Millainen on sinun sielunmaisemasi? Miltä näyttää, tuntuu ja kuulostaa se palanen maailmaa, joka saa sydämesi kiemurtelemaan kaipuusta ja kauneudesta? Ehkä istut korkealla kalliolla ja katsot haltioissasi pitkälle jatkuvaa järvimaisemaa, jossa pilvet heijastuvat järven pinnasta.
Luonto antaa loputtomiin esimerkkejä kauneudesta, ihmeistä ja elämän voimasta. Luonto viestii kaiken aikaa myös syklisyydestä: jatkuvasta irtipäästämisestä ja uudelleen syntymisestä.
Sinä olet yksi luonnon ihmeistä. Sinäkin olet esimerkki kauneudesta, ihmeistä, elämän voimasta ja luonnon taidosta suunnitella ja järjestää kaikki taitavasti kohdalleen.
Sinä olet yksi luonnon ihmeistä.
Aina elämä ei tunnu siltä. Se tuntuu rumalta, kaoottiselta ja huonosti suunnitellulta, hirveän epätäydelliseltä. Oma olotila kaiken keskellä ei ole yhtään sen täydellisempi.
Turhan moni on kadottanut yhteyden luontoon. Samalla on kadonnut yhteys itseen ja siihen, mikä itsessä on yhtä ihmeellistä kuin luonnossa.
Miten oikeastaan on edes mahdollista, ettemme katso itseämme ja toisiamme yhtä haltioituneena kuin järvenpintaa, lumihuippuisia vuoria ja syksyisiä metsiä? Koska olemme luoneet maailman, jossa suorittaminen, menestyminen, valta ja raha, kunnollisena ja tunnollisena oleminen, hetkellinen elämysten maksimointi, ovat tärkeämpiä kuin elämä. Aina pitää olla jotain uutta, jotain enemmän.
Yhteys elämän voimaan katkeaa, kun ajatukset ja tunteet asettuvat sinun ja sen väliin. Ajatukset tunkeutuvat todellisuuden tielle, kun yrität ymmärtää, millainen olet ja mihin pystyt. Et uskalla tuntea elämän kaikkia puolia etkä nähdä sitä, mitä kaikkea olet. Tämä hetki ja totuus ovat liian kipeitä ja liian pelottavia katsottavaksi ja koettavaksi. Häpeä ja pelko puskevat väliin, kun yrität luoda yhteyttä muihin – tai ehkä et enää edes yritä, koska häpeä on liian paksu kuori ytimesi ympärillä.
Kokeilet, josko jossakin roolissa onnistaisi paremmin. Kauniin, komean tai coolin roolissa, pärjäävänä, tietäväisenä, velvollisuudentuntoisena, uhrautuvana. Silloin sekä epävarmuutesi että voimasi piileksivät nimilappujen ja naamioiden takana.
Koska emme ole yhteydessä itseemme enkä luontoon, joka meitä hoitaa ja ravitsee, olemme hukassa, sairaita, yksinäisiä ja ihan vain hemmetin pihalla.
Mutta vaikka yhteys olisi katkennut, se ei tarkoita, etteikö sitä voisi luoda uudestaan. Pienestäkin säikeestä voi aloittaa, ja se on olemassa, koska sinä olet olemassa ja hengität.
Puhalla eloa yhteyden tunteeseen. Kun vahvistut ja uskallat tuoda kauneutesi, voimasi ja ainutlaatuiset piirteesi esiin, olet muille ihmisille se sielunmaisema, joka ihastuttaa ja inspiroi, tyynnyttää tähän hetkeen tai sytyttää intohimoisiin liekkeihin – mikä tahansa onkaan luonteesi ja tehtäväsi täällä.
Olet yhtä kaunis kuin elämä, luonto ja koko tämä maailma. Olet yhtä kaunis kuin sielunmaisemasi.
Kun tulee haava sormeen, puhdistamme sen ja laitamme laastarin päälle. Jos jalka katkeaa, menemme lääkäriin sitä hoidattamaan. Kun iskee häpeäkramppi, kirvelevä pettymys tai viiltävä yksinäisyys emme suhtaudukaan siihen samoin, hoitavasti, vaan yritämme painaa sen alas ja piilottaa sisuksiimme. Olla kuin ei sitä olisikaan.
Kätketty ei kuitenkaan häviä. Ja tunteissa ei ole koskaan mitään vikaa. Ei ole vääränlaisia tunteita. Ja meillä on jokaisessa tilanteessa täysi oikeus tuntea sitä mitä tunnemme. Jokainen kokemuksemme on meille totta. Ja tunteet ovat viestijärjestelmä, joka kertoo mitä kokemus meille merkitsee.
Viha saattaa ilmaista, että rajojamme on ylitetty. Pettymys kertoo siitä, että odotimme jotain muuta. Jotain, mikä ei toteutunut. Tunteet nostattavat pintaan toisia tunteita. Pettymys saattaa hävettää. ”Miten saatoin edes odottaa jotain sellaista! Olinpa tyhmä. Olisihan minun pitänyt ymmärtää”.
Kun piilotamme tunteemme syvälle sisimpäämme, ne eivät katoa. Ne kasvavat ja voimistuvat sisällämme. Ne ovat kuin rantapallo, jota painamme pinnan alle. Jatkuva painaminen väsyttää hauiksen ja pallo pompsahtaa voimalla pintaan. Tunne lävähtää aina välillä tietoisuutemme ja alamme puuhata vimmaisesti kaikenlaista, jotta saisimme painettua sen takaisin alas – pois mielestä. Miten paljon energiaa vapautuukaan, kun kohtaamme kaikki tunteemme! Mielen hauis saa levätä rentona, kun ei tarvitse koko ajan puskea tuskaa pinnan alle.
Tunteet ovat liikkuvaisia luonnoltaan ja jos niiden sallii tulla silloin kun ne ovat tullakseen ne viivähtävät hetken ja jatkavat matkaansa. Ovat välittäneet viestinsä ja voivat mennä menojaan. Eivät jää asumaan meihin.
Joskus tuntuu, että tunne on liikaa emmekä kestä sen kokemista. Silloinkin auttaa, kun tunnistamme tunteen ja sanomme hiljaa mielessämme ”Ahaa, tämä on surua” tai huomaamme, että ”nyt olen todella vihainen”. Aivokuvauksissa on todettu, että tunteen nimeäminen vähentää sen intensiteettiä.
Kun olemme tunnistaneet tunteen, voimme suhtautua itseemme lempeästi. Voimakas epämukava tunne kun tuntuu vaikealta. Voimme kohdella itseämme kuin ystävää, joka kärsisi vastaavan voimakkaan tunteen vallassa. Voimme sanoa itsellemme ”Nyt tuntuu tosi pahalta”. Näin osoitamme itsellemme huomanneemme kärsimyksemme. Sen jälkeen voimme sanoa itsellemme jotakin lempeää – esimerkiksi muistuttaa itseämme, että ”tämäkin menee ohi”.
Tunteiden kohtaaminen puhdistaa ja parantaa. Se, ettemme kiellä tai tuomitse tunteitamme, vahvistaa meitä ja on lempeintä mitä voimme itsellemme tehdä.
Lempeys on maailman vahvimpia voimia. Se voi muuttaa kaiken. Kaiken.
Lue lisää tunteiden käsittelystä ja lempeästä suhtautumisesta Lempeyden kirjasta. Kirja pureutuu arkisiin kokemuksiin, jotka saavat meidät kuohahtamaan ja käyttäytymään toisin kuin haluaisimme.
Kymmenkunta vuotta sitten näin hulvattoman hauskan, mutta myös ajatuksia herättävän norjalaisen elokuvan nimeltään Negatiivisen ajattelun taito. Siinä porukka vammautuneita nousi vastarintaan, kun heille pakkosyötettiin positiivista ajattelua. Vammautuminen tai sairastuminen ei muutu iloiseksi asiaksi, vaikka siihen päälle kuinka yrittää liimata Keep smiling –tarraa.
Toisin kuin aito myönteinen ajattelu, joka hyväksyy kielteiset ja huomaa hyvät asiat, pinnallisen positiivisen ajattelun ongelma on ikävien tosiasioiden kieltäminen. Yritetään positiivisuudella lakaista kaikki kipeä piiloon, olemattomiin. Kun aikoinaan maalasin lapsettomuussurustani tauluja, ne nähdessään eräs tuttavani totesi, että nythän sinulla ilman lapsia on enemmän aikaa maalausharrastuksellesi. Positiivinen ajattelu ei suostu näkemään murheita, haasteita tai ongelmia, vaan niiden ympärille kääritään vaaleanpunaista sokerimassaa hattaraksi ja toivotaan, että kaikki vaikeat asiat unohtuisivat.
Paitsi että ne eivät unohdu. Tunteemme ovat kehossamme. Ne ovat ajatusten, muistojen tai tulkintojen fysiologisia vasteita kehossa. Eikä keho kykene niitä unohtamaan. Vaikka kuinka yritämme ajatella positiivisesti, vääntää mustan valkoiseksi, tunteemme jäävät kehoon. Kunnes olemme valmiita ne kohtaamaan.
Negatiivisen ajattelun taito on rohkeutta katsoa murhetta ja kärsimystä silmästä silmään. Se on rehellisyyttä tunteitamme ja tosiasioita kohtaan. Ongelmat, haasteet ja kipeät tunteet tunnistetaan ja kohdataan. Niiden olemassaolo hyväksytään. Asiat ovat nyt näin. Tunteeni on tällä hetkellä tämä. Sallin asioiden ja tunteitteni olla nyt näin. En taistele tapahtunutta tai tätä hetkeä vastaan.
Negatiivisen ajattelun taitoon liittyy myös kyky myötätuntoon. Kun rohkeasti kohtaamme toisen kärsimyksen, voimme tunnistaa, miltä se tuntuu omassa sydämessämme. Voimme myötäelää kärsimyksen ja samalla sydämestämme toivoa, että toinen saa helpotusta kipuunsa ja suruunsa. Samoin voimme lempeän myötätuntoisesti kohdata myös omat kipeät tunteemme, antaa niille lupa olla olemassa ja samalla luottaa, että pääsemme kivustamme.
Samalla hetkellä kun hyväksymme tunteemme, vapaudumme tunteiden syövereistä tarkastelemaan niitä ulkopuolelta. Voimme nimetä tunteemme ja tutkia, missä kohdassa kehoa tunteemme tuntuu ja minkälaisen tilan se vie kehosta. Mutta ennen kaikkea meidän kannattaa nojautua tunteittemme viisauteen ja kysyä, minkä viestin tunteemme meille tuo tai mitä se yrittää meille opettaa. Ja miten voisimme ottaa tuon opetuksen osaksi elämäämme?
Mutta se, mikä negatiivisessa ajattelussa todella vaatii taitoa, on päästää irti kipeistä tunteistaniiden tunnistamisen ja kohtaamisen jälkeen. Mielemme niin helposti jää mässäilemään kaiken surkeudella etsien syyllisiä ja luoden tarinoita huonosta olostamme. Se voi jopa vakuuttaa, että meillä on oikeus kipeisiin tunteisiimme ja voimme käyttää niitä selityksinä elämämme epäkohtiin. Mutta oikeutukset ja selitykset saavat meidät yhä tiukemmin kiinni pahaan mieleemme.
Negatiivisen ajattelun taitoa käyttäen osaamme hyväksyä kaikki tunteemme ja kohdella niitä kuin vieraita talossamme, kunnioittavasti kuunnellen ja hienovaraisesti kysellen. Jotkut tunteet tulevat vieraaksemme usein, toiset harvemmin. Joillakin tunteilla on enemmän meille kerrottavaa kuin toisilla ja silloin niille kannattaa antaa aikaa. Tärkeää kuitenkin on antaa tunteiden tulla ja mennä omassa tahdissaan.
Negatiivisen ajattelun taito kulkee käsi kädessä aidon myönteisen ajattelun kanssa. Molemmat hyväksyvät elämässä olevan kivun ja kärsimyksen ja painottavat sen kohtaamisen tärkeyttä. Sen jälkeen aito myönteisyys jatkaa ja kysyy: Löytyykö tämän kipeän asian ympäriltä jotain, joka on jo hyvin tai joka jo toimii? Voisimmeko käyttää sitä astinkivenä pikkuisen parempaan oloon? Ja näin pienenpieni askel kerrallaan pääsemme eteenpäin elämän haasteissa.
Kulunut vuosi on nostanut itselläni oman tilan merkityksen aivan uudelle tasolle.
Olen sisäistänyt, että vaikka kykenen tekemään suhteellisen paljon, tai pitämään monta lankaa käsissäni yhtä aikaa, se ei ole se tapa, jolla tahdon elää. Rauhassa oleminen on paljon tärkeämpää.
Aiemmin uupuneelle näiden oivallusten vihdoin sisäistäminen on ollut lääkettä. Koko keholla sen ymmärtäminen, että pelkästään työ ei ihmistä uuvuta, vaan väsymiseen vaikuttavat kaikki muutkin elämän fyysiset, henkiset ja emotionaaliset tekijät. Myös ne ihanat asiat – jonka olen liian usein onnistunut unohtamaan.
Minä paloin seitsemän vuotta sitten loppuun. Silloin elämä oli täynnä muutosta, moni asia loppui samaan aikaan. Kaiken keskellä muutin uuteen kaupunkiin tuntematta paikkaa tai sieltä juuri ketään – olin innoissani, toisaalta jännittynyt. Treenasin kuin hullu, ja minua ajoi eteenpäin tahto saavuttaa syömishäiriön jälkeen elämässäni jotakin, päästä samaan, kuin ”kaikki muut” ikäiseni. Lopulta kroppa tilttasi.
Ramppasin tutkimuksissa viikkokaupalla, kunnes eräs lääkäri totesi minulle: ”Emmi, sä olet loppuun palanut”. Hän kertoi autonomisen hermoston toiminnasta ja häiriötilasta, miksi kehoni käyttäytyi niin kuin käyttäytyi. Olin ihmeissäni ja peloissani, enhän ollut tehnyt ”mitään”.
Kokemukseen pysähtyminen ja siitä toipuminen vei yli puoli vuotta. Rankkuudestaan huolimatta se opetti minulle paljon — sen myötä rakastuin joogaan, meditaatioon, kiireettömyyteen.
En muuttaisi kokemusta pois kaiken sen tuoman hyvän vuoksi, mutta samalla haaveilen, ettei meidän ihmisten tarvitsisi kyntää ojan pohjien kautta ennen kuin ymmärrämme, että elämän ei tarvitse olla jatkuvaa selviytymistä tai eteenpäin pyrkimistä.
Nykyisin minua uuvuttaa paljon entistä herkemmin. Kun kokonaiskuormitus – riippumatta siitä oliko se positiivista tai negatiivista – nousee tarpeeksi korkealle, kehoni ilmoittaa sen kyllä. Ja silloin, on minun löydettävä jarrut. Kehoni antamien merkkien avulla ymmärrän, kun on sanottava ei, oltava offline ja ei kenellekään mitään. Joskus tarvitsen päivittäistä jarruttelua, joskus vain kerran kuukaudessa.
Usein pidämme tällaisia asioita ja kokemuksia heikkoutena ja rajoitteina, mutta minusta ne eivät ole sitä. Päinvastoin. Kun opimme olemaan sovussa kaikkien puoliemme kanssa niitä kunnioittaen, antaa se meille vahvuutta. Silloin annamme haavoittuvaisten osiemme olla lahjoja, joiden avulla elämän läpi suunnistaa hiukan eheämpänä kokonaisuutena.
Siksi, vaikka pystyisi tykittämään elämässä eteenpäin täydellä vauhdilla etappi kerrallaan, on hyvä kysyä itseltään, onko se se, millä todella on eniten merkitystä? Ja kuka oikeastaan on, kun vauhti loppuu?
Muutin vastikään avoliittoon, vanhaan puutaloon uudelle paikkakunnalle. Jo paikkakuntaan liittyi odotuksia, kuten asuntoon ja siihen avoliittoonkin. Siihen, millaista olisi asua pienessä kaupungissa tai ikivanhassa hirsitalossa. Miten asiat soljuisivat perusarjessa – vaikka niinkin arkisissa asioissa kuin aamuaskareissa tai tiskien laitossa. Odottaisinko, että toinen tekisi asioita tietyllä tavalla? Odottaisinko, että hän tekisi asioita samalla tavalla kuin minä?
Kun toisen ihmisen odottaa käyttäytyvän tietyllä tavalla, odotus muuttuu monesti pettymykseksi ja ihminen astuu pettymyksen myötä kärsimyskuoppaan. Elämässä kaiken kärsimyksen voi itse asiassa ajatella johtuvan odotuksista ja pettymyksestä, joka seuraa siitä kun odotukset eivät toteudukaan.
Miten monesti asiat toteutuvat täsmälleen sellaisina kuin niiden on etukäteen odottanut? Melko harvoin. Ja kun asiat eivät toteudu odotetusti, ihminen pettyy. Ei siksi, että lopputulos olisi suuressa kuvassa väärä tai jotenkin huono, vaan siksi, että sen on odottanut olevan toisenlainen.
Uuden ravintolan ruokalista saattaa kerryttää pöytävarausta odotellessa valtavia odotuksia. Viikonlopun juhliin kohdistuu niin ikään odotuksia. Myös siihen, että kumppani olisi ehtinyt kotona siivota tai käydä edes ruokakaupassa, liittyy monesti odotusarvo. Loman suhteen odotukset ovat usein niin korkealla, että loman on miltei mahdoton sujua ilman pettymyksen tunteita. Ja pettymys taas johtaa sisäiseen kärsimykseen.
Odotus-pettymys-kärsimys-kuvio saattaa toistua pieninä kuvioina monta kertaa päivässä. Jos elämän rakentaa odotusten kivijalalle, vaarana on jatkuva pettymyksen ilmapiiri. Vasta kun odotuksista päästää irti, asiat on helpompi ottaa vastaan sellaisina kuin ne tulevat. Ei ole epäonnistumisia tai onnistumisia, on vain toteutunut tilanne.
Toki asioita voi ja pitääkin toivoa. Ja kun toive sitten toteutuu, se on ihana ja iloinen yllätys, ei pelkästään itsestäänselvyys. Opettamallamielen päästämään irti odotuksista, on helpompi olla onnellinen.
Aika on juuri nyt erikoinen siinä, ettei kukaan tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Miten työt jatkuvat tai muuttuvat? Milloin pääsee seuraavan kerran ulkomaille reissuun? Miten sovitut tapaamiset toteutuvat? Miten elämä ja maailma ylipäätänsä muuttuvat? Tässä ajassa on minusta erityisen tärkeää päästää irti odotuksista, sillä todennäköisyys, että odotukset toteutuvat sellaisinaan, on auttamattoman olematon. Kukaan ei tiedä tulevasta.
Silti toivoa voi aina. Itse toivon, että voisin matkustaa pian Intiaan tapaamaan ystäviäni. Toivon, että vapaa-ajan muuttuessa ihmiset lukisivat kirjoja jatkossa entistä enemmän. Toivon, että syksyn pimeinä iltoina voisimme pyytää ystäviä kylään uuteen kotiimme. Toivon isossa kaavassa, että ympärillä vellova kollektiivinen pelko muuttuisi pian luottamukseksi. Toivon kaikkea tätä, mutta odotuksista koetan päästää irti.
P.S. Ja vielä niistä parisuhteista. Kun suhteessa päästää irti omista odotuksistaan, ei riitoja voi tulla, sillä ilman odotuksia toisen käyttäytymisestä, pettymyksiä ei synny.
Sinkkujen kohtaamishaaste on mietityttänyt minua kovasti. Miksi meitä on näin paljon, mutta suhteiden syntyminen tuntuu takkuavan?
Olen ollut kyseisessä sinkkusovelluksessa aiemminkin lyhyen ajan, ja koko touhu tuntui tuolloin ahdistavalta – suoraan sanottuna se otti kovasti itsetunnon päälle. Nyt kuitenkin päätin, etten anna aiempien kokemusten estää itseäni kokeilemasta uudelleen.
Kuitenkin jo ensi metreillä sama tuttu tunne kumpusi taas esiin: mielen valtasivat automaattiset ajatukset siitä, millainen itse olen (eli en ole, ja kuinka kuitenkin olen ihan huono ja ruma verrattuna muihin), mitä Tinderissä kuitenkin takuuvarmasti tapahtuu (eli ei mitään, sillä ihmiset ovat ihan hirveitä) ja miten aivan varmasti tulen itse reagoimaan (eli ahdistumaan ja poistamaan koko saatanallisen sovelluksen samantien).
Tämän tunnistaminen ja tunnustaminen itselle nyt on hurjaa: oivalsin, miten paljon ennakko-oletukset, odotukset ja ennalta tekemät päätelmät voivat ohjata toimintaa. Kirpaisi kovaa, kun tajusin toimivani näissä asioissa aina niin, että ennemminkin suljen itseni mahdollisuuksilta, kuin annan niille tilaa tapahtua. Käytän aikani esimerkiksi miettien heitä, jotka eivät ole tykänneet minusta, vaikka voisinkin suunnata huomioni heihin, jotka kolahtavat ja kasvattaa kykyäni kiinnostua heistä.
Mihin tahansa kohtaamiseen itsensä altistaakaan, paljon helpommin sitä usein katsoo siihen, mitä voi menettää ja kuinka kaikki on kuitenkin itseltä pois. Entä jos katsoisikin mahdollisuuteen?
Meillähän on vapaus, vastuu ja velvollisuus itse määritellä se, kuinka kohtaamisissa käyttäydymme ja mitä niiltä odotamme.
Helppo sanoa, käytännössä vaikeaa. En tietenkään Tinderissä klikkaa kaikille sydäntä ja pelkän edelleen joka kerta niin tehdessäni onko tämä tyyppi tykännyt minusta vai ei – ja jos ei ole, koen kamalaa huonommuuden tunnetta ja hylätyksi tulemista. Tähän kohtaan olen aiemmin aina karahtanut, sillä olen antanut vallan noille hylkäämisen peloille.
Nyt pakotin kuitenkin itseni antamaan noiden tunteiden olla ja päätin avata aktiivisesti keskustelun niiden kanssa, joiden kanssa niin kutsuttu match syntyi. Ja jo ensimmäinen keskustelu sovelluksessa on ollut hieno ja syvällinenkin. ”Matchini” kanssa muun muassa sovimme avoimesti ja rehellisesti, että voimme myös rehdisti todeta toisillemme – mikäli sellainen tilanne tulisi – ettei tämä toimikaan tai että joku onkin nyt kiinnostanut häntä enemmän. Se vaatii kai vähän uskallusta, mutta aika helpottunut olo tuli; nyt on lupa olla ihan minä vaan ja kummallakin on vastuu omasta toiminnastaan.
Tajusin, että kohtaamishaasteessa yksi ydinkysymys on haavoittuvuus – sen pelko ennen kaikkea.
Kaikenlaisia kummallisia ennakko-oletuksia ja odotuksia rakentamalla yritän suojata itseäni, etten paljastuisi haavoittuvaiseksi. Ja oikeastaan tarvittaisiin vain yhteistä ymmärrystä kaikilta, että niin sinkkusovelluksissa kuin muissakin vuorovaikutustilanteissa olemme joukko inhimillisiä ihmisiä, kuoriltaan erilaisia, mutta joilla on kaikilla sisällään sama rakkauden, huomatuksi ja hyväksytyksi tulemisen kaipuu. Vaatii rohkeutta olla minä vaan tässä näin ja toisen edessä. Pitäisi uskaltaa olla ihan vain ihminen ja hyväksyä, että tuo toinenkin on sellainen.
Lämmin rehellisyys sekä rohkeus kohdata toinen ja kyky kiinnostua hänestä ovat asenne, jolla avaamme mahdollisuuksia jollekin syntyä ennemminkin kuin torppaamme ne ja työnnämme jo heti alussa roskikseen.
Pienen ohikiitävän hetken ajattelin, miten jännää olisi, jos kaikki muistaisivat tuon lähtökohdan turhien oletusten ja haavoittuvuuden pelon vaikutuksesta. Kuinka käänteentekevää olisikaan jos kokeilisimme aktiivisesti toimia kohti yhteyttä, emmekä siitä pois! Kun rohkeasti heittää pallon haavoittuvana ja toinen ottaa koppia vastapuolelta samoin ajatuksin, on aito kohtaaminen mahdollinen.
Käsittelen tässä kirjoituksessa kolmea asiaa: mitä nähdyksi tuleminen on, miten voit edesauttaa nähdyksi tulemistasi sekä sitä mikä tekee nähdyksi tulemisen toisinaan haastavaksi.
Tunnumme toisinaan käyttävän nähdyksi tulemista synonyyminä sellaisille asioille kuulluksi tuleminen ja ymmärretyksi tuleminen. Myös vastaanotetuksi, arvostetuksi ja rakastetuksi tuleminen voivat kuulua samaan pakettiin.
Erotan itse ihmisissä selkeästi kolme erilaista tasoa nähdyksi tulemisen sisällä. Kokemus nähdyksi tulemisesta voi syntyä siitä kun toinen ymmärtää minua älyllisesti, siitä kun toinen kykenee ottamaan vastaan tunteeni ja siitä kun toinen kykenee ottaa vastaan fyysisyyteni.
Kun haluamme tulla nähdyksi, mitä se tarkoittaa?
On tilanteita, joissa kerron omasta näkemyksestäni tai kokemuksestani ja pyrin välittämään sitä miten mielessäni näen tietyn asian. Se voi olla esimerkiksi näkemykseni siitä miten jokin asia kannattaa tehdä, analyysi omasta toiminnastani tai tulkintani joistain tapahtumista. Kun toinen ihminen ymmärtää joko kokonaisuudessaan sen rakennelman, jonka rakennan mielessäni ja yritän hänelle välittää, voin tulla älyllisesti nähdyksi. Toisinaan vastaanottaja saa osittain kiinni ja ymmärtääkseen kysyy lisätietoa tai selkeytystä, saatan myös kokea tulevani ymmärretyksi, eli älyllisesti nähdyksi ja kertoessani lisää kokemukseni vahvistuu ja älyllinen ilmaisuni selkeytyy.
On myös tilanteita, joissa en koe tulevani ymmärretyksi. Tähän on monia syitä. Usein en ensinnäkään tällaisessa vahvassa mentaalisessa tilassa muista sitä, että, jotta toinen voisi ymmärtää tällaisen mentaalisen rakennelman, joka mielessäni on, minun täytyy osata välittää se hänelle niin, että hän näkee mistä se koostuu. Tämä on aika vaikeaa, etenkin sellaisen ihmisen kanssa, jolla ei ole samaa pohjatietoa, jolle rakentaa.
Toinen tyypillinen syy on se, etten itsekään ole selkeä siitä miten ajattelen. Kerron vain pääpiirteittäin jostain asiasta ja saatan tunnetasolla kokea asian tärkeäksi mutta en osaa perustella sitä tai esittää perusteluja kokemukselleni.
Kolmas on se, että usein kyse onkin tunnetason asiasta ja yritän tulla nähdyksi älyllisesti. Aina ei ole helppo tunnistaa, että kyse on tunnetason asiasta ja olla toiselle tunnetasolla avoin. Siksi voin joskus eksyä jopa väittelemään älyllisesti asiasta, jota ei voi ratkaista älyllisesti.
Palaan tähän myöhemmin mutta vaikuttamassa voi tietysti olla myös se helposti nimettävä syy: toinen ei kuuntele tai ole kiinnostunut siitä mitä kerron.
Tuletko nähdyksi tunnetasolla?
Tämä on useimmiten se isoin alue, jolla kaipaamme tulla nähdyksi. Kaipaamme tunnetason kokemusta ensinnäkin siitä, että se mitä koemme nähdään, mutta myös siitä, että se mitä koemme ja olemme on tervetullutta.
Kerron ystävälleni siitä mitä olen kokenut viime päivinä ja miten voin sen kanssa. Kerron haastavista kohdista ja annan sen kuulua äänessäni, että haasteet ovat koskettaneet. Yhtälailla jaan myös sen millä tavalla nämä haasteet ovat antaneet minulle jotain, jonka koen tärkeäksi. Haasteista huolimatta koen iloa. Puhuessani haasteista ystäväni kuuntelee hiljaa ja tunnen sen, että hän tuntee sydämessään sen mistä kerron. Ilon alkaessa kuulua äänestä, hän ottaa kantaa kevyesti ja selkeästi eläen mukana asiaa. Tultuani päätökseen kertomuksessani, hän päätyy jakamaan niistä kokemuksistaan, jotka muistuvat hänen mieleensä kertomani vaikutuksesta.
Koen tulevani kuulluksi tunnetasolla koska sille on tilaa mitä koen. Siihen ei puututa ja koen toisen kykenevän myötäelämään sitä mitä kerron omassa sydämessään. Hän kuuntelee, ei vain korvillaan vaan olemuksellaan. Optimaalinen tilanne.
Toisinaan on kuitenkin niin, että kaivatessani tulla kuulluksi, en osaakaan kertoa siitä mitä minussa tapahtuu. Joskus se on hieman piilossa itseltänikin. Saatan jopa sivuta asiaa mutta tuntuu silti siltä, että en tule kuulluksi. Turhauttavaa. Välillä käy myös niin, että avatessani itseäni tunnetasolla, toinen ei ole samalla tasolla avoin ja kuunteleekin kertomaani vain älyllään. Toisen tulkinnat ja tunnekokemusteni jäsentäminen älyllisesti saattavat tuntua jopa kipeältä tuossa kohtaa.
Nähdyksi tuleminen tunnetasolla edellyttää tärkeimpänä asiana sitä, että kykenen olemaan avoin tunnetasolla. Kaivatessani näkemistä ja kuulemista toiselta ihmiseltä, hänen täytyy paitsi avautua tunnetasolla, myös kyetä avautumaan sille mitä minä tunnen. Tämä on toisinaan paljon odotettu monestakin syystä. A. kaikki eivät ole aina täysin samassa tilassa kuin minä, B. yhteiskunta on aika mentaalinen ja toimimme siksi vahvasti sillä tasolla arki-elämässämme, C. jotta toinen voi vaikkapa sydämellään kokea suruni, hänen täytyisi olla avoin omalle surulleen tai ottaakseen vastaan inspiraationi, hänen täytyisi olla riittävän rohkea olemaan avoin tälle tunteelle, joka on välillä vähän vallatonkin. Sekä viimeisenä D. hänen täytyisi kyetä olemaan reagoimatta siihen mikä hänessä koskettuu jakamani seurauksena ja vain antaa sille sekä sen myötä minulle tilaa.
Aika paljon vaatimuksia toiselle ihmiselle? Ei kai kukaan voi olla näin läsnä toiselle ihmiselle ainakaan ilman, että se on hänen ammattinsa ja hän keskittyy paitsi olemaan toiselle läsnä, myös jatkuvasti laajentamaan omaa tunnetason repertuaariaan ja ihmistuntemustaan, jotta hänessä olisi tilaa toisen kokemukselle.
Kehollinen nähdyksi tuleminen? Mitä se tarkoittaa?
Aloitetaan siitä ihan ilmeisimmästä. Lapsena kaipaamme sitä, että vanhempamme paitsi näkevät kehomme, myös arvostavat sitä ja osoittavat sopivaa kiinnostusta sitä kohtaan. Moni meistä on varmasti törmännyt lapseen siinä iässä, jossa hän haluaa esitellä kehoaan, liikkeitään, kyvykkyttään ja tietysti sitä kaikista jännintä, eli fyysistä sukupuolta ja siihen liittyviä elimiä.
Kaipaamme paitsi huomiota kehollisuudellemme, myös fyysistä kontaktia sekä ympäristön kykyä tempaantua mukaan, vastata ja siten osoittaa osallistumista kehollisen elinvoimamme jakamiseen.
Puhuin lapsista mutta tarve tulla kehollisesti nähdyksi on merkittävä osa myös aikuista ihmistä. Ollessani innostunut ja dynaamisessa tilassa, haluan touhuta paljon ja toisinaan huomaan kaipaavani toista touhuamaan kanssani. Tai ainakin osallistumaan siihen huomaamalla touhuamiseni. Innostuessani ruanlaitoista, kaipaan sitä, että kumppanini on mukana prosessissa. Toisinaan teemme ruokaa yhdessä ja toisinaan vaan haluan näyttää hänelle tekemisieni jälkiä. Koen tulevani nähdyksi tässä kehollisessa toiminnassa kun hän joko osallistuu ja elää prosessia kanssani tai on paikalla kun haluan jakaa siitä mitä teen. Jakaa innostukseni.
Pelatessani koripalloa muiden miesten kanssa, jokainen ylä viitonen, ”syötä Aarolle” sekä kohtaaminen, jossa olen kahden kesken vastustajan kanssa ja hetken aikaa mittelemme pallosta, antaa minulle kokemuksen oman kehoni näkyväksi tulemisesta.
Kuten myös ne hetket peiton alla tai päällä, jossa uskaltaudun kokemaan tapahtumia fyysisesti, antaen kehollisuuteni näkyä niin ääninä, liikkeinä kuin luonnollisena hengityksenä. Eikä merkityksellistä ole vain se, että koemme tätä yhdessä vaan myös se, että toisinaan on niitäkin hetkiä, joissa toinen vain katsoo alastonta vartaloani siten, että annan itseni rentoutua tuon katseen edessä.
Kehollinen nähdyksi tuleminen voi olla haastavaa siksi, että emme ole kosketuksissa sen kanssa. Emme liiku luontaista elinvoimaamme ilmentäen, koe halujamme autenttisesti tai anna itsemme reagoida tapahtumiin kehollamme. Toisinaan huomaan olevani jäykkä kuin puutikku ja silloin on mahdotonta tulla kohdatuksi tällä tavalla edes fyysisessä kontaktissa toisen kanssa. Minun täytyy antaa kehoni tulla eläväksi jos haluan kokea kehollisen kohdatuksi tulemisen. Minun täytyy tutustua siihen ja siihen miten eri puoleni ilmenevät kehollisesti kun annan itseni reagoida kehollani.
Jotta voin tulla kehollisesti kohdatuksi, tarvitsen kontaktia. Niin läsnäolevaa fyysistä kontaktia kuin kehollisen energiani kohtaamista. Jälkimmäinen voi konkreettisesti tarkoittaa sitä, että kokiessani aggressiota tai voimakasta intohimoa puhuessani minulle tärkeästä aiheesta, vastapuoli kykenee ottamaan kokemukseni vastaan ja pysymään kanssani kontaktissa. Tämä edellyttää toiselta kosketusta omaan keholliseen elinvoimaansa.
Jotta voin tulla kehollisesti nähdyksi, toisen täytyy uskaltaa katsoa. Eikä vain katsoa vaan nähdä ja kokea se mitä kehoni katsominen saa aikaan hänen kehossaan. Hänen täytyy katsoa kehollaan. Voisi luulla, että katsominen on helpompaa kuin katsottuna oleminen mutta aito katsominen tekee yhtä alastomaksi kuin katsottuna oleminen.
Alatko saada kiinni siitä, että nähdyksi, arvostetuksi, kuulluksi ja vastaanotetuksi tuleminen on aika moniulotteinen juttu? Yksi asia, jonka haluan sinulle välittää on se, että tämän tarpeen toteutuminen pääasiassa toisten kautta on vaikeaa. Toisilla on suuri merkitys mutta sitäkin suurempi on minulla itselläni.
Ihminen voi tulla nähdyksi vain päästämällä aidon itsensä näkyviin. Kuva on järjestämältäni retriitiltä.
Miksi sitten emme koe tulevamme nähdyksi?
Tälle on monia syitä. Tärkeimpänä pidän sitä, että emme osaa kommunikoida toiselle tai edes itsellemme selkeästi siitä, että kaipaamme sitä. Yritämme tulla emootionaalisesti kuulluksi kertomalla nokkelia juttuja mutta emme paljasta sydäntämme. Haemme kehollista kontaktia mutta emme ole läsnä siinä mitä kehossamme tapahtuu tai uskalla päästää itseämme kokemaan kehollamme autenttisesti. Emme uskalla esiin älykkyytemme kanssa ja siksi koemme, ettei meitä ymmärretä. Tiedän, voi olla ihan yhtä epävarma olo kertoa omasta näkemyksestään kuin vaikkapa mennä tanssikurssille tai uskaltaa puhua kumppanille sisällään kokemasta yhteyden kaipuusta.
Luulemme, että toinen ymmärtää
Lapsuutemme peruja on myös se, että emme vielä oikein tunnista toista erilliseksi ihmiseksi, joka eläessään rinnallammekin, elää omassa maailmassaan. Hän kokee eri asioita, ajattelee eri asioita ja hänellä on kokonaan oma sisäinen maailmansa vaikka asutamme samaa tilaa. Hän jopa kokee tuon tilan eri tavalla kuin minä. Luulemme, että se mitä koemme on jotenkin myös toisissa ja toisten tiedossa. Osittain tämä tila, jossa omakin huomiomme on pääasiassa ulkopuolella, auttaa meitä sillä se pitää meitä etäällä itsestämme ja siitä mitä koemme.
Kun tuon huomioni siihen mitä minussa tapahtuu, minun on mahdollista tulla nähdyksi. Ennen kaikkea itseni toimesta mutta oppiessani kommunikoimaan siitä niille toisille, joiden nyt huomaankin olevan erillisiä ihmisiä, se käy mahdolliseksi myös toisen toimesta. Huom! sanon mahdolliseksi, en varmaksi.
Toinen ei välttämättä ymmärrä, kykene samaistumaan tai ole läsnä. Eikä hänellä ole siihen velvollisuutta.
Jos haluan, että toinen ihminen kuulee minua, minun on hyvä varmistua siitä, että meillä on hieman rauhallisempi tila, jossa meidän molempien on suuremmalla todennäköisyydellä mahdollisempaa olla läsnä niin kehollisesti, tunnetasolla kuin älyllisestikin. Kun kumppani tulee töistä, hetki ei todennäköisesti ole samantien se otollisin emootionaaliselle yhteydelle. Eikä minun tarvitse vaatia kykyä siihen itseltänikään. On kohtuullista ensin laskeutua kotiin ja luoda yhteys kun olen itse laskeutunut.
Minulla on paljon sellaisia kokemuksia ja paljon sellaista informaatiota, joita läheisilläni ei ole. Kuten myös toisinpäin. Vaikka osaisin kertoa hyvin selkeästi sen mitä haluan sanoa toiselle, hän ei välttämättä ymmärrä koska nuo kokemukset tai se tieto josta puhun, ei välttämättä ole osa hänen kokemusmaailmaansa tai maailmankuvaansa. Jos olen itse kuulijan paikalla, koetan olla rehellinen ymmärtämättömyydestäni ja sanoa ”en rehellisesti pysty täysin ymmärtämään sitä mitä kerrot tai haluat sanoa mutta kuuntelen.”
Halutessani yksitoikkoisen työpäivän jälkeen ilmaista elinvoimaisuuttani ja hakea kontaktia toiseen, toinen voi olla ihan erilaisessa tilassa, vaikkapa fyysisesti väsynyt.
Kertoessani vaikeudesta, joka minulla on, kertomukseni saattaa koskettaa toisessa vaikeutta, jonka kanssa hän ei halua olla juuri nyt tekemisissä. Tähän hänellä on oikeus ja se tarkoittaa sitä, että minä en voi juuri nyt tulla hänen kuulemakseen tämän asian kanssa. Yhtälailla syynä sille, että en voi tulla kuulluksi on se, että saatan vaikkapa jakaa asiaani sellaisella intiimiydellä, joka ei ole toiselle tuttua. Tai kenties rohkeuteni kyseenalaistaa oman elämäni valintoja on jotain, joka pelottaa toista koska se kutsuu esiin rohkeutta hänessä ja tämä voi olla pelottavaa.
Yleisesti ottaen on hyvä tiedostaa se, että toinen ihminen ei voi toimia positiivisella tavalla peilinä minulle niissä asioissa, joihin hänellä ei ole pääsyä itsessään. Mikäli hän torjuu jonkin itsessään, hänen on vaikea kohdata sitä minussa. Mikäli kokemus, josta hänelle puhun ei ole hänelle millään tapaa tuttu, keskustelutoverini saattaa alkaa puhua ihan eri asiasta koska hänen mielensä yritti napata jostain sellaisesta kiinni puheessani, mikä oli hänelle samaistuttavaa.
Mitä tapahtuu kun en tule nähdyksi?
Kun joko tiedostamattamme tai tietoisesti kaipaamme tulla nähdyksi, yritämme saada vahvistusta jollekin sellaisella itsessämme, joka kaipaa tulla vahvistetuksi. Kun emme saa vahvistusta, koemme kipua, joka liittyy sisällämme olevaan syvimpään haavaan. Narsistiseen haavaan, joka on syntynyt siitä, että olemme menettäneet kosketuksen moniin osiin itsessämme sen seurauksena, että niitä ei kohdattu tarvitsemallamme tavalla.
Emme ainoastaan koe tätä haavaa vaan kokemus nostaa pintaan myös ne tunteet, joita koimme kun emme aiemmin kokeneet tulevamme nähdyksi. Tähän tietysti reagoimme omalla tavallamme jokainen. Joku kääntyy uhriuteen, toinen muuttuu kiukkuiseksi, joku sivuuttaa koko asian ja tunteensa ja yksi älyllistää tilanteen. Pyrimme välttämään tuon kokemuksen koska olemme oppineet tekemään niin suojataksemme itseämme. Palaamme tuttuihin rooleihimme ja etsimään muilla tavoin täytettä siihen tyhjyyteen, joka nyt taas hieman selkeämmin tuntuu sisällä koska nähdyksi tulemattomuuden kokemus nosti sitä hieman lähemmäs pintaa.
Jossain syvällä sisällä osa minussa sanoo jälleen: miksipä yrittää kuin ei se koskaan kuitenkaan toteudu.
Niin, miksipä tulla esiin kun ympäristö yhä edelleen tuntuu antavan sen saman palautteen, että se mitä olen sisälläni ei edelleenkään ole kiinnostavaa, oikein, rakastettavaa, järkevää, kaunista, inspiroivaa tai huomion arvoista.
Tarvitsevuus tekee nähdyksi tulemisesta vaikeaa
Me kaipaamme nähdyksi tulemista eri määrissä ja eri tavoin. Yksi asia, joka vaikeuttaa sitä on tarvitsevuutemme sille. Tarpeet ovat ok, se on tärkeää todeta heti alkuun. Tarvitsevuus on kuitenkin jotain muuta. Se se ihminen, joka ei kerro sinulle mitä hän tarvitsee mutta jonka tunnet toimivan itseäsi kohtaan tarvitsevasti ja ikäänkuin hän yrittäisi vaikuttaa sinuun ja odottaisi sinulta jotain.
Syy sille miksi tarvitsevuus on hankala juttu on se, että se vaikuttaa toiseen ihmiseen automaattisesti tavalla, joka saa hänet sulkeutumaan. Etenkin jos olet aikuinen ihminen puhumassa aikuiselle ihmiselle. Kun tunnet toisen tarvitsevuuden, tunnet hänen käyttäytyvän jotenkin lapsenomaisesti ja muuttavan sinut tarpeensa kohteeksi sen sijaan, että hän kohtaisi sinut.
Tarvitsevuus on hankalaa myös siksi, että kun käyttäydymme tarvitsevasti, emme kommunikoi tarvettamme suoraan ja siksi se ei voi täyttyä. Emme edes itse tunne tarvitsevuutta aidosti vaan käyttäydymme vain epäsuoraan tuon sisällä olevan tyhjiön ohjaamana, oppimallamme tavalla.
Mitä tarvitsevampi ihminen on, sitä vaikeampi hänen kanssaan on olla läsnä. Kun koen tarvitsevuutta ja ihmettelen miksi ihmiset lähelläni etääntyvät, minun on hyvä tiedostaa tämä ja ymmärtää samalla, että juuri nyt en voi sille mitään eikä siinä ole mitään vikaa.
Tarvitsevuus pitää sisällään myös aina sen, että kaipaamme jotain jostain muualta. Taustalla vaikuttavat lapsuudessa täyttymättä jääneet tarpeet ja lapsen maailmankuva, jossa se mitä kaipaamme on todella ulkopuolella. Huomiomme on silloin ulkona ja olemme etäällä itsestämme. Voimme saada apua tilanteeseen ja löytää lähemmäs sitä mitä kaipaamme kun alamme tulla lähemmäksi itseämme.
Miten minä voin tulla nähdyksi?
Ensimmäinen auttava tekijä on se, että tulen lähemmäksi itseäni. Sitä mitä minussa tapahtuu kehollisesti, emootionaalisesti ja fyysisesti. Tämä ei ole asia, joka tapahtuu kerran ja on sitten hoidettu vaan tapahtuu harjoituksen kautta. Mitä enemmän opin olemaan läsnä omalle kokemukselleni, sitä lähempänä olen itseäni.
Mitä lähemmäs tulen itseäni, sitä selkeämmin erotan itseni myös toisista. Alan ymmärtää, että minussa tapahtuvat asiat todella tapahtuvat minussa. Toiset eivät tiedä niistä samalla tavalla kuin minä vaikkakin vaistoavat, aistivat ja näkevät myös käytöksestäni välillä jotain siitä mitä minussa tapahtuu.
Tämä erillisyys tuo minut sen äärelle, että ymmärrän kommunikaation tärkeyden ja usein myös heikon osaamiseni sen saralla. Olen paitsi huonosti kosketuksissa se kanssa mitä minussa tapahtuu, myös huono kommunikoimaan siitä itselleni ja muille. Voin kuitenkin oppia kommunikoimaan.
Halutessani älyllistä ymmärrystä, voin opetella ilmaisemaan mieleni maiseman toiselle selkeästi. Kaivatessani tunnetason kuulluksi tulemista, voin opetella sallimaan itseni tuntea sen mitä tunnen ja kertoa siitä. Kaivatessani kehollista kontaktia, voin antaa itseni kokea kehollani, ilmentää sitä ja kysyä toiselta josko hän haluaa tavalla x tai y osallistua tähän.
Mitä lähempänä olen itseäni ja mitä selkeämmin osaan sanoittaa omaa kokemustani, sitä paremmin minulle avartuu se, että toinen ihminen ei itseasiassa ole se merkityksellisin elementti siinä, että tulen nähdyksi. Kun sanoitan ajatuksiani, alan tulla selkeämmäksi ajatuksistani. Kun suostun tuntemaan ja sanoittamaan, sitä näkyvämmäksi ja vastaanotetummaksi tunteeni tulevat. Mitä enemmän annan itseni kokea kehollani, kunnioittaa kehollisia tarpeitani ja ilmentää kehollista elinvoimaani, sitä enemmän koen tulevani kehollisesti näkyväksi.
Toisilla on roolinsa
Olen itse merkittävin henkilö näkyväksi tulemisen kannalta. Kun annan itsestäni, tulen itselleni näkyväksi. Kun odotan sitä toiselta, en anna itsestäni ja huomioni on väärässä paikassa.
Toisilla on kuitenkin roolinsa. Se ihminen, joka ei tunnu kuulevan tai näkevän, auttaa minua lähemmäs narsistista haavaani. Se, joka menee etäämmälle kun odotukseni kohdistuu yhä voimakkaammin häneen, näyttää tarvitsevuuteni ja läheisriippuvuuteni, joka on jossain määrin osa jokaista tavallista ihmistä.
On myös niitä, jotka oikealla hetkellä osaavat ja sattuvat olemaan läsnä. Hän, joka sanoo, että ymmärtää vaikeuteni hetkellä, jossa en ihan vielä itsekään osaa tuntea tuota vaikeutta. Se, joka palauttaa huomion iloon, jota hetki sitten koin mutta jolle en uskaltanut antaa niin paljon tilaa kuin se olisi ansainnut. Hän peilaa minulle tämän ilon kutsumalla sen esiin, jotta se saa tulla ravituksi. On myös niitä, jotka oikella hetkellä kyseenalaistavat minua jumissa pitävän uskomuksen tai käytösmallin, johon olen samaistunut. Tällöin minulle tulee näkyväksi jotain, joka oli minulle vielä sokeaa ja se voi toisinaan tuntua ikävältäkin.
Pohjimmiltaan koko maailmankaikkeus voi auttaa minua kokoajan siinä, että tulisin näkyväksi. Kun tuon huomioni siitä asetelmasta, jossa 90% huomiostani on ulkopuolella ja 10% käy itsessäni niissä hetkissä, joissa reagoin niin voimallisesti, etten voi sitä välttää, siihen, että 80% huomiostani on lähellä omaa kokemustani, alan huomata, että minussa tapahtuu kokoajan jotain. Näin tutustun itseeni ilman, että joku toinen ensisijaisesti kuuntelee minua. Sen sijaan toiset auttavat minua katsomaan itse itseeni.
Tämän seurauksena voin paitsi tuntea itseni, löytää myös uusia voimavaroja, tunnistaa minussa olevia hidasteita ja väärinkäsityksiä sekä olla paremmin kosketuksissa toisiin tunnistaessani erillisen itseni ja siten myös tosiasian siitä, etten tunne toista ilman kommunikaatiota.
Voiko toinen todella nähdä minut?
Kyllä ja ei. Toinen ihminen voi hetkittäin kohdata minut tavalla, jossa meillä on riittävä yhteinen kokemuspinta ja olemme riittävän avoimesti läsnä. Tämä on tärkeää ja antoisaa. On myös olemassa ihmisiä, jotka voivat auttaa minua näkemään itseni koska heidän kokemusmaailmansa on riittävän laaja ja samankaltainen kanssani. Kukaan ei silti voi tuntea itseäni puolestani.
Mitä enemmän olen tehnyt työtä oman itsetuntemuksen parissa ja sallinut itseni kokea elämää sellaisena kuin se on, sitä avarampi kokemusmaailmani on. Tunnen itseni paremmin sen johdosta, vaikkakaan en tietysti täydellisesti. Matkan edetessä ymmärrän yhä paremmin sen, että minä olen itse se, joka kuulee minua. Keskustellessani itseni kanssa niillä taidoilla, jotka olen hankkinut tai ilmentäessäni itseäni autenttisesti maailmassa ja ihmissuhteissani, tulen itselleni näkyväksi. Riittävän avaran peilipinnan omaavia ihmisiä on yhä vähemmän ja samalla jokaisen sellaisen arvo nousee yhä korkeammaksi.
Tosiasia siitä, että olen yksin on yhä konkreettisempaa. Ja juuri tälle yksinololle antautuminen on se mistä käsin voin autenttisesti vuorovaikuttaa toisten kanssa, odottamatta heiltä täytettä sisälleni. Mitä enemmän annan itsestäni, sitä enemmän opin itsestäni. Mitä vähemmän odotan ulkopuolelta, sitä enemmän vastaanotan.
Olemme pohjimmiltamme yhtä ja samaa, riippumatta siitä tunnistammeko tätä. Inhimillisellä tasolla olemme kuitenkin erillisiä ja tulemme olemaan tällä tasolla erillisiä loppuun saakka. Kommunikaatio, vastuu itsestäni ja autenttinen oleminen siellä missä olen, ovat inhimillisellä tasolla edellytyksiä sille, että minä voin tulla ennen kaikkea itseni ja sopivissa määrin toisten näkemäksi.
Koska taito tulla kuulluksi ja nähdyksi kuuluisi mielestäni jo peruskoulun opetukseen, olen rakentanut näistä työkaluista ja taidoista verkkokurssin, jolle voit osallistua kotoasi. Kurssin nimi on Kuulluksi tulemisen taito ja löydät sen täältä. Olet erittäin tervetullut mukaan ammentamaan samoja tuloksia, joista minä ja useampi tuhat osallistujaa on saanut ammentaa. Lue lisää kurssista saman tien koska sen kampanja hinta on voimassa 8.11 saakka.
Toivon, että tämä kirjoitus rohkaisee sinua kääntymään itsesi pariin.
Kuvittelin saavani vastauksiksi runsautta, kun esitin yllättäen kysymyksen erään “muun aiheisen” porukkavalmennuksen päätteeksi. Hämmästykseni oli suuri, kun eräs neljänkymmenen eletyn vuoden etapilla oleva nainen purskahti hillittömään itkuun ja sanoi tajunneensa, että hänellä ei ole unelmia.
Vastaavaa on tapahtunut sittemminkin.
Mihin unelmamme katosivat?
Lapsina osasimme unelmoida. Estoitta ja isosti. Olimme prinsessoja, prinssejä, pupuja, lintuja, leijonia, hirviöitä ja ufoja ja sankareita. Unelmissamme meistä tuli isona lentokapteeneita, presidenttejä, laulajia, opettajia, jalkapalloilijoita, muotisuunnittelijoita ja astronautteja. Meistä oli moneksi. Mitä ihmettä sitten tapahtui?
Kuulimmeko matkallamme kenties liian usein hyvää tarkoittavia kehotuksia unohtaa haihattelu ja mahdottomuudet ja keskittyä asioihin, joiden toteutuminen on järkevää ja realistista?
Kuulimmeko sudenkuoppien, uhkien ja vaarojen liioittelua, epäonnistumisen todennäköisyyksiä? ”Ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa”.
Saimmeko osaksemme unelmiemme vähättelyä, kun olisimme tarvinneet ihailua? Kuulimmeko olevamme lapsellisia ja sinisilmäisiä? Alkoivatko unelmamme vähitellen nolostuttaa?
Joidenkin tutkimusten mukaan pelkäämme eniten sairastumista ja kuolemaa. Omaa ja läheistemme. Mitä, jos kyseenalaistamme tutkimustuloksen?
Jospa pelkäämmekin eniten elossa olemista ja kadotamme siksi unelmamme? Kuolemme elämältä?
Unelmien kadottaminen kaventaa ajattelua, vaihtoehtoja, mahdollisuuksia ja näköaloja. Se liioittelee uhkia ja vaaroja. Se tappaa ideat ja innostuksen, intohimosta puhumattakaan. Koko maailma ja oma itse kutistuvat.
Unelmien kadottaminen lamaannuttaa ja tekee meistä pahimmillaan uhreja, jotka eivät voi millekään mitään.
Voisiko unelmien kadottaminen olla yhtä suuri tai jopa suurempi syy tyytymättömyyteen, tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunteeseen ja elämättömään omaan elämään kuin rohkeuden puute, josta kuitenkin puhutaan enemmän?
Unelmointia voi oppia unelmoimalla. Tässä avuksesi muutama vinkki.
1. Varaa viikkoosi muutama hetki (vaikka puolituntinen), jolloin istut rauhassa unelmoimaan. Älä ole milläsikään, jos unelmia ei aluksi tunnu löytyvän. Mieli on luonteeltaan laiskanläntä ja toistaa helposti samoja vanhoja ja totuttuja ajatusratojaan.
Toistossa on kuitenkin myös mahdollisuutesi. Kun vain uutterasti annat itsellesi ajan ja luvan toistaa uinuvien unelmiesi herättelyä, niin jo vain alkaa tapahtua. Unelmat heräävät, kasvavat, saavat siivet ja lähtevät lentoon. Anna niiden lentää mielin määrin. Ei kaikkien unelmien tarvitse edes toteutua.
2. Älä anna itsesi, äläkä kenenkään muunkaan vähätellä unelmiasi, vaikka ne olisivat maapallon kokoisia. Älä myöskään, vaikka ne olisivat miten pieniä tahansa. Monesta pienestä kasvaa suurta.
3. Unohda realismi, äläkä piittaa minkäänlaisista huomautteluista siihen suuntaan. Kuka muka tietää, mikä on realistista ja mikä ei?
4. Unelmoi lottovoittoa mieluummin siitä, mitä haluaisit tehdä, oppia, kokea ja tuntea. Oppiminen, kehittyminen ja kasvu ovat useiden tutkimusten mukaan onnellisuuden tunnetta merkittävästi lisääviä tekijöitä.
5. Unelmoi uteliaisuudesta, innostuksesta, ilosta ja rakkaudesta käsin. Kuuntele sydämesi puhetta, älä egosi. Egon unelmat ovat aivan jotain muuta kuin sydämen unelmat. Egon halujen toteutuminen ei tuota hyvinvointia, toisin kuin sydämen halujen toteutuminen.
Voit lukea unelmien merkityksestä kirjastani Sinä olet enemmän – Palavalla sydämellä kohti omaajuttua. Kurkkaa ja osta setäältä.
Mitä on olla mies nykymaailmassa? Miten mies saa yhteyden luontoon, kasvaa ihmissuhteissaan, oppii puhumaan tunteistaan, mutta voi olla samalla oma itsensä?
Kirjailija, valmentaja ja suosittujen miesten viikonloppujen järjestäjä Teemu Syrjälän uutuuskirja Miehen vuoro tuntea kertoo miehen hyvinvoinnin tärkeimmistä elementeistä – juuri niistä asioista, joissa on kasvun ja elinvoiman mahdollisuudet. Se on miehen rehellistä puhetta miehelle. Alla Teemun ajatuksia asioista, jotka hän on huomannut erityisen toimiviksi työssään miesten ja itsensä kanssa.
Teemun 5 ajatusta, miten mies voi löytää oman täyden potentiaalinsa:
1. Etsi vierellesi miehiä, joiden kanssa saat olla rehellisesti oma itsesi, ilman tuomitsemista tai vaikenemista. On suunnattoman tärkeää, että löydämme ympärillemme miehiä, jotka voivat peilata meille rehellisesti omaa olemistaan ja antaa tukea sille, mitä olemme. Voimme lopun elämää mennä yksinäisen suden tietä ja yrittää raivata tietämme menestykseen, mutta jos emme saa toisilta miehiltä avointa, rehellistä ja läsnäolevaa palautetta, olemista ja kannustusta niin joku osa meissä jää vajavaiseksi.
Tätä vajavaisuutta yritämme helposti sitten täyttää jatkuvilla saavutuksilla, jotka eivät kuitenkaan tuo samaa yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin toisten miesten läsnäolo. Voimme löytää oman täyden potentiaalimme vasta, kun tulemme nähdyksi omana itsenämme, ilman tuomitsemista tai vaikenemista.
2. Ota vastuu omista tunteistasi ja käytöksestäsi. Kirjassani käyn läpi pojan ja miehen matkaa ja eroavaisuuksia ja yksi tärkeä erottava tekijä on vastuu. Vastuu siitä, mitä itse kokee ja tuntee ilman että syyttää muita. Vastuu omasta terveydestä, siitä mitä päättää tietoisesti laittaa kehoonsa. Vastuu omasta levosta ja aktiivisuudesta elämässä. Vastuu omista päätöksistä, joiden takana pystyy täysin seisomaan.
Vastuu ei tarkoita ylimääräistä kuormitusta, se tarkoittaa vapautumista ylimääräisestä syyttelystä, joka ei kasvata ketään.
3. Hengitä ja rentoudu. Vetämilläni miesten viikonlopuilla yksi tärkeä teema on hengityksen opettelu ja rentoutumisen ja aktiivisuuden vaihtelu. Hengityksen avulla on mahdollista päästä käsiksi syvemmälle itseen ja omaan kokemukseen kuin yleensä päivätajunnassa päästään. Se voi rentouttaa, vapauttaa, huojentaa ja purkaa ajatuksia, joista on saattanut muodostua rajoittavia laatikoita. Hengitä ja opettele rentoutumaan.
4. Hyväksy monimuotoisuus itsessäsi – ja muissa. Meissä miehissä on paljon eri puolia. Helposti jämähdämme johonkin rooliin, vaikka se ei enää palvele meitä. Katso luontoa, siellä on monimuotoisuutta aina, jos luonnon annetaan tehdä tehtävänsä ilman turhaa myrkyttämistä. Samoin on meissä ihmisissä. Meissä on paljon herkkyyttä, voimaa, aggressiota, himoa, syvyyttä, pinnallisuutta ja montaa muuta tunnetta. Tutustumalla monimuotoisuuteen voi löytää itsestään piileviä voimavaroja.
5. Tutustu myös epävarmaan puoleesi. Jatkona edelliseen, kannustan aina tutustumaan itsessä sellaisiin puoliin, jotka eivät ole tuttuja ja turvallisia. On hyvä ja tärkeää katsoa mitä sinussa nousee, kun et ole tutulla alueella. Tutustu asioihin, joissa et ole hyvä. Mikäli olet vakiintunut punttisalikaveri, niin kokeile joogaa. Mikäli joogaat ja syöt pirtelöitä, niin kokeile vetää maastavetoa ja syödä tukevasti. Mikäli olet toimitusjohtaja, niin kokeile olla viikonloppu tekemättä mitään. Mikäli olet löytänyt sisäisen rauhan tekemättömyydestä, niin kokeile vetää viikko kunnon liekillä.
Kokeile epävarmuutta hetken ja saatat huomata löytäneesi uusia voimavaroja. Samalla tulet ehkä huomanneeksi, että me ihmisinä saamme olla montaa erilaista, ilman että olemme mitään yhtä asiaa.
Moni meistä on jo varhain oppinut alitajuisen uskomuksen siitä, että rakkauteen kuuluu toisen pelastaminen.
Emme tietenkään näin ajattele tietoisesti, vaan se näkyy enemmänkin siinä, miten suhteessa olemme ja miten niihin menemme. Rakkaudessa ja parisuhteessa on mielettömän arvokasta voida tukeutua toiseen. Rakkaudessa on mielettömän kaunista tulla kohdatuksi ja kuulluksi. Rakkaudella on suuri voima tehdä näkyväksi haavoja, ja parhaimmillaan ne pääsevät kuin turvalliseen syliin hengittämään tilaa olla se kuka on.
Mutta rakkaus ei ole sitä että:
Kunhan hän muuttuu, minäkin saan viimein turvaa
Kunhan hän vain ___________ , niin sitten minäkin saan ________.
Jokaisella meistä on ehdollistumia rakkauden alueella. Sellaista suhdetta ei olekaan, missä ei nousisi mitään kipuiluja esiin. Siinä me olemme kaikki samassa veneessä, vaikkakin erilaisin pelastumis-strategioin.Unohdamme helposti omat rajamme sillä ymmärrämme. Liikaakin.
“Mut mä ymmärrän sitä kun sillä oli kuitenkin niin traumaattinen lapsuus”
Niinpä. Yli empaattisuuteen taipuvainen ymmärtää ymmärrettyään.
Ja onhan empatia mielettömän arvokas lahja. Mutta se tarvitsee suojakseen rajat. Yliempaattinen on usein jo lapsena oppinut “selittämään” miksi muut toimivat miten toimivat. Tämä selittäminen on eräänlaista itsensä rauhoittelua – se tavallaan oikeuttaa toisen toiminnan, koska hänellä on kuitenkin kipeitä kokemuksia taustalla.
Ja meillä kaikilla on. Ja silti me jokainen, olemme itse vastuussa siitä miten toimimme aikuisuudessa. Toisen historian ymmärtäminen voi tuoda valtavasti ymmärrystä ja se onkin parisuhteissa myös hyvin oleellista.
Mutta se mikä menee usein yliempaattiselta ohi, on se mikä olisi kasvua itselle! Ja monesti kyse on omista rajoista.
Sinun velvollisuutesi ei ole pelastaa toista. Ja jos katsot ihan rehellisesti, vaikka olet miten yrittänyt, se ei ole luultavasti toiminut kovin hyvin. Ja usein siitä syystä, että jos pelastaja on aina paikalla, toinen välttää ottamasta oman vastuunsa. Tällöin pelastajasta onkin tullut mahdollistaja.
Tämän näkeminen voi olla hyvin kirpaisevaa. Se mitä luulin rakkaudeksi, muuttuikin epätervettä suhdetta ylläpitäväksi voimaksi. Suurinta rakkautta siinä tilanteessa ovat rakastavat rajat. Se on rakkautta polttavassa, haastavassa ja samalla syvän armollisessa muodossa. Se on rakkautta, joka kutsuu kumpaakin olemaan oikeasti kokonainen. Mutta vain kukin meistä voi vastata tuohon kutsuun omalta kohdaltaan.
Istuimme taannoin ihmisryhmän kanssa kotonani. Siitä on noin kaksi vuotta kun viimeksi olen kutsunut vieraita ihmisiä kokoontumaan läsnäolon merkeissä kotiini. Kotiin kutsuminen on erilainen kokemus kuin se, että tapaamme vaikkapa retriitillä.
Kutsun ihmisiä tällaisessa hengessä luokseni tietysti siksi, että olen valinnut toimia ammatikseni tällaisen kutsujan roolissa. Minulla on kuitenkin myös henkilökohtaiset syyni. Yksi niistä on se, että se on minulle hyödyllistä.
Kotiin kutsuminen on henkilökohtaisempaa. Se tulee lähemmäs minua monella tapaa. Ja juuri tämä on se tärkeä asia. Kun ihminen, asia tai tapahtuma tulee minua lähelle, se näyttää minulle jotain itsestäni.
Ryhmä ihmisiä on kuin maailma pienoiskoossa
Kun istun alas ihmisryhmän kanssa, voin huomata kuinka yksi ihminen tuo minussa esiin tietynlaisia asioita ja toinen toisenlaisia. Kun maltan kuulostella reagoimisen sijaan, saatan huomata kuinka yhden ihmisen jakaminen herättää minussa myötätuntoa ja toisen ihmisen kriittinen olemus herättää minussa kritiikkiä häntä kohtaan. Jonkun näkemykset ärsyttävät ja toisia haluaisin tukea. Näin näen sen millaisiin uskomuksiin itse identifioidun.
Asiat, joita minussa tapahtuu ovat niitä samoja, joita minussa tapahtuu kun kuljen maailmassa. Toisinaan ne menevät minulta ohi koska en aina ole arjessani yhtä läsnä kuin tällaisessa läsnäolon syventämiseen tarkoitetussa illassa.
Päästämällä toiset lähelle, minun on mahdollisuus oppia enemmän
Kun käyn kertaluontoisessa itsetuntemus työpajassa, voin oppia itsestäni jotain. Koska luottamus syntyy ja tutut roolini rakoilevat vasta ajan kanssa, kertaluontoinen tapahtuma voi tarjota minulle rajallisesti mahdollisuuksia nähdä itseni.
Kun tapaan samojen ihmisten kanssa useita kertoja, kenties jopa hieman pidempiä aikoja, alan rentoutua ja paljastaa itsestäni asioita. Niin kauniita asioita kuin niitä vähemmän kauniita, jotka on usein varattu vain läheisille ihmisille, jos heillekään. Silloin kanssakäyminen alkaa palvella minua uudella syvyydellä. Tämän vuoksi pyrin itse tarjoamaan sellaista työskentelyä itsetuntemuksen parissa, jossa on jatkumoa.
Mitä enemmän ja toistuvasti altistun toisille ihmisille, sitä lähemmäksi he voivat tulla. Kun vaikkapa jaan itsestäni näille ihmisille, sitä lähemmäksi he voivat tulla. Mitä enemmän toiset jakavat itsestään, sitä lähemmäksi he voivat tulla.
Kun ihmiset ympärilläni ovat kiinnostuneita tuntemaan itsensä, edes jossain määrin, muodostamme yhdessä ympäristön, jossa voimme oppia. Mitä aidompaa ja läheisempää kanssakäymisemme on, sitä enemmän voin oppia halutessani.
Kanssakäymisessä voin oppia omista rooleistani
Vaikka intentiomme olisi ryhmässä se, että oppisimme tuntemaan itsemme, voin huomata pian, että tällaisessakin ryhmässä minä olen taipuvainen ottamaan jonkin niistä tutuista rooleista, joita minulla on. Huomaan tämän myös muissa. Se, joka on tottunut kertomaan näkemyksistään, on kertomassa niitä. Yhden tapa vältellä epämukavuutta on esittää sarkastisia kommentteja puhutusta sisällöstä. Yksi vetäytyy ja katselee kriittisesti toisia. Joku alkaa neuvomaan. Yksi on aina auttamassa kun joku paljastaa jotain surullista sydämeltään. Yksi on se, joka alkaa itkeä.
Ne samat roolit, joita elämme jokapäiväisessä elämässämme tulevat mukaan myös sinne, missä haluaisimme oppia erottamaan ne itsestämme. Juuri tämä tekee itsetuntemuksesta vaikean lajin. Minun pitäisi oppia näkemään itseni.
Jokainen ihminen elämässäni palvelee minua jos todella haluan nähdä itseni
Siihen tarkoitettu ryhmä on hyvä paikka itseni tuntemiseen. Samat periaatteet toimivat kuitenkin kaikkialla. Jos maltan harjoittaa läsnäoloa, jokainen elämäni hetki palvelee minua. Läsnäololla tarkoitan sitä, että maltan aistia, tuntea ja havaita mitä omassa kokemuksessani tapahtuu sen sijaan, että huomioni on lähestulkoon täysin ulkoisissa tapahtumissa.
Puolisoni, esimieheni, ystäväni ja kaupan kassa. Jos maltan olla läsnä, jokainen noista ihmisistä koskettaa minua jollain tapaa olemuksellaan ja mahdollistaa sen, että voin nähdä jotain itsessäni. Yhden reaktio paljastaa minun tapani reagoida tuollaiseen reaktioon. Jonkun suru palajastaa kyvyttömyyteni olla avoin tuntemaan sydämelläni. Yhden innostus näyttää sen kuinka jäykistyn ja tuomitsen. Ystävän instapostaus paljastaa minussa olevan kateuden.
Pienet lapset ovat erityisessä asemassa, sillä he eivät vielä osaa kovin hyvin pidätellä reaktioitaan. Siksi he vastaavat luontaisesti sinun olemiseesi kokoajan. He reagoivat jatkuvasti. Jos maltat noissakin hetkissä olla kiinnostunut siitä mitä koet itsessäsi, huomaat, että lapsen oleminen liittyy sinuun. Hän päästää sinut lähelleen koska ei vielä osaa kovin hyvin pitää sinua etäällä. Siksi hän toimii sinulle hyvin myös peilinä.
Lapsenomaiset opettajat
Erinäisissä ryhmissä on erilaisia opettajia. Vuosien varrella olen itse tavannut monenlaisia ja saanut myös kokea sen kuinka käsitykseni siitä mitä tällainen opettaja on, on muuttunut.
Opettaja voi tarkoittaa ihmistä, joka antaa minulle informaatiota tai työkaluja. Omalla kohdallani opettaja on ollut toisinaan myös ihminen, jonka kanssa olen tehnyt terapeuttista työtä. Kun oppimiskohteenani on kuitenkin läsnäolo, olen huomannut, että tärkein opettaja minulle on ihminen, joka jos osaa olla läsnä, olla avoin ja päästää inhimillisesti lähelleen.
Tällainen ihminen ei niinkään ole minulle niitä asioita, joita kaipaan. Hän on. Kuten lapsi, hän näyttää minulle sen miten se vaikuttaa häneen kun olen torjuva. Jos olen mielessäni levoton puhuessani hänelle, näen hänestä sen, että hän ei ymmärrä mitä puhun, koska en ole läsnä vaan mieleni maisemissa ja siksi sekava. Kun yritän saada hänestä jotain, tunnen kuinka etäännyn itsestäni ja siten hänestäkin. Hän antaa tämän kaiken tapahtua, usein ottamatta kantaa siihen.
Opettajan ja oppilaan suhde voi muistuttaa monella tapaa lapsen ja vanhemman suhdetta toisinaan. Oppilaana yritän toteuttaa omia roolejani suhteessa opettajaani, huomaten jokaisen niistä vievän minua etäämmälle. Opettaja antaa sen tapahtua. Hän ei opeta tai korjaa vaan antaa minun halutessani oppia, olemalla paikalla ja osa tätä välillemme muodostuvaa ainutlaatuista suhdetta.
Käsitykseni siitä, että on olemassa ihminen, joka voi auttaa minua matkallani on rikkoontunut monia kertoja. Palaan aina siihen, että minun on tehtävä työni ja ainoastaan itse voin nähdä itseni. Samaan aikaan arvostus ja ymmärrys sitä kohtaan kuinka arvokasta on löytää ihminen/ihmisiä, joka on käytettävissä sitä varten, että minä saan oppia, on kasvanut päivä päivältä.
Sitä, että joku ihminen suostuu olemaan kanssani ihmissuhteessa, suostuu päästämään minut lähelleen ja suostuu siihen, että minä askel kerrallaan näen sen mitä kaikkea tuon välillemme. Olemaan todellinen ystävä.
Itsetuntemus leikki on antamis- ja läheisyys leikki
Itseni tuntemisessa on kyse siitä, että tulen lähemmäs itseäni. Yhä intiimmin ja intiimimmin. Vuosia takaperin minulla oli monenlaisia ajatuksia siitä mitä itsetuntemus tai henkisyys on. Nuo ajatukset ja uudet uskomukset ovat hyvin eri asia kuin se aito kosketus itseeni ja todellisuuteen, johon olen sittemmin tutustunut paremmin.
Kun huomaan tuomitsevani, voin antaa itseni tuntea kuinka se työntää kaikkea kauemmas ja siten astua hieman lähemmäs itseäni. Kun huomaan kaipaavani, voin nähdä sen kuinka huomioni on kaipuun kohteessa sen sijaan, että tuntisin sisälläni olevan vajavuuden. Kun annan itseni tuntea sen, tulen lähemmäs itseäni.
Kun syytän toista, olen etäällä itsestäni ja siitä mitä koen. Kun maltan rehellisesti nähdä ja kokea sen mitä minussa tapahtuu, sen mistä syytän toista, tulen lähemmäksi itseäni. Kun arvostelen tapahtumia ja kerron näkemyksiäni siitä, voin huomata kuinka mentaaliseksi olen muuttunut ja kuin etäiseksi tunnen itseni tunne- ja kehon tasolla. Näin tulen lähemmäs.
Itseni antaminen on aktiivinen tapa mennä lähemmäksi elämää. Kertomalla läheiselleni rehellisesti siitä mitä koen sisälläni. Antamalla omaa energiaa ystäväni muuton auttamiseksi, pyrkien sielläkin olemaan läsnä. Ojentamalla auttavan käden kun ihminen pudottaa kaupassa ostoksen maahan. Hymyilemällä kun ystäväni kuulostaa vakavalta. Haukottelemalla silloin kun kanssani keskusteleva ihminen on levoton. Antamalla siis rehellisesti sen kuka olen siinä hetkessä.
Ihmiset ovat poikkeuksellinen apu matkallani sillä vuorovaikutuksessa on aina mahdollisuus olla läsnä ja antaa toisen koskettaa minua tavalla tai toisella. Toiselle antaminen on aina mahdollisuus aktiivisesti astua lähemmäs. Sitoutuminen on aina mahdollisuus päästää yhä lähemmäksi.
Ilman toisia minun on helppo jäädä piiloon itseltäni. Ilman peiliä on paljon vaikeampi nähdä itseäni. Ilman toisia on helppo uskoa siihen, että minä olen erillinen, itsenäinen ja irrallaan kaikesta mitä ympärilläni tapahtuu.
Mitä se tarkoittaa, että toinen ihminen on peilini?
Asiassa on monia tasoja. Käytännöllisin tapa lähestyä tätä on mielestäni se, että kun olen tekemisissä peilin kanssa, se pyrkii aina osoittamaan itseeni. Peilin hyödyntäminen on siis kiinni siitä, kuinka halukas olen katsomaan itseeni kanssakäydessäni sen kanssa. Mitä minä koen, eli aistin tunnen ja havaitsen.
On helppo erehtyä katsomaan peiliä sen sijaan, että katsoisin sitä mitä se näyttää, eli itseeni. Kysymys siitä mitä tämä ulkoinen kertoo minusta ei avaudu jos katson yhä sinne ulos sen sijaan, että katson itseeni.
Jokaisella peilillä on oma juttunsa käynnissä. Hän on oma pelaaja tässä ihmeellisessä elämän pelissä. Hän kuitenkin palvelee minua siten, että hän tulee elämääni ja jos olen halukas, voin katsoa hänen sijaan hänen kautta itseeni.
Kun istun ryhmässä, koetan antaa itseni aistia, tuntea ja havaita mitä minussa tapahtuu. Näin katson peilin avustamana itseeni. Jokainen ihminen koskettaa minua jollain tapaa ja sillä syvyydellä millä olen valmis antamaan sen koskettaa. On oma valintani kuinka kiinnostunut olen sitä hyödyntämään.
Kiitän jokaista ihmistä siitä, että hän suostuu näyttelemään elämässäni sitä roolia, jossa hän auttaa minua tuntemaan itseni. Että autat minua näkemään sen mitä en rakasta vaan pidän etäällä.
Sydän kiihdyttää sykettään ja korvissa humisee. Katastrofiajatukset kerääntyvät pilvien lailla täyttäen horisontin. Ahdistus on epämääräinen, mutta selkeästi havaittava möykky rinnan ja vatsan välissä. Tuntuu kuin koko keho koittaisi viestittää ”älä tee sitä”.
Vedän syvään henkeä ja päätän tehdä sen.
Pelolla on ollut selkeä tarkoitus ihmiskunnan historiassa. Se on auttanut pysymään valppaana ja kirjaimellisesti estänyt meitä tulemasta syödyiksi. Keskimäärin hyvin turvallisessa ympäristössä elävänä ihmisenä tähän samaan reaktioon voi kuitenkin suhtautua varauksella.
Joka kerta kun luon jotain ja jaan sen ihmisten tarkasteltavaksi, minua hirvittää. Pelko ja tunne sisälläni viestittää suuresta vaarasta, vaikka suurin kohtaamani potentiaalinen riski on tympeä kommentti, häpeän ailahdus tai kokemus väärinymmärretyksi tulemisesta. Silti se pieni peikko sisälläni yrittää estää minua.
Olen taistellut pelkoa ja häpeää vastaan mm. kertomalla radiolähetyksessä erityisherkkyydestäni. Tänä syksynä minua pelottaa enemmän kuin koskaan. Aion julkaista omaa musiikkia ja minusta tuntuu, etten koskaan aiemmin ole asettanut itseäni yhtä alttiiksi. Pelkään kriittisiä kommentteja ja ivaa, mutta introverttina pelkään myös positiivista huomiota ja siitä mahdollisesti seuraavia asioita.
Kuitenkin tunnen vahvasti, että asioiden tekemättä tai julkaisematta jättäminen ei ole vaihtoehto. Vaihtoehto on opetella suhtautumaan pelkoon eri tavalla. Pitää pelkoa merkkinä siitä, että on tekemässä jotain tärkeää ja itselleen oikeaa. Suhtautua siihen luonnollisena osana omaa inhimillisyyttä. Pelon ja häpeän pyrkiessä pintaan katsoa taivaalle ja palauttaa asioiden mittakaavat.
Kun aikani loppuu, en halua miettiä asioita, joita pelko esti minua tekemästä. Haluan muistella asioita, joita tein pelosta huolimatta.
