Kaikki parisuhteessa ilmenevät ongelmat eivät johdu parin vuorovaikutuksesta. Joskus syynä voi olla se, että jokin menneessä tapahtunut aktivoituu ja heittää varjonsa nykyisyyteen. Kyse voi olla asiasta joka on tapahtunut jo kauan ennen suhteen alkua.
Aina ei ole helppoa saada selvää siitä, mikä on minun, sinun tai meidän ongelma lähtökohtaisesti. Voi mennä useitakin tapaamisia, jotta lähteille päästään. Moni pari valitseekin prosessin, jossa tavataan useampia kertoja yhdessä ja erikseen terapeutin kanssa. Jossakin malleissa voidaan jo alussa päättää että tavataan vain yhdessä. Joskus voi olla myös hedelmällistä, että yksilöterapeutit ovat molemmilla erikseen ja pariterapeutti erikseen.
Terapiassa on aina tärkeää tutkia sitä, mitä itsessä tapahtuu. Mitä minussa herää ja onko se jotain, joka on tuttua jo menneisyydestäni? On tärkeää että pari tuo terapian aikana esille avoimesti toiveita terapiassa käsiteltävistä asioista jo prosessin aikana, näin palautteen antaminen ei jää vain viimeisen kerran asiaksi.
Jos terapia ei tunnu tuotavan tulosta tai junnaa paikallaan, kannattaa terapeutin vaihtoa ajatella ja ottaa asia rohkeasti puheeksi myös terapeutin kanssa. Terapiatyöskentelyssä on tärkeää, että voi luottaa omaan tunteeseensa ja puhua siitä avoimesti. Tuloksetonta työskentelyä on turha jatkaa yhdessä. Asiakkaalla on oikeus tehdä oma valintansa siitä kenen kanssa työskentelee ja niin on tietenkin myös terapeutilla.
Voi myös olla, että omat vaikeat tunteet suuntautuvat terapeuttia kohtaan. Usein ihmisen on helpompaa kohdistaa viha henkilöön, joka ei ole niin läheinen. Terapeutin tehtävä on tällöin tuoda esille omat ajatuksensa tilanteesta ja auttaa asiakasta tunnistamaan prosessejaan. Jos tilanne on hyvin vaikea, keskustelua kannattaa jatkaa seuraavalla kerralla.
Jos pohdit onko parisuhteessanne terapian tarpeessa, olet todennäköisesti huomannut jotain ongelmia tilanteessanne. Silloin kannattaa ehdottamasti varata aika asiantuntijalta ensin yhdessä.
Jos taas huomaat, että tietyt asiat nousevat suhteesta toiseen esiin voi olla, että taustalla on jotain, joka kaipaa pidempää yksilöterapiaa. Varsinkin jos tunnistat itsessäsi vahvoja vaikeita tunteita ja vahingollista käyttäytymistä, joka suuntautuu sinuun itseesi tai kumppaniisi.
Joka viides suomalainen kärsii ajoittain yksinäisyydestä. Mutta miksi me olemme niin yksinäisiä? Tunne yksinäisyydestä syntyy inhimillisestä kaipauksesta yhteyteen, tarpeesta kuulua johonkin sekä kosketetuksi tulemisen toiveesta. Kuinka hyvin ihminen lopulta tietää, mistä halu kuulua johonkin kumpuaa?
Yksinäisyys on iso ongelma, mutta sen ratkaisemiseksi on tehtävissä paljon. Maija Ilmoniemen uutuuskirja Yksinäinen on toiveikas ja rehellinen tarina ulkopuolisuuden tunteen värittämästä elämänpolusta. Kirja auttaa ymmärtämään yksinäisyyttä, sanoittamaan sen kokemusta ja löytämään ratkaisuja.
Tässä Maijan 7 ajatusta siitä, mitä jokaisen yksinäisen pitäisi saada kuulla:
1. Sinä et ole yksin. Kokemus yksinäisyydestä syntyy inhimillisestä tarpeesta. Me jokainen tarvitsemme pohjimmiltamme samaa: haluamme tulla nähdyksi ja hyväksytyksi. Olemme kaikki haavoittuvaisia inhimillisiä ihmisiä, ja yksinäisyys hyvin tavallinen ja yleinen kokemus ihmisen elämässä.
Yksinäisyyttä kokevat hyvin erilaiset ihmiset. Merkityksellisimpiä asioita elämän vaikeuksissa selviämisessä on se, kun saa vahvistuksen, ettei ole yksin kaiken keskellä. Yksinäinenkään ei ole yksin!
2. Sinulla on lupa tuntea yksinäisyyttä. Yksinäisyys syntyy kaipauksesta yhteyteen, se on tunne. Sinun ei tarvitse peittää yksinäisyyttä – ei itseltäsi eikä toisilta. Siinä ei ole mitään hävettävää, vaan kaikilla on oikeus omiin kokemuksiinsa ja tunteisiinsa. Vain kohtaamalla tunteet voit päästä eteenpäin. Voidakseen päästä vapaaksi on uskallettava tuntea ja sallittava kaiken kipeänkin tulla pintaan. Anna itsellesi lupa ihmetellä ja etsiä, kokea ja tuntea. Päätä, että hyväksyt epävarmuuden ja uskallat. Sinä olet kaiken tuon arvoinen!
3. Sinä saat puhua yksinäisyydestä. Yksinäisyys on kokemus siitä, ettei kuulu mihinkään. Kuuluakseen johonkin on tultava kuulluksi, ensin itselleen ja sitten muille. On alettava antaa sanoja kokemalleen, sillä jos on vain hiljaa, ei mitään voi tapahtua. Kukaan toinen ei voi kuulla ja ymmärtää yksinäisyyttäsi, jos salaat sen – eikä itse voi kuulua mihinkään ennen kuin ymmärtää, mitä kuuluminen itselle tarkoittaa.
Sinulla on oikeus puhua kokemuksestasi! Yksinäisyyttä ei voi arvottaa, sillä se on kokemus ja tunne, eikä eri ihmisten kokemuksia voi verrata toisiinsa. Kaikilla on oikeus omiin tunteisiinsa ja asiat ovat aina suhteellisia.
4. Sinä et ole viallinen. Kun yksinäisyys on lohduttomimmillaan, saattaa tuntua, että olet tehnyt jotain väärin, että olet outo ja erilainen, kenties epäonnistunut kaikessa. Muistathan, että sinussa ei ole mitään vikaa. Sinä olet rakastamisen arvoinen ja ansaitset kuulua muiden joukkoon. Suhtaudu myötätuntoisesti elämään ja anna itsellesi rauha olla juuri sellainen kuin olet.
5. Sinä olet merkityksellinen. Yksinäisyys on se hetki, kun tuntuu, ettei kukaan tarvitse, enkä minä ole kenellekään tärkeä. Muista, että se on tunne, ja se, miltä tuntuu juuri nyt, ei ole aina todellisuus. Se, että kokee yksinäisyyttä ei välttämättä tarkoita, että on tuomittu ikiajoiksi yksinäiseksi.
Sinä olet tärkeä ja ansaitset kuulua tähän maailmaan! Kun yksinäisyyden tunne on voimakas ja vaikuttaa monin tavoin tavalliseen arkeesi, ethän ohita sitä. Olet niin arvokas, ettei sinun kuulu kärsiä. Kun on syvällä yksinäisyydessä, saattaa tuntua, ettei ole ketään, joka kuulisi tai haluaisi auttaa. Entä jos kysyisitkin itseltäsi: Kuka minua kuulee ja kuka on sen arvoinen, että ansaitsee kuulla ajatukseni?
6. Sinun ei tarvitse selvitä. Kukaan ei selviä yksinäisyydestä yksin, eikä sinunkaan tarvitse. Jokaisen on voitava turvautua toiseen ja sinäkin olet ihan tavallinen ihminen. Sinun ei tarvitse ”voittaa yksinäisyyttä”, ”selvitä” siitä tai ”taistella” sitä vastaan. Yksinäisyyden kokemusta ei tarvitse juosta karkuun eikä sitä vastaan taistella.
Et ehkä voi koskaan kokonaan poistaa tuota tunnetta tai tunteita ylipäänsä, mutta antamallasi itsellesi luvan tuntea, voit oppia suhtautumaan siihen rakentavammin. Voit myötätunnolla ja tietoisesti tarkastella itseäsi, valintojasi ja mahdollisuuksiasi sekä sen jälkeen päättä millaisiin toimiin tartut muuttaaksesi kokemustasi ja tarinaasi – mikäli niin haluat ja päätät tehdä.
7. Aina on toivoa. ”Olen tässä, rakastan sinua ja annan sinun levätä. Lupaan, että sinäkin saat vielä jotain hyvää. Luota minuun.” Toivo on salainen voima ihmisessä. Se on mahdollisuus selvitä eteenpäin – pilkahdus tulevaisuuden mahdollisuuksista vaikeassa tilanteessa. Se on syy, miksi me elämme, kokoonnumme yhteen ja jaamme kokemuksiamme. Toivo syntyy myötätunnosta itseä kohtaan ja uteliaisuudesta elämään. Annathan itsellesi toivon lahjan: rohkeuden katsoa eteenpäin ja uskoa, että mahdollisuutta ei voi menettää!
Milja Harju on vaasalainen metsäkylpyohjaaja ja sosionomi, joka toimii yrittäjänä luontolähtöisiä ja luovia hyvinvointipalveluita tarjoavassa yrityksessään Forestflow’ssa. Hänen sydäntään lähellä ovat keskustelutyö ja luova toiminta, Green Care sekä musiikkia ja taidetta yhdistävät hyvinvointimenetelmät. Instagramissa Miljaa voi seurata nimellä theforestflow ja Facebookissa Forestflow.
Sellaisina aikoina, kun et voi vaikuttaa kaikkeen mitä ympärilläsi tapahtuu, voit kuitenkin tehdä hyvinvointiasi lisääviä valintoja.
Luonnolla on lukuisia hyviä vaikutuksia, joita ovat esimerkiksi verenpaineen aleneminen, sydämen sykkeen tasoittuminen, stressin ja ahdistuksen lievittyminen sekä parantunut mieliala. Mitä enemmän luonnossa viettää aikaa, sitä vahvempi luonnon elvyttävä vaikutus on.
Aina ei ole mahdollista lähteä kauas metsään, mutta myös kaupunkien viheralueet lisäävät hyvinvointia. Luonnon hyvinvointivaikutuksista pääsee nauttimaan jo pelkästään menemällä metsään.
Jos kokemuksesta haluaa saada entistäkin syvällisemmän, kannattaa tutustua seuraaviin harjoituksiin, joista saat vinkkejä itsetuntemustasi syventävään luontoretkeen.
Pakkaa reppuun vihko, kynä, termariin lämmintä juotavaa ja hyvää evästä. Varaa aikaa itsellesi ja varmista, että saat viettää metsässä niin paljon aikaa kuin haluat. Jos mahdollista, hakeudu myös nuotion äärelle, sillä liekkien tuijottelulla on meditatiivinen vaikutus. Kokeile näitä metsässä tehtäviä itsetuntemusharjoituksia:
1. Hengitysharjoitus
Hengitä sisään raikasta ilmaa ja kuvittele sen voimaannuttavan sinua henkäys henkäykseltä. Ulospuhalluksella puhalla pois kaikki ikävät ajatukset ja rentoudu. Tarkkaile kehoasi, venyttele tai liiku halutessasi. Mitä kehosi kertoo sinulle tänään? Mitä tarvitset? Kirjoita havaintosi ylös ja mieti, miten voit tarjota itsellesi sitä, mitä juuri nyt tarvitset.
2. Itseä kuvastava luontoelementti
Etsi luonnosta itseäsi kuvaava luontoelementti tai jotakin, mikä jostain syystä puhuttelee sinua. Tarkastele elementtiä: miksi valitsit sen? miltä se tuntuu ja näyttää? Mitä valintasi kertoo sinusta? Mieti tai kirjoita ylös. Halutessasi voit kuvata elementin.
3. Irtipäästämisharjoitus
Kirjoita paperille kaikki asiat, joista haluat päästää irti. Voit kirjoittaa myös miksi et halua kantaa niitä enää mukanasi. Kun olet purkanut ajatuksesi paperille, polta paperi nuotiossa. Palavan paperin käpristyminen ja haihtuminen savuna ilmaan symboloi irtipäästämistä. Harjoituksen jälkeen tunnet olosi kevyeksi ja helpottuneeksi.
4. Lempipuu
Kulje metsässä intuitiivisesti ja hakeudu mieleisesi puun luo. Löydettyäsi mieleisen puun, vietä aikaa sen äärellä. Nojaa siihen ja tarkastele sitä. Miksi valitsit juuri tämän puun? Mitä valinta kertoo sinusta?
5. Aisti- ja muisteluharjoitus
Tutustu metsään kaikkien aistien kautta. Tuoksuttele ilmaa ja kasveja tai kukkia, tunnustele sammalta ja kiviä. Mikä on kauneinta, mitä metsästä löydät? Mitä värejä löydät ympäriltäsi? Entä mitä ääniä kuulet? Löydätkö jotakin maisteltavaa, esimerkiksi marjoja tai villiyrttejä?
Vinkki: myös kuusen havuja voi maistella (ellei ole allerginen) ja löytää aivan uuden aistikokemuksen! Mitä muistoja eri aistihavainnot tuovat mieleesi? Lopuksi voit kirjoittaa fiilikset koko retkestä ja miettiä, mikä oli lempiharjoituksesi. Voit palata siihen aina, kun haluat.
Olen yrittänyt kieltää sitä paahtamalla menemään, todistelemalla itselleni ja toisaalta muille, kuinka paljon saan aikaan ja miten hyvin siedän stressiä ja jaksan kannatella montaa asiaa. Jaksankin, mutta jaksamisella on aina kääntöpuoli. Jokainen multitaskattu päivä vie kehostani voimia. Jokainen liian täynnä oleva viikko virittää valmiiksi kuormittunutta kehoani. ”On kuin paistaisi hermostoa pannulla”, kuten ystäväni totesi.
Syömishäiriön ja uupumisen jälkeen kehoni herkkä puoli on noussut niin keskeiseksi osaksi minua, että sen sivuuttaminen ei enää ole ollut vaihtoehto, enkä niin haluaisikaan. Vuosien mittaan olen harjoitellut – ja välillä edelleen harjoittelen – kuinka paljon palautumista tarvitsen innostuksen vastapainoksi.
Jokainen ihmisolento tällä planeetalla tarvitsee lepoa voidakseen hyvin. Ja yhtä lailla, jokainen keho ilmaisee eri tavoin sen tarpeesta.
Kuormittuneena minulla kärsii joko yöunet, hengitys käy pinnalliseksi, menetän hermoni pienissä arjen vastoinkäymisissä tai tahtoisin eristäytyä luonnon keskelle yksin puhumatta kenellekään, edes läheisilleni. Jos olen oikein väsynyt, kaikki tuo tapahtuu samaan aikaan.
Minulle nämä pienet ja isommat tunteiden, ajatusten ja yleisen voinnin muutokset ovat merkkejä, joita olen oppinut kuulemaan ja havainnoimaan myötätunnolla sen sijaan, että syyllistäisin itseäni siitä, ettei huvita, tai että kuormittuminen tarkoittaisi, että kehossani on jotain vialla.
Kehomme puhuu meille mitä erilaisin tavoin. Se kommunikoi, kun olemme onnellisia, surullisia, meillä on paljon energiaa, olemme innoissamme, ja kun ärsykkeitä on ollut liikaa. Samoin, kun tunnemme ja osaamme aistia vaikkapa ilon ja innostuksen kehossamme, on meidän tehtävämme harjoitella kuulemaan, kun kehomme pyytää meiltä jotakin. Ja kuulemisen jälkeen oppia antamaan ja hakemaan tilaa sen toiveille.
Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta aina se ei todellakaan ole sitä.
Joskus levon itselleen sallimisen hidasteena on odotuksia ja uskomuksia. Joskus ympäröivän maailman nopea tahti, johon kuulumisesta on vaikea olla kokematta painetta. Jos en tee yhtä paljon, kuulunko joukkoon? Olenko epäonnistunut, jos jättäydyn pois jostakin?
Joskus itselleen todistelee: ”Ensi viikolla helpottaa” – eikä sitä helpottavaa viikkoa koskaan tule.
Tai: ”Minulla ei ole aikaa pysähtyä”, ja oravanpyörä jatkaa pyörimistään.
Jokaisen meistä elämäntilanne on erilainen. Joskus elämme aikoja, kun vastuullamme on paljon, ja oma aika on väistämättä vähäinen. Uskon kuitenkin, että kaikilla meistä on mahdollisuus pohtia asioita omalla kohdallaan.
Väsyttävissä vaiheissa voi kysyä itseltään, voisinko karsia jostakin? Jos en, voisiko yksi päivä viikosta olla vain palautumiselle? Jos se ei onnistu, voisinko lohkaista jokaisesta päivästä pari minuuttia vain hengittelyyn? Siihen, että suljen silmät ja aistin kehoni tuntemukset? Ehkä syön hyvin, tai yritän mennä aiemmin sänkyyn? Ehkä kävelen metsän kautta, ihan rauhassa seuraavaan tapaamiseen?
Minulle kehon viestien kuuntelu ja sen herkkyyden arvostaminen on nykyisin arkeni voimavara. Pyrin siihen, että hienovaraisten kuormituksen merkkien saapuessa hidastan ja rauhoitan arkeani. Aina se ei onnistu, ja sekin on ihan okei. Silloin kehoni kovaäänisempi kieli kyllä kyseenalaistaa sitä, mitä teen ja kuinka paljon. Kun arjessani on yhtä paljon tekemisen ja levon tilaa, voin hyvin. Harjoittelemalla kuulemaan ja toteuttamaan kehoni tarpeita, olen löytänyt omat rajani, sekä paljon pehmeyttä, pysähtyneisyyttä ja tilaa itselleni.
Ihminen ei ole kone, joka voi vain puskea menemään. Kenenkään keho ei jaksa loputonta tekemisen määrää. Meillä on lopulta vain tämä yksi ainoa keho, ilman sitä meitä ei ole täällä.
Kun kehosi siis seuraavan kerran pyytää sinulta jotain, voisitko kääntää huomiosi sitä kohti? Jos huomaat sanovasi: ”ei ole aikaa pysähtyä”, voisitko kysyä itseltäsi:
Kirjoittaja Maria Luhtaniemi on mindfulness-ohjaaja Mielenmajakka -yrityksessä.
Olen aina ollut ns. kiltti tyttö – paitsi äitini kanssa. Koulussa ja töissä olen taatusti tehnyt aina parhaani ja hieman ylikin. Sitoutunut 150-prosenttisesti, oli sitten voimia tai ei. Ja liian usein ei ole ollut.
Äitini oli maaseudun kasvatti, syntynyt niin, ettei tuntenut isäänsä. Isä palasi sodasta äitini ollessa nelivuotias. Maata rakennettiin konkreettisesti raatamalla kasvimaalla, navetassa, omalla pienellä tehtaalla ja isän kaupassa. Ei kasvatettu äitiini ajatusta omasta hyvinvoinnista, vaan koko Suomen hyvinvoinnista. Eikä sitä kasvanut äitiini eikä minuunkaan: ”toinen työ on toisen lepo”,”minkä taakseen jättää, sen edestänsä löytää”. En sopeutunut tähän, mistä luonnollisesti seurasi riitoja sekävaruillaoloa. Onneksi siitä seurasi myös paljon syvällisiä, nöyriä ja avoimia keskusteluja sekä anteeksipyytämistä ja -antamista. Äidin rehellisyydestä ja nöyryydestä rakentui peruspilari elämälleni.
Myöhemmin alkaessani rakentamaan yhteistä elämäämme puolisoni kanssa, 90-luvun lama piti huolen siitä, ettäpiti taatusti jaksaa enemmän kuin jaksoikaan. Minusta on kai nyt vihdoin tullut aikuinen, ajattelin lähes konkurssin partaalla olevan taloutemme ja vastasyntyneen kuolleen lapsemme haudan äärellä. Tähän kai minua on kasvatettu, ja minä olen vastuuni arvoinen. Oma hyvinvointi jäi entistä etäisemmäksi ja jopa paheksuttavaksi ajatukseksi. Itsekkyydeksi. Syntyi vahva halu juosta entistä kovempaa. Pärjätä. Minusta kehittyi tyylipuhdas suorittaja, joka arvosti itseään vain suoritusten ja aikaansaannosten kautta.
Meillä jokaisella on oma kasvutarinamme. Tarina ohjaa siihen, miten suhtaudumme itseemme, ajatuksiimme, toisten ääneen lausuttuihin tai lausumattomiin odotuksiin, työhömme, lähimmäisiimme. Uupuneen on helppo syyttää olosuhteita omasta kohtalostaan. Uupumus on kuitenkin aina peiliin katsomisen ja paljastumisen hetki. Minun uupumukseni taustalta löytyi vahvat kuormittavat ajatusmallit, jotka olivat juurtuneet toimintamalleiksi ja jopa arvoiksi. Oli aika riisuutua niistä ja pukeutua uudelleen, kohti kukoistavampaa elämää.
Uupumukseen liitetään vahvasti masennus ja/tai ahdistuneisuushäiriö. Uupumisen ensimmäisistä merkeistä kertoo kuitenkin keho sekä vaikeudet kognitiivisissa toiminnoissa. Minulla alkoi pettää muisti. Ensin aivan viattomasti ja vaivihkaa. Tulkitsin olevani huolimaton, ja sätin itseäni siitä. En osannut myöskään ihmetellä, miksi aloin työpäivien jälkeen vapista. Kehon oma arvokas tapa huuhdella stressiä pois elimistöstä, mielestä, kehosta. Kun ei ollut tottunut pysähtymään, ei osannut antaa arvoa näille reaktioille, vaan vain kiihdytin menoani ja kannoin huolta läheisistäni entistä vahvemmin, koska alitajunta kertoi, että juuri nyt tarvitsen vahvoja ihmisiä ympärilläni. He eivät saa romahtaa, jottei minun elämältäni putoaisi pohja pois!
Innostus alkoi hiipua, usko tulevaan mennä, ärtyisyys kasvaa ja lopulta meni unet. Siitä ei ollutkaan pitkä matka täydelliseen romahtamiseen. Keho petti eikä jaksanut kantaa itseänsä. Reitti työpaikalle katosi ja pieni lapsi unohtui kotiin nukkumaan töihin lähtiessäni. Kesti pitkään ennen kuin hyväksyin tilani ja uupumukseni. Tunnen pohjatonta häpeää ja syyllisyyttä. Koko arvo- ja uskomusjärjestelmäni romahtaa ja olen avain tyhjän päällä, epäonnistuneena. Minullahan on kaikki hyvin ja olen kyllä todella heikko, kun näin hyvissä olosuhteissa elävä ihminen uupuu. Menee usko ja arvostus itseen. Täysin.
Keho pitää opettaa lepäämään. Aluksi se on helppoa, kun voimat eivät riitä sängystä ylös nousemiseen. Kestää kuitenkin pitkään ennen kuin osaan nukkua taas. Ensimmäinen voitto on kävelylenkki ulkona: kolmesataa metriä saattajan kanssa ja voittajafiilis! Keho alkaa palautua, mutta mieli ei. Syyllisyys ja häpeä painaa, mieli kaipaa kipeästi takaisin töihin. Tutustun mindfulnessiin ja todellisuus alkaa vähitellen kirkastua. Vaatimukset omaa itseä kohtaan, uhrautumisen ja vaativuuden tunnelukot. Itsehän olen omaa oksaani sahannut! Tutustun mindfulnessissa myös itsemyötätuntoon. Eräänä aamuna oivallan sen viisauden ja tuntuu kuin aurinko paistaisi suoraan sieluuni, vapauttavasti. On tilaa hengittää. On tilaa elää! On mielen vapautta, armollisuutta ja rakkautta itseä kohtaan. Minun ei tarvitse imeä rakkautta toisista itseeni, vaan pystyn rakastamaan itseäni ilman rakkaita suorituksiani. Ymmärrän, että myötätuntoni, josta on tullut elämäni taakka, on ollut omien tarpeitteni tyydyttämistä, hyväksynnän ja arvostuksen hakemista, tunnelukko. Tunnelukko, joka tekee minusta pahimmillaan marttyyrin ja katkeran. Itsemyötätunto vapauttaa ja elämään alkaa tulvia armollisuutta. Ympäristö muuttuu: teen töitä vähemmän, miehestäni tulee lasten ykkösvanhempi, lähdemme parisuhdekurssille, keskustelen äitini kanssa, joka on järkyttynyt muistijäljistäni – oliko sekin vain minun tekemää tarinaa? Pikkuhiljaa kuitenkin uusi oras alkaa itää ja kasvaa hennoksi taimeksi.
Taimi kuitenkin koulitaan liian varhain ja sairaus uusiutuu – niin kuin sen tapana on. Kokemus tervehtymisestä on liian vahva ja vie varovaisuuden mennessään. Innostuksen tuulahdus tempaa mukaan ja lopulta nujertaa uuden kasvun. Keho ei vapise, on vain täysin uupunut. Mieli ei kestä kuin tasaisia tuulia; ärsykkeiden sietokyky on pakkasella. Kognitiiviset toiminnot eivät ole heikkoja; niitä vain ei ole. En pysty tekemään ruokaostoksia, laskemaan alakoulun laskutoimituksia, muisti ei kanna mitään. Kaipaan igluun erämaahan. Erämaata ei ole, eikä iglua.Elämänjano on kuitenkin ikuinen ja toipuminen alkaa. Taas aloitetaan melko alusta; liikuntaa hyvin vähän, romaania ei voi lukea, mutta Hesaria voi, jos on pakko. Tietoinen läsnäolo, hiljaisuus ja metsä parantavat. Hyvin hitaasti, mutta vähitellen aivosumu hälvenee ja arki oman perheen kanssa alkaa sujua. Vihdoin tulee se kokemus, että olen lähes terve. Kunnes tulee aika tehdä ajatustyötä. Ensin en pysty lukemaan teoriakirjoja. Luovutan. Kuukauden päästä uudelleen ja pystynkin jo lukemaan –kunnes tulee se hetki, että luettu pitäisi saada tekstiksi. Istun ja tuijotan konetta. Keskittymiskykyä ei ole, lauseita ei tule. Mutta tulee itku. Syvä pettymyksen itku, kunnes ymmärrän taas, aika ei ole vielä kypsä tähän, mutta senkin aika tulee. Aaltoliikettä tervehtymisen prosessissa.Tunnistan,että olen kuin alkoholisti – mutta uupunut. Vaarassa uupua, jos ei malta säädellä kierroksia, kuunnella itseä, pysähtyä ja ihmetellä paitsi maailmaa, myös kehon tuntemuksia. Ne eivät valehtele. Kehosta on tullut runkoni, elämäni lähde, jossa virtaa minua syvempi viisaus.
Olen kokenut elämäni syksyn. Olen ravistellut lehteni pois, ollut paljas ja lehdetön. Suonissa kuitenkin virtaa elämä ja edessä on uusi kevät ja orastava vehreys. Kiitän syksystä. Lepään. Kevät tulee. Aina.
Aloitetaanpa edeltävästä illasta. Miten hyvin olet päästänyt irti työasioista tai palautunut päivän toimista iltaan mennessä? Mitä kuuluu kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnillesi – syötkö hyvin, nukutko riittävästi, liikutko sopivasti, tapaatko ystäviä, jne?
Onneksi monella meistä nämä asiat ovat riittävän hyvällä tolalla. Toisaalta meille on tuttua myös se, että palauttava liikunta tai jokin muu harrastus jää Netflixin jalkoihin. Puhumattakaan viinilasillisista tai liian myöhään tehdystä iltalenkistä, jotka viivästyttävät unen aikaista palautumista.
En ajatellut pitää moraalisaarnaa, vaan ennemminkin totean, että tee sitä, mikä toimii sinulle. Mindfulness on tässä hyvä työkalu – ei se ole sen kummempaa kuin muistuttamassa meitä havainnoimaan, mitä itsessä tapahtuu erilaisten valintojen äärellä ja mihin ne johtavat. Joskus se tarkoittaa asioiden sallimista (vaahtokylpy!), joskus lempeän jämäkkää valintaa peukalon ja kaukosäätimen punaisen nappulan kohtaamisesta, eli telkkarin sulkemista suomeksi sanottuna.
Uni sekä ravinto ovat tärkeitä tekijöitä ja itsensä johtamisen peruskalliota. Kuinka hyviä valintoja tekee nälkäinen ja uuvahtanut ihminen? Hyvin levänneinä ja ravittuina meillä on eväät sisäiseen motivoitumiseen, keskittymiskyvyn ylläpitämiseen (ja harhailevan mielen takaisin ohjaamiseen – mikä on oleellinen mindfulness-taito) sekä tahdonvoimaan. Mindfulness-harjoittelu auttaa myös tulemaan paremmin tietoiseksi omista arvoista, tavoitteista ja siitä mitä pidämme merkityksellisenä. Nämä ovat tärkeitä tekijöitä, kun haluamme tehdä hyviä valintoja.
Muistetaan kuitenkin se, että mindfulness ei tarkoita uutta keinoa ruuvata itsestä kaikki potentiaali väkisin ulos, vaan sitä miten johdamme omaa virettä ja energiatasoa viisaasti. Esimerkiksi ennen tämän blogin kirjoittamista istuin tunnin koneen äärellä netti-mentorointisessiossa. Aikoinaan olisin lähtenyt vimmalla puskemaan kirjoitusta kasaan heti mentorointi-session jälkeen. Nyt otin muutaman hengenvedon, totesin että tarvitsen pienen levähdyshetken ja menin pariksi minuutiksi tekemään mindfulness-harjoitusta sohvalle. Tämän jälkeen mieleni oli kirkkaampi, eikä siellä poukkoillut liikaa todo-listoja tai muuta sälää, jotka olisivat vain olleet luovuuteni ja intuitioni tiellä.
Meillä saattaa olla uskomuksia, joiden mukaan tauko tunnin välein olisi epäsopivaa, liikaa tai häpeällistä (tunnistan myöskin tällaisia ajatuksia toisinaan). Luotin kuitenkin kehoni ja mieleni viesteihin tauon tarpeellisuudesta ja toimin sen mukaan, vaikka egoni olisi ollut sitä mieltä, että antaa paahtaa vaan.
Tarvitsin mielen lujuutta ja tahdonvoimaa pysyäkseni hyvässä vireessä. Kuulostaa ehkä hassulta, koska kyseessä oli ”vain parin minuutin tauko”. Usein emme kuitenkaan salli itsellemme palautumishetkiä, joita tarvitsisimme. Tosin olen huomannut, että mindfulness-harjoitus on usein kannattava satsaus, koska sopivassa vireessä saamme enemmän aikaiseksi – vaikka tätä ei mindfulnessin näkökulmasta olla edes tavoittelemassa.
Mindfulness-harjoittaminen avaa meille myös uusia näkökulmia tunne-ajatus-toiminta -kolmioon. Ehkä emme enää ota liian vakavasti ajatuksiamme, saamme niihin tarpeen tullen sopivaa väljyyttä ja etäisyyttä. Emme toimi autopilotilla tunteen vietävissä, vaan voimme käsitellä voimakkaankin tunteen omassa kehossa antamalla tunteelle nimen, tunnistamalla sen sijainnin kehossa ja hengittämällä sen kanssa. Silloin saamme lisää toimintavaihtoehtoja, eikä enää ei tarvitse purskauttaa tunnetta toisen syliin. Voimme siis tehdä enemmän tietoisia valintoja ja parantaa ihmissuhteita vaikeuksista huolimatta.
Onko tässä siis kyse vain hengittelystä, hidastamisesta ja passivoitumisesta? Ei missään nimessä passivoitumisesta, vaan nimenomaan kuskin paikalle hyppäämisestä: opit tunnistamaan ne paikat, joissa voit aktiivisesti vaikuttaa itseesi ja saat tahdonvoimaa muuttaa tai vahvistaa asioita, jotka tukevat hyvää virettä. Hengittelyä ja hidastamista – niitäkin, mutta ei aina ole pakko hidastaa. Mindfulness-taidot tukevat palkitsevalta tuntuvaan flow-tilaan pääsemistä. Flow-tila tunnetaan syvän keskittyneisyyden tilana, joka tuntuu hyvältä ja jossa taidot ja potentiaali pääsevät kukoistamaan.
Ilmoittautuminen 8 viikon mindfuleness-kurssille on nyt auki. Kurssi alkaa 18.11. Tervetuloa mukaan! Lue lisää kursista TÄSTÄ.
välillä en pidä sinusta – tunnut julmalta ja epäreilulta. Välillä taas näytät jotain niin kaunista, että sydämeni meinaa pakahtua. Ja tiedätkö: noiden välissä koko elämäni virtaa. Noiden välissä on elämän taika ja suola. Ilman toista ei olisi toista. Ilman toista ei olisi sinua.
Vaikka välillä pyristelen, lupaan yrittää heittäytyä ja luottaa sinuun. Mitä ikinä laitatkaan eteeni, luotan siihen, että uskallan sen kohdata. Mitä ikinä näytätkään minusta itsestäni, uskallan sen katsoa. Teen sen, mitä voin, ja loput jätän sinulle. (Kiitos, että minun ei tarvitse sittenkään huolehtia kaikesta!)
Emme tapaa eilisessä emmekä huomisessa, vaan pyydät aina treffejä NYT. Ja niin ihanaa kuin se onkin, minä harhailen niin usein jossain ihan muualla. Välillä joudut pysäyttämään minut, jotta en harhailisi.
Kiitos sinulle, että saan tuntea ja kokea ihmisyyttä, olla olemassa. Tämä on ainutlaatuinen matka kanssasi, joten haluan käyttää sen hyvin. Niin, että voin lopussa sanoa: minun oli hyvä.
Rakkaudella,
sielu ihmiskehossa
Kirje löytyy Sanna Wikströmin ja Reija Könösen kirjoittamasta Lempeyden kirjasta.
Kiltistä ja vaivattomasta lapsesta on helppo pitää. Sopeutuvainen, vaatimaton, iloinen ja miellyttämisen haluinen lapsi on ympäristölleen ja kasvattajilleen helppo tapaus, mutta miten on lapsen onnellisuuden laita?
Olin itse helposti ärtyvä lapsi. Erityisherkkyyden ensimmäiset merkit näkyivät siinä, että muutokset tutussa päivärytmissä, ympäristön levottomuus ja liian pitkäksi venyneet ruokailuvälit saivat minut raivon valtaan.
Äitini kertoi aikanaan, että erään pitkäksi venyneen kauppareissun seurauksena karjuin hysteerisenä, eikä minua meinattu saada millään rauhoittumaan. Varmin tapa saada minut tyyntymään vauvana oli lähteä autoajelulle. Liike ja tasainen hurina saivat ylivirittyneen hermostoni palautumaan. En ollut mikään helppo vauva herkän ja tulisen temperamenttini vuoksi, mutta vuosien varrella minusta varttui varsin kiltti tyttö.
Kiltteys voi olla suojamekanismi
Tutkiessani kiltistymisen syntysyitä Kiltin tytön voimakirjaa varten, erityisherkkyys nousi yhdeksi selittäväksi tekijäksi kiltistymisen taustalla. Herkälle ihmiselle rauhallinen ja turvallinen ilmapiiri ovat todella tärkeitä.
Herkät ovat myös empaattisia, toisten tarpeet ja tunnetilat huomioivia ja toivovat yleensä että kaikilla olisi kaikki hyvin. Tämä kaunis ominaisuus kääntyy kuitenkin herkkää ihmistä vastaan, jos hän päätyy liiaksi hoivaamaan, kantamaan vastuuta ja pelastamaan aina kaikki pulasta.
Kirjaa varten tekemäni tutkimustyön tuloksena ylikiltistymisen voi kiteyttää siihen, että jollain tapaa oman temperamentin ja lapsuuden kasvuympäristön seurauksena lapsi on kokenut turvallisimmaksi vaihtoehdoksi olla kiltti ja vaivaton. Moni on ryhtynyt pikkuäidiksi sisaruksilleen, terapeutiksi vanhemmilleen ja mahdollisimman helpoksi ja avuliaaksi, jotta ei lisäisi taakkaa perheessä.
Taustalla saattaa olla esimerkiksi alkoholismia, mielenterveysongelmia, puhumattomuutta ja väkivaltaa. Osa kertoi oppineensa jo varhain, että olemalla kiltti ja sysäämällä omat tarpeensa ja tunteensa syrjään välttyi hylkäämiseltä ja häpeän sekä syyllisyyden tunteilta.
Liiallisen kiltteyden seuraamuksia
Jos lapsi ei saa koskaan ilmaista vaikeita tunteita tulematta rangaistuksi (esim. yksin jättäminen, sättiminen, nolaaminen tai fyysinen rangaistus), seurauksena on se, että sisälle alkaa kertyä melkoinen kiukun ja surunsekainen möykky. Omat rajat saattavat olla ihan hukassa ja omia tarpeita sekä tunteita on vaikea tunnistaa aikuisenakaan.
Kiltistä lapsesta varttuu kiltti aikuinen, joka suorittaa, miellyttää, kantaa vastuuta ja ratkaisee muidenkin ongelmat vaivojaan säästelemättä. Kunnes tulee stoppi. Oireita ja ilmiöitä, jotka usein kertovat terveen itsekkyyden opettelemisen tarpeesta ovat uupumus, masennus, jatkuva alakulo, selittämättömät kivut ja kolotukset, sairastelukierre, ihmissuhdeongelmat ja alentunut itseluottamus.
Uusien toimintamallien oppiminen on mahdollista
Hyvä uutinen on se, että liiallisesta kiltteydestä voi opetella eroon, lapsuudessa sisäistetyt mallit voi muuttaa ja omia uskomuksia voi päivittää sellaisiksi, että ne tukevat omaa hyvinvointia.
Iso juttu, mikä vie itsestä välittämisen polulla eteenpäin, on elämän varrella kertyneiden kuormittavien tunteiden käsittely ja vapauttaminen. Tätä työtä ei tarvitse tai kannata tehdä kokonaan yksin. Apua on saatavilla ja sitä kannattaa hakea, jos olo omissa nahoissa alkaa olla tukala.
Olemme siinä mielessä aiempia sukupolvia onnekkaampia, että henkisestä hyvinvoinnista puhutaan, siitä on paljon tietoa saatavilla, kursseja, ryhmiä ja terapioita on vaikka millä mitalla, ja omaa mielenterveyttä on mahdollista hoitaa monin tavoin ennaltaehkäisevästi. Ylikiltistäkin lapsesta voi varttua oman arvonsa tunteva ja toiset huomioiva hyvinvoiva aikuinen.
Kurkkaa nämä herkän hyvinvoinnin tueksi suunnitellut kortit verkkopuodistamme:
Niin paljon kuin välillä arvostankin erilaisten älylaitteiden, tietokoneiden, television toimivuutta ja mahdollistamista sosiaalisiin yhteyksiin, välillä kiroan ne pahimmiksi elämämme ja suhteidemme pilaajiksi!
Tuijottelemme ruutuja monta tuntia päivässä, mutta kuinka paljon katsomme toista ihmistä päivän aikana?
Ruutu kilpailee ihmisen huomiosta
Laitteet ja ruudut vievät huomion muualle. Pois kumppanista, pois lapsista. Pois itsestä. Terapeuttina näen, kuinka laitteet tuovat parisuhteisiin ja ihmissuhteisiin valtavasti ongelmia. Laitteista riidellään – ei siksi, että olisi todella kyse laitteista – vaan siksi, koska yhteys läheisiin ja rakkaisiin katkeaa ja häviää.
Etäisyys kasvaa suhteessa joskus vuoren korkuiseksi. Ihmisellä on ikävä toisen luokse. Ja se kyllä saa aikaan isoja ongelmia parisuhteissa sekä ihmissuhteissa ylipäätään.
Ihminen tarvitsee ihmistä ihan livenä
Ruudun toisella puolella on usein jotakin, joka on tärkeämpää ja kiinnostavampaa. Sieltä löytyy hetkessä jotakin mielenkiintoisempaa tekemistä ja seurattavaa. On se sitten jooga, seksi, toinen ihminen, uutiset tai jokin muu. Asiayhteydellä ei ole väliä. Mutta sillä on väliä, onko ruutuun katsominen poissa todellisesta yhteydestä ihmisen kanssa tässä läsnäolevassa hetkessä.
Tarve yhteyteen ei katoa, vaikka yhteys toiseen katkeaa. Ihminen tarvitsee ihmistä. Jos olemme läsnä ruudulle, emme ole läsnä ihmiselle tai ihmisille ympärillämme.
Voivatko laitteet todellakin pilata suhteitamme?
Tämä aika, jota elämme, hirvittää. Hirvittää, että laitteet tuhoavat elämäämme ja ihmissuhteitamme. Kun ahdistaa tai pelottaa on helpompaa kääntyä laitteeseen kuin toisen ihmisen puoleen. Lukea uutisia. Katsoa somea. Kuunnella musiikkia, podcasteja, katsella ohjelmia. Seksuaaliterapeuttina kuulen myös, miten paljon helpompaa on harrastaa seksiä katsoen ruudulta pornoa kuin kohtaamalla oikea ihminen.
Valitsenko tylsistyä tekemättömyyteen ja valitsen laitteen sekä ruudun tuijottamisen vai voisinko vain tylsistyä? Voisinko toisen ihmisen seurassa mieluummin valita olla hänelle läsnä kuin että laite saa huomiotani enemmän kuin vierelläni tai edessäni oleva ihminen?
Ihminen tarvitsee katsekontaktia
Tarvitsemme kaikki enemmän silmiin katsomista, enemmän pelkkää olemista ja joutilaisuutta. Siihen ei auta päivän tai kahden somepaastot. Siihen auttaa se, että yhä enemmän kääntyy kohden ihmistä. Kääntyy kohti itseään ja kohti rakkaimpiaan. On vain ja möllöttää. On tekemättä. On tuijottamatta ruutua ja katsoo toista ihmistä.
Kuusi vinkkiä kasvojen katseluajan lisäämiseen
Näillä kuudella yksinkertaisella keinoilla voi omia arkirutiinejaan muuttaa ja saada aikaan enemmän ruutuvapaata aikaa sekä lisätä kasvojen katseluaikaa:
Aseta puhelimeesi ruutuaikarajoituksia
Vie televisio lomalle=pois
Ota aikaa ilman puhelinta. Kokeile käydä vaikka kävelyllä ilman sitä. Pidä puhelin taskussa tai poissa, kun tapaat ystäviäsi tai läheisiäsi.
Hanki tavallinen herätyskello ja jätä puhelin yöksi muualle. Tee makuuhuoneestasi ruutuvapaa paikka.
Katsele läheistesi kasvoja. Hae katsekontakteja. Kiinnitä huomiota katsekontaktiesi määrään päivän aikana.
Ole vain. Se on yllättävän vaikeaa, mutta ajan kanssa siitäkin alkaa tykkäämään. Olla möllöttäminen on yllättävän vaikeaa, mutta tarpeellista.
Haluaisitko lukea lisää siitä, miten parisuhdetta voi vaalia omassa arjessa?
Kun Pequ Nieminen sairastui ensimmäiseen syöpäänsä, sanapari ”hidasta elämää” alkoi pyöriä hänen mielessään. Kun Sanna Wikström vuosia myöhemmin uupui kovatahtisessa työssään päätoimittajana, Pequ lähetti hänelle kutsun Hidasta elämää -Facebook-ryhmään. Myöhemmin, vuonna 2010, Sannan ja Pequn ideasta sai alkunsa Hidasta elämää -media.
Joskus elämä pysäyttää varoittamatta, ja edessä on muutos, johon ei ole osannut valmistautua. 10 vuotta sitten Sanna Wikström ja Pequ Nieminen joutuivat toteamaan, että vauhtia on pakko hidastaa, jos haluaa pysyä terveenä ja järjissään. Tämän oivalluksen tuloksena kypsyi ajatus Hidasta elämää -sivustosta, joka avattiin 1.10.2010.
– Huomasimme, ettemme ole ainoita, jotka pohtivat omaa jaksamistaan ja hyvän elämän reseptejä. Kun Facebook-ryhmä vuonna 2008 avattiin, siellä käytiin aktiivista keskustelua siitä, että ”ai, enkö ole ainoa, joka ei jaksa”, Pequ Nieminen kertoo ja jatkaa:
– Reilussa kymmenessä vuodessa on kuljettu pitkä matka omaan jaksamiseen ja väsymiseen liittyvästä häpeästä yleiseen keskusteluun tunne- ja hyvinvointitaidoista ja rehelliseen puheeseen jaksamisesta.
Tänä päivänä Hidasta elämää on Suomen suurin hyvinvointimedia. Sen perustana on ajatus, että hyvinvointi ja hyvä elämä edellyttävät taitoja, jotka eivät ole itsestäänselvyys, vaan jokaisen meistä täytyy ne itse opetella. Hidasta elämää haluaa kannustaa kaikkia suomalaisia opettelemaan näitä tärkeitä hyvinvointitaitoja ja löytämään oman tapansa elää onnellista ja itselleen merkityksellistä elämää.
– Kenenkään meistä ei tarvitse selviytyä yksin. Kun lähtee matkalle oman hyvinvointinsa ytimeen tai kohtaa kriisin, löytyy Hidasta elämää -mediasta tukea ja oivalluksia tueksi. Joskus se on somekuva, joskus blogitekstit, joskus Hidasta elämää -kirjat ja yhä useammalla myös toiminnalliset hyvinvointikortit, Sanna kertoo.
Nyt iloitsemme siitä, että niin moni suomalainen on jo ottanut ajatuksen hidastamisesta omakseen. Hidasta elämää -sivustolla on viikossa 150 000 eri lukijaa *. Somekanavien osalta Hidasta elämää on Suomen suurin yhteisö, jonka kanavia seuraa lähes 400 000 ihmistä *. Hidasta elämää -tuoteperheeseen kuuluu tällä hetkellä yli 40 kirjaa, jotka tehdään yhdessä Kustannusosakeyhtiö Otavan kanssa, sekä yli 20 hyvinvointikorttipakkaa. Kirjoja ja korttipakkoja on myyty lähes 300 000 kpl.
Katso alta löytyvältä videolta Sannan, Pequn ja 10-vuotiaan Hidasta elämää -hyvinvointimedian tarina (Videon kesto 4 min.)
Olen ajatellut koko elämäni, että yksinäisyyyteni on hirveän häpeällistä. Toistan tuota uskomusta itselleni ja samalla kaivaudun yhä syvemmälle häpeään ja yksinäisyyteen.
Olen kokekenut yksinäisyyttä hyvin erilaisissa elämäntilanteissa, mutta häpeäni on estänyt minua kertomasta kokemuksestani kenellekään. Muutos alkoi tapahtua, kun tajusin, etten oikeastaan edes tiedä mitä yksinäisyydessäni häpeän.
Oli romahdettava todella alas ennen kuin tämä oivallus syntyi. Koin rankan eron, joka vei minut taloudelliseen ahdinkoon ja valtavaan yksinäisyyteen. Jo parisuhteessa olin kokenut yksinäisyyttä, sillä puolisoni kanssa emme olleet kyenneet kohtaamaan kunnolla. Eron jälkeen sain keskusteluapua psykiatriselta sairaanhoitajalta ja hän pisti minut pohtimaan tilanteeseeni liittyvää häpeää. Olin ollut kokemuksistani hiljaa, sillä pelkäsin menettäväni kasvoni.
Sen sijaan, että hokee häpeää itselleen ja hiljenee, olisi olennaisempaa kysyä: ”Mitä minä häpeän?”
Tuon kysymyksen ääneen lausuessani koko käsitykseni häpeästä kääntyi päälaelleen. Oivalsin, että juuri häpeä olikin yksinäisyyteni ydintunne. Häpeä on ajatus siitä, että on viallinen eikä siksi rakastamisen arvoinen. Se sai minut uskomaan, että olen epäonnistunut ihmisenä enkä siksi ansaitse kuulua muiden joukkoon.
Ymmärsin, että juuri häpeä oli tuonut minut tuohon pisteeseen. Satuttavinta ei lopulta ollutkaan se, mitä olin kokenut, vaan se häpeä, jonka kokemukseni minussa synnytti. Häpeäni olla vaillinainen toisten edessä, pelko heikkouteni paljastumisesta ja kyvyttömyyteni käsitellä tuota tunnetta olivat kasvaneet isoksi muuriksi ja lopulta olin ajautunut täysin yksinäiseksi ja romahtaneeksi.
Tajusin häpeäväni kaikista eniten sitä, etten ollut puhunut kellekään yksinäisyydestäni enkä ollut kertonut, kuinka hankalia kokemukseni ovat olleet.
Häpeän voi saada hallittavaksi ja yksinäisyyden kokemuksen suunnattua yhteydeksi, kun niitä alkaa sanallistaa.
Ihminen ei voi koskaan kokonaan poistaa tunteita, mutta niihin voi oppia suhtautumaan rakentavammin ja ymmärtää, ettei häpeä ole kenenkään syy. On alettava antaa sanoja kokemalleen, sillä jos on vain hiljaa, saattaa eristäytyä täysin tai vajota itsetuhoon.
Kun sanoo asian ääneen, on jo kääntynyt oikeaan suuntaan, kohti toivoa.
Kuvat: Mirkku Merimaa
Minulle pelastus oli blogi. Kirjoitin kokemuksistani ja aloin ymmärtää niitä koko ajan paremmin. Blogissani tulin kuuluvaksi myös muiden edessä. Ääneen lausuttuna yksinäisyys alkoi myös muuttua yhteydeksi, sillä aloin saada yhteydenottoja blogin lukijoilta. He kertoivat tekstieni auttaneen ymmärtämään, että he, koettuaan aivan samoja kokemuksia kuin minä, eivät olekaan yksin kokemustensa ja tunteittensa kanssa.
Blogikirjoitukseni johtivat parempaan ymmärrykseen itsestäni, mutta samalla ne auttoivat muita ymmärtämään yksinäisyyttään.
Sana on suurin ja ehkä ainoa keino saada ote yksinäisyyteen.
Kaikkien ei tarvitse kirjoittaa julkista blogia, mutta jotenkin yksinäisyytensä on osattava avata ääneen. Joskus sanojen löytäminen tarvitsee apua esimerkiksi terapiasta. Kun puhuu ääneen, ottaa vastuun itsestään ja kokemuksistaan.
Kyse on kuitenkin lopulta jokaisen yksityisestä yksinäisyyden kokemuksesta, jota kukaan muu ei voi ymmärtää, ellei sitä sano ääneen.
Työkalu: Häpeän tunteiden sanoittaminen
Yksinäisyyden pohjalla olevaa häpeää voi käsitellä sanallistamalla sen tunnetta. Sanallistaminen auttaa kohtaamaan häpeän tunteen ja käsittelemään sitä, jotta sen ei tarvitse määrittää elämää, ohjata valintoja tai sulkea itseä muilta ihmisiltä. Saman voit tehdä kaikille muillekin havaitsemillesi tunteille. Nämä kohdat olen koonnut asioista, joita teen, kun itse koetan saada otteen yksittäisistä tunteista.
Anna tunteen tulla. Älä vastusta sitä, sillä se ei ole mahdollista. Hengitä.
Tunnista tarkkaan, mikä tunteesi on ja nimeä se. Se voi olla häpeä, epäonnistumisen tunne, hylkäämisen pelko jne.
Piirrä kuva. Sanoittamista voi helpottaa se, että näkee tunteen konkreettisena edessään.
Ota vastuu tunteesta. Sano ääneen: ”Tämä on tunne, jonka nyt koen ja se on omani. Se on ihan ok.”
Tunnista tunteen aiheuttaja. Milloin ja miten häpeä iskee? Mistä se syntyi ja mikä oli sen aiheuttaja?
Ole kriittinen. Arvioi ja tunnista realistisesti odotuksia, jotka rakentavat häpeän tunteen. Ovatko ne järkeviä? Ovatko ne sitä mitä haluat itsellesi, vai vaatimuksia, joita oletat asettavan jonkun ulkopuolisen asettavan sinulle?
Kuulostele kehoasi. Missä ja miten tunne tuntuu siellä? Kiristääkö leukaperiä, tuntuuko vatsassa jännitystä?
Tiedosta toiminta. Miten annat tunteen vaikuttaa itseesi ja käyttäydyt kun se ilmenee?
Lisää työkaluja yksinäisyyden kokemukseen löydät kirjastani Yksinäinen.
Yksinäisyydestä parisuhteessa kirjoitin aikaisemmin täällä.
Blogistani MaiLifesta voit lukea lisää kirjoituksiani, joilla olen avannut kokemuksiani yksinäisyydestä ja haavoittuvuudesta.
Kiintymyssuhteen purkautuminen, eli ero, puolestaan nostaa rajut tunteet ja monelle myös fyysiset oireet esiin. Sydäntä todella särkee ja oma selviytyminen voi tuntua uhatulta. On hyvä tietää, että nämä oireet ovat eron jälkeen normaaleja, vaikkakin hemmetin rankkoja. Erokivun kanssa ei myöskään tarvitse, eikä ole viisasta jäädä yksin. Vaikka se voi tuntua maailman lopulta, siitä selviää. Ihan oikeasti siitä selviää.
Muutaman eroni äärellä olen käynyt läpi erilaisen, mutta toisaalta samanlaisen psyykkisen rallin. Olin täynnä ahdistusta, musertavaa surua ja pelkoa selviytymisestä. Minua auttoi suuresti siihen nojaaminen, että eron jälkeen en voi aina luottaa ajatuksiini. Se ei silti tarkoita, että olisin kieltänyt ajatukseni.
Jouduin ottamaan kaikki meditaatiossa opitut taidot hardcore-testaukseen: Voinko huomata ajatuksen, mutta antaa sen myös mennä? Voinko eriyttää ajatuksen itsestäni ilman, että lähden sen hyökyaaltoon ja skenaarioihin? Sama tunteiden kanssa. Voinko sallia itseni tuntea mitä tunnen, oli se miten vaikeaa ja raadollista hyvänsä? Voinko silti olla lähtemättä mukaan tunteiden tuottamiin impulsseihin ja satuttaviin tarinoihin?
Välillä se ei onnistunut yhtään. Välillä se onnistui vähän. Välillä jo vähän enemmän. Sitten ei taas yhtään. Ja se on kaikki ihan hemmetin ok.
Se mikä erotessa voi tuoda hyvinkin paljon turvaa, on omiin arvoihin tutustuminen. Riippumatta siitä mitä tuntee, voiko valita toimia arvoistaan käsin?
Tyypillisiä ajatuksia heti eron jälkeen:
”Mä en koskaan löydä ketään”
”Nyt se löytää jonkun toisen ja antaa sille sen kaiken, mikä olisi kuulunut mulle”
”Ei tästä tule mitään”
”Oltaisko me kuitenkin saatu se toimimaan”
”Mitä jos kuitenkin”
”Tämä on niin h*lvetin epäreilua”
Tyypillisiä tunteita eron äärellä:
Pettymys
Suru
Pelko
Ahdistus
Viha
Häpeä
Epäonnistuminen
Hylätyksitulo
Syyllisyys
Eroprosessin äärellä jos milloin, tarvitsee itsemyötätunnon taitoja. Jaan alle prosessin, joka on ollut minulle avuksi. Voit myös kuunnella harjoituksen täällä
Harjoitus vaiheisiin hetkiin:
Anna lupa. Salli itsesi tuntea mitä tunnet. Nimeä tunne ja millaisia ajatuksia se tarjoaa. Esim. Juuri nyt tunnen häpeää ja se tarjoaa ajatuksia että minussa täytyy olla jokin vika.
Muistuta itseäsi jaetusta ihmisyydestä. Monet ihmiset tuntevat vastaavissa tilanteissa samoin. Esim. ” En ole yksin, kaikki ovat joskus kokeneet näin”. Mitä sanoisit rakkaalle ystävällesi tällaisessa hetkessä?
Mitä todella kaipaat? Mitä tarvitsisit nyt tueksesi? Ehkä tilaa tulla kuulluksi? Ehkä halausta? Ehkä lämmintä suihkua? Ravitsevaa ateriaa?
Riippumatta mitä tunnet, mitä ajattelet itsestäsi ja tilanteesta: Sinä olet arvokas.
