Sivu 13 – Hidasta elämää

Useimmat toiveet eivät kaadu epäonnistumiseen vaan pelkoon – Remu Aaltosen tarina avaa manifestoinnin suurinta estettä

Kutsuin itseni kylään Remu Aaltosen luo puhumaan manifestoinnista ja sen esteistä. Manifestoinnilla tarkoitetaan ajatusta siitä, että ihmisen ajatukset ja uskomukset vaikuttavat siihen, millaiseksi hänen todellisuutensa muotoutuu.

En ollut edes varma, tietääkö rockmuusikko, mitä manifestointi tarkoittaa. Luotin silti siihen, että kuulen jotain kiinnostavaa.

En ehtinyt edes esittää kysymystäni, kun keittiön tuolilla istuva Remu alkoi puhua. Hän ei jutellut manifestoinnin teoriasta, visualisoinnista tai toiveiden tilaamisesta. Hän meni suoraan ytimeen.

Remu puhui loukkaantumisesta, pelosta – ja siitä hetkestä, jolloin pelko menetti valtansa.

Lääkärin sanat pysäyttivät

Remu palasi muistoissaan maaliskuuhun 1996, jolloin hän loukkaantui vakavasti koiravaljakko-onnettomuudessa Kittilän Levillä. Kun koirat tekivät äkkikäännöksen, Remu lensi reestä Ounasjoen jäälle.

Kovan tällin saanut Remu makasi hangessa. Hän tunsi oudon sähköisen tunteen kulkevan kehonsa läpi, mutta raajat eivät liikkuneet.

Remua pelotti.

Sairaalassa lääkäreiden viesti oli lohduton: kyseessä oli neliraajahalvaus, ja kävelykyvyn palautumista pidettiin epätodennäköisenä. Alkoi pitkä toipuminen ja uudenlainen suhde omaan kehoon.

Pelko ei jäänyt määräämään suuntaa

Kuoleman lähellä käymisestä seurasi jotain yllättävää. Pelko väistyi.

”Onnettomuuden jälkeen en ole pelännyt enää mitään”, Remu sanoo.

Remu ei osaa itsekään täysin selittää, mitä sairaalasängyssä maatessa tapahtui. Ehkä hän karkotti pelon päätöksellä selvitä. Tai ehkä hän alkoi luottaa selviämiseen siksi, että pelko päästi irti otteestaan.

Vastoinkäymiset eivät loppuneet Ounasjoen jäälle, mutta elämä muuttui kevyemmäksi. Enää pelko ei määrää suuntaa.
”En mee kyykkyyn.”

Jos jokin asia epäonnistuu – tai Remun sanojen mukaan ”menee vituiksi” – seuraavalla kerralla tulee eteen jotain vielä parempaa. Näin Remu uskoo. Pelko oli todellinen, mutta se ei jäänyt pysyväksi ohjaajaksi.

Miksi pelko on manifestoinnin suurin este?

Vaikka elämä ei veisi kävelykykyä konkreettisesti, pelko saattaa halvaannuttaa henkisesti. Se voi estää meitä tarttumasta unelmiimme. Vaikka toivo olisi vahva, pelko pysäyttää liikkeen jo ennen kuin mitään ehtii tapahtua.

Remu ei puhunut manifestoinnista sanana, mutta hänen tapansa elää osuu sen ytimeen: tarttumaan elämään, vaikka lopputulos on epävarma.

”Se on totta, että ihmiset voivat ajatuksillaan tilata asioita tapahtuviksi. Pelko on toiveiden toteutumisen suurin vihollinen.”

Jos pelko ja kielteiset uskomukset pysäyttävät, toivo saa meidät liikkeeseen.

Huomaan itse, kuinka helposti jään odottamaan hetkeä, jolloin pelko hellittää. Se tuskin on järkevää. Jos pelko ei tajua itse hiippailla pois näköpiiristä, sille täytyy antaa kyytiä.

Entä jos useimmat toiveet eivät kaadu epäonnistumiseen, vaan siihen, että annamme pelolle vallan päättää ennen kuin ehdimme edes liikahtaa?

Mitä tapahtuisi, jos ei menisikään kyykkyyn?

Miten suvun taakkaperintö syntyy ja miten se siirtyy?

Saamme suvultamme ja perheeltämme perintönä erilaisia malleja ja uskomuksia. Kun toimimme tietyllä tavalla elämässämme parisuhteessa, työssä, suhteessa rahaan, lapsiimme tai kehoomme niin jotkut toimintatavoistamme liittyvät omaan perhesysteemiimme ja sukuumme. Meille siirtyy aina hyvää ja haitallista perintöä, taakkasiirtymää.

Miten taakkaperintö näyttäytyy?

Taakkasiirtymä, taakkaperintö näyttäytyy siten, että toimimme kuten jotkut perhesysteemissämme ovat toimineet. Usein nämä tavat tuottavat haittaa elämässämme. Voimme toistaa samaa kaavaa parisuhteessamme kuin vanhempamme tai isovanhempamme ovat tehneet. Suhteemme rahaan, rakkauteen, intiimiyteen, menestykseen voi olla hyvin samanlainen kuin monella suvussamme. Mikä on sallittua tai kiellettyä tunteissa ja niiden ilmaisussa siirtyy meille tiedostamatta.

Miten taakkaperintö syntyy?

Perhekonstellaatiomenetelmä ja sen taustalla vaikuttava filosofia näkee taakat siten, että jokin teema, asia, tunne, henkilö tai tapahtuma ei ole tullut saatetuksi loppuun ja se on tavalla tai toisella suljettu perhesysteemin ulkopuolelle. Taakka on kuin systeeminen perintö. Jotakin mikä tapahtui ehkä kauan sitten, muttei tullut tunnetuksi, kohdatuksi. Taakkaperintö tahtoo ja usein vaatii tulla kohdatuksi.

Miten taakkaperintö siirtyy?

Kun jokin asia, tapahtuma tai henkilö on jätetty perheen, suvun ulkopuolelle, joku seuraavissa sukupolvissa syntynyt alkaa ilmentää tätä ulossuljettua. Hän yrittää tehdä näkyväksi sen mikä on vielä ratkaisematta, katsomatta ja tuntematta. Näin taakat siirtyvät sukupolvelta toiselle.

Jokaisella sukupolvella on mahdollisuus ratkaista jotakin mikä on jäänyt ratkaisematta. Perinnön, taakan syvin tarkoitus on tulla ratkaistuksi, nähdyksi, kohdatuksi.

Seuraavat sukupolvet ikäänkuin sotkeentuvat johonkin sellaiseen mikä ei ole tapahtunut heille. He yrittävät ratkaista jotakin mikä ei itseasiassa suoraan kuulu heille ja näin syntyy kärsimys elämässämme. Ihmettelemme miksi ajaudumme samaan tilanteeseen toistuvasti kuten joku aiemmissa sukupolvissa. Tiedostamme kaavan, muttemme pysty vaikuttamaan siihen enempää.

Taakkaperintö on myös osoitus, että olemme kaikki osa suurempaa systeemiä. Monikaan asia elämässämme ei ole henkilökohtaista vaan se mikä tapahtuu jollekin systeemin jäsenelle, tapahtuu kaikille. Kun jossakin suvussamme on tapahtunut jokin asia ja sitä ei ole katsottu, on syntynyt ikäänkuin solmu. Josta tulee taakka myöhemmille sukupolville.

Miten taakkaperintöä voi keventää?

Perhekonstellaatiomenetelmän avulla voidaan helpottaa nykyelämän taakkoja tuomalla näkyväksi menneet solmut perhesysteemissämme. Näin reppumme taakkakuorma kevenee itsellämme ja tulevilla sukupolvilla. Näin voimme avata solmua.

Konstellaatiomenetelmän avulla voimme palauttaa taakat niille, joille ne todella kuuluvat ja oma kärsimyksemme nykyhetkessä vähenee. Silti elämään kuuluu aina tragedioita ja kipua, kärsimystä. Emme ole milloinkaan elämässä täysin kärsimyksestä vapaita.

Suvussa, perhesysteemissä tämä taakkana toistuva teema toistuu niin pitkään kun joku todella tekee näkyväksi ihmisen, tunteen tai tapahtuman. Silloin koko sukusysteemi on tästä tietystä taakasta vapaa eikä toistopakkoa ole enää olemassa tämän teeman ympärillä.

Jos jokin tuntuu pahalta, et ole väärässä

Olin oppinut ihan mestariksi sivuuttamaan oman kokemukseni ja intuitioni pitääkseni yllä yhteyden toisiin. Olin oppinut priorisoimaan muiden tunteisiin, hakeutumaan harmoniaan, ylimiellyttämään ja olemaan suojaamatta itseäni. Olen pyrkinyt purkamaan konflikteja ja kaikenlaisia epäsuhtia ihmissuhteissa omalla kustannuksellani vähättelemällä olojani, esimerkiksi suuttumusta tai loukkaantumista toisen toiminnasta.

Empaatikkona on ollut haasteellista oppia pysymään omassa kokemuksessani, eikä aina olla kannattelemassa ja fiilaamassa muiden tunteita, joita minun on poikkeuksetta helppo ymmärtää. Hyväntahtoisuuttani on ollut myös helppoa käyttää hyväksi, kun en ole itse asettanut riittävän suojaavia rajoja. Kukaan ei yleensä tietoisesti tai pahantahtoisesti pumppaa toisista energiaa tai ilmaannu suhteisiin ei-vastavuoroisesti, mutta tarpeeksi rajattoman tai kiltin kanssa niin tulee helposti tehtyä. Myös herkät ja lähtökohtaisesti lempeäsydämiset tyypit voivat toimia ihmissuhteissaan ajattelemattomasti.

Olen itse puolestaan sumuttanut itseäni, vähätellyt tunteitani ja ajatellut, että mullahan menee ihan hyvin, olen vahva ja jaksan kyllä. Moni meistä selittää itseään pois oloistaan sen sijaan, että uskaltaisi kuulla itseään. Usein ajattelemme, että meissä on vikaa ja olemme väärässä, jos tuntuu pahalta.

Olen opetellut rajaamista kauan, ja hommeli syvenee kerros kerrokselta. Kun olen oppinut kuulemaan tarkasti ja hyväksyvästi mitä kehossani ja hermostossani – eli tunteissani ja intuitiossani – tapahtuu, olen oppinut valitsemaan itseni. Olen oppinut kuulemaan, mitä tarvitsen ihmissuhteissani ja miltä haluan että minusta tuntuu. Olen oppinut, miltä turvattomuus tuntuu ja miltä tuntuu silloin, kun en voi ihan luottaa toiseen vaikka hän olisi miten ihana tyyppi. Olen toisinaan ottanut etäisyyttä tosi rakkaisiinkin ihmisiin, jos sanoittamani rajat eivät ole tulleet kuulluksi tai tunnen pikemminkin menettäväni energiaa toisen kanssa kuin virkistyväni yhteydestä.

Ihmissuhteet myös muuttuvat: joidenkin kanssa kuljetaan pitkään yhdessä ja toisten kanssa hetki. Etäisyys voi tehdä hyvää ja kasvureissujen jälkeen saatetaan joskus löytää yhteys uudelleen, uudesta kohtaa.

Olen oppinut toimimaan intuitioni ja tunteideni mukaan ilman, että enää puhun itseäni pois totuudestani tai että kuuntelen enemmän sitä mitä muut sanovat kuin sitä mitä he tekevät. Rajaaminen on tarkoittanut omien yksinjäämisen ja hylätyksi tulemisen pelkojen ja haavojen kohtaamista.

On tosi karua havaita, kun jokin suhde on epätasapainoisempi kuin on luullut, tai että on tullut vähän hyväksikäytetyksi. On kurjaa, kun toinen ei pysty kuulemaan tai kunnioittamaan rajojamme. Olen surrut, kun tiet ovat erkaantuneet tai etääntyneet kun toisen kanssa ei olla samalla sivulla. Silti omalle kasvulleni on ollut oikein uskaltaa valita itseni entistä syvemmin.

Sisäinen turva mahdollistaa itsekunnioituksen ja sen, ettei tyydy ihmissuhteissa murusiin tai krooniseen epätasapainoon. Ja toisaalta uskallus olla lempeästi itsensä puolella myös vahvistaa omaa turvaa ja sydänvoimaa. Kun eheytyminen syvenee, hyviä, läheisiä ihmissuhteita on kenties melko vähän. Mutta olennaisin on aina se suhde joka meillä on itsemme kanssa, myös toisten ihmisten seurassa. Voimaudunko, iloitsenko, tunnenko oloni rakastetuksi ihan vain olemalla, eikä sen kautta mitä toisille annan?

Jos jokin ihmissuhteessa jatkuvasti tuntuu pahalta, et ole väärässä. Silloin tarvitsee jeesata itseä eikä yrittää muuttaa toista. Hyvissä suhteissa energia virtaa tasoin verroin, ja puolin ja toisin tuetaan toista joskus enemmän. Hyviin suhteisiin mahtuvat kummankin tarpeet, eikä toisen rajoista loukkaannuta, eikä niitä jatkuvasti ylitellä.

Kuva: Unsplash

Voimauttavat kurssini, terapeuttisen valmennukseni ja parityöskentelyn löydät TÄÄLTÄ.

Kun trauma ei ole yksi hetki, vaan elämäntilanne – Liian pitkä selviytyminen voi jättää pysyvät jäljet

Haluan kirjoittaa tästä, koska hiljaisuus suojaa usein tekijää enemmän kuin kokijaa.

Minulla on diagnosoitu traumaperäinen stressihäiriö. Se ei syntynyt yhdessä hetkessä tai yksittäisestä tapahtumasta, vaan vuosien aikana, jolloin elin henkisesti ja fyysisesti väkivaltaisessa suhteessa. Arki oli jatkuvaa varuillaan oloa, rajojen rikkomista ja pelkoa, joka ei aina ollut näkyvää – mutta joka tuntui koko kehossa.

Ne vuodet rikkoivat minussa jotain pysyvästi. Ja nyt siitä on myös todisteena diagnoosi.

Kun trauma ei ole yksi hetki, vaan elämäntilanne

Usein trauma mielletään yhdeksi järkyttäväksi tapahtumaksi. Todellisuudessa moni traumatisoituu tilanteissa, joissa vaara ja turvattomuus ovat läsnä pitkään. Tällaisesta kokemuksesta voi kehittyä kompleksinen traumaperäinen stressihäiriö (C-PTSD).

C-PTSD syntyy tyypillisesti silloin, kun ihminen elää kuukausia tai vuosia ilman todellista mahdollisuutta paeta tai saada apua. Väkivaltainen parisuhde, lapsuuden kaltoinkohtelu, jatkuva henkinen kontrolli tai nöyryytys ovat esimerkkejä tällaisista tilanteista. Kyse ei ole vain siitä, mitä tapahtui – vaan siitä, että keho ja mieli olivat pitkään tilassa, jossa turvallisuutta ei ollut.

Miltä C-PTSD voi tuntua arjessa?

C-PTSD ei näytä samalta kaikilla. Oireet voivat olla aaltoilevia ja ristiriitaisia. Välillä voi toimia “ihan normaalisti”, ja seuraavassa hetkessä kaikki tuntuu liikaa.

Oireita voivat olla esimerkiksi:

jatkuva ylivireys, valppaana olo tai toisaalta turtumus ja irtaantuminen
voimakas häpeä, syyllisyys ja kokemus omasta arvottomuudesta
vaikeus luottaa ihmisiin tai kokea olo turvalliseksi, vaikka mitään näkyvää uhkaa ei olisi
voimakkaat tunnereaktiot tai tunne siitä, ettei tunne juuri mitään
kehon muistot: kipu, jännitys, uupumus, selittämättömät fyysiset oireet
taipumus miellyttää muita, kadottaa omat rajat tai oma identiteetti

Nämä eivät ole luonteenpiirteitä tai heikkoutta. Ne ovat seurausta siitä, että keho ja mieli ovat oppineet selviytymään.

Triggeröityminen – kun menneisyys aktivoituu nykyhetkessä

Yksi vaikeimmin ymmärretyistä C-PTSD:n piirteistä on triggeröityminen. Triggeri voi olla jotain hyvin arkista: kosketus, äänensävy, katse, sanavalinta, tilanne, tunnelma tai kehon asento. Joskus ihminen ei edes tiedä, mikä tarkalleen laukaisi reaktion.

Triggeröityessä keho reagoi kuin vaara olisi jälleen läsnä. Sydän hakkaa, hengitys muuttuu, ajatukset sumenevat tai keho lamaantuu. Vaikka järki tietää olevansa turvassa, hermosto ei vielä tiedä sitä.

Triggeröityminen ei ole ylireagointia, draamaa tai huomionhakua. Se ei ole valinta. Se on hermoston automaattinen hälytystila – muisto, joka ei elä vain mielessä, vaan kehossa. Hetkeksi menneisyys ja nykyhetki menevät päällekkäin.

Diagnoosi ei rikkonut minua – se antoi selityksen

Haluan sanoa tämän ääneen: diagnoosi ei tehnyt minusta rikkinäistä. Se antoi nimen sille, mitä minulle tapahtui. Se auttoi ymmärtämään, miksi reagoin niin kuin reagoin, miksi toipuminen ei ole suoraviivaista ja miksi “päästä yli” ei ole ratkaisu.

Väkivalta ei aina jätä näkyviä jälkiä. Mutta se muokkaa hermostoa, käsitystä itsestä ja maailmasta. Se jättää jälkiä, vaikka elämä ulkopuolelta näyttäisi jatkuvan normaalisti.

Toipuminen on mahdollista – mutta se ei ole kiireinen projekti

Toipuminen C-PTSD:stä on mahdollista. Se vaatii aikaa, turvallisia ihmissuhteita, usein ammatillista tukea ja ennen kaikkea lempeyttä itseä kohtaan. Takapakit eivät tarkoita epäonnistumista, vaan sitä, että hermosto opettelee uutta.

Olen yhä matkalla, mutta en enää hiljaa. Opin edelleen tunnistamaan rajojani, rauhoittamaan kehoani ja luottamaan siihen, että nykyhetkessä olen turvassa. Kaikki ei ole parantunut – mutta paljon on muuttunut.

Kirjoitan tämän, koska kukaan trauman kokenut ei ole liian herkkä. Kukaan ei ole hankala siksi, että reagoi siihen, mitä on kokenut. Ja kenenkään ei pitäisi jäädä yksin näiden kokemusten kanssa.

Ja jos tämä teksti resonoi sinussa, haluan että tiedät: et ole yksin.

Lempeästi itseni puolella -korttipakka sisältää 45 itsemyötätuntoa vahvistavaa korttia, jotta voit tuntea itsesi jokaikinen päivä sisäisesti vahvaksi. Yksi harjoitus, pohdinta tai muistutus päivässä auttaa vahvistumaan ja sen myötä näkemään muutoksen myös konkreettisesti elämässä.

Kurkkaa myös Annukan myötätuntoiseen halaukseen ottava opaskirja Matka itsesi puolelle.

Kun oma kokemus saa sanat – Vanhemman narsismista toipuminen vaatii rohkeutta

Kirjoittaja Annika Saralahti on ratkaisukeskeinen terapeutti, työnohjaaja ja psykoterapeuttikoulutettava.

Usein narsismista perheessä puhutaan kovin käsittein. Puhutaan narsistisesta kaltoinkohtelusta, henkisestä väkivallasta, jatkuvasta muiden manipuloinnista ja systemaattisesta sumutuksesta sekä välinpitämättömyydestä muiden tunteita kohtaan. Monesti oman vanhemman narsismi saattaa kuitenkin alkaa paljastua kovin toisenlaisesta näkökulmasta: on epämääräistä uupumusta ja pahaa oloa, häpeäherkkyyttä, syyllisyyttä, jatkuvia epävarmuuden tunteita ja varuillaanoloa, tunnetta siitä, että elämä on ollut jollakin selittämättömällä tavalla raskasta – vaikka ”mitään erityisen pahaa” ei näytä tapahtuneen.

Moni kertoo heränneensä vanhempansa narsismiin vasta aikuisena. Ei siksi, että omat kokemukset olisivat olleet jollain tavalla täysin tiedostamattomia, vaan siksi, ettei niille ole aiemmin ollut sanoja. Toisinaan myös kipu oman vanhemman syvästi patologisesta ongelmasta voi olla niin kivuliasta kohdata, ettei siihen ole aiemmin ollut valmis.

Kun kokemus saa nimen, jonka uskaltaa totuudellisesti kohdata, alkaa jotakin murtua. Ei rikkoen, vaan avaten eteen jotakin uutta.

Joskus tuo hetki voi olla tajunnanräjäyttävä järkytys, mutta usein kyse voi olla myös aivan tavallisesta arki-illasta ystävän luona kahvikupin äärellä. Artikkelista, jonka joku ojentaa varovasti. Lauseesta, joka osuu ihon alle. Yhtäkkiä ihminen huomaa ajattelevansa: entä jos kaikessa onkin ollut kyse vanhemmastani?

Narsistisen vanhemman lapsi kasvaa ilmapiirissä, jossa todellisuus on liukasta kuin saippua. Tyypillisesti muiden tunteille ja totuudelle ei ole tilaa, sillä kaikessa on kysymys narsistisesta vanhemmasta, hänen päälle liimatusta totuudestaan ja usein emotionaalisesti ailahtelevasta tunne-elämästään. Lapsi kasvaa pienestä pitäen tarkkailemaan perheen tunneilmapiiriä ja narsistivanhemman käytöstä tuntosarvet ojossa, ennakoimaan ja mukautumaan. Hänestä tulee taitava lukemaan muita – ja surullista kyllä, yhteys itseen voi hukkua täysin, jos riittävää tukea ja turvaa ei ole saatavilla muualta.

Ihminen voi jäädä hyvin etäälle omasta sisäisestä kokemuksestaan.

Aikuisena tämä voi näyttäytyä monin eri tavoin:
– Vaikeutena luottaa omiin tunteisiin ja kokemuksiin.
– Jatkuvana itsensä kyseenalaistamisena.
– Taipumuksena ottaa liikaa vastuuta ja miellyttää muita.
– Selittämättömänä syyllisyytenä ja häpeäntunteina.
– Kokemuksena siitä, että on ”liikaa” tai ”ei koskaan tarpeeksi”.

Kun oman vanhemman narsismi alkaa hahmottua, moni pelästyy: Liioittelenko? Entä jos olen väärässä?

Nämä kysymykset ovat usein suoraa jatkumoa sieltä, missä oma kokemus ja tunteet on toistuvasti kielletty. Usein päälle on taidokkaasti maalattu kuva kiiltokuvaperheestä, jossa kulissit ovat olleet kohdillaan. Lapsen tehtävä on ollut hyväksyä tämä kiiltokuva ja ylläpitää sitä omalta osaltaan.

Narsismin tunnistaminen ei ole hyökkäys omaa vanhempaa kohtaan. Se on ennen kaikkea yhteyden palauttamista takaisin itseen. Opettelemista luottamaan siihen, mitä näkee, kokee, kuulee ja tuntee. Ja kenties ennen kaikkea: kasvamista irti narsistivanhemman tiukasti kiinni pitämästä talutusnuorasta ja henkisestä kontrollista.

Terapeuttisessa työssäni näen yhä uudelleen, miten helpottavaa on käsittää, ettei oma elämänmittainen kuormitus narsistisessa perheessä ole syntynyt yksittäisistä riidoista tai omasta liiallisesta herkkyydestä. Se on rakentunut hitaasti vuosien aikana ympäristössä, jossa lapsi ei saanut olla turvassa ja riittävän kannateltuna. Kasvu omaksi itsekseen irti narsistisesta vanhemmasta käy usein kivun kautta vaiheittain. Samalla omalle hämmennykselle, vihalle ja surulle on annettava tilaa. Tarvitaan myös tervettä etäisyyttä.

Vanhemman narsismi ei ole päätepiste. Se on alku. Omaa menneisyyttään ja lapsuuttaan voi vihdoin katsoa uteliaasti ilman selittelyä ja itsesyytöksiä. Oma tarina saa luvan tulla näkyväksi ja muotoutua rauhasta käsin omaan suuntaansa.

Sinulle, joka tunnistat nyt oman vanhempasi narsismin:
Et ole myöhässä. Et ole heikko. Etkä ole kuvitellut.

Usein vasta aikuisena meillä on riittävästi turvaa ja kykyä kannatella itseämme katsoaksemme taaksepäin sekä kohdataksemme rehellisesti nykyhetken – rohkeutta sanoa ääneen, mikä on ollut totta koko ajan!

Ja joskus tämä muutos alkaa yhdestä sanasta.

Tunnista nämä viisi narsistisen suhteen merkkiä, jotka eivät yleensä näy suhteen alussa

Narsistisissa suhteissa toistuvat hyvin samankaltaiset, jopa ennalta arvattavat kaavat. Nämä pohjautuvat ennen kaikkea narsistisen persoonan tunnekylmyyteen sekä suureen oikeutuksen tunteeseen.

Olen listannut alle viisi narsistisen suhteen merkkiä, jotka eivät yleensä heti suhteen alussa näy, mutta jotka aika kuitenkin hiljalleen tulee nostamaan esiin.

1. Erittäin viehättävä ja toimiva alkuvaihe sekä nopea eteneminen suhteessa, jonka jälkeen henkinen väkivalta ja kaltoinkohtelu alkavat hiljalleen pilkahdella esiin.

Narsistisen persoonan käytös muuttuu yleensä huomattavasti sen jälkeen, kun suhteeseen sitoutuminen on jollain tapaa tapahtunut. Hän syyttää kumppaniaan kaikesta, jopa omasta huonosta käytöksestään.

2. Asiat pyörivät aina hänen ympärillään.

Narsistinen kumppani rakastaa puhua itsestään ja saa keskustelun aina kääntymään takaisin itseensä.

Hänen on vaikea kuunnella tai osoittaa aitoa kiinnostusta toista kohtaan.

Narsistisen persoonan tarpeet ja toiveet menevät aina kaiken ja kaikkien muiden edelle paitsi silloin, jos hänen kumppaninsa kertoo halustaan erota.

Tällöin hän muutaa toimintaansa hetkelliseksi, kunnes uhka on ohitse ja hänen käytös palaa taas ennalleen.

3. Empatian puute ja välinpitämättömyys tunteitasi kohtaan.

Hän ei pysty asettumaan toisen ihmisen asemaan tai säätämään käytöstään toisen tunteita, tarpeita tai toiveita ajatellen.

Empatian puute näkyy räikeimmin silloin, jos olet sairastunut tai menettänyt sinulle tärkeän ihmisen tai lemmikin, eikä hän silloinkaan pysty tarjoamaan sinulle aitoa, lämmintä ja läsnäolevaa tukea, vaan asiat kääntyvät jälleen pelkästään häneen ja hänen tarpeisiinsa.

4. Manipulatiivinen käyttäytyminen ja vastuun välttäminen.

Narsistinen persoona käyttää manipulointikeinoinaan mm. syyllistämistä, mykkäkoulua ja toisen tunteisiin vetoamista kontrolloidakseen tilannetta ja toista ihmistä.

Hänellä ei ole tapana ottaa vastuuta teoistaan, vaan hän kääntää tilanteet kuin tilanteet, jopa omat vahingolliset tekonsa toisten syyksi ja myös oikeuttaa huonon käytöksen itselleen.

5. Hän reagoi negatiivisesti, jos ei saa tahtoaan periksi.

Narsistinen persoona on rajaton, eikä hänellä ole kykyä ottaa vastaan toisten ihmisten rajoja.

Jos häntä rajoitetaan tai sanotaan ei, hän reagoi suuttumalla, tai hän heittäytyy marttyyriksi tai on passiivis-aggressiivisen tai pyrkii painostamaan toista luopumaan rajoistaan.

Käytöstä voi verrata pieneen lapseen, joka ei vielä ole oppinut, ettei elämässä kaikki pyöri hänen ympärillään.

Lopuksi: Jos löysit näistä kohdista tuttuja piirteitä ja huomaat niiden tuottaneen haittoja omaan terveyteen ja hyvinvointiin on aika pysähtyä ja pohtia mitä tilanteessa voi tehdä.

Ja jos tunnet, että olet tehnyt jo kaiken voitavasi eikä mikään tunnu muuttavan tilannetta parempaan suuntaan eikä toinen yksinkertaisesti näe omaa osuuttaan asioihin tai ota vastuuta on aika kypsytellä tervettä itsekkyyttä ja suunnata katse itseen sekä kysyä: mitä minä itse nyt tarvitsen, miten saisin sen aikaan ja mistä voisin pyytää itselleni tukea?

Kaikista tärkeintä on lopulta muistaa ettei rakkauden kuulu satuttaa tai tuottaa jatkuvaa pahoinvointia, koska se ei ole rakkautta.

Lisää tietoa narsismista ja narsistisista suhteista toipumisesta löydät kirjastani Toivu satuttavasta suhteesta!

Mitä jos toinen ei halua sitoutua?

Saan aika-ajoin kysymyksen, jossa kysyjä pohtii mitä tehdä, jos toinen ei halua sitoutua, mutta kyseessä on kuitenkin jonkinlainen suhteen kaltainen, tai niinkuin nykyisin sanotaan ”situationship”.

Kysyn yleensä ensimmäisenä:

Haluatko sinä sitoutua?

Millaista sitoutumista sinä tarvitset ja kaipaat?

Jos toinen ei halua/pysty tällaiseen, niin vaikka se kirvelee (ja bigtime), on kuitenkin viisainta uskoa. Joskus me alamme silloin viilaamaan itseämme linssiin, että me saamme toisen vielä tajuamaan. Mutta ei aikuista ihmistä pitäisi joutua ”saada tajuamaan”.

Ja siis hei, eivät kaikki halua sitoutua, ja se on ihan okei. Sitoutuminen merkitsee meille myös erilaisia asioita, eivätkä ne aina kohtaa. Mutta se jos mikä on kivuliasta, että jos sinä tiedät millaista sitoutumista kaipaat, mutta toinen ei sellaiseen pysty/halua… niin sitä jää vähänkuin odotushuoneeseen odottamaan. Tällöin ihminen saattaa käyttää valtavasti aikaa ja energiaa yritykseen ”ostaa” toisen rakkaus. Sen saman ajan voisi kuitenkin käyttää johonkin, mikä ei ole helppoa, mutta eteenpäinmenon kannalta tärkeää:

Uskallukseen surra ja luopua.

Uskallukseen hyväksyä, että nyt se, mitä te haluatte, ei kohtaa. Se on surullista, mutta selkeydessä on myös jotakin mikä helpottaa.

Mitä jos tietäsit, että se jos toinen ei kykene sitoutua, ei kerro mitään sinun rakastettavuudestasi? Mitä jos tietäisit, että luultavasti tuolla on ihmisiä, jotka haluavat sitoutumiselta sitä mitä sinäkin.

Syvemmin aiheesta voit lukea tai kuunnella Eevin kirjasta Ymmärrä itseäsi, ymmärrä suhteitasi.

Jos tunnet syyllisyyttä levosta ja mittaat arvosi tekemisellä – saatat olla suorittajatyyppi ja vaarassa uupua

Muistan hetken vuosia sitten, jolloin istuin koneen ääressä pitkän työpäivän päätteeksi ja ajattelin: ”Teen tämän vielä loppuun, niin voin sitten rauhassa hengähtää.” Ja oikeastaan tämä tapahtui useammin kuin kerran viikossa.

Eikä se hetki koskaan tullut. Aina oli vielä yksi asia. Vielä yksi rasti listalla.

Jos tämä tuntuu tutulta, et ole yksin. Ja et ole rikki. Saatat olla suorittajatyyppi.

Moni meistä elää suorittamisen kulttuurissa, mutta suorittajatyyppi vie sen usein askeleen pidemmälle – silloinkin, kun keho ja mieli huutavat taukoa. Suorittaminen ei ole itsessään huono asia, mutta jatkuvana tilana se voi uuvuttaa huomaamatta.

Itselläni muutos lempeämpään elämään, kun tunnistin ja etenkin myönsin itselleni, että vaadin itseltäni kohtuuttomia, suoritan jokaista elämän osa-aluettani ja se on sairastuttanut minut vakavasti. Olen suorittajatyyppiä enkä voi enää jatkaa näin.

Mistä sitten tunnistaa, onko itse suorittajatyyppiä?

1. Mittaat arvosi ihmisenä tekemisellä

Suorittajatyyppi kokee usein olevansa arvokas vasta silloin, kun hän tekee, saa aikaan tai ylittää odotukset. Lepo voi tuntua laiskuudelta ja “oleminen” ilman tuloksia turhalta. Kaikki pitää niin sanotusti ensin ansaita ja itselle on vaikea sallia mitään hyvää tai lempeää.

Ajatus voi olla: “En ole ansainnut taukoa vielä.” tai ”Ensin pitää juosta lenkki ja sitten saan syödä herkkuja.”

2. Kalenterisi on aina täynnä

Aikataulu täyttyy töistä, projekteista, harrastuksista ja velvollisuuksista – usein omasta aloitteesta. Tyhjä tila kalenterissa tuntuu epämukavalta, jopa ahdistavalta.

Suorittajatyyppi:
• sanoo helposti “kyllä”
• ajattelee hoitavansa asiat nopeammin itse
• venyttää päiviä, jotta kaikki mahtuu mukaan

3. Rimasi on aina korkealla – etenkin itselle

Suorittajatyyppi vaatii itseltään enemmän kuin muilta. Hyvä ei riitä, vaan kaiken pitäisi olla erinomaista. Virheet jäävät mieleen pyörimään, vaikka muut eivät edes huomaisi niitä.

Usein mukana kulkee sisäinen ääni: “Olisit voinut tehdä tämän vielä paremmin.”

4. Lepo vaatii aina perustelun

Lepääminen ei tapahdu luontevasti. Se täytyy ansaita tai selittää: “Teen tämän nyt, jotta voin hyvällä omallatunnolla olla tekemättä mitään.”

Silti mieli käy tauollakin kierroksilla – seuraava tehtävä odottaa jo.

5. Ohitat kehosi viestit

Väsymys, päänsärky, stressi tai uniongelmat kuitataan helposti:“Tämä kuuluu tähän vaiheeseen.” tai “Lepään sitten myöhemmin.”

Suorittajatyyppi on usein mestari sivuuttamaan omat rajansa – kunnes keho pakottaa pysähtymään. Itse olin lopulta niin uupunut, että yhteys kehon viesteihin oli täysin katkennut.

6. Onnistuminen ei tunnu miltään – epäonnistuminen tuntuu liikaa

Saavutukset tuottavat hetken helpotuksen, mutta ilo jää lyhyeksi. Seuraava tavoite siintää jo mielessä. Sen sijaan pienikin epäonnistuminen voi tuntua raskaalta ja jäädä vaivaamaan pitkäksi aikaa.

Entä jos tunnistat itsesi?

Suorittajatyyppiys ei ole persoonallisuusvika. Se on usein opittu selviytymiskeino – tapa saada hyväksyntää, turvaa tai hallinnan tunnetta.

Ensimmäinen askel ei ole muuttaa kaikkea, vaan huomata:

Miksi teen tätä?
Teenkö tätä itseni vai odotusten vuoksi?
Milloin viimeksi lepäsin ilman syyllisyyttä?

Suorittamisesta voi opetella irti – tai ainakin lempeämmäksi. Ja usein vasta silloin elämä alkaa tuntua muultakin kuin suorittamiselta.

Jos haluat hellittää suorittamisesta ja löytää lisää lempeyttä itseäsi kohtaan, kurkkaa Annukan Lempeästi itseni puolella -korttipakka.

2 terapeutin vinkkiä ahdistuksen hallintaan narsistisissa suhteissa oleville

Ahdistus on hyvinvointimme kannalta oleellinen, mutta erittäin epämiellyttävä tunne, jota jokainen meistä jossain elämänvaiheessa kokee.

Tuo haastava tunne kertoo meille, että kestokykymme on ylittynyt, kaikki ei ole nyt hyvin ja jotain on muutettava.

Narsistinen ja satuttava suhde voi aiheuttaa vaikeaa ja pitkäkestoista ahdistusta kaiken epävarmuuden, stressin, turvattomuuden ja pelon vuoksi.

Näissä suhteissa ahdistuksen tunnetta saatetaan peitellä, selitellä tai ohittaa pitkäänkin. Ohittaminen ei kuitenkaan auta, vaan voi pahentaa olotilaa.

Tässä kaksi keinoa, joista on ollut hyötyä hyvin monelle terapia-asiakkaalleni narsistisen ja satuttavan suhteen aiheuttamaan ahdistukseen:

1. Ota etäisyyttä ja omaa aikaa joka päivä

Satuttavan ja narsistisen ihmisen harjoittama manipulointi ja patologinen valehtelu voivat vääristää omaa kokemusta kaikesta tapahtuneesta.

Omat mielipiteet, tarpeet ja toiveet saattavat hukkua tai kadota ja aiheuttaa lopulta mielenterveyden horjumista ja kyseenalaistamista.

Ota etäisyyttä ja omaa aikaa joka päivä erityisesti silloin, jos epäilet olevasi/olet satuttavassa suhteessa.

Esimerkiksi puolen tunnin mittainen päivittäinen kävely tai pyöräily voi rauhoittaa ahdistusta ja selkiyttää ajatuksia. Metsä on tutkitusti mieltä hoivaava ympäristö.

Keskellä satuttavan suhteen aiheuttamaa myrskyä voi olla mahdotonta kuulla omia ajatuksiaan. Etäisyys auttaa huomaamaan selkeämmin mitä todella kaipaa ja tarvitsee.

2. Kirjoita huolipäiväkirjaa

Kirjoita huoliasi ja negatiivisia ajatuksiasi ylös joka päivä noin 20 minuuttia kahden viikon ajan.

Huomioi, että olet kirjoittaessasi rauhallisessa tilassa ja kaikki mahdolliset häiriötekijät ovat poissuljettuja (puhelin, televisio yms.)

Kirjoita huolipäiväkirjaan vain negatiivisia ajatuksia, huolia ja murheita.

Kirjoita lopuksi 3-5 asiaa, jotka ovat hyvin ja joista voit kaikesta huolimatta olla kiitollinen.

Huolipäiväkirjan kirjoittaminen auttaa purkamaan vaikeita ajatuksia ja tunteita, vähän kuten puhuminenkin ja siten ahdistus voi helpottua ja olo keventyä.

Lisää tietoa narsismista ja narsistisista suhteista toipumisesta löydät kirjastani Toivu satuttavasta suhteesta!

Voiko isähaavan ketjun katkaista? Eheytyminen ilman fyysistä isää

Lääkäri, kliininen hahmopsykoterapeutti ja isä Martti Vannas kertoo Hidasta elämää -podcastissa (jakso 4. Isähaava – hiljainen varjo), että hänen isähaavansa käsittely käynnistyi vasta muutamia vuosia sitten, ja erityisesti isän kuoleman jälkeen haava tuli näkyväksi uudella tavalla.

Vannas kertoo podcastissa, että isän ollessa elossa keskustelu ei vielä onnistunut, vaan keskustelu meni “liian puskemiseksi.” “Se opetti, että ei voi toista pakottaa, vaan teen työskentelyn sisäisen isän kanssa niin, ettei välttämättä tarvita fyysistä isää mukaan”, Vannas kertoo.

Eheytymisen ensimmäinen askel on myötätunto. “Ensimmäinen askel on myötätunto ja lempeys itseä kohtaan. Voi olla kiitollinen, että tämän on ylipäänsä huomannut”, Vannas kuvaa ensimmäistä askelta. Hän painottaa prosessin olevan enemmän olemista kuin tekemistä.

Konkreettisesti tämä tarkoittaa pieniä arkisia pysähdyksiä, joissa antaa tunteiden nousta ja sitten vain on niiden kanssa. “Istu tuolilla, katso ikkunasta ulos ja ole tunteen kanssa, joka nousee”, Vannas ohjeistaa. Hän korostaa, ettei tästä saa tulla suoritus: “Tärkeää on, ettei siitä tule uusi suoritus. Pieniä olemisen hetkiä, jotka toistuvat satoja, tuhansia kertoja.”

Vannas näkee myös autenttiset kohtaamiset toisten ihmisen kanssa tärkeinä isähaavaa hoidettaessa – mutta ei välttämättä fyysisen isän kanssa. “Turvallinen vuorovaikutussuhde jonkun toisen kanssa voi auttaa – terapeutti, ystävä, puoliso – mutta fyysinen isä ei ole välttämätön”, Vannas sanoo. Hänen mukaansa esimerkiksi häpeä murtuu usein vasta, kun tarina tulee näkyväksi turvallisessa kontaktissa.

Keskeinen osa eheytymistä on Vannakselle ylisukupolvisen ketjun katkaiseminen omassa vanhemmuudessa. Hän kuvaa sitä kohdaksi, jossa voi muuttaa suunnan: “Voin katkaista helminauhan ja olla siirtämättä tätä enää eteenpäin.”

Vannas haluaa puhua prosessistaan myös omien lastensa kanssa, ikätasoisesti: “Haluan, että he tutustuvat minun tarinaani, koska minun tarinani on osa heidän tarinaansa. Ei vain lopputulos, vaan koko prosessi.” Hän näkee tässä myös lahjan lapsille: ymmärryksen siitä, että elämässä saa olla keskeneräinen ja silti eheytyä.

Kuuntele isähaavaa käsittelevä podcast maksutta Hidasta elämää -sovelluksessa. Kuuntele jakso TÄÄLTÄ.

4 tapaa rauhoittaa suhteen negatiivisen kehän eskaloitumista

Yksi valtavan tärkeä parisuhdetaito on kyetä toimimaan enemmänkin tilannetta rauhoittelevana kuin eskaloittavana tekijänä. Rauhoittelevuutta ei tietenkään pidä sotkia alistuvuuteen taikka ylisopeutumiseen. Tilannetta voi pyrkiä rauhoittamaan hylkäämättä itseään.

Mietitään ensin, millaisia ovat tilannetta eskaloittavat tavat:

nopeat tulkinnat ilman niiden tarkistamista
syyttely ja puolustautuminen
tuhahtelu, ilmeily ja nonverbaalinen viestintä, joka henkii vastakkainasettelua
kommunikaatiosta kieltäytyminen tai kommunikaatioon painostaminen vaatien

Tilanteen eskaloituminen on usein aikamoinen bensaa liekkeihin -ilmiö. Ja kun tunteet kuumenevat puolin ja toisin, on melkoinen ahdistus-sekametelisoppa pian valmis. Siksi tarvitaan taitoja, jotka kutsuvat ennemmin yhteistyöhön kuin vastakkainasetteluun.

Näillä asioilla voit lisätä omalta puoleltasi suhteen turvaa konfliktitilanteissa:

Ota aikaa tunteiden käsittelyyn. Sen sijaan että reagoisit vihasta tai tunnekuohusta käsin, ota aikaa hieman rauhoitella itseäsi, jotta voisit tunnistaa myös, mitä haavoittuvaisempia tunteita ja tarpeita tilanteen taustalla on. Näin pystyt myös kommunikoimaan rauhallisemmin ja tulet luultavasti paremmin kuulluksi. Kommunikoi tästä lempeästi toiselle.

Esim. ”Hei otetaanko pieni hengittelybreikki, olisi hyvä että me vähän kumpikin jäsennellään, mikä tässä on itselle oleellista ja mitä toiselta toivoo? Sopiiko jos jatketaan aiheesta 20 min päästä?”

Huomio oma osuutesi. Tarkastele ilman itsesyytöksiä omaa puoltasi. Syyllisten etsiminen ei erityisemmin auta vaan sen tutkiminen että miten kummankin teidän pelot, käytös ja toiveet toimivat yhteisvaikutuksessa. Tarkastele dynamiikkaa. Älä kuitenkaan ota syytä sellaisesta, mistä ei tarvitse.

Kuuntele ja pyri ymmärtämään. Vaikka olisi houkuttelevaa puolustella vain omaa kantaa, pyri rauhassa kuulemaan mitä toisessa tapahtui. Ja pyydä myös itsellesi tilaa tulla kuulluksi rauhassa.

Käytä minä-viestiä syyttelyn sijaan. Eli kerro mitä toivot, mitä tunnet, mitä huomaat. Mutta ei siten, että kaadat vain sen toisen päälle – vaan tarkoituksena on jakaa siten, että ymmärrys voisi välillänne lisääntyä. Kerro että haluat kuulla toisen kokemusta yhtä lailla.

Lauseita, jotka usein rauhoittavat:

”Hei sä olet mulle tärkeä ja tää asia on tärkeä, mä haluan kuulla sua ja et me löydetään tähän yhdessä ymmärrystä”

”En halua että mitkään väärinkäsitykset tulee tähän väliin, voidaanko tarkistaa ettei ainakaan nyt ole sellaisia ja etsitään yhdessä selkeyttä”

”Vaikka meillä olisi välillä kiistaa, haluan että tiedät että rakastan sua ja haluan sun kanssa nämä asiat aina selvittää”.

Kurkkaa myös terapeuttien tekemät Parisuhteen keskustelukortit.

Kun uupuu uudestaan ja uudestaan, ovat juuret usein syvällä hermostossa – ei aina siinä, että tekee liikaa

Elämä on harvoin suoraviivaista. Kun pääsemme eteenpäin jostakin haasteesta, on helppo ajatella, että tätä asiaa ei tarvitse enää koskaan katsoa – kunnes se tulee jälleen eteen jotakin kautta.

Minua on hävettänyt myöntää, että olen lipunut vaivihkaa uudelleen uuvahduksen rajamaille, minunhan pitäisi jo osata paremmin ja tietää enemmän.

Uupumus ei välttämättä aina synny siitä, että vain jatkuvasti tekee liikaa — vaan joskus siitä, että tekee vääriä asioita. Niitä, jotka vievät voimia eikä vastapainona ole riittävästi sellaista, mikä niitä antaa.

Pitkistä jaksoista, kun on vain selvittävä, vaikka stressi nakertaa yöunia.

Monien asioiden summista, jolloin pelkkä hidastaminen ei riitä kumoamaan muualta tulevaa kuormaa.

Jos uupuu uudestaan ja uudestaan, ovat juuret usein myös jossain syvemmällä kuin siinä, ettei vain osaisi rauhoittua — syvällä hermostossa, opitussa, uskomuksissa siitä, mikä on riittävää. Siksi toipuminen ja uuvahduksen ajoissa huomaaminen vaatii muutakin kuin pakollisen pysähtymisen — uusia suuntia, oivalluksia, tekoja ja usein ammattilaisten apua.

Minussa elää edelleen selviytyjän ja pärjääjän leima, samalla voimaa antava, samalla sitä tietyissä tilanteissa vievä. Jokainen itsessään näitä osasia tunnistava tietää, millaista on hammasta purren vääntäytyä eteenpäin, vaikka apua olisi saatavilla.

Samalla, vuosien työskentely oman hermoston kanssa on opettanut huomaamaan, miten herkästi ylivirityn ns. taistele-pakene -tilaan, ellen itse tietoisesti opeta systeemiä hellittämään. Olen harjoitellut tekemään toisin, rauhoittumaan ja kysymään kysymyksiä, joihin vastaaminen ei ole helppoa.

Silti, olen ihminen, ja harjoittelen edelleen.

Elämä on harvoin ennustettavaa, kukaan meistä ei voi kontrolloida sitä, mitä se tuo eteen ja millaisia asioita tulemme kohtaamaan.

Me etenemme täällä niillä eväillä jotka meillä kussakin tilanteessa on käsissämme, ja siksi joskus ajaudumme huomaamatta siihen selviytymistapaan, johon hermosto on tottunut, ja joka ei välttämättä auta parempaan.

Silti suurin merkitys löytyy usein siitä, että rohkenee katsoa rehellisesti itseään. Siitä, että pysähtyy tuntemaan ja opettelemaan uutta tapaa reagoida. Sellaista, joka ei juonna juuriaan syvältä ja joskus kaukaa sukujuurista tulevista uskomuksista siitä, milloin ihminen on riittävä ja milloin saa levätä, vaan jossa pelon sijaan valitsee rakkauden.
Tekoja, jotka antavat enemmän kuin vievät.

Syvempiä uuvahduksen juuria purkaessa voi aloittaa siitä, että laskee syyllisyyden taakkaa.
Sen sijaan, että vain toteaisi: ”en pysty rauhoittumaan”, kysyisikin, miksi ei ja mistä olen sen oppinut.
Ikuisena pärjääjänäkin pyytämään apua.
Ja tutkimaan, miten oma hermosto reagoi eri tilanteissa, mikä on se tottumus, johon intensiivisissä elämänvaiheissa luontaisesti ajautuu — ja miten sitä voi lopulta säädellä tai purkaa.

Muutos ei tapahdu sekunnissa, ja silti se etenee. Silloinkin, kun huomaa uuvahtaneensa uudelleen hetkellisen paineen alla, ei ole epäonnistunut.

Kaikki me täällä harjoittelemme nopean maailman keskellä löytämään omaa tapaa olla, askel kerrallaan.

Rohkeutta on olla se, joka uskaltaa kaikesta koetusta ja aiemman elämän kaavoista huolimatta luoda tulevaa, jossa ei tarvitse vain selviytyä vanhalla tavalla – vaan jossa on tilaa elää aivan omassa tahdissa.