Joskus vasta sairastuminen saa meidät arvostamaan kehoamme – Keho ei ole pelkkä objekti, jonka tarpeita voi loputtomiin ohittaa

Kehomme ei ole pelkkä objekti, jonka hyväksyttävyys riippuu siitä, miltä se näyttää tai mahtuuko se kauneusihanteisiin. Se ei ole meistä ulkoinen asia, jonka olemassaolon voi vain unohtaa, tai pelkkä kulkuväline, jonka ainoa tehtävä on yltää täydellisiin suorituksiin.

Tämä on jotain, mikä kuitenkin elämän pyörteissä saattaa unohtua.

Kun synnymme tänne, olemme hyvin syvässä yhteydessä kehomme kanssa. Löydämme sormet, varpaat, ensimmäiset liikkeet. Moni saattaa muistaa lapsuudestaan, millaista oli liikkua ja juoksennella – oma keho kertoi, miltä tuntui, kun johonkin sattui, kun jokin sai hyppimään ilosta.

Moni saattaa kuitenkin muistaa lapsuudestaan myös kohtia, ehkä aikuisen tai kaverin sanoja, joissa tuota aiemmin niin ihmeellistä kehoaan on alkanut kyseenalaistaa. Onko minussa jotain virheellistä tällaisena?

Yksi on ehkä oppinut peilaamaan hyväksyttävyyttään ulkonäkönsä mukaan. Toisen elämää täyttävät jatkuvat laihdutuskuurit. Joku unohtaa jatkuvasti kehonsa tarpeet ja raksuttaa menemään pelkän rationaalisen mielen mukana, kunnes ei enää kykene mihinkään. Jotakuta ei jaksa kiinnostaa ollenkaan. Joku tunnistaa itsestään näiden kaikkien yhdistelmää.

Minä opin katselemaan kehoani ulkopuolelta jo varhain. Aloin peilaamaan kuulemiani arvostelevia sanoja ja kipeitä tapahtumia itseeni, ja vertaamaan hyväksyttävyyttäni niihin. Lopulta syömishäiriöön sairastuminen katkaisi yhteyden kehooni lähes kokonaan. Vasta siinä kohtaa, kun olin vuosikaudet ohittanut kehoni tarpeet ja kurittanut kehoani, jokin sisälläni alkoi herätä. Kysyin itseltäni, mitä oikein olin tekemässä, ja halusinko todella elää näin?

Toipuminen oli kivuliasta, sillä minun oli luovuttava uskomuksesta, että olen vain sitä, mitä peili heijastaa, tai että ollakseni riittävä minun tulisi olla tietyn kokoinen tai muotoinen. Minun oli kohdattava häpeä, jota itseäni kohtaan tunsin, ja toisaalta uskallettava katsoa kehoani uusin silmin – hyväksyen ne osat, joita lähes koko elämäni ajan olin yrittänyt muuttaa.

Vasta vakavasta sairaudesta toipuminen herätti arvostuksen omaa kehoa kohtaan – riippumatta siitä, miten sairas olin ollut, millaista elämää olin elänyt, miten olin itseäni kohdellut ja miten mahdottomiin muotteihin olin yrittänyt kehoparkaani sulloa, tässä se silti oli. Elossa. Vaikka se ei ollut itsestäänselvää.

Vaikka tunnistaisit itsesi jostakin kirjoittamastani, lohdullista on kuitenkin se, että kaikista osumista ja unohduksista huolimatta kehosuhdetta ei ole koskaan liian myöhäistä tutkia, ymmärtää ja vahvistaa. Kehoaan voi alkaa arvostaa ja katsella hyväksyen. Vaikka tuntuisi, että siihen on loputtoman pitkä matka.

Ajattelen, että löytämällä yhteyden kehoomme palaamme takaisin johonkin sellaiseen, jonka kanssa me tänne maailmaan synnyimme.

Johonkin sellaiseen, joka vain pääsi unohtumaan elämän mutkissa.

Kotiin omaan kehoomme.

Yksi
askel
kerrallaan.

Lisää aiheesta kirjassa Kotona kehossa

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: