansa (olipa se mahdollista tai ei). Se sattui, mutta tuota tuskaa en osannut tuntea.
Pikemminkin tuskasta muodostui itsestäänselvyys, joka loi pohjan kaikille ihmissuhteilleni: Minä en saanut olla hankala ja vaativa. Minun piti tukea muita, hankalampia, tarpeineen ja päähänpistoineen. Ymmärtää loputtomiin.
Vaikka mielipiteeni ei vaikuttanut lapsuudessa, ei se siitä muuksi muuttunut. Sisäinen maailmankuvani sen sijaan muuttui vapautuneesta, leikkisästä ja oikeudenmukaisesta pakolliseen kärsimykseen, jossa oli aina jotain, mitä en halunnut, mutta oli vaan pakko. (Enkä nyt puhu ihmisen perusvelvollisuuksista hoitaa elämäänsä, vaan paljon suuremmasta ja laajemmasta ilmiöstä, ikäänkuin painajaismaisesta ynseyden vääristymästä.)
Koin, ettei minulla koskaan ollut täyttä arvoa eikä vapautta elää kuten halusin. Kohtasin tämän asian vasta aikuisena, eikä se silloinkaan ollut itsestänselvyys, vaan kovan työn takana.
Yksi värähtelevä kokonaisuus
Uskon mielen ja kehon vahvaan yhteyteen ja yhteistyöhön. Oikeastaan mitään muuta emme olekaan, kuin yksi värähtelevä kokonaisuus, joka elää ja hengittää menneitä ja nykyisiä kokemuksiaan joka hetki. Siksi myös uskon, että kun sisälleni oli patoutunut riittävästi epätoivoa ja epäoikeudenmukaisuutta, sairastuin.
Uskon, että tähän vaikutti hyvin moni asia minussa, kuten erityisherkkyys ja siihen liittyvät voimakkaat tunteet. Joku rämäpäisempi olisi vain porskuttanut, mutta minä tunsin liikaa. Tunsin voimattomuutta ja ettei mitään ole tehtävissä. Kun tunne kertyi todella suureksi, itkin yksin huoneessani. Ne kerrat olivat kuitenkin suhteellisen harvassa. Luontaisesti vain sinnittelin, en tiennyt, että itkukin on hyväksi.
Myös niinkin hassu asia kuin horoskooppimerkkini, kaksoset, ja siihen liittyvä luontainen kyky ilmaisuun, joka sitten oli niin voimakkaasti blokattuna, saattoi osaltaan vaikuttaa. Kanava, joka on voimakkaasti padottu ja tilkitty umpeen.
Alue, jonka kohdalta sairastuin, sijoittui solar plexus-shakran ytimeen, joka liittyy omaan voimaan ja sen uupumiseen. Koen sen kuvailevan minua erittäin hyvin: Minä luovutin, en jaksanut taistella. Syynä tähän oli pitkälti oma pelkoni: Olin pieni tyttö, ja tarvitsin vielä turvaa. Ostin sitä sopeutumalla ja kiltteydellä. Silloin se oli parasta, minkä tiesin.
Myöhemmin, nuorena aikuisena sairastuin vielä lisää
En ollut käytännössä enää lapsi, mutta nuo asiat, jotka minut sairastuttivat, liittyivät suoraan lapsuuteeni ja sieltä kumpuaviin ongelmiin, kuten puhumattomuus. Liekö siis ihme, että tällä kertaa sairauteni sijaitsi kurkkushakran kohdalla?
Elin yhä lapsuuttani ”todeksi”, vaikka olin jo iso ja vapaa. Kärsin siitä, mutten nähnyt vaihtoehtoja.
Keho on viisas. Se pyrkii sairauksien kautta kertomaan meille tärkeitä asioita meistä itsestämme. Vasta kärsimyksen kautta uudet vaihtoehdot alkoivat piirtyä minunkin eteeni:
Huomasin, että minullakin voi olla rajat, vaikkei ennen voinut.
Huomasin, että olin ihmisenä täsmälleen yhtä tärkeä ja arvokas kuin kuka tahansa muu, olkoonkin kyseessä itse presidentti tai paavi.
Vähitellen huomasin pelot ja automaatiot, jotka ohjasivat toimintaani. Kun kukaan muu ei enää pakottanut, pakotin itseäni, koska pelkäsin seistä suorassa ja olla se vahva ihminen, joka sisälläni piileksi.
Onnettomuuden lähde löytyy sisältä
Onneksi kaikkien meidän ylijoustavien ja -kilttien lasten ei tarvitse sairastua. Muita samasta lähtökohdasta kumpuavia ilmiöitä ovat riippuvuudet, onnettomuus ja siitä kumpuava loputon onnen etsintä asioista, ihmisistä ja elämyksistä, tyhjyyden tunne, rajojen puuttuminen, ihmissuhteet joissa annamme aina enemmän kuin saamme jne.
Jotkut vaihtavat työpaikkaa, kumppania tai asuntoa yhtenään ajatellen, että vielä se onni löytyy jostain. He eivät huomaa, että onnettomuuden lähde löytyy omista sisuksista. Kun onnettomuuden lähde paranee, onni voi löytyä pelkästä olemisesta ilman mitään ihmeitä. Omasta arvontunteesta, ilosta olla olemassa, pienistä hetkistä ja vapaudesta valita, tunteiden ja ajatusten tiedostamisesta ja sallimisesta.
Toipuminen
Yksi on kuitenkin varmaa: kaikesta voi toipua ja eheytyä. Mennyt on mennyttä, ja kun kohtelemme itseämme arvostaen nyt, se vähitellen korvaa ja parantaa nuo ajat, jolloin emme vielä osanneet.
Totuus on, että jokainen ihminen on kaikkea. Jokaisessa on luonnollisena osana myös vaikea puoli ja vaikeat tunteet. Kukaan ei ole vain helppo lapsi. Lopulta meidän onkin annettava anteeksi itsellemme, että piilotimme itsessämme toisen puolen.
Se on helppoa, kun ymmärrämme, että toimimme aina parhaamme mukaan. Kenties vasta juuri nyt on aika tulla kokonaiseksi. Kenties sen aika ei ollut vielä silloin, kun tarvitsimme ennen kaikkea ulkopuolista turvaa.
Toipuminen ja hankalan puolen integroiminen aikuisena on mahtavaa aikaa. Joskus siihen voi liittyä ylilyöntejä, mutta niitä on turha pelätä. Anna palaa! Elämäsi on sinun, ja sinä rokkaat!
Sairauksien metafyysiset merkitykset
Tiedän, että osa ihmisistä ei usko sairauksien metafyysisiin merkityksiin. Jos haluaisin vakuuttaa heidät, parasta olisi voida todistaa, kuinka paranin löydettyäni sairauksieni juurisyyn ja käsiteltyäni ongelmat, kuten koen tehneeni menestyksekkäästi viime vuosien varrella.
Valitettavasti en vieläkään ole täysin parantunut. Sairauteni ovat ”parantumattomia”. Olen kuitenkin kokenut parantumisen osasia viime vuosien varrella, ja löytänyt kuin maagisesti pyrkimystäni edistäviä asioita. Itselleni tämä kuvastaa, että olen oikealla polulla. Matkani kuitenkin yhä jatkuu, vähään en tyydy! Sillä kaikki on mahdollista.
Lopulta asia on niinkin, että vaikka olisin jo täysin parantunut, aina osa ihmisistä tulisi pitämään syy-yhteyksiäni hatusta vedettynä. Eikä se haittaa. Minulle riittää, että tiedän itse, mihin uskon. Tiedän, mikä on minulle totta. Jos yksikin muu ihminen tuntee kirjoitukseni herättävän jotain heissä, se on plussaa.
Olen mm. kysynyt sairastuneilta elimiltäni, mikä niiden viesti minulle on – ja saanut selkeät vastaukset. Yksi vastauksista oli ilmaisu ja esiin tuleminen, joita harrastan nykyään melko rohkeasti. Kiitos sinulle, lukijani, sen mahdollistamisesta. ❤️
❤️:lla Riikka
Lisää minusta ja palveluistani löydät alta tai täältä.
En ole kokki enkä ruokabloggari (rehellisyyden nimissä inhoan ruoan laittoa), mutta uskallan jakaa hiomani reseptin, joka on jo vuosia ollut perheemme suosikki (sekä maun että helppouden vuoksi). Peruna ei meinaa upota lapsille (muuta kuin muussina), mutta tämä toimii!
Tarvitset:
n. 1,5kg perunaa (ei ole niin nuukaa)
purkillinen oliiveja
pari kourallista kirsikkatomaatteja (ei ole niin nuukaa)
1 pkt fetaa
pari desiä oliiviöljyä (ei ole niin nuukaa)
2-5 valkosipulin kynttä (riippuen mistä tykkää)
1 lime tai puolikas sitruuna
suolaa ja pippuria oman maun mukaan
Tee näin:
Laita perunavesi kiehumaan (muista ripsottaa vähän suolaa keittoveteen!). Ehkä tässä vaiheessa kannattaa napsauttaa myös uuni päälle (vaikka 200-225 astetta, ei ole niin tarkkaa). Lämmityksen aikana pese ja pilko perunat (mitä pienempiä, sen nopeammin kypsyy – joskus nopeus on valttia). Höyrytä tai keitä pilkotut perunat kuorineen – kyllä kuorissa on paljon kuitua (sitä paitsi kuka jaksaa alkaa kuoria montaa kiloa pottuja työpäivän jälkeen).
Perunoiden kiehuessa hulauta pari desiä (hyvän makuista) oliiviöljyä kulhoon, pilko valkosipulit sekaan, purista sitrus messiin ja töräytä sopivasti suolaa ja pippuria. Jätä maustumaan.
Törväse koko purkillinen oliiveja, paketillinen fetaa ja pari kourallista kirsikkatomaatteja laakeaan uunivuokaan. Kun perunat ovat kypsyneet, heitä perunat kaveriksi. Lopuksi laskettele oliviiöljy-ihanuus koko kattauksen päälle, ja sekoita kevyesti niin, etteivät perunat vihastu.
Laita vuoka uuniin, ja anna makujen sekoittua lämpimässä sen aikaa, kun maltat. Esim. 20 minuuttia.
Voit myös maustaa ruoan tuoreilla yrteillä, mutta arkena siitä ei kannata ottaa paineita. Muuten koko homma menee liian mutkikkaaksi.
Seuraavana päivänä laita jämät uuniin TAI käytä kylmänä lisukkeeksi salaattiin.
Olen aina ollut kova touhuamaan, tekemään itselleni tehtävälistoja ja aikatauluttamaan viikkoja. Usein homma menee suorittamisen puolelle. Kirjaan kalenteriini työasioiden lisäksi myös joutavia asioita, kuten ostoslistoja, soittomuistutuksia tai erilaisia järjestelyurakoita. Kalenteri täyttyy ja näyttää tukkoiselta. Mieli alkaa kehitellä stressiä.
Olen mestari asettamaan itselleni aikarajoja, joita kukaan muu kuin minä ei tiedä. Ajattelen, että tänään on pakko jaksaa ja ehtiä tehdä vielä vaikka mitä, koska on se kalenterimerkintä ja siten siis ”deadline”. Tosi asiassa työprojekteissani olen aina viikon määräaikoja etuajassa. Jälkikäteen ajattelen monesti, että olisinhan voinut vähän rauhallisemminkin ottaa, nauttia itse tekemisestä enemmän enkä paukuttaa tietokonetta niin vimmalla ja veren maku suussa.
Kiire on usein itse rakentamamme. Jokainen saa arjestaan kiireisen laatimalla itselleen to do -listoja ja asettamalla listaan kirjatuille asioille ihanneaikataulut. Näin olen onnistunut itse ajamaan itseni aika ajoin totaaliseen väsymyskuoppaan.
Yritän päästää irti ajatuksesta, jonka mukaan on vain pakko jaksaa. Salaa olen aina ajatellut, että jos en itse jaksa, joku muu kyllä jaksaa ja yrittäjänä on vain pakko painaa. Mutta ajatus on kompastuttava. Väsyneenä ihminen on useimmiten tehoton. Väsyneenä ajatus kiertää ympyrää, ja jokin tunnetila saattaa ottaa vallan. Silloin on parempi laittaa tekeillä oleva asia syrjään ja tehdä jotain ihan muuta. Kuulostella onko mielessä jokin asia, mikä pitäisi käydä läpi tai vain tuntea. Joku muu asia, mikä pitää ratkoa ennen kuin jaksaa tehdä mitään muuta. Toki jaksamattomuus on jo itsessään tunne, joka pitää ottaa huomioon ja jota kuunnella ja kunnioittaa.
Meillä on monesti sisäsyntyinen malli, jossa tekemättömyys yhdistetään laiskuudeksi. Kun lapsena nukuimme mummolassa aamupäivään, saimme kuulla, että täällä sitä vain laiskotellaan. Se on jäänyt mieleen. Uskon, että ylenmääräinen touhottaminen on opituissa malleissa ja kaiketi myös geeneissä, sukupolvien siirtymissä. Äidilläni on aina kova kiire. On paljon asioita to do -listalla. Touhottaa pitää senkin uhalla, että kroppa on välillä romuna ja väsymys valtaa kehon.
Tosi asiassa ihminen tarvitsee aikaa, jolloin keho tai aivot eivät tee mitään, minkä katsoisimme perinteisessä mielessä ”hyödylliseksi”. Jotain mitä teemme ainoastaan sen takia, että huvittaa tehdä niin. Se voi olla lepäilyä, lukemista, pitkä kävelylenkki tai oleilua lempipaikassa, ajatusleikkejä tai ihanaa luppoaikaa, jolloin ei saa tehdyksi yhtään mitään. Eikä siitä tai jaksamattomuudesta tarvitse kokea syyllisyyttä tai huonoa omatuntoa. Välillä on lupa ”laiskotella”.
Olen huomannut, että antaessani itselleni armoa ja olemalla hetken aikaa jaksamatta, tekeminen muuttuu taas mielekkääksi. Hetkellinen tehottomuus tehokkuudeksi ja tekemisen iloksi.
P.S. Kokeile sanoa se ääneen: Juuri nyt en vain jaksa, teen jotain mitä lystään.
Päivän kuuma uutinen: Vaikeiden tunteiden kohtaaminen on haastavaa. Samalla se on suuri lahja meille itsellemme, sillä elämänvoimamme ei valu vaikeiden tunteiden vastustamiseen ja välttämiseen.
Jo biologiamme on virittäytynyt välttämään ja vastustamaan vaikeita tunteita, mutta sillä seurauksella että tunteiden välttäminen itseasiassa tuo elämäämme enemmän kipua.
Ero voi olla ja on monelle yksi elämän isoimmista kriiseistä. Se ravisuttelee ainakin hetkellisesti useimmilla perus luottamuksen tunnetta ja nostaa esiin myös aiempia kiintymyssuhteisiin liittyviä käsittelemättömiä haavoja. Siksi tunteiden vyöry voi olla melkoinen.
Kivutonta eroprosessia ei olekaan, mutta sillä miten suostumme kohtaamaan ja käsittelemään eron (tai lopulta minkä tahansa muun elämänkriisin) herättämät tunteet on valtava merkitys tulevaisuutemme kannalta, puhumattakaan tästä hetkestä.
Kun suostut kohtaamaan varjoisat ja vaikeat tunteet, sinulle avautuu samalla portit syvempään merkityksellisyyteen.
Emme voi blokata vain vaikeita tunteita, vaan jos blokkaamme tunteita, se tapahtuu kummastakin päästä: haastavista että avaavista ja voimauttavista tunteista.
Ero prosessissa vaativien tunteiden keskellä, on viisasta tukeutua omiin arvoihin.
Riippumatta siitä, miltä tuntuu – miten valitsen toimia? Ja kenties vielä tarpeen sanoa, että et voi tuntea väärin.
Me emme valitse tunteitamme, mutta toimintamme voimme valita. Sekään ei ole tietenkään aina helppoa, mutta arvoistamme käsin toimiminen lisää aina tervettä itsekunnioitusta ja turvaa.
Omassa eroprosessissani vaikeimmat tunteet olivat itseasiassa ennen eroa. Olin pelännyt että ero olisi niin raastavaa ja vaikeaa, että erottuani tulin huomanneeksi sen, että pelko tuo enemmän kipua kuin se että pelot oikeasti tapahtuvat. Eroni oli toki täynnä surua, luopumista, pelkoa ja epävarmuutta. Mutta siellä oli myös paljon muuta. Helpotusta, kiitollisuutta, vapautuneisuutta, toivoa. Itse yllätyin positiivisten tunteiden määrästä – välillä piti oikein miettiä että saako erotessa tuntua myös hyvältä? Tulin huomanneeksi, että kun käyn läpi luopumista ja surua, ne todella vapauttavat tilaa myös toivolle, keveydelle ja elämään luottamukselle. Sain huomata vanhan viisauden todeksi: Vaikeiden tunteiden pelkääminen sattuu enemmän, kun tunteiden kohtaaminen.
Vaikeiden tunteiden kohtaamisessa törmäämme usein kahteen haasteeseen, joko lähdemme purkamaan tunnetta toimintaan (esim. siivoaminen, urheilu, mikä hyvänsä) tai lähdemme veivaamaan tunnetta ajatuksen tasolla mielessämme (toisella nimellä ylianalysointi). Kumpikaan näistä tavoista ei valitettavasti kovin hyvin toimi pitkäkestoisesti.
Tunteen kohtaaminen ja sen salliminen myötätuntoisesti on taito, jota harvalle meistä on opetettu ja harva meistä sitä on harjoitellut.
Hyvä uutinen on se, että näitä taitoja voi harjoitella ja oppia.
Mitä arvoja sinulla on?
Voitko hyväksyä tunteesi ja valita toimia arvojesi mukaan?
Katso myös alla oleva video jossa puhun Marika Rosenborgin kanssa Eroprosessista ja tunteista.
Pariterapia on paikka, jossa voi turvallisesti käsitellä asiantuntijan kanssa omaan parisuhteeseen liittyviä haasteita ja ongelmia. Pariterapiaan ei voi tulla liian aikaisin, mutta valitettavasti liian myöhään kyllä. Jotkut parit hyödyntävät pariterapiaa myös tilanteissa, jossa haluavat syventää jo valmiiksi antoisaa ja hyvintoimivaa suhdettaan. Heille pariterapia on mahdollisuus syventää omaa itsetuntemustaan ja yhteistä ymmärrystä. Tämä on hykerryttävän ihana asia!
Vaikka monisuhteisuus ja muut uudenlaiset suhdemuodot ovat nykyään arkipäivää terapiasohvallakin, on klassinen parisuhde yhä kyselyjen mukaan tilastoykkönen siinä, mitä ihmiset elämäänsä kaipaavat. Koska olen perehtynyt eroasioihin ja parisuhdekriiseihin, luokseni hakeutuu usein pareja, jotka ovat suuren muutoksen edessä.
Valtavan kiehtovaa työssäni on, että mitä vain yllättävää voi tulla vastaan. Joskus uutiset ovat riipaisevan kipeitä, joskus hekumallisen huumaavia. Myönnän, että silmäni ovat kostuneet molemmissa tilanteissa työssäni. Myös pitkä usean kuukauden työskentely päättyessään nostaa tunteita niin asiakkaalla kuin terapeutillakin. Matka kun on yleensä vaiherikas.
Mitä terapeutin sohvalla sitten tapahtuu? Toki se riippuu myös terapeutista. Minä aloitan yleensä kysymällä, onko parilla kokemusta aiemmasta terapiasta ja millaisia kokemuksia siitä on jäänyt? Kerron omasta työskentelytavoistani ja haastattelen paria. Ensimmäinen kerta menee molemminpuoliseen tutustumiseen, jonka jälkeen voidaan pohtia onko jatkotyöskentelylle edellytyksiä. Yleensä aina ehdotan parille, että he keskustelevat yhdessä ensimmäisestä käynnistä ja palaavat sen jälkeen varaamaan uuden ajan, jos se tuntuu hyvältä. Näin melkein aina tapahtuu. Osa pareista haluaa varata ajan heti ensimmäisen käynnin jälkeen.
Vaikka äkkiseltään voisi ajatella, että aiheita maailmassa riittää vaikka kuinka paljon, on huomattavaa, että tietyt asiat nousevat kärkeen pariterapiassa. Minun vastaanotollani ne ovat seuraavat:
Vuorovaikutusongelmat
Rakkauden ja/tai henkisen yhteyden puute
Seksuaaliset ongelmat
Vuorovaikutusongelmissa korostuu usein jäykkien ja haitallisten selviytymiskeinojen (hyökkääminen, pakeneminen, passiivisuus) käyttäminen. Huomattavan paljon käsittelemme myös lapsuusperheiden malleja, erilaisia temperamentteja, tunnelukkoja, läheisyyden merkityksiä, tunnesäätelyä ja vahingollista riidan kehää, joka kaappaa keskustelun tornadon lailla. Olennaista on tulla tietoiseksi omasta reaktiivisuudestaan ja oppia reflektoimaan omaa käyttäytymistä. Myös kuuntelemisen taitojen opetteleminen on tärkeää.
Rakkauden ja/tai henkisen yhteyden puute on usein esillä parien kanssa, joiden rakastumisvuodet ja uutuudenviehätys ovat takanapäin. Kumppanista on tullut itsestäänselvyys. Kun huumaavat hormonit on käytetty loppuun voi vierellä oleva kumppani yllättää erilaisuudellaan. Jos sielunmaisema on hyvin erilainen, voi etäisyys alkaa kasvaa parin välillä. Tärkeää on ymmärtää, että rakkaus voi merkitä molemmille hyvin eri asiaa. Olennaista tällöin olisi tunnistaa omia ja puolison tarpeita ja päästä puhumaan niistä. Kumppani ei ole vain se mitä näet, vaan enemmän.
Seksuaalisissa ongelmissa resonoi aina suhteen muukin ilmapiiri . Kaikki eivät tarvitse läheisyyttä ja romantiikkaa syttyäkseen seksiin, joillekin se voi olla jopa turn off. Jos parilla on ollut suhteen alussa molempia tyydyttävää seksiä ja vallatonta kanielämää, ennustaa se yleensä hyvää myös silloin, kun väliin pukkaa hieman hiljaisempia kausia. Harvalla parilla on tasaisen tyydyttävä seksielämä, joskin heitäkin olen tavannut. Oman seksuaalisuuden ja nautintokartan tunteminen on kuitenkin olennaisinta, kun halutaan vahvistaa yhteyttä. Tiedä, mitä haluat ja uskalla puhua siitä kumppanisi kanssa. Tärkeimpänä lopuksi: minkäänlainen vaatiminen ei milloinkaan kuulu seksiin, jos se ei sitten ole yhteinen sopimus ja leikki.
Kirjassa Lempeyden kirja (Otava/Hidasta elämää 2020) esittelemme Reija Könösen kanssa 11 erilaista tapaa lähestyä vaikealta tuntuvia tunteita. Tunnistatko näistä jonkin tavan esimerkiksi työpaikallasi tai parisuhteessasi – tai itselläsi?
1. Tunteen vastustaminen: En halua tuntea tunnetta.
Mitä enemmän tunnetta kieltää, sitä voimakkaammaksi se sisuksissa kasvaa. Tunteen voimistuminen alkaa vaikuttaa sekä kehoon että mieleen. Kun tunnetta painaa alas, se alkaa löytää erilaisia tapoja tulla ulos. Vähän kuin pitelisimme rantapalloa veden pinnan alla. Jossain vaiheessa hauis väsähtää ja pallo pompsahtaa pinnalle. Sitten painamme väsyneenä sen väkisin takaisin.
Tunteen vastustaminen johtuu usein siitä, että tunne on niin kipeä tai vaikea, että mieluummin välttelemme sitä kuin kohtaamme ja tunnemme sen. Jotkin tunteet ovat niin syvällä, että olemme oppineet väistelemään niitä niin tehokkaasti, että emme edes huomaa väistelevämme tunnetta. Jos esimerkiksi häpeää itseään, ei halua tulla näkyväksi. Silloin voi olla vaikea puhua muille tai olla huomion valokeilassa. Saattaa olla, että alkaa vältellä tilanteita, joissa joutuisi puhumaan tai voisi saada huomiota. Näin elinpiiri ja mahdollisuudet elämässä alkavat kaventua, kun tunnetta ei halua tuntea.
2. Tunteen kieltäminen: En tunne.
Joskus tunne on niin kipeä, että sen haluaa yksinkertaisesti kieltää. Kieltäminen voi tapahtua tietoisesti, jolloin päättää ohittaa tunteen keinolla millä hyvänsä. Usein kieltäminen tapahtuu myös tiedostamatta niin, että emme edes huomaa. Olemme hyviä keksimään vaikeiden tunteiden ohituskeinoja. Niitä kutsutaan selviytymiskeinoiksi. Niiden hyvä tarkoitus on auttaa meitä selviytymään. Mutta samalla kun selviydymme, painamme tuskaa takaisin sisäämme. Siellä se sitten porisee painekattilan lailla.
3. Tunteen kylmettäminen: Ei tunnu missään.
Moni huomaa olevansa tunteva ihminen, mutta on oppinut kylmettämään tunteensa esimerkiksi työpaikalla. ”Käyttäydy kuin aikuinen” tarkoittaa monelle sitä, että tunne viilennetään, jotta voidaan esittää, että ei tunnu missään. Tämä saa ihmisten välit näyttämään ja tuntumaan kylmiltä ja konemaisilta: kuin ihminen tulisi työpaikalle, jättäisi sielunsa narikkaan ja jatkaisi päiväänsä robottina. Tunteiden kylmettäminen harvoin tarkoittaa sitä, että tunnetta ei olisi olemassa. Todellinen tunnekylmyys on merkki persoonallisuushäiriöstä.
4. Tunteen epäily: Tämä on varmaan epälooginen tai ihan väärä tunne.
”Onko tämä normaalia?” ”Onko tämä totta?” ”Mistä tämä muka tuli, ei kai näin voi tuntea?” Kun tunne nousee, saattaa tulla epäilleeksi sekä tunnetta itseään että sitä, saako niin tuntea muiden mielestä. Epäily ei anna tilaa tunteelle, vaan yrittää pakottaa sitä ”normaaliksi”. Muista, että kaikki tunteet ovat oikeita ja ansaitsevat tulla kohdatuksi juuri sellaisena kuin ne ovat (katso kohta 9).
5. Tunteen naamioituminen: Sisällä kihisee, mutta yritän hymyillä ja käyttää oikeita sanoja.
Jos kokee, että tunne ei saa tulla tunnetuksi tai näytetyksi, se usein naamioidaan joksikin muuksi toiminnaksi. Monesti tunne näkyy elekielessä, asenteessa, sanoissa tai rivien välissä. Tunne, joka ei saa tulla näkyväksi, naamioituu hyväksyttäviin muotoihin: kylmään neutraaliuteen, kovaan jämäkkyyteen, tyytymättömään jupinaan tai esimerkiksi ”sihinään”. Sihinä on kovin yleistä: se on kuin kissojen välistä sähinää hyväksyttävillä sanoilla ja tavoilla. Työelämä on täynnä tunteen naamioimista, ja se tekee usein työpaikan ihmissuhteista hankalia: on vaikea alkaa puhua siitä, mistä vaietaan mutta minkä moni näkee, kokee ja tunnistaa. Kokijan tunne ei katoa naamioimalla sitä, vaan se vahvistuu. Samalla se vahvistaa kieroa toimintamallia.
6. Tunteeseen reagoiminen: Sisällä kuohuu, ja se kyllä näkyy.
Reagoimalla tunteeseen ikään kuin oksennetaan paha olo toisen niskaan. Usein reagoiminen on tiedostamatonta, sillä aivoissa tunnereaktion aikaansaava alue eli mantelitumake aktivoituu, mutta kokijalla ei ole (huomio)kykyä aktivoida tiedostavaa ja rauhoittavaa aivoaluetta eli etuotsalohkoa. (Huom! Omia aivoja voi harjoittaa esim. Lempeyden H-tikkaiden avulla.)
Tunteeseen reagoiminen on kontrolloimatonta ja nopeaa. Kun tunne nousee, se purkautuu saman tien ilman että siitä tulee tietoiseksi tai ymmärtää tai säätelee sitä. Tämä tuntemisen tapa on varmasti syy siihen, miksi sanotaan, että tunteet eivät kuulu työpaikalle. Mikäli tunteitaan pakkaa, piilottelee ja kieltää, on väistämätöntä, että tunne jossain vaiheessa purkautuu – tavalla tai toisella. Reagoiminen näkyy usein räjähdyksinä, ikävinä sanoina tai arvaamattomuutena. Tunteeseen reagoiminen on vahingollista muille ihmisille, ja siksi tunteita saatetaan varoa ja pelätäkin.
7. Muiden vastuuttaminen omasta tunteesta: Sisällä kiehuu, ja se on muiden vika.
Vastuuttaminen eroaa reagoimisesta siten, että kokija on kyllä tietoinen omasta tunteestaan ja tunnereaktiostaan, mutta aiempien elämänkokemustensa pohjalta päätyy ajattelemaan, että tunne johtuu toisesta ihmisestä, jolloin toisen ihmisen täytyy olla vastuussa myös tunteesta ja sen poistamisesta. Kokija oikeuttaa itsensä lataamaan koko tunnekirjonsa toiselle. Joskus hän saattaa jopa kutsua sitä ”rehellisyydeksi omia tunteita ja itseään kohtaan”.
Kukaan muu ei kuitenkaan koskaan ole vastuussa siitä tunteesta, mikä meissä syntyy. Tunne syntyy aina meissä. Toinen ihminen saattaa olla triggeri, ja hän saattaa jopa tietää, mistä narusta vetää, jotta yllyttää vielä enemmän, mutta lopulta tunne on meidän ja me olemme vastuussa siitä. Emme ole vastuussa tunteen syntymisestä, mutta olemme vastuussa siitä, mitä tunteelle teemme ja kuinka sitä käsittelemme.
Olet saattanut huomata, että toisella ihmisellä ei välttämättä synny samassa tilanteessa lainkaan samanlaista tunnetta kuin sinulla. Tämä johtuu siitä, että meillä on erilaiset kokemukset elämästä: kipuilemme erilaisten asioiden kanssa. Kukaan ei siis ole vastuussa tunteen syntymisestä, mutta tunteen syntyminen on kuin aarrekartta itsemme luokse.
8. Tunteen tunteminen: Tunnen, koska olen ihminen.
Tunteen tunteminen on inhimillistä. Se on kaunista, ja siinä on valtavasti informaatiota meistä itsestämme. Tunnetta tuntemalla oppii itsestään myös sellaisia sopukoita, joita ei omasta elämästään muista.
Ihminen ei voi valita, milloin ja millainen tunne tulee koettavaksi. Sen sijaan jokainen meistä voi ottaa tunteen vastaan ja tehdä havaintoja: miltä tunne tuntuu kehossa, millaisia ajatuksia siitä seuraa, millaisia kehollisia reaktioita tunne saa aikaan? Voimme sanoa sisuksissamme tunteelle: ”Tervetuloa, kuulen ja kuuntelen!”
Kun tunne nousee koettavaksi, se on merkki siitä, että olet elossa ja olet ihminen.
Lempeyden H-tikkaiden avulla voi opetella tunteiden tunnistamista.
9. Tunteen tiedostaminen: Kun huomaan tunteen, tutkin sitä mielenkiinnolla.
Kun uskallat antaa tunteen tulla, voit tulla myös tietoiseksi siitä. Voit ensin huomata tunteen, jonka jälkeen voit antaa sen vain olla ja koettaa nimetä tunteen. Pelkkä tunteen nimeäminen jumppaa aivojasi niin, että voit kehittyä tunteidesi kanssa. Sitten voit lempeästi hengitellä rauhassa kehossa olevaa tunnetta, antaa sen olla ja tutkia sitä kuin salapoliisi. Voit huomata, että tunne saa aikaan ajatuksia, ja kun huomaat ajatuksia, voit sanoa itselle mielessäsi ”ajatuksia” – ja antaa niiden sitten mennä. Saatat huomata, että tunne saa aikaan kehollisia reaktioita, esimerkiksi kyyneleitä. Voit huomata ne, antaa niiden tulla ja olla ja vain hengitellä. Lopuksi voit kiittää itseäsi siitä, että olet antanut itsesi olla Ihminen.
Voit käyttää apunasi Lempeyden H-tikkaita tunteiden tiedostamisessa: huomaa, hyväksy ja nimeä, hengitä, havainnoi, helli.
10. Tunteen näkyminen/näyttäminen: Saan itkeä, kun itkettää.
Tunne voi tulla näkyväksi monin eri tavoin kehossasi. Jännitys voi tärisyttää kehoa, viha saattaa saada punan kasvoille, tai suru saattaa tuoda kyyneleet silmiin. Voi olla, että keho reagoi tunteeseen nopeammin kuin mieli. Huomaat olevasi järkyttynyt, surullinen tai pettynyt vasta kun keho reagoi. Tunne tulee siis yhtä aikaa näkyväksi sekä sinulle että muille. Voit käyttää apunasi silloinkin lempeyden H-tikapuita.
Joskus huomaa, että tunne on sisällä niin iso, että ei halua peitellä sen merkkejä: antaa vaikka itselleen luvan pillahtaa itkuun. Käy kuin lapsella, joka on saanut haavan, ollut reipas ja sitten nähnyt turvallisen aikuisen, jonka edessä on turvallista antaa tunteen tulla.
Kun tietää, että on ok tuntea, voi myös tehdä tietoisen päätöksen, että antaa tunteen näkyä kehossa.
11. Tunteen kommunikoiminen: Uskallan tuntea, tutkia tunnetta ja kertoa siitä muille.
Sen jälkeen kun hyväksyy omat tunteensa ja uskaltaa tunnustella niitä, nimetä ne ja tutkia tunteitaan kuin salapoliisi, on mahdollista oppia kommunikoimaan tunteistaan myös muille ilman tunteeseen reagoimista.
Tämä vaihe on edeltänyt ja edellyttänyt sisäistä työtä, jonka apuna on voinut käyttää esimerkiksi lempeyden H-tikkaita. Kun kokee olevansa itse turvassa itsessään tunteen kanssa, siitä pystyy myös keskustelemaan ihan uudella tavalla ja uudella syvyydellä.
Huomaa siis, että tunteen kommunikoiminen ei tarkoita sitä, että oksentaa oman olonsa toisen päälle tunteen vallassa (katso kohta 7). Tunteen vallassa ei koskaan pysty käymään järkevää keskustelua, koska tunteen vallassa aivot huutavat hoosiannaa.
Tunteen kommunikoinnissa on hyvä myös ottaa huomioon, millaista viestiä itselleen rakentaa tunteita kommunikoimalla – ei ole merkityksetöntä kokijalle itselleenkään, kuinka omista tunteista puhuu. Suomen kielessä tunnekokemusta kuvataan usein sanallisesti:
Olen iloinen (ihminen).
Olen surullinen (ihminen).
Olen ahdistunut (ihminen).
Kuten olemme jo todenneet, tunteet eivät ole paikallaan pysyviä ja kiveen hakattuja persoonallisuuden ominaisuuksia (olen), vaan ne ovat liikkuvaisia: tunteita tulee ja menee. Voi siis olla helpottavaa kuvata omaa tunnekokemustaan eri tavoin:
Tunnen iloa.
Tunnen surua.
Tunnen ahdistusta.
Kommunikoi siis tunteitasi tavalla, jossa niillä on mahdollisuus liikkua eivätkä ne ole tarina sinusta itsestäsi.
Teksti on Lempeyden kirjasta, joka pureutuu arkisiin kokemuksiin, jotka saavat meidät kuohahtamaan ja käyttäytymään toisin kuin haluaisimme. Lue lisää kirjasta TÄÄLTÄ.
