Joulu on myyttien ja tarinoiden aikaa. Maailmassa, jossa tutkittu tieto ja faktat jylläävät, jää usein unholaan se, kuinka merkittäviä myytit ja tarinat ovat omalle hyvinvoinnillemme.
On tärkeää kyetä hahmottamaan merkitys olemassaololleen ja pukea se itselleen ymmärrettävään muotoon. Joku puhuu uskosta, toinen valinnasta.
Mihin minä uskon tai miten minä valitsen merkityksen näkyvän elämässäni? Onko esimerkiksi joulu vain yksi päivä vuodessa vai teenkö siitä itselleni merkityksellisen? Ovatko siihen sisältyvät myytit vain huuhaata vai voivatko ne rohkaista ja voimaannuttaa?
Rationaalisesti ajateltuna voisin pysyä myös joulun pyhinä arkivaatteissa, kiskoa parsaa ja tehdä töitä. Myytit rohkaisevat silti erityislaatuisuuteen, jota voi korostaa vaikka pukeutumalla vähän parempaan, syömällä joulun herkkuja ja viettämällä erityistä aikaa yhdessä läheisten kanssa.
Toki on lukemattomia eri tapoja viettää joulu. Perinteet ovat kullakin erilaisia, ja niitä pitävät yllä riitit.
Riitit tuovat jäntevyyttä ja virkistävät
Riitit ovat oleellinen osa myyttien olemassaoloa. Kollektiivisesti toteutettuina ne tekevät tarinoista todellisia. Jotkut vievät jouluna kynttilän sukulaisen haudalle, toiset katsovat joulurauhan julistusta glögilasin äärellä.
Perinteet ovat tärkeitä ja vaalivat jotain oleellista sisimmässämme. Siksi niitä kannattaa myös pitää yllä. Kaikkia asioita ei tarvitse järkeistää vaan riittää, että niiden myötä sisäiset hyveemme, kuten levollisuus ja merkityksellisyys saavat tilaa.
Joulun myytit tuovat lohtua
Venäläinen kirjailija Leo Tolstoi yritti 1800-luvulla ratkoa luonnonlakeja fysiikan kautta. Hän pettyi vastauksiin, jotka eivät auttaneet oleellisen löytämisessä. Tolstoi etsi vastauksia perimmäisiin kysymyksiin, mutta kadotti vastausten myötä merkityksellisyyden tunteen.
Hän tiettävästi totesi “sen sijaan että olisin löytänyt sen mitä etsin, tulin vakuuttuneeksi että kaikki, jotka olivat laillani etsineet tiedon kautta elämän tarkoitusta, olivat jääneet tyhjin käsin.”
Näin käy, mikäli elämästä riisuu pois myyttisyyden ja salaperäisyyden. Osa vastauksista on laskettavissa, osassa riittää puimista. Joulun alla esiin nousee silti asioita, joihin valitsen uskoa riippumatta siitä, ovatko ne totta vai tarua.
Varsinkin tällaisen vuoden päätteeksi, en näe parempaa tapaa viettää joulua kuin levätä hetken myös sen tarjoamien merkitysten äärellä. Myytti Jeesus-lapsesta ja Joulupukista voivat jonain toisena päivänä tuntua vähempiarvoisilta, mutta juuri nyt ne korostavat elämässä juuri niitä asioita, jotka tuovat lohtua ja rauhaa sekä saavat maailman tuntumaan hetken verran ymmärrettävämmältä paikalta elää.
Olen kotoisin pohjoisen pikkukaupungista, jossa sanaa kiire ei juurikaan tunnetta. Tätä suurissa kaupungeissa arjessa viljeltyä sanaa ei kuule tuolla luonnon ympäröimissä pikkukylissä juuri koskaan.
Vaikka kaikilla pohjoisessa on yhtä paljon tekemistä kuin etelässäkin, on suhtautuminen erilaista — elämässä on vähän kaikenlaista, sanottaisiin. Suhtautuminen tekemiseen on letkeämpää, ja elämä pohjoisen karussa ympäristössä on jollain tavoin aikatauluttomampaa.
Harmittelen usein, että tämä aikatauluttomuus ja leppoisuus on vähentynyt vuosien aikana elämästäni, kun muutin etelämpään. Täällä tekemisen ja suorittamisen putki on vaikea ohittaa, kun ympärillä arki usein perustuu kiireelle ja siitä keskustelemiselle.
Jatkuva kiire ei ole hyväksi kenellekään. Jatkuva suorittaminen ei ole hyväksi kenellekään. Kiireinen ja uupunut ihminen ei voi hyvin, eikä jaksa jakaa hyvää muillekaan. Jotkut pitävät jatkuvasta tekemisen tunteesta, mutta onko taustalla jonkin asian pakeneminen? Vai voiko kiire olla sittenkin jollekin positiivinen, energiaa tuova asia?
Välillä koen huonommuutta siitä, etten jaksa tässä epäinhimillisessä tahdissa. Haluan hidastaa, hengittää, viettää rentoja hetkiä joka päivä. Epäonnistumisen tunne ottaa minusta vallan, jos yritän lähteä suorittamisen kulttuuriin mukaan ja pusertaa itsestäni enemmän kuin pystyn. Epäonnistumisen tunne herää kuitenkin toisinaan myös silloin, jos en lähde mukaan tähän tekemisen kilpajuoksuun. Onneksi vuodet ovat kasvattaneet uskoa siihen, että tasapainoilu näiden kahden ääripään välillä onnistuu ja tuntuu hyvältä.
Arvojen mukaan eläminen heijastuu positiivisesti myös ympäristöön
Haluan tehdä työni hyvin, olla hyvä ystävä ja puoliso samaan aikaan. Haluan myös elää ja kokea arvojani arjessa. Jotta nämä asiat täyttyvät, täytyy minun olla tyytyväinen ja onnellinen. Jos koen, että joku osa-alue elämässäni vaatii liikaa, haluan puhua siitä avoimesti ja pyrkiä muutokseen.
Olen siis päättänyt valita omanlaiseni tien, vaikka ajoittain koen siitä syyllisyyttä. Suurin muistutus itselleni on se, että kun elän ja teen valintoja arvojeni mukaan, olen onnellinen. Kun olen onnellinen, myös läheiseni sekä työssä asiakkaani saavat osan siitä. Kun olen onneton, samoin se heijastuu ympärilleni. Kiire tekee minut onnettomaksi, innostunut voimavaralähtöinen tekeminen onnelliseksi. Kun elää arvojensa mukaisesti, jaksaa yllättävän paljon ilman kiirettä.
Välillä tulee tehtyä hutivalintoja, mistä seuraa väsymystä ja epäonnistumisia, mutta ne kasvattavat luottamusta siihen, että omannäköinen elämä on se, jota kohti haluan mennä.
Haluatko sinä elää ajoittain hidasta elämää vai pidätkö tekemisen ja suorittamisen täyttämästä arjesta?
Milloin viimeksi pysähdyit kuuntelemaan kehosi viestejä?
Moni meistä (itseni mukaan lukien) on tottunut asustamaan enemmän ”päässään” kuin kehossaan. Uppoudumme helposti toteuttamaan mielemme tavoitteita ja arkisia velvoitteitamme jopa siinä määrin, että sivuutamme kehomme hiljaiset pyynnöt pysähtymisestä ja levon tarpeesta.
Jos sivuutamme sisäiset signaalimme, käyvät kehomme pyynnöt ennen pitkää yhä äänekkäämmiksi. Lopulta vastassa voi olla äkkipysähdys ja pakkolepo. Omaa kehoaan on kuitenkin mahdollista oppia kuuntelemaan. Ja mikä vielä parempaa, sen kanssa voi oppia olemaan yhtä.
Kun viritymme kehomme sisäisille viesteille, meidän on helpompi tunnistaa omat rajamme ja voimavaramme. Meidän on helpompi sanoa ”ei” silloin, kun sitä tarvitaan ja ”kyllä” asioille, jotka ravitsevat sisintämme.
Mitä jos vuosi 2021 olisi se vuosi, jolloin annat kehollesi enemmän huomiota ja hellyydenosoituksia?
Mitä jos vuosi 2021 olisi viimeinkin se vuosi, jolloin sanot kehollesi ”kyllä”?
Tässä 10 lempeää uuden vuoden lupausta, jotka voit antaa kehollesi.
Minä lupaan…
1. …etten aloita enää yhtäkään laihdutuskuuria tai pakota itseäni hampaat irvessä lenkkipolulle. Se on niin nähty. Nyt on aika lempeämmille ja kestävämmille teoille.
2. …ravita sinua rakkaudella ja hyvällä ruualla – sellaisella, jos tulee hyvä ja energinen olo.
3 …antaa sinulle tarpeeksi lepoa. Ei pelkästään unta öisin, vaan myös pieniä hengähdystaukoja pitkin päivää.
Kuva: Unsplash / Carolyn V.
4. …kunnioittaa sitä, miten haluat liikkua. Kun kaipaat palautumista, viedä sinut merenrantaan tai metsään puita tapaamaan. Hikoilla, juosta, tanssia ja pomppia silloin, kun pursuat energiaa.
5 …puhua sinulle kauniisti ja pyytää anteeksi silloin, kun unohdan. Olet ansainnut tulla kohdeltavaksi kuin ystävä.
6. …kuunnella sinua useammin, sillä tiedän, että haluat parastani. Sinussa on syvää tietoa, jota en löydä yhdestäkään kirjasta enkä varsinkaan somesta.
7. …hengittää aina vatsan pohjaan asti – useammin, pidempään ja nautinnollisemmin. Tiedän, että tätä sinä rakastat.
8. …helliä sinua kosketuksella. Vaikka en pääsisi vielä halaamaan muita ihmisiä, lupaan pitää sinua hyvänä.
9. …vapauttaa sinut ylimääräisistä tunnetaakoista. En halua, että joudut kantamaan mukanasi kohtaamattomien tunteiden painoa. Lupaan tehdä parhaani, jotta elämästä tulisi kevyempää kulkea.
10. …kiittää sinua säännöllisesti. Vaikka joskus otan sinut itsestään selvyytenä, totuus on, että ilman sinua ei olisi minua. Kiitos siis aivan kaikesta – jokaisesta askeleesta ja hengenvedosta.
Vinkki: Voit valita näistä itsellesi kolme tärkeintä – tai vaikka yhden, josta lähteä liikkeelle. Halutessasi voit kirjoittaa oman listasi.
Mitkä asiat toisivat sinua lähemmäksi itseäsi ja kehoasi?
Irtipäästäminen, tuo sana joka vilahtelee vähän joka puolella. Tuo sana joka kuulostaa varsin hienolta ja vapaalta, mutta ei ole aina sitten kuitenkaan ihan niin helppoa käytännössä.
Irtipäästö on vaativa prosessi, joka sisältää usein vaiheita ja monenlaisia tunteita. Emme voi prosessia oikein juoksuttaa vaatimalla itseltämme irtipäästöä. Joskus on viisaampaa sallia itsensä huomata, mitä se tuo elämään kun pitää kiinni väkisin? Ilman tuomitsemista, ilman itsenä sättimistä tyhmäksi (”Koska mä järjellä tiedän, että olisi hyvä päästää irti”).
Irtipäästäminen on sekä kipeää että kaunista. Useimmiten ensin vain kipeää. Irtipäästäminen voi liittyä elämän kokoisiin asioihin tai ihan arkisista odotuksista ja vaatimuksista hellittämiseen. Se voi liittyä ihmiseen, työpaikkaan,terveyteen, tapaan suhtautua itseensä, näkemykseen tai arvoon.
Irtipäästäminen on prosessi silloinkin, kun tiedämme ja tunnemme että se on meille hyväksi. Joskus voimme päästää irti omasta valinnastamme, kun huomaamme että pidämme kiinni itsemme kustannuksella. Tällöin irtipäästäminen voi tuoda nopeastikin helpotuksen tunteen.
Joskus elämä ei kysele lainkaan halukkuuttamme päästää irti, vaan huomaamme olevamme tilanteessa jossa ei ole oikein muuta vaihtoehtoa. Silti saatamme räpiköidä vastaan. (Minä ainakin!) Ja sekin on osa prosessia.
Jokin, joka joskus oli, ei ole enää. Oli se sitten ihan konkreettinen asia, kuten koti, työpaikka tai ihmissuhde. Tai yhtälailla joku abstraktimpi asia, kuten identiteetti tai tapa olla ja elää, johon olemme kiinnittyneet. Kaikki se on joskus palvellut jotain tarkoitusta.
Irtipäästäminen koskee usein siksi, että emme tiedä, mitä olemme ilman. Emme näe vielä eteenpäin. Emme tiedä, mitä tulee tilalle. Se voi koskea myös siksi että pelkäämme, että olemme arvottomia ja riittämättömiä ilman vaikkapa tietynlaistasuhdetta, statusta, kehonkuvaa, tms. Irtipäästö pistää meidät kohtaamaan epätietoisuuden – en tiedä mitä nyt tapahtuu.
Se voi koskea myös siitä hyvin inhimillisestä syystä, että jokin asia on valtavan merkittävä ja tärkeä. Rakas. Irtipäästämisen herättämät tunteet haikeudesta, tyhjyydestä pelosta ja surusta ovat kaikki täysin normaaleja, eikä niistä tarvitse yrittää päästä eroon. Niiden läpi voi elää.
Ehkä irtipäästäminen on sitäkin, että hellittää vastustamisesta. Myös vastustamisen vastustamisesta.Antaa tuntua. Antautua. Et voi tuntea väärin.
En olisi ikinä osannut kuvitella kirjoittavani kuolemasta. Kuolema jo pelkkänä sanana on ollut minulle kiusallinen. Olen pelännyt kuolemaa ja pelkään sitä edelleen. En niinkään omaani, vaan läheisten. Valitettavasti elämääni on jo nyt mahtunut useamman läheisen ihmisen menetys. Olen selvinnyt niistä, kuten suurin osa meistä selviää, kun aikaa kuluu.
Hiljattain jouduin kokemaan taas kuoleman läsnäolon, kun menetin itselleni tärkeän ihmisen. Tällä kertaa kokemus oli jollakin tavalla lohdullisempi.
Kuolema pysäyttää suurimman osan meistä. Pysähdymme ehkä miettimään elämää ja sen rajallisuutta. Pysähdymme ikävöimään. Pysähdymme kiireestä. Näinä hetkinä olemme läsnä.
Ja hyvä niin.
Otetaanpa vaikka ajatusleikki. Kuvittele tilanne, että saisit tietää viettäväsi viimeisiä hetkiä läheisen ihmisen kanssa. Olisitko tuona hetkenä hänelle enemmän läsnä?
Tekisitkö erilaisia valintoja kuin kiireisessä arjessa teet?
Ja tuntisitko ehkä enemmän kiitollisuutta kaikesta tähänastisesta?
Aivan hiljattain ymmärsin, että kuoleman pelkoni on myös lahja. Olen oppinut ajattelemaan, että pelko on auttanut minua tiedostamaan elämän rajallisuuden joka päiväisessä arjessa. Olen oppinut priorisoimaan aikaani paremmin minulle tärkeisiin asioihin. Olen myös tämän luonteenpiirteeni ansioista oppinut sanoittamaan tunteitani paremmin ja olen oppinut osoittamaan välittämiseni.
Läheiseni kuolinvuoteella istuessa ja elämän hiipumista lähellä seuratessani, tunsin yhtäkkiä suuren surun keskellä myös kiitollisuutta.
Huomasin, ettei minun täytynyt sillä hetkellä käydä läpi ”niitä viimeisiä sanoja”. Olin muistanut sanoa ja osoittaa välittämiseni hänelle niinä hyvinäkin hetkinä.
Olimme viettäneet paljon aikaa yhdessä ja puhuneet kaikesta.
Olimme siis muistaneet elää elämää elämän aikana.
Läheiseni kuoltua, lohtua toi se, että tiesin hänen elävän edelleen minussa. Muistoissa, tarinoissa ja sydämessä.
Pysähdyinkin miettimään, että itse asiassa meidän jokaisen olisi hyvä ajatella kuolemaa säännöllisesti, silloinkin, kun kuolema ei ole läsnä.
Nimittäin jos kuolemaa ajateltaisiin enemmän, niin meidän olisi helpompaa hahmottaa mihin asioihin elämänsä käyttää.
Eli elämän tärkeysjärjestys hahmottuisi paremmin.
Meidän on hyvä muistaa silloinkin, kun kaikki on hyvin, että kenellekään meistä ei ole luvattu edes seuraavaa hetkeä.
On olemassa vain tämä hetki.
Joten rakastetaan syvemmin, nauretaan lujempaa, anteeksi annetaan ja pidetään huoli läheisistämme. Tänään.
Myönnetään. Olen kovan luokan kotikriitikko ja joskus sisäisessä puheessani kohtuuton sekä itseäni että muita kohtaan. Tätäkin kirjoittaessa olen jo pariin otteeseen ehtinyt sättiä itseäni mielikuvituksettomuudesta ja tekstin tuottamisen kankeudesta.
Vaikka korkeat kriteerit erilaisten asioiden tekemiselle saattavat joskus kirittää meitä entistä parempiin suorituksiin, on niillä myös syvät varjopuolensa.
Nykyään ihailen vilpittömästi jokaista ihmistä, joka tekee jotakin sen sijaan, että keskittyisi katsomosta huutelemiseen ja arvostelemiseen. Mikään ei nimittäin ole helpompaa kuin toisten tekemisten tai luovuuden hedelmien kritisointi ilman, että itse tekee mitään. Ai mistä tiedän? No siitä, että olen itse kuulunut tähän katsomoista huutelijoiden klaaniin.
Joka kerta kun tekee jotakin uutta tai vapauttaa omat luovat tuotoksensa maailmalle, asettaa myös itsensä alttiiksi. Heikkona hetkenä tuntuu kuin iho olisi vereslihalla ja ainut mitä voi tehdä, on odottaa, milloin se osuu kipeästi johonkin.
Minulle kaksi tällaista kokemusta ovat olleet tämän blogin kirjoittamisen aloittaminen ja oman musiikin julkaiseminen.Pelosta ja epävarmuudesta huolimatta itsensä alttiiksi asettaminen on ollut arvokasta ja opettavaista.
Olen ymmärtänyt, että taipumukseni kriittisyyteen on pohjimmiltaan epäonnistumisen pelkoa. Pelkoa siitä, että joku nauraa sille mille itse on antanut kaikkensa. Pelkoa siitä, ettei ole tarpeeksi.
Enää en kuitenkaan aio jättää sen takia asioita tekemättä. Elämä on liian arvokas ja ainutkertainen, että antaisi liian korkeiden kriteerien ja epäonnistumisen pelon ohjailla sitä. Ei elämä ole niin vakavaa ja lopulta ihmiset arvostavat ja ihailevat kaikkein eniten juuri rohkeutta.
On myös ainoastaan oikein itseä ja muita kohtaan joskus uskaltaa hiljentää oma sisäinen kriitikko ja vain laittaa haisemaan.
Täytyy myös yksinkertaisesti hyväksyä se tosiasia, etteivät kaikki tule ikinä pitämään tekemisistäni. Lopulta se miten arvioimme itseämme ja puhumme itsellemme vaikuttaa myös siihen, miten suhtaudumme muihin.
Alla linkki ensimmäiseen julkaisemaani biisiin. Mielestäni onnistuin siinä hyvin ja olen ylpeä, että uskalsin päästää sen maailmalle!
Kirjoittaja Johanna Elola on 43-vuotias varkautelainen yrittäjä, neljän lapsen äiti, Sanoita surusi – Täytettävän muistokirjan tekijä sekä aktiivinen vapaaehtoinen. Johanna tekee vapaaehtoistyötä Käpy ry:n tukihenkilönä, ryhmänohjaajana sekä Surevan kohtaaminen -hankkeen kokemuskouluttajana. Johannan kirjan ja yrityksen löydät täältä: www.sureville.fi ja www.nakyville.fi
Kun 12- vuotias esikoispoikani menehtyi tapaturmaisesti vuonna 2014, elämäni muuttui. Alkoi ajanjaksot ennen ja jälkeen poikani kuoleman. Alkuun oli vain pimeys. Sitten tuli pelko, että suru muuttaa minut ihmisenä.
Pelkäsin, että iloisuus ja positiivisuus katoaa ja tilalle tulee viha ja katkeruus. Näin ei onneksi käynyt, mutta suru kyllä muutti minua. Aluksi vihasin aamuja, sillä joka aamu sama painajainen jatkui herättyäni. Vihasin myös kehoani, joka oli kuin varjo entisestään. En suostunut ottamaan apua vastaan, vaan halusin marttyyrimaisesti kokea ja tuntea kaiken sen kuorman, jonka elämä langetti ylleni.
Kohdistin vihan itseeni ja syyllistin itseäni poikani kuolemasta. Ehkä tämä oli rangaistus minulle? Ensimmäisinä vuosina suru oli niin voimakas ja päällimmäinen tunne, että siitä tuli suurin ja tärkein osa elämääni. Mikään muu ei tuntunut juurikaan miltään.
Minusta tuli surun suorittaja. Surua piti hoitaa säännöllisesti ja sydänverellä. Haudalla piti palaa aina kynttilä ja kaikki kuolemaan liittyvät asiat tuli hoitaa täydellisesti. Niin surullista ja vaikeaa kuin se onkin myöntää, en kokenut silloin saavani iloa elävistä lapsistani, sillä ikävä menetettyä lasta kohtaan oli niin suurta.
Huomasin itsessäni myös täysin uudenlaisia piirteitä, joista en pitänyt.
Huomaan olevani väsynyt. Väsynyt ihan kaikkeen. Olen väsynyt itkemiseen, väsynyt ajatuksiini ja väsynyt haudalla käymiseen. Huomaan itsessäni uusia piirteitä, joista en pidä. En jaksa innostua toisten asioista, olen välinpitämätön. Teen asioita, joista saan itselleni mielihyvää̈, en osaa huomioida toisia. En osaa ajatella elämää eteenpäin, vaan elän tässä hetkessä. Yksi henkäys kerrallaan. Tämä aamu alkoi itkulla tai oikeastaan huudolla. Turvonneita silmiäni peilistä katsoessa mietin, miten karmean taakan elämä minulle antoikaan kannettavaksi. Ansaitsinko tämän?
Ajan kuluessa pimeyteen alkoi loistaa valoa, pienin sätein kerrallaan. Aloin myös nähdä hyviä asioita, joita suru oli tuonut tullessaan. Huomasin, että maailma on täynnä mitä kauniimpia ja ihmeellisimpiä asioita, joita ei pysty selittämään. Rakkautta on kaikkialla, jos vaan haluaa nähdä niin.
Suru teki minusta myös rohkean. Uskaltauduin elämään omannäköistä elämää ja puhumaan entistä avoimemmin vaikeista asioista. Opin elämään hetkessä ja arvostaman jokaista hetkeä. Surun käsittely sai minut myös oivaltamaan sen, että minullakin on vain tämä yksi, ainoa elämä. Miksi tuhlaisin sen? Villekin olisi halunnut, että elän ihanan ja onnellisen elämän.
Ei ilo ja onni vähennä yhtään rakkautemme määrää menetettyä läheistämme kohtaan. Suru poisti minulta myös epäonnistumisen- sekä kuolemanpelon ja synnytti entistä vahvemman halun auttaa muita ja tehdä jotain merkityksellistä.
Sanotaan, että aika auttaa. Minua surevana, tuo lausahdus ei aikoinaan lohduttanut yhtään, sillä en uskonut siihen. Jälkiviisaana on helppo sanoa, että tottahan se on – jokaisen surevan on vaan itse oivallettava, että aika on tosiaan auttanut. Ajattelen kuitenkin niin, että aika ei välttämättä itsessään auta, vaan ne teot mitä teet.
Tekojen ei tarvitse olla mitään suuria ja konkreettisia, vaan pieniä, oikeita asioita, jotka auttavat sinua surussasi. Minua selvästikin auttoi kirjoittaminen, puhuminen ja toisten auttaminen.
Vuosien varrella olen kuullut kymmeniä kertoja sen, kuinka vahva ihminen olen. Selviytyjä! Kuinka väärässä he ovatkaan. Minä en ole edelleenkään vahva, enkä ole selvinnyt poikani kuolemasta. Olen vain oppinut elämään asian kanssa. Meiltä jokaiselta löytyy uskomattomia voimia, silloin kuin niitä tarvitaan.
Minulta kysytään usein kuinka sureva tulisi kohdata. Mitkä ovat ne oikeat sanat ja mitä ei missään nimessä saa sanoa?
Mutta eihän minullakaan ole oikeita vastauksia, sillä ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa. Jokainen meistä kokee asiat niin eri tavalla. Toinen haluaa, että menetetystä rakkaasta puhutaan, toinen ei. Sen tiedän, ettei meidän surevien kanssa ei ole helppoa elää. Monet lohduttajat ovat varmasti kokeneet sen, että sanovat tai tekevät he niin tai näin, niin aina menee pieleen.
Toisia lohdutukseksi tarkoitetut lauseet auttavat, toiset kokevat ne loukkaaviksi. Suru voi myös hajottaa niin parisuhteen kuin ystävyyssuhteetkin. Suru voi olla niin voimakas ja jatkuvasti läsnä, etteivät rinnalla kulkevat välttämättä jaksa sitä. Sureva saattaa kirjaimellisesti hautautua suruun ja kokea olevansa yksin surunsa kanssa, vaikka välittäviä ihmisiä olisikin ympärillä.
Tiedän omasta kokemuksesta sen, että on asioita, jotka sureva pitää itsellään ja kätkee sisimpäänsä. Ne voivat olla liian kipeitä jaettavaksi muille.
Haluaisin antaa ohjeen kaikille läheisilleni. Älkää eläkö varpaillanne kanssani. Älkää miettikö puhuessa tai kirjoittaessa, miltä minusta tuntuu. Käyttäytykää normaalisti. Mutta älkää unohtako minua ja sitä, että tulen suremaan vielä pitkän aikaa. Älkää ihmetelkö, jos muutun ihmisenä. Vaikka elämä jatkuukin, niin älkää unohtako, että olen rikki. Ja ennen kaikkea, älkää unohtako Villeä.
Muistan rukoilleeni aikoinaan edes pientä välähdystä viiden vuoden päähän. Helpottaisiko tuska? Voisinko enää koskaan nauraa tai olla onnellinen? Olisiko loppuelämäni täynnä surua ja ahdistusta? Välähdystä ei tullut, joten ryhdyin kirjoittamaan. Kirjoitin koko sieluni kyllyydestä. Kirjoitin aina niin kauan, kunnes en enää nähnyt kyyneliltäni kirjoittaa. Sanoitin paperille kaikki ajatukseni ja tunteeni.
Minulle kirjoittaminen oli terapiaa. Kirjoittamisen avulla sain oksennettua kaiken sen tuskan paperille ja se helpotti oloani. Kävin läpi kaikki tunteeni, syyllisyydestä ikävään. Onneksi kirjoitin, sillä tuskin tänä päivänä muistaisin niitä ajatuksiani ja tunteitani, joita silloin koin. Nyt pystyn aina palaamaan muistoihini kirjoitusteni kautta. Nyt, kuusi vuotta menetyksestäni, koen eläväni onnellisinta aikaa elämässäni. Ikävä ei ole hävinnyt mihinkään, mutta osaan olla armollinen itselleni, uskallan elää ja olla onnellinen.
Viime kesänä minulle syntyi ajatus täytettävästä muistokirjasta. Halusin luoda jotakin konkreettista, joka auttaisi surevaa surutyössään. Kirjoittaminen on yksi apukeinoista, jonka avulla voimme käsitellä tunteitamme. Kirjoittamalla voimme jättää myös pysyvän muiston surustamme, juuri sellaisena kuin se on.
Sanoita surusi – Täytettävä muistokirja on tarkoitettu kaikille läheisensä menettäneille. Se auttaa ja kannustaa surevaa sanoittamaan omaa suruaan sekä rohkaisee kertomaan tunteista – myös niistä, joista ei haluaisi puhua ääneen kenellekään. Kirjan voit ostaa TÄÄLTÄ.
Joulu on hyvän jakamisen ja rakkaudellisten tekojen aikaa. Jokainen meistä tietää, miten hyvältä tuntuu, kun voimme antaa tai tehdä toisille hyvää.
Mutta muistammeko, että hyvään kuuluu antamisen lisäksi myös saaminen? Omien ja muiden tarpeiden terve keskinäinen tasapaino ja harmonia?
Meistä monen on helppo antaa, mutta vastaanottaminen voikin olla varsin vaivalloista. Olenko minä muka ansainnut tämän? Enhän minä nyt voi tätä vastaanottaa. Miten voin tämän ikinä korvata? En halua jäädä kiitollisuuden velkaan.
Tuntuuko tutulta?
Jos tuntuu, niin ehkä on hyvä pysähtyä hetkeksi pohtimaan, miksi näin on.
Voit kysyä itseltäsi
1. Miksi haluan antaa enemmän kuin saada? 2. Mitä tarkoitusta tämä minussa palvelee? 3. Miksi koen syyllisyyttä ja kiitollisuudenvelkaa saamisesta? 4. Enkö koe olevani saamisen arvoinen? 5. Miksi en?
Hyvän tekemisen tulee olla puhtaan vilpitöntä ja pyyteetöntä, sydämestä kumpuavaa, jotta se todella tekee hyvää sekä antajalle että saajalle.
Hyvän tekeminenkin saattaa kuitenkin vinksahtaa helposti suorittamisen puolelle, mikä voi ilmetä ylenpalttisena palvelemishaluna, vastuuntuntona, ja huolehtimisena. Uhrautumiseen saakka.
Esimerkiksi tarve vältellä saamisesta aiheutuvan syyllisyyden ja kiitollisuudenvelan tunnetta johtaa hyvän suorittamiseen, joka ei olekaan pohjimmiltaan pyyteetöntä, vaikka niin haluaisikin itselleen ja muille uskotella.
Uhrautuja odottaa sisällään – ehkä salaa itseltäänkin – saavansa toiminnallaan arvostusta, kiitosta ja kehuja. Hänellä on tarve olla omissa ja varsinkin muiden silmissä ja puheissa hyvä ihminen.
Keskittymällä siihen, mitä muut hänen mielestään kenties odottavat ja tarvitsevat, hän kuitenkin pakenee omia tarpeitaan, odotuksiaan ja tunteitaan. Ohittaa ne kerta toisensa jälkeen. Saattaa myös olla, että antamalla itsestään liiankin kanssa, hän yrittää viestittää toisille omista tarpeistaan ”tehkää kuten minäkin -menetelmällä”.
Meistä aivan jokainen on tarvitseva. Uhrautuja jää toistuvasti vaille tarvitsemaansa. Täyttymättömät odotukset ja tarpeet tuottavat vähitellen ja huomaamatta hänen sisälleen pettymyksen, katkeruuden ja jopa vihan tunteita.
On tärkeää kantaa vastuuta ja huolehtia myös omasta hyvinvoinnista. Omista tarpeista, odotuksista, toiveista, tunteista ja ajatuksista ja niiden ilmaisemisesta. Sanoittamalla.
Voit antaa vain siitä, mitä sinulla on. Uhrautumisesta uupuneena sinulla ei ole, mitä antaa. Tai jos onkin, et enää jossain kohtaa jaksa. Jos sinulla ei ole pyyteetöntä rakkautta itsellesi, ei sinulla ole antaa pyyteetöntä rakkautta muillekaan.
Kun annat ja vastaanotat hyvää ilolla ja rakkaudella, parannat samalla itsesi ja kaikkien rinnalla kulkijoidesi hyvinvointia. Joulu on hyvää aikaa harjoitella.
Saamisen ja antamisen harmoniasta voit lukea lisää kirjastani SINÄ OLET ENMMÄN – PALAVALLA SYDÄMELLÄ KOHTI OMAA JUTTUA. Tilaa tästä
Kirjoittaja Erik Härö on 37-vuotias erityisherkkä perheenisä Pohjois-Pohjanmaalta. Tuleva hsp-kokemusasiantuntija.
Kesällä 2018 olin jälleen kerran ajautunut elämässäni tilanteeseen, jossa olin uuvuttanut itseni niin henkisesti kun fyysisesti. Muistan, kuinka silloin yksin pihatöitä tehdessä ajattelin, että nyt tähän on tultava muutos. En jaksa enää tätä. Otan kaiken avun vastaan, mitä minulle tarjotaan ja olen valmis menemään, vaikka terapiaan. Oma jaksamiseni ja hyvinvointini alkoi myös nyt viimeistään näkymään parisuhteessamme sekä perhe-elämässämme.
Koko aikuisiän olin vaihtanut työpaikkaa useasti. Keskimäärin olin yhdessä työpaikassa noin 2 vuotta. Oli hetkiä, jolloin tuli pohdittua sitä, että miksi minä uuvun niin helposti? Miksi muut jaksavat paremmin, kuin minä? Tuntui, että kävin kahdella vaihteella. Kiersin kehää. Joko jaksoin tai en jaksanut. Olin uupunut, keräsin voimia kotona, palasin sitten takaisin työelämään ja taas sama alusta. Toki oli myös muitakin tilanteita työelämän ulkopuolella, jotka saivat minut uupumaan, en vaan silloin osannut yhdistää niitä tähän asiaan.
Kävimme vaimoni kanssa parisuhdeterapiassakin keskustelemassa ongelmistamme. Siellä puhuimme myös tästä asiasta, että miksi oma jaksamiseni menee sellaista vuoristorataa ja vähemmälle jää se aika jolloin elämäni olisi tasaisempaa.
Muistan sen kesäisen illan, kun olimme saaneet lapset nukkumaan ja istahdimme vaimon kanssa terassille viettämään kahdenkeskistä aikaa. Kävimme jälleen keskustelua tästä asiasta. Silloin vaimoni otti puheeksi erityisherkkyyden. En ollut koskaan aiemmin kuullut kyseistä sanaa. Kiinnostuin ottamaan asiasta selvää, koska olin niin väsynyt tilanteeseeni. Tuo hetki oli näin jälkeenpäin parasta, mitä elämässäni on tapahtunut. Pikkuhiljaa aloin ottamaan asiasta selvää ja, mitä enempi aiheesta luin tekstiä, sitä helpottuneemmaksi oloni tuli. Samaistuin teksteihin täysin. Tajusin, että en olekaan ainut ”outo” ihminen täällä maan päällä. Siitä alkoi oma tutkimusmatkani itseeni.
Nyt pari vuotta myöhemmin olen oppinut itsestäni paljon uutta ja olenkin muuttanut arkeani sellaiseksi, että se ottaa huomioon oman erityisherkkyyteni. Elämäni on alkanut olemaan nyt paljon tasapainoisempaa. Pitkä on ollut matka ja sillä matkalla on ollut myös hetkiä, kun on tullut takapakkia, mutta juuri ne hetket ovat opettaneet minulle aina jotain uutta itsestäni. Nyt tiedän, mikä minulle on hyväksi ja mikä ei. Sen mukaan myös elän. Erityisherkille esim. rutiinit ovat hyväksi. Koen, että minulla on paljon hyviä vinkkejä jaettavaksi muille herkille ja haluankin kertoa niistä myös jatkossakin.
Se, että oivalsin olevani herkkä ja aloin tekemään asialle jotakin paransi hyvinvointiani. Koen olevani onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Ja, kun itse voin hyvin myös muut ympärilläni voi hyvin. Parisuhteemme voi paremmin kuin koskaan 14-vuotisen suhteen aikana ja se näkyy myös arjessamme.
Joillekin miehille erityisherkkyys saattaa tuoda ajatuksen, että se on pelkkää tunteilua ja siksi olenkin halunnut avata tätä asiaa omilla kokemuksillani, koska se on paljon muutakin. Se on ominaispiirre, jota ei voi kytkeä päälle tai pois mutta kun sen tunnistaa ja hyväksyy itsessään niin elämä on paljon parempaa.
5 oivallusta, joilla paransin omaa hyvinvointiani ottamalla herkkyyteni huomioon:
Opettelin elämään terveellä tavalla itsekkäästi sekä sanomaan tarvittaessa ”ei”. Herkät ovat usein liian kilttejä ja ajattelevat helposti muiden tarpeita.
Opettelin kuuntelemaan itseäni. Paahdoin ennen tunnollisesti menemään, kuuntelematta itseäni ja uuvuin. Nykyään osaan olla armollisempi itseäni kohtaan ja ottaa lepoa tai omaa aikaani tarvittaessa.
Otin rutiinit arkeeni mukaan. Erityisherkille tärkeä asia arjen jaksamisessa. Voi kuulostaa ei-herkille liiankin kaavamaiselta, mutta herkille erittäin tärkeää oman hyvinvoinnin kannalta.
Muutamalla arki-/työympäristöä sellaiseksi, että se ottaa huomioon herkkyyteni. Itse alan opiskella alaa, jossa voin työskennellä minulle merkityksellisessä työssä. Herkille on tärkeää tehdä ns. kutsumustyötä. Meille työn merkityksellisyys on tärkeämpää kuin itse palkka.
Opettelin elämään läsnä hetkessä. Herkillä on taipumusta pyöritellä mielessä kaikenlaisia asioita, jotka vievät meidät pois tästä hetkestä.
Erityisherkän voimapaketin avulla voit oppia tunnistamaan oman erityisherkkyytesi piirteitä ja löytämään niihin sopivia vinkkejä sekä harjoituksia. Paketti sisältää Suvi Bowellanin opaskirjan Helpotusta erityisherkän elämään, tehtäväkirjan Erityisherkän päiväkirja sekä Herkän voimakortit edulliseen yhteishintaan.
Terveellisempien leipomusteni sarja täydentyy tällä syntisen herkullisella juustokakulla.
Tätä kakkua voit tarjota huoletta ystävillesi, jotka eivät voi käyttää laktoosia tai gluteenia ja voitte nauttia sitä hyvillä mielin, sillä kakun ravintoarvot ovat suotuisat kehollesi.
Tämä herkku hellii sekä kehoasi, että mieltäsi.
JUUSTOKAKKU OHJE
POHJA:
150 g gluteenittomia keksejä tai valmista terveellisempi pohja itse esimerkiksi näistä kekseistä:
40 g laktoositonta voita
ripaus suolaa
TÄYTE:
600 g maustamatonta laktoositonta tuorejuustoa
noin 0,5 dl luomu hunajaa
1 rkl perunajauhoja
3 rkl puristettua sitruunanmehua
(1 sitruunan raastettu kuori)
1 vaniljatanko
ripaus suolaa
3 kananmunaa
200 g laktoositonta ranskankermaa
VAIHE 1)Kuumenna uuni 200 asteeseen. Vuoraa irtopohjavuoan pohja sekä reunat leivinpaperilla. Murskaa keksit hienoksi muruksi ja sulata voi. Yhdistä kaikki pohjan aineet, sekoita hyvin ja kaada seos irtopohjavuoan pohjalle. Painele pohja tasaiseksi.
VAIHE 2)Raaputa vaniljan siemenet vaniljatangosta sekä raasta sitruunan kuoren keltainen osa. Yhdistä sitten kaikki pohjan aineet ja sekoita hyvin. Tarkasta maku. Mikäli tykkäät makeammasta täytteestä, lisää vielä hunajaa, kunnes maku miellyttää sinua.
VAIHE 3)Kaada täyte pohjan päälle ja paista uunin keskiosassa 200 asteessa, noin 10 minuuttia. Tiputa sen jälkeen uunin lämpötila 100 asteeseen ja paista vielä noin 40-60 minuuttia, kunnes kakun reunat ovat alkaneet kauniisti paahtua ja täyte ei enää heilu keskeltä.
Minua on aina kiehtonut suunnattomasti ihmisten väliset dynamiikat, vuorovaikutustilanteet sekä -taidot. Erityisesti tilanteet mihin liittyy viehätystä puolin ja/tai toisin – sukupuolesta sekä seksuaalisista suuntauksista riippumatta.
Lähestymisen taito
Kesän 2020 alussa erosin ja olin vapaampi lähestymään naisia livenä. En vaan aluksi uskaltanut, enkä tiennyt miten! Toki olisin voinut tuudittautua siihen, että kyllä Tinder hoitaa homman, mutta se ei enää riittänyt – halusin oppia rohkeutta ja proaktiivisempaa otetta arjen tilanteissa.
Olen ollut sosiaalinen lukioajoista lähtien ja tilanteet, missä olen tavannut naisia ovat vaan soljuneet ja tapahtuneet ikään kuin itsestään, musta riippumatta. Nyt halusin haastaa itseni kasvamaan. Lähestymään extempore tuntematonta naista kadulla, tms. julkisessa paikassa – asia joka on ollut mulle äärimmäisen pelottava.
Jos olen tuntenut vetoa tai viehätystä naiseen, olen pelännyt että hän tulkitsee väärin lähestymiseni ”tarvitsevana tai takertuvana” ja sitä kautta oman voimani menettäneenä sekä piiloagendan kanssa liikkeellä olevana. Tässä nämä päällimmäiset, voit lisätä laskuihin kasan muita pelkoja, uskomuksia, itseni pienentämistarinoita, jne!
Mietin erilaisia tapoja lähestyä naisia ja jotenkin kaikki ideat tuntu loppupeleissä päälleliimatuilta. Puhuminen kyllä sujuisi – välissä oli kuitenkin pienen pieni este, joka tuntui vaikealta…
Lopulta keksin, että ihan turhaa mä käytän aikaa sopivan tavan pohtimiseen – käyn kysymässä suoraan asiantuntijoilta – naisilta itseltään! Ja kas kummaa, kun oli ”oikeeta asiaa” ei se lähestyminen loppupeleissä ollut niin vaikeaa, vaikka aluksi pelotti niin pirusti ja sanat takelteli.
Tällä mennään
Yleensä pyysin kohteliaasti (ei energeettisesti anteeksi pyydellen, vaan sopivan reippaalla ja aidolla otteella) lupaa tulla juttelemaan ja pyysin jeesiä näihin kysymyksiin vastaamisessa:
Mikä on toiminut / ei toiminut keskustelun avauksessa ja lähestymisessä (julkisissa paikoissa – ei baareissa tai ravintoloissa)?
Miten toivot sinua lähestyttävän?
Oletko kokenut lähestymiset seksuaalisena häirintänä ja missä menee #metoo -raja?
Onko sinua pyydetty spontaanisti treffeille?
Bonus: tiedätkö itse, että olet kaunis?
Kerroin myös kirjoittavani blogin aiheesta.
Tässä kiteytettynä vastaukset:
Toimii: kohteliaisuus, rohkeus ja aitous. Ei toimi: väkisin keskeyttäminen ja liiallinen sinnikkyys.
Yllättävä löydös oli, että kauneuden kehuminen (varsinkin töissä) ei välttämättä toiminut tai saattoi kääntyä itseään vastaan.
Aikalailla samoja kuin ykköskohdassa – ylläri!
Se oli ihmeellistä, että moni ei osannut sanoa mitä toivoo ja että lähestymiset baari/yöelämä/känni -sektorin ulkopuolella olivat harvinaisia.
Suuri helpotus oli, ettei kukaan ollut kokenut varsinaista seksuaalista häirintää – jos jankkaamista ei otettu huomioon. Toki kontekstikin oli humalatilan ulkopuolella.
Kyllä
Tämä kysymys tarvitsee kaverikseen sopivan energian ja pilkkeen kummankin silmäkulmissa! Parhaimmillaan se tuo esiin naisen oman kokemuksen, omistajuuden ja kauneuden lukuisat sisäiset sekä ulkoiset vivahteet – pahimmillaan se vie tukevasti jorpakkoon. Kysymys aiheutti (ymmärrettävästi) hämmennystä, punastumista ja epävarmuutta. Parhaiten jäi mieleen vastaaja, joka huudahti: ”todellaki” ja hyppäsi innoissaan ilmaan!
Mitä jäi käteen?
Olin aluksi superinnoissani ”tutkimushankkeestani” ja tavoitteeni oli kesän aikana mennä juttelemaan 100 naiselle. Lähestyin yksittäisiä sekä 2-3 naisen ryhmiä ja ehdin käydä läpi kourallisen viehättäviä naisia, kunnes huomasin oman motivaationi nuupahtavan. Vastaukset olivat niin samankaltaisia, etten kokenut mielekkäänä jatkaa tämän enempää. Olin saanut riittävästi infoa ja loppupeleissä huomasin, että voin lähestyä naista muillakin tavoilla.
Prosessissa mulle tärkein oivallus itsestäni oli, että en niinkään pelännyt naisten kieltäytymisiä. Kuvittelin etukäteen, että ”hylätyksi tuleminen” – eli jos nainen ei olisikaan halunnut puhua mun kanssa, tms. – olisi ollut pahinta mitä olisi voinut sattua.
Pahin paikka oli ajanjakso (sekunneista minuutteihin – jopa tuntiin) ennen päätöstä mennä puhumaan. Monta kertaa en uskaltanut mennä juttelemaan. Mieli kehitti kaikenlaisia tulkintoja ja tarinoita naisesta ja kuvitteellisesta kohtaamisestamme. Itsemyötätuntotaidot tulivat tarpeeseen selvitäkseni rakkaudellisen kannustavasti niistä kerroista, kun jänistin. Sekin oli opettavaista hyväksyä, että aina ei jaksa, huvita, uskalla, tilanne tunnu sopivalta, tähdet ole kohillaan, tms. ja sekin on ok sekä inhimillistä.
Pahin paikka oli ajanjakso ennen päätöstä mennä puhumaan.
Rohkeus tehdä päätös
Kun päätös lähestymisestä on tehty, on loppu yllättävänkin helppoa. Tuntuu voimauttavalta huomata, että pelottavin asia ei loppupeleissä ole nainen ja kohtaaminen, vaan minä itse! Se mitä tunnen ja käyn läpi itsekseni ennen lähestymispäätöstä. Uskallanko kokea pelkoa ja epävarmuutta – no todellakin! Ei se sen kummempaa ole.
Päätöksen jälkeen jalat vaan vie naisen luokse ihan kuin olisin liukuhihnalla. Enää tarvitsee vaan avata suunsa. Lapsellisen helppoa niille, joille se on luontaista ja meille muille – treenaamisen jälkeen mahdollista.
Kohteliaisuutta, aitoutta ja rohkeutta kohtaamisiin!
P.S. Ennen kirjoituksen julkaisua halusin kysyä vielä kolmesta eri paikasta somessa, että mikä toimii ja ei toimi lähestymisissä. Kerron kyselyn tuloksista tämän blogin jatko-osassa.
Näin lausui intiaanipäällikkö Plenty Coups kohtaamalleen antropologille 1890-luvulla. Vain kymmenen vuotta aiemmin eurooppalaiset siirtolaiset olivat rantautuneet Pohjois-Amerikkaan, jonka myötä alkuperäiskansat (pakko)siirrettiin asumaan reservaatteihin, eli alueille jotka eivät kelvanneet valkoisten uudisasukkaiden harjoittamaan maanviljelyyn.
Coupsin edustaman Crow-intiaaniheimon kulttuuri oli rikas ja monipuolinen. Ihminen ja ympäröivä luonto koettiin ykseyden kautta. Elämän merkityksellisyys lähti kaiken elävän välisestä yhteydestä. Se oli useimpien alkuperäisheimojen tapa nähdä ympärillä oleva maailma ymmärrettävänä paikkana.
Sitten tulivat he, jotka tiesivät paremmin. Toiselta mantereelta jalkautunut sivistys raivasi väkipakolla tilaa uudenlaiselle kulttuurille – “paremmalle tiedolle”.
Vahvistusharhan syntyminen
130 vuotta myöhemmin me kaikki tiedämme paremmin! Internetin ihmeelliset algoritmit vahvistavat juuri sitä, minkä haluamme olevan totta. Ani harva kokee tulevansa puijatuksi. Päinvastoin, kun totuus näyttäytyy kollektiivisena seuraa lähes kilvoittelu siitä, kenen ääni kantautuu totuuden torven läpi kauimmas.
Syntyy vahvistusharha. Tankkaamme jo olemassa olevaa uskomustamme tukevaa tietoa, jolloin vahvistuu käsitys siitä, että olemme ja pysymme oikeassa. 2020-luvulla etsimisen sijaan tieto tarjoillaan tarjottimella eri algoritmien toimiessa hovimestarina. Pöytään kannetaan juuri sellaista totuutta, jota olemme tottuneet julistamaan.
Ei vaadi ponnisteluja löytää haluamalleen väitteelle tutkimustukea, riippumatta itse väitteestä. Tänä päivänä kuka tahansa meistä voi olla media ja johdattaa keskustelua haluamaansa suuntaan. Tieteellisen maailmankuvan aikakaudella asiat tulee myös palastella ymmärrettäviin osiin. Asiat ja ihmiset.
Etsitkö vastausta vai kysymystä?
Joihinkin kysymyksiin on olemassa helppoja vastauksia. Sellaisia, jotka pystyy tarvittaessa laskemaan tai ratkaisemaan muuten yksiselitteisesti. Putoaako kivi maahan, jos pudotan sen? Riittävätkö rahani verkkokurssiin, jos ostan kirjan?
Sitten on kysymyksiä, jotka ovat monimutkaisempia. Niihin ei ole olemassa yhtä oikeaa vastausta. Vastaus riippuu paljolti vastaajan tulokulmasta. Vuonna 2020 varsinkin tällaiset kysymykset ovat olleet yhteiskunnassa (ja ovat edelleen) tapetilla.
On kuitenkin myös vielä tästäkin vaikeampia kysymyksiä. Sellaisia, joiden kaikki olemassa olevat mahdolliset vastaukset eivät kykene ratkaisemaan kysymyksen sisältämää ongelmaa. Kysymyksiä, joihin ei välttämättä ole olemassa lainkaan vastausta.
Tällöin kannattaa pohtia sitä, onko itse kysymys oikea. Esimerkiksi usein ihmissuhteiden konfliktitilanteissa ollaan juuri näiden kysymysten äärellä. Vastauksia riittää, mutta ne ovat keskenään ristiriidassa. Syytöksiä ja vaatimuksia sinkoilee ilmassa. Kuitenkin myöhemmin saattaa selkiytyä, ettei konfliktin perimmäinen kysymys ollut sittenkään se, kuka vie roskat, kumpi unohti yhteisen vuosipäivän tai kummin päin vessapaperirulla tulisi asettaa telineeseen.
Aika monen vaikean kysymyksen kohdalla helpottaa, omien tulkintojen värittämien vastausten sijaan, kysyä myös toisenlaisia kysymyksiä. Sellaisia, jotka kenties avaavat paremmin sitä, mihin vastausta haetaan. Suostua olemaan hetken autuaan tietämätön siitä, mistä todella saattaa olla kyse.
Tietämättömyys on harvinainen ilmiö modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa, jossa tärkeää on juurikin tietää ja olla jatkuvasti jotain mieltä. Tietämättömyys on toisinaan raskas taakka, jonka vuoksi houkutus tietää on suuri, silloinkin kun tietää ettei tiedä. Ei väliä, vaikka näin tehdessä jatkaa oman vahvistusharhan ruokkimista. Pääasia, että tietää!
“Sinulla on sinun faktasi, minulla minun faktani”, kuten Donald Trump asian ilmaisisi.
Mysteerin olemassaolon hyväksyminen
Ihmiset, joilla on jatkuvasti enemmän vastauksia kuin kysymyksiä, herättävät itsessäni epäluuloa. Värikkään seinän maalaaminen mustavalkoiseksi synnyttää sekamelskan, jota jokainen tulkitsee vuorollaan, usein taiteilijan itsensä johdattelemana. Jyrkkien “totuuksien” sijaan, värien soisi loistavan silloinkin kun niitä ei kykene lokeroimaan itselleen ymmärrettäviksi.
Luulen, että tietyn mysteerin olemassaolon ymmärtäminen ja sen vaaliminen on tärkeä osa elämää, sekä yksilöllä että myös kollektiivilla. Esimerkiksi tietääkseni kukaan ei ole vielä tähän päivään mennessä kyennyt selittämään aukottomasti olemassaolomme merkitystä, joten pidän melko epätodennäköisenä sitä, että pystyisin siihen itse. Näin ollen vapautan siltä osin itseni vastuusta löytää oikeita vastauksia, ja pyrin keskittymään kysymyksiin ja pohdintaan, joita tämän kiehtovaa mysteeri kätkee sisälleen.
Tietämisen ohella rohkene myös tuntea
On suunnaton lahja, että saamme elää todeksi aikakautta, jolloin tietoa on valtavasti tarjolla. Alati kehittyvät tutkimukset mahdollistavat jatkuvalla syötöllä yhä kiehtovampien yksityiskohtien paljastumisen ja aiemmin virheelliseksi todettujen totuuksien kumoamisen. Toki samalla lisääntyy myös vaateet tutkitusta tiedosta, sen syntymetodeista ja rahoituksesta. Ymmärrettävästä taustasta, jonka läpi uskottavuus suodattuu.
Vaan mitä jos tämän kaiken keskellä rohkenisi myös tuntemaan asioita ja kokemaan hetkiä ilman, että niitä purkaa atomeiksi? Kun pulahdan kylmään veteen, tunnen kehoni voimistuvan. Herätessäni aamulla lasteni vierestä, hehkun kiitollisuutta. Kaivautuessani syvälle luolaan, koen olevani elossa ja seistessäni korkean kukkulan päällä, aistin selittämätöntä pyhyyttä. Kaikki nämä tunteet pystyn perkaamaan, mutta yhä useammin valitsen vain tuntea niitä ja ihmetellä.
Selittämättöminä nuo tunteet herättävät henkiin myös kysymyksiä, joiden kysymisellä on enemmän merkitystä kuin niihin vastaamisella. Kukaties ne ovat samoja, joita Crow-päällikkö Coups pohdiskeli katsellessaan purjelaivueiden lähestymistä horisontissa?
Harri-Pekka Pietikäinen pohtii Toipuva arkajalka -blogissaan elämää ja ihmisenä olemista sekä niitä pelkoja, jotka estävät meitä tulemaan nähdyiksi ja kuulluiksi kokonaisina. Hän on tietokirjailija ja Bonfire.fi-bisnesmedian päätoimittaja. Harri-Pekalta on ilmestynyt teokset Työelämän taktiikkataulu (Fitra, 2019) ja Pinnan alla – Elämäni valkohain kanssa (Johnny Kniga, 2020). Hän kirjoittaa parhaillaan kirjaa Luolatarinoita (Docendo, 2022), jossa suomalaisia luolia lähestytään myyttien ja tarinoiden, sekä omien pelkojen kohtaamisen kautta.
