Olen erikoinen tapaus.
Tai ainakin luulen olevani, koska näistä asioista ei ole tapana puhua. Saatan kirjoitettuani rakkausrunon lähteä seuraavaksi lätkämatsiin harrastamaan alkukantaista mekastusta. Saatan nauttia samana päivänä syntisen pekonihampurilaisen ja sädekehää kirkastavan vihermehun. Saatan kirjoittaa syvällisenä pidetyn blogin hyvinvointisivustolle ja seuraavaksi lohkaista puberteettitasoisen vitsin rakkaani iloksi.
Yhdessä hetkessä saatan olla korostetun feminiininen ja toisessa korostetun maskuliininen.
Mutta mitä sitten?
Miksi haluan kirjoittaa tästä?
Siksi, että uskon ja tiedän, että valtavan moni ihminen joutuu jatkuvasti, jos ei peittelemään, niin ainakin jarruttelemaan ja rajoittamaan itseään. Yhteiskunta ja kulttuuri ovat iskostaneet syvälle selkäytimiimme tietyt tavat, mallit ja normit, joita noudattamalla voimme elää huomaamattomina.
Ja mikäs sen mukavampaa! Minäkin tykkään elää huomaamattomana, enkä pidä huomion kohteena olemisesta. Ongelma tästä muodostuu kuitenkin siinä vaiheessa, jos joudumme tämän takia elämään säästöliekillä. Jos voimme paljastaa itsestämme vain puolet, jotta emme joutuisi ihmettelyn kohteeksi.
Uskon, että aika alkaa olla kypsä muutokselle.
Nuoret nimittäin elävät jo luonnostaan huomattavasti moniarvoisemmassa ja -ulotteisemmassa todellisuudessa, kuin monet pidempään näitä katuja kuluttaneet. Ehkä me akuutin nuoruuden jo ohittaneetkin voimme liittyä samaan vallankumoukseen. Lopetetaan taivastelu ja päivittely. Annetaan kaikkien värien näkyä.
Muistetaan, että kaikissa meissä on usein keskenään ristiriitaisia puolia ja se on ihan ok ja itse asiassa juuri se tekee meistä inhimillisiä ja kiinnostavia.
