Eräänä aamuna rakas mumminmuru herätti minut videopuhelulla, koska hän halusi heti kertoa minulle, että hän oli oppinut sanomaan äRRän. Hän oli sitkeästi koko edellisen päivän harjoitellut, ja aamulla ärrä pärisi voimalla. Iloisena ja ylpeänä hän etsi erilaisia r-sanoja sanottavakseen, ja jokaisen onnistumisen jälkeen leveä hymy paistoi kasvoilta.
Niin myös aikuisena oppiminen, onnistuminen ja osaaminen saavat meidät tuntemaan olomme energisiksi ja motivoivat meitä tekemään ja panostamaan lisää. Halu oppia ja kehittyä on meihin sisään rakennettu. Kävelemään opetteleva lapsi ei lannistu muutamasta kaatumisesta. Kun hän saavuttaa muutaman askeleen päässä olevan sylin, on syytä taputtaa, sillä kehittyminen uudessa, aluksi vaikeassa asiassa tuottaa iloa ja lisää kyvykkyyden ja taitavuuden tunnetta.
Mietipä hetki, mitä kaikkea olet elämässäsi oppinut. Taitoja kertyy huikea määrä, kun lähdetään liikkeelle ihan lapsuudesta.
Olen hyvä ja taitava
Laita taustalle soimaan miellyttävää musiikkia ja 15 minuutin ajan täydennä lauseita erilaisilla taidoillasi.
Aloita jokainen lause kirjoittamalla Olen taitava… tai Olen hyvä… ja sen jälkeen aina uusi juttu, jossa olet taitava tai hyvä. Esimerkiksi: Olen hyvä lukemaan karttaa. Olen taitava kakkujen leipomisessa. Olen taitava vetämään kokouksia. Olen hyvä rauhoittamaan väsymyksestä kiukkuavaa lasta.
Anna ajatusten pulputa vapaasti sisältäsi. Älä jää pohtimaan, pitääkö mieleesi tullut lause paikkaansa, jatka vaan kirjoittamista Olen taitava… Olen hyvä…
Kun aika on kulunut, valitse lauseistasi viisi taitoa, joista olet erityisen ylpeä tai kiitollinen.
Joka kerta kun käytät taitojasi, anna ylpeyden ja kiitollisuuden täyttää sydämesi.
Tietysti pelkäämme, kun olemme valitsemassa jotain uutta. Tai mietitmme, että miksi tähänkin on taas ryhdytty, kun muutoksen tuulet riehuvat hurjana. Pelkäämme uutta: sitä, että jos sattuukin. Mutta ihan pohjimmiltaan pelkäämme kenties eniten pelkoa ja turvattomuutta. Sitä, ettemme selviä ja pärjää, jos huttu iskee tuulettimeen.
Nuo pelot nousevat sieltä, missä emme ole ”oppineet pelkäämään” vaan olemme jääneet pelkojemme kanssa yksin. Luultavasti vuorikiipeilijät eivät ole pelottomia, vaan he ovat oppineet pelkäämään ”oikein” – ei jarruttavasti vaan juurruttavasti. Pelkoja voi oppia kohtaamaan niin, ettei oma perusturva järky. Niitä voi kannatella ja niiden viestin voi oppia kuulemaan – liikettä jarruttamatta.
Epäonnistumisen tunteet tai häpeä tai syyllisyys omista valinnoista tai pelko siitä, että valinnat johtavat johonkin katastrofiin ovat turvattomuutta. Ei siis mitään huonoutta, vaan signaali siitä, että nyt tarvitaan turvaa, aikaa, hoivaa ja lempeyttä.
Mitä jos ei tarvitsikaan pelätä epäonnistumista tai kipua (jota elämässä väistämättä joskus tulee, ellei ole bunkkeroinut itseään)? Mitä jos voisi oppia löytämään niin paljon sisäistä turvaa ja luottamusta elämään, että voisi elellä sen mukaan kuin sydämessä tuntuu – ja silloinkin kun ei tiedä, mitä pitäisi valita, voisi voida kohtuullisen hyvin niin kauan kunnes tietää? Ja samalla: ei elämässä ei tarvitse olla ihan varma. ”Varmuus” ei suojaa myrskyiltä ja kivuilta – ihmisyydeltä.
Ja mitä jos voisikin ajatella niin, että kaikki kokemukset potentiaalisesti avaavat meidän sydäntä ja voimauttavat – jos ja kun valitsemme katsoa itseämme lempeyden ja myötätunnon silmin ja opimme luomaan itsellemme turvaa?
Olen katunut joitain valintojani, mutta lähinnä turvattomuuden hetkinä (joita väistämättä välillä tulee, kun laiffaa). Sydänvoiman kautta näen, että ihan jokainen valinta, sityseissöni ja kokemus on tarvittu, jotta voin olla nyt tässä, rakkaudessa itseni kanssa.
Aikuisena voi todella oppiaolemaan turvassa kysymysten tiloissa, jänskäyksissä ja epävarmuuksissa. Ja silloin voikin olla ihan ok vaikka olisikin kujalla. Luottaen siihen, että kyllä elämä näyttää. Koska kyllä se näyttää.
Lämpimästi tervetuloa voimauttavan uutuuskirjani pariin. Sydänvoimaa muutokseen löytyy täältä
Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.
Kirjoittaja Johanna Huhtamäki (s. 1981) on diplomi-insinööri, valmentaja ja positiivisen psykologian asiantuntija. Hän tutkii menestystä ja valmistelee aiheesta väitöskirjaa.
Pakkopositiivisuudesta tasapainoon (Otava, 2021) on hänen kolmas kirjansa ja se käsittelee muun muassa epätäydellisyyden ja epävarmuuden sietämistä sekä sitä, miten monipuoliset tunnekokemukset – myös negatiiviset – vahvistavat onnellisuuden kokemustamme. Tekstin kursivoidut otteet on poimittu kirjasta.
”Ei meillä mitään väkivaltaa ole! Puolisoni on vain hieman äkkipikainen.”
Tämän kommentin esitin ensimmäisellä terapiakäynnilläni reilu kymmenen vuotta sitten vakaasti uskoen omaan väitteeseeni. Olin hämmästynyt, pöyristynyt suorastaan, että terapeutti oli minua suoraan silmiin katsoen tyynesti todennut kertomani olevan perheväkivaltaa. Enhän minä mistään sellaisesta ollut tullut puhumaan, eihän sellaista edes ollut. Olin siellä, koska olin henkisesti aivan loppu.
Mikä ihme oli saanut minut uskomaan, ettei lyöminen, potkiminen tai kuristaminen tarkoita yhtä kuin väkivalta?
Vastaus on tiivistetysti se, että halusin olla onnellinen. Halusin onnellisuutta niin kovasti, että halusin olla sitä vaikka väkisin. Ja uskoin vakaasti onnellisuuden olevan yhtä kuin hyvä elämä. Silläkin uhalla, että se tarkoittaisi ongelmien kieltämistä. Olin päätynyt aidon onnellisuuden sijaan pakkopositiivisuuteen. Ei siis ihme, että en enää oikein jaksanut.
On raskasta esittää iloista
On raskasta esittää iloista, jos sydämessä tuntuu viiltävä, menetyksen tuoma kipu. On kuluttavaa hymyillä ja vakuutella jokaiselle, miten hyvin elämässä menee, jos samanaikaisesti pidättelee kyyneleitä ja piilottaa yksinäisyytensä. Vie paljon energiaa olla rohkea, itsenäinen ja muita tarvitsematon, jos on oikeasti epävarma, kaipaisi rohkaisua ja haluaisi edes hetken tuntea jonkun tarjoamaa turvaa. Miksi siis salaamme surun ja epävarmuuden? Miksi piilotamme sen, että kaipaamme turvaa ja hyväksyntää? Miksi turvaudumme iloisuuden naamioon ja ajattelemme, että ongelmien myöntäminen tekisi meistä onnettomia?
Miksi salasin itseltäni totuuden?
Oli sekä pelottavaa, äärimmäisen surullista, että nöyryyttävää hyväksyä todellinen tilanteeni – että olin vuosia elänyt väkivallan keskellä. Olin niin pitkään halunnut pakonomaisesti keskittyä vain hyvään niin muissa ihmisissä, itsessäni ja ylipäätään elämässä, että aloin uskoa pystyväni tahdonvoimallani poistamaan kaiken negatiivisen, jota en elämääni tai itseeni tarvinnut enkä halunnut. Olisin varmasti lopulta onnellinen, kunhan vain tarpeeksi yrittäisin. Kunhan vain olisin riittävän positiivinen. Kunhan olisin tarpeeksi hyvä ja tekisin kaiken niin täydellisesti kuin mahdollista.
Lopulta oli pysähdyttävä, katsottava peiliin ja nöyrästi tunnustettava, ettei väkisin hymyileminen tuonut hyvää oloa. En ollut onnellinen. Että täydellisyyden tavoitteluni oli tuhoon tuomittua – en koskaan yltäisi virheettömyyteen ja jatkuviin ylisuorituksiin. Ennen kaikkea ymmärsin, ettei sellaiselle edes ollut tarvetta.
Lupa olla heikko
Virheettömyyden vaatimuksen sijaan mieleni sopukoista alkoi nousta uusi ääni, ensin hyvin hiljainen, hädin tuskin kuultava. Tuo pieni ääni, joka heikkoudestaan huolimatta vaati tulla kuulluksi, toisti kerta toisensa jälkeen, että minulla oli lupa olla tarvitseva, oikeus olla myös heikko. Ettei edes minun tarvitsisi aina jaksaa.
Tuo ääni kertoi minulle, että vaikka sydämeeni sattui, vaikka elämäni näytti hajoavan sirpaleiksi, tulisin selviämään. Jollakin tavalla, jollakin aikavälillä olisin vielä joskus onnellinen.
Haavat, kolhut ja valuviat eivät tee meistä virheellisiä. Ne tekevät meistä ainutlaatuisia. Haavoittuvuus ei ole heikkous. Se on suuri vahvuus. Epätäydellisyyden hyväksyminen on tärkeä askel kohti omannäköistä kokonaisvaltaista elämää ja ehdottoman tärkeää, jotta voimme kokea iloa ja onnea.
Olen vähitellen oppinut ja oivaltanut, että elämä on parhaimmillaankin epävarmaa ja epätäydellistä. Meistä vahvinkin tuntee aika-ajoin riittämättömyyttä. Haluamme ja tarvitsemme hyväksyntää. Tunnemme kaikenlaisia tunteita, joista toiset tuntuvat miellyttäviltä ja toiset hyvinkin epämiellyttäviltä – ja silti jokainen tunne on tärkeä.
Mistä aito onnellisuus syntyy?
Entäpä sitten onnellisuus? Ehkä se syntyy pitkälti hyväksynnästä ja auringonpaisteen sijaan löytyykin valon ja varjon risteyskohdassa. Siitä, että päätämme katsoa ja nähdä elämän ja itsemme kaikkine puolineen, hyvän ja pahan, kauniin ja karun. Ja sen jälkeen, kokonaisuus tiedostaen, päättää keskittyä hyvään.
Näiden asioiden opettelu on ollut mielenkiintoinen matka itseeni. Tuo matka on vienyt minut tutkimaan ja opiskelemaan, haastamaan ja oivaltamaan. Se on ollut ilon, naurun ja rakkauden täyttämää, välillä kyynelten kyllästämään ja kiukun kovettamaa. Tuo matka on ollut täynnä teräviä kiviä, hyytävää vastatuulta ja jyrkkiä ylämäkiä, mutta myös toivoa tuovia auringonnousuja, jyrkänteen päältä avautuvia upeita näköaloja ja sateen virkistävää raikkautta.
Minulle tuo matka opetti, ettei todellinen onni ole aina lähelläkään onnellisena olemista. Se on pieniä hyviä hetkiä kaaoksen keskellä, mokia, virheistä oppimista, oman epätäydellisyyden ja tarvitsevuuden kohtaamista ja hyväksymistä – kaikkia kuviteltavissa olevia tunteita.
Onnellisuus ei ole ongelmien puuttumista, jatkuvia onnenpotkuja ja kaiken kattavaa täydellisyyttä… Se on meille sopivan väripaletin löytämistä harmaan sävyjen ja kirkkaan väriloiston väliltä. Ja ehkä juuri hyväksynnän mukanaan tuoma tasapaino on tuo puuttuva salainen kestävän onnellisuuden ainesosa. Hyväksyntä johtaa tasapainoon ja tasapaino onnellisuuteen.
Kuormitutko ihmissuhteissa? Tuntuuko, että olet muille kynnysmattona, tai ettet tule huomioiduksi omana itsenäsi? Ratkaisu ei löydy odottamalla tai vaatimalla muilta muutosta.
Jos haluaa arvostusta ja kunnioitusta muilta, tulee ensin arvostaa ja kunnioittaa itseään. Sen kautta mahdollistuu terveiden rajojen asettaminen ihmissuhteissa.
Ihmisyyttä ei voi korjata teipillä ja pikaliimalla
Ylikiltteys, pelko loukata toista, itsensä alentaminen ja miellyttäminen ovat karhunpalveluksia. Ne eivät lopulta palvele kumpaakaan, eivätkä johda tasapainoisiin ja toimiviin ihmissuhteisiin.
Henkistä hyvinvointia on vaikea nähdä ulospäin. Jos piilotamme tunteemme ja tarpeemme, kuinka voisimme olettaa, että muut osaisivat huomioida jotakin sellaista, jota me emme näytä itsestämme?
”Me opetamme muille, miten meitä tulee kohdella.”
Ne ihmissuhteet, joissa emme tule hyväksytyksi ja kunnioitetuksi omana itsenämme, eivät ehkä ole oikeita elämäämme, mutta jos emme rohkene näkyä omana itsenämme, harvemmin ihmissuhteetkaan paranevat vaihtamalla.
Vain sen kautta, että astumme vuorovaikutukseen aitoina, sekä toiselle, että itsellemme, voimme myös nähdä ketkä ihmisistä pitävät meistä sellaisina kuin me aidosti olemme.
Kaikkia ihmissuhteitamme me emme voi valita, kuten vanhempiamme ja sisaruksiamme, mutta lopulta vastuu siitä, mihin vedämme rajat oman hyvinvointimme ympärillä suhteessa itseemme ja muihin, on meillä itsellämme, sillä me opetamme muille, miten meitä tulee kohdella.
Säännöllisin ajoin maailmaamme rakentuu uusia polarisaatio tilanteita ja osa jo olemassa olevista vahvistuu. Vastakkain voi olla esimerkiksi autoilijat ja joukkoliikenteen käyttäjät, esihenkilöt ja alaiset, miehet ja naiset tai lääketiede ja luonnonlääketiede. Vastakkainasettelu voi syntyä vaikka yhteisön tai työpaikan sisällä tai laajemmin yhteiskunnassa.
Lähtökohtaisesti polarisaatiossa ei ole kyse faktoista vaan kyse on tunteista, jotka kumpuavat syvältä. Tunteet kertovat arvoista ja tarpeista, jotka ovat itselle tärkeitä. Kyseessä on kaksi ääripäätä, jotka taistelevat keskenään, mutta kuvio koskettaa myös kaikkia muita ympärillä olevia ihmisiä.
”Jos et kuulu meihin, kuulut siis niihin toisiin!”
Olet saattanut olla tilanteessa, jossa et ole asettunut kumpaankaan polarisaation ääripäihin, mutta tilanne koskettaa silti sinua vahvasti. Olet saattanut kokea, että sinua vaaditaan valitsemaa puolesi: ”jos et kuulu meihin, kuulut siis niihin toisiin!”. Me vastaan ne ja välissä olevia ei suvaita. Olisit halunnut tarkastella kokonaisuutta hiljaa omasta rauhasta käsin, mutta sille ei anneta tilaa. Tässä tekstissä käyn lyhyesti läpi, että millaisista rooleista polarisaatiotilanteet rakentuvat. Saatat hyvinkin löytää itsesi jostakin ryhmästä.
Yllyttäjä ei suvaitse sitä, että joku ei valitse puoltaan asiassa.
1 YLLYTTÄJÄT
Polarisaatiossa ensimmäisenä tulevat yllyttäjät, joskin yllyttäjä ei itse koe usein olevansa yllyttäjä. Hän kokee olevansa moraalisesti oikeassa. Yllyttäjällä on tavoite saada asialleen näkyvyyttä, hän heittää vettä kiukaalle ja korostaa ryhmien välistä erilaisuutta. Tämä pyrkii saamaan seuraajia toteuttamalla aina vaan radikaalimpia toimia, jotta huomio ei katoa. Yllyttäjä puhuu hiljaisille ja hakee usein asemaa tai valtaa. Hän saa voimaa huomiosta, seisoo valitsemallaan paikalla osin itse itsensä nurkkaan ajaneena, mutta pelkää samaan aikaan kasvojen menetystä. Ei voi siksi usein enää perääntyä, vaikka haluaisikin. Yllyttäjä ei suvaitse sitä, että joku ei valitse puoltaan asiassa.
2 LIITTYJÄT
Liittyjä on lähtenyt mukaan yllyttäjän remmiin ja kokee tekevänsä hyvää. Liittyjän toimintaa ohjaa jokin oma kokemus tai havainto. Ei usein ole näkemyksissä yhtä jyrkkä, kuin yllyttäjä ja tuo tätä myös esiin. Haluaa samalla osoittaa, että kykenee myös itsenäiseen ajatteluun. On valmis keskustelemaan asioista, mutta päätyy silti usein väittelemään teemasta. Keskustelujen tarkoitus on usein todistella omaa oikeassa olemista. Häneen ei kohdistu enää yllyttäjän suunnasta painetta, koska hän on valinnut puolensa. Liittyjällä on silti vielä takaovi auki vaihtaa tarvittaessa puolta, mutta polarisaation edetessä tämä vaikeutuu.
Ollaan tunteiden äärellä, faktat ei tehoa tässä kohtaa.
3 HILJAISET
Kahden edellä mainitun ryhmän välissä on keskipiste, sieltä löytyy hiljaiset. Nämä eivät ole valinneet puoltaan ja välttelevät mustavalkoista ajattelua. Polarisaatiossa hiljaiset eivät kuulu tai näy. Voi myös olla, että heitä ei asia kiinnosta. Tässä kuviossa kyse on isosta monikirjavasta ryhmästä, joista moni näkee teeman monisävyisenä. Yllyttäjä pyrkii saamaan hiljaisia valitsemaan puolensa ja tekee keskellä olemisesta sietämätöntä vaatimuksillaan. Polarisaatio saa virtaa näkyvyydestä, mustavalkoiset ääripäät pitävät kovinta meteliä ja samalla hiljaisten harmaan sävyiset näkemykset keskellä jää kuulematta. On silti hyvä muistaa, että tässä vaiheessa hiljaisia on määrällisesti paljon enemmän, kuin mitä liittyjien ryhmään kuuluu.
Samalla hiljaisten suuntaan sataa yhä enemmän painostusta valita puolensa.
4 SILLANRAKENTAJAT
Seuraavana kuvioon astuvat sillanrakentajat, joilla on hyvät mielessä, mutta tämä ryhmä todellisuudessa vain pahentaa tilannetta. Tämä ryhmä näkee, että kumpikaan ääripää ei ole oikeassa ja ymmärtää molempia puolia. Sillanrakentaja pyrkii faktoilla ja toisen osapuolen inhimillistämisellä rakentamaan yhteyttä ääripäiden välillä. Samalla hän kuitenkin onnistuu vahvistamaan jo olevaa tilannetta ryhmien identiteetistä puhumalla. Ollaan tunteiden äärellä, faktat ei tehoa tässä kohtaa. Ääripäät saavat sillanrakentajan ansioista lisää näkyvyyttä ja huomiota, polarisaatio vahvistuu.
5 SYNTIPUKIT
Tilanteen edetessä yllyttäjät siirtyvät yhä radikaalimpaan suuntaan teoissaan, jotta saisivat huomiota: se mikä tehosi aikaisemmin, ei tehoa enää huomenna. Samalla hiljaisten suuntaan sataa yhä enemmän painostusta valita puolensa. Moni hiljainen onkin matkan varrella jo siirtynyt vastahakoisesti liittyjien joukkoon ja lopulta jäljellä olevat hiljaiset saavat syntipukin leiman. On haastavaa olla keskellä, kun suurin osa on valinnut puolensa. Syntipukin suuntaan kohdistuu aggressiota molemmista ääripäiden suunnista.
Tunnistatko itsesi näistä viidestä ryhmästä? Minkä roolin ehkä useinkin valitset joko tietoisesti tai tiedostamatta? Tekstin pääasiallisena lähteenä on käytetty kirjaa Me ja ne – Välineitä vastakkainasettelujen aikaan. Suosittelen lukemaan koko kirjan.
Jokainen meistä reagoi eri tavalla kuormittaviin tilanteisiin. Toisilla kehollinen hälytysjärjestelmä aktivoituu herkemmin. Yksi syy tähän voi olla aiemmin elämässä tapahtuneet raskaat ja mieltä järkyttäneet kokemukset, jotka ovat jättäneet meihin kehollisen jälkensä.
Tutkija ja lääkäri Nadine Burke Harris kirjoittaa kirjassaan Syvälle ulottuvat juuret, että lapsuuden ajan haitalliset kokemukset tallentuvat luihin ja ytimiin ja ne voivat kulkea mukanamme vuosikymmeniä. Toisin sanoen, lapsuudessa koetut kuormittavat elämäntilanteet ja traumaattiset tapahtumat kasaantuvat ja saattavat oireilla monin tavoin vielä aikuisenakin.
Burke Harris puhuu niin sanotusta toksisesta tai myrkyllisestä stressistä. Tämä on tila, jossa kehon fysiologinen ”taistele tai pakene” -reaktio yliaktivoituu saaden aikaan monia biologisia ja hormonaalisia muutoksia, jotka pitkään jatkuessaan voivat johtaa esimerkiksi henkiseen tai fyysiseen sairastumiseen.
Lapsuusajan vanhoja taakkoja on tärkeä keventää ja löytää rauha itsensä kanssa. Silti menneisyyden jälkiä ei saa täysin tekemättömäksi. Ne ovat osa sinua, Burke Harrisin mukaan ”syvällä DNA:ssa” ja persoonallisuudessamme.
Voit kuitenkin oppia ymmärtämään paremmin kehosi ja mielesi reaktiota ja tunnistamaan, mitkä asiat saavat sinun hälytysjärjestelmäsi aktivoitumaan. Näin voit parhaiten tukea itseäsi ja omaa hyvinvointiasi.
Mitä herkempi ihmisen järjestelmä on myrkyllisen stressireaktion aktivoitumiselle, sitä tärkeämpää on oppia tunnistamaan ja tiedostamaan itsessään nuo oireet. Minulle sellaisia ovat esimerkiksi yöunien häiriintyminen, ruokahalun katoaminen, lihasten ja sidekudoskalvojen kiristyminen, pää- ja selkäsärky, kireä pinna ja tunne siitä, että en selviä arkisista haasteista.
Onneksi omaa stressireaktiotaan voi oppia säätelemään ja auttaa kehoaan ja mieltään takaisin tasapainoon.
Seuraavat 6 asiaa auttavat tasapainottamaan stressaantunutta kehoa:
1. Ota aikaa levolle, myös pienille hetkille päivän sisällä. Yliaktivoitunut stressinsäätelyjärjestelmä tarvitsee lepoa rauhoittuakseen. Myös unensaanti on helpompaa, kun hermostoa pyrkii tasapainottamaan päivän mittaan. Hermoston rauhoittamiseen voi kokeilla esimerkiksi hengitysharjoituksia, meditaatiota tai rauhallista yin-joogaa.
2. Syö säännöllisesti ja itseäsi raviten, niin autat kehoasi ja jaksamaan ja tasapainotat muun muassa verensokerin heilahtelua.
3. Liiku itsellesi mieleisellä tavalla, mutta vältä liian rasittavaa liikuntaa, joka saa stressitasosi nousemaan entisestään.
4. Tiedosta tunteesi ja tarpeesi. Ota tietoisesti aikaa itsesi ja kehosi äärellä. Harjoittele hyväksymään tunteesi ja ajatuksesi sellaisena kuin ne ovat tässä hetkessä.
5. Helli mieltäsi tavoilla, jotka tiedät itsellesi toimivaksi. Se voi olla esimerkiksi ajan viettämistä luonnossa, jonkin luovan harrastuksen tai eläinten parissa puuhastelua. Hae tarvittaessa tukea mielenterveyden ammattilaiselta.
6. Tukeudu läheisiin ihmissuhteisiin. Muista, että sinun ei tarvitse pärjätä yksin. Uskalla pyytää ja vastaanottaa apua ja tukea silloin, kun sitä tarvitset.
Nukkuminen, ravitsemus, liikunta, tietoinen läsnäolo, mielenterveys ja terveet ihmissuhteet mainitaan myös Burke Harrisin kirjassa (Basam Books 2019). Kyseiset keinot on todettu tutkitusti tehokkaiksi myrkyllisen stressin hoidossa.
Pia-Christina Roth on tunnetaitojen sanansaattaja, viestintäjohtaja, aineenopettaja, kasvatuksen ja hallinnon asiantuntija, henkilöstö- ja työhyvinvointiasiantuntija ja coach. Hän on vaimo ja kahden aikuisen pojan äiti. Piastinan mielestä tärkeä väylä lasten ja nuorten parempaan elämään sekä turvallisempaan yhteiskuntaan on tunne- ja vuorovaikutustaitojen opetuksessa, perusopetuslakiin omana oppiaineenaan kirjattuna.
Suomalaisessa yhteiskunnassa tunteiden osoittaminen tulkitaan yleensä vähän noloksi jutuksi. Tämä johtunee suomalaisesta kansanluonteesta, juurevasta ja jalat tiukasti maan pinnalla olevasta, käytännönläheisestä talonpoikaismentaliteetista. Ja siinähän ei sinänsä ole mitään pahaa, ei laisinkaan. Mutta tällaisen ajattelutavan mukaan tunteiden osoitus on ajan hukkaa.
”Olen kerran sanonut, että rakastan sinua ja sen pitää riittää. Ilmoitan kyllä, jos tilanne muuttuu.” Tämän herra X:n vaimolleen sanomat sanat ovat mahdollisesti keksityt, mutta kuvastavat hyvin monien suomalaisten tapaa ajatella tunneasioista. Itkeminen tulkitaan heikkoudeksi, etenkin poikien kohdalla. Vapautunutta nauramista pidetään ehkä jopa itkemistäkin nolompana juttuna.
Tunteiden piilottamisella ja tukahduttamisella voi kuitenkin olla vakavia seurauksia. Masennus on vienyt monta suomalaista ennenaikaiseen hautaan. Väkivalta on tullut tutuksi monessa kodissa, kun sodasta palanneet isät eivät ole päässeet käsittelemään sisäisiä kipujaan. Monet itkut on itketty salassa, oli sitten lapsi tai aikuinen. Tunteet kun eivät lakkaa olemasta, vaikka niiden läsnäolon kieltäisikin.
Lukuisat tutkimukset ja kokemukset maailmalla olevista eri kouluista kertovat, että tunteiden käsittelyä ja säätelyä on mahdollista oppia. Tästä syystä olemme yhdessä muutaman henkilön kanssa laittaneet alulle kansalaisaloitteen, jossa esitetään tunne- ja vuorovaikutustaitojen (tvv) kirjaamista perusopetuslakiin omana oppiaineenaan.
Tvv-taidoissa opitaan mm. itsesäätelytaitoja, keinoja hillitä omia impulssejaan, kohtelemaan toisia empaattisesti ja väittelemään argumentein, ei nyrkeillä. Tvv-taidoissa myös harjoitellaan erilaisia tilanteita, joiden avulla voidaan esim. ennalta ehkäistä lasten alttiutta joutua hyväksikäytön uhriksi.
Tuoreen OECD:n tutkimukseen mukaan tunne- ja vuorovaikutustaitoisuus parantavat myös lasten ja nuorten akateemisia taitoja. Tvv-taidot tukevat mielenterveyttä ja pienentävät todennäköisyyttä ryhtyä käyttämään alkoholia ja/tai huumeita tai turvautua väkivaltaan erimielisyyksien yllättäessä.
Tunne- ja vuorovaikutustaidot myös tukevat lapsia ja nuoria henkisellä tasolla niin, että sosiaalitoimen pieniä resursseja vapautuu kaikkein vaikeimmassa tilanteessa olevien lasten ja nuorten auttamiseen. Kaikissa tapauksissa lasten ja nuorten identiteetin ja itsetuntemuksen kannalta tvv-taidot olisivat valtavan iso asia koko yhteiskunnan menestymisen ja hyvinvoinnin kannalta.
Lakiin kirjaamalla tvv-taidoille saadaan valtion turvaama budjetti, yliopistokoulutetut opettajat ja mikä tärkeintä: säännönmukainen ja systemaattinen opetus jokaiselle suomalaiselle lapselle ja nuorelle joka viikko, yhdeksän vuoden ajan! Tämä ei voi olla näkymättä tunnetaitoisempina koteina, kouluina, työyhteisöinä sekä turvallisempana ja vauraampana yhteiskuntana. Tämä on tie, joka kantaa hyvää satoa vielä vuosikymmentenkin päähän.
Tämä teksti on kirjoitettu kaupallisessa yhteistyössä Suomen ev.lut. kirkon kanssa ja se on syntynyt yhteisestä kiinnostuksesta suomalaisten henkiseen hyvinvointiin.
Kirjoittaja: Terapeutti, pappi ja tietokirjailija Miia Moisio
Onko arkesi pelkkää puurtamista ja vapaa-aikasikin menee suorittaessa?
Moni tässä maassa on ihan älyttömän väsynyt. Masennus on kansansairaus, mutta niin on uupumuskin. Monella on sellainen olo, että aina tekee liian vähän eikä koskaan tule sellaista hetkeä, että voi laskea hartiat ja todeta: ”Nonni, valmista tuli”. Yleensä on niin paljon tekemistä ja suorittamista, ettei palautumiselle jää riittävästi aikaa. Melkein aina palautuminen eli itsestä huolehtiminen jätetään, jotta suorittamiselle ja tekemättömille töille jää enemmän aikaa.
Riittämättömyyden tunne ajaa suorittamaan
Montaa meistä vaivaa jäytävä riittämättömyyden tunne, joka laittaa suorittamaan ja tekemään yli omien voimavarojen. Elämässä on paljon ”pitäätä” ja ”pakkoa”, ihan oikeastikin on: aikuisten asiat pitää hoitaa. Sisäinen puhe on täytymistä usein ihan täynnä. Moni toteaa, kun ehdottaa hellittämistä, että ”Ei ole vaihtoehtoa”, ”Eikä kukaan tee jos minä en tee”.
Riittämättömyys ja syyllisyydentunne ovat hyviä kavereita keskenään: ne kulkevat melkein aina käsi kädessä. Ja sitten on vielä häpeäkin – tunne joka ihmisen pohjakerroksissa kuiskii kantajalleen sitä, että hän on vääränlainen, kelpaamaton ja arvoton. Se tunne joka kyseenalaistaa sen, onko ihminen arvokas ihan itsenään, ilman suorituksia.
Jos sisimmässään kokee olevansa vääränlainen, saattaa ihmisen mielenmaisemaa, yleensä tiedostamattomasti, ohjata tunne siitä että pitää muuttua toisenlaiseksi, oikeanlaiseksi. Tämä pohjavire saattaa ohjata ihmisen elämää: ”Kun olen saavuttanut täydellisyyden, kelpaan.”
Ylivastuullisuus on tyypillistä suorittajalle
Moni suorittaja on hyvin vastuullinen, ylivastuullinen suorastaan ja uhrautuvuuteen taipuvainen. Ja ylivastuullisen ihmisen lähimaastosta löytyy usein se, jonka on hyvin vaikea ottaa vastuuta sekä itsestä että muista ja yhteisistä asioista.
Ylivastuullisen suorittajan tapa toimia on usein lapsuudessa opittu. Perheessä saattoi olla jonkinlaista vastuuttomuutta, päihteitä, jotain sellaista vaikeutta joka sai lapsen ottamaan jo aika pienenä vastuuta. Nämä pienet vastuunkantajat ovat usein isoinakin kovia suorittamaan. Se on opittu tapa olla, elää ja hakea rakkautta ja hyväksyntää.
Teetkö liikaa?
Teetkö paljon ja olet se vastuunkantaja, joka helposti unohtaa itsensä?
Jos on kovin kiire, ei ehdi tiedostaa omia tarpeita eikä tunteita. Suorittamisen ja velvollisuuksien työllistämä pysähtyykin usein vasta, kun on liian paha olla. Ja lähtee etsimään itseään. Ehkä sinäkin olet itsesi kanssa kohdassa, jossa kyselet: ”Mitä minä haluan?”, ”Mistä minä haaveilen?”, ”Mitä minä tarvitsen?” ja ”Kuka minä olen?”.
Miten suorittamisen voi lopettaa?
Usein se että tiedostaa itsessään olevia asioita, auttaa jo paljon. Ensimmäinen askel voi olla esimerkiksi omaan sisäiseen, ehkä vaativaan, ääneen tutustuminen. Aina kun kuulet oman äänesi, joka vaatii, voit pysähtyä ja pyrkiä muuttamaan ääntä vähän armollisemmaksi.
Liikkeelle voi lähteä siitäkin, että pysähdyt hetkeksi ja kysyt itseltäsi: ”Mitä minä tarvitsen juuri nyt voidakseni hyvin?”. Vastaus voi olla jotain hyvin yksinkertaista: unta, ruokaa, halia, liikuntaa.
Kun opit tarjoamaan itsellesi armollista puhetta ja pieniä, hyvinvointia tukevia tekoja, myötätunto itseäsi kohtaan lisääntyy. Matkalla oman todellisen olemuksen äärellä ihanaa onkin se, kun oivallat, että kelpaat, olet arvokas ja oikeanlainen ilman suorituksia. Ihan sellaisena kuin todella olet.
Tämän tekstin sinulle tarjosi Suomen ev.lut. kirkko.
Oletko viime aikoina ollut vihainen itsellesi? Kokenut ettet kelpaa tai koet olevasi syy siihen, että asiat menevät huonosti?
Meillä jokaisella on tarve olla yhteydessä toiseen ihmiseen. Toimiaksemme maailmassa ja ollaksemme kontaktissa toisten kanssa, tarvitsemme mielemme erilaisia toimintamalleja. Toimintamallit ovat tärkeitä ja luonnollinen osa mielemme toimintaa. Kuitenkin nämä samat toimintamallit voivat muuttua elämäämme rajoittaviksi defensseiksi, yhteyden esteiksi.
Olen aina ollut kova huolehtimaan. Usein, kun olen ollut stressaantunut, olen ollut itsesyytösten riivaama, löytäen syyn stressiini ainoastaan itsestäni. Ajatukseni kertoivat, että minun täytyy muuttua tai olen toiminut väärin. Muistan edelleenkin yön, jolloin kaikki muuttui. Heräsin jälleen kerran aamuyöstä epämukaviin tuntemuksiin kehossa ja sama tuttu ääniraita alkoi soimaan päässäni. Tällä kertaa jotain kuitenkin muuttui, sillä sen sijaan, että olisin jatkanut ahdistuksessa piehtarointia, päätin katsoa asiaa toisin. Mitä jos olinkin vihainen jollekin toiselle? Tämä kaikki muuttui radikaalisti, kun tein tämän blogin lopussa olevan harjoituksen. Tehtyäni sen kehoni rentoutui ja nukahdin. Olin hetkellisesti purkanut retroflektion.
Retroflektio, yksi mielen suojamekanismi tai hahmoterapeuttisesta näkökulmasta kontaktityyli, toimii siten, että alun perin ulospäin suuntautunut impulssi, tunne tai toiminta kohdistuukin itseen. Voidaan sanoa, että jostain syystä henkilö kokee, ettei ympäristö ole turvallinen ilmaista esimerkiksi tunnetta ulospäin. Silloin toiminta ohjautuu kohti turvallisinta kohdetta eli itseä. Ikäänkuin jaamme itsemme kahtia: tekijäksi ja tekemisen kohteeksi. Voimme retroflektoida mitä tahansa tunnetta.
Retroflektio on pidättelyä. Positiivinen esimerkki retroflektiosta on esimerkiksi vessahädän pidättely eli kykymme pidetellä ja odottaa sopivaa hetkeä, jolloin voimme helpottaa oloamme. Tai pidätellä impulssejamme tilanteissa, joissa niiden näyttäminen olisi meille kenties haitallista. Esimerkiksi kriittisen palautteen saaminen työelämässä. Pidättelyn muuttuessa tukahduttamikseksi alamme voimaan huonosti. Esimerkiksi aggressio, oma tahtomme, on meille elintärkeää ja sen ilmaiseminen luonnollista. Ilman tervettä aggressiota emme voi toimia. Kehossa retroflektiot ilmenevät tukahdutettuina tunteina ja tuntemuksina. Retroflektion taustalla on usein introjekti, uskomus. Uskomus voi olla esimerkiksi, että kunnollinen ihminen ei ole vihainen. Tällöin aggressio itsessä koetaan vääräksi tunteeksi. Retroflektio voi kääntyä negatiiviseksi minä-puheeksi, jolloin henkilö voi kokea olevansa vääränlainen. Pelko häpeästä ajaa meitä usein pidättelemään tunteitamme. Kuitenkin voidaksemme hyvin tunteiden on tärkeää tulla ilmaistuksi sen sijaan, että ne jäävät ”jäätyneiksi” kehoomme. Nämä jäätyneet tunteet voivat aiheuttaa monenlaisia vaivoja kehoissamme. Joskus migreenin, purentaongelmien tai hartiakipujen taustalla voikin olla ilmaisematon tunne.
Voimme pidätellä myös positiivisia tunteita. Uskomus, että rakkauden tai läheisyyden ilmaiseminen jossain tilanteessa tai jollekin henkilölle ei ole sopivaa, voi aiheuttaa meissä pidättelyä. Kun pidättelemme tunteitamme kokemuksemme elämästä voi muuttua ontoksi, sillä kaikki tunteet kuuluvat elämään ja niiden turvallisesti ilmaiseminen on hyvinvointimme edellytys.
Työelämässä retroflektio voi ilmetä eri tavoin. Esimerkkinä henkilö, joka pidättäytyy puhumasta (ensin) tai argumentoinnista palaverissa. Tai tiimi, joka on ylivarovainen, loputtomasti suunnitteleva, pidättäen näin toimintaansa epäonnistumisen pelossa. Myös yrityksen työkulttuuri voi aiheuttaa pidättelyä ja näin riittämättömyyden tunnetta. Uskomus, että yrityksemme täytyy olla paras, voi työntekijässä muuttua retroflektiivikseksi käyttäytymiseksi.
Itselleni tietoisuuteni lisääntyminen siitä, kuinka minä pidättelen tunteitani, on ollut avain parempaan kehotietoisuuteen. Kun huomaan vatsani olevan kireä, pohdin mitä tunnetta pidättelen tai kun hartiat ovat raskaat mietin, mikä saa minut vihaiseksi. Viemällä huomioni niihin tuntemuksiin sallien, voin saada uusia tietoisuuksia itsestäni ja suhteesta toisiin. Ja kun energia alkaa taas liikkumaan, kehoni voi löytää uusia, vapaampia tapoja olla ja liikkua, vapauttaen samalla mieltä. Itselläni tällä on suora vaikutus energiatasoihini, sillä kun pidättelen, niin väsyn. Voin myös kysyä itseltäni uupuneena, että pidättelenkö nyt jotain tunnetta vai olenko vain väsynyt? Jos pidättelen, niin voin kenties nyt valita toisin.
Retroflektioiden purkamiseksi voi työskennellä usealla tavalla. Hahmoterapeutin kanssa voit tutkia miten olet kontaktissa ja mikä kenties estää yhteyden itseesi ja toisiin. Voit myös kokeilla aggressioon liittyvää mielikuvaharjoitusta, jonka mainitsin blogin alussa. Seuraavan kerran kun olet vihainen itsellesi voit miettiä, oletko sittenkin vihainen jollekin toiselle? Kun saat tämän henkilön mieleesi, voit kuvitella mikä olisi sopiva rangaistus hänelle? Seuraavaksi kuvittele mielessäsi miten tuo rangaistus toteutuu. Huomaa muuttuiko sinussa jokin? Oletko vielä vihainen itsellesi? Tämä harjoitus auttaa aggressiota liikkumaan turvallisesti eteenpäin, sen sijaan että se jäisi jäätyneeksi kehoosi. Harjoitus mukailtu kirjasta: Uskalla olla elossa (Starak, Oldham, Key, 2015. Suom. Juha Silvo).
Elämässä on erilaisia rytmejä. Elämässä on vuodenaikoja. Erilaisilla elämänalueilla voi olla myös omat vuodenaikansa. Voit elää kevättä työasioissa, kesää parisuhteessa ja joku kaverisuhteesi voi olla syksyssä. Ehkä kiireisen elämän vuoksi rakas vanha harrastuksesi on levossa ja talven ajassa juuri nyt.
Kevät on uusia alkuja ja uuden puhkeamista esiin. Kesä on kasvua, kukoistusta ja sadonkorjuuta. Syksy on irti päästämistä ja elämänvoiman sisäänpäin vetäytymistä. Talvi on lepoa.
Luonto voi auttaa muutoksen kokemisessa sisimmässä ja inspiroida ulkoiseenkin toimintaan. On helpompi kokea jotakin olemuksessaan, jos näkee ja aistii sitä myös ympärillään. Sanotaanhan myös, että seura tekee kaltaisekseen.
Nyt syksyllä voi päästää irti, karsia ja siirtyä kohti lepoa.
Millä elämänalueilla sinulla on nyt syksy menossa?
Syksyharjoitus
Kävele puistossa tai metsässä. Aisti syksyn voimaa ja tunnelmaa ja anna samalla pudota pois asioita, joiden kuuluu lähteä. Auta muodonmuutosta tapahtumaan päästämällä irti. Kuten lehdet putoavat, anna vanhan pudota maahan. Kun näet lehtiä maassa, niin koe ja vahvista, kuinka olet jo päästänyt putoamaan monta pientä muistoa, ajatusta ja tunnetta.
Isommissa asioissa voit vahvistaa, että pudotat kaiken syksyn mukana pois. Voit seurata kuinka asia hiljalleen lehtien vähetessä on poistumassa elämästäsi. Tee toki sisäistä työtä myös asian kanssa.
Luonnon voiman käyttäminen näin on symbolinen teko ja leikki. Ole siis autenttinen ja seuraa omaa rytmiäsi. Oma rytmisi voi olla eri kuin luonnon rytmi, mutta ota kuitenkin luonnon ja ympäristön voima avuksesi silloin, kun se tuntuu hyvältä.
Syksyä seuraa levon aika – talvi. Silloin uudet potentiaalit lepäävät odottaen esille pääsyä.
Huomaa, että nämä vuodenaikojen kierrot elämän eri asioissa voivat olla nopeampia tapahtumia ja joissakin tapauksissa irti päästämiseen tarvitaan monen kuukauden ja vuoden kierto.
Lehtien ravistelu
Toinen pieni syksyinen harjoitus, jonka voi tehdä missä tahansa, on syksyinen ravistelu. Se voi olla kuitenkin voimallisemman tuntuinen juuri luonnon keskellä.
Ravistele lempeästi kehoasi ja kuvittele, että kuin puu pudotat turhia tunteita, ajatuksia ja muistoja maahan. Aivan kuin maahan satelisi erivärisiä lehtiä. Anna ravisteluliikkeen lähteä polvistasi ja anna koko ylävartalosi liikkua rentona massana mukana. Pidä pää kuitenkin pystyssä. Hengitä ulos suun kautta. Anna turhan poistua myös uloshengityksillä.
*joissakin lähteissä on suositeltu olla ravistelematta, jos on raskaana tai, jos on ollut tai on sairaus, jossa ei saa mennä kokokehohierontaan, lymfaterapiaan yms.
Nauti syksyn voimasta ja harjoituksista ja tiedä, että pian on levon aika ja varmuudella tulee myös kevät ja kesä kaikessa vehreydessään.
Eri viestintävälineet piippaavat tauotta ja vaativat jakamatonta huomiotasi, tilanteet muuttuvat nopeasti, eikä sinulla ole aikaa keskittyä mihinkään kunnolla. Olet tottunut sammuttelemaan tulipaloja toisensa perään, vaikket ole palomies. Kun palaat kotiin, tunnet itsesi rätiksi, josta iltapäivän viimeinen palaveri on puristanut viimeisetkin pisarat.
Kuulostaako edellä maalattu kuva työelämästä tutulta? Toivottavasti ei. Kohtaus on kuitenkin nykyajan työelämästä ja todellisuutta monille. Kuvaillun kaltainen työkulttuuri ei ole varsinaisesti hyväksi kenellekään, mutta erityisen huonosti se sopii meille erityisherkille.
Vaikka joskus siltä saattaa kuulostaakin, niin erityisherkkyys ei ole sairaus, vaan ominaisuus, johon liittyy hermoston herkkyys. Silloin jatkuva ärsyketulva, oli se sitten ääniä, valoa tai viestien virtaa, saa elimistön kuormittumaan ja olon tuntumaan tukkoiselta. On myös hyvä muistaa, että toisaalta juuri hermoston herkkyyden ansiosta moni erityisherkkä pystyy nauttimaan elämästä ja sen yksityiskohdista ainutlaatuisella tavalla.
Työelämässä erityisherkkä ihminen selviää yleensä töistään siinä missä muutkin, mutta tarvitsee päivän säntäilyjen ja sosiaalisten tilanteiden jälkeen keskimääräistä enemmän palautumisaikaa. Jos esimerkiksi itse olen viettänyt koko päivän asiakastyössä, ei minulle se houkuttelevin ilta-aktiviteetti ole ihmisten tapaaminen. Jos taas päiväni on sisältänyt paljon tarkkuutta tai luovuutta vaativaa aivotyötä, paras paikka sumuisten aivojen kirkastamiseen on hälyisen kaupungin sijaan metsän hiljaisuus.
Uskon, että en ole kokemusteni kanssa yksin.
Millaisia elementtejä erityisherkkä sitten kaipaa työelämältä? Entä voitaisiinko nämä asiat huomioimalla luoda kaikille toimivampaa ja parempaa työelämää, jossa ihmiset viihtyvät ja voivat hyvin?
Minulle on tärkeää saada keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Jos taas ajatukset sinkoilevat tehtävästä toiseen, ei mikään niistä etene kunnolla. Uskonkin, että työelämässä sekä tehokkaampi että työhyvinvoinnin kannalta parempi ratkaisu on antaa työntekijän aikatauluttaa ja raamittaa omaa työtään mahdollisimman paljon. Näin työtä pystyy (niin halutessaan) tekemään ilman jatkuvia keskeytyksiä. Se voi vaatia esimerkiksi sitä, että työpäivässä on hetkiä, jolloin ei tarvitse heti vastata puheluihin tai viesteihin tai osallistua joka ikiseen palaveriin.
Ylipäätään toivoisin enemmän mahdollisuuksia tehdä asioita rauhasta käsin. Uskon, että tästä olisi hyötyä myös muillekin kuin erityisherkille. Usein työelämässä saa kuitenkin arvostusta ja suitsutusta, kun näyttää mahdollisimman kiireiseltä. Tämä on outoa. Kiireessä stressitasot kohoavat ja virheiden määrä kasvaa. Usein rauhallisempi ja huolellisempi lähestymistapa tuottaa paitsi paremman tuloksen, niin myös kasvattaa työhyvinvointia sekä kohottaa fiilistä. Itse olen yrittänyt jättää kiireen ihannoinnin ja olla tuntematta huonoa omaatuntoa, jos itselläni ei ole jatkuva kiire.
Erityisherkkä saattaa nauttia sosiaalisista tilanteista siinä missä kuka tahansa, mutta ne myös kuormittavat ja syövät energiaa. Työpaikoilla olisikin hyvä kiinnittää huomiota siihen, miten työntekijä pystyy itse säätelemään sosiaalisuuden ja yksinolon suhdetta. Kaikissa töissä tämä ei tietenkään ole mahdollista, mutta erityisherkälle esimerkiksi mahdollisuus hiljaiseen ja rauhalliseen työskentelytilaan on tärkeä.
Itse olen kokenut, että yrittäjänä minulla on ollut mahdollisuus luoda itselleni sopiva tapa tehdä töitä. Olemme ystäväni kanssa perustaneet kahden hengen yrityksen, jossa ensisijaiset tavoitteemme liittyvät paksun palkkapussin sijaan merkityksellisyyteen, hyvinvointiin ja onnellisuuteen. Uskomme, että hyvinvoiva ja onnellinen työntekijä tuottaa ympärilleen hyvää kaikkein eniten.
Kaikilla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta tai halua ryhtyä yrittäjiksi, joten toivon, että mahdollisimman moni työnantaja kiinnittäisi huomiota siihen, miten rauha ja hyvinvointi saataisiin palautettua työelämään. Jokainen meistä on yksilö ja se haastaa myös työnantajia tarjoamaan yksilöllisiä tapoja tehdä töitä.
Alkuun pääsee esimerkiksi kysymällä ja olemalla kiinnostunut. Jokainen työntekijä on asiantuntija siinä, miten hän voi hyvin ja saa työnsä hoidettua parhaalla mahdollisella tavalla.
Meillä on vain yksi elämä ja se on aivan liian lyhyt työpahoinvointiin.
Ystäväni Viivi Pentikäinen kysyi minulta eräänä iltana, miksi puhun enemmän itseni arvostamisesta enkä niinkään itseni rakastamisesta. Onko itsensä arvostaminen minulle tärkeämpää kuin itsensä rakastaminen?
Joskus ystävien kysymykset ovat ihan timanttisia. Ne saavat pohtimaan asioita, joita ei muuten tulisi pohdituksi. Tuossa tilanteessa en heti osannut vastata kysymykseen, mutta se sai minut miettimään asiaa.
Jokainen meistä määrittelee käsitteet omalla tavallaan. Minulle itsensä arvostaminen ja itsensä rakastaminen ovat olleet liki synonyymejä, samaa tarkoittavia asioita. Kun rakastaa itseään, yleensä myös arvostaa itseään, ja päinvastoin. Mutta nyt tajusin niiden hienonhienon eron.
Itseni arvostamisella tarkoitan tapaa suhtautua itseensä ja käyttäytyä itseäni kohtaan.Se on asenne itseäni kohtaan. Eräänlainen minäsuhde. Voin arvostaa kykyjäni ja osaamistani. Voin arvostaa kehollista olemustani ja persoonallisuuttani. Voin arvostaa ihmissuhdetaitojani ja tunnetaitojani. Voin arvostaa luonteenvahvuuksiani, kuten sinnikkyyttä tai rohkeutta.
Itsensä arvostaminen eli omanarvontunne näkyy tavassamme puhua itsestämme tai itsellemme. Se näkyy käyttäytymisessä itseämme kohtaan.Se on tekemistä, joka tapahtuu ego-minuutemme eli kehomme, mielemme ja tunteidemme tasolla. Itsensä arvostaminen kohdistuu siis asioihin, jotka ovat itseeni sidoksissa, mutta eivät ole kuitenkaan aivan minuuteni ytimessä. Arvostamme itseämme minäkäsityksemme tasolla. Lisäksi itsensä arvostamista voimme opetella ja harjoitella, voimme kehittyä siinä.
Esimerkiksi kun kuulet sisäisen puheesi mollaavan sinua, voit pysäyttää se. Voit päättää, että seuraavan tunnin ajan et suostu mitätöimään tai vähättelemään itseäsi. Sen sijaan voit keskittyä vahvistamaan hyviä ja arvostavia ajatuksia itsestäsi. Voit myös miettiä, mikä on ensimmäinen pienenpieni muutos omissa toimissasi tai käyttäytymisessäsi, mikä lisää omanarvontunnettasi.
Sen sijaan aitoa itsensä rakastamista meidän ei tarvitse opetella tai tehdä, koska olemme jo rakkautta. Meidän todellinen minuutemme on puhdasta rakkautta. Toki tuosta puhtaasta rakkaudesta käsin rakastamme myös kipuilevaa ego-minäämme. Mutta sitä ei tarvitse yrittää, sen eteen ei tarvitse ponnistella, sitä ei tarvitse tekemällä tehdä, koska todellisessa minuudessamme virtaava rakkaus säteilee aina kaikkialle, myös ego-minäämme kohtaan.
Todelliseen minuuteen saamme yhteyden hiljentymällä. Silloin mielemme hiljentyessä ja rauhoittuessa lempeästi ja hyväksyen näemme itsemme. Tunnemme rakkauden virtaavan vahvana sisällämme – kohti itseämme ja muita.
Silloin ymmärrämme, että itsensä rakastaminen ei ole jotain, jota minä voin tehdä tai kehittää. Se on jotain, johon minä kytkeydyn, jolle minä antaudun ja joka on aina olemassa. Se on rakkautta, joka virtaa kauttani, mutta minä en sitä tee. Koska todellisessa minuudessamme, ydinolemuksessamme, minuutemme rajat hälvenevät ja koemme suurta yhteyttä kaikkeen, siellä ei ole sitä minää, jonka pitäisi yrittää rakastaa itseään. Siellä on vain rakkautta, joka ulottuu kaikkialle.
Kun muistamme ja tunnistamme todellisen minuutemme, myös itsensä arvostaminen muuttuu paljon helpommaksi. Vaikka arjessa toimimme vaatimuksia ja epäilyksiä täynnä olevan ego-minuutemme tasolla, ymmärrämme ja muistamme meissä olevan myös toisenlaisen, rakkaudellisen, hyväksyvän tason.
Silloin ego-minämme vaatimukset, pyrkimykset ja epäilykset menettävät merkitystään. Pystymme katsomaan itseämme lempeästi ja hyväksyvästi. Olemme rakkautemme arvoisia myös huonoina hetkinä. Ja sitähän itsensä arvostaminen loppujen lopuksi on. Olla oman rakkautensa arvoinen.
Lue lisää kirjastani Avaudu rakastamaan itseäsi, miten voimme purkaa esteet itsensä rakastamisen tieltä ja tunnistaa todellisen minuutemme täynnä rakkautta.
Tutustu koulutus- ja valmennustarjontaani tai tilaa onnellisuusluento TÄSTÄ
