Sivu 227 – Hidasta elämää

Surun läpi ei kulje oikotietä – sen kaikki polut on käytävä läpi

Kirjoittaja Pauliina Flang on seksuaaliterapeutti, uusperheneuvoja ja uusperheen vanhempi.

Suru on haastavaa. Yritän juosta sitä pakoon, piiloutua, poistaa, unohtaa kaikin keinoin. Jos oikein touhuan, jos oikein urheilen, jos oikein olen sosiaalinen, jos oikein olen hyvällä tuulella ja ajattelen positiivisesti, meneekö suru silloin pois? Suru ei kysy minulta, että milloin minulla on aikaa käsitellä erilaisia tunteita. Suru ei odota, että olen valmis. Se iskee päälle nurkan takaa. Lyö avokämmenellä.

Tiedän, että surua ei voi suorittaa. Tiedän, että suru tarvitsee aikaa, rohkeutta ja rakkautta. Tiedän myös, että surussa on myös hellä puoli. Se ei hukuta minua kokonaan. Se ottaa syleilyynsä, kun romahdan. Suru lohduttaa minut uneen, kun olen itkenyt silmäni aroiksi ja niin turvoksiin, etteivät ne pysy auki. Suru pitää minusta kyllä huolen. Minun tehtäväni on ottaa se vastaan kuin kunniavieras. Kokea ja nähdä sekä tuntea kaikki sen voima, heikkous, oikukkuus ja levottomuus, surun koko temperamentti.

Muistan hetken, kun oli kulunut kahdeksan kuukautta tyttäreni kuolemasta ja minulle todettiin, että on kulunut pitkä aika ja eikä surun enää kuuluisi tuntua. Ymmärsin, että sanoja ei ollut kokenut elämässään surua tai jos oli, oli hän haudannut sen kovaksi mytyksi sydämeensä. Surussa tunteet muuttuvat kyllä kuukausien aikana. Välillä olen ollut aivan puhki ja kaikki mitä tein on vaatinut minulta äärimmäisiä ponnisteluja. Jonkin ajan kuluttua väsymys ei tunnu enää samalta, mutta elämä enimmäkseen tuntuu vieraalta.

Vanha ja tuttu tuntuu vieraalta ja uudelta. Elämä hakee omaa uutta uomaansa. Kuin seisoisin uuden elämän kynnyksellä ja ovea ei sinne vielä näy. Ovi on usvan peittämä samoin kuin seuraavat portaat kohden ovea. Astun askeleen eteenpäin ja huomaan, että askelma eteen ja taaksepäin voi hävitä hetkessä. Se missä seison, se mistä tulin tai mihin olin ajatellut astua seuraavaksi, peittyykin usvan harmauteen. Koen, että lapseni kuolema ja siitä seurannut suru ovat muuttaneet minua. Olen erilainen, ajattelen eri tavoin ja tunnen eri tavalla kuin aiemmin. Kaikki se mitä ideoin, toteutin ja haaveilin, tuntuu nyt vieraalta.

Haluanko enää samoja juttuja elämässäni? Mikä on suunta, minne nyt menen? Näen kyllä viittoja, mutta pohdin paljon pidempään niiden äärellä, mitä polkua lähden kulkemaan.

Muistoissa palaan yhteisiin hetkiimme. Välillä pelkään, että unohdan miltä hän tuoksu? Miltä tuntui pitää häntä sylissä? Miltä hän kuulosti? Pelkään, jos unohdan jotakin tärkeää ja merkityksellistä. Välillä ikävä iskee lujaa. Välillä tulee syyllisyys siitä, kun iloitsen hyvistä yöunista, vapaudesta tehdä asioita, elämän helppoudesta. Välillä mikään ei tunnu miltään. Välillä kaikki on vierasta ja välillä jo tuttua. Välillä kiroan tätä kaikkea ja kaipaan niin entistä elämää. Sitten tulee hetki, jolloin katson tulevaisuuteen ja teen suunnitelmia sinne. Silloin pelon tilalle tulee luottamus ja rakkaus. Nyt minulla on jo luottamus, että suru hellittää. Suru muuttuu ja aina seuraava päivä voi olla helpompi. Tämä ajatus kannattelee minua vaikeina päivinä. Niin päivinä, kun tuntuu, että muserrun suruun ja tuntuu, että tukehdun sen alle tai kun suru murskaa minut voimallaan, suuruudellaan ja harmaudellaan. Silloin voin vain toivoa, että huominen on toisenlainen.

Suru ei ole asia, jossa on oikotie. Surua ei voi kiirehtiä vaan siinä on polut, jotka on käytävä läpi. Siinä on jyrkänteet, joille on noustava seisomaan ja katsottava jyrkänteeltä alas. Surussa on pimeys, joka on kohdattava. Suru on armoton ja armollinen samaan aikaan. Suru on ihmisen mittainen. Uskon, että suruni tulee minulle sellaisena kuin sen jaksan ottaa vastaan. Luotan siihen, että minä olen suojeltu. Jonakin päivänä sanon surulle hyvästi. Sanon, että nyt vieraakseni tulee kaipaus ja sinä suru saat mennä. Me olemme yhdessä silloin nähneet kaiken sen, mikä meidän yhdessä piti kokea. Elämässä ei ole tarkoitus ottaa surua kokoaikaiseksi vieraaksi tai perheenjäseneksi. Surun on aika mennä, kun vierailu on tehnyt kaiken minkä tarvitsee. Minä kyllä tiedän, kun tuo aika tulee.

Pomon tehtävä on auttaa muita loistamaan omassa työssään – Kun työntekijä on kasvanut pomon ylitse, pomo on onnistunut

Olen ollut esimiehenä muiden tai omassa yrityksessäni viimeiset 10 vuotta. Olen itse aina vierastanut hierarkioita ja sitä, että joillain on vastuu ja valta ja toiset koittavat selviytyä noiden kahden painolastin alla. Olen jopa kapinoinut hierarkiaa vastaan – nuorempana vain en ymmärtänyt miksi.

Kun astuin ensimmäistä kertaa esimiehen saappaisiin alle kolmekymppisenä ajattelin, että olen onnistunut työssäni, mikäli teen itsestäni tarpeettoman. Tämä tarkoittaa sitä, että kannustan, opetan ja nostan tekijöitä siinä, mihin heidän potentiaalinsa luonnostaan kasvaa. Kun huomaan, että he ovat kasvaneet ammattitaidossa ”ylitseni”, olen onnistunut.

Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt, miksi näin ajattelin. Jokainen tekijä on nimittäin oman työnsä asiantuntija, todellinen rautainen ammattilainen. Toki alussa jokainen tarvitsee ohjausta ja oppia, mutta muutamien kuukausien ja vuosien jälkeen, hän todella on asiantuntija. Ja hän on parempi asiantuntija kuin minä.

En voi esimiehenä mennä kertomaan muille, miten asioita pitää tehdä tai miten tulevaisuudessa toimitaan. Esimiehenä voin kuulla asiantuntijoita ja sitä tietoa, mikä heillä on kertynyt omassa päivittäisessä työssään – jota minä en tee! Ja tämä on tärkeää: Minä en ole muiden työn asiantuntija! Minä en voi esimiehenä tehdä päätöksiä pelkän kannattavuuden tai numeroiden valossa, mitä on järkevää tehdä. Vain oman työn asiantuntija voi sen tietää, ja minun pitää olla valmis kuulemaan tuo tieto.

Ilman asiantuntijoita eli työntekijöitä ei ole esimiehiä eikä yhtään kannattavuuslaskelmaa. Ja se olisi hyvä pitää mielessä. Yritysten arvo perustuu työntekijöidensä eli asiantuntijoidensa työlle, ja tuosta arvosta pitäisi jokaisen esimiehen olla kiinnostunut ja antaa sille tilaa. Koen olevani kuin valmentaja, joka sparraa asiantuntijoita parhaaseen mahdolliseen potentiaaliin: asiantuntijat ovat oman työnsä tähtiä ja heidät pitää auttaa loistamaan!

Hierarkkisen asenteen tai asetelman haaste on se, että mikäli työntekijä joutuu valtasaappaan alle, hän ei myöskään koe tarvetta ottaa vastuuta. Hän kokee olevansa koneiston osa. Häneltä kysyttiin, mutta häntä ei kuunneltu. Hän tyytyy tekemään, mitä ”käsketään” – kuinka paljon ideoita, asiantuntemusta ja potentiaalia tällaisessa hukataankaan!

En tarkoita sitä, ettenkö tekisi oman yritykseni kohdalla päätöksiä siitä, mikä on järkevää ja mikä ei. Tarkoitan sitä, että esimiehen tehtävä on kuulla asiantuntijoitaan, jotta hän osaa tehdä oikeita päätöksiä ja valmentaa heitä oikeaan suuntaan. Oikeaa päätöstä ei voi tehdä pelkkiä lukuja tuijottamalla.

En siis usko hierarkioihin ja siihen, että joku käskee ja muut tekevät. Tai että joku tutkii laskelmia ja pystyy siten saamaan parhaan potentiaalin esiin asiantuntijoistaan. En usko, että tulevaisuudessa voidaan menestyä, jollei jokaisen asiantuntijan arvoa ymmärretä.

Olkoon tämä samalla kiitospuheenvuoro ihan jokaiselle asiantuntijalle, työntekijälle: Sinä loistat ja saat loistaa – ihan vaan tekemällä sitä, mitä parhaiten osaat!

Jos haluat kirkastaa ajatuksiasi ja muistuttaa itseäsi siitä, mikä on sinulle itsellesi olennaista ja tärkeää, Voimauttavat kysymykset -korttipakkaa voi käyttää herättämään ajatuksia tai keskustelua: Ripusta tai kiinnitä kortteja kotiisi tai työtilaasi muistuttamaan olennaisista kysymyksistä – ja vastauksista. Kortteja voi myös käyttää työpaikalla keskustelun avaajina ja suuntaajina.

Uupumus painaa mieltä ja rasittaa kehoa – nämä asiat opin, kun kävin loppuun palamisen partaalla

Olen nähnyt läheltä, mitä loppuun palaminen voi saada aikaan. Miten ihmisen elinvoima pikku hiljaa kutistuu, miten ilo ja yhteys katoavat. Miten tilalle astuu pelko tai turta olo. Olen seurannut vierestä, miten ihminen kadottaa itsensä. Olen nähnyt, miten helposti ja salakavalasti se tapahtuu. Ja miten vaikeaa siihen on toisen puuttua. Olen nähnyt, olen tuntenut ja olen pelännyt tuota loputtoman pitkältä näyttävää ”harmaata tunnelia” teini-ikäisestä asti.

Pari vuotta sitten katsoin omaa pelkoani silmästä silmään silloisessa päivätyössäni. Kuljin kohti tilannetta, jossa omat voimavarani hupenivat kilpaa kalenteriviikkojen kanssa. Tarkkailin muutoksia kehossani: Vastustuskyky notkahti, ja flunssat seurasivat toisiaan. Poskiontelontulehdus jäi päälle, iskiaskipu raastoi hermoja, ja tulehtunut kantapää pysäytti minut kahdesti. Oli vaikeaa seistä, istua ja liikkua.

Kehon krempatessa myös mieli musteni. Luovuus ja ilo väistyivät, kun suoritin ja selviydyin. Vielä tämä ja tuo projekti. Jotta sain kaikki työni tehtyä, piti pyyhkäistä tunteet sivuun ja painaa robottivaihde päälle.

Kuulostaa kauhukuvalta ihmiselle, joka on kaikin tavoin halunnut välttää työuupumuksen ja tottunut pitämään huolta itsestään. Kauheaa se toki onkin, jos keskityn vain yllä olevaan tarinaan. Onneksi elämä ei ole mustavalkoista, vaikka mieli toisinaan niin väittää.

Opin tuon vuoden aikana valtavasti. Opin sanomaan rivakammin ei. Opin puhumaan kipeistä asioista ääneen. Opin pyytämään apua. Opin tulemaan toimeen riittämättömyyden tunteeni kanssa. Tarkkailemalla kehoani ja oman olotilani heikentymistä, opin tunnistamaan, mikä minulle on liikaa.

Opettelin irti itseni vertaamisesta muihin. Aloin pikkuhiljaa hyväksyä omat erityisyyteni ja herkkyyteni. Opin tunnistamaan, mitkä asiat työssä minua kuormittavat ja mistä saan voimaa. Opin arvostamaan sisäistä ääntäni. Opin myös, että uupuminen ei ole pelkästään mielen väsymistä vaan syvästi kehollinen prosessi.

Ennen kaikkea opin, että pelko ei määrää kohtaloani. Loppujen lopuksi olen itse ohjaksissa. Minä päätän, mihin asti kuljen polkua, joka vie minua kauemmaksi itsestäni.

Olen todella kiitollinen, että lopulta uskoin kehoni viestejä. Kun mikään ei muuttunut työpaikalla, päätin itse vaihtaa maisemaa. Uskon, että moni uupumus voitaisiin välttää, jos oppisimme kuuntelemaan kehomme viestejä paremmin ja asettaisimme oman hyvinvointimme etusijalle.

Minulle seinä ei lopulta tullutkaan vastaan. Samalla selätin myös yhden suurimmista peloistani. Burn out -apina on viimein hiljentynyt, sisäinen leijonaemo sen sijaan vahvistunut. Tein lisää tilaa rauhalle ja lempeydelle, luovuudelle ja läsnäololle. Eivätkä ne lopulta olleet kadonneet mihinkään. Odottivat vain sisälläni, että antaisin niiden tulla esiin. Nyt tiedän, kuinka paljon niitä tarvitsen. Nyt tiedän, että kukaan ei vie niitä minulta pois. Enää ei tarvitse pelätä.

Mitä lähempänä kuolemaa käy, sitä enemmän elämää löytää

Eräänä aurinkoisena talviaamuna en voinut välttyä kuulemasta viereisen kahvilapöydän keskustelua. Nuorehko mies ja nainen puhuivat miehen terminaalivaiheen syövästä.

Mies oli sairastanut pitkään, eikä laajalle levinneeseen syöpään ollut tiettävästi parannuskeinoa. Hän oli virkeä ja iloinen puheessaan, kertoi jaksavansa hyvin ja että olisi aivan mahdollista että olo pysyy näin hyvänä jopa vuosia.

Keskustelusta kävi ilmi, että hän on isä ja puoliso, nauttii ystäviensä tapaamisesta – ja elämästä.

”On aika järkyttävää sanoa, mutta sullahan on asiat tosi hyvin”, nainen sanoi.

Niin on, mies totesi ja vakuutti ainakin minut.

Henkinen opettaja Jeff Foster sanoo, että mitä lähempänä kuolemaa käy, sitä enemmän elämää löytää.

Jokainen kohtaa kuoleman elämänsä lopussa. On luonnollista pelätä tätä suurta tuntematonta, mutta moni kuoleman lähellä käynyt on huomannut, ettei siinä olekaan pelättävää. Kuolema voi olla hyvin kaunis.

Pelko mielletään joskus rakkauden vastakohdaksi, mutta minä en usko tähän. Pelko nimittäin asuu myös rakkaudessa, mutta se on vain yksittäinen tunne, vailla rakkauden syvyyttä. Rakkaus on koko elämä, aava valtameri, jossa tunteet, myös pelko, ovat vain pinnallisia aaltoja.

Rakkauden sisällä on aina myös kuolemaa, sillä luopuminen on kuolemista ja jotta todella voi rakastaa, on päästettävä irti pelosta, annettava sen kuolla ainakin hetkeksi.

Kokonaan pelosta ei kuitenkaan tarvitse luopua. Sekin kuuluu elämään ja saa aaltoilla laineina rakkaudessa.

Jos luottamus elämään on suurempi kuin kuolemanpelko, voi ihminen tuntea onnea vaikeuksienkin keskellä. Kaikesta ei tarvitse olla kiitollinen, mutta voisiko rankkojakin kokemuksia arvostaa tarpeellisina elämän kannalta?

Kuoleman, kivun ja luopumisen ääreltä voi löytyä elämän kirkkain kipinä. Samainen Foster sanoo, että mitä syvemmälle sydän särkyy, sitä enemmän rakkautta se kykenee kantamaan.

Emme ole täällä kilpailemassa toistemme kanssa, vaan auttamassa itseämme ja lähimmäisiämme kunnialla maaliin. Kuolema voi siis olla elämää ylläpitävä voima.

Palataan vielä kahvilaan. Olin tullut sinne jatkaakseni työn alla olevaa tekstiä, kohtalaisen laajaa artikkelia kuolemasta. Haastattelin sitä varten saattohoitokodin johtaja Riikka Koivistoa, jonka rauha ja sydämellisyys tekivät minuun suuren vaikutuksen. Hän kertoi nähneensä monenlaisia kuolemia ja suhtautui omaan kuolemaansa pelottomasti.

Keskustelimme muun muassa siitä, mistä syttyy sellainen sydänroihu, joka kantaa vaikeuksissakin niin, että omalla olemassaololla on merkitystä.

Merkityksellinen elämä palvelee omaa arvomaailmaa.

Liikutuin kyyneliin lukiessani Riikan blogitekstiä, joka muistutti siitä, että jonakin päivänä minäkin olen muisto.

Mistä haluaisin itseni muistettavan? Elänkö sellaista elämää nyt?

Kelpaanko muille, jos en ole reipas ja iloinen? – Epävarmuuden taustalla voi olla hyväksynnän hakemisen tunnelukko

Tee tunnelukko testi täältä!

Rohkeus voi löytyä siitä, että uskaltaa kohdata pelkonsa – Jokainen meistä on omaa pelkoaan vahvempi

Elämään kuuluu ylittää omia mukavuusrajoja. Kilttinä tyttönä olen suhtautunut haasteisiin niin, että niitä pitää vältellä. Kannattaa varoa huonoa säätä, huonoja aikoja matkustaa, liukkaita kelejä. Kaikkihan voi olla vaarallista. On toki ihan oikein olla huolellinen ja ”mindful” välttääkseen onnettomuudet.

Kuitenkin asioihin suhtautuminen siitä näkökulmasta, että parhaiten elämässä menestyy, kun onnistuu välttämään haasteet, on aiheuttanut minulle sisäistä ristiriitaa. Olen halunnut toteuttaa paljon asioita ja joutunut jatkuvasti haasteisiin. Viime vuosina voimistunut uusi tapani suhtautua pelkoa herättäviin haasteisiin on puhista sisäistä voimaa voittaakseni esteet ja haasteet. Erona on, että kun aiemmin ylitin itseäni, pelkäsin koko ajan, mutta uudesta sisäisestä voiman tunteesta käsin voin suhtautua haasteisiin jopa innokkaasti ja vähintäänkin elämänjanoisesti.

Taustalla on se, että minulla on ollut jo vuosikymmenen ajan suuri halu päästä tasapainoon. Viime vuodet olen meditoinut harjoitellakseni olemaan pelkojeni kanssa. Moni varmasti pitää minua rauhallisena. Se on tunne, jota olen kovasti tavoitellut, kun sisälläni on kuohunut. Usein on niin, että vaikutelma, jonka luomme muille ihmisille itsestämme peittää varjoonsa jotakin vastakkaista, alitajuisesti torjuttua osaa itseämme.

Esimerkiksi ystäväni on kova auttamaan ja tukemaan muita, mutta ei osaa oikein pitää huolta itsestään. Miesystäväni kirjoittaa ja puhuu harkitun asiallisesti, mutta hänessä on paljon taiteellisuutta ja luovuutta, jonka ilmaisemiseen hän ole vielä löytänyt tapaa. Mitä paremmin ihmisen tuntee, sitä paremmin alkaa huomata, mille asialle itsessään hän on sokea. Kaikki tällaiset tiedostamattomat asiat saattavat aiheuttaa epävarmuutta ja pelkoa.

Ihmisillä sanotaan maailmanlaajuisesti olevan muutamia yhteisiä pahimpia pelkoja, kuten vakava sairastuminen ja kuolema. Itse ajattelen, että eniten pelkäämme pelätä. Pelkäämme pelkoa, jota nämä tilanteet aiheuttavat. Sen vuoksi pelon tunteen käsitteleminen siten, että sen oppii hyväksymään ja sen kanssa pystyy oleman sinut, voi vähentää omia pelkoja, olivatpa ne mitä tahansa.

Jokainen haluaa olla vahva, terve ja tasapainoinen. Olisi hyvä nähdä, että tämänkin tarpeen taustalla on pelko ja pystyä päästämään siitä irti, jotta voi asettua olemaan kaiken itsestä nousevan kanssa. Pelkoaan, tuskaansa, häpeäänsä, epävarmuuttaan ja levottomuuttaan ei usein tule hyväksyneeksi. Epävarmuutta ja heikkoutta osoittavia tunteita ei pidetä hyvinä ja niitä koitetaan torjua. Totta kai, koska kulttuurimme myös tukee tätä, esimerkiksi työpaikalla itsevarma etenee keskimäärin parhaiten.

Epävarmuutta tuottavista tunteista pääsee nopeammin irti, kun itselleen antaa luvan tuntea. Itselleen voi sanoa, että ”Olenpa levoton” ja olla tunteessa, kunnes se helpottaa.

Rohkaisen sinua ottamaan kanssani pelon ja huolen tunteet voittajina vastaan, koska jokainen meistä on omaa pelkoaan vahvempi.

Mitä jos vain antaisi itsensä olla levoton ja hyväksyisi sen hymyillen? Ei tarvitse aina yrittää tasapainottua ja rauhoittua. Itse olen hermostoltani helposti kiihtyvä ja luontaisesti reagoin herkästi tulemalla levottomaksi.

Epätoivon äärelle on kaikkein hankalinta asettua. Siinä on jotain huikean eläimellistä, hengissä säilymisviettiin liittyvää. Paniikkihäiriöissä tunne voi tulla tutuksi. Epätoivoa ei tarvitse hyväksyä kerralla, vaan sitä voi ottaa vastaan vähän kerrallaan huomaten, että epätoivonkaan tunteeseen ei kuole. Siitäkin selviää. Entistä vahvempana.

Näissä tunteissa ei ole mitään vikaa. Voi olla ”ihanaa” välillä pelätä, koska sitten taas tietää, miltä pelottomuus ja voimaantuminen tuntuu.

Hiihtolenkillä havahduin siihen, että nuori nainen kiljuu mäkeä laskiessaan. Hän piti huutoa huomattavan pitkään, koska mäki oli pitkä. Edelläni olevat pojat hieman naureskelivat koulukaverilleen ja näyttivät katsovan reaktiotani. Nuori nainen purki jännityksen tunnettaan kiljuessaan melkein koko laskunsa ajan. Kiljuminen ei ollut paniikinomaista, vaan enemmän kimeää huutamista, minkä vuoksi se herätti hilpeyttä. Ajattelin, että aikuiselle ei tulisi mieleen jännittävässä tilanteessa huutaa tunnetta ulos, koska se on jotenkin häpeällistä.

Pelottomuus voikin löytyä siitä, että antaa itsensä kohdata ja pelätä ihan täysillä pahimpiakin pelkojaan. Kun negatiivisen sävyn saaneisiin tunteisiinsa suhtautuu vähän rennommin, ”so what” -fiiliksellä ja vastaanottaen, voi vapautua iloa ja leikkimielisyyttä. Tällöin voi huomata pärjäävänsä itsensä kanssa. Ja sitähän me kaikki haluamme.

Kun omien tunteiden tukahduttamiseksi ei tarvitse pinnistää, tilalle tulee helppoutta ja elämäniloa. Ei tämä elämä ollutkaan ihan niin vakavaa ja vaikeaa, koska me olemme huoliemme taustalla leikkimielisiä ja rakastavaisia olentoja. <3

Elä kun olet vielä elossa – Meillä ei ole loputtomasti aikaa sanoa ”Sitten kun…”

Eilen minut pysäytti viesti tuttavani, elämäniloisen ja inspiroivan Sari McGlinnin äkillisestä kuolemasta. Viimeksi Sarin kanssa jutellessani hän kertoi iloisena suunnitelmistaan laajentaa yrityksensä Somsolan toimintaa ulkomaille. Sari oli vahvasti elossa ja tuntui nauttivan elämästään. Sarin viisaus ja elämänilo kosketti monia, ja häntä jäädään kaipaamaan.

Kuolema pysäyttää miettimään, miten omaa elämäänsä elää. Kukaan tuskin jaksaa elää jatkuvasti kuin viimeistä päivää. Voimme kuitenkin pyrkiä olemaan mahdollisimman elossa, kun elämme.

Mieleeni muistuu pariskunta, joka lomaili viereisessä pikkumökissä leirintäalueella, kun olin aikanaan kurssilla Pohjanmaalla. He tulivat aamuisin mökin edustalle istumaan kahvikuppien kanssa ja tuijottivat tyhjyyteen jotenkin alakuloisen oloisina. En nähnyt kahden viikon aikana, että he olisivat tehneet jotakin yhdessä, hymyilleet tai puhuneet toisilleen.

Muistan pohtineeni, mikä mahtoi olla heidän elämäntilanteensa. Olivatko he onnellisia hiljaisuudessaan, vai oliko elämä jotenkin pysähtynyt syystä tai toisesta? Jos elämän kipinä oli kadoksissa, niin miksi ja miten sen voisi löytää uudelleen?

Olin itse toipumassa isoista menetyksistä, ja nyt, kun pystyin jälleen hengittämään, janosin elämää.

Elämänjanoisena ihmisenä koitan kannustaa ihmisiä kokeilemaan rohkeasti siipiään. Olen kuullut monet vastaväitteet ja perustelut sille, miksi ei ole mahdollista tehdä haluamiaan asioita.

Tiedän kyllä, miltä tuntuu pelätä, olla huolissaan ja epäillä omia kykyjään ja mahdollisuuksiaan. Tiedän omasta kokemuksesta, miltä turvattomuus ja toivottomuus tuntuu. Tiedän miltä tuntuu, kun jokin trauman aiheuttama pelko estää ottamasta niitä askelia, joita pitäisi ottaa saadakseen haluamansa. Tiedän senkin, kuinka kovasti omasta kyvyttömyydestään voi itseään syyllistää ja miltä itsesäälissä rypeminen tuntuu. Olen kuullut asiakkailtani lukemattomat elämäntarinat vaikeuksineen ja kauheuksineen.

Olen ilokseni myös nähnyt ja kuullut, kuinka ihmiset ovat ponnistaneet hyvään elämään uskomattoman rankoistakin olosuhteista. Usko, toivo, tahto, terve nöyryys elämän mysteerin edessä ja sydämen äänen kuunteleminen ovat olleet niitä voimavaroja, joihin ihmiset ovat tukeutuneet vaikeissa olosuhteissa.

Ystävä- ja tuttavapiirissäni on monia, joilla on hurjan vaikea menneisyys ja/tai nykytilanne, mutta he ovat päättäneet juurruttaa itsensä rakkauteen kaikesta kokemastaan huolimatta. He ovat päättäneet nousta jaloilleen ja ottaa itselleen sen hyvän, mikä heiltä on jäänyt uupumaan. Sen lisäksi nämä ihmiset tekevät valtavasti hyvää muiden ihmisten eteen.

Menetykset korostavat niitä asioita, jotka aidosti ovat merkityksellisiä. Onnelliseen elämään ei tarvita mainetta ja mammonaa, loppututkintoa tai vaikutusvaltaisia ystäviä. Onnea tuovat aidot ja lämpimät ihmissuhteet ja mahdollisuus tehdä sellaisia asioita, jotka tuottavat iloa ja merkityksellisyyden tunnetta.

Harmillisen usein kuulen asiakkailtani lauseen: ”Olisin halunnut sitä ja sitä, mutta…” Ihmeellisiä asioita alkaa tapahtua ja ovia avautua, kun mutta-lauseen korvaa kysymyksellä ”Miten se voisi olla mahdollista?” Itse mietin aina, että haluanko vanhoilla päivilläni katua asioita, jotka jäivät tekemättä ja sanoja, jotka jäivät sanomatta.

Jokainen meistä voi halutessaan panostaa ihmissuhteisiin, opetella antamaan anteeksi ja pyrkiä kohtelemaan rakkaimpiaan mahdollisimman kauniisti.

Voimme opetella kuuntelemaan sydämemme viestejä ja kulkea kohti niitä asioita, jotka tuottavat iloa ja merkityksellisyyden tunnetta. Voimme päästä eroon vihasta ja katkeruudesta ja tehdä tilaa rakkaudelle. Voimme päättää keskittyä siihen, mikä on hyvin ja tehdä parhaamme muuttaaksemme niitä asioita, jotka voisivat olla paremmalla tolalla. Voimme kokeilla erilaisia asioita, vaikka emme olisi varmoja lopputuloksesta. Meillä ei ole loputtomasti aikaa sanoa itsellemme ”Sitten kun…”

Alla asioita pohdittavaksi, jos kaipaat lisää iloa ja hyvää energiaa elämääsi.

Mikä tuottaa sinulle iloa? Tee sitä enemmän.
Mitä haluaisit vielä oppia? Miten pääsisit alkuun?
Missä haluaisit käydä? Miten se olisi mahdollista?
Keneen haluaisit tutustua? Rohkenisitko ottaa yhteyttä?
Kuunteletko sydämesi viestejä? Voisitko kuunnella vieläkin paremmin?
Mitkä haaveet olet siirtänyt tulevaisuuteen kerta toisensa jälkeen? Olisiko aika tarttua toimeen?
Kenelle voisit sanoa useammin, että hän on sinulle tärkeä? Tee ihmeessä niin.
Ketä voisit ilahduttaa? Kenelle voisit tarjota apuasi? Tartu tuumasta toimeen.
Mikä saa sinut nauramaan kippurassa? Voisitko huvitella useammin?
Mistä olet kiitollinen? Kiitä kaikesta pienestäkin hyvästä.
Mitä hyvää ja kaunista näet itsessäsi? Tee lista ja lue se itsellesi ääneen peilin ääressä.
Mitä hyvää ja kaunista näet toisissa? Sano se heillekin.
Uskaltaisitko kokeilla jotain uutta, vaikka saatatkin epäonnistua? Mitä tekisit, jos et aristelisi?
Mikä saa kehosi hyrisemään hyvästä olosta? Teetkö sitä riittävästi?
Miten voisit kohdella itseäsi mahdollisimman rakastavasti? Aloita heti.
Jos haluaisit jättää jotain hyvää itsestäsi jälkipolville, mitä se olisi? Mistä haluat että sinut muistetaan? Ihmiset yleensä muistavat sen, miten olemme heitä kohdelleet.
Uskaltaisitko avata sydämesi ja päästää toisen ihmisen lähellesi? Mitäpä jos siitä alkaa vuosisadan rakkaustarina?

Emme aina saa läheskään kaikkea sitä, mitä haluamme, mutta voimme tehdä parhaamme sillä, mitä meille on annettu. Lapsilta voimme ottaa hyvää mallia hetkessä elämisestä ja elämän pienistä iloista nauttimisesta. Eletään, kun ollaan vielä elossa. <3

Tunnetaakat siirtyvät sukupolvelta toiselle – Isovanhempiemme traumat koskettavat meitä kaikkia

Ihmisen lahja sekä haaste on samaan aikaan käsittämätön kyky selviytyä. On uskomatonta, että lapsi selviytyy lähes minkälaisessa tunneilmastossa hyvänsä. Selviytyy sopeuttamalla itsensä sellaiseen koloon, missä selviää.

Nämä selviytymismallit jäävät kuitenkin päälle. Niistä alkaa tulla automaatioita, joita toistamme aikuisena elämässämme ja ihmissuhteissamme.

Vaikka enää ei tarvitsisi vain selviytyä, suojamuurit suojaavat meitä alitajuntaan painetulta kivulta, turvattomuudelta ja hädältä, jonka kanssa on joskus jäänyt toistuvasti yksin. Hyvässä ja turvallisessa terapia- tai ohjaussuhteessa on tilaa sanoittaa ja kohdata näitä tunteita ääneen ilman pelkoa siitä, että oma kokemus tulee mitätöidyksi tai että sen päälle tarjotaan jotain näppärää ”kaikella on tarkoitus” -korttia liian nopeasti.

Taakkasiirtymästä on ollut viime aikoina yhä enemmän puhetta. Se tarkoittaa sitä, että ne traumat ja tuskat, jotka jäävät tunnetasolla vanhemmalta käsittelemättä, siirtyvät lapsen kannettavaksi jollain tavalla. Minun tuskani on samaan aikaan minulle yksilöllistä, mutta sen juuret voivat olla pitkällä sukupolvien ketjussa.

Olen kuullut sanottavan, että sota-ajan traumoista eheytymiseen menee 5–6 sukupolvea. En valitettasti tiedä lähdettä, mutta jokin tässä tuntuu todelta. Ei ole vielä montaakaan sukupolvea, kun elämä on ollut lähes pelkkää selviytymistä. Ei silloin ole ollut tilaa syvempien tarpeiden täyttämiselle, tunnesäätelytaitojen harjoittelulle tai edes välttämättä toisen ihmisen kohtaamiselle. Tämä historia kulkee jollain tavalla suorasti tai epäsuorasti jokaisen meidän matkassa.

Haluan uskoa, että tässä maailman ajassa meillä on riittävästi resursseja pysähtyä ja tehdä oma osamme, jotta emme enää jatkaisi kivun kierteitä. Ja nyt aletaankin olla jo aika herkällä alueella: Syytetäänkö vanhempia ja isovanhempia? Auttaako menneisyyden miettiminen?

Itse uskon syvästi (ja myös ohjauksissani toistuvasti tämän havaitsen), että eheytymisen tiellä auttaa, kun menneestä voidaan puhua ja tunteita sallia ilman, että ketään täytyy puolustella tai nimetä kaiken syntipukiksikaan. Helpottaa, kun näkee ja antaa itsensä kokea, että on todella jäänyt vaille.

Yksi omaa prosessiani kantanut lause on: ”The cure for the pain, is in the pain” eli suomennettuna ”Vastaus kipuun, on kivun keskellä”. Se on juuri siellä, missä sitä vähiten odottaisi, juuri siellä, minne ei ainakaan haluaisi katsoa.

Meillä on enemmän tai vähemmän käsittelemättömiä tiedostamattomaan painettuja kipuja ja traumoja, joita on vältelty ehkä vuosia addiktioilla, suorittamisella tai millä hyvänsä. Syvän kivun äärelle pysähtyminen ei ole mikään vitsi. Siihen saa kaivata apua. Suositukseni onkin löytää sellainen turvallinen tila ja ihminen, jossa kipu saa kannatellun tilan tulla näkyville.

Lapsena me kaikki synnymme hyvin herkkään kohtaan. Olemme täydellisen riippuvaisia vanhempiemme hoivasta ja rakkaudesta, riippumatta siitä, miten tasapainoisia tai kykeneviä he ovat turvallisen kiintymyksen luomiseen. Lapsi ei tarvitse täydellistä vanhempaa, mutta hän tarvitsee riittävän tasapainoisen vanhemman.

Vanhemman omat käsittelemättömät traumat voivat hankaloittaa suhdetta lapseen. Osa näistä traumaattisista kokemuksista voi olla varastoituneena implisiittisen muistin aluelle, eli aikuisen omaan tiedostomattomaan. Ei-kielellinen vuorovaikutus taas on paljon impliittisen muistin ohjaamaa.

Lapsen tulo voi nostaa esiin vanhemman omia traumoja, ja heikosti tiedostettuna ne voivat saada reagoimaan tavoilla jotka ovat emotionaalisesti tai fyysisesti turvattomia. Toivottavasti tällaisista asioista voitaisiin puhua jo vaikka neuvolassa ja ohjata ihmisiä avun piiriin jo hyvissä ajoin. Apua ei ole häpeä hakea, vaan se on suurta viisautta.

Vanhemmat parhaimmillaan luovat lapselle turvallisen pohjan elämään. Alla erittelen vielä hieman kohtia, jotka tähän turvalliseen pohjaan vaikuttavat.

Turvallinen pohja

Vanhemman riittävä henkinen taspainoisuus
Kyky huolehtia lapsen fyysisistä JA emotionaalista tarpeista (esim. kuulluksi ja nähdyksi tulo, tarve yhteyteen)
Kyky jakaa iloa lapsen kanssa ja antaa myönteistä palautetta
Kyky erottaa omat tarpeet lapsen tarpeista ja tunteista
Kyky asettautua lapsen asemaan
Pääasiassa johdonmukaisuus ja selkeys kasvatuksessa
Kyky luoda ja ilmaista turvallisia rajoja lapselle
Kyky vastaanottaa ja sietää lapsentunnereaktioita

Voit tutkailla omaa kokemustasi, miten nämä kohdat ovat sinulla täyttyneet. Entä mitä olet jäänyt vaille? Mitä olisit kaivannut enemmän? Entä miten nämä asiat ovat täyttyneet sinun vanhemmillesi? Mitä he olisivat kaivanneet? Entä mahdollisesti isovanhemmillesi?

Huomaat varmasti, että jokainen kantaa omaa lastiaan. Se ei silti ole oikeutus satuttavalle kohtelulle, vaikka tuokin ymmärrystä.

Rakkauden ja yhteyden alueella alkunsa saaneet haavat pääsevät parhaimmillaan eheytymään turvallisessa vuorovaikutussuhteessa.

Esimerkiksi terapiassa tekniikoita keskeisempää on turvallinen terapiasuhde sekä kuulluksi ja nähdyksi tuleminen. Jos tarvitset tukea oman lapsuutesi käsittelyyn, kannustan siihen lämpimästi. Olen itse hyötynyt valtavasti hyvästä terapiasuhteesta, ja ohjauksissani jatkuvasti huomaan, miten arvokasta on turvallisessa vuorovaikutuksessa pysähtyä kipeiden asioiden äärelle. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta suhdetta siihen voi.

Kirjoituksessa olen käyttänyt lähteeenä mm. Duodecimin Psykiatria-kirjaa ja Terapiasuhteessa olemisen taito -kirjaa sekä omia kokemuksiani.

Kurkkaa Ymmärrä itseäsi -kortit:

Hassutteluvartti ja 8 muuta vinkkiä onnellisempaan oloon

Haluaisitko lisää onnellista oloa elämääsi? Mieltä kannattaa jumpata ja onnellisuutta harjoittaa, sillä se vahvistaa aivoissasi onnelliseen oloon liittyviä neuronipolkuja. Mitä useammin ja säännöllisemmin onnellisuuttasi harjoitat, sitä helpommaksi tulee kytkeytyminen sisälläsi olevaan onnellisuuteen. Tässä yhdeksän käytännöllistä vinkkiä onnellisuuden harjoittamiseen:

1. Pidä päivittäin hassutteluvartti, varsinkin jos sisälläsi jäytää jatkuva virheettömyyden vaatimus. Toteuta spontaaneja mielihalujasi tai tee jotain itsellesi iloa tuottavaa. Hulluttele lasten tai lemmikkisi kanssa, naura ja käkätä vitseille, piipahda kotimatkalla herkkukaupassa tai loikoile juoksulenkin jälkeen hetki eteisen matolla mitään tekemättä.

2. Harjoittele avun vastaanottamista, varsinkin jos energiasi suuntautuu koko ajan muiden auttamiseen ja tukemiseen. Sinä tiedät, kuinka hyvä ja lämmin olo tulee muiden auttamisesta. Salli myös muiden kokea iloa ja onnistumisen tunteita sinua auttaessaan. Anna itsesi tuntea muilta tuleva lämpö ja arvostus. Vapaudu tuntemaan aitoa iloa ja mielihyvää kaikesta, mitä sinulle annetaan.

3. Ryhdy salaiseksi hyvyyden agentiksi, varsinkin jos sisälläsi polttaa ainainen menestymisen tarve. Tee hyvää muille ilman, että kukaan lähipiirissäsi tietää toiminnastasi. Voit hykerrellä itseksesi ja nauttia hyvän tekemisen onnellistavasta tunteesta ilman, että sisäinen piiskurisi ryhtyy kiillottamaan imagoasi, paistattelemaan onnistumisen tunteessa ja nostattamaan sen avulla arvoasi.

4. Laita aktiivisuutesi ja energisyytesi virtaamaan, varsinkin jos tunteillasi on taipumus jäädä vellomaan. Sitoudu johonkin sinulle merkitykselliseen, tavoitteelliseen tekemiseen. Edistä projektia, jossa olet jo mukana. Tai ota tavoitteeksesi kuvata päivittäin jotain kaunista kotonasi tai ympäristössäsi. Tai tee saannollisesti kävely‑ tai pyöräilylenkkejä sinua inspiroiviin kohteisiin.

5. Hengitä yhteys kehoosi, varsinkin jos huomaat usein eristäytyneesi kiireiseen mieleesi. Yksinkertaisimmillaan löydät yhteyden kehoosi seuraamalla hengitystäsi, miten ilma liikuttaa kehoasi ja tuntuu sieraimissasi virratessaan sisään ja purkautuessaan ulos. Hyödynnä odottamishetket ja tiedosta hengityksesi aina liikennevaloissa, kaupan kassajonossa tai tietokoneohjelman avautuessa.

6. Poikkea tietoisesti rutiineistasi ja valitse kiinnostava uusi juttu, varsinkin jos tunnet usein houkutusta turvautua tuttuun ja turvalliseen. Tilaa ravintolassa rohkeasti jotain, mitä et ole koskaan maistanut. Valitse kotimatkalle ennestään tuntematon reitti. Tai kutsu ystäväsi perinteisen torstain teen sijaan sunnuntaina pitkälle aamiaiselle. Uuden asian kokeminen saa aivosi hykertelemään tuoreista virikkeistä.

7. Anna kiitollisuuden pysäyttää, varsinkin jos mielesi juoksee alituiseen edellesi ja fiilistelee jo seuraavaa kivaa juttua. Löydä arjestasi ihan tavanomaisia asioita, joista voit tuntea suurta kiitollisuutta. Jää hetkeksi havainnoimaan, mitä hyvää juuri tässä hetkessä on. Anna hyvän ja kauniin ympärilläsi koskettaa sisintäsi. Venytä kokemustasi tietoisesti ja nauti siitä mahdollisimman pitkään.

8. Hiljenny luonnossa ja anna sen tasapainottaa sinua, varsinkin jos tunnet pakottavaa tarvetta uurastaa ja olla aina vahva. Keskity kuuntelemaan luonnon ääniä, tunne tuulenvire poskellasi ja tunnustele sammalta tai rannan hiekkaa. Huomaa, miten kaikki kasvit ja eläimet toteuttavat pakottomasti omaa luontoaan. Saman luonnollisen ja ponnistelemattoman tasapainon löydät hiljentyessäsi myös itsesi sisältä.

9. Tutustu omaan arvoosi ja sisäiseen kauneuteesi, varsinkin jos sinulla on jatkuva taipumus vähätellä itseäsi, mielipiteitäsi tai osaamistasi. Tunnista – ja täytä unelmakarttakirjaasi – mitä haluat, mitä tarvitset, mistä olet kiinnostunut, mistä unelmoit, mitkä ovat tavoitteesi ja mihin haluat käyttää aikaasi. Kun tiedät suuntasi, käytä voimavarojasi itsesi ja taitojesi kehittämiseen. Olet oman aikasi ja panostuksesi arvoinen.

Vinkit on poimittu kirjasta Onni asuu jo sinussa – 9 tapaa olla onnellinen, josta löydät oman luontaisimman tapasi olla onnellinen.

5 tapaa lisätä leikkimielisyyttä elämään – Ilolla ei ole ikärajaa

Lapsena olemme kaikki leikkimisen mestareita. Emme suorita elämää tai tee asioita, koska niin pitää tehdä tai kaikki muutkin tekevät, vaan lähestymme asioita avoimin mielin ja näemme mahdollisuuksia kaikkialla. Leikkimiseen liittyy myös vahvasti kehollisuus. Lapset rakastavat juosta, hyppiä, pomppia, kiipeillä, tanssia ja keksiä erilaisia tapoja liikuttaa kehoaan.

Jossain vaiheessa tuo taito alkaa salakavalasti huveta. Arjesta alkaa tulla enemmän suorittavaa ja – noh, vähemmän riemukasta ja spontaania. Sama suorittamisen mentaliteetti siirtyy usein myös kuntosalille ja lenkkipolulle.

Ajattele, jos voisimme säilyttää lapsenomaisen innon, uteliaisuuden ja hetkeen heittäytymisen taidon myös aikuisena. Se on täysin mahdollista, mutta vaatii hieman harjoitusta.

Tässä 5 tapaa, jotka auttavat sinua palauttamaan leikkimielisyyden arkeesi:

1. Riko rutiinia. Hämää suorittavaa robottivaihdettasi ja tee mikä tahansa arkinen asia totutusta poikkeavalla tavalla. Valitse eri kävelyreitti töihin tai lue ratikassa romaania kännykän sijaan. Tai mitä jos tuijottelisit ulos ikkunasta (toisin kuin kaikki muut) ja antaisit katseesi vaeltaa ympäristössä? Bongaa eriskummallisia puita tai mielenkiintoisia hahmoja kadulla. Jos mahdollista, niin hyppää kulkuvälineestä pysäkki tai pari aikaisemmin ja nauti raikkaasta ulkoilmasta ja uudesta ympäristöstä.

2. Tarkastele tuttua ympäristöä uudesta näkökulmasta. Miltä kotisi ympäristö näyttää lapsen silmin? Mitä kaikkea kivaa siellä voisi tehdä? Oletko jo testannut lähimaastojen metsäpolut? Entä lähimmän lasten leikkikentän? Milloin viimeksi kokeilit kiipeillä tai hyppiä? Jos yleisillä paikoilla riekkuminen nolottaa, kokeile hassutella metsässä. Hyppää kantojen yli ja loiki kinttupoluilla. Kokeile venytellä puuta vasten tai istua kallion laelle rauhoittumaan.

3. Keskity tekemisen sijasta kokemiseen. Unohda hetkeksi se, mitä olet tekemässä ja keskity aistimaan. Jos olet kävelyllä, tutkaile luontoa, kuuntele ääniä, haistele ilmaa ja tunne, miltä se tuntuu iholla. Missä kohtaa vuoden aikaa luonto menee? Jos venyttelet olohuoneen lattialla, vie huomio venytettävään lihakseen ja hengitä vähän syvempään. Onko jotain muuta, millä voisit terästää aistejasi? Ehkä haluat laittaa rauhallista musiikkia soimaan tai tuoksukynttilän palamaan. Lapsilla huomio on luonnostaan tässä hetkessä, mutta meidän täytyy usein vähän houkutella itseämme olemaan läsnä – siirtymään mielestä kehoon, ajattelemisesta kokemiseen.

4. Uskalla kokeilla jotakin uutta. Milloin viimeksi kokeilit jotakin uutta? Uusien asioiden kokeileminen asettaa aivosi aloittelijan moodiin ja kannustaa sinua heittäytymään hetkeen. Kun teet jotakin ensimmäistä kertaa, olet väkisinkin hieman hataralla alustalla – ja se jos mikä on parasta leikkimielisyydelle! Sinulla on mahdollisuus ylittää itsesi. Ja jos niin ei tapahdu, saat luvan kanssa mokata ja nauraa itsellesi. Tärkeintä ei ole onnistunut suoritus vaan se, että uskaltaa yrittää – eikö?

5. Luo lisää leikkiä ympärillesi. Etsi saman henkisiä ihmisiä ympärillesi ja tukekaa toistenne luovuutta ja leikkimielisyyttä. Naurakaa, mokailkaa ja hassutelkaa. Elämän ei tarvitse olla niin vakavaa! Kokeile tuoda leikkimielisyyttä myös työpaikallesi – miten olisi vaikkapa jokaisen maanantaipalaverin aloittaminen nostamalla yhteinen rauhoittumiskortti? Jos elämässäsi on lapsia, nauti heidän seurastaan ja opi parhailta! Myös eläimet ovat mahtavia leikkilähettiläitä.

Entä jos halu pärjätä yksin onkin pelkoa päästää toinen ihminen lähelle?

Olen aina ajatellut olevani sisimmiltäni introvertti. Tarvitsen paljon omaa aikaa ja yksinoloa. Monesti sosiaaliset tilanteet synnyttävät liian tiheänä ryöppynä vahvan oman tilan kaipuun. Tällaiselle introvertille on tuskin kovin helppoa löytää sopivaa kumppaniakaan. En varmasti jaksaisi toisen ihmisen läsnäoloa jokaikinen päivä – ainakaan pidemmän päälle. Niin olen järkeillyt.

Olen päättänyt, että yksin on aika hyvä olla. En tarvitse välttämättä kumppania, kädestäpitäjää tai edes matkaseuraa yksinäisyyttä hätistelemään. Suuria päätöksiäkin olen tottunut pähkimään pitkälti omillani.

Introverttiuttani ja yksinolon tarvetta vahvistamaan olen saanut tukea myös viime vuosina erilaisilta guruilta, mentoreilta ja henkisiltä valmentajilta. Heidän mukaansa vastaukset mieltä kaihertaviin kysymyksiin löytyvät aina lopulta itsestäni. Hiljaisuudesta ja omaa sydäntäni kuuntelemalla.

Uskon siihen edelleen. Olemalla itselleen aidosti rehellinen, löytää monesti vastaukset ja oikeat päätökset tilanteeseen kuin tilanteeseen. Silti eräs kohtaaminen laittoi minut hiljan miettimään yksinoloa, itsensä kuuntelemista ja sitä introverttiuttakin uudelta kantilta.

Puhuin tapaamani kanssaihmisen kanssa meditoinnista, hiljentymisestä ja vastausten löytämisestä eräässä tapahtumassa (kyllä sosiaalinen tilaisuus, jonne kannatti mennä). Juuri tapaamani ihminen ihmetteli, että miksi istua yksin hiljaa lootusasennossa ja etsiä vastausta sisimmistään, kun voisi paljon nopeammin saada asiaan vastauksen kysymällä sitä joltain viisaammalta. Ystäväni heitto oli tarkoitettu humoristiseksi ja kaikenlaiset henkiset itsetutkiskelut teilaavaksi, mutta minusta heitossa oli silti vinha perä.

Voisiko olla niin, että halu olla yksin ja osin introverttiuskin olisi ainakin osin päätöskysymys? Voisiko päätös johtaa juurensa pelosta päästää toinen ihminen lähelle? Voisiko olla niin, että vaikka lähes aina vastaukset kysymyksiin löytyvät sisältäni, toisinaan pääsisi tosiaan helpommalla esittämällä kysymyksen jollekin toiselle?

Kertomalla nolon haaveensa tai päättämättömyytensä jollekin kanssaihmisille, tulee päästäneeksi toisen ihmisen omalle turva-alueelleen. Ja se saattaa olla pelottavaa. Mutta silloin voisi jakaa arjen haasteita tai vaikka yksittäisen pulman kahtia. Uskaltamalla tunnustaa, ettei kaikki viisaus asukaan itsessä, elämänviisauden kokonaismäärä tuskin ainakaan vähenisi.

Toisen ihmisen läsnäolo ja osallistuminen elämään voisi tehdä sitä vastoin elämästä rikkaampaa – ja kenties helpompaakin. Samalla myöntäisi itselleen sen, ettei ihan aina ole pakko pärjätä yksin. Ettei toiseen tukeutuminen ole merkki heikkoudesta, vaan rohkeudesta kuunnella ja päästää lähelle.

PS. Vaikka monesti vastaukset löytääkin kuuntelemalla omaa sydäntään, joskus parhaat päätökset syntyvät kuuntelemalla jonkun toisen sydäntä.

Pääkuva: Yoann Boyer/Unsplash

5 turhaa pelkoa, joista voit päästää irti juuri nyt – Se mitä ihmiset sinusta ajattelevat, ei ole sinun asiasi

Kirjoittaja Iisa Heinola

Moni meistä kuorruttaa elämänsä turhilla peloilla, jotka kuluttavat energiaa ja estävät meitä hyödyntämästä todellisia voimavarojamme. Luulemme usein olevamme yksin pelkojemme kanssa, mutta todellisuudessa pähkäilemme samojen teemojen parissa yhteisöllisesti. Hellitä otteesi viidestä yleisestä pelosta ja vapauta itsesi olemaan juuri se upea ihminen, joka olet.

1. Pitävätkö ihmiset minusta?

Se mitä ihmiset sinusta ajattelevat, ei ole sinun asiasi. Muiden ihmisten kokemukset ovat aina heidän omia tulkintojaan. Kun lopetat pyrkimyksesi miellyttää muita ja vapaudut rakentamistasi rooleista, huomaat vilpittömyytesi miellyttävän sekä itseäsi että muita. Olemalla oma itsesi, teet parhaan palveluksen koko maailmalle ja mikä tärkeintä, opit pitämään itsestäsi. Olet täydellinen.

2. Osaanko tämän?

Ehkä! Se että sinua jännittää osaamisesi, on merkki siitä, että välität. Ehkä olet jopa innoissasi ja voitkin kääntää pelkosi positiiviseksi voimavaraksi. Luota itseesi ja siihen, että teet parhaasi. Silloin onnistut mitä suurimmalla todennäköisyydellä. Päätä myös kuka määrittelee, onko osaamisesi riittävää vai ei. Muista, että olet täydellinen.

3. Mitä jos epäonnistun?

Sitten voit halutessasi yrittää uudelleen. Salli itsellesi mahdollisuus oppia ja kehittää osaamistasi, sillä se on valtava ilo sekä sinulle, että kaikille ympärilläsi oleville. Kuin kävelemään opetteleva lapsi, kaadu ja nouse ylös. Toista tätä riemulla, kunnes keksitkin, että osaatkin jo juosta! Muista myös elämän mittasuhteet ja se mikä on sinulle aidosti tärkeää. Ole täydellinen.

4. Mitä tulee tapahtumaan?

Mitä suurimmalla todennäköisyydellä, jotain todella mahtavaa. Elämä on suurin arvoitus, joka kantaa itsessään loputtoman määrän mahdollisuuksia. Luota siihen, että elämä kantaa sinua. Jokainen juonenkäänne tarinassasi ja jokainen haaste on olemassa sinua ja läheisiäsi varten. Muista aina, että asiat eivät tapahdu sinulle, vaan sinua varten. Sinä olet täydellinen.

5. Olenko riittävän hyvä?

Olet. Et voisi olla tippaakaan enempää. Olet juuri sellainen, kun sinun on tarkoitus olla. Riippumatta elämäntilanteestasi, ympäristöstäsi tai olosuhteistasi, sinussa on kaikki maailman hyvyys sisälläsi. Voit oppia uusia asioita ja kehittää taitojasi, mutta se ei muuta sitä, että olet jo nyt (joko arvaat?) täydellinen. Sinä olet täydellinen ja ihana ihminen.

Kiitos, että olet olemassa.