Elämä on harvoin suoraviivaista. Kun pääsemme eteenpäin jostakin haasteesta, on helppo ajatella, että tätä asiaa ei tarvitse enää koskaan katsoa – kunnes se tulee jälleen eteen jotakin kautta.
Minua on hävettänyt myöntää, että olen lipunut vaivihkaa uudelleen uuvahduksen rajamaille, minunhan pitäisi jo osata paremmin ja tietää enemmän.
Uupumus ei välttämättä aina synny siitä, että vain jatkuvasti tekee liikaa — vaan joskus siitä, että tekee vääriä asioita. Niitä, jotka vievät voimia eikä vastapainona ole riittävästi sellaista, mikä niitä antaa.
Pitkistä jaksoista, kun on vain selvittävä, vaikka stressi nakertaa yöunia.
Monien asioiden summista, jolloin pelkkä hidastaminen ei riitä kumoamaan muualta tulevaa kuormaa.
Jos uupuu uudestaan ja uudestaan, ovat juuret usein myös jossain syvemmällä kuin siinä, ettei vain osaisi rauhoittua — syvällä hermostossa, opitussa, uskomuksissa siitä, mikä on riittävää. Siksi toipuminen ja uuvahduksen ajoissa huomaaminen vaatii muutakin kuin pakollisen pysähtymisen — uusia suuntia, oivalluksia, tekoja ja usein ammattilaisten apua.
Minussa elää edelleen selviytyjän ja pärjääjän leima, samalla voimaa antava, samalla sitä tietyissä tilanteissa vievä. Jokainen itsessään näitä osasia tunnistava tietää, millaista on hammasta purren vääntäytyä eteenpäin, vaikka apua olisi saatavilla.
Samalla, vuosien työskentely oman hermoston kanssa on opettanut huomaamaan, miten herkästi ylivirityn ns. taistele-pakene -tilaan, ellen itse tietoisesti opeta systeemiä hellittämään. Olen harjoitellut tekemään toisin, rauhoittumaan ja kysymään kysymyksiä, joihin vastaaminen ei ole helppoa.
Silti, olen ihminen, ja harjoittelen edelleen.
Elämä on harvoin ennustettavaa, kukaan meistä ei voi kontrolloida sitä, mitä se tuo eteen ja millaisia asioita tulemme kohtaamaan.
Me etenemme täällä niillä eväillä jotka meillä kussakin tilanteessa on käsissämme, ja siksi joskus ajaudumme huomaamatta siihen selviytymistapaan, johon hermosto on tottunut, ja joka ei välttämättä auta parempaan.
Silti suurin merkitys löytyy usein siitä, että rohkenee katsoa rehellisesti itseään. Siitä, että pysähtyy tuntemaan ja opettelemaan uutta tapaa reagoida. Sellaista, joka ei juonna juuriaan syvältä ja joskus kaukaa sukujuurista tulevista uskomuksista siitä, milloin ihminen on riittävä ja milloin saa levätä, vaan jossa pelon sijaan valitsee rakkauden.
Tekoja, jotka antavat enemmän kuin vievät.
Syvempiä uuvahduksen juuria purkaessa voi aloittaa siitä, että laskee syyllisyyden taakkaa.
Sen sijaan, että vain toteaisi: ”en pysty rauhoittumaan”, kysyisikin, miksi ei ja mistä olen sen oppinut.
Ikuisena pärjääjänäkin pyytämään apua.
Ja tutkimaan, miten oma hermosto reagoi eri tilanteissa, mikä on se tottumus, johon intensiivisissä elämänvaiheissa luontaisesti ajautuu — ja miten sitä voi lopulta säädellä tai purkaa.
Muutos ei tapahdu sekunnissa, ja silti se etenee. Silloinkin, kun huomaa uuvahtaneensa uudelleen hetkellisen paineen alla, ei ole epäonnistunut.
Kaikki me täällä harjoittelemme nopean maailman keskellä löytämään omaa tapaa olla, askel kerrallaan.
Rohkeutta on olla se, joka uskaltaa kaikesta koetusta ja aiemman elämän kaavoista huolimatta luoda tulevaa, jossa ei tarvitse vain selviytyä vanhalla tavalla – vaan jossa on tilaa elää aivan omassa tahdissa.
Apua oman hermoston ymmärtämiseen ja hoitamiseen sekä rauhoittamiseen löydät Hitaammassa tahdissa -korteista
