Äitisuhteen hienovaraisia ongelmia voi olla vaikea ymmärtää – eikä se ole ihme

Äitiyteen liittyy vahvoja uskomuksia: Vanhempia kuuluu kunnioittaa tapahtui mitä tahansa. Ongelmista ei ole lupa puhua. Äidille tulee olla loputtoman kiitollinen – myös silloin, kun kiitollisuuden aiheet hukkuvat haasteiden alle.

Voimakkaiden uskomusten vuoksi meidän ei aina ole helppo nähdä harmaan sävyjä, kuten suhteessa olevia ristiriitoja. Joskus unohtuu se, että läheisissäkään perhesuhteissa ei toiselta tarvitse hyväksyä mitä tahansa.

Äitihaava ilmenee äitien ja tyttärien suhteissa muun muassa arvosteluna, vähättelynä tai häpäisemisenä. Se voi olla hyvinkin hienovaraista, rivien välissä ja äänensävyissä tapahtuvaa kyseenalaistamista tai mitätöintiä.

Oma kokemukseni äitihaavasta on ristiriitainen. Kun olen yrittänyt kuvailla, mikä on äitisuhteeni ongelman ydin, pitäisi kertoa esimerkkejä. Kuitenkaan yksittäiset kokemukset, sanat tai tilanteet eivät välttämättä kuulosta mahdottoman pahoilta. Vaikutan varmasti siltä, että olen itse niuho, vaativa – ja ymmärtänyt väärin.

”Kuka tuollaisesta nyt piittaa?”
”Vanhemmat ihmiset nyt ovat tuollaisia… Älä välitä, anna mennä toisesta korvasta ulos!”
”Sinä varmaan vain kuvittelet.”

Tämä on vain vahvistanut tunnetta, että vika on minussa. Minun pitäisi vain olla toisenlainen, hyväksyä ja ymmärtää – ja toimia itse toisella tavalla, jotta suhde toimisi paremmin.

Mutta aina, kun yritin lähestyä äitiäni, törmäsin jonkinlaiseen vastustukseen. Hienovarainen kyseenalaistaminen ja kokemukseni mitätöinti jatkui. En tullut kuulluksi enkä kohdatuksi.

Kuinka kauan kukaan jaksaa sietää ja antaa anteeksi sanoja, joita toinen täysin suodattamatta heittelee ilmoille vuosi ja vuosikymmen toisensa jälkeen?

Kuinka kauan kukaan jaksaa antaa anteeksi sanoja, joita toinen suodattamatta heittelee ilmoille vuosikymmen toisensa jälkeen?

Äitihaava ei välttämättä ole selkeä käyttäytymiskaava, saati yksittäinen väkivaltakokemus. Minusta tuntui kuin olisin ollut neulatyyny, jota on pikkuisen pistelty vuosikymmeniä. Ensin sitä ei edes tajunnut, pistoilta vain tiedostamattaan piiloutui suojakuorensa taakse.

Mutta kun aloin oikeasti tuntea tunteitani, oli pakko havahtua todellisuuteen. Piikkejä ei enää voinut olla huomaamatta. Me kaikki tiedämme, miten pienellekin kiusalle voi herkistyä, kun se riittävän usein ylittää ärsytyskynnyksen… Jossain kohtaa sitä ei vain enää suostu ottamaan piikkejä vastaan.

Äitihaavan hoitaminen on muun muassa rajojen asettamista. Jokainen voi tehdä sen omalla tavallaan – ei ole yhtä ainoaa oikeaa kohtaa, johon raja kuuluisi asettaa. Voit itse valita, mitä olet valmis ottamaan vastaan ja mitä taas et.

Läheisimmissäkin suhteissa (ja erityisesti niissä) tulee olla tilaa molemminpuoliselle kunnioitukselle.

Jos äitisuhteesi tuntuu ristiriitaiselta, etäiseltä tai selittämättömällä tavalla vaikealta, tutustu Katri Syvärisen uutuuskirjaan Äitihaava – tyttären raskas perintö. 

Rajojen asettaminen herättää usein surua ja syyllisyyttä – ja se on ihan okei

Usein rajaaminen herättää (varsinkin aluksi) vaikeita tunteita. Syyllisyys, jota on rajaamattomuudessaan peittänyt miellyttämällä, suorittamalla ja itseä sivuuttamalla nouseekin pintaan ja kohdattavaksi, kun ei enää toimi sen ajamana vaan alkaa ohjautua itsestään ja tarpeistaan käsin. Silloin toksinen syyllisyys purkautuu – ja siitä johtuu se esiin nouseva syyllisyys ja huono fiilis, kun asettaa rajoja. Tarkoitus on KOHDATA ja kannatella syyllisyyttä, kyseenalaistaa se, vapauttaa ja vapautua omille tarpeilleen, eikä enää sälyttää niitä ja arvoaan toisille. ⁠

⁠
Se, että rajatessa herää vaikeita tunteita, ei tarkoita, että tekee väärin

 

 

On silti ihan eri asia, kuinka rajat asettaa – vai asettaako (vetäytyykö, hyökkääkö, syyllistääkö sen sijaan, että ilmaisee tarpeensa itsestään ja tunteistaan vastuullisesti.) Jos tarpeitaan ja rajojaan on oppinut sivuuttamaan, on usein oppinut myös alistumaan. Se ei välttämättä tarkoita, että kukaan meitä alistaa vaan että emme ole itse voimautuneet. Voimautuminen tarkoittaa sitä, että ei enää vastuuta oloistaan ketään toista. Alkaakin kypsyä tunnetasolla ja ottaa koppia tarpeistaan; kohdata syyllisyyttä tai mitä tahansa haastavia tunteita, joita omien tarpeidensa näkyväksi tekeminen alkaa nostaa. Mitä kaikkea joutuukaan – tai saa vihdoinkin – kohdata ja elämältä ihanasti vastaanottaa, kun alkaa selvittää itselleen, mikä mulle käy ja mikä ei käy. Mitä haluan ihmissuhteiltani ja elämältäni?

Haastavat tunteet rajatessa ovat ihan normaaleja ja niitä voi oppia harjoituksen kautta handlaamaan. Itseään ei tarvitse enää pienentää, jotta jollakin toisella olisi helpompaa. Tai jotta itsellä olisi näennäisesti helpompaa.

Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.

Painitko vuodesta toiseen riittämättömyyden tunteen kanssa? – Vaikeat tunteet periytyvät äidiltä tyttärelle

Yhdentoista vuoden aikana hyvinvointialalla olen kohdannut kasvotusten satoja ja sähköisesti tuhansia naisia. Kohtaamiset ovat näyttäneet kouriintuntuvasti, millaisten henkisten haasteiden kanssa useimmat painivat. Itsekin olen kokenut näistä suurimman osan.

Tunnistatko itsesi seuraavista?

– Sinun on vaikeaa tunnistaa tai tunnustaa tarpeitasi: fyysisiä, emotionaalisia, henkisiä, taloudellisia. Nielet omat toiveesi ja keskityt tyydyttämään toisten tarpeita.
– Sinulla on vaikeuksia asettaa rajoja. Haluat olla kiltti ja kaikille mieliksi.
– Elämäsi on tasapainoilua. Et uskalla tehdä valintoja tai suututtaa ketään, väistelet konflikteja.
– Pelkäät tuoda itseäsi esiin tai sanoa mielipidettäsi.
– Omaksut maskuliinisia toimintamalleja selviytyäksesi työelämässä. Piilotat feminiiniset piirteesi, kuten tunnereaktiosi, levon tarpeesi, herkkyytesi ja luovuutesi. Niille ei tunnu olevan tilaa.
– Elämäsi on selviytymistä. Et anna itsellesi lupaa kasvaa, saati menestyä. Et koe olevasi omien unelmiesi arvoinen.
– Äitisuhteesi tuntuu selittämättömällä tavalla vaikealta, mutta et ymmärrä, mikä siinä hankaa. Yrityksesi hoitaa suhdetta eivät tunnu tuottavan tulosta.
– Tunnet syyllisyyttä, jos et toimi äitisi toiveiden mukaan. Kuulet usein mielessäsi äidin kriittisen äänen.
– Tuntuu, että mikään mitä teet, ei ole oikein. Koet, että olet jotenkin vääränlainen, sinussa on jotain vikaa. Et koskaan tunne riittäväsi.

Monet haastavista tunteista ja epäterveistä toimintamalleista johtuvat ilmiöstä nimeltä äitihaava. Äitihaava ei tarkoita, että äitisi olisi syypää ongelmiisi – äitihaavan juurisyyt löytyvät muualta kuin yksittäisistä äiti-tytär-suhteista.

Äitien ja tyttärien suhteet ovat kuitenkin yksi reitti, jota pitkin naiset perivät rajoittavia uskomuksia, omien tarpeiden kieltämistä, ylikiltteyttä, riittämättömyyttä ja jatkuvaa syyllisyyden tunnetta. Monissa suhteissa on selittämätöntä nihkeyttä ja ristiriitoja, joita on vaikea ymmärtää.

Tämän aiheen käsittely saattaa herättää lisää syyllisyyttä tai muita vaikeita tunteita.

Ehkä sinulle on sanottu, että sinun pitäisi vain ymmärtää äitiäsi ja olla hänelle kiitollinen.
Ehkä sinua on muistutettu, että hän on tehnyt parhaansa ja antanut sinulle elämän.
Ehkä sinulle on sanottu, että ehkä olet vain ymmärtänyt väärin, älä ole niin herkkänahkainen.

Mutta äitihaava ei ole mustavalkoinen ilmiö. Äitihaavaa hoitaessa voit samaan aikaan sallia itsellesi surun siitä, mitä olet äitisuhteessa jäänyt vaille ja tuntea kiitollisuutta siitä, mitä olet äidiltäsi saanut. Voit asettaa rajoja ja ilmaista rakkauttasi.

Muista, että sinulla on lupa omaan kokemukseesi. Voimaantuminen alkaa siitä, kun haava tulee kohdatuksi. Sinun ei tarvitse loputtomiin miellyttää äitiäsi ja kadottaa itseäsi toisen toiveiden ja tunteiden alle.

Kuulostaako tutulta? Lue lisää Katri Syvärisen uutuuskirjasta Äitihaava – tyttären raskas perintö. 

Mikko Kuustonen: ”Rakkaus on kauneutta, kipua, hulluutta ja arkea”

Kaiken takana on ihminen -juttusarja

Riippumatta titteleistä tai median luomista rooleista kaiken takana on ihminen. Tässä jutussa muusikko ja tv-persoona Mikko Kuustonen kertoo, mitä eri sanoista tulee hänelle mieleen. Mikko Kuustosen uusi omaelämäkerta on ilmestynyt huhtikuussa 2022. Tämä artikkeli on tuotettu mainosyhteistyössä Johnny Knigan kanssa.

HUUMORI on ollut elämässäni samaan aikaan sekä tärkeä voimanlähde, että keino suojautua. Rankinta ja sarkastisinta huumoria olen kohdannut vaikeissa tilanteissa kehitysmaiden katastrofialueilla tai saattohoidossa. Näissä tilanteissa musta huumori on ollut tarpeen yhdistävänä voimavarana. Huumori ei ole pois empatian tai ammatillisuuden ytimestä vaan vahvistaa parhaimmillaan läsnäoloa ja yhteistä kokemusta. Tunnistan myös lukuisia tilanteita elämässäni, jolloin olen paennut aitoa kokemustani huumorin suojiin.

MYÖTÄTUNTO on kohtaamisen ja läsnäolon avaintaito. Kyky asettua toisen asemaan ja kuunnella tästä lähtökohdasta. Olen joutunut opettelemaan myötätuntoisen kuuntelemisen taitoa huomattuani, että oma taipumukseni on ratkaista tilanteita kuuntelemisen sijaan.

SURU on omassa mielenmaisemassani aina läsnä. Ei ahdistavana tai dominoivana vaan jonkinlaisena ihmisen perustilana. Karjalainen ilmaisu surun tuttu resonoi omaan ajatteluuni. Surun kanssa eläminen myös kirkastaa vastavoimia ja auttaa tunnistamaan aidot ilon lähteet.

RAUHA on ideaali, jota kohti tahdon pyrkiä. Rauha itseni, ympäristöni, rakkaitteni, vihollisteni tai menneisyyteni kanssa. Koen rauhan olevan mahdollinen vain viiltävän rehellisyyden ja armollisuuden kautta.

KOHTAAMINEN on taito, jonka koen oppineeni lapsuuskotini tuulikaapissa. Äitini piti kotonamme kaivoskylän apteekkia, joka oli aina auki. Eri heimoista ja taustoista tulevat ihmiset oli kohdattava ja myöhemmin ymmärsin, että tämä tuulikaappikoulu oli ihmisyyden yliopisto.

RAKKAUS on ihmisiksi elämisen ydinvoimaa. Kauneutta, kipua, hulluutta ja arkea.

KEHO on ainoa kotini. Puolisoni Hanna Brotherus on rakentanut filosofiaansa tälle perusajatukselle ja vähitellen alan tajuta mitä hän tarkoittaa.

UNELMAT ovat unilääkkeeni. Nukahdan iltaisin haaveiden riippumattoon ja olen tehnyt samaa lapsesta saakka. Realismin rajallisuus on autuasta asettaa toisinaan sivuun ja paeta maailmaan, jossa kaikki on mahdollista.

SIELU on ikuinen. Sytyin nuoruudessa mustan soulin sykkeestä ja uskon edelleen, että tunnistamme jossain perimämme syövereissä sielumusiikin elossa pitävän rytmin.

KOHTALO on arvaamaton. Koen olevani aina elossa kuolemaa vasten. Nojaan psykiatri C.G.Jungin viisaaseen ajatukseen: ” En ole se, mitä minulle tapahtui. Olen se mitä valitsen olevani.”

Mikko Kuustosen omaelämäkerta nyt saatavilla Adlibriksestä:

Onko sauna sinullekin täydellisen rentoutumisen paikka? – 5 tapaa löytää pyhyyttä arjesta

Mainosyhteistyö Kustannusosakeyhtiö Otavan kanssa.

Johannes Lahtela ja Annina Holmberg Kuva: Jonne Räsänen / Otava

Kirjailija Annina Holmberg ja pappi Johannes Lahtela kertovat omista pyhyyden kokemuksistaan kirjassa Pää pilvissä, kiviä kengissä – Pyhiinvaelluksia saunoista luostareihin (Otava, 2022).

Entä jos pyhä on jotain sellaista, mikä alkaa siitä hetkestä, kun sanat loppuvat ja tilalle tulee kaiken nielevä ihmetys, ihastus? Niin kuin katsoessa juuri loistoonsa puhjennutta orkideaa tai pysähtyessä aistimaan kesäisen vesisateen pisara pisaralta; kun kelluu alastomana järvessä, rakkaan rantasaunan löylyjen pehmentämänä.

Pää pilvissä, kiviä kengissä -kirjassa koko ihmiselämän voi nähdä eräänlaisena pyhiinvaelluksena, jonka tarkoituksena on löytää jotain suurempaa ja ihmeellisempää kuin se, mitä järjellä voimme ymmärtää. Joskus pyhyys voi myös yllättää ihmisen arkisessa tilanteessa ilman, että sitä on tietoisesti edes tavoitellut.

Tässä 5 tapaa kokea pyhyyttä ihan tavallisessa elämässä. Otteet on poimittu kirjasta Pää pilvissä, kiviä kengissä – Pyhiinvaelluksia saunoista luostareihin (Otava, 2022):

1. Luovaan tekemiseen uppoutuminen

Äitini kanssa opin, että taide on rakkautta. Hän opetti, että luominen tapahtuu aina hiljaisuudessa, hyvässä hengessä ja rakastaen. Verstaalla opin hiljentymään, mutta ennen kuin tähän rakkaudelliseen hetkeen pääsi, arki piti jättää taakse. Työhuoneella aina sovimme, ettemme puhuisi työskennellessämme. Pölyisessä tilassa kuului vain hetkittäisiä ääniä, kun savimöykky mätkähti muovailualustaa vasten tai kaiverruspuikko kolahti pöydälle.

Äidin työmatka kodistamme keramiikkapajaan oli minulle pyhiinvaellus. Ennen lähtöä valmistimme eväät ja äiti teki kahvia termoskannuunsa. Talvisin matka taittui kävellen, muina aikoina pyöräilimme. Olin niin innoissani matkoistamme taiteen rauhaan, että vatsanpohjassani toisinaan nipisteli.

2. Matka historialliseen paikkaan

Kreikka on taiteen tyyssija niille, jotka arvostavat antiikin perintöä. Jumaltarut ja kristinusko kohtaavat siellä arkisissakin kohteissa, ja pelkästään seikkailemalla löytää hyvää ja kaunista. Itselleni on käynyt niin, että kartan johdatettua hypetettyyn paikkaan perillä onkin koittanut pettymys, kun taas silmät auki kulkien vailla varsinaista päämäärää vastaan on tullut ihmeitä.

3. Puhdistavat ja uudistavat löylyt

Pyhin on savusauna savolaisessa saaressa, jossa kiukaalle ei heitellä vettä vaan sitä valellaan lempeästi, jolloin se sihauttaa niin makeat ja kissamaisesti naukuvat löylyt, että lauteilla olija vaipuu välittömästi pumpuliseen nirvanaan. Kun hän pääsee sieltä vielä sametinpehmeään järveen, jota mahdollisesti valaisee kuutamo ja hunnuttaa usva, taivas ei voisi olla lähempänä.

Sellaisen saunan pelkkä ajatteleminenkin rentouttaa, ja rentous on tila, josta (jos ei nukahda) on vain lyhyt askel pyhyyteen.

Kun nautin saunassa pitkistä löylyistä fyysisesti riisuttuna, tunnen hien virtaavan ja kehoni puhdistuvan. Tämä kokemus vaikuttaa sisäiseen maailmaani, ajatuksiini, mieleni tilaan: rauhoitun, pysähdyn ja koen itseni uudistuneeksi.

4. Yhteys tähän hetkeen ja toiseen ihmiseen

Joka ikinen päivä on mahdollista nähdä kauneutta, pyhyyttä ja hyvyyttä – en vain aina ole siinä tilassa, että ymmärtäisin todella havainnoida tätä kaikkea. Oma mieleni askaroi liiaksi tunteissa, omissa mielipiteissä, menneissä tapahtumissa ja tulevaisuuden poltteissa. Pyhyys johtaa aina vahvemmin tähän hetkeen, toiseen ihmiseen.

5. Leikkimielisyyden löytäminen

Pelit lautapeleistä roolipeleihin ovat alusta saakka olleet minulle ilon, yhteisöllisyyden ja luovuuden lähde. Niiden kautta olen saanut erilaisen kosketuksen pyhyyteen, johonkin korkeampaan ulottuvuuteen. Aikuisena, raitistuttuani, löysin uudestaan itsestäni sen kadoksissa olleen hyväntuulisen pojanviikarin.

Parin vuosikymmenen aikana ystäväni Jani ja minä olemme pelanneet yhdessä satoja tunteja. Näiden pelituntien aikana olemme Janin kanssa uskoutuneet toisillemme. Öisin olemme vaihtaneet kokemuksiamme yrittäjän paineista, läheisen kuolemasta, parisuhteista ja lapsista. Jokainen pelikerta on jättänyt lämpimän jäljen yhdessä vietetystä hetkestä. Pyhyys on hiipinyt välillemme huomaamatta, salaa.

Kokemukseni perusteella kaikenlaisen pyhän kohtaamisen lopputuloksena on lapsenmielinen leikkimielisyys ja elämänilo. Pelien kautta olen päässyt käsiksi tällaiseen kepeyteen. Voi myös kysyä, onko eskapismissa ylipäätään mitään pahaa, väärää. Eikö olekin hyvä välistä vain keskittyä viihtymään, nauttimaan ja leikittelemään? Kannattaako kaikkeen suhtautua niin ryppyotsaisesti? Pitääkö taiteen tai pyhän olla vakavamielistä?

Lisää ajatuksia pyhyydestä ja pyhiinvaelluksesta voit lukea Annina Holmbergin ja Johannes Lahtelan kirjasta Pää pilvissä, kiviä kengissä – Pyhiinvaelluksia saunoista luostareihin. Kirjan löydät Suomalaisesta kirjakaupasta TÄÄLTÄ.

3 syytä, miksi itseään ei kannata vertailla muihin

Kirjoittaja Elina Ryynänen on 24-vuotias sosionomi, punaisen huulipunan rakastaja ja Ajatusaallokko Oy:n toinen perustaja. Elina on kiinnostunut ihmisyydestä, herkkyydestä, runoudesta, tyylistä ja lempeämmästä yritysmaailmasta.

Itsensä vertailu muihin on tavallista ja teemme kaikki sitä silloin tällöin. Kirjoitin muutaman ajatuksen siitä, miksi vertailua ei aina kannata tehdä – Olipa kyseessä luovan työn tai itsensä vertailu muihin.

Älä vertaa itseäsi muihin, sillä…

… olette aivan eri kohdassa matkaa

Kuinka helppoa on verrata itseään muihin ja kokea riittämättömyyden tunnetta. Kaikki näyttävät edistyvän omissa asioissaan, paitsi minä. Miten helppoa on verrata ja unohtaa, että toinen on voinut tehdä samaa asiaa kymmenen vuotta ja itse on vasta aloittanut. Mikä merkittävintä, ihmisillä on erilaisia elämäntilanteita ja lähtökohtia. Sinulla on voinut olla esimerkiksi enemmän haasteita ja vastoinkäymisiä kuin vertailemallasi ihmisellä.

Olemme ihmisinä taipuvaisia niin jossittelemaan kuin Entä jos? -ajatteluun. Olen saanut tästä itsenikin kiinni: Olin kaksi vuotta kirjoittamatta yhden yhtä runoa vaikean elämäntilanteen takia. Luovuus oli aivan tukossa. Ennen jossittelin, mitä kaikkea olisinkaan voinut saada aikaan tuona aikana. Kunnes taas muistan sen, että jokainen meistä kulkee omaa polkuaan, omaan tahtiinsa. Välillä eteen tulee asioita, joihin emme voi vaikuttaa. Joillekin niitä tulee enemmän, toisille vähemmän. Älä vertaa matkaasi toisen reittiin, sillä ette ole samassa kohtaa etenemässä. Onko teillä käytössä edes sama kartta?

… koko totuus ihmisistä ei löydy sosiaalisesta mediasta

Nykyään voi helposti eksyä sosiaaliseen mediaan ja verrata itseä kehen tahansa sieltä. Olipa kyseessä julkisuuden henkilön tai hyvän päivän tutun tekemiset. Näemme monesti tekemisestä vain lopputuloksen, mutta emme haasteita sen takana. Näemme toisen elämästä pienen palan, josta puuttuvat monesti kaikki elämän varjopuolet. Tämä on toisaalta täysin ymmärrettävää, sillä omat rajat ja yksityisyys ovat tärkeitä. Kaikkia asioita ei tarvitse jakaa nähtäville.

Vertailemme ja saatamme toivoa itsellekin kaikkea sitä hyvää, mitä toisen ihmisen elämässä näkyy olevan. Moni haluaisi kaiken tämän hyvän, mutta harva olisi valmis ottamaan kantaakseen myös toisen elämän myrskyt ja vastatuulet. Sen sijaan, että vertailisimme itseämme toisiin, voisimmeko inspiroitua ja motivoitua toisistamme?

… se voi tukkia luovuuden

Jos suurin osa ajasta ja voimista menee toisten tekemisen seuraamiseen ja vertailuun, luovuus saattaa ottaa tästä osumaa. Hetkittäin voikin pysähtyä ja tarkastella, mihin suuntaan on menossa. Keskitynkö liikaa muiden tekemiseen vai onko näkökulma tarpeeksi omassa? Laske rimaasi luovassakin tekemisessä, sillä aloittaminen on vaikeaa, jos tavoittelemme heti kuuta taivaalta.

Palaan vielä hiukan sosiaaliseen mediaan, koska sieltä löytyy hurja määrä taitavia ihmisiä, niin käsitöiden ja taiteen parista, unohtamatta Lifestyle -tyylisen sisällön luojia. Olen aika ajoin pohtinut, sopiiko luova tekeminen edes sosiaaliseen mediaan – Tuleeko tykkäyksistä ja kommenteista tai niiden puuttumisesta ahdistusta? Katoaako oma ääni ja luovuus, jos jatkuvasti yrittää miellyttää Instagramin algoritmejä? Nämä asiat riippuvat varmasti ihmisestä ja kuinka näihin asioihin suhtautuu. Sosiaalisesta mediasta voi kuitenkin parhaillaan saada paljon hyvää mieltä, inspiraatiota ja kannustusta saman henkisiltä ihmisiltä. Unohda tykkäysten ja seuraajien määrä, sillä luovuutesi ja tekemisesi on merkittävää, jos se on sitä sinulle itsellesi.

On hyvä muistaa, että kaikilla tulee aikoja, kun luovuus tuntuu olevan jumissa. Se on normaalia eikä syytä paniikkiin ole. Jos pystyt anna itsellesi ja luovuudellesi aikaa. Ja mikä tärkeintä, ethän vertaile itseäsi tai luovaa työtäsi muihin, sillä ihmisyydessä ja luovuudessa emme voi kilpailla.

Miksi jotkut ihmiset ärsyttävät ja mitä se kertoo sinusta itsestäsi?

Oletko sinäkin huomannut olevasi joskus vihainen jonkun ihmisen käyttäytymisestä? Tai yksinkertaisesti olevasi ärtynyt, kun ajatteletkin tätä ihmistä? Tätä psykologista ilmiötä kutsutaan projektioksi. Mitä projektio kertoo sitten meistä itsestämme?

Mielellämme on kyky heijastaa toiseen ihmiseen piirteitä, joita emme kenties hyväksy tai tunnista itsessämme. Projektio voi olla positiivinenkin eli voimme heijastaa toiseen piirteitä, joita esimerkiksi kaipaisimme itsellemme. Voidaan jopa sanoa, että aina kun annamme palautetta toiselle, puhumme myös jollakin tasolla itsestämme.

Mitä nämä piirteet ja osat meissä oikein ovatkaan? Yksi tapa käsitellä niitä hahmoterapiassa on työskentely polariteettien eli ääripäiden kanssa. Polariteetit perustuvat ajatukseen, että jokainen ihminen koostuu kenties tuhansista ominaisuuksista, joilla kaikilla on myös vastakohta. Jotkut polariteetit ovat selkeitä tai ilmeisiä, kuten ”maskuliininen/feminiininen”, ”heikko/vahva”, ”iloinen/surullinen”. Kaikilla piirteillä on myös plussat ja miinukset henkilölle.

Polariteetit liittyvät yksilön taustaan ja sisäisen todellisuuden käsitykseen. Ihmisen sisäinen todellisuus koostuu niistä piirteistä ja ominaisuuksista, jotka ovat hahmoterapeutti Joseph Zinkerin mukaan tietoiselle minälle hyväksyttäviä, ja niistä, jotka ovat itselle hyväksymättömiä. Esimerkiksi olen mieluummin fiksu kuin tyhmä tai myötätuntoinen kuin ankara. Tullakseen ”kokonaiseksi”, henkilön on hyvä tiedostaa ja pyrkiä hyväksymään piirteensä.

Minun on ollut vaikea hyväksyä itsessäni jotain polariteetteja. Minulle nopea/hidas on ollut keskeinen polariteetti, jonka tunnistan olevan peräisin vanhemmiltani. Isäni on hidas ja rauhallinen, äitini ollessa nopea. Tunnistettuani nämä olen pystynyt hyväksymään ne osaksi itseäni ja näin olemaan armollisempi eri tilanteissa.

Henkilön ollessa liiaksi ”jumissa” piirteensä kanssa ei elämä ole silloin usein tasapainossa. Sillä tällöin ei ole vaihtoehtoja toimia joustavasti tilanteen mukaan. Esimerkiksi jos henkilö on ”jumissa” käsityksen kanssa, jossa hänen täytyy olla ahkera, eikä voi sallia itselleen sen polariteettia, laiskuutta, niin henkilö ei voi sallia itselleen esimerkiksi joutenoloa edes vapaa-ajallakaan. Voi olla, että tätä piirrettä ei ole hyväksytty lapsuudenkodissa ja henkilössä elää uskomus, joka ei salli hyvääkään tekevää laiskuutta. Tämä voi johtaa jopa uupumiseen. Henkilö voi myös heijastaa tämän uskomuksen toiseen ihmiseen, jonka joutenolo tai ”hällä väliä”-asenne ärsyttää.

Hahmoterapiassa polariteettien kanssa voidaan työskennellä monin eri tavoin. Olennaista on lisätä henkilön tietoisuutta omista puolistaan ja tutkia niihin liittyviä polariteettejä. Mitä hyötyä ja haittaa näistä puolista on? Näin henkilön tietoisuus itsestä alkaa laajeta ja voi muodostua uusia valintoja. Näistä valinnoista voi syntyä muutos.

Me kaikki projisoimme eli heijastamme piirteitämme eli sisäistä maailmaa toisiimme. Emme kenties voisi esimerkiksi rakastua, jos emme näkisi toisessa jotain itsestämme ja mitä arvostamme.

Voit tutkia omia projektioitasi esimerkiksi seuraavien harjoitusten avulla:

Harjoitus 1: Jos huomaat arvostelevasi jonkin ihmisen käytöstä tai piirteitä, kirjoita piirteet ylös ja lausu ne itsellesi muodossa ”minä olen…”. Mikä on suhteesi noihin piirteisiin tai niiden vastakohtiin?

Harjoitus 2: Valitse jokin esine huoneestasi. Kuvaile esinettä sinulle merkityksellisin adjektiivein. Kun olet saanut kaikki adjektiivit listattua, niin lue ne muodossa ”minä olen…”. Mitkä adjektiiveista kuvaavat myös sinua?

TOIMITUKSEN VINKKI:

Tämän jutun kirjoittajan, hahmoterapeutti Julle Takasen Valot ja varjot minussa -korttipakan avulla voit oppia tuntemaan itsesi paremmin ja tutustua myös kumppaniin, ystävään, tai vaikka työkaveriin aivan uudesta näkökulmasta – ja ehkä myös ärsyyntyä vähemmän. Korttipakkaan voit tutustua TÄÄLLÄ.

Artikkelin kuva: Isi Parente / Unsplash

Valoa ja toivoa on sielläkin, missä kaikki tuntuu tärisevän liitoksissaan

Kevään ensimmäiset auringon lämmittävät säteet saapuvat kasvoilleni ja saavat havahtumaan siihen, että luonto, kaikki kuitenkin jatkaa kulkuaan. Linnut palaavat muuttomatkaltaan, metsä herää, ihmiset kaivautuvat ulos kodeistaan.

Kävelyllä istahdan lumesta sulaneelle rantakivelle ja katselen maahan. Muurahaiset ovat heränneet, ne kuhisevat kaisloissa ja hiekan seassa tokkuraisina. Maassa lojuvalle hiilenpalaselle on istahtanut leppäkerttu. Minä katselen sitä kuin maailman suurinta ihmettä.

Pitkästä aikaa sisimmässä tuntuu laajenevalta, että valo voittaa — eikä vain voita, jyräten pimeää pois, vaan asettuu yhtä vahvana sen viereen, muistuttamaan, että pimeydenkin keskellä on aina toivoa. Valoa on sielläkin, missä kaikki ympärillä, ja joskus itsessä tuntuu värisevän liitoksissaan.

Vaikka näinä aikoina epävarmuus ja muut tukalat tunteet täyttäisivät tilaa, on tärkeää muistaa, että se on vain yksi puoli tarinaa. On muistettava tarrautua niihin hetkiin jotka saavat ihmiskehon jokaisen solun rentoutumaan ja huokaisemaan helpotuksesta.

Lopulta on kyse siitä, miten intiimisti voi nojautua kokemaan elämää ja sen kaikkia puolia. Sen muistamisesta, että yhtä vahvasti, kun voi sukeltaa syvyyksiin, voi löytää, nähdä ja tuntea iloa, keveyttä, onnea.

Mitä avoimemmin uskallamme surffata elämän kanssa silloinkin, kun se tärisyttää sisäisiä mannerlaattoja paikoiltaan, sitä vahvempia meistä tulee. Sillä vahvuus ei ole sitä, ettei koskaan sattuisi, vaan sitä, että uskaltaa kohdata elämän kaikkia puolia. Koko spektriä. Nähdä valon siellä, missä on pimeää. Ja toisaalta suurimmassakin loistossa sen taakse piiloutuvat varjoisat osat.

Tänä keväänä valo lävistää tajunnan ja laskeutuu muistuttamaan tästä – luottamuksesta ja kokonaisesta elämästä itsestään.

Ja siinä me oltiin, kevään ensimmäisenä kuhisemaan nousseet muurahaiset.
Leppäkerttu.
Ja minä.

Käännän katseen kohti aurinkoa, ja lähetän kevyen tuulen matkaan jokaiselle sitä tarvitsevalle keveämpiä hengähdyksiä,
sekä paljon toivoa heille, jotka eivät vielä ole havainneet valon läsnäoloa.

Pelko viestii aina turvan tarpeesta – ja sitä voi oppia luomaan itselleen ahdistusten keskellä

Pelko on luonnollinen tunne, joka serveeraa kaikin hienoin tavoin – siitä ei ole tarkoituskaan päästä eroon. Mutta on aivan eri asia elää turvattomuuden vallassa kuin oppia kohtaamaan pelko tunteena ja voimautua. Pelon tunne siis itsessään on ihan okei – sen tarkoitus ja tehtävä on jeesata a) pysymään hengissä b) tunnistaa mikä on tärkeää c) tunnistaa ja astua itselle autenttiseen.⁠⁠ Mutta HUOM!!! ei todellakaan tarvitse eikä kenties edes pidä jäädä tilanteisiin, jotka herättävät pelkoa. Tässä asiassa on valtaisia sävyeroja.

Pelko voi auttaa pysymään skarppina, kasvamaan ja oppimaan uutta silloin, kun se virittää meitä ihan siivittävään kasvustressiin. Mutta jotta näin voi tapahtua, tarvitaan sisäistä TURVAA. Kun pelottaa, psyyke viestii aina siitä että nyt tarvitaan turvaa. Ja aivan olennainen elämässä hyvinvoimisen taito on oppia luomaan itselleen sisäistä turvaa. Se mahdollistaa, että läheisriippuvuudesta voi alkaa eheytyä: ei enää ole riippuvainen siitä, että jokin ulkopuoleltani pelastaisi, toisi turvaa, veisi pahan olon pois, muuttaisi elämän.

Turvattomuus – eli pelkojen vallassa tavalla tai toisella eläminen – on tosi yleistä meillä suomalaisilla (selviytymisen lähihistorian ja siitä seuranneiden sukupolvenylisten tunnetraumojen vuoksi). Siitä seuraa juurikin luottamuksen puutetta, paahtamista, suorittamista, miellyttämistä, jumittamista, sitä ettei oma laiffi oikein virtaa, pelkoja, jännitystä, ahdistusta, ja myös kaikenlaista rassaavaa huttua ihmissuhteissa.

Pelkojen kanssa on helpompaa olla, eikä niistä tarvitse enää niin kovasti pyrkiä poispäin, kun oppii luomaan itselleen turvaa. Vaikeisiin, pelottaviin tilanteisiin voi myös oppia preppaamaan itseään turvaa luomalla. Se ei ole pelon ”hallitsemista” tai kontrolloimista, vaan pelon kanssa myötätuntoisesti elämistä. Ohjaksissa silloin on kuitenkin sydämesi, aikuisuus sinussa. Itseään on siis ihan turhaa niitata johonkin reippauteen – jostakin päästä se pakotus kupruaa sitten ulos: kenties jumittamisena tai ilottomuutena.

 

Kun pelon äärelle pysähtyy ja antaa sen tuntua, voi oppia seuraavaksi kysymään itseltään, mikä mulle toisi turvaa, kuinka voisin jeesata itseäni ja mikä mua auttaisi olemaan tämän kaiken kanssa?⁠

Kun sisäinen turva syntyy ja syvenee, uskaltaa pelätä – ja kulkea eteenpäin, siitä huolimatta.⁠ Uskaltaa olla kyssäreiden tilassa, vaiheessa. Kauhuskenaarioiden myllyttäminen puolestaan on defenssi, jonka kautta yrittää saada suojaa ja turvaa – jotta olisi ”varautunut kaikkeen”. Itseään yrittää suojata pelon tuntemiselta kehossaan, ja väistää avuttomuutta ja kipua. Mutta se ei ole pelon kohtaamista vaan pelon vallassa pyyhältämistä, eikä auta käsittelemään pelkoa.

Tunnetaidot avaavat tunteiden myötä voimautumisen ihan uusille leveleille. Peloista, ahdistuksista, ketutuksista ja häepästä voi oppia häpeilemättä voimautumaan. On ihan tajunnanräjäyttävää, kun oppiikin kannattelemaan tunnetta ja kohtaamaan sitä – ja kun huomaa, että vaikka tää tuntuu pahalta, mä itse asiassa voimaudun. Koska tunnen tämän tunteen sisältämän voiman, elämänenergian – ja annan myötätuntoisesti sen kulkea lävitseni. Älyllistämättä, analysoimatta, pakenematta, projisoimatta, loputtomasti kauhuskenaroimatta.

Alla juttuni sisäisen turvan vahvistamisesta käytännön ohjeineen ja video turvan ja turvattomuuden syntymisestä:

3 tapaa vahvistaa sisäistä turvaa

 

Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.

Hyvää tarkoittavat neuvot eivät aina ole paras tapa lohduttaa

 

”Teet vain näin, niin kyllä se siitä”

Se ei ole useinkaan näin yksinkertaista. Ihminen, jonka voimavarat ovat vähissä ei halua kuulla simppeleitä ratkaisuja haasteisiin, joiden kanssa on paininut pitkän aikaa. Ehkä koko ikänsä. Positiivisuus on hyvä juttu ja ratkaisukeskeisellä lähestymistavalla on paikkansa, mutta niitäkin voi käyttää toisen ihmisen tunteiden sivuuttamiseen.

Silloin, kun kyse on henkisistä haavoista, joiden kanssa ihminen on yrittänyt pärjätä jo pitkään, hyvää tarkoittava tsemppaus tai neuvo voi olla kuin läpsäisy päin naamaa. ”En taaskaan tullut kuulluksi” tai ”Tunsin taas epäonnistuneeni, kun en osaa suhtautua asioihin paremmin” ovat fiiliksiä, joita pieleen menneestä kohtaamisesta syntyy. Meistä varmaan jokainen tietää miltä se tuntuu kun toivoisi, että toinen vain kuuntelisi, eikä tarjoaisi neuvoja.

Miten me sitten voisimme kohdata raskaassa elämäntilanteessa olevan ihmisen paremmin? Me voimme kuunnella empaattisesti kun hän kertoo kokemastaan. Voimme todeta ”Olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan tuollaista” ja kysyä miltä hänestä tuntuu. Voimme myös kysyä, mitä hän olisi tuossa tilanteessa kaivannut ja kertoa että olemme tukena parhaamme mukaan.

Jokainen meistä kaipaa kuulluksi ja ymmärretyksi tulemista. Jos empaattinen kuunteleminen sivuutetaan ja syöksytään suoraan ratkaisuihin, kohdatuksi tulemista ei tapahdu. Silloin ei synny luottamusta ja helpotuksen tunnetta, joka veisi eteenpäin, vaan vastustusta ja turhautumista. 

Toisen ihmisen vaikeiden tunteiden kohtaaminen ei aina ole helppoa. Se voi herättää omia kohtaamattomia tunteitamme ja avuttomuutta. Meidän täytyy kuitenkin uskaltaa tuntea eikä vain järkeillä, jos haluamme päästä kohti helpotusta. Tunteita kun ei oikein voi analysoida pois. 

Ole armollinen itsellesi — mutta miten?


Kun joku tuskailee riittämättömyyden tunnettaan, kiireessä tekemättä jääneitä asioitaan tai arjen pieniä epäonnistumisiaan, ensimmäinen kuuntelijan suusta kuuluva neuvo on yleensä olla itselleen armollinen. Tämä neuvo on helppo antaa, mutta vaikea toteuttaa itse silloin, kun armollisuudelle todella olisi tarvetta.

Moni haluaisi olla itselleen armollinen ja myötätuntoinen, kohdella itseään lempeästi ja rakastaen. Miksei se siltikään onnistu niillä hetkillä, kun tarve on suurin?

Erityisesti nuorempana olin itselleni todella armoton. En edes tiedostanut asiaa, mutta ruoskin itseäni jokaisesta pienestäkin virheestä — myös asioista, jotka eivät olleet, näin jälkikäteen katsottuna, millään tavalla edes virheitä. Vielä nykyäänkin olen armoton tekemisiäni kohtaan, vaikka se ei välttämättä aina näy ulospäin. Olen kuitenkin enenevissä määrin oppinut myös sivuuttamaan näitä itsekriittisiä ääniä, jotka lähtevät kiertämään kehää päässäni arkisissa tilanteissa.

Jotta voi tuntea myötätuntoa itseään kohtaan, itseään täytyy kunnioittaa sekä omia tunteita ja ajatuksia arvostaa sellaisenaan. Kun koen häpeää sanomisistani tai kiukkua epäoikeudenmukaisuudesta, jota kohtaan, ajattelen nykyään usein ensimmäisenä, että: ”Hei, minun on oikeus tuntea näin ja se, että tunnen näin, ei tee minusta huonompaa ihmistä kuin muut.” Se helpottaa, vaikkei poista sisäistä kriitikkoa lopullisesti.

Miten lisätä armollisuutta ja myötätuntoa itseään kohtaan?

Vaikka on sallittavaa, ja toivottavaakin, ottaa tunteet vastaan sellaisenaan ja kuulostella niitä arvostelematta, on eri asia, antaako tunteen viedä mukanaan niin, että projisoi oman epävarmuutensa muihin tai vaikenee vähätellen omia tuntemuksiaan. Hienointahan olisi, jos uskaltaisi vain avoimen kepeästi kertoa, millaisia tunteita juuri minulla, juuri siinä tilanteessa heräsi. Olisi hienoa sanoittaa tunteensa itseä tai muita arvostelematta.

Olen lukuisia kertoja todennut, että avoin tunteiden sanoittaminen avaa myös keskustelukumppaneitani ymmärtämään, ja siten myös itseäni olemaan armollinen näitä ajatuksiani ja tunteitani kohtaan. Vaikeneminen lisää väärinymmärryksiä ja siten itseni ruoskimista. On tietysti myös hyvin ymmärrettävää, että kaikissa tilanteissa ei ole syystä tai toisesta turvallinen ilmapiiri omien kokemustensa kertomiseen. Silloin sanoiksi pukeminen voi olla helpompaa esmerkiksi jonkun turvallisen, tilanteesta täysin ulkopuolisen, ihmisen seurassa.

Itsemyötätuntoon kuuluu osaltaan myös se, että osaa olla armollinen itseään kohtaan myös silloin, kun toimii epäsuotuisalla tavalla; jos tiuskaisee toiselle tai jättää kertomatta, kun toisen sanat tuntuvat pahalta. On inhimillistä, että aina ei toimi, kuten haluaisi. On inhimillistä, että aina ei toimi, kuten muut tilanteessa odottavat. Itseäni helpottava ajatus näissä tilanteissa on, että samankaltaisia tilanteita tulee eteen vielä lukuisia. Minulla on mahdollisuus toimia samankaltaisessa tilanteessa joskus myöhemmin toisin. Ei haittaa, jos joskus epäonnistun, kun perustoiveenani ja elämänmittaisena tavoitteenani on kunnioittava, avoin ilmapiiri.

Ps. Silloin, kun et jaksa pohtia itseäsi syvällisesti, kiva tapa itsemyötätunnon lisäämiseen on hemotella itseään ehdoitta! Ehkäpä ostamalla itsellesi kukkia tai jotain erityisiä herkkuja? Tai varaamalla ajan hierontaan tai hemmotteluhoitoon? Ihan vaan, koska voit, ei siksi, että olet sen ensin jotenkin ansainnut. <3

Osaatko sinä olla armollinen itsellesi oikeilla hetkillä?

10 hyvän elämän reseptiä – Näiden muistutusten äärelle on aina välillä hyvä pysähtyä

Löysin Sanna Wikströmin Hyvän elämän reseptejä -kirjasta 10 sellaista reseptiä, joiden kohdalle meidän jokaisen tulisi aina silloin tällöin pysähtyä.

 

    1. Anna asioiden olla siten, miten ne ovat.

    2. Kuuntele itseäsi ja tee valintasi sen mukaan.

    3. Entä jos kaikki onkin ihan hyvin nyt?

    4. Merkitse kalenteriisi ”ei mitään” – aikaa.

    5. Älä usko ajatuksiasi ja tunteitasi väsyneenä.

    6. Sano se kaikki hyvä, mitä ajattelet.

    7. Älä odota onnellisuutta, vaan ole kiitollinen, niin onni uskaltautuu esiin.

    8. Jonain päivänä: päästä pakattu tunne vapaaksi.

    9. Päästä irti, anna mennä – se on osa elämää.

    10. Älä manaa arkeasi, vaan kiitä siitä.

 

Jo klassikoksi muodostunut Hyvän elämän reseptit -kirjasta löydät lukuisat muut hyvän elämän reseptit. Kirja on täynnä valoisia ajatuksia ja oivaltavia huomioita arjen pienistä onnellisista ja onnettomista hetkistä. Hyvän elämän reseptejä -maksipokkari on myynnissä mm. Hidasta elämää -puodissa.

Korttipakat OSTA 3 MAKSA 2  
PUOTIIN
close-image