Lapsen kuolema muutti elämäni – Pimeys muuttui lopulta valoksi, josta syntyi myös kirja surevien avuksi

Kirjoittaja Johanna Elola on 43-vuotias varkautelainen yrittäjä, neljän lapsen äiti, Sanoita surusi – Täytettävän muistokirjan tekijä sekä aktiivinen vapaaehtoinen. Johanna tekee vapaaehtoistyötä Käpy ry:n tukihenkilönä, ryhmänohjaajana sekä Surevan kohtaaminen -hankkeen kokemuskouluttajana. Johannan kirjan ja yrityksen löydät täältä: www.sureville.fi ja www.nakyville.fi

Kun 12- vuotias esikoispoikani menehtyi tapaturmaisesti vuonna 2014, elämäni muuttui. Alkoi ajanjaksot ennen ja jälkeen poikani kuoleman. Alkuun oli vain pimeys. Sitten tuli pelko, että suru muuttaa minut ihmisenä.

Pelkäsin, että iloisuus ja positiivisuus katoaa ja tilalle tulee viha ja katkeruus. Näin ei onneksi käynyt, mutta suru kyllä muutti minua. Aluksi vihasin aamuja, sillä joka aamu sama painajainen jatkui herättyäni. Vihasin myös kehoani, joka oli kuin varjo entisestään. En suostunut ottamaan apua vastaan, vaan halusin marttyyrimaisesti kokea ja tuntea kaiken sen kuorman, jonka elämä langetti ylleni.

Kohdistin vihan itseeni ja syyllistin itseäni poikani kuolemasta. Ehkä tämä oli rangaistus minulle? Ensimmäisinä vuosina suru oli niin voimakas ja päällimmäinen tunne, että siitä tuli suurin ja tärkein osa elämääni. Mikään muu ei tuntunut juurikaan miltään.

Minusta tuli surun suorittaja. Surua piti hoitaa säännöllisesti ja sydänverellä. Haudalla piti palaa aina kynttilä ja kaikki kuolemaan liittyvät asiat tuli hoitaa täydellisesti. Niin surullista ja vaikeaa kuin se onkin myöntää, en kokenut silloin saavani iloa elävistä lapsistani, sillä ikävä menetettyä lasta kohtaan oli niin suurta.

Huomasin itsessäni myös täysin uudenlaisia piirteitä, joista en pitänyt.

Huomaan olevani väsynyt. Väsynyt ihan kaikkeen. Olen väsynyt itkemiseen, väsynyt ajatuksiini ja väsynyt haudalla käymiseen. Huomaan itsessäni uusia piirteitä, joista en pidä. En jaksa innostua toisten asioista, olen välinpitämätön. Teen asioita, joista saan itselleni mielihyvää̈, en osaa huomioida toisia. En osaa ajatella elämää eteenpäin, vaan elän tässä hetkessä. Yksi henkäys kerrallaan. Tämä aamu alkoi itkulla tai oikeastaan huudolla. Turvonneita silmiäni peilistä katsoessa mietin, miten karmean taakan elämä minulle antoikaan kannettavaksi. Ansaitsinko tämän?

Ajan kuluessa pimeyteen alkoi loistaa valoa, pienin sätein kerrallaan. Aloin myös nähdä hyviä asioita, joita suru oli tuonut tullessaan. Huomasin, että maailma on täynnä mitä kauniimpia ja ihmeellisimpiä asioita, joita ei pysty selittämään. Rakkautta on kaikkialla, jos vaan haluaa nähdä niin.

Suru teki minusta myös rohkean. Uskaltauduin elämään omannäköistä elämää ja puhumaan entistä avoimemmin vaikeista asioista. Opin elämään hetkessä ja arvostaman jokaista hetkeä. Surun käsittely sai minut myös oivaltamaan sen, että minullakin on vain tämä yksi, ainoa elämä. Miksi tuhlaisin sen? Villekin olisi halunnut, että elän ihanan ja onnellisen elämän.

Ei ilo ja onni vähennä yhtään rakkautemme määrää menetettyä läheistämme kohtaan. Suru poisti minulta myös epäonnistumisen- sekä kuolemanpelon ja synnytti entistä vahvemman halun auttaa muita ja tehdä jotain merkityksellistä.

Sanotaan, että aika auttaa. Minua surevana, tuo lausahdus ei aikoinaan lohduttanut yhtään, sillä en uskonut siihen. Jälkiviisaana on helppo sanoa, että tottahan se on – jokaisen surevan on vaan itse oivallettava, että aika on tosiaan auttanut. Ajattelen kuitenkin niin, että aika ei välttämättä itsessään auta, vaan ne teot mitä teet.

Tekojen ei tarvitse olla mitään suuria ja konkreettisia, vaan pieniä, oikeita asioita, jotka auttavat sinua surussasi. Minua selvästikin auttoi kirjoittaminen, puhuminen ja toisten auttaminen.

Vuosien varrella olen kuullut kymmeniä kertoja sen, kuinka vahva ihminen olen. Selviytyjä! Kuinka väärässä he ovatkaan. Minä en ole edelleenkään vahva, enkä ole selvinnyt poikani kuolemasta. Olen vain oppinut elämään asian kanssa. Meiltä jokaiselta löytyy uskomattomia voimia, silloin kuin niitä tarvitaan.

Minulta kysytään usein kuinka sureva tulisi kohdata. Mitkä ovat ne oikeat sanat ja mitä ei missään nimessä saa sanoa?

Mutta eihän minullakaan ole oikeita vastauksia, sillä ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa. Jokainen meistä kokee asiat niin eri tavalla. Toinen haluaa, että menetetystä rakkaasta puhutaan, toinen ei. Sen tiedän, ettei meidän surevien kanssa ei ole helppoa elää. Monet lohduttajat ovat varmasti kokeneet sen, että sanovat tai tekevät he niin tai näin, niin aina menee pieleen.

Toisia lohdutukseksi tarkoitetut lauseet auttavat, toiset kokevat ne loukkaaviksi. Suru voi myös hajottaa niin parisuhteen kuin ystävyyssuhteetkin. Suru voi olla niin voimakas ja jatkuvasti läsnä, etteivät rinnalla kulkevat välttämättä jaksa sitä. Sureva saattaa kirjaimellisesti hautautua suruun ja kokea olevansa yksin surunsa kanssa, vaikka välittäviä ihmisiä olisikin ympärillä.

Tiedän omasta kokemuksesta sen, että on asioita, jotka sureva pitää itsellään ja kätkee sisimpäänsä. Ne voivat olla liian kipeitä jaettavaksi muille.

Haluaisin antaa ohjeen kaikille läheisilleni. Älkää eläkö varpaillanne kanssani. Älkää miettikö puhuessa tai kirjoittaessa, miltä minusta tuntuu. Käyttäytykää normaalisti. Mutta älkää unohtako minua ja sitä, että tulen suremaan vielä pitkän aikaa. Älkää ihmetelkö, jos muutun ihmisenä. Vaikka elämä jatkuukin, niin älkää unohtako, että olen rikki. Ja ennen kaikkea, älkää unohtako Villeä.

Muistan rukoilleeni aikoinaan edes pientä välähdystä viiden vuoden päähän. Helpottaisiko tuska? Voisinko enää koskaan nauraa tai olla onnellinen? Olisiko loppuelämäni täynnä surua ja ahdistusta? Välähdystä ei tullut, joten ryhdyin kirjoittamaan. Kirjoitin koko sieluni kyllyydestä. Kirjoitin aina niin kauan, kunnes en enää nähnyt kyyneliltäni kirjoittaa. Sanoitin paperille kaikki ajatukseni ja tunteeni.

Minulle kirjoittaminen oli terapiaa. Kirjoittamisen avulla sain oksennettua kaiken sen tuskan paperille ja se helpotti oloani. Kävin läpi kaikki tunteeni, syyllisyydestä ikävään. Onneksi kirjoitin, sillä tuskin tänä päivänä muistaisin niitä ajatuksiani ja tunteitani, joita silloin koin. Nyt pystyn aina palaamaan muistoihini kirjoitusteni kautta. Nyt, kuusi vuotta menetyksestäni, koen eläväni onnellisinta aikaa elämässäni. Ikävä ei ole hävinnyt mihinkään, mutta osaan olla armollinen itselleni, uskallan elää ja olla onnellinen.

Viime kesänä minulle syntyi ajatus täytettävästä muistokirjasta. Halusin luoda jotakin konkreettista, joka auttaisi surevaa surutyössään. Kirjoittaminen on yksi apukeinoista, jonka avulla voimme käsitellä tunteitamme. Kirjoittamalla voimme jättää myös pysyvän muiston surustamme, juuri sellaisena kuin se on.

Sanoita surusi – Täytettävä muistokirja on tarkoitettu kaikille läheisensä menettäneille. Se auttaa ja kannustaa surevaa sanoittamaan omaa suruaan sekä rohkaisee kertomaan tunteista – myös niistä, joista ei haluaisi puhua ääneen kenellekään. Kirjan voit ostaa TÄÄLTÄ.

Hei ihana 🥰! Oletko jo tilannut Hidasta elämää -klubikirjeen? Tilaa nyt ja saat -10% alennuskoodin puotiin!
Tilaa
close-image