Muumeissa on tarina näkymättömästä Ninnistä. Ninni oli ehkä ihan tavallinen tyttö. Häntä hoiti täti, joka oli sarkastinen ja inhottava. Pikkuisesta tytöstä tuli ilkeilyn vuoksi näkymätön. Me kaikki tarvitsemme pienestä pitäen silmiä, jotka sanovat, että olet ihana, rakastettu ja hyväksytty.
Noiden silmien kautta on mahdollisuus kasvaa ihmiseksi, joka rakastaa ja hyväksyy itsensä. Aina tuossa on puutteita, mutta noin suunnilleen se menee. Myöhemminkin voi mennä jotain vinoon; esimerkiksi koulukiusaaminen ja kaltoin kohtelu parisuhteessa tai työpaikalla voivat vavisuttaa ihmisen olemusta sen perustuksia myöten. Toki lapsuuden vahva pohja on turvana silloinkin.
Kysymys on tarpeista ja tunteista, ehkä jostain muustakin. Jos tarpeitamme ei lapsuudessa huomioida, jäämme perustavanlaatuisesti jotain vaille. Puhutaan tunnelukoista, jotka syntyvät vaille jäämisen seurauksena. Ninni ei saanut lupaa omille tunteilleen ja muuttui näkymättömäksi. Näkymättömyys on suojautumis- ja selviytymiskeino.
Näkymätön toisille
Jos on lapsuudessa joutunut kokemaan sitä, että on näkymätön, saattaa aikuisenakin päätyä paikkoihin, joissa saa kokea tuota samaa.
Ihmismielen on taipumus löytää ne olosuhteet, jotka ovat vanhastaan tuttuja ja turvallisia. Tunnelukkojen, sisäisten tuntosarvien, avulla ihminen suunnistaa kuin vaistonvaraisesti niiden ihmisten läheisyyteen, jotka vahvistavat tunnelukkoja ja kertovat tuttua lapsuuden tarinaa.
Eikä se ole kenenkään syy, kun ei tiedosta, ei pysty valitsemaan toisin. Miten ihmeessä löysitkin puolison, joka ei näe, ei kuule eikä välitä tarpeistasi? Miten ”sattumalta” sait töitä paikasta, joka ei välitä yhtään siitä, mitä tunnet? Koska on sinun vuorosi loistaa?
Näkymätön itselle
Kun on näkymätön toisille, on varmasti sitä myös itselleen. Näkymättömänä tulee piileskeltyä vähän kuin peiton alla pimeässä. Tekisi mieli tulla peiton alta pois, mutta kun ei uskalla. Joskus tarvitaan joku juttu, joka pakottaa peiton alta pois. Juttu voi olla pimeyteen kyllästyminen tai ihminen, joka näkee ja ottaa todesta.
Näkymättömälle äärimmäisen vaikeita ovat tilanteet, joissa joutuu olemaan hetkellisestikin näkyvä; esiintymistilanteet, näkyvänä olemisen hetket voivat olla kammottavan jännittäviä ja voimia vieviä. Paljastumisen pelko vaivaa ja olo on tuskallisen epämukava. Kysymys on häpeästä, josta voisi puhua myös arvottomuuden, vääränlaisuuden tai kelpaamattomuuden kokemuksena.
Näkymättömän on usein hyvin vaikea tunnistaa omia tunteitaan ja tarpeitaan. Monesti näkymättömyyteen taipuvainen ei yhtään tiedä, mitä haluaa eikä osaa tehdä elämäänsä koskevia pieniä eikä isoja päätöksiä. Hänelle on tärkeää tehdä oikein ja niin kuin kuuluu tehdä. Varmuuden vuoksi tulee tehtyä paljon ja aika paljon liikaakin.
Miten tulla näkyväksi?
Näkyvyys on omien tarpeiden ja tunteiden tiedostamista ja niiden kuuntelemista. Matka omaan ytimeen on omiin tunteisiin ja tarpeisiin tutustumista; avoimuutta ja rohkeutta niiden äärellä.
Hiirenaskel kerrallaan on mahdollista tutustua todelliseen itseen. Matkalla omaan ytimeen voi joutua suremaan, vihaamaan ja kaikkea muutakin ikävää. Tiedän, miten paljon työtä ja rohkeutta näkyväksi tuleminen vaatii, mutta kyllä se kannattaa ja palkitsee – näkyvänä ei tarvitse niin kovin paljon tuijottaa toisten silmistä heijastuvaa hyväksyntää tai sen puuttumista.
Jokaisella meistä on sisäsyntyinen kyky aistia kehoamme, ja kehontuntemuksen edistämiseen on monta tietä. Psykofyysisesti toimivana fysioterapeuttina kehontuntemus ja kehotietoisuus ovat olennainen osa työtäni. Eikä vain asiakasta ajatellen, vaan aivan yhtä tärkeää on tehdä itsekin työtä oman kehotietoisuutensa kanssa.
Silloin kun kehotietoisuus toimii hyvin, kykenemme aistimaan tarkasti kehomme tilaa sekä sisäisesti että ulkoisesti niin, että tämä kyky edistää hyvinvointiamme. Tunnistamme ajoissa esimerkiksi sen, jos olemme olleet liian kauan samassa asennossa, jonka seurauksena haemme itsellemme parempaa asentoa tai tunnistamme kehon kaipuun lähteä liikkeelle. Aktiiviliikkujilla taas hyvä kehontuntemus auttaa tunnistamaan harjoittelun yksilöllisiä rajoja. Pääkoppa kun saattaa haluta enemmän kuin keho jaksaisi. Hengityksen tiedostaminen on erityisen tärkeää, koska se on silta kehon ja mielen välillä. Hengitystapamme kertoo meille joka hetki psykofyysisestä tilastamme.
Keho aistii myös ulkopuolelta tulevaa tietoa eri aistikanavien kautta. Kehoon tulevaa kosketusta, ääniä, näköaistimuksia, hajuja, makuja. Tätä sisäisten ja ulkoisten aistimusten mukana tuomaa informaatiota saapuu aivoihin arviolta kolme miljardia bittiä sekunnissa! Aivot onneksi karsivat siitä suurimman osan pois, ja tietoinen aivojen osa kykeneekin ottamaan tietoa vastaan vain 50 bittiä sekunnissa. Paljon informaatiota siis kulkeutuu ei-tietoisen järjestelmän kautta lävitsemme, ja myös nämä ulkoa tulevat ärsykkeet ovat nykyaikana merkittäviä stressin aiheuttajia.
Aivoja ja kehoa ei voi erottaa toisistaan; kun jotakin tapahtuu aivoissa, samaan aikaan myös keho reagoi ja päinvastoin. Erilaiset elämän rasitustekijät ovatkin tässä mielessä mielenkiintoinen ilmiö kehotietoisuuden kannalta. Ajatellaanpa vaikka stressitilaa, jolloin aivojemme alimmat osat, aivorunko ja limbinen järjestelmä, yrittävät pitää meidät elossa. Ne siis aktivoituvat hätätilaan jopa pienissä stressitiloissa ja lähettävät aktivoitumiskäskyjä mm. stressihormoneja erittäville rauhasille ja sekä lihaksille olla valmiustilassa.
Tällaisissa tilanteissa kadotamme ainakin hetkellisesti kehontuntuman. Taistele-pakene-jähmety -tilan pitkittyessä haasteet kasvavat. Osittain kehontuntuman heikentymisen seurauksena koemme sekä fyysisiä että psyykkisiä oireita, joita emme välttämättä heti osaa yhdistää tilanteeseemme. Tällaisia oireita ovat esimerkiksi tuki- ja liikuntaelinten kivut, migreeni ja muut päänkivut, vatsaoireet, ahdistus ja unettomuus. Viimeistään näitä oireita kohdatessamme meidän kannattaa pysähtyä kuuntelemaan kehoamme, eikä karata kauemmas kehosta, vaikka se tuntuisikin ainoalta vaihtoehdolta.
Kun pysähdymme kuuntelemaan kehoa, alamme automaattisesti rauhoittua. Yhä uudelleen saan itse tästä todisteita, ja joka kerta on yhtä ihanaa kokea asiakkaidenkin oivallukset: ”Miten ihmeessä tämä tapahtui, minähän en tehnyt oikeastaan mitään, olin vaan ja hengittelin, ja silti kehoni rentoutui!”.
Esittelen tässä erilaisia keinoja, jotka auttavat edistämään kehontuntemusta. Nämä keinot sopivat suurelle osalle ihmisistä, mutta joissakin menetelmissä saattaa olla rajoitteita. Esimerkiksi vakavissa psyyken tai kehon sairaustiloissa ne eivät välttämättä ole yksilöllisellä tasolla itsehoidollisesti sopivia. Tällöin suosittelen ehdottomasti kokeneen terapeutin kanssa työskentelyä.
Mindfulness- ja muut tietoisen läsnäolon harjoitukset, kuten keho- ja hengitystietoisuus. Tästä voit kuunnella oman versioni kehon ja hengityksen kuuntelusta.
EFT eli tunteiden ja stressin vapautusmenetelmä, joka on helppo oppia itsehoitoon. EFT:ssä olennaista on tutkia kehossa olevia tunteita ja tuntemuksia, oli sitten hoidon kohteena kipu, lihasjumi tai vaikkapa ahdistus. Kun keho ja tunteet on kohdattu, akupisteitä tietyllä tavalla naputtelemalla puretaan aivoihin syntynyt uhkareaktio, jonka seurauksena voi havaita selkeitä fysiologisia rentouden ja rauhoittumisen merkkejä.
TRE-”tärinäterapia”, joka vapauttaa kehosta ja mielestä stressiä fyysisemmällä tavalla ja parantaa kehontuntumaa. Tiettyjen alkuliikkeiden ansiosta alaraajojen ja lantion lihakset alkavat spontaanisti vapista, ja tämä vapina sekä rentouttaa fyysisesti että tasapainottaa koko autonomista hermostoa.
Muita hyviä menetelmiä, joita voit alkuun ohjatusti kokeilla: eri joogan muodot, Feldenkrais, Essential Motion sekä BBAT Basic Body Awareness Therapy, jota voi opetella menetelmää opiskelleen fysioterapeutin kanssa. Kaikkia näitä menetelmiä yhdistää se, että niissä kuunnellaan omaa kehoa, miten liikkeet vaikuttavat kehoon ja hengitykseen sekä miten juuri minä ja kehoni haluaisimme olla ja liikkua aitona itsenämme, elää ja hengittää. Näitä siis erityisesti suosittelen, itsekin kaikkia kokeneena!
Kun alat tiedostaa kehoasi, sinulla on entistä paremmat mahdollisuudet ennaltaehkäistä tai jopa parantaa stressiperäisiä oireita. Kuuntelethan kehoasi, ennenkuin se alkaa huutaa sinulle <3
Viime vuodet olen saanut olla vastuullisessa tehtävässä. Olen oppinut neuvottelemaan, joustamaan, kuuntelemaan ja olemaan läsnä. Ja näitä harjoittelen edelleen. Olen oppinut mitä on rakkaus ja kärsivällisyyteni on kasvanut. Olen kokenut huolta ja pelkoa, josta kukaan ei varoittanut minua etukäteen (onneksi!). Sydän on ollut täynnä iloa ja ylpeyttä, joka on ylittänyt kaikki odotukseni!
Olen kantanut, lohduttanut, kieltänyt ja kannustanut. Halannut, suukotellut, lukenut, laulanut ja pukenut. Olen ollut väsynyt, kärsimätön ja tehnyt virheitä. Ja silloinkin rakastettu. Olen pyytänyt ja saanut anteeksi. Joka kerta.
Olemme yhdessä ihmetelleet elämää. Olen oppinut Pokemoneista ja planeetoista. Sinut olen opettanut nauttimaan tarinoista ja leipomaan. Olet opettanut minulle, että ”ei maailma siihen kaadu” silloin kun se on tuntunut kaatuvan. Siinäkin olet ollut oikeassa. Paikallaan se vielä kulkee. Olet opettanut myös sen, että keskellä kiirettä voi olla kiirehtimättä. Miten sen osaatkin niin hyvin? Opeta minua siinä vielä lisää!
Olet näyttänyt minulle, miten monenlaista rohkeutta on olemassa. Olet mennyt pelkoasi kohti silloin kun sitä on vaadittu. Pelon voittamista olemme yhdessä juhlineet. Vahva luottamuksesi elämään on auttanut minua silloin kun uskoni on salaa horjunut.
Näet asioista valoisat puolet ja löydät arjesta huumorin. Olet rakas poika ja veli. Ihan omanlaisesi, ainutlaatuinen ja harvinainen myös kirjaimellisesti. Toivon, että näet itsesi niin kuin minä näen. Toivon, että löydät oman polkusi elämässä ja kuljet sitä pitkin rohkeana ja luottavaisena.
Vaikeaa on suojella ja samalla houkutella elämään. Olenko rohkaissut sinua aina silloin kun olet kaivannut kannustusta? Olenko huomannut ne pienetkin hetket, jolloin olet tarvinnut lohdutusta? Olenko riittänyt, olenko luottanut? Oletko valmis? Olenko valmis? Onneksi en ole tässä yksin.
Kaikki nämä kysymykset risteilevät tänään mielessäni. Seisot siinä vierelläni ja puristat kättäni. Ekaluokkalaisena – pienenä ja isona yhtä aikaa. Sinä rohkeana ja minä haikeana. Molempia jännittää. Mietin, kumpi meistä onkaan kasvattanut kumpaa? Onneksi yhteinen matka jatkuu vielä. Rakkautta loppuelämä.
Salla Frisk
Asiantuntija
Kasper – Kasvatus- ja perheneuvonta ry
Muutos pakottaa pois tutulta ja turvalliselta mukavuusalueelta ja tuntuu siksi epämukavalta ja pelottavalta.
Itsen tunteminen sekä omien tavoitteiden kirkkaus lisäävät rohkeutta. Itselle rakkaiden, omien arvojen mukaisten ja merkityksellisten asioiden tunnistaminen. Mitä haluaa, miksi haluaa, miten haluaa, kenen kanssa haluaa.
Jos unelmasi ei millään lailla pelota, se ei ole tarpeeksi suuri.
Kun mietit tavoitteitasi, niin aivoissasi vapautuu dopamiinia, joka saa sinut haluamaan todella tehdä asioille jotakin. Se auttaa sinua ottamaan vastuun itsesi johtamisesta.
Tavoitteellisuuden merkityksestä ollaan montaa mieltä. Yhdessä ääripäässä ovat tarkasti määriteltyjen, mitattavien tavoitteiden ja suunnitelmien kannattajat, joiden mielestä unelmien eteen on myös nähtävä kovasti vaivaa. Toisessa taas ne, joiden mukaan unelmat ja oma kutsumus ovat toteutettavissa ilman ponnistuksen häivääkään. On vain ilmaistava maailmankaikkeudelle oma tahtonsa, sitten odotettava ja vastaanotettava.
Itse uskon molempiin ja paljoon näiden väliltäkin. Hyödynnän iloisesti sekä konkreettisia ja mitattavissa olevia tavoitteiden ja välietappien suunnitelmia että tiedostamattoman (alitajunnan) mieletöntä voimaa.
Kun haluat muutosta, tee itsellesi sinun näköiset, innostavat ja ryhtymiseen houkuttelevat tavoitteesi. Sovella vaikka jotain näistä.
1. Mieti mitä haluat
Tavoitteet antavat sinulle tärkeää tietoa siitä, mistä pidät ja mistä et. Tekemisesi päämäärän on hyvä olla selkeä, mutta se ei saa olla päähänpinttymä. Kyse on siitä, että pysähdyt miettimään, mitä todella haluat. Onnellisuus ei synny siitä mitä saavutat, vaan siitä mitä teet joka päivä.
Kuuntele sydäntäsi ja listaa asioita, jotka täyttävät sinut intohimolla, innostuksella ja rakkaudella ja ovat linjassa arvojesi kanssa.
Tavoitteet helpottavat valintojasi. Valintojen vaikeus on siinä, että niitä seuraa aina muutos. Mitä kirkkaampi suuntasi, sen helpompia valintasi.
Tavoitteet haastavat sinut toimimaan, kunhan huolehdit siitä, että haasteet kohtaavat kykysi sopivassa suhteessa.
Innostavat ja osaamiseesi nähden sopivalle tasolle asetetut tavoitteet auttavat sinua myös oivaltamaan, että sinun on mahdollista saavuttaa unelmasi.
2. Mieti mistä syystä haluat
Miksi haluat, on tärkeämpää, kuin mitä haluat. Syyt, joiden vuoksi pidät muutosta tärkeänä ovat motivaatiosi voimanlähde. Mitä merkityksellisempiä syyt ovat, sen vahvempi on motivaatiosi ja sen todennäköisempää myös onnistumisesi.
Vahva motivaatio ja muutosvoima kumpuavat syvältä sisältäsi, kun tiedät muutoksen koituvan hyväksesi ja parantavan elämääsi.
3. Mieti, miten voit saavuttaa sen, mitä haluat
Edelleen tärkeämpää, kuin mitä haluat, on miten toteutat unelmasi. Mikä olisi sinulle oikea tapa ja reitti? Onko mahdollisuuksia kenties useampia?
Kohdista huomiosi itse tekemiseen, niin siitä tulee päämääräsi. Älä tee koskaan mitään päämäärän vuoksi, vaan siksi, että rakastat itse tekemistä.
Kaikki työskentely päämäärän saavuttamiseksi tapahtuu tässä ja nyt.
4. Mielikuvittele
Mielikuvittelu ei ehkä korvaa toimintaa, mutta se saa sinut janoamaan sitä.
Etenkin visualisointi siitä, miten teet päämäärääsi pääsemisen. Tuskin mäkihyppääjäkään mielikuvittelee itseään palkintopallille. Sen sijaan hän visualisoi onnistuneen hyppysuorituksen sentti sentiltä yhä uudelleen ja uudelleen, niin että se tallentuu alitajunnan muistiin. Myös solumuistiin, kuten oikeakin harjoittelu.
Tiedostamattomalla mielellä on mieletön voima. Se hoitelee yli 90 prosenttia hommistamme. Sen kyvyt jäävät kuitenkin käyttämättä, ellemme ohjaa sitä tietoisesti.
Ajatuksesi huijaavat. Luulet niiden olevan totta, vaikka ne ovat vain ajatuksia. Hyvässä ja pahassa. Mutta sinäkin voit huijata ajatuksiasi. Valjastaa ne tietoisesti työskentelemään hyväksesi. Samalla valjastat alitajuntasi.
Kun tiedät mitä haluat, sinun on mahdollista saada alitajuntasi hyväksymään ajatuksesi ja toiveesi. Tulet huomaamaan, että alitajuntasi ryhtyy apuriksesi.
5. Päästä irti ja nauti siitä, mitä on
Aito muutos edellyttää luottavaista mieltä sekä rentoa ja joustavaa asennetta. Pyrkimistä pyrkimättä.
On tärkeää, että säilytät avoimen mielen ja sydämen ja olet valmis korvaamaan suunnitelmasi löytäessäsi parempia. Tavoitteiden tarkoitus ei ole kangistaa sinua kaavoihin. Ne ovat hyödyllinen työkalu – hyvä renki, mutta huono isäntä.
Tavoitteet eivät saa myöskään johtaa suorittamiseen eivätkä väkisin läpi harmaan kiven puskemiseen. Molemmat ovat energian haaskaamista ja saavat sinut voimaan huonosti. Ne jumittavat, hidastavat, estävät, turhauttavat ja stressaavat. Usein uuvuttavatkin, koska niihin liittyy paljon huonoja tunteita.
On tärkeää, että säilytät vastoinkäymisissäkin rentouden ja myönteisen tunneyhteyden unelmaasi ja tekemiseesi. Sinä voit ja sinun tulee johtaa omia toimiasi, mutta lopputulokset eivät ole pomotettavissasi.
Asiat eivät aina mene, kuten haluat ja olet suunnitellut. Luota siihen, että sillekin on syynsä. Syyt, jotka ymmärrät myöhemmin. Varallesi on olemassa jotain muuta – kenties vielä parempaa.
Odotan tapaavani sinut valmennuksissani, joihin voit tutustua tästä.
On yllättävän yleistä, että miellyttämishaluinen nauraa silloinkin, kun hän on loukkaantunut.
Olen löytänyt itseni nauramasta ja esittämästä rentoa silloinkin, kun olen oikeasti kokenut kommentit loukkaaviksi.
Vasta myöhemmin olen havahtunut siihen, että nauru on ollut puolustautumismekanismi. En ole kyennyt tilanteessa myöntämään, että jotkut heitot tuntuvat pahalta. Tarpeettomilta. Minun ei tarvitse nauraa sellaiselle, joka satuttaa.
”Onpas sun vatsa löystynyt”
”Kaikella rakkaudella, mutta sun kirjoitusvirheet on tosi ärsyttäviä”
”Ootkos sä nyt vähän dramaattinen”
Mielestäni palautetta voi antaa, mutta se mikä ratkaisee, on tapa jolla se annetaan.
Ja mikä on palautteen antajan tarkoitus? Onko tavoitteena saada toinen tuntemaan olonsa tyhmäksi, vai palveleeko palaute oikeasti – ja ketä?
Joskus, ja itseasiassa valitettavan usein huumoria käytetään alistamiseen. Huumorin nimissä loukkaaminen on muka hyväksyttävä muoto ”sanoa suoraan”.
Voi olla hyvin pelottavaa myöntää, että huumorilla sanotut asiat ovat satuttaneet. Ja silti se on tärkeää, itsensä puolella olemista. Kaikelle ei tarvitse voida osata nauraa.
Onneksi on jälkiviisaus. Jälkeenpäin voi myös kertoa, että se mitä sanottiin, ei tuntunut hyvältä. Ja voi miten tervehdyttävää on voida saada anteeksipyyntö ja antaa anteeksi. Tuskin kukaan haluaa satuttaa. Joskus ihmiset sanovat asioita sen enempää ajattelematta. Se on elämää.
Parhaimmillaan suoruus siitä, mikä ei tunnu hyvältä, lisää kunnioitusta ihmisten välillä.
Ajattelen, että me itse määrittelemme ne henkilökohtaiset asiat joille olemme valmiita nauramaan. Jos jokin asia on vereslihalla, ei sille edes kannata yrittää nauraa. Se on itseasiassa itse itsensä pilkkaamista ja omien tunteiden mitätöintiä.
Parhaimmillaan huumori on tärkeä defenssi, joka auttaa meitä kohtaamaan elämän kipeitäkin juttuja kevyemmin. Taito nauraa itselleen LEMPEÄSTI voi olla suuri voima itsetuntemuksen tiellä.
Tapasin ihanan ihmisen – juuri sen, jota olin toivonut elämääni jo pitkään. Muruseni. Kirjoitukseni sai monet onnittelemaan: onneksi olkoon, ihanaa! Löysit Sen Oikean!
Onnittelut saivat minut tuntemaan itseni vaivautuneeksi. Paradoksaalisesti rakkauden löytyminen oli saanut minut pohtimaan irtipäästämistä.
Tunne irtipäästämisestä oli vahva, mutta en oikein tiennyt, mistä pitäisi päästää irti.
Mieleeni palautuu lukuisat blogikirjoitukseni aiheesta. Olin pyytänyt saada rakastaa rakkaudesta, en välttämättömyydestä olla parisuhteessa.
Mikä minua pelotti? Miksi ihmeessä minulle on ollut tärkeä etsiä rakkautta, vaan ei parisuhdetta? Mikä on niiden välinen ero – ja onko sellaista?
Tätä ihmetellessäni käsiini osuu Oshon Rakkaus, vapaus, yksinolo -niminen kirja. Hutera erotteluni täsmentyy.
Rakkaudesta ja parisuhteesta puhuttaessa on kuin puhuisi kahdesta eri asiasta. Kuin puhuisi ensin sielusta ja sitten ihmisestä. Kuin puhuisi ensin visiosta ja sitten siitä, miten se toteutui. Kuin puhuisi sanoista ja sitten yrityksestä tavoittaa jotain sanojen ulkopuolelta.
Rakkaus on vapautta. Sillä ei ole mitään sidoksia, se on vailla pyyntöjä. Rakkaus on ehdotonta. Se on intohimoista rauhaa, tyynen ja intensiivisen kohtaaminen, vastakohtien keskikohta. Se karkaa määritelmiä. Se on jotain, mitä kohti kulkea. Se on siinä, kun suljet silmäsi. Tunnet sen, mutta jos yrität pukea sanoiksi mitä se on ja missä oikeastaan olet kun olet rakkaudessa, eivät sanat tavoita mitään.
Jos ajattelen itseäni ja sitä tunnetta jonka koen yhteydessä rakkauteen, paikannan sen omaan keskikohtaani. Se on siellä, varmana, rauhallisena. Se ei vakuuttele eikä se kaipaa vakuuttelua. Se tunnistaa toisen kevyestä ilmasta, ilman sanoja, ilman lupauksia, ilman mitään. Se luottaa hetkeen pelkäämättä.
Parisuhde sen sijaan on täynnä puhetta ja määritelmiä. Käsityksiä siitä, mitä haluaisimme, mitä emme haluaisi. Muistoja siitä, mitä se on joskus ollut ja mitä haluaisi kokea uudestaan ja mitä ei enää koskaan. Näemme parisuhteita ympärillämme, vertailemme ja haluamme samanlaista tai erilaista. Asetamme tavoitteita ja luomme mielikuvia.
Kun ajattelen parisuhdetta, olen enemmän ihminen. Koko inhimillisyydessäni, muistoineni, vanhojen kokemusteni ja pettymysteni kanssa, varovaisena ja joskus loukattuna. Minulla on historia, jota kannan itsessäni ja toistan ajatuksissani ja teoissani. Eksyneenä pelot ottavat vallan.
Toisinaan tuntuu, kuin rakkaudessa ja parisuhteessa olisi kaksi eri ihmistä. Kun kaikki on hyvin, on helppo rakastaa ja olla rakkaudessa. On helppoa olla keveydessä ja keskeneräisyyttä pelkäämättä. Luottamus rakkauteen kannattelee itsellään ja pyytämättä. Rakkaus tulee jostakin omasta viisaasta paikasta käsin, tyynenä ja varmana. Se ei pyydä mitään.
Mutta kun on hankalaa, tulehtunutta, yhteentörmäyksiä… tuntuu parisuhteen odotukset ja vaatimukset täyttävän rakkauden tilan. Kahden sanattoman luottamuksen varassa olleen tilalla onkin yhtäkkiä kaksi omien traumojensa, haavojensa ja kaavojensa varassa reagoivaa ihmistä.
Mistä siis haluan niin kovasti päästää irti? Tajuan yrittäväni päästää irti parisuhteesta ja kaikesta mitä siihen liitän. Kaikesta mikä siinä saa vaatimaan ja hätääntymään. Pelkään eläväni uudestaan todeksi jotain, mitä ei enää haluaisi toistaa: sisäisiä odotuksiani tai maailman minuun kirjoittamia ihanteita. Liitän parisuhteen käsitteeseen kaiken rakastamiseen liittämäni negatiiviset ja pelottavat puolet. Haluaisin rakastaa vapaasti ja pelottomasti – ilman ihmisyyteni taakkaa.
Olemme viisaita, kauniita, mutta olemme myös ihmisiä, joilla on historia, joilla on satuttavia muistoja ja tunnejälkiä, toimimattomia tapoja hoitaa vaikeita tilanteita. Olemme siis ihmisiä, joissa on ikuinen viisaus, mutta myös maailmalliset haavat ja kaavat.
Ihmisyyteen kuuluu ristiriita sen välillä, keitä olemme ja keitä haluamme olla. Mielikuvissani rakastan eteerisesti, tasapainoisesti, hauskasti ja ihanasti. Todellisuudessa säännöllisin väliajoin hukun itseltäni, itken räkäisiä itkuja ja pyydän, että minut vakuutettaisiin rakkaudella. Eikä se toinenkaan ole aina sofistikoitunein versio itsestään – ja rakastan häntä silti. Ihan suunnattomasti.
Rakastan murustani siitä huolimatta, että hän on epätäydellinen – ehkä jopa juuri siksi että hän on epätäydellinen. Hänen epätäydellisyytensä tekee hänestä hänet. Hän on ihminen. Olen rakastunut juuri häneen. Toivoisin itsekin tulevani rakastetuksi ihmisenä, sellaisena kuin olen juuri nyt – en sellaisena kuin voisin olla, jos olisin virheetön.
Olenko yrittänyt kasvaa ulos ihmisestä minussa? Rakastaa kuin valo?
On armollista myöntää, ettei tarvitse olla täydellinen. Ei tarvitse osata rakastaa ilman haavoja ja kaavoja – sillä niitä meissä kaikissa on. Että saa rakastaa kokonaisena ihmisenä. Pyrkien kohti rakkautta ja poispäin siitä, mikä ei palvele, mutta lempeänä itselleen ja toiselle siitä, että täydellisyys ja rakkaus ovat hetkissä sanojen ja asioiden välissä. Ihojen kosketuksessa. Yhteisessä intentiossa etsiä ja halussa löytää. Parhaalla mahdollisella tavalla.
Osho asettaa sanansa näin:
”Rakkaus on kuin avara taivas. Kun rakastat, kohoat korkealle. Mutta suuri, avara taivas synnyttää luonnollisesti pelkoa. (…) Jos pelkää rakkautta, rakkauden kasvukipuja, on sama kuin jäisi pimeään vankityrmään.”
Rakkaus kirkkaimmillaan on tavoitettavissa hetkissä, kohtaamisissa, kosketuksessa – mutta se on jättimäinen paikka ihmiselle asettua asumaan. Koska olemme ikuisessa tulemisen tilassa, emme pääse pakoon ihmisyyttämme. Eikä pidäkään. Olemme täällä elämässä ihmisen elämää. Rakastamassa, mutta myös itkemässä räkäisiä itkuja. Kasvamassa räkäisiä itkuja itkiessämme.
Voimme olla toisen ihmisen lähellä pelkoamme vältellen. Voimme myös rakastaa koko inhimillisyydessämme pyrkien menemään pelon läpi, paljaana, väistelemättä kohtaamista, mahdollista hylätyksi tulemista. Antautumalla itsensä kustannuksella kohtaamaan toinen, sellaisena kuin tämä on.
Ja juuri siinä on rakkauden kauneus, erityisyys ja hetkellisyys. Rakkaus ei olekaan päätepiste, se on matka. Juuri se, joka on määränpäätä tärkeämpi.
***
Kirjoitus on julkaistu myös HIMA Happiness -konseptin sivuilla.
Kun lomalla on latautunut, tuntuu ihanalta ja inspiroivalta palata arkisiin tohotuksiin. Onkin aika paljon annettavaa maailmalle! Työpaikalla, läheisille, itselleenkin. ”Nyt mä aloitan kuntokuurin. Laihdutan kesäkilot. Herään joka aamu aikaisin. Kuuntelen enemmän, puhun vähemmän. Juon vain vihreää teetä. En hermostu. Vietän virkeää elämää.”
Mutta voimat alkavat hiipua, jos luopuu siitä, mikä lomalla oli olennaista. Loma on itseä varten, mutta niin saa olla arkikin. Sen sijaan, että loman jälkeen käyttää kaikki paukut tohotukseen, voisikin muistaa virkeyden alkuperän. Akut latautuvat, kun saa vain olla. Saa syödä tämän grillimakkaran ja nautiskella. Saa tuntea mitä tuntee, saa kuulostella sisäisyyttään. Saa tehdä sitä mistä tulee levollinen olo. Ei tarvitse olla muuta eikä muualla.
Mitä jos loma ei olisikaan mikään poikkeustila? Miksei grillimakkaroita voisi syödä ihan onnellisena ja iloiten arkenakin? Mitä jos kysyisikin sisäisiltä akuilta: mitä sellaista voin antaa itselleni arjessa, mikä lomalla tuntuu niin hyvältä?
Ei ole tarkoitus lannistaa, mutta loma- ja juhlakausien jälkeen aloitetaan eniten kuntosalijäsenyyksiä ja laihiksia. Tilastojen mukaan salien käyttö myös hiipuu usein muutaman viikon jälkeen. Aiehan on hieno: ”pistän tän homman nyt kuntoon ja huolehdin itsestäni.” Mutta homman kuntoon laittamisestakin tulee herkästi suoritus. Suorittaminen perustuu uskomukseen, ettei ihan riitä sellaisena kuin on, arvottomuuden tunteeseen. Siksi yritetään olla jotain muuta kuin ollaan (laihempia, vähemmän hermostuvia, enemmän kuuntelevia, ei-kahvinkittaajia). Arvottomuuden tunteeseen perustuva toiminta ei ole kestävää kehitystä.
Kestävää kehitystä on itsensä hyväksyminen: itselle myötämielinen resurssienhallinta ja huoltaminen. Kun tekee asioita itsensä hyväksi sen mukaan, mikä kulloinkin intuitiivisesti oikealta tuntuu – ei ollakseen muunlainen – alkaa tapahtua. Hyvän salliminen itselle on kontrollin ja suorittamisen vastakohta. Kysymys ei ole itsensä lahjomisesta tai mairittelusta, joka sekin saattaa johtaa ähkyyn ja pankkitilin hupenemiseen. Kierre syntyy, jos jatkuvasti niittaa itseään ja rehkii ollakseen toisenlainen – ja sitten taas retkahtaa, koska kaipaa helpotusta ja mielihyvää.
Itselle hyvän salliminen on sen kuulostelua, mikä minua auttaisi jaksamaan ja voimaan hyvin. Grillimakkaroita ei todennäköisesti tule vedettyä överisti, jos itselleen sallii monenlaista hyvää. Jos pyytää apua silloin kun tarvitsee, ja sanoo ei kun ei jaksa. Jos uskaltaa elää itseään varten: valita asioita, jotka tuntuvat itselle oikeilta. Jos uskaltaa katsoa sisäisyyttä painavia asioita silmästä silmään. Jos uskaltaa päästää vanhoista kivuista irti. Jos uskaltaa pelätä. Jos uskaltaa kokeilla, ottaa uusia askeleita. Jos uskaltaa kyseenalaistaa sen, mikä ei tunnu toimivan.
Mitä siis tarvitset, jotta voisit huolehtia siitä, että elo tuntuisi hyvältä? Mitä tarvitset, jotta voit arjessa, lomalla ja juhlassa helliä resurssejasi, ilman pakkoa? Mitä voisit antaa itsellesi enemmän? (Nämä ovat usein voimauttavampia kysymyksiä kuin ne, jossa pohditaan, mistä pitäisi luopua ja mihin tavoitteeseen pitäisi päästä. Sellaiset toisinaan pohjautuvat ajatukseen puutteesta ja pitävät yllä puutteen kierrettä tavalla tai toisella.)
Laihikset, kuntokuurit ja kiroilunlopettamislupaukset hiipuvat jossain vaiheessa, jos olemme ankaria itsellemme. Ei tarvitse olla lepsukaan. Ei tarvitse tyytyä huonoon oloon ja sen tilkitsemiseen. Resursseistaan myötätuntoisesti huolehtiminen mahdollistaa elämässä eteenpäin menemisen – ei rutistamisen, vaan ilon kautta. Koska rakkaus on kestävää kehitystä.
Koska ihminen on selittämätön, hänessä on kaipuu selittämättömään. Ihminen kaipaa jotain, jota hän ei pysty hallitsemaan ja joka on häntä itseään suurempi. Ihminen ei riitä itselleen elämänselitykseksi. Usein tätä kaipuuta emme edes tunnista. Koemme vain epämääräistä rauhattomuutta ja tyhjyyttä, vaikka kaikki ulkoisesti olisikin hyvin. On kuin tämä kaikki ei sittenkään riittäisi. Tässäkö kaikki, kuulee usein sanovan ihmisen, joka on kaiken ulkoisen jo saavuttanut. Ajaessaan jotain takaa ihminen kuvittelee täyttymyksen olevan seuraavan saavutuksen takana. Ja saavuttaessaan sen, hän lähtee uuteen taka-ajoon. Miksi? Koska ihminen ei voi saada tarpeeksi sitä mitä ei tarvitse. Mysteeri kaipaa kotiaan, sinne jonnekin, kaiken yläpuolelle, kaiken taakse. Ihminen etsii syvyyttään ja korkeuttaan, sitä selittämätöntä ja suurta, jonka aavistaa kaiken takana. Ensimmäinen askel sen löytämiseksi on tunnistaa ja tunnustaa oma tyhjyytensä.
Liittykäämme ihmettelijöiden joukkoon, heidän, jotka ihmettelevät maailman moninaisuutta ja kirjavuutta. Heitä ei kiinnosta oikeassa oleminen, he nimittäin tietävät, että kukaan ei kuitenkaan ole lopullisesti oikeassa tai väärässä. Jokainen katsoo maailmaa siitä kohdasta missä juuri nyt on. Toisena hetkenä, toisessa kohdassa maailma näyttää erilaiselta. Kaikki siis riippuu katsojasta ja siitä mistä hän maailmaa hahmottaa. Tämä on helppo ymmärtää, jos lukee aiemmin lukemansa kirjan uudelleen muutaman vuoden päästä. Sitä lukee kuin uutta, löytää asioita joita ei aiemmin oivaltanut. Kirja on sama, mutta lukija on vaihtunut. Joku onkin osuvasti sanonut, että katsoessamme toista ihmistä, emme näe häntä vaan itsemme.
Anteeksi että vetäydyin kun olin loukkaantunut, pelkäsin.
Anteeksi että puhuin rumasti ja halusin loukata, pelkäsin.
Anteeksi että esitin vahvempaa ja kovempaa, pelkäsin.
Anteeksi etten kuunnellut, pelkäsin.
Anteeksi että puhuin selän takana, pelkäsin.
Anteeksi että jätin ulkopuolelle, pelkäsin.
Anteeksi että en päästänytkään lähelle, pelkäsin.
Anteeksi että en osannutkaan olla tukenasi, pelkäsin.
Anteeksi että näin vain itseni, pelkäsin.
Anteeksi että valehtelin, pelkäsin.
Anteeksi että vaadin mahdottomia, pelkäsin.
Anteeksi että minulla kesti niin kauan antaa anteeksi.
Ihmisyys on. Valoja, varjoja, pehmeyttä, pimeyttä.
Jokainen meistä on toiminut tavoilla, jotka ovat lähteneet pelosta. Jokainen meistä luultavasti tulee joskus jatkossakin toimimaan niin. Anteeksianto on sen vilpitöntä ja ymmärtävää näkemistä, että peloissaan ei pystynyt parempaan. Sitä on myös ihmisyys. Se ei tarkoita satuttavien tekojen oikeutusta, mutta niiden syyn ymmärtämistä.
Tiedän myös, että silloin kun sinä olet valehdellut, olet pelännyt.
Tiedän myös, että silloin kun puolustauduit hyökäten, olit peloissasi.
Tiedän myös, että silloin kun et ottanut minua huomioon, olit peloissasi.
Kerron, että se koski. Ja annan anteeksi. Et tehnyt sitä loukataksesi minua, vaan koska itse pelkäsit.
En voi ottaa pelkoasi pois, mutta voin lakata itse pelkäämästä tunteideni näyttämistä.
Anteeksianto ei tarkoita että pitäisi olla samaa mieltä, vähätellä loukkaantumisen kipua, eikä varsinkaan sitä että sallii epäoikeudenmukaisuuden jatkuvan.
Anteeksianto on ennen kaikkea itseämme varten, sillä katkeruus on raskas taakka kantaa. Minun on joskus kuitenkin kannettava sitä jonkun matkaa huomatakseni. Anteeksiantoa ei tarvitse hoputtaa. Sillä, kuten surullakin on oma aikataulunsa, jota kukaan ulkopuolinen ei voi määrittää.
Jos olisin muutama vuosi sitten tiennyt, mihin tieni oikein viekään ja missä kaikkialla tulen tätä työtäni tekemään, en olisi uskonut sanakaan. Jos kertoja olisi ollut, vaikka joku tunnettu selvänäkijä, olisin kävellyt istunnosta ulos ja sanonut hänelle, että hän on hullu. Totta puhuakseni, aika moni näkijä minulle kertoi aikoinaan, että elämäni tulee olemaan suurta seikkailua, matkustamista, hyppäämistä koneesta koneeseen. Sanoipa yksi näkijä aikanaan, että hommaa vain kevyt matkalaukku ja hyvä puhelin, niillä eväillä tulet pärjäämään pitkälle. En minä tiedä, mitä minä uskoin, vai uskoinko mitään, mutta noita sanoja on näin tässä hetkessä mukava muistella.
Välillä olisi kiva tietää, mihin tämä tie tästä vielä vie, mutta ehkä suurin opetus tässä on ollut se, että olen uskaltanut mennä vain eteenpäin ja luottanut siihen, että suunnitelma tulee joskus myöhemmin.
Mikä se suunnitelma sitten on lopulta, sitä ei voi tietää, mutta sen tiedän, että joka kerta, kun luulen, että tie on noussut pystyyn, universumilla tuntuu olevan takataskussa joku kiva pieni tai vähän suurempi yllätys.
Tätä kirjoittaessa istun Costa Ricassa, sademetsän reunalla, kuunnellen lintuja ja sammakoita, katsellen sudenkorentoja ja tarantellaa, joka rakentaa itselleen koloa ja hämähäkkiä, joka kutoo verkkoaan antaumuksella terassin kaiteeseen. Meillä oli selvä suunnitelma tämän kesän varalle, pysytään Suomessa, suunnitellaan syksyn kiertuetta ja kerätään voimia kaiken matkustamisen jälkeen ja niin, saunotaan ja uidaan ja ollaan ilman nettiä mökillä hiljaisuudessa.
Ehkä olisi ollut hyvä konsultoida jotain näkijää, olisi osannut varautua tähänkin mutkaan, mutta näin se nyt menee, konsultoinnilla tai ilman, tie vei takaisin sademetsään.
Meillä kaikilla on paljon haaveita ja toiveita, niitä pyydämme Universumin toteuttamaan, niin usein vain unohdamme, että Universumin aikataulu ei ole synkassa meidän suunnitelmiemme tai kalenterimme mukaan. Universumilla on meille jokaiselle suunnitelma, kunhan kerromme sille mitä toiveemme ovat, laitamme näkymättömän hakemuksen vetämään ja omalta osaltamme jatkamme elämäämme. Meidän osuudeksemme jää tehdä unelmamme eteen niitä asioita mitä osaamme ja pystymme, vaikka kuinka pieniä, tekojemme suuruudella tai pienuudella ei sinällään ole merkitystä.
Haluan korostaa edellä mainittua, jokaisen polku on yksilöllinen ja voit luottaa siihen, että vaikka unelmasi olisi suuri ja tekosi sen eteen juuri nyt pieniä, sinut on kuultu ja Universumin taianomaiset näkymättömät pyörät ovat lähteneet liikkeelle. Ainoa kohta, mitä hakemuksessasi et saa unohtaa, laita rasti kohtaan missä kysytään; onko tämä sinun sydämesi toive? Kuuntele siis sydäntäsi, onko toiveesi sydämesi kanssa samalla taajuudella ja jos näin on, voit olla huoletta, olet matkalla kohti unelmiesi toteutumista, tämä on väistämätöntä, tämä on Universumin laki.
Ainoat asiat, jotka tapahtumien kulkua hidastavat, ovat huolemme ja murheemme, mitkä nekin kuuluvat jokaisen elämään ja joilta emme ihmisinä voi välttyä. Elämä on vuoristorataa ja kun olet sen kyydissä, älä unohda unelmiasi, anna niille aikaa, vaikka vain ajatuksissasi, sekin riittää, ne eivät koskaan unohda sinua, jos sinä et unohda niitä.
Minulla on aina ollut suuria unelmia eläinkommunikoinnin varalle, olen sydämessäni haaveillut, että vielä jonakin päivänä, voin viedä eläinten viestin koko maailmalle ja saada niiden äänen, jotka eivät puhu ihmisten kieltä, kuuluville kaikkialle. Minulla oli oma aikatauluni, parempi, jos kaikki olisi tapahtunut sillä sekunnilla, saman tien, kun ajatukset ja ideat tulivat. Niin ei tietenkään käynyt ja nyt tiedän, taaksepäin katsoen en olisi varmasti ollut valmiskaan. Oli monta välietappia ja asemaa, monta mutkaa ja käytännön asiaa, jotka minun piti selvitellä ja oikoa. Välillä luulin, että mitään ei koskaan tapahdu, tuntui kuin junnaisin paikoillani, polkisin vettä loputtomassa virrassa, lyöden vastoinkäymisten vastapalloon näkymättömällä mailalla, kunnes…
Joku jossain Universumin kätköissä totesi, että pallokone on tyhjä ja vettäkin on virrannut riittävästi, olen saanut tuolla treenillä riittävästi voimia ja valmiutta ottaa vastaan seuraavan askeleen.
En unohda sitä hetkeä ikinä, kun istuimme Skypessä Rythmian omistajan kanssa (Rythmia, Life Advancement Center) ja hän kertoo meille, että he kutsuvat meidät opettamaan eläinkommunikointia ja healingia Costa Ricaan, heidän maailman kuuluun retriittikeskukseensa.
Olimme nähneet noin puoli vuotta aikaisemmin dokumentin ”The Reality of Truth” (nähtävissä myös YouTubessa). Yksi dokumentissa mukana olevista tähdistä on Michelle Rodriguez. Elokuvan loppupuolella puhuttiin tästä unelmien paikasta, sen parantavista voimista ja taianomaisesta ilmapiiristä. Sanoin silloin Ingelalle, että tuonne meidän pitää mennä, siinä on paikka, joka todella resonoi minun sydämeni kanssa. Sillä hetkellä en osannut arvata, että sydämeni taajuus kohtasi pyyntöni ja ajatukseni taajuuden niin täydellisellä tavalla, että me emme menisi sinne vain vieraaksi vaan toden totta jakamaan oman tietämyksemme ja opettamaan sen kaikille heidän kansainvälisille vierailleen.
Retriitti kestää aina viikon kerrallaan ja vieraat tulevat jokainen hakemaan omaan elämäänsä eväitä sekä ihmeitä, mitä tuo paikka tarjoaa jokaiselle, joka on valmis vastaanottamaan. Opettajina heillä käy toinen toistaan kuuluisimmat ja menestyneimmät asiantuntijat, terveyden ja henkisyyden ja kaiken siihen liittyvän alalta. Nämä ihmiset ovat istuneet haastateltavana Oprahin ja Ellen DeGenereksen ohjelmissa, he ovat kirjoittaneet best seller kirjoja ja luennoivat tuhansille ihmisille. Ja nyt me olemme täällä, heidän kanssaan, samalla viivalla, mikä tietenkin saa pienen suomalaisen eläinkommunikoijan pään hieman pyörälle ja sydämen suorastaan kiljumaan onnesta. Näin siis muuttui suomalainen sauna Costa Ricalaiseen kosteuteen, mitä ihanimmalla ja yllättävimmällä tavalla, juuri kun aika oli oikea, sitä hetkeäkään epäilemättä.
Olin minä pyytänyt Universumilta myös paikkaa ja aikaa kirjoittaa seuraavaa kirjaani ja onneksi Universumilla oli jälleen ässä hihassa, ”lyödään kaksi kärpästä kerrallaan” ja meidät lennätettiin tänne jo kuukausi ennen H-hetkeä. Saamme asua totaalisessa rauhassa, kuten sanottu, sademetsän reunalla, missä minulla on täydellinen rauha ja ihmeellinen inspiraatio kirjoittaa.
Nyt sitten jännitys vasta alkaakin kasvaa, mihin tie vie tämän jälkeen, mitä tästä kaikesta seuraa? Ihan hyvä etten tiedä, mennään vain, suunnitelma tulee sitten perässä. Olen onnellinen, että olin tietämätön kaikista tulevista käänteistä, olisin moneen kertaan ehtinyt hermoilla ja stressata, mitä tästä tulee ja miten kaikki sujuu. Tietämättömyys välillä voi todella olla lahja, yllätys on aina sitäkin parempi!
Haluan toivottaa kaikille totaalisen upeaa ja antaumuksellista kesää, nautitaan ja haaveillaan!
Minä valitsin sinut äidikseni tarkoituksella. Valitsin sinut, koska ihmissuhteet ovat elämän korkein koulu. Niissä saamme opit, jotka auttavat meitä elämään sitä elämää, joka meille on tarkoitettu.
Minä valitsin sinut, koska sinä olet halunnut pitää kiinni. Tavoista, velvollisuuksista, sukupolvien ketjusta, siitä miten aina on ollut. Sinä halusit minut toteuttamaan tiettyä tehtävää elämässä. Sinulla oli minulle suunnitelma.
Mutta minä en ollutkaan se, joka toteuttaa muiden suunnitelmia.
Minä valitsin sinut, koska minun tehtäväni on tulla vapaaksi. Puhdistautua rajoittavista uskomuksista, raskaista velvollisuuksista ja muita varten elämisestä. Löytää elämään keveys ja ilo, tuoda esiin sydämeni syvin olemus. Oppia toteuttamaan oman sieluni suunnitelmaa.
Sinulle tämä voi kuulostaa vastuuttomalta ja itsekkäältä. Mutta kyse ei ole vain minusta ja sinusta. Kyse ei ole siitä, että minä haluan pitää hauskaa tai kapinoida. Kyse on paljon suuremmasta muutoksesta, joka on väistämättä tapahtumassa.
Sukupolvien ketjussa on kulkenut tunnekuorma. Siihen edeltävät polvet ovat kukin vuorollaan tiedostamattaan lisänneet oman osansa. Tämä on täysin ymmärrettävää. Kun huomio on mennyt elämässä selviytymiseen, tunteiden käsittelyyn ei ole ollut tilaa eikä välineitä. Se ahdistus, jota minun isoisoisovanhempani ovat nuoruudessaan kokeneet, on huomaamatta siirtynyt eteenpäin.
Nyt taakka on käynyt liian raskaaksi minun polveni kantaa. Maailma on ratkaisevasti toisenlainen kuin lähes sata vuotta sitten, jolloin sinun vanhempasi syntyivät ja saivat kasvatuksensa omilta vanhemmiltaan. Nyt on se aika, kun elämä saa luvan keventyä ja energia saa jälleen virrata vapaammin. Kun yksikin ihminen vapautuu, se on myös muille tilaisuus vapautua.
Minä valitsin sinut, koska sinä olet kaikkein paras. Kiitos siitä, että olet pitänyt kiinni omasta tehtävästäsi – sen ansiosta minä voin toteuttaa omaani. Sinun voi olla tätä vaikeaa tai jopa mahdotonta ymmärtää, mutta se on nimenomaan osa tätä sopimusta. Ei tämä ole ollut helppoa minullekaan. Jos olisi, kasvua ei tapahtuisi, ja tämä suuri muutos jäisi tekemättä.
Meillä molemmilla on uskomattoman tärkeä paikka täällä. Olet osa jotain paljon suurempaa kuin uskotkaan. Minä valitsin sinut, koska ilman sinua en olisi minä.
Monelle meistä on tosi vaikeaa pysähtyä lomalla tai vapaapäivänä. Siemailla aamukahvia levollisesti; kuulostella, miltä kehossa tuntuu. Saunoa rauhassa, laittaa ruokaa hissukseen, hengitellä syvään ilman suuria suunnitelmia. Aamulla ensimmäisenä on jo mielessä, mitä tänään pitää tehdä ja muistaa. Tohotus jatkuu läpi päivän.
Kun on vapaata, on syytä tavata ystäviä ja sukulaisia, hoitaa rästiin jääneitä hommia ja ryhtyä pieneen pintaremonttiin. On tilaisuus kulkea riennoissa ja olla saatavilla. Monelle tulee huono omatunto ja syyllinen olo, jos ei vapaallaan tee mitään järkevää ja asioita edistävää. Menee loma tai aurinkopäivä hukkaan, jos siitä ei ota kaikkea irti. Pitää itseään itsekkäänä, ellei seurustele toisten kanssa. Mitä muutkin ajattelevat, jos jään kotiin tai mökille, kun kerrankin olisi aikaa tavata?
Voi olla, että ainaisilla toimilla suojaakin itseään syyllisyyden, häpeän, arvottomuuden tai surun tunteilta. Kiiruhtavan ei tarvitse niitä kohdata, vaikka tunnistaisikin niiden lymyävän mielen takamailla. Itselleen sanoo, että on aktiivinen ihminen ja tykkää tohinasta. Mutta oikeasti onkin vähän väsähtänyt ja haluaisi joskus vain jäädä kotiin tai viettää loman ilman aikatauluja.
Miksi lomalla tai rytmiä hidastaessa pukkaa pintaan ahdistusta, levottomuutta tai surua? Siksi, että sydämen stressi purkautuu. Se on mahtava juttu, vaikka alaspainetun ankeuden esiinmarssi saattaa tuntua viimeiseltä asialta, jota vapaallaan haluaisi kokea. Mutta: kun sisäinen stressi alkaa laueta, ei mikään ole pielessä. Päin vastoin – on vihdoin sallinut tilaa sensuroimattomalle itselleen. Kun ei tee mitään (tai kun ei ainakaan tee mitään muita miellyttääkseen), omille rehellisille tunteille ja ajatuksille tulee tilaa leväyttää itsensä näkösälle. Saattaa sieltä silloin pulpahtaa kaikenlaista angstiakin pintaan. Mutta voisiko itselleen tehdä palveluksen ja antaa sisimmän vihdoin kertoa, missä mennään?
Sisäisyytensä kanssa hissuksiin oleminen ei välttämättä olekaan ollenkaan kamalaa, vaan voimauttavaa. Kaikki tunteet kuuluvat ihmisyyteen ja eheytyminen on sitä, että sisimmän pulputusta sallii itselleen. Tupsahtelee sieltä esiin mitä hyvänsä. Joskus pulpahtelee vain onnea siitä, ettei tarvitse tehdä mitään. Euforiaa, kun on valinnut itsensä ja sanonut ei kissanristiäisille ja sukukokouksille. Tai sitten sisäisyys kehrää, kun on repäissyt itsensä irti mukavuusalueilta ja nimen omaan lähtenyt kissanristiäisiin ja rientoihin. Joka tapauksessa, hommeli menee niin, että kun uskaltaa tehdä sitä mitä ihan oikeasti mieluiten haluaa, sydämen puristukset laukeavat. Ensin vanha nöyhtä purkautuu ulos, ja sen myötä uudelle avautuu tilaa rakentua. Jumit lähtevät liikkeelle ja syvä latautuminen alkaa.
Laiturilla koko päivän pötköttäminen tai sohvalla seinän tuijottaminen voi olla parasta itsensä hoitamista. Myös epävarmuuksien, surujen ja pettymysten kuulosteleminen on sitä. Ei tarvitse olla reipas, jaksava, suoriutuva eikä pärjäävä – saa olla oma itsensä. Sinuavartenhan se loma on. Sinua varten sellaisena kuin nyt olet. (Olisi upeaa, jos myös arkesi olisi sinua varten).
Kun antaa itsensä välillä vain olla ja sallii ajan kanssa sisäisyytensä kaikki sävyt, sydämen ääni kirkastuu. Tulee selkeyttä ja rajoihin vahvistusta. Mitä minä tarvitsisin? Mikä minusta tuntuisi hyvältä ja oikealta? On olennaista myös muistaa kiittää itseään rohkeudesta ja rehellisyydestä. Silloin saa perspektiiviä kaikkiin tunteisiin ja ajatuksiin, eikä unohdu linttaamaan itseään, jos kokee synkempiä viboja.
Minussa on voimaa ja valoa kohdata ja huoltaa sisintäni.
Eeva Kilven sulosanoin:
Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.
(1991), 
