Sinun ei tarvitse repiä itseäsi palasiksi pitääksesi muut kasassa.
Kuinka usein myötäilemme, jotta muilla olisi hyvä ja turvallinen olo?
Joskus myötäily seurailee toisen oletteisia toiveita: vihjeitä toisen toiveista löytyy ilmeistä, eleistä, hiljaisuuden pituudesta tai katseen suunnasta. Toive voi myös olla suora ja myötäilijän muovailuvaha valmiina muokattavaksi.
Joskus myötäilijä haluaa muovailla myös tunneilmapiirin toiselle mieluisaksi. Siinäpä sitten muovaillaan värikästä möykkyä, suoraa pötköä ja pikkupalluraa – mitä saisi olla, että voisin pitää maailmasi kasassa?
Samalla kun myötäilijä touhottaa toisen muka-toiveiden tai oikeiden toiveiden perässä ja muovailee tunneilmapiiriä toiselle mieluisammaksi, unohtuvat kokonaan omat tunteet ja toiveet. Mitäpä niistä omista jutuista numeroa tekemään, pääasia, että toisella on hyvä mieli ja helppo olla.
Joskus myötäilyä on jatkunut niin pitkään – ehkä lapsesta saakka – että kokemus itsestä on huomaamatta hajallaan toisten kokemuksen palvelemisessa. Minä olen yhtä kuin se, mitä saan muiden palvelemisesta. Alan olla olemassa muiden kautta.
Johanna Pohjola kirjoittaa kirjassaan Vapaaksi miellyttämisestä jotenkin niin, että on luotettava siihen, että toinen kestää omat tunteensa. Toinen kestää pettymyksen, torjunnan ja kaikki muutkin tunteet. Minä en ole vastuussa siitä, miten hän kohtaa ja käsittelee tunteensa. Jos hän menee hajalle, hän selviää siitäkin. Omalla tavallaan, ei minun tavallani eli siten, että heitän pelastusrenkaan. Valitettavan usein on niin, että vieläpä heitän pelastusrenkaan ihmiselle, joka ei sitä tarvitse.
Samalla tavalla minä kestän sen, että tunnen syyllisyyttä, häpeää ja pelkoa siitä, kun en myötäile muita itseni kustannuksella. Kestän sen järisyttävän hylkäämisen pelon, joka sanoo, että on minun tehtäväni pelastaa toinen pettymyksiltä ja kurjilta kokemuksilta.
Kun ensin itse kestän ne tunteet, joita pakenen myötäilemällä, alan luottaa siihen, että muutkin kyllä kestävät. Lempeys itseä kohtaan tuo tasavertaisuutta, mitä todellinen myötätunto muita kohtaan vaatii. Nostan itseni muiden tasolle.
Tasavartaisina ihmisinä voimme kohdella toisiamme kunnioittavasti niin, että annan toisen kohdata, kestää ja kosahtaa omalla tavallaan ja omista lähtökohdistaan, ja toinen antaa minulle tilan samaan.
Terapeutti ja tietokirjailija Tommy Hellsten palkittiin Mielen valovoima -hyvinvointikirjallisuuspalkinnolla Hidasta elämää -festivaaleilla Ruovedellä 15.6.2025. Vinhan kirjakauppa ja Hidasta elämää -media jakavat vuosittain palkinnon kirjailijalle, joka on teoksillaan vaikuttanut merkittävällä tavalla suomalaisten hyvinvointiin.
”Tommy Hellstenin kirjat ovat olleet vuosikymmenten ajan ystäviä yksinäisille, opettajia eksyneille, ja rohkaisijoita niille, jotka eivät nää uskoneet toivoon. Tommyn kirjat ovat parantaneet meidän suomalaisten kokemusta elämästä. Hänen äänessä on ollut isän myötätunto, terapeuttinen viisaus ja ihmisen rehellinen haavoittuvuus.
Ensimmäinen Mielen valovoima -palkinto on kunnianosoitus paitsi Tommyn kirjoittamille teoksille, myös elämäntyölle, jolla on ollut mittaamaton vaikutus suomalaisten henkiseen hyvinvointiin, perhesuhteisiin, uskoon ja itsensä kohtaamiseen.”
Mielen valovoima -palkinnon valitsee toimikunta, johon kuuluvat Hidasta elämää – hyvinvointimedian perustajat Sanna Wikström ja Pequ Nieminen sekä Suomen vanhimman kirjakaupan omistaja Pasi Vainio ja tuottaja Kati Pihkanen.
Palkintona Tommy Hellstenille luovutettiin puinen Levonpuu®, arvopohjainen design-jalusta, joka kutsuu läsnäoloon ja rauhaan.
Seuraavan kerran Mielen valovoima -jaetaan vuoden päästä kun kolmannet Hidasta elämää -festivaalit järjestetään Vinhan kirjakaupan puutarhassa 12.-14.6.2026.
Konfliktit ovat syvissäkin suhteissa väistämättömiä, eikä niitä pidä pelätä, sillä hyvin käsiteltynä ne lisäävät keskinäistä ymmärrystä ja yhteenkuuluvuutta. Ne auttavat tutustumaan toiseen toiveineen ja tarpeineen sekä tunnistamaan omia ja toisen rajoja. Ne saattavat myös tuoda valoon asioita, joita olisi syytä korjata.
Yksi syy konfliktipelolle ovat niiden herättämät epämiellyttävät tunteet sekä katkokset yhteenkuuluvuudessa. Mitä rajumpi konflikti, sen vahvempia ovat tunnekuohutkin. Puristavien ja kuristavien tunteiden otteessa ajattelumme kutistuu, kuuntelukykymme katoaa ja arviointikykymme sumenee, me tyhmennymme. Tipahdamme pikavauhtia vastuuttomiksi lapsiksi uhitellen, uhmaten, hyökäten ja syytäen suustamme kovaäänisesti, mitä soopaa sattuu kielelle nousemaan. Saatamme jopa sortua henkiseksi väkivallaksi katsottaviin keinoihin, kuten syyllistämiseen, nimittelyyn ja haukkumiseen. Myrkyllisistä keinoista myös sumutus, valehteleminen ja uhriutuminen lienevät konfliktituttujamme, vaikka emme useinkaan niitä itse tiedosta.
Konfliktit, tai paremminkin ylikuumentuneet tunteet, aiheuttavat joskus ovien paiskomisia sekä dramaattisia areenalta poistumisia. Ennen kaikkea ne aiheuttavat lyhempiä ja pidempiä katkoksia keskinäiseen yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Yhteenkuuluvuus ihmissuhteissa on tärkeä hyvinvointimme lähde, joten etenkin pidempään kestävät katkokset itselle merkittävissä ihmissuhteissa voivat olla hyvinkin kuormittavia.
Mitä merkityksellisemmästä ihmissuhteesta on kyse, sen tärkeämpää on konfliktin aiheuttaman katkoksen jälkeen rakentaa silta takaisin yhteyteen. Parhaassa tapauksessa entistä syvempään. Yhtä ainoaa oikeaa ja varmasti toimivaa tapaa ei ole, siltoja voi rakentaa monin tavoin. Ohjeiden ja neuvojen sijaan tarjoilenkin tässä joitakin pohtimisen ja kenties kokeilemisen arvoisia rakennusaineksia ja työkaluja.
1. Yhteyden jälleenrakentamisen aloittamisen ajoitus on tärkeä. Jos konflikti on ollut kovin satuttava, sattuva ja tunteita kuumentava, yhteyttä ei välttämättä ole hedelmällistä yrittää korjata heti. Joskus kiehuvien tunteiden viilentyminen voi kestää, mutta sitä ei etenkään parisuhteessa pidä jäädä kuitenkaan odottelemaan kovin pitkään. Vanha viisaus, nukkuminen yön yli, on joskus ajattelu- ja ymmärryskyvyn palautumisen kannalta hyvä ja riittävä.
2. Omien tunteiden tasaannuttua, on tärkeä palata vastuulliseksi aikuiseksi ja kysyä itseltään, mitä pinnan alla olevaa tunnetta tai tarvetta oma ärhäkkyys ja puolustautuminen yrittivät suojella. Omien syvimpien tunteiden ymmärtäminen auttaa ymmärtämään myös toisen tunteita ja reaktioita, jolloin yhteyden jälleenrakentamiselle on jo olemassa tukipylväät.
3. Hyviä kysymyksiä itselle ovat myös, mikä oli oma osuuteni konfliktin ja katkoksen syntyyn? Sorruinko tulkitsemaan toisen sanomisia ja tunteita kuuntelemisen ja ymmärryksen sijaan? Pakeninko vastuutani oikeuttamalla oman käytökseni kyseisillä tulkinnoilla? Käännyinkö pois, kun olisi pitänyt kääntyä toisen puoleen?
4. Aloitteen tekeminen on viisasta, aikuista ja vastuullista. Usein jäämme odottamaan aloitetta kuitenkin toiselta, koska hänhän on mielestämme se, joka toiminut väärin. Vaikka aloitteellisuus yhteyden palauttamisen suhteen ei tunnu helpolta, tee se ja huomaa, miten hyvältä se molemmista tuntuukaan.
5. Tunteet ovat vaikutuksiltaan järkeä vahvempia, joten yhteyden jälleenrakentamisessa on molempien tärkeä kertoa toiselle rauhallisesti omista tunteistaan. Toisen tunteita ei pidä tulkita, koska tulkinnat ovat pelkkää arvuuttelua ja osuvat usein hutiin. Tulkintojen sijaan toisen tuntemuksia on kuunneltava tarkasti ja keskeyttämättä.
Keskustelulle voi sopia pelisäännöt, kuten esimerkiksi, että tulkitsemattomuuden ja keskeyttämättömyyden lisäksi toista ei syyllistetä. Puheenvuoroille voi sopia myös tietyn keston. Ensin annetaan tilaa kummankin omille tunteille, sitten toiveille ja tarpeille ja vielä, mitä ja miten niitä voisi tulevaisuudessa huomioida. Missä asioissa kummatkin voisivat petrata? Ongelmia kaivamalla löytyy yleensä vain lisää ongelmia, joten on hedelmällisempää keskustella siitä, mitä ja miten pitäisi tapahtua, että suhde voisi entistä paremmin.
6. Liika konfliktin syiden ja syntyjen puhkianalysointi ei ole hyväksi. Joskus yhteyden palauttamiseen saattaa riittää lämmin ja vilpitön anteeksipyyntö, anteeksiantaminen sekä lämmin halaus.
7. Aloitteen voi tehdä myös huumorin keinoin. Toiselle voi laittaa viestin vaikka tähän tapaan: ”Jos haluat tuottaa meille iloisen yllätyksen, niin tapaan sinut x-paikassa, x-aikaan. Siinä tapaamisessa ei puhuta konfliktista sanaakaan. Viestin saaja saattaa kyllä kiittää sinua. Molemmilla on hyvä mieli ja koko konflikti saattaa itsekseen hymyilyttääkin. Ehkä vähän myöhemmin yhdessäkin.
8. Yhteyden palauttamisessa auttaa se, että muistaa katkoksen koskevan itselle tärkeää ja rakasta ihmistä, jota haluaa ymmärtää, jolle haluaa hyvää ja jonka kanssa ME ollaan ME.
Konfliktit kuuluvat toimivaan ihmissuhteeseen, mutta jos niitä on kovin usein, ja ne toistavat samaa huonoa kaavaa, eivätkä yhteiset parannusyritykset ole tuottaneet toivottua tulosta, on hyvä miettiä ulkopuolisen ammattiavun hakemista.
Meillä kaikilla on huonoja, usein jo lapsuudessa opittuja toimintamalleja, joita emme useimmiten tiedosta itse lainkaan. Toimimmehan me valveilla ollessammekin yli 70 prosenttisesti tiedostamattoman mielemme ohjaamina. Se, että ei itse tiedosta toistuvia, haitallisia toimintamallejaan, ei tarkoita, etteikö niitä olisi.
Kun huomaa suhdetta, tai suhteita haittaavia, samanlaisina toistuvia tunteita, reaktioita ja toimintoja itsessään, on jo melko pitkällä. Seuraava askel on niiden korjaaminen, joko yksin ja yhdessä tai sitten ulkopuolisen sovittelijan kanssa. Miksi emme mekin turvautuisi ihmissuhteidemme solmukohdissa ”rauhanneuvottelijoihin” ja ”valtakunnansovittelijoihin”?
Avun hakeminen on kumppanille, ystävälle tai työkaverillekin merkki siitä, että toinen ihminen ja suhteen pelastaminen ovat itselle niin tärkeitä asioita, että on valmis korjaamaan jotain omaa haitallista toimintatapaansa. Se on osoitus välittämisestä itseä ja toista kohtaan.
Voit lukea lisää erimielisyyksistä, konflikteista ja niiden rakentavasta käsittelystä kirjastani.
Olen itse lähtenyt käsittelemään viime aikoina isoa aihetta nimeltä kaipuun hyväksyntä. Tarkoitan sillä sen tunnustamista ja hyväksymistä, että tuntee kaipaavansa jotain tai jotakuta. Omalla kohdallani kyseessä on parisuhteen ja rakkauden kaipuu.
Kaipuun hyväksyntä voi toki liittyä myös mihin tahansa menetykseen, eroon, kaipaukseen kotia tai olemassa olevaa (tai puttuvaa) rakastettua kohtaan.
Kyse on eräänlaisesta prosessista, jossa en yritä paeta tai estää kaipausta rakkaudesta, vaan sallin itselleni tuntea sen ja hyväksyn sen osaksi omaa elämääni ja tunnekokemustani.
Ajattelen, että kaipuun tällainen lempeä hyväksyntä voi auttaa käsittelemään sitä surua, ikävää ja muita voimakkaita tunteita, jota yksin oleminen ja sinkkuus minussa herättävät.
Tarkoitus on, etten torju tunteitani, vaan annan itselleni luvan tuntea ja elää niiden kanssa.
Miten kaipuun voi hyväksyä?
Kaipuu voi olla monelle vaikea hyväksyä, koska se liittyy usein menetykseen, eroon tai jonkin tärkeän asian puuttumiseen elämässä. Tähän samaistun itsekin.
Helppoa se ei aina ole. On parempia päiviä ja aikoja, ja toisinaan hyväksyminen tuntuu ylitsepääsemättömän tuskaiselta. Silloin kaipauksen tunne on voimakas ja ahdistava.
On ollut kuitenkin tärkeää ymmärtää, että kaipuuta ei tarvitse torjua tai paeta. Sen hyväksyminen voi olla osa kasvuprosessia ja elämään sopeutumista. On ihan ok myöntää kaipaavansa jotain – ja silti, voi olla onnellinenkin. Jos ei joka hetki, niin vähintään usein.
Kaipuun hyväksyntä tarkoittaa minulle juuri sen tosiasian tunnustamista ja myöntämistä, että ”hei, olen sinkku ja minä kaipaan rakkautta”, ja sen tunteen osaksi elämää ottamista, vaikka se tekisi kipeää. Se voi vaatia aikaa ja etenkin lempeyttä itseä kohtaan.
Kaipuun hyväksymiseen voi myös liittyä sen ymmärtämistä, että kaipuu on osa elämän syklisyyttä: voin kaivata asioita, mutta myös kasvaa ja löytää uudenlaista sisältöä elämääni ajan myötä. Tunteiden käsittely voi auttaa saavuttamaan sisäisen rauhan ja hyväksynnän, vaikka se voi olla hidas ja vaikea prosessi.
Tällä matkalla minä nyt olen. Olen hyväksynyt sen, että olen sinkku ja toisaalta taas myöntänyt sen, että kaipaan parisuhdetta. Ja vaikka tiedän, että se on todella inhimillistä, olen joutunut antamaan itselleni siihen myös luvan. En enää jaksa tai halua esittää asian suhteen vahvempaa kuin olen.
Kaipuun hyväksyminen on usein kipeä mutta tärkeä osa ihmisenä kasvamista. Kaipuu ei ehkä katoa kokonaan, mutta sen ei tarvitse olla musertavaa. Sitä voi oppia kohtaamaan myötätuntoisesti. Tätä nyt siis opettelen.
On ihan ok myöntää kaipaavansa jotain.
Tässä muutamia lempeitä tapoja, joilla kaipuun voi opetella hyväksymään:
1. Tunnista ja nimeä tunne
Kaipuu ei ole vain surua, vaan siinä voi olla myös rakkautta, kiitollisuutta ja toivoa. Tunteen sanoittaminen auttaa sen käsittelemisessä.
2. Salli kaipuun olla läsnä
Älä yritä tukahduttaa tunnetta. Anna itsellesi lupa tuntea – vaikka se sattuu, se on osa ihmisyyttä ja osoitus siitä, että jokin oli sinulle tärkeää.
3. Kirjoita tai puhu siitä
Päiväkirja, runot, kirjeet tai keskustelut luotettavan ihmisen kanssa voivat auttaa jäsentämään tunnetta ja tekemään siitä vähemmän musertavaa.
4. Pienennä kaipuun mittakaavaa hetkeksi
Jos tunne kasvaa liian suureksi, tuo itsesi takaisin tähän hetkeen. Hengitä rauhallisesti, huomioi mitä näet, kuulet tai tunnet ympäristössäsi. Kaipuu on osa sinua, mutta se ei ole koko sinä.
5. Tee asioita, jotka yhdistävät sinut elämään
Luonto, liikunta, taide, musiikki, kirjoittaminen, käsillä tekeminen – kaikki nämä voivat antaa tilaa tunteille, mutta samalla tuoda iloa ja mieltä kohottavia kokemuksia rinnalle.
6. Ole yhteydessä muihin
Kaipuu usein vetää sisäänpäin. Hakeudu sellaisten ihmisten seuraan, joiden kanssa voit olla avoin tai vain olla – edes pieninä annoksina. Toisen läsnäolo voi keventää tunnetta.
7. Muistuta itseäsi: kaipuu ei ole heikkoutta
Se ei tarkoita, ettet olisi päässyt eteenpäin. Kaipuu kertoo siitä, että sydämesi on ollut auki. Sen kanssa eläminen voi tehdä sinusta lempeämmän myös itseäsi kohtaan.
8. Hyväksy, ettei kaikki kaipuu katoa
Ajan myötä tunne usein lievenee tai muuttaa muotoaan, mutta sen ei tarvitse kadota kokonaan. Se voi jäädä osaksi sinua lempeällä tavalla.
Esivanhempiemme selviytymisvaistot vaikuttavat yhä meihin sosiaalissa tilanteissa
Nykyihmisen elämä on sen verran helppoa, että voimme yleensä tuntea olevamme suhteellisen turvassa normaalissa arjessamme. Tai ainakaan meitä ei normaalisti uhkaa mikään fyysinen vaara. Ihminen on kehittynyt paljon haastavammissa olosuhteissa, joissa selviämistä uhkasi jatkuvasti jokin, joten nykyelämä on siinä mielessä enimmäkseen varsin turvallista.
Selviämisemme oli kuitenkin aiemmin sidottu siihen, että olemme osa yhteisöä. Ihminen ei yksin selvinnyt kovin hyvin villissä luonnossa, mutta meihin kehittyi erittäin edistynyt kyky toimia hyvin yhteen, osana laumaa. Jos asemamme laumassa vaarantui, se tarkoitti suurta vaaraa ja jopa uhkaa omalle hengellemme.
Tämän vuoksi evoluutio on suonut meille herkän tutkan sille, että meihin kohdistuu sosiaalisessa tilanteessa jokin uhka, ja uhan tunne aiheuttaa meissä automaattisesti puolustusreaktion.
Perinteinen puolustusreaktioiden luokittelu kuuluu taistele, pakene, jähmety. Nykyisessä työelämässä ja sosiaalisissa tilanteissa nuo reaktiot ovat hillitympiä ja joskus hyvin vaikeasti havaittavissa. Voimme ajatella, että ihan hyvinhän meillä menee, heitetään hurttia huumoria ja vaikka välillä on vähän hankalia hetkiä, niin niistä aina jotenkin selvitään.
Merkkejä siitä, että en sittenkään tunne oloani täysin turvalliseksi työpaikallani
En koe oloani täysin turvalliseksi, jos…
jätän mielipiteeni mieluummin sanomatta.
sanon olevani samaa mieltä toisen kanssa vaikka en ole.
toivon, että ongelmat poistuvat aikanaan, vaikka en käsittelisi niitä.
jätän antamatta palautetta huonosta käytöksestä tai toiminnasta.
pelaan aina varman päälle enkä yritä mitään uutta etten epäonnistu.
esitän kovaa ja itsevarmaa, enkä näytä epäröintiäni tai epävarmuuttani.
pidän yllä jotakin roolia, joka ei ole luontainen itselleni.
en pyydä apua, vaikka tarvitsisin sitä.
en tohdi tarjota apua loukkaamisen pelossa, vaikka näen, että toinen tarvisi sitä.
piilottelen mokiani.
… koska pelkään että minulle tai suhteelleni muihin käy jotain pahaa, jos toimin toisin.
Mitä voin siis tehdä?
Yksi tapa parantaa turvallisuutta on tutustua paremmin työkavereihin ja jakaa erilaisia huolenaiheita ja tarpeita jo ennen kuin tilanteet kärjistyvät. Itselleni erinomaisesti toiminut mekanismi tällaiseen on Minun käyttöohjeeni -työkalu, jonka idea on että jokainen kertoo itsestään miten toimii ja mitä tarvii ryhmätilanteissa. Kun näistä asioista on keskusteltu, hankalistakin tilanteista tulee paljon helpompia ja uskallamme paljon turvallisemmin olla omia itsejämme ja vaikkapa ilmaista olevamme eri mieltä jostakin.
Muitakin tapoja varmasti löytyy. Jo lähtien siitä, että tervehditään muita paikalle tullessa ja kysytään vaikka, että mitä teit viikonloppuna. Kohtaaminen ihmisenä auttaa ymmärtämään toista ja tuntemaan empatiaa silloinkin, kun joku tuntee tilanteessa jonkinlaista uhkaa.
Minun käyttöohjeeni -työkalun löydät esimerkiksi Jarkko Kailannon ja Eevi Vuoriston syksyllä ilmestyvästä kirjasta Minun käyttöohjeeni.
”Kun saamme jonkin hyvän asian, koemme ensin suurta kiitollisuutta. Sitten arki hiipii paikalle, valtaa kaiken ja muuttaa sen tavalliseksi. Ihmetykseen hivuttautuu itsestäänselvyys ja vähitellen tulee tunne, että minulla on tähän oikeus. Ajan mittaan oikeus muuttuu vaivihkaa vaatimukseksi. Kun lahja on muuttunut vaatimukseksi, ilo ja kiitollisuus katoavat. Ihminen alkaa katsella sitä, mitä hänellä ei ole, sen sijaan, että näkisi mitä hänellä on.”
Suorittaminen
”Kun suoritat elämää, kaikki näyttää hyvältä, mutta mikään ei ole oikeasti hyvää, jos et itse osallistu elämääsi. Olet sen sivustakatsoja. Seisot rannalla ja huutelet ohjeita niille, jotka hurjaa vauhtia laskevat kajakeilla koskea. Olet turvassa, muttet elä. Rannalla seisten saat säilyttää suvereeniutesi, olet aina se, joka osaa ja tietää. Itse et ryvety, muut ryvettyvät, siis ne, jotka elävät. Mutta hinta, jonka maksat on elämätön elämä, ja palkinto, jonka saat, on, ettei sinun tarvitse kohdata häpeääsi ja pelkoasi.”
Levollisuus
”Levollisuus syntyy syvyydessä. Se syntyy siellä, missä ovat ihmisen tarpeet. Ei siellä, missä ovat ihmisen halut. Kun ei ymmärrä, mitä tarvitsee, haluaa varmuuden vuoksi kaiken. Halut ovat tarpeiden hapuilua, joka haroo tyhjää. Monet kuvittelevat, että tyydyttämällä halujaan, he saavuttavat rauhan. Mutta näin ei ole, sillä ihminen ei voi koskaan saada tarpeeksi sitä, mitä hän ei tarvitse.”
Turvattomuuden tunne
”Jos sisäinen turva puuttuu, ihminen alkaa kompensoida turvan puuttumista ulkoisella yliturvallisuudella. Kuvaan astuu siis jälleen kontrolli. Elämä itsessään on turvatonta, koska meillä ei ole itsessämme lopullista kontrollia. Voi tapahtua mitä vain, ja mitä vain tapahtuukin.
Yksi tapa yrittää luoda turvaa on se, ettei elä. Ei koskaan tee mitään sellaista, mitä ei hallitse. Kun asioita ei hallitse, saattaa tehdä virheitä, ja jos puuttuu rakkaus, virheiden tekeminen romahduttaa ihmisarvon. Syntyy massiivinen häpeä, joka lamauttaa ja katkaisee yhteyden omaan sisimpään. Ihminen menettää itsensä menettäessään rakkauden, ja kun ihminen menettää itsensä, ei ole enää ketään, joka eläisi. Jäljelle jää vain epätoivoinen elämän suorittaminen ja virheiden välttäminen.”
Täydellisyyden tavoittelu
”Pisimmälle vietynä virheiden välttäminen johtaa perfektionismiin. Mitä täydellisempi ihminen on, sitä enemmän hänessä on häpeää. Perfektionismi siis paljastaa häpeän olemassaolon. Perfektionismi syntyy, kun ihminen ei rakasta itseään keskeneräisenä. Silloin virheet uhkaavat hänen ihmisarvoaan. Tämä vie uupumisen tielle, sillä ihminen yrittää paikata romahtanutta ihmisarvoaan ulkoisilla suorituksilla.”
Se kalvava tunne sisälläsi. Tunnistat esittäväsi jotain, mitä et ole. Yrität epätoivoisesti pitää yllä kasvojesi päälle vedettyä maskia, etteivät muut huomaisi sen alla olevaa todellista sinua. Sitä, joka huutaa ääneti tuskaa ja pahaa oloa, koska pelkää tulevansa huomatuksi, vaikka samalla juuri sitä myös kaipaa.
Monet meistä elävät arkea, jossa he joutuvat luovimaan osin itsensä piilottaen. Pukeutumalla rooliasuihin, jotka helpottavat hetkellisesti erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa, mutta jotka samalla puristavat siinä määrin, että muodostuvat pitkään käytettynä sietämättömiksi kantaa.
Tunnistamme tämän parisuhteessa, jossa mukaudumme ties monennenko kerran kumppanimme vaatimuksiin. Samoin myös työpaikan tiimipalaverissa, jossa esitämme olevamme kiinnostuneita pomon esittelemistä tuoreista myyntiluvuista. Myös yhteiskunnan yleinen ilmapiiri odottaa meiltä tiettyjä kannanottoja. Jos emme niitä suolla, saatamme joutua mustalle listalle.
Yhtä kaikki, on vaarallista ja pelottavaa olla oma itsensä, koska siinä joutuu herkästi hylätyksi. Näin ainakin usein ajattelemme.
Narratiivit tuovat turvaa, mutta ovat usein onttoja
Me ihmiset elämme monin tavoin arkea, joka ei ole meille luonnollista. Oireilemme ja pyrimme löytämään tavalla tai toisella turvaa. Kun pyhä kolmiyhteinen yhteys: yhteys ympäristöön, yhteys muihin ihmisiin sekä yhteys itseeni sakkaa, olemme pakotettuja keksimään narratiiveja, jotka sovimme yhdessä normeiksi.
Nämä narratiivit (käytännössä sadut) antavat meille hallinnan tunnetta ja tuntuvat siinä määrin selkeärajaisilta, että haluamme uskoa niihin. Uskoa, että elämä on tällaista.
Tämä siitäkin huolimatta, että tunnemme sisimmässämme narratiivien onttouden.
Luotamme silti, että sitoutumalla niihin pysymme turvassa emmekä joudu hylätyksi. Osuva käytännön esimerkki on urheilujoukkueen kannattaminen. Kun pukeudut suosikkijoukkueesi pelipaitaan, saat kokea olevasi osa tiivistä yhteisöä. Mikäli vaihdat päällesi toisen joukkueen paidan, muutut hetkessä saman yhteisön silmissä ulkopuoliseksi ja viholliseksi.
Kuten uskontojen dogmit, myöskään narratiivit eivät kestä kriittistä silmäilyä.
Uskalla tulla näkyväksi ja luottaa ihmisiin
Jos esittää jotain sellaista, mitä ei ole, se uuvuttaa. Ennemmin tai myöhemmin. Itseään alituiseen piilottava ihminen ei voi hyvin, vaikka saattaa eri riippuvuuksien avulla itselleen niin uskotella.
Hyvä uutinen on, että olemme kaikki samassa veneessä. Useimmat meistä tunnistavat kaipauksen tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenämme. Kun kuulemme tai näemme jonkun toisen tekevän niin, herää meissä toivon pilkahdus.
“Ehkä minäkin voisin?”
Toki osalle ihmisistä muiden näkyväksi tuleminen on yksinkertaisesti juuri sillä hetkellä liikaa Tällöin seurauksena saattaa olla aggressiivista ja syyttävää käytöstä. Se kumpuaa kuitenkin aina siitä pelosta, että henkilö joutuisi luopumaan narratiivista, joka on tuonut hänelle turvaa ja hallinnan tunnetta. Tämä riippumatta siitä, kuinka järjetön itse narratiivi on.
Yksi tärkeä askel on lähteä siitä olettamasta, että ihmiset haluavat lähtökohtaisesti sinulle hyvää ja ovat puolellasi. He eivät välttämättä ole aina samaa mieltä kanssasi, mutta ovat silti mieluummin ystäviä kuin vihollisia.
Tällainen olettama lisää luottamusta muihin ihmisiin.
On selvää, että jossain vaiheessa kohdallesi osuu myös henkilö, joka pettää luottamuksesi tältä osin. Tämä on syytä hyväksyä. Lähtökohtainen luottaminen on silti kestävämpi tapa elää, kuin muiden jatkuva epäily.
Siitä olettamasta käsin on suotuisampaa antaa myös itselleen luvan olla näkyvämpi juuri sellaisena, millaisena itsensä kokee kaikkein autenttisimpana olevan.
Silloin päälläsi ei ole tukahduttavia rooliasuja, vaan saat kirmata sielullisesti vapaana ja virtaavana.
PS. Harri-Pekka on mukana Hidasta elämää -festareilla Ruovedellä tulevana viikonloppuna 13.–15.6. Lippuja on vielä saatavilla! Lue lisää TÄÄLTÄ.
Voiko läheisriippuvuudesta toipua kokonaan? – Hyvä ja tärkeä kysymys.
Lähdetään siitä että toipuminen on haastava sana kuten myös läheisriippuvuuskin.
Toipuminen kun ei ole on/off eikä toisen ihmisen tarvitseminen tee kenestäkään riippuvaista, päin vastoin. Se tekee meistä ihmisiä. Ihmisyydestä meidän ei tulekaan toipua. Läheisriippuvuutta voisi tiivistetysti kuvata taipumuksena olla suhteessa itsensä kustannuksella pitkäkestoisesti.
Läheisriippuvista toimintamalleista se mikä näkyy ulospäin, voisi kuvata oireina, tai seurauksina.
Se mitä taas toimintamallien takana on, on jotain syvempää. Kuten turvattomuutta, hätää, pelkoa, asioita joita emme näe ulospäin. Läheisriippuvien oireiden häpeäminen usein jopa estää meitä katsomasta oireiden taakse. Joten kutsutaan matkaan mukaan myötätuntoa ja uskallusta katsoa syvemmin silmin. Tuomitsemalla itseämme (tai muita heidän läheisriippuvista käyttäytymismalleista) ei kukaan löydä avaimia toipumiseen.
Sitä ei voi verrata esimerkiksi flunssasta toipumiseen, jossa flunssa joko on ja sitten ei enää ole.
Moni toivoo (ja tuttua toki minullekin!) että toipuminen olisi sitä, ettei koskaan enää vaikkapa tuntisi tiettyjä tunteita tai että ei koskaan enää tuntisi impulssia lähteä vaikkapa ylikannattelemaan suhdetta.
Läheisriippuvuudesta toipuminen ei ole sitä että jotkut asiat vaan poistuu. Toipuminen on mm. sitä, että löytää paremmin toimivia keinoja itselleen toimia vaikeiden tunteiden äärellä.Ja kyllä, usein parempien keinojen myötä myös vaikeat tunteet hellittävät otettaan, rajoja osaa asettaa helpommin ja voi lakata katsomasta sormien läpi vaikkapa epäkunnioittavaa kohtelua.
Se voi olla myös sitä, että luopuu epärealistisista fantasioista jonkun ihmisen suhteen. Toipuminen on jokaiselle erilaista ja omanlainen matka, jossa harjoitellaan mm. tunteidensäätely ja raja taitoja. Läheisriippuvuudesta toipumisen prosessissa (isolla P:llä) ihminen alkaa pikku hiljaa arvostamaan terveellä tavalla itseään enemmän. Hänestä ei tule yli-ihmistä, yli-itsenäistä tai sellaista ”joka ei koskaan tartte ketään”.
Osa ihmisyyttä on se että me tarvitsemme täällä myös toisiamme. Läheisriippuvuudessa ihminen jää suhteeseen pitkäkestoisesti itsensä kustannuksella. Ihminen tarvitsee sekä tervettä yhteyttä, mutta myös tervettä erillisyyttä.Nämä ovat taas teemoja, joissa en usko että tulemme valmiiksi. Mutta terveen itsearvostuksen pohjaa vasten kykenemme tunnistamaan paremmin rajoja itsemme ja toisten välillä.
Ja toipuessakin tulee töyssyjä, harha-askelia ja joskus huomaa jonkun vanhan mallin aktivoituneen. It’s ok <3 Kun luo hyvän pohjan, on jotain vakaata johon voi aina palata.
Nämä 4 asiaa (monen muun lisäksi) olen oppinut itse omalla toipumisen matkallani
Ei olekaan niin kamalaa, jos joku ei pysty vastaamaan tarpeisiini. On kamalampaa, jos torjuu koko ajan itseään tai pitää itseään viallisena,
En voi oikeasti kontrolloida (ylimiellyttämällä, rajattomuudella, terapoimalla) toisen tunteita, valintoja tai sitä mitä hän on tai ei ole valmis käsittelemään. Kun lakkaat yrittämästä muuttaa toistaa, suhteen todellinen tila tulee näkyville.
Konfliktit ovat toki epämukavia, mutta joskus vääjäämättömiä. Konflikti tuo parhaimmillan selkeyttä. En voi vaikuttaa toisen viestintään, mutta omaani voin. Voi pysyä kunnioittavana, vaikka toinen ei pysyisikään. Turvallisissa suhteissa vaativiakin aiheita voidaan käsitellä niin että kunnioitus säilyy.
Aikuinen ihmissuhde kysyy kummaltakin vastavuoroisuutta, rehellisyyttä ja avoimuutta. Et voi saada suhdetta toimimaan, jos vain sinä yrität. (Ja kysymys: Miksi yrität jahdata sellaisen rakkautta, joka ei ole halukas tasavertaiseen suhteeseen?)
Parisuhde on usein se aikuisiän suhde, jossa joudumme kohtaamaan elämän meihin jättämät jäljet, haavat ja rosoisuudet. Arjen tarjoillessa haasteitaan omaa sisintään on vaikea piilottaa toiselta, ja jossain vaiheessa vahvinkin suojamuuri yleensä murtuu. Se hetki voi saada sisäiset mannerlaatat törmäämään toisiinsa, herättää kivuliaita muistoja menneestä ja saada aikaan häpeän hyökyaallon.
Samalla se on kuitenkin hetki, joka voi käynnistää jotakin mittaamattoman arvokasta. Kun uskallat viimein näyttää omat arvistavimmat kohtasi toiselle, avautuu myös mahdollisuus niiden hoivaamiseen. Toisen hyväksyvässä läsnäolossa on mahdollista korjata jotakin sellaista, mikä on ehkä määritellyt koko elämääsi lapsuudesta asti. Vaikka joskus olisit tullut satutetuksi rakkaimpien ihmisten toimesta, voi rakkaus myöhemmin myös parantaa – jos vain uskallat antaa sille mahdollisuuden.
Seuraava runo on kaikille meille, jotka olemme joskus kasvattaneet itsellemme suojamuurin:
Syvimmät haavat syntyvät usein rakkaimpientoimesta, jo lapsena, hetkissä, jolloin pieni ihminenjää ihan yksin hätänsä kanssa. Silloin sisimpäänpiirtyy ensimmäinen kipeä särö. Viilto, jokasyvetessään saa meidät tekemään kaikkemme,hylkäämään itsemme, taipumaan vaikka henkisestimutkalle, ettemme joutuisi kokemaan sitä uudelleen.Kasvatamme ympärillemme suojakuoren, jonka allepiiloudumme elämän iskuilta. Se, jos joku onluonnollista. Mutta kuori ei ainoastaan estä toistapääsemästä lähelle, se estää myös meitä itseämmekatsomasta sinne, minne sattuu kaikkein eniten.Vasta kun olemme valmiita, kun meillä on joku,jolle uskallamme raottaa sydämen panssareita,jonka kanssa meidän ei tarvitse pelätä näkyväksitulemista, haavoittuvuutta, voimme harjoitellakerrosten riisumista. Sitä, mitä on olla hoivattava.
Sanotaan, että riitaan tarvitaan aina kaksi, mutta herkkänahkainen ja helposti kiivastuva ihminen kehittää riidan yksinkin. Syitä ja sytykkeitä hän löytää kyllä.
Hyvin usein sytyke löytyy hänen omista ohi osuvista tulkinnoistaan. Et ole esimerkiksi hänen kanssaan samaa mieltä jostain asiasta, tai et toimi, kuten sinun hänen mielestään pitäisi toimia, jolloin hän saattaa tulkita nämä niin, että et arvosta hänen näkemyksiään. Tai olet kenties rohkaistunut kertomaan jostain itseäsi suhteessanne hiertävästä asiasta. Vaikka teet sen rauhallisesti ja yhteistä hyvää tarkoittavasti, hän tulkitsee sen arvosteluksi, syyttämiseksi ja jopa haukkumiseksi. Hän saattaa tulkita jotkut sanomisesi myös ilkeyksiksi, vaikka niin ei olisi ollenkaan.
On ihmisiä, joiden suhteet ovat täynnä konflikteja ja draamaa. Syynä voi olla huomion tarve tai jopa pako tylsästä arjesta, joista kumpikaan ei välttämättä ole tiedostettua. Hyvin usein kyse on vajavaisista tunnetaidoista ja tunteiden – etenkin vihan – alisäätelystä. Myös siitä, että oman itsensä kanssa kaikki on vielä pahasti kesken. Se, jos mikä on niin häpeällistä, että sitä pitää piilotella tarkkaan varjellun, egon avulla rakennetun suojakuoren alla, tietenkin myös puolustaa henkeen ja vereen.
Vihainen ihminen löytää aina syyn olla vihainen
Kun ihmisellä on epäterve ja hauras minäsuhde, hänen on hankalaa tulla toimeen paitsi itsensä myös muiden ihmisten kanssa.
Vihastuminen saattaa olla myös vallankäytön väline, keino saavuttaa jokin oma päämäärä.
Vihainen ihminen löytää vihalleen aina oikeutuksen, toinen tai toiset ovat syntipukkeja. Hän saattaa väittää kirkkain silmin, että kohde on pakottanut hänet suuttumaan tai että kohde teki hänet vihaiseksi. Viha antaa hänelle oikeutuksen oksentaa suustaan ihan mitä vain, myös toisen persoonaa tai henkilökohtaisia ominaisuuksia loukkaavaa. Kohtauksensa jälkeen hän saattaa puolustautua, että kiukkupäissään tulee sanottua kaikenlaista suodattamatonta, eikä sitä pidä ottaa vakavasti. Viha toimii hänelle oikeutuksen lisäksi keinona paeta vastuuta.
Vastuuton ihminen ei tunnista satuttavaa käytöstään ja kaivaa esille kaikki mahdolliset tekemisesi ja sanomisesi vuosienkin takaa, saadakseen oikeutuksen omille purkauksilleen. Jos jossain on vikaa, ei ainakaan hänessä.
Räjähdysherkkä tyyppi pakottaa muut hiiviskelemään
Jos kumppani, ystävä tai kollega saa herkästi raivareita, hänen lähellään joutuu olemaan koko ajan varuillaan ja jopa peloissaan, mikä on hänen tarkoituksensakin. Tarkoitus on juuri se, että muut toimivat hänen haluamallaan tavalla ja aggressiivinen hyökkäys on hänen paras puolustuksensa. Kun hyökkää itse ensin, kukaan ei rohkene tulla hyppimään nenille.
Konfliktin käsittely vastuuttoman ihmisen kanssa on todella tuskallista, usein jopa mahdotonta. Draamaan ei missään nimessä kannata osallistua eikä toisen syytöksistä kannata provosoitua. Mistä ikinä vihan purkaus johtuukaan, siihen ei pidä vastata vihalla, mikä ei suinkaan ole helppoa. Suositeltavaa se kuitenkin on, sillä niin voi välttää pahimmat tuhot.
Miten kohdata kiukkupussi?
Itseä voi auttaa tietoisuus siitä, että viha on toisen tunne, eikä sitä tarvitse ottaa omakseen. Myös se, että vihan takana on muita, hyvin kipeitä tunteita, kuten alemmuutta, hylkäämisen pelkoa ja häpeää.
Toiselle voi sanoa lujasti, mutta rauhallisesti, että ei aio kuunnella eikä vastaanottaa hänen suoltamaansa törkyä ja aiheettomia syytöksiä. Voi myös kysyä rohkeasti, mihin hän vihallaan pyrkii, ja voisiko kyseisen tarkoituksen saavuttaa jollakin muulla, yhteenkuuluvuutta lisäävällä keinolla.
Toista voi myös rohkaista kehittämään tunnetaitojaan esimerkiksi valmennuksen, terapian tai lukemisen avulla. Rohkaisu saattaa toki aiheuttaa entistä hurjemman kiukkuryöpyn, joka on vain merkki siitä, ettei toinen ole edelleenkään kykenevä ottamaan vähäisintäkään vastuuta käytöksestään.
Jos toinen ei osoita minkäänlaisia merkkejä ja halua korjata toimintaansa, on paikallaan pohtia, mitä ja miten paljon haluaa vastaanottaa, ja onko kyseinen ihmissuhde säilyttämisen arvoinen. Vahvinkaan ihminen ei kestä ikuisesti toisen toistuvia ja vastuuttomia kiivastumisia.
Voit lukea lisää erimielisyyksistä, konflikteista ja niiden rakentavasta käsittelystä kirjastani.
Usein ajatellaan virheellisesti, että vahvuutta on pärjätä yksin ilman muiden apua. Itselleni kynnys pyytää apua on suuri siksi, että pelkään tulevani torjutuksi.
Usein olen joutunut keräämään rohkeutta ojentaakseni käteni avunpyynnön merkiksi, ja joskus on käynyt niin, ettei siihen ole vastattu. Onneksi lempeämmän elämän myötä olen oppinut, ettei ole heikkoutta turvautua toisiin. Yksin pärjääjä ei useinkaan ole se joukon vahvin.
Sen sijaan aidon vahvuuden ja rohkeuden merkki on, kun: 1) ymmärtää avuntarpeen, 2) pyytää apua ja 3) ottaa apua vastaan.
Kaltaiselleni toipuvalle suorittajalle läheisiltä ja etenkin ystäviltä avun pyytäminen on ollut haasteellista. En ole halunnut vaivata tai olla taakkana. En ole tahtonut aiheuttaa huolta enkä kokea, että jäisin toiselle jotain velkaa.
Vaikka avun pyytäminen ja vastaanottaminen on edelleen vaikeaa, oma sairaus on nöyrästi muokannut virheellisiä ajatusmallejani. Se on laittanut kaiken elämässäni uusiksi.
Olen oppinut ottamaan apua vastaan ilman, että koen painetta sen ansaitsemista tai vastapalveluksesta. Kun ei ole ollut muita vaihtoehtoja, olen niellyt ylpeyteni ja oppinut avaamaan suuni.
On tunnistettava ja hyväksyttävä se, etten pärjää aina yksin. Välillä jokainen saa olla autettava. Tämä on ollut suuri henkisen kasvun paikka. Kun huomasin, ettei mitään pahaa tapahtunut, vaikka myönsin tarvitsevani apua, olo on keventynyt huomattavasti.
Olen ollut itse itseni ankarin tuomari tässäkin asiassa. Nyt osaan paremmin nämä tärkeät taidot, mutteivat ne silti ole luonteelleni ominaisia. Pärjääjän identiteetti on lujassa.
Näitäkin taitoja voi kuitenkin kehittää, ylpeyden ja vaativuuden sijaan voi suhtautua itseensä lempeästi. Kun olet itse apua vailla, mutta suorittajan mieli laittaa vastaan, mieti, mitä sanoisit hyvälle ystävällesi. Rohkaisisitko häntä pyytämään apua tai jopa tarjoaisit sitä mielelläsi itse? Miksi et tekisi samoin itsellesi?
On hyvä muistaa, että avun antaminen ja vastaanottaminen synnyttävät aina myös hyviä tunteita. Esimerkiksi kiitollisuuden ja merkityksen tunteet kertovat, että toinen on tärkeä.
Se kiitollisuus, mitä tunnen etenkin vanhempiani kohtaan, näkyy myös ulospäin. Kun joku läheisistäni kirjaimellisesti auttaa sairauden uuvuttavan minäni jaloilleen, käy kaupassa, laittaa ruokaa, hakee puita ja imuroi puolestani, me molemmat saamme hyvää mieltä.
Joskus voi toki käydä niin, että pyytäessä apua vastaus onkin ollut epätoivottu ja toinen on syystä tai toisesta kieltäytynyt. Yleensä tässä on taustalla hyvä syy ja perustelut kannattaakin aina antaa sekä kuunnella.
On muistettava, että meidän jokaisen tehtävä on huolehtia omista rajoistamme ja jaksamisesta, joka tarkoittaa sitä, että joskus avun antaminen juuri siinä hetkessä ylittää omat voimavaramme. Silloin on ymmärrettävää vetäytyä, mutta sekin kannattaa tehdä toista kunnioittaen ja kertoa syy kieltäytymisen taustalla.
Kieltäytyäkin voi monella eri tapaa: empaattisesti kieltäytymällä, uudelleen jär jestämällä tai kieltäytymisen syyn ilmoittamalla. Mikäli toinen joutuu toistamiseen torjutuksi ilman syytä, voi pahimmillaan käydä niin, että avun tarvitsija luovuttaa ja päätyy sinnittelemään yksin, koska uskoo, ettei muuta vaihtoehtoa ole.
Meidän jokaisen olisi tärkeä saada kokemus siitä, että yksin ei tarvitse pärjätä ja mikäli apua ei löydy omasta lähipiiristä, yhteiskunnassamme on tahoja, jotka auttavat. Niihin olen itsekin sairauksien myötä turvautunut.
Ethän siis unohda sitä, että sinä olet tärkeä ja ansaitset tulla autetuksi. Eikä aina vain toisinpäin. Pyydä ja etsi rohkeasti apua sekä ota sitä avoimin mielin myös vastaan. Saatat jopa yllättyä, mistä sitä tarjotaan tai miten hyvältä se tuntuu.
Välillä jokainen saa olla autettava.
Miten nämä taidot luonnistuvat sinulta? Osaatko pyytää ja vastaanottaa apua?
Haluatko päästää irti suorittamisesta ja yksin pärjäämisestä? Lue kirjani Matka itsesi puolelle.
Tiedätkö tunteen, kun koet epäonnistuneesi tai olosi muuten epäkelvoksi ja yksinäiseksi? Haluaisit eristää itsesi koko muusta maailmasta, ettei kokemasi häpeä näkyisi ulospäin.
Tiedän tunteen itsekin, mutta älä silti tee niin. Älä hylkää potentiaalista yhteyttäsi muihin ihmisiin. Älä edes niinä hetkinä, kun yksinäisyys houkuttelee yhä syvemmälle sen syövereihin.
Katso hetki ympärillesi.
Vaikka me ihmiset olemme monistaneet itsemme maapallon likimain jokaiseen kolkkaan, pysymme silti etäällä toisistamme. Asumme seinänaapureina ventovieraiden kanssa. Analysoimme toiset ihmiset hyviksi tai pahoiksi, vaikka näemme itsessämme ihmisyyteen liittyvän kompleksisuuden.
Olemme jopa keksineet alati kehittyviä viestintävälineitä, joiden avulla pystymme kommunikoimaan keskenämme, mutta pysymään samalla turvallisen etäisyyden päässä toisistamme.
Elämme pääsääntöisesti siten, ettei meidän tarvitse päästää toisia ihmisiä lähellemme. Tai vähintään, että voimme säädellä voimakkaasti sitä, kuka kehän sisäpuolelle päästetään ja ketkä jätetään ulkopuolelle.
Samalla voimme kollektiivisesti huonosti tavalla, jota historia ei menneisyydestämme tunnista.
Käyttäytymistieteilijä Desmond Morris kuvaa kirjoissaan modernia arkea ihmisten eläintarhassa elämiseksi. Asumme ympäristössä, joka ei ole meille luontainen. Samalla vuoraamme arkemme toiminnoilla, jotka eivät tue lajikohtaista hyvinvointiamme.
Ja kuten useat eläimet eläintarhassa, myös me oireilemme.
Vieras ihminen on potentiaalinen uhka ja naapuri ärsyttää
Yksi oireista on se, että vetäydymme omiin oloihimme. Kauas siitä yhteydestä toisiimme, johon meidät on tarkoitettu. Teemme niin, koska emme tunnista yhteyttä enää turvalliseksi. Alamme epäillä ja ruokimme narratiivia turvattomuudesta.
Naapurin yöllinen toiminta herättää ärsytystä. “Mokoma mulkku” saatamme ajatella, vaikka silmästä silmään ymmärtäisimme kantamiemme kipujen samankaltaisuuden.
Vieras ihminen on hänkin potentiaalinen uhka, ennen kuin toisin todistetaan.
Sitäkin vahvemman karikatyyrin leimaamme julkisuuden henkilöihin ja päättäjiin. He ovat meille lähinnä moraalisesti yksiulotteisia marionetteja. Useimmille on ylitsepääsemätön ajatus tarkkailla esimerkiksi suurvaltajohtajaa inhimillisten lasien läpi. Kun katsoo uutisista maailman palavan, tuntuu moinen ajatus jopa rahtusen moraalittomalta.
Mutta voiko kaiken senkin taustalla olla yhteyden puuttuminen?
Olemme peilejä toinen toisillemme
Me ihmiset olemme peilejä toisillemme. Näemme kukin itsemme toisissa ihmisissä tai heidän kauttaan.
Mikäli peili näyttää vääristynyttä kuvaa, myös kuva itsestämme itsellemme saattaa vääntyä totuudenvastaiseksi. Jos peili puolestaan on neutraali, se mahdollistaa autenttisen kokemuksen nähdyksi tulemisesta. Tästä syystä yhtälailla selkääntaputtelijoita kuin myös lannistajia kannattaa välttää.
Mutta jos toisia ihmisiä ei ole lainkaan, emme myöskään näe itseämme.
Esimerkiksi sitä kauneutta ja hyvyyttä, joka pilkahtelee rikkinäisen kuoremme alta sellaisina hetkinä, kun haluaisimme porautua yksin syvälle maankuoreen.
Jos kokee itsensä epäkelvoksi ja yksinäiseksi, voi kehotus lähestyä ihmisiä tuntua kohtuuttomalta.
Matka yhteyteen ei silti taitu muuten kuin ottamalla askelia. Mutta älä huoli, ne voivat olla välillä pienen pieniä. Pääasia, että matkasi kulkee kohti ihmisiä, eikä heistä poispäin. Voit olla erillinen sinä, mutta älä kadota yhteyttäsi muihin.
Kolme matkavinkkiä matkalle kohti yhteyttä
1. Uskalla olla autenttinen ja puhua siitä, miltä juuri sinusta tuntuu: Pintapuolinen small talk ja teorialla päteminen on kuin liplattelisi pinnan tuntumassa. Uskalla sukeltaa syvälle ja näkyä nimenomaan itsenäsi. Älä vähättele kipujasi tai tunteitasi. Älä rationalisoi niitä ja kerro, kuinka ”ihmiselle on ominaista” vaan kerro suoraan, mikä sinulle on ominaista ja miltä juuri sinusta tuntuu.
2. Opettele puhumaan itsellesi itsestäsi rohkaisevasti: Yksi suurin este yhteydelle muiden kanssa on se, ettemme koe olevamme sen yhteyden arvoisia. Olemme uskovaisia sille epistolalle, jota itsellemme itsestämme kerromme. Jos on koko elämänsä tai edes viime vuodet uskonut olevansa epäkelpo ja yksinäinen, sen uskomuksen murtaminen ei tapahdu hetkessä. Varmaa on silti, että ainoastaan opettelemalla puhumaan itsestäsi itsellesi hyvää, mahdollistat pohjan sille, että itsetuntosi alkaa rakentua terveemmälle pohjalle. Kun se pohja on rakennettu muista kuin ohuista oljista, huomaat myös mahdollisuudet yhteyteen muita ihmisiä kohtaan lisääntyvän.
3. Uskalla luottaa ihmisten hyvyyteen: Meillä on vallalla kollektiivinen kusetus, että muut ihmiset olisivat epäluotettavia. Joku saattaa ollakin, mutta useimmat haluavat olla puolellasi. Uskalla kohdata uudet ihmiset lähtökohtaisesti luottamuksesta käsin. Siitä, että uskot heidän olevan puolellasi. Näin tehdessäsi saat huomata, kuinka paljon yhteyttä voitkaan ympärillesi muodostaa. Jossain kohti eteen saattaa osua virhearvio, ihminen, johon ei olisi kannattanut luottaa. Uskalla siitä huolimatta luottaa, sillä se on kestävä tapa elää.
