Kyllä, uskon että on hyvä ja viisasta työstää itselle kipeitä asioita
Ja kyllä, uskon että halu muuttaa itselle tuhoisia käytösmalleja on sekä tervettä että tarpeellista.
MUTTA, siitäkin että yrittää muuttua, voi tulla uusi vankila. Tällöin muutosta yritetään tehdä sen alitajuisen ajatuksen ohjaamana, että kun muutun, kelpaan viimein.
”Hyväksyn itseni vasta kun olen päässyt eroon tästä vihasta”
”Kunhan lopetan tämän kontrolloinnin, olen ok”.
Tästä seuraa uusi kehä, jossa yritämme kyllä hyvin aikein muuttua, mutta yritämme sitä tuomitsemisesta ja riittämättömyydestä käsin.
Jokaisella meistä on haasteita, varjoja ja ei niin kauniita tapoja toimia. JOKAISELLA. Ja tiedätkö mitä. Kaikista ei välttämättä pääse koskaan eroon.
Kyse ei olekaan siitä, että jostain osista itseään on päästävä eroon, vaan siitä, että hyväksyy ne myös osaksi itseään ja elämää. Se on kokonaisuutta. Se ei ole sitä, että jos minussa on varjoa, minussa ei voisi olla valoa.
Aloin löytää rohkeutta irroittaa addiktiostani vasta kun koin, että tulin hyväksytyksi myös sen kanssa. Kukaan ei koettanutkaan viedä sitä minulta.
Olla siellä missä todella on ja hyväksyä se. Siellä asuu inhimillisyys. Ja siellä missä asuu inhimillisyys on tilaa.
Mitä se olisi, jos lähtisi siitä että on hyväksyttävä ja arvokas, kaikkineen. Kaikkine raadollisuuksineenkin?
Se voi tuntua järjenvastaiselta, tiedän. Jos itsesi tuomitseminen olisi auttanut sinua muuttumaan, se olisi jo tapahtunut.
Tommi Kalenius on suomalainen lauluntekijä, laulaja ja muusikko. Oman soolotuotantonsa lisäksi hän on säveltänyt kappaleita useille suomalaisille artisteille. Hän on tähän mennessä julkaissut kolme soololevyä. Tommin tunnetuimpia lauluja ovat Vieläkö rakkaus kantaa, Liikuta mua ja Me ollaan.
Kävelen Porvoon vanhasta kaupungista joen vartta ja ihastelen purjeveneiden rivistöä. Olen tullut kaupunkiin tapaamaan Kasvotusten -kiertueen merkeissä uutta ystävääni, Tommy Hellsteniä. Aloitimme kiertueen suunnittelun hyvissä ajoin, alkuvuodesta. Vastasimme kutsuun myöntävästi hetken ksumpikin mietittyämme, vaikka emme oikeastaan tienneet mihin olisimme ryhtymässä. Ei konserttia, ei luentoa. Mitä sitten? Emme tiedä. Mutta sitä olemme nyt selvittämässä.
Astun ovesta ja tervehdin Tommya. Pöydällä on Caritan kuva ja kynttilä palamassa. Lasken kitaran ja kysyn ”Mitä kuuluu?”, johon saan arvatenkin vastauksen: ”Tuo on ihan liian laaja kysymys”.
Ei kaikki ole mennyt suunnitelmien mukaan. Elämä on laittanut kasvotusten rajallisuutensa kanssa. Ja se on saanut minut miettimään ylipäänsä suunnittelemisiamme. Ja nyt me istumme pöytään suunnittelemaan. Tiedostaen, että emme oikeastaan voi paljonkaan suunnitella. Anna meille meidän jokapäiväiset suunnitelmamme – ja kykyä luopua niistä. Siinä voisi olla rukous läsnäolosta tässä hetkessä.
Purjeveneiden rivistö näkyy ikkunasta. Siitä tulee hyvä fiilis. Rakastan veneilyä ja vesi on minulle tärkeä elementti. Kävelen usein satamissa ja minussa asuu jonkinlainen lähtemisen kaipaus. Merille. Onko se jonkin pakenemisen tarvetta? Tarvetta irrottaa köydet laiturista? Ehkä löytää oma väylä ja tuntea ajaton lipuminen – kauemmaksi kaikesta?
Puhumme Tommyn kanssa jotakin ihmisyydestä. Että olemme kaikki erilaisia – ja samanlaisia. Kaivan kitaran laukusta ja laulan siinä keittiön pöydän ääressä yhden lauluistani ”Sinä olet sinä, olet sinä – etkä kukaan toinen. Silmät säihkyvinä juuri tuollaisena suurenmoinen. Vaikket tuntis niin näillä main tien kiemuroita, täällä on vain yksi Sinä”.
Olen tehnyt tällaisen havainnon: Lähtemisten ja saapumisten todellisuudessa on ratkaisevaa osata olla paikalla. Läsnäolossa syntyy kohtaaminen. Kohtaamisessa vuorovaikutus. Vuorovaikuksessa inspiraatio ja intohimo. Rakkaus.
Kasvotusten-kiertueella olemme tämän äärellä. Ja emme oikein itsekään tiedä tai osaa sanoa, että mistä tässä on kyse. Ja päätimme yhdessä, ettei meidän tarvitsekaan osata sanoa. Tähän olemme tulleet.
”En ole vahva, en liioin heikkokaan en kipua pelkää, enkä kuolemaa Vaan sitä, että elämättä jää ainoa elämäni
Jäisin vain ruosteeksi raiteeseen kolhuksi parkkihallin kaiteeseen kun katsot minua kerro mulle mitä sinä näät
Liikuta mua Liikuta vähän olen mies vailla historiaa Liikuta mua Liikuta vähän olen mies vailla tulevaa Puoliväliin luettu nahkakansiin puettu mies vailla tarinaa
En ole hyvä, mut tuskin pahakaan en sinua pelkää, enkä rakkautta Vaan sitä, että kyltymättä jää ainoa sydämeni
Jonka kahden lyönnin välissä ois valtameren verran tyhjyyttä kun katsot minua kerro mulle mitä sinä näät ”
Kirjailija-terapeutti Tommy Hellsten ja laulaja-lauluntekijä Tommi Kalenius toteuttavat yhteisen Kasvotusten-kiertueen 14.4.–18.5.2018. Ilta ei ole puhetilaisuus tai konsertti, vaan vuorovaikutuksellinen hetki elämäntarinoille, kohtaamiselle ja lauluille.
Kasvotusten ovat kaksi omalla sarallaan tunnettua ihmisyyden ja elämän ihmettelijää ja etsijää. Kasvotusten toistensa kanssa, ikiaikaisessa ympäristössä, kirkossa. Illan aikana musiikki ja puhe vuorottelevat ja rakentavat yleisölle mahdollisuuden viivähtää hetken kasvotusten elämän käännekohtien, kipujen ja kauneuden äärellä.
Kirjoittaja Nona Maaria on hevoskuuntelija ja voimaantumisopas, joka asuu kolmen hevosen, kahden koiran ja miehensä kanssa Espoossa. Hän työskenteli 14 vuotta mainostoimistossa copywriterina, kunnes Universumi ystävällisesti ”pakotti” hänet elämässä täysin toisenlaiselle reitille.
Me kaikki kaipaamme todellista yhteyttä toisiimme. Yhteyttä, jossa voimme olla vapaasti oma itsemme.
Mitä aito yhteys sitten oikein tarkoittaa?
1. Yhteyttä itseen
Jos emme ole kosketuksissa omaan sisimpäämme, meidän on vaikeaa olla aidosti yhteydessä muihin. Itsensä rakastaminen on yksi vaikeimmista asioista, mutta sitäkin voi harjoitella. Vaikkapa päivittäin katsomalla itseä peilistä syvälle silmiin ja lausumalla jotakin kaunista, kuten: ”Sinä riität. Minä rakastan Sinua.” Tämä voi tuntua nololta, vaikealtakin, mutta sitä suuremmalla syyllä kannustan meitä jokaista kokeilemaan. Sallitaan itsemme vastaanottaa rakkautta itseltämme.
2. Rehellistä vuorovaikutusta
Aitouteen pohjautuvissa ihmissuhteissa voimme ilmaista rehellisesti tunteemme ja tarpeemme. Rehellisyys ei toki tarkoita sitä, että suollamme mitä sylki suuhun tuo ja puramme oman pahan olomme toiseen, vaan sitä, että kannamme vastuun sanoistamme. Tavoitteena on aina rakentaa, ei tuhota. Rehellinen vuorovaikutus ei myöskään ole ainaisesta zen-tilasta tapahtuvaa kommunikaatiota, vaan välillä voimme tarvita enemmän voimaa sanojemme taakse, jos tilanne niin vaatii.
3. Armollisuutta
Kun teemme parhaamme kussakin hetkessä, se riittää. Meillä on taipumus soimata ja ruoskia loputtomasti itseämme – kantaa syyllisyyttä. Kuitenkin ihmisyytemme on juuri se, joka tekee meistä kauniita ja vahvistaa aitoa yhteyttä muihin.
4. Ihmisyyden hyväksymistä
Meidän ei ole tarkoituskaan olla pyhimyksiä, jotka ovat jatkuvasti täydellisessä harmoniassa kaiken olevan kanssa. Tällä reissulla kuuluukin vähän rähjääntyä ja missiomme on hyväksyä ne tunteet ja osat itsestämme, joita olemme tottuneet välttelemään tai häpeämään. ”Valaistuminen” on ennen kaikkea kaikkien puoliemme arvostamista ja hyväksymistä. Kun uskallamme näyttää ihmisyytemme, myös ihmissuhteemme syvenevät.
5. Avoimuutta
Tunnistamme herkästi, kun sanat ja tunteet eivät ole linjassa keskenään. Kun emme uskalla ilmaista omaa totuuttamme, toinen tuntee sen, vaikka koettaisimme selittää muuta. Energialla ja kätketyllä viestinnällä on sanoja suurempi voima. Avoimuus on aina parempi vaihtoehto kuin pelkoon pohjautuva näennäinen kohteliaisuus.
6. Rajoja
Kun sanomme ”ei”, se nostaa meissä helposti syyllisyyttä ja huonommuuden tunteita. ”Voi ei, loukkasinkohan nyt häntä, olenpa huono ihminen!” Joojoo-suhde ei kuitenkaan ole oikeasti hyvä ihmissuhde. Jos alistumme manipuloinnille tai lähdemme miellyttämisen tielle, emme voi puhua aidosta yhteydestä. Aitouteen pohjautuva suhde kunnioittaa molempien rajoja sekä tarpeita ja siinä on reilusti tilaa ”ei”-sanalle.
7. Draamasta irtautumista
Kun puhumme enemmän toisillemme kuin toisistamme valitsemme tietoisesti irrottaa draamasta. Monesti muiden mielipiteet jostakin henkilöstä voivat vaikuttaa omiin mielipiteisiimme. On hyvä muistaa, että kyseessä on aina yksi näkemys, yksi tarina. Ja usein meidän ihmisten väliset vaikeat tilanteet on järjestetty juuri siksi, että pääsisimme kokemaan tiettyjä tärkeitä elämän oppitunteja kasvaaksemme ja voimaantuaksemme.
Mitä enemmän keskitymme omaan hyvinvointiimme sitä paremmin myös ihmissuhteemme voivat.
8. Rohkeutta
Oman haavoittuvuuden paljastaminen on portti läheisyyteen. Sydän auki oleminen silloin, kun tekisi mieli pukea haarniska päälle, vahvistaa keskinäistä luottamusta. Konfliktinpelko voi ajaa meitä herkästi välttelyn tielle ja sen alla asuu monesti hylätyksitulemisenpelko. Valitettava totuus on, että monesti suhde loppuu juuri siksi, ettemme uskaltaneet puhua omaa totuuttamme tai näyttää herkkyyttämme. Aito yhteys on riskin arvoinen.
9. Ymmärrykseen pyrkimistä
Kun tavoitteena on ymmärtää ilman tarvetta olla oikeassa, suhde pääsee syventymään. Tällöin myös turhat egon pelit väistyvät taka-alalle. Ego on toki tärkeä osa ihmisyyttämme, mutta sen tehtävä ei ole ottaa johtajan asemaa elämässämme. Meillä kaikilla on omat kokemuksemme, jotka vaikuttavat siihen keitä olemme nyt – halusimmepa tai emme. Kun vilpittömästi tahdomme ymmärtää toista, elämme tällöin aitoa yhteyttä todeksi joka hetki.
10. Kuuntelemista
Jos ystävämme kertoo meille vaikeuksistaan, lähdemmekö heti ratkomaan asioita hänen puolestaan vai avaudummeko todella kuuntelemaan? Aina ei tarvita sanoja. Aito yhteys on kuuntelevaa vuorovaikutusta sydämestä sydämeen. Erityisesti tässä hevoseni ovat olleet suurimpia opettajiani.
11. Luopumista
Meidän ei aina ole tarkoitus kulkea samaan suuntaan samojen ihmisten kanssa koko elämäämme. Polkumme koostuu erilaisista vaiheista ja näissä eri vaiheissa seikkailemme yhdessä erilaisten ihmisten kanssa. Meille voi olla vaikeaa päästää irti niistä, jotka kenties ovat pitkään olleet mukana matkassamme. Luopuminen on kuitenkin luonnollinen osa elämää. Kun uskallamme irrottaa siitä minkä ei enää kuulu jatkua, voi tilalle luontevasti ilmestyä jotakin vieläkin parempaa ja sopivampaa – ihan kaikille.
Kuvat: toimittaja Tanja Lupari (ylempi kuva) sekä Mikael Salo (alempi kuva)
Ihmisen astuessa terapeutin vastaanotolle on mielessä yleensä ensimmäisenä toive, kuinka hänen vaivansa voisi korjata. Monet ovat myös kiinnostuneita ongelmiensa alkuperästä ja merkityksestä; he haluavat tietää, mistä vaiva on tullut tai miten ongelmaa voisi ymmärtää paremmin. Samat kysymykset kohtaamme myös yhdessä elämämme haastavimmista asioista, parisuhteessa.
Kiinalaisessa lääketieteessä vanha filosofinen viiden elementin teoria antaa moniulotteisen ja ymmärrettävän mallin itsetuntemuksen edistämiseen. Sitä voi soveltaa niin terveyden hoitamiseen kuin vaikka ihmissuhteen olemisen alueilla. Viisi elementtityyppiä ovat arkkityyppejä, jotka ilmentävät ihmisen ominaisuuksia ja tapaa olla maailmassa. Ne ovat välineitä, jotka antavat meidän tarkastella sellaista, joka on muuten piilevää tai epäselvää.
Elementtityypit auttavat näkemään sitä, mistä sisäiset rajoitukset ja mahdollisesti myös fyysiset vaivamme kumpuavat. Tällainen rakennelma toimii linssinä, jonka kautta voi saada perspektiiviä oman hyvinvointinsa ylläpitämiseksi. Parhaimmillaan se tukee myös erilaisuuden ymmärtämistä ja hyväksymistä.
Elementtityypit ovat tuli, maa, metalli, vesi ja puu. Niihin kuhunkin kuuluvat tietyt henkiset ja fyysiset vahvuudet sekä heikkoudet, jotka kumpuavat samasta juuresta. Jokaisella tyypillä on stressaantuneena ennakoitavia käyttäytymismalleja, ja myöskin tiettyjä tyypillisiä stressin aiheita, joihin reagointi on erityisen herkkää.
Esimerkkinä voidaan tarkastella, miten nämä ilmenevät parisuhteessa:
TULI – Tämän tyypin voimavarana on intohimoinen elämästä nauttiminen ja kyky jakaa iloa ympärilleen. Hän on viihdyttävää seuraa ja saa kumppanin tuntemaan itsensä rakastetuksi. Hän kaipaa suhteessa jatkuvasti uusia tunne-elämyksiä, ja hänen tunteensa vaihtuvatkin nopeasti. Tulityypille tärkeä intensiivinen sosiaalinen läsnäolo voi kääntyä loukkaantumisherkkyydeksi ja yksinäisyyden kokemiseksi. Haasteena on, kuinka rauhoittua ja nauttia arkisista, pienistä asioista.
MAA – Maatyyppi on se, joka pitää huolta läheisistään ja tekee heille turvallisen olon. Hän osaa selittää auki kaikkein vaikeimmatkin asiat, niin että kumppanilla on helppo olla hänen kanssaan. Suhteen ongelmissa maatyyppi kaipaa yhteenkuuluvuuteen liittyvää vakauden tunnetta ja tarpeen vaatiessa lohtua. Hän haluaa olla tarvittu, muttei kuitenkaan liian yksipuolinen tukija. Silloin hän kokee pikkuhiljaa menettävänsä itsensä.
METALLI – Metallityyppi ymmärtää, mikä on olennaista ja mikä on turhaa, irtipäästettävissä. Häneen on helppo luottaa, kun hän toteuttaa kurinalaisesti oman osuutensa parisuhteessa. Hän haluaa yhteyden kumppaniinsa, mutta ongelmien ilmaannuttua hän tarvitsee etäisyyttä ja muodostaa rajoja niin, ettei näytä tunteitaan. Metallityyppi kaipaa kunnioitusta ja syvemmän merkityksen kokemista.
VESI – Vesityyppi elää tahdonvoimallaan. Motivoituneena hän jaksaa ja tekee mitä vaan, yleisistä normeista piittaamatta. Hän on parisuhteessa hyvä kuuntelija ja havaitsee kaiken mahdollisen ympärillään. Vesityypin voi olla vaikea luottaa kumppaniinsa ja saattaa kaivata jatkuvaa asioiden varmistelua. Epäsovinnaisen elämäntapansa vuoksi hän kuormittuu helposti, jolloin hän vetäytyy omaan rauhaan tai sitten ajautuu oudoille vesille. Ikuisena haasteena on luottamus elämän virtaa kohtaan.
PUU – Puutyyppi elää toiminnan kautta. Hän johtaa mielellään, visioi uusia tapoja kehittää suhdetta, eikä osaa olla tarttumatta mielenkiintoisiin haasteisiin. Hänen kanssaan ei tylsisty, eikä tarvitse istua kotona. Jos hänen vapauttaan rajoitetaan jotenkin, saa se aikaiseksi riidan, kovaäänisenkin. Puutyyppi usein kontrolloi parisuhdettaan, luo uusia sääntöjä ja sitten itse rikkoo niitä. Joustavuus on hänen hyvinvointinsa kulmakivi.
Syvemmin ja laajemmin näistä aiheista voi lukea kirjasta Tuli, maa, vesi.
Kirjoittaja Katarina Meskanen on kliininen psykologi, joka työskentelee syömishäiriöiden parissa ja tapaa työkseen syömishäiriöön sairastuneita sekä erilaisten syömis- ja paino-ongelmien kanssa kamppailevia. Katarina on yksi ”Irti ahminnasta”-kirjan (Duodecim, 2013) kirjoittajista, ja hän on esiintynyt usein asiantuntijana mediassa. Vapaa-ajallaan Katarina nauttii luonnossa liikkumisesta, kiireettömästä aamukahvin nautiskelusta ja erilaisten unelmien haaveilemisesta. Katarinan ammatillisen blogin syömiseen ja hyvinvointiin liittyvistä teemoista löydät täältä.
Laihduttaminen on kaikkialla. Laihduttamispuhe ulottuu salakavalasti kaikkialle; työpaikan kahvipöytäkeskusteluihin, television kautta kotisohvalle, naapurin kanssa rappukäytävässä. Suurimmat pudottajat, superdieettaajat ja ruokaremontoijat saavat ihailua ja arvostusta osakseen. Television laihdutusohjelmat luovat illuusion, että rumasta ankanpoikasestakin voi kasvaa joutsen – kunhan vain laihtuu tarpeeksi. Kesäksi kuntoon -kampanjoissa tavoitellaan laihtumalla parempaa kehoa (ja itsetuntoa?). Naistenlehdet markkinoivat ajatusta, että aina on pari kiloa, jotka voi tiputtaa. On kunniakasta, jopa suotavaa pudottaa painoa tai olla jollain kuurilla.
On kiistaton fakta, että valtaosa laihdutuskuureista epäonnistuu. Miksi niin moni meistä kuitenkin laihduttaa? Ja miksi niin monen laihduttaminen perustuu kuureiluun ja dieettaamiseen?
”Kärsi kärsi, kirkkaimman kruunun saat”. Kaikenmaailman tv-superdieetit ja fitness-ohjelmat markkinoivat ajatusta, että kärsimällä kuurin verran saavuttaa tavoittelemansa painon, ihannevartalon, itsetunnon… Mutta mitä tapahtuu kuurin jälkeen? Ongelma on siinä, että laihduttaminen perustuu monesti kuuriajatteluun. Kuuri taas perustuu siihen, että jossain vaiheessa se loppuu.
Kuurin loppuessa tapahtuu useimmiten paluu normaaliin, ja ongelmat alkavat: paino alkaa jojoilla, herkuttelu karkaa käsistä, itseinho hiipii peilistä… Saadakseen painon ja syömisen taas takaisin hallintaan useimmat meistä sortuvat uuteen dieettiin. Dieettien ja kuurien seuratessa toinen toistaan kärsii paitsi keho, myös mieli. Laihduttelemisen, kuureilemisen ja dieettaamisen noidankehä on valmis.
Kukaan ei jaksa laihduttaa ikuisesti.
Kukaan ei kuitenkaan jaksa noudattaa lopun elämäänsä niin tiukkoja sääntöjä ja reunaehtoja, mitä itse itsellemme asetamme silloin, kun turvaudumme syömisissä kuuriajatteluun. Miten siis voisimme vapautua laihduttamisen ikuisesta kujanjuoksusta?
Aivan alkuun, lopeta laihdutteleminen.
Niin yksinkertaista, ja kuitenkin aivan valtavan vaikeaa. Jo se, että dieetit toistuvat, kertovat siitä, etteivät ne toimi. Miksi siis kurittaa itseään enempää? Katkaise laihdutuspuhe. Luovu kuuriajattelusta; tee kestäviä päätöksiä joita jaksat noudattaa läpi vuoden. Ennen kaikkea, lopeta itsesi nälättäminen ja ala syödä säännöllisesti.
Lopeta oman arvosi mittaaminen vaa’an numeroin ja mittanauhoin.
Pysähdy miettimään, tavoitatko onnen oikeasti niiden tiputettujen kilojen jälkeen tai mahtuessasi yhtä pienempään kokoon? Vai onko tavoittelemasi paino tai vartalo lopulta vain kaukana siintävä kangastus, joka vain katoaa kauemmaksi? Olet riittävän hyvä jo nyt, sellaisenasi, omanlaisenasi.
Ota tavoitteeksi hyvinvointi, ei kilojen pudotus.
Älä tavoittele ulkoisia muotteja tai median leipomaa (utopistista) ihannevartaloa. Ota mieluummin tavoitteeksesi sisäisesti hyvinvoiva keho ja mieli. Kun haluat itsellesi hyvää ja hyvinvointia, teet todennäköisemmin terveyttäsi paremmin tukevia ratkaisuja.
Lopeta itsesi sättiminen.
Sättimällä ja syyllistämällä itseäsi et saavuta kuin tappiomielialan. Älä hauku itseäsi peilin edessä vaan tee töitä sen eteen, että pystyisit hyväksymään itsesi sellaisenaan. Vasta itsen hyväksymisen kautta voit vapautua itsesi kurittamisesta dieetein ja kuurein.
Keskity elämiseen, älä laihduttamiseen.
Mitä tekisitkään elämässäsi, jos paino-, koko-, ulkomuoto- ja ulkonäköasiat eivät rajoittaisi sinua? Kuinka paljon aikaa vapautuisi, jos sinun ei tarvitsisi koko ajan pohdiskella ruokaa ja syömistä, painoa ja laihduttamista? Eläisitkö enemmän itseäsi varten, jos et jatkuvasti yrittäisi sulloa itseäsi johonkin ulkoiseen muottiin? Mitä sinulle kuuluisi, jos sinun ei tarvitsisi jatkuvasti laihduttaa?
Ja, vastauksena kysymykseen: ei, laihduttamisen ei tarvitse olla ikuista.
Pari vuotta sitten kirjoitin keittiön liitutaululle LOVE & FREEDOM, rakkaus ja vapaus. Halusin rakastaa, mutta halusin olla vapaa. Rakastaa, kyllä. Vapaa, mistä?
Pyöriteltyäni viimeiset kuukaudet tätä sanaparia mielessäni, olin jo luopumassa sen tarkoituksenmukaisuudesta. En saanut sitä sopimaan elämääni millään muulla, kuin varsin metafyysisellä tasolla. Viimekädessä rakkautta ei voi omistaa, se perustuu aina vapauteen. Sitä ei saa vangittua sopimuksiin, ei sanoihin – ei varmistettua millään keinolla. Rakkaus on aina ja lähtökohtaisesti vapaata. Kukaan ei voi omistaa sinua, ei rakkautta.
Yritin tuoda vapauden käsitettä ja ajatusta suhteeseeni. En halunnut pyytää toiselta mitään, mitä hän ei voisi minulle antaa. Ajattelin kai, että näin pystyisin antamaan täydellisen vapauden. Tunteeni ja tarpeeni tuntuivat taakalta, jota pitäisi vältellä.
Unohdin kokonaan inhimillisyyden elementit: toiveet, hauraudet, turvallisuuden. Tunteiden ja tarpeiden olemassaolon. Unohdin ihmisyyden. Unohdin, ettei onnellisuus synny ihmisyyttä kieltämällä, vaan ihmisyyden kanssa. Oma inhimillisyytensä hyväksymällä. Jos kiellät jonkin osan itsessäsi, yrität tukahduttaa jonkin olemassaolosi ulottuvuuden, se kyllä pyrkii pintaan tavalla tai toisella. Mitä määrätietoisemmin tukahdutat, sen pontevammin se pyrkii esiin. Jollei muuten, niin enemmän tai vähemmän pimeässä muodossa. Niitä kutsutaan varjoiksi.
Olemme ihmisiä ja meillä on tunteita ja tarpeita, jotka täytyy huomioida niin rakkaus- kuin muissakin ihmissuhteissa. Niiden kieltäminen tekee ihmisestä näkymättömän. Kukaan ei halua olla näkymätön, ja kaikkein vähiten rakkaussuhteessa. Jokaisella on oikeus tulla nähdyksi ja kuulluksi. Varsinkin rakkaudessa.
”Psykologinen turvallisuus on aina elävien olentojen välisessä suhteessa. Se tarkoittaa varmuutta siitä, että voi olla muiden seurassa oma, kokonainen itsensä. Ettei itseään tarvitse pienentää tai pelätä että muut häpäisevät, hylkäävät tai rankaisevat siitä, että ilmaisee oman kokemuksensa jostain asiasta. Psykologisen turvan tunne ystäväporukassa, työtiimissä, perheessä, parisuhteessa on valtava lahja. Kun tunnemme, että yhdessä olemme turvassa, avautuvat sellaiset mahdollisuudet, kauneudet ja häikäisevyydet, jollaisia emme ennen tienneet olevankaan.”
Turvattomuus herättää ainoastaan hätäännystä ja halua varmistaa omaa arvoaan rakkaudessa – tai halun paeta.
Olen mietteissäni ja jonkin oivalluksen tulemisen äärellä. Olen vihainen itselleni siitä, että olen solmussa, eksyksissä ja etten pystynyt parempaan. Selailen vanhoja kirjoituksiani taaksepäin. Muutama vuosi sitten olen kirjoittanut näin:
”En malta olla kurkistamatta sanoin maailmaan, jonne olen matkalla: kun ongelmien ydintä ei enää etsi toisesta, vaan vastaukset löytyvät minusta. Kun rakkaus ja turva on minussa, ei siinä toisessa. Kun minä olen vapaa, ja se toinenkin on. Kun rakastamme toisiamme pelottomasti, pelaamatta, ilman naamioita ja suojauksia.”
Sitten tajuan sen. Miten olin niin sokea? Joskus täytyy katsoa taaksepäin nähdäkseen tämän hetken: Olin jo perillä. Olin jo vapaa.
Jossakin kohtaa matkaani olin eksynyt polulta ja kuvitellut vapaudeksi sitä, ettei ole tunteita tai tarpeita, jotka voisivat vaikuttaa suhteeseen. Kuvittelin, että tietyt tunteet ja tarpeet olivat ei-toivottuja ja niiden ilmaiseminen millään tavoin kiellettyä. Että vastuun ottaminen itsestä tarkoittaisi, että olisimme kumpikin täydellisen itsenäisiä, täydellisen riippumattomia. Olisimme vapaita.
Mutta ihminen, joka on suhteessa immuuni toisen tunteille ja tarpeille on kylmä kuin kivi. Se ei ole rakkaussuhde. Vapaus muuttuu erillisyydeksi, jossa kahden välillä ei ole enää kohtaamispintaa. Sellaisesta kohtaamattomuudesta ei myöskään synny sitä turvallisuudentunnetta, joka voi olla huikeimman kauneuden alku. Tila kohdata toinen koko haavoittuvuudessaan ja voimassaan.
Samalla tajusin, että olin jo löytänyt sen mitä etsin — itsestäni.
Muistan ajan, jolloin olin hanakka etsimään oman onnettomuuteni syitä itseni ulkopuolelta. Rakkaussuhteessa vielä enemmän kuin missään muissa suhteissa. Miten helposti syytin toista vallitsevasta tilanteesta. Miten tarkasti osasin nähdä toisen puutteet ja miten sokea saatoin olla suhteessa itseeni. Miten projisoin toiseen omia puutteitani ja vastaavasti otin identiteettiini toisen projisointeja — syyllistyin toisen sanoista. Muistan, miten vaikea minun oli olla väärässä – miten pidin itsestäni niin vähän, että väärässä oleminen olisi syönyt loputkin minusta. Muistan myös, miten osasin rakastaa vain täydellisyyttä ja toisen epätäydellisyys oli jotain, mitä oli vaikea katsoa. Minun oli vaikea rakastaa toista inhimillisenä. Muistan, miten ahdistunut ja hätääntynyt olin pelätessäni minua ja etsiessäni turvaa itseni ulkopuolelta. Miten sain häivähdyksenomaisesti kiinni siitä, miltä elämäni tuntuisi, kun en enää etsisi minua toisesta.
Olin varmasti hirveä rakastettu.
Olin kulkenut pitkän matkan. Olin vapaa tuosta vankilasta – juuri niin kuin olin halunnutkin. Olin ottanut vastuun itsestäni. Olin myös päästänyt irti toisesta. Nämä vuodet olivat auttaneet näkemään, miten toisen ihmisen toiseus on kauneinta maailmassa, eikä se ole minun käsissäni, eikä sen pidäkään olla – ja juuri tälle pohjalle voi syntyä rakkaus, joka antaa toisen olla sellainen kuin tämä on. Epätäydellisyydessään täydellinen. Ja se on etsimääni vapautta.
Ja aivan viimeiseksi havahduin siihen, että minun täytyy vapautua perfektionismista, yrityksistä muuttua valoksi – ja antaa itseni olla ihminen. Hyväksyä myös tunteeni ja tarpeeni, myös epäitsenäisyyteni. Myös tarpeeni tulla nähdyksi ja kuulluksi sellaisena kuin olin juuri nyt. En voinut olla enempää. Minä voisin kokea olevani rakkauden arvoinen vain, jos hyväksyn itseni kokonaisena.
En kuvittele, että olen nyt valmis. En todellakaan ole. Mutta tiedän, että yksi ympyrä on sulkeutunut, yksi matka on päättynyt. Tulen eksymään ja löytämään jatkossakin, sitä en epäile lainkaan. Tulee uusia matkoja, uusia harharetkiä. Mutta ennen kaikkea, on syntynyt se rakastamisen tila, jota etsin.
Vapaus ja rakkaus ovat minussa. Kokemus rakkaudesta ja vapaudesta voi lähteä vain minusta. Ne ovat eksistentiaalisia tiloja. Mutta kuten ei rakkaus, myöskään vapaus ei ole jotain, mitä voi pyytää tai vaatia toiselta tai tarjoilla toiselle. Jollei sinussa ole rakkautta, olet kuin musta aukko, joka imee kaiken sisäänsä. Etkä pysty mitään sieltä antamaan pelkäämättä, että annat enemmän kuin saat, sillä ajattelet koko ajan niukkuutta. Pelkäät tulevasi hyväksikäytetyksi.
Näin on myös vapauden kanssa. Et voi antaa sitä riittävästi ihmiselle, joka jatkuvasti kokee vapautensa uhatuksi. Et voi myöskään väkisin pakottaa vapauteen ihmistä, joka pelkää vapauttaan. Rakkaus ja vapaus ovat jotain, mistä en ole vastuussa toisen ihmisen puolesta. Minä en anna niitä kenellekään, enkä minä voi niitä ottaa pois keneltäkään.
Niin rakkauden kuin vapaudenkin täytyy ensin toteutua edes nupullaan yksilöllisellä tasolla, jotta kokemus rakkaudesta ja vapaudesta voivat puhjeta kukkaan rakkaussuhteessa. Rakkaus ja vapaus ovat minussa, ja sinussa. Jollei niitä ole minussa ja sinussa, ei niitä ole missään.
Tältä pohjalta me voimme rakastaa. Ja se on verbi.
Miksi haluta rakastaa rakkaussuhteessa, jos kaikki on kerran kuitenkin sinussa – niin rakkaus kuin vapauskin?
Uskon rakkaussuhteen olevan tila, jossa yksilöllisellä tasolla alulle saatettu hieno ja kaunis voi moninkertaistua. Jotain äärettömän upeaa mitä on minussa – ja sinussa – voi rakkaussuhteessa vahvistua ja käydä läpi metamorfoosin, jossa lopputulos on jotain ihan muuta kuin se mistä lähdettiin liikkeelle.
Jäämällä sollipsistiseen rakkauden ja vapauden tilaan jäämme yksin. Sieltä täytyy uskaltaa tulla kohtaamaan toinen. Omassa hauraudessaan ja inhimillisyydessään. Kumpikin. Ja se on kokonaan uusi luku, kokonaan uusi kirja, kokonaan uusi tarina.
Rakastaaksemme suhteessa koko inhimillisyydessämme tarvitsemme myös nähdyksi ja kuulluksi tulemista — turvallisuudentunnetta. Eikä se ole luopumista mistään. Se on kohtaamista ja voimaantumista. Se on matemaattinen ihme. Se mikä on jo sinussa voi nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kautta vain moninkertaistua. Saada aikaan uusia ihmeitä, uusia toiveita, uusia kohtaamisia. Se on luomistyötä koko kauneudessaan.
Kukaan ei antaudu täysin ja kokonaan, jollei koe oloaan turvalliseksi. Turvallisuus on siten perusta, jolla kahden ihmisen vapauteen perustuva rakkaus voi seistä koko voimassaan. Sille pohjalle voivat asettua kaikki tunteet kevyimmästä ilosta musertavimpaan suruun, koko olemassaolon kauneus, rinnakkain hengittämisen hauras hienous.
***
Kirjoitus on julkaistu myös HIMA Happiness -konseptin sivuilla.
”Kaikki järjestyy” on sanonta, josta sain aiemmin välillä näppylöitä. Haasteiden ja kysymysten keskellä minusta ei usein tuntunut, että selviäisin kyllä kaikesta just jetsulleen. Pikemminkin tunsin ahdistusta ja turvattomuutta.
Luottamus hommeleiden lutviutumiseen voi olla tosi tiukka pähkinä purtavaksi, jos on kokenut kovia – tai ihan vaan elämää ylipäänsä: pettymyksiä, sydänsuruja, sairautta ja haasteita. Joskus voi olla vaikeaa kokea, että kyllä tämä tästä.
Mutta mitä jos luottamus ei olekaan sitä, että vääntää itsensä väkisin ajattelemaan, että asiat varmaan järjestyvät? Pelonsekaisesti toivoo ja odottaa jotain tiettyä lopputulosta. Jos oikeasti pelottaa, että mitenköhän tässäkin käy – miksei saisi pelätä?
Yritin aiemmin olla vähän väkisin reipas, koska minulla ei ollut sisäistä turvaa, uskallusta pelätä ihan täysillä. Aikamoinen paradoksi, koska samalla pelko jossain määrin hallitsi elämääni. En uskaltanut tehdä raflaavia muuveja joita olisin halunnut. Pysyin bokseissa ja siipiäni runnovissa tilanteissa, koska minulla ei ollut turvaa toimia sydämeni puolesta. Sen sijaan piti varmistella, että asiat menisivät mahdollisimman ”hyvin”.
Sitten hokasin, että luottamukseni löytyy juuri sitä kautta, että saan kokea heikkouden ja epävarmuuden tunteita, käsitellä niitä rauhassa ja olla reagoimatta niiden pohjalta. Kun saa turvaa pelätä, saa varmuutta luoda elämäänsä sellaiseksi, ettei siinä jatkuvasti joudu pelkäämään. Tunnetaitojen oppiminen ja yhteyden syventäminen itseen avaa luottamusta. Alkaa luottaa omaan kykyynsä kannatella itseään haasteissa. Alkaa luottaa siihen, että selviytyy kiperistäkin kohdista. Alkaa luottaa siihen, että kykenee tekemään omaa elämää ja sydäntä rakentavia valintoja.
Luottamus ei ole vaatimus vaan antaumus. Eihän se ole luottamusta, että asettaa elämälle, itselleen tai toisille ehtoja ja ultimaattumeita: ”Jos jumala/rakkaus/hyvyys (tai miksi sitä haluaakin nimittää) todella on olemassa, niin sitten tämä ei kyllä tapahdu. Jos universumi kuulee minua, tämä asia kyllä järjestyy (niin kuin mieleni haluaa).” Kyse on silloin kontrollista, luottamuksen vastakohdasta. Ja kontrollin taustalla lymyää arvottomuuden tunne. Yksi arvottomuuden tunteen monista ilmenemismuodoista on pelko siitä, että kohta romahtaa tai että ei selviä.
Olen antanut itselleni luvan luottaa siihen, että elämä tuo aina juuri sen, mitä sieluni halajaa. Se on toisinaan ollut jotain ihan muuta kuin mieleni ja egoni olisi halunnut. Silti olen saanut rakkautta ja olemisen onnea enemmän kuin olisin voinut kuvitellakaan. Ihan kaikki palvelee sydäntäni ja sieluni evoluutiota tavalla tai toisella. Suhtaudun levollisemmin kärvistelyihin, kun tiedän, että nekin siivittävät reissuani. Se ei tarkoita alistumista vaan voimautumista.
Ja kun olen voimautunut, olen yhteydessä oman arvon tunteeseeni. Ja kun arvostan itseäni, olen avoin vastaanottamaan hyvää, eikä minun tarvitse päkistellä ja saada kaikkea tapahtumaan. Päin vastoin, elämä olkoon ilmavirta siipieni alla.
Erään haastavan elämänvaiheen liuettua istuin leffateatterissa katsomassa Piin elämä -elokuvaa. Yhtäkkiä tajusin tuntevani sitä, mitä en ollut kokenut pitkään aikaan. Elämän kauneuden ihmetystä, tuntemattoman iloista kutkutusta sydämessäni. Luottamus tuli takaisin. Olin selviytynyt, oppinut ja tullut syvempään synkkaan itseni kanssa raskaan vaiheen myötä. Tuskailu, itseni epäily ja luottamuksen kadottaminen olivatkin avanneet tien uudenlaiseen luottamukseen.
Luotan siihen, että kaikki kokemukseni – näennäisillä sivupoluilla ravaaminenkin – on ollut osa minun polkuani. On kärvistelyä tuottavaa harhaa ajatella, että vain tietyt asiat veisivät kohti unelmiamme tai olisivat osa hyvää ja rakkaudellista elämää.
Luottamukseen mahtuvat epävarmuudet, pelot ja epäilyt. Jos jokin on nyt epäselvää, se on ok. Olen avoin sille, mitä kaikkea tilanteessa voi tapahtua omien tunteideni ja oivallusteni kannalta. Luottamus ei ole mikään määränpää, jossa kaikki epävarmuudet on selätetty ja reitti on selvä. On egon luoma näkemys, että luottamus tarkoittaa, että minulla on tosi itsevarma, voittamaton ja särkymätön olo. Sieluni on tyyneydessä ja luottamuksen tilassa, mutta egoni vetää herneitä nenään milloin mistäkin, kokee ihmisyyden kotkotuksia ja ihmettelee kainalot hiessä.
Ei elämässä koskaan voi olla varma siitä mitä tapahtuu, mutta elämän luonteen kanssa saa olla sinut. Saa olla vapaa iloitsemaan ja nauttimaan. Siipeni levittyvät juuri siksi, että sydämessäni on tilaa kaikille inhimillisille tunteilleni ja samalla ytimeni rauhalle.
Hyvinvoinnin peruspalikat ovat varsin yksinkertaisia, olitpa erityisherkkä tai et. Tässä erityisherkkyydestä kertovalla luennolla jakamani vinkit. Ehkä ne auttavat pohtimaan, millä mallilla nämä asiat ovat omassa elämässäsi.
1. Muista rajasi.
Kukaan muu ei pidä huolta sinun henkilökohtaisista rajoistasi kuin sinä itse. Onko rajojen asettaminen sinulle helppoa, vaikeaa vai jotain siltä väliltä?
– Osaatko sanoa ei tarpeen tullen? – Kuinka paljon miellytät muita oman itsesi kustannuksella?
2. Ota omaa aikaa ja tilaa.
Mahdollisuus olla ihan itsekseen on erityisherkälle tärkeää akkujen lataamisen kannalta.
– Onko sinulla mahdollisuus ottaa omaa aikaa ja tilaa kun sitä tarvitset? – Sallitko sen itse itsellesi? – Voisitko luoda itsellesi oman rauhoittumispaikan?
3. Nauti luonnosta ja maadoitu.
Elinympäristön kaoottisuus vaikuttaa meihin kaikkiin, mutta eritoten meihin erityisherkkiin. Luonto on mitä parhainta lääkettä stressiin. Muutenkin kaikenlainen maadoittava tekeminen, joka rauhoittaa mielen ja tuo tietoisesti läsnä olevaksi omaan kehoon, tekee hyvää.
– Millaisessa ympäristössä elät? Onko sinulla pääsy luontoon? – Käytkö luonnossa riittävän usein vai jääkö se ajatuksen tasolle? – Muistatko olla läsnä kehossasi, vai elätkö jatkuvasti päänsisäisessä maailmassasi?
4. Muista rentoutuminen ja uni.
Riittävä unensaanti on tärkeää aivojen ja kehon puolustusjärjestelmän kunnossa pysymisen kannalta. Pieni latautumishetki voi olla tarpeen myös keskellä päivää. Itselläni oli tapana istua entisen työpaikkani naistenhuoneessa ja laskea 180:stä alaspäin. Näin sain suotua itselleni kolmen minuutin rauhoittumishetken työkiireiden keskellä. Netti on pullollaan ihania ohjattuja rentoutuksia ja meditaatioita, joita voi käyttää rentoutumisen apuna.
– Miten rentoudut? Teetkö sitä riittävän usein? – Millainen on päivärytmisi ja kuinka osaat rauhoittua illan tullen? – Millainen on nukkumisympäristösi ja nukutko riittävästi?
5. Lääkitse kehoa ja mieltä liikunnalla.
Liikunta vaikuttaa monin tavoin positiivisesti. Se mm. parantaa aivojen toimintaa, vähentää ahdistuneisuutta ja masentuneisuutta, parantaa stressin sietokykyä ja parantaa ravintoaineiden kuljetusta soluille.
– Muistatko hoitaa henkistä tasapainoasi myös liikunnan avulla? – Mikä liikunta olisi niin mukavaa, että siitä tulee tapa?
6. Katso mitä syöt.
Ruoka vaikuttaa henkiseen suorituskykyyn ja fyysiseen jaksamiseen aivan merkittävästi. Moni erityisherkkä on herkkä myös ravinnon vaikutuksille, ja etenkin erilaiset piristeet voivat olla turhan voimakkaita. Itselläni toimii ruokavalio, jossa on paljon kasviksia, riittävästi proteiinia, hyviä rasvoja ja runsaasti vettä, ja jossa sokeri sekä muut nopeat hiilihydraatit ovat aivan minimissä.
– Syötkö riittävän terveellisesti ja säännöllisin välein? – Täytätkö energiavajettasi piristeillä ja sokerilla?
7. Opettele sinuiksi tunteittesi kanssa.
Kun kysyin luennolla kuinka moni yleisöstä tuntee herkästi ja tuntee myös toisten tunteet, jokainen käsi salissa nousi. Voimakkaiden tunteiden kanssa eläminen ja toisten tunteiden ”imuroiminen” voi viedä mehut.
– Tunnistatko, mikä tunne on omasi ja mikä jonkun toisen? – Osaatko ilmaista tunteesi ja tarpeesi luontevasti? – Kannatko repussasi turhaa tunnekuormaa?
8. Kehitä rakastava ja myötätuntoinen suhde itseesi.
Moni herkkä on saanut kuulla olevansa yliherkkä, outo, liian sitä ja liian vähän tätä. Itse olen saanut mm. kuulla olevani ”prinsessa”, sillä tarvitsen rauhaa ja hyvän vuoteen pystyäkseni nukkumaan. Herkkyyttä ei vieläkään oikein ymmärretä ominaisuutena, ja se millaisia tulkintoja muut ovat tehneet sinusta, vaikuttaa minäkuvaan. Ajatukset, joita olet omaksunut itsesi suhteen, voivat olla turhan negatiivissävytteisiä. Itsensä hyväksyminen on hyvinvoinnin ydinasioita.
– Hyväksytkö itseni sellaisena kuin olet? – Uskallatko olla oma itsesi? – Millaisilla ihmisillä ympäröit itsesi? – Miten voisit olla itsesi paras ystävä?
Ihmisillä, joiden kanssa vietämme aikaamme, on merkittävä vaikutus hyvinvointiimme. Kannattaa siis hakeutua sellaisten ihmisten pariin, jotka arvostavat sinua sellaisena kuin olet. Sinun ei tarvitse olla täydellinen ollaksesi rakastettava ja itseesi tyytyväinen.
Perfektionismi uuvuttaa. Mikään ei lopulta riitä. Tulee uusia vaatimuksia, aina on jotain kesken tai saavutusten tilalle saapuu menettämisen pelko.
Perfektionismi tuo elämään kireyden tunnetta, jännittyneisyyttä, epäonnistumisen pelkoa potenssiin tuhat ja valtavan paineen pitää kaikki kasassa. Perfektionismista hellittäminen taas tuo elämään sallivuutta, pehmeyttä, joustavuutta, huolettomuutta ja luottamusta siihen, että jos kaikki ei mene niinkuin haluaa, sillä on usein jokin tarkoitus.
Perfektionismiin liittyy yritys kontrolloida elämää. Se miksi elämää taas yritetään kontrolloida, johtuu sisäisestä turvattomuudesta, jonka juuret ovat usein jo kaukana lapsuudessa. Kontrolloimalla yritetään hakea takaisin sitä turvaa, jonka on kokenut menettävänsä. Ymmärrettävää. Mutta mahdotonta.
Perfektionismi ei aina näy ulospäin klassisesti vaikkapa siivousfriikkeytenä tai työn viilaamisena loputtomiin. Perfektionismia voi ilmetä myös hyvin vaikkapa kehoon, liikkumiseen ja syömiseen liittyvissä asioissa. Sitä voi esiintyä ihmissuhteissa ja pyrkimyksenä kontrolloida omaa tunnemaailmaa.
Perfektionismiin liittyy jatkuva paineen tunne, vaikeus ”antaa olla” sekä epärealistiset vaatimukset itseä ja joskus myös muita kohtaan.
Perfektionismin takana on pyrkimys suojautua kivulta. Se uskottelee, että jos olet tai toimit täydellisesti, voisit välttyä vaikkapa arvostelluksi tulolta, epävarmuudelta tai pettymyksiltä.
Perfektionismin pyrkimys on koittaa ottaa vastuulleen kaikki, sellaisetkin asiat joita ei voi oikeasti mitenkään kontrolloida.
Miten voi alkaa hellittämään?
Tiedostamalla, missä vaatii itseltään liikaa. Ymmärtämällä että se ei tapahdu hetkessä, vaan uusien mallien opettelu todella vaatii aikaa ja kysyy myös sisäisen turvallisuuden vahvistamista. Se kysyy armollisuuden ja myötätunnon harjoittelua.
Se kysyy myös kykyä harjoitella kohtaamaan epävarmuuden ja epäonnistumisen tunteita, jotka ovat lopulta vain tunteita, ei jotain joiden tulisi saada sanella maailmamme rajoja.
Kumiseva tyhjyys ympärillä, kolkkous ja kärvistys. Aamulla herätessä, päivällä ja illalla. Arkisina ja viikonlopun hiljaisina hetkinä. Olo, että jotakin vikaa minussa on, outoa tai väärää. Sivussa olemisen tunne. Ei hajuakaan, kuinka päästä sinne keskelle, missä muut ovat. Ja vaikka kuinka yrittäisi, tunne käy kenties vain äänekkäämmäksi. Joskus olotila on kuin suojaava peitto, melkein makean suolainen, upottava ja turvallinen. Tuttu paikka, jossa itseään lääkitsee sillä, millä osaa ja voi. Minä lääkitsin itseäni makealla, alkoholilla, loputtomilla päiväunelmilla ja suorittamisella.
Odotin, että elämä alkaisi. Odotin rakkautta. Joskus ihan tiettyjä ihmisiä, vuosikausiakin. Kaikkien rakkauksienikin keski- ja lopputulema oli yleensä se, että koin olevani yksin. Ystävyyssuhteista ja elämän tohinoista huolimatta tuntui usein, että jotain puuttui. Ihmettelin, kuinka toiset näyttivät olevan vapaita ja tekivät sitä mihin elämä kutsui.
Ei yksinäinen ole tehnyt mitään väärin. Yksinäinen ei ole viallinen. Voi olla, että joskus yksinäisyyttä saa melkein kuin ”synnyinlahjana”, jotakin sellaista vierauden kokemusta, joka kulkee mukana ison osan elämää. Tai sitten yksinäisyys voi tulla elämän vaiheina – pohjaton, raastava kaipaus jonkun rakkaan luo, siihen mitä kahden sydämen ja ihon välillä on.
Yksinäisyyteen liittyy erillisyys ja monesti erillisyyden pohjana on viallisuuteen uskominen tai syvä arvottomuuden kokemus. ”Jotain on mennyt pieleen, koska koen tätä yksinäisyyttä.”
Yksinäisyys on ehkä kulttuurisestikin stigmatisoitu tunne: sitä pitäisi voida välttää ja jos sitä kokee, on kenties ikään kuin jotenkin sössinyt hommansa. Emme kollektiivisesti oikein osaa suhtautua yksinäisyyteen. Uskomme usein yhdessä, että se kertoo viallisuudesta, vaikka se kertookin kenties yhteydettömyydestä. Ja mitä vikaa on yhteydettömyydessä? Se on kokemus muiden joukossa. Ehkä hyvin merkityksellinenkin kokemus. Ehkä jopa kutsu.
Yksinäiseltä puuttuu yhteyden tuomaa täyteyttä. Homma on paradoksi: tarvitsemme ja saamme tarvita ja kaivata toisiamme. Mutta saamme myös voimautua syvään yhteyteen itsemme kanssa, jolloin rakkaus ei riipu ulkopuolella olevasta. Tällainen eheytyminen on kuin sinnikästä salapoliisityötä – mutta täysin mahdollista.
Mistä siis syntyy uskomus, että yhteyden kokeminen on riippuvaista toisista? Mistä syntyy sydämen sykkyröityminen? Kenties yhteys on joskus – ehkä niin varhaisessa kohdassa, ettei sitä edes muista – satuttanut niin syvästi, että sille sydämensä uudelleen avaaminen tekee liian kipeää. Erityisesti, jos on haavoittunut suhteessa ensimmäisiin yhteyden tarjoajiin, varhaisiin huoltajiinsa. Jos tuossa yhteydessä on ollut jotain säröistä, oppii usein yhteydettömän suhteessa olemisen mallin sekä toisiin että itseensä. Yhteydettömyyden kaivertava olotila on silloin tutuin tapa olla olemassa.
Silloin uskoo alitajuisesti, että myös lääke yhteydettömyyteen tulee toisten kautta. Mittaa ja arvioi yhteyden tai yhteydettömyyden kokemusta suhteessa toisiin. Uskoo voivansa täyttyä ja kokea rakkautta vain muiden kautta. Itsessäni ja asiakkaideni (ja ylipäänsä ihmisten kanssa) olen usein todistanut syvää, alitajuista uskomusta, että arvomme mitataan yhteydessä muihin, rakkaudessa toisiin. Tuo uskomus aiheuttaa osaltaan, että itseään on vaikeaa täyttää ja on vaikeaa ottaa vastaan sellaista viisasta apua, joka opettaa olemaan voimauttavassa yhteydessä omaan itseen.
Mutta on jokamiehen ja -naisen oikeus kokea yhteyttä. Jokainen saa oppia eheään suhteeseen itsensä kanssa. Saa oppia olemaan kuulolla ja yhteydessä omiin tunteisiin ja tarpeisiin. Saa oppia luomaan sisällään turvallista tilaa, jossa itseään kykenee kannattelemaan myötätuntoisesti. Se on eri asia kuin selviytyminen, joka synnyttää tyhjyyttä ja yksinäisyyttä. Oman sisäisyyden kannatteleminen – siis syvä yhteys itseen – synnyttää täyttymystä, sydämen avautumista ja kykyä huolehtia tarpeistaan. Silloinkin, kun esimerkiksi yhteyden tarve toisiin ei täyty tavalla, jolla toivoisi.
Yksinäisyyden kokemus on totta ja tekee joskus tosi vaikeaksi avautua jollekin uudelle. Yksinäisyydessä sydän on sykkyrällä ja sekin voi sattua, kun sykkyrä alkaa aueta. Mutta vain minä voin uskaltautua kyseenalaistamaan uskomukseni siitä, että minussa on jotain vikaa (kun en kelpaa). Minulle yksinäisyyteni osoitti jokaisen arvottomuuteeni uskovan osasen, kun sain turvaa alkaa niitä katsoa. Arvottomuuden kokemuksesta luopuminen on vaatinut sinnikästä päättäväisyyttä kohdata kipujani, uskomuksiani ja epätasapainoista riippuvuuttani.
Mitä syvemmin olen rohkaistunut rakastamaan itseäni kaiken pelottavan, synkän, syövyttävän ja upottavan läsnä ollessa, sitä syvemmin olen avautunut yhteyteen ytimeni kanssa. Aloin oivaltaa, ettei mikään synkkyys kerro siitä, että minussa on vikaa. En enää jättänyt itseäni yksin.
Ajattelen, että pohjimmiltaan yksinäisyys on sielun kaipausta ihmisensä luo. Syvin yhteys on yhteyttä omaan sieluun, ytimeen. Rakkauteen, joka hyväksyy minut juuri tällaisena kuin olen. Sieluni on synkassa kaikkien tunteideni kanssa. Se ei tuomitse mitään eikä arvota kokemuksiani hyviin eikä huonoihin, toisin kuin mieleni (joka vastustaa varsinkin yksinäisyyttä). Ihmeellistä kyllä, kun olen syvässä, myötätuntoisessa yhteydessä itseeni, mukaan mahtuu yksinäisyyttäkin. Se kuuluu ihmisyyteen, tähän kauniiseen seikkailuun – mutta yksinäisyyden ei kuulu eikä tarvitse määrittää kokemustani ihmisenä. Kokemustani ihmisenä saa määrittää totuus minusta: olen yhteyden arvoinen, aina.
Kun ihminen rakastuu, kaikki rullaa. Ainakin tunteiden, fiilisten puolesta ja myös rakkauden kokemisessa. Uusien ihmissuhteiden alussa lähes poikkeuksetta ihminen kokee rakkautta. Kun aika kuluu, rakkaus on monesti harmittavasti hävinnyt. Silloin usein syytämme toista ihmistä ”en ole enää rakastunut” tai ”en koe enää rakkautta”.
Mitä jos sen sijaan pysähtyisimme miettimään, mihin rakkaus oikeastaan hävisikään.
Kun menemme ihmissuhteeseen, kaikessa pöhinöissämme usein unohdamme, että annamme itselle luvan tuntea rakkautta, iloa ja suuria tunteita. Mutta koska toisen ihmisen kanssa on niin mahtavaa, annamme hänelle kaiken vallan rakkaudessa. Unohdamme rakastaa itseämme, koska odotamme sitä toiselta ihmiseltä. Hänhän täyttää rakkauden tyhjiösi.
Me lakkaamme rakastamasta itseämme. Me lakkaamme huolehtimasta omista tarpeistamme, toiveistamme ja haaveistamme. Me laitamme toiset (kumppanin, lapset yms.) etusijalle, unohtaen muistaa itseämme. Sen sijaan, että muistaisimme tämän, syytämme toista siitä, että HÄN ei täytä tarpeitasi. Me teemme toiset ihmiset vastuulliseksi omasta onnestamme.
Jos sinusta tuntuu, että olet unohtanut kuinka rakastat itseäsi, palaa siihen hetkeen, joka oli ennen näitä ihmissuhteita ja muista miltä rakkaus tuntui. Meistä moni on käynyt tämän polun ja tietää, että toinen ei oikeasti ole vastuussa sinun rakkauden kokemisesta tai sen puuttumisesta, vaikka toista olisi helppo syyttää.
Ota vastuu omista tarpeistasi ja muista kunnioittaa niitä. Se on myös omien rajojen tekemistä ja niiden opettelemista, havainnoimista ja uudelleen kalibroimista. Iällä ei ole mitään tekemistä uhriutumisen kanssa. Mitä pidempi aika siitä on, kun et ole antanut itsellesi lupaa kokea rakkautta, sillä suuremmalla syyllä anna, helvetti soikoon, se lupa itsellesi jo tänään. Ja muista, että olet kaiken sen rakkauden arvoinen.
Luin uutisia siitä, kuinka suomalaiset ovat käyttäneet vuotuiset luonnonvaransa loppuun huhtikuussa ja koko ihmiskuntakin elokuussa. Uutisjuttujen yhteydessä oli mielestäni hienot kymmenen kohtuullista vaatimusta, jotka voisivat osaltaan auttaa korjaamaan tilannetta.
1. Elämäntavan syvällinen muutos on välttämätön. Pelkkä teknologia ei pelasta.
Olen käynyt läpi elämäntavan muutosta. Kiinnostuin ensin puhtaammasta ravinnosta ja olen kokeillut hyvin erilaisia tapoja syödä, jotta tiedän, mikä minulle sopii. Ruokailutottumusten muutosta seurasi kiinnostus henkisempään elämään. Luin paljon toisten kirjoituksia ja aloin julkaista omia ajatuksiani. Huomasin, että kaikki ajatukset on elettävä todeksi ja vasta kun todellisuudessa tekee valintoja ja päätöksiä niiden mukaisesti, alkaa oma elämä muuttua. Koen, että elämäntapani on käynyt läpi syvällisen muutoksen, kun olen alkanut elämään tietoisemmin ja tekemään arvoihini perustuvampia valintoja kuin aiemmin, jolloin valintojani ohjasivat pitkälti oppimani roolimallit.
2. Tarvitaan yhteisiä sitovia rajoituksia kulutukseen. Tulevien sukupolvien pöydästä syöminen on lopetettava.
Minusta tämä on hieno ajatus, joka alkuperäiskansojen kulttuureissa on ymmärretty nykyistä paremmin. He pyrkivät elämään niin, että luontoa ja ympäristöä suojellaan tulevia sukupolvia varten. Jokainen sukupolvi pitää ympäristöstään huolta oman aikansa. Välillä tämä näkökulma tuntuu kokonaan unohtuneen, kun jokainen omistaja miettii, miten jonkin maa-alueen voisi parhaiten hyödyntää, käyttää ja ”tuhota”, jotta saa siitä itselleen mahdollisimman paljon rahaa.
3. Energian käytön vähentäminen on ainoa mahdollisuus vastata riittävän nopeasti ilmastokriisin haasteeseen. Kulutusta on supistettava oikeudenmukaisesti ja hallitusti.
Huomaan, että yksittäisten tekojen tekeminen, kuten lamppujen sammuttaminen aina kun valoa ei tarvitse, tuntuu pieneltä ja merkityksettömältä teolta, mutta se voi olla hyvä alku. Pakon edessä pystyisimme yhdessä isoihinkin muutoksiin. Uskon kuitenkin, että uusien teknologioiden myötä emme välttämättä edes joudu suurten kielteisten muutosten eteen.
En haluaisi nähdä asioita liian negatiivisessa valossa ja uskon, että uusien innovatiivisten teknologien avulla, kuten muuttamalla merivettä juomavedeksi, sähköautojen ja uusiutuvien energialähteiden sekä fuusioenergian myötä menemme eteenpäin hyvällä tavalla. Ihmiskunnalla menee muutenkin PAREMMIN kuin koskaan aiemmin (ks. esim. Rob Dial).
4. Ydinenergian ja uraanikaivosten tilalle kotimainen, hajautettu ja uusiutuva energiantuotanto.
Julkisen tahon säätämillä laeilla ja tuilla on suuri merkitys. Kansalaisina voimme tuoda mielipiteemme esille osallistumalla julkiseen keskusteluun ja valitsemalla, kenelle annamme äänemme. Mitä energiamuotoa hän kannattaa?
5. Mainontaa on rajoitettava. Se luo keinotekoisia tarpeita.
Minusta mainontaa voitaisiin hyvin rajoittaa, koska se on häiritsevää ja epätasa-arvoistavaa. Ne, joille on kertynyt suurimmat pääomat, voivat suurissa määrin mainostaa tuotteitaan ja palveluitaan ja toiset, joilla mahdollisesti olisi ympäristöystävällisemmät, terveyttäedistävämmät ja paremmat tuotteet, eivät pysty käyttämään mainontaan yhtä suuria summia rahaa. Tuotteissa myös maksamme itse tämän massiivisen mainonnan kustannukset.
6. Paikallisen tiedon tuhoaminen on lopetettava. Kokemusperäistä viisautta tarvitaan ekologisesti kriisiytyvässä maailmassa.
Isovanhemmillamme, vanhemmillamme ja heidän ikäpolvellaan on paljon sellaista tietoa, joka voisi hyödyttää meitä kollektiivisesti. Myös vanhoilla kulttuureilla ja alkuperäiskansoilla on ajatuksissaan ja tavoissaan viisauksia, joita on poljettu yritysten taloudellisten vaatimusten edessä.
7. Luonnonvarojen kuluttamista on verotettava progressiivisesti.
Tällöin organisaatiot voisivat ottaa hieman pitkäjänteisempää harkintaa mukaan päätöksentekoon, koska ei ole oikein ajatella, että käytämme kaikki mahdolliset resurssit heti saadaksemme mahdollisimman paljon rahaa muutamille ihmisille. On kyseenalaista, että yritykset voivat omistaa (vuokraus olisi parempi vaihtoehto ja jonkin yleishyödyllisen/julkisen tahon pitäisi omistaa maat) maa-alueita, koska tällöin kukaan ei välttämättä pysty kunnolla katsomaan kokonaisuutta, vaikka onneksi jotkin julkiset tahot niin yrittävät. Luonnon köyhtyminen, saastuminen tai meluistuminen vaikuttaa suoraan alueella asuvien ihmisten terveyteen ja onnellisuuteen, eikä heille kukaan maksa korvauksia ja usein heidän mielipiteensä eivät merkitse tarpeeksi.
8. Asevarustelu on lopetettava. Se vie ihmiskunnalta voimavarat ilmastokriisin torjunnasta.
Minusta on henkistymisen kautta tullut suuri sotien vastustaja. Varmasti jokainen meistä niitä sydämessään vastustaa. Kohta meillä ei ole sotia sen vuoksi, että vaikka valtioiden päämiehet vallanhimoissaan ilmoittaisivat olevansa sodassa, yksittäiset miehet ja naiset eivät lähde rintamalle. Kun yksittäiset ihmiset muuttavat ajattelutapaansa, ja huomaan tätä tapahtuvan koko ajan laajemmassa mittakaavassa, ei sotia syty. Pieniä konflikteja näemme varmasti, mutta en usko suuriin sotiin, koska ihmiset länsimaissa ovat kasvaneet sellaisen ajattelutavan ylitse, että niillä ratkaistaisiin jokin poliittinen ongelma. Ihmiset ovat tulleet liian fiksuiksi lähtemään sotimaan, vaikka joku kansankiihottaja niin haluaisi.
9. Rajallisella maapallolla on luovuttava tavoittelemasta jatkuvaa kasvua.
Olen oivaltanut, että jatkuva kasvu tapahtuu henkisen kehityksemme ja ihmisenä kasvun myötä, mutta ei taloudellisena kasvuna, josta vain osa ihmisistä hyötyy ja toisilta tuhotaan ympäristö. Olemme siis todellakin jatkuvassa kehityksessä, mutta jotkin talousprofessorit ovat olleet väärässä väittäessään, että talouskasvu on jatkuvaa. Hyvinvointia saamme muualtakin kuin kulutuksesta, kuten raikkaasta hengitysilmasta sisällä ja ulkona, puhtaasta vedestä, ruoasta ja koulutuksesta ja ne pitää huomioida, kun pohditaan hyvinvointivaltioita ja tulevien sukupolvien edellytyksiä hyvään elämään. Muuten tämän hetken taloudellisen kasvun kiihdyttämiseksi tuhotaan näitä resursseja, mikä on lyhytnäköistä ja typerää. Henkinen pääoma ja tasapainoisuus on yhtä tärkeää, kuin että meillä on palveluita ja kulutustavaraa.
10. Kohtuus arvoonsa. Se on vapautta kulutusriippuvuuksista.
Kohtuus tulee mielestäni siitä, että voimme voida hyvin hieman vähemmälläkin kulutuksella ja rakentamisella ja tällöin suojelemme luonnonresursseja tuleville sukupolville ja itsellemme. Kohtuus tulee pienistä ja suurista valinnoista ja päätöksistä sellaisten arvojen perusteella, jotka huomioivat muutkin asiat kuin taloudellisen näkökulman. Paremmalla teknologialla ja elämäntavoilla ei myöskään tarvita enempää työpaikkoja, vaan työtä riittää paremmin jaettavaksi, kun elinkustannukset ja elämäntavat kohtuullistuvat.
.
