Sivu 137 – Hidasta elämää

Pitkäkestoista traumaa kokeneella on lupa toipua omassa tahdissaan

Traumoja on monenlaisia, äkillisiä, yksittäisiä voimakkaita tapahtumia sekä esimerkiksi pitkäkestoista tai ylisukupolvista traumatisoitumista, joissa kaikki itselle tapahtuneet tai sukulinjassa olleet traumat eivät edes ole meidän tiedossamme. Silti ne elävät eri tavoin meissä, kehossa, mielessä, hermostossa olevina olotiloina ja reaktioina. Ja todennäköisesti jokainen meistä kantaa tällaisiakin traumoja itsessään.

Traumaa ja sen vakavuutta yksilölle ei kuitenkaan määrittele itse tapahtuma ja sen sisältö, vaan se, miten tapahtuma vaikutti ihmiseen ja jättikö se pysyvämpiä tai pitkäkestoisia jälkiä häneen. Tätä vasten peilaten kukaan ei voi tietää, mikä on toiselle ollut traumatisoivaa ja mikä ei. Siinä kun joku on selviytynyt suhteellisen hyvin esimerkiksi liikenneonnettomuudesta, toiselle se voi jättää pitkäkestoisetkin jäljet kehoon ja mieleen, sekä haitata hänen arkeaan monin tavoin.

Varsinkin lapsuudessa tapahtuneet ja läheisiin ihmissuhteisiin liittyneet vaikeat kokemukset jättävät jälkeensä niin sanotun kompleksisen traumatisoitumisen. Usein nämä kokemukset ovat pitkäkestoisia, kuten eläminen perheväkivallan keskellä, itseen kohdistunut väkivalta tai päihdevanhempien kanssa eläminen ja selviytyminen ja siihen liittyvä liian varhainen vastuunotto itsestä ja jopa sisaruksista.

Jos on joutunut kokemaan tällaista lapsuudessaan, lapsi ei voi ymmärtää, että se ei ole normaalia. Hän yrittää sopeutua kaikin keinoin olemassaoleviin olosuhteisiin, on lojaali vanhemmilleen, vaikka he samalla kaltoinkohtelevat häntä – mikä voisikaan olla yhtä hämmentävää pienelle lapselle kokea. Trauman lisäksi tämä saattaa jättää jäljet aikuisuuteen asti siten, että herkästi ajautuu myös kaltoinkohteleviin suhteisiin myöhemmällä iällä.

Kompleksista traumaa kantavilla on usein haasteita myös oman mielenterveyden, riippuvuuksien sekä myös fyysisten oireiden ja sairauksien kanssa. Voi olla uupumusta, unettomuutta, pitkittyneitä kipuja, ruuansulatuselimistön ongelmia, ahdistusta, masennusta jne.

Kun alamme vähitellen viimeistään aikuisena ymmärtää, mitä meille on tapahtunut, ja että moni kokemamme oire onkin seurausta lapsuuden haitallisista kokemuksista, on tärkeää ettemme jää asian kanssa yksin. Voimme hakea apua viralliselta puolelta (työterveyshuolto, psykiatri, trauman hoitoon erikoistunut psykoterapeutti, keho/hermosto-oireiden kanssa mm. psykofyysinen fysioterapia) sekä vertaistuesta, jota mm. erilaiset järjestöt ja yhdistykset tarjoavat. Myös somessa on useita hyviä sivuja, joita seurata, esimerkiksi c-ptsd ja kompleksinen trauma -hakusanoilla.

Mikä mielestäni on tärkeintä, on hyväksyä se, että tarvitsemme aikaa toipumiseen ja eheytymiseen kokemuksistamme. Voi olla, että haavamme eivät koskaan täysin umpeudu ja parane, silti voimme elää riittävän hyvää elämää. Tärkeintä on kokea yhä useammin olevansa turvassa omassa kehossaan, turvan kokemuksen avulla pärjäämme niiden olemassaolevien haavojemmekin kanssa paremmin <3

Jotkut traumaselviytyjät kokevat jopa painostusta siihen, että pitäisi kyetä jo parantumaan ja päästämään irti vanhoista kokemuksistaan. Se voi pahimmillaan olla jopa uudelleentraumatisoivaa, varsinkin mikäli sanat tulevat itselle tärkeän tai läheisen ihmisen, tai esimerkiksi ammattiauttajan suusta.

Kompleksiseen traumaan liittyy käsittääkseni aina myös syvän häpeän kokemukset. Mikäli traumaselviytyjä kokee painostusta edellä kuvaten, se myös aktivoi vanhat häpeäkokemukset uudelleen: arvottomuuden, keinottomuuden, kyvyttömyyden, syyllisyyden ja näihin liittyvän lamaantumisen. Vanhat lapsuudessa omaksutut uskomukset vahvistuvat vahvistumistaan.

Se, että traumaselviytyjä edelleen oireilee eri tavoin traumansa kanssa, ei ole häpeällistä eikä siitä tule häntä syyttää, hän tekee joka hetki parhaansa selviytyäkseen. Vaikeat, traumaattiset elämänkokemukset eivät ole normaalia kenellekään. Niistä toipuminen todellakin vaatii aikaa, sekä erityisesti sitä, että ympärillä on turvallisia, myötätuntoisia ihmisiä tukemassa häntä omassa toipumisessaan, ovat he sitten läheisiä, ystäviä tai ammattilaisia.

Haastankin meidät kaikki yhdessä olemaan mahdollisimman sensitiivisiä tilanteissa, joissa tulisi mieleen sanoa toiselle jotakin tällaista: ”Hei kuule, ehkä sulle olis parasta, että päästäisit jo tuosta tarinasta/ihmisestä irti, pääsisit jatkamaan elämääsi puhtaalta pöydältä.” Se ei ole sitä, mikä traumaselviytyjää auttaa. Häntä auttaa turvallinen, läsnä oleva ihminen, jolla on kyky kuunnella, mutta joka samalla osaa pitää kiinni omista rajoistaan. Turvalliset ihmissuhteet ja kokemus ymmärretyksi tulemisesta auttavat parhaiten toipumaan <3

Artikkelikuva: Karita Palomäki

Uupuminen opetti minulle nämä tärkeät asiat – Sinulla on lupa pitää huolta rajoistasi

Maailma huutaa, että pitää tehdä sitä, tätä ja tuota. Sinä osaat ja se on sinun velvollisuutesi, joten sinä teet. Teet ja teet. Jaksat ja jaksat.

Kuvattu tilanne voi olla väliaikainen mutta ei jatkuva. Tilanteeseen johtaneet syyt voivat olla moninaiset, mutta yksi asia vaikuttaa eniten: syystä tai toisesta on vaikea asettaa omia rajoja – oman jaksamisen rajoja. Jostain on syntynyt ajatus, että muiden pyytämät asiat ovat tärkeämpiä kuin oma tasapainoinen elämä.

Niin minullekin kävi. Näin jälkeenpäin ajateltuna vastasin koulussa jokaisen opettajan toiveeseen – jokaiseen parhaani mukaan. (Ja niitä muuten oli paljon!) Myöhemmin työelämässä koin, että olen ansainnut paikkani joka päivä uudelleen vain siinä tapauksessa, että teen kaiken, mitä vastuulleni kuuluu. Ja koska kannoin vastuuta, sain vastuulleni yhä enemmän. Kunnes… itkin iltaisin itseni uneen.

Aloin meditoida ystäväni opastuksella vain siksi, että en jaksanut enää itkeä iltaisin. Meditaatio auttoi siihen ajan kanssa. Mutta pidempi tie minulla oli sen kanssa, miksi ihmeessä aina heittäydyin ensisijaisesti vastaamaan muiden toiveeseen – koetin pitää muiden maailmaa kasassa sillä seurauksella, että revin itseni riekaleiksi.

Meditaation mukana tuli mukaan itsemyötätunnon, minälempeyden, harjoittaminen: Entä jos minä olisinkin arvokas itselleni? Entä jos pitäisin huolta ensisijaisesti itsestäni, omista rajoistani ja hyvinvoinnistani? Ajatus oli pitkään vaikea, mutta pelkästään jo se, että annoin itselleni – tunteilleni, ajatuksilleni ja kokemuksilleni – tilaa, käsitykseni alkoi muuttua: minulla on lupa ottaa aikaa itselleni.

Tutkailun myötä alkoi paljastua erilaisia tunteita, jotka olivat ohjanneet minua palvelemaan mieluummin muita kuin pitämään huolta omasta tilastani: Häpeä siitä, että jos olenkin muiden mielestä laiska ja huono. Pelko siitä, että olen muiden mielestä tarpeeton. Pelkäsin siis, että en kuulu joukkoon – minut hylätään – jos en palvele muita ja maailmaa.

Aluksi oli tosi vaikea alkaa laittaa rajoja, koska tunteet huusivat niin kovaa sisälläni. Ne sattuivat. Välillä tunteet olivat niin tiukassa, että happi ei miltei kulkenut (tai siltä se tuntui). Mutta kun silti uskalsin alkaa tuntea noita tunteita, ne eivät enää päässeet vaikuttamaan toimintaani. Toimintani alkoi vähitellen muuttua, ja sain tilaa enemmän itselleni.

Tuon tilan kautta aloin kokea, että olen enemmän osa tätä maailmaa – minuna. (Vaikka pelko oli juurikin, että en enää ole osa maailmaa, jos en toimi tunteideni ohjaamalla tavalla.) Tuntui, että vihdoin vapautin koko maailman taakan harteiltani. Ja samalla vapauduin sisäisestä väännöstä, joka sai minut koko ajan toimimaan, vaikka en enää olisi millään jaksanut.

HUOM! Jos kaipaat lisää keinoja stressin ja ahdistuksen tunteen helpottamiseen, kurkkaa Kun tuntuu pahalta -kortit.

Epäonnistumisiin ei toimi kritiikki ja parannusehdotukset – vaan lempeys

Usein ajattelemme, että saamme tehtyä asiat paremmin, kun osoitamme virhettä ja näin ”autamme” itseämme onnistumaan. Sisäinen puhe saattaa nousta sättimään epäonnistumisen hetkellä. Kuinka julmaa se onkaan: ensin epäonnistut ja tunnet olosi kurjaksi, ja sitten vielä haukut itsesi ja tunnet olosi vielä kurjemmaksi. Tuossa olotilassa ei voi kyllä onnistuakaan, koska ei ole energiaa eikä fiilistä yrittää uudelleen.

Saatamme kohdata samanlaista ”auttamista” muiltakin: heti sen jälkeen, kun epäonnistuminen on tapahtunut, joku saattaa alkaa neuvoa ja ehkä joskus myös kritisoida. Kun olemme epäonnistuneet, moni meistä ihmisistä kokee häpeää, hylkäämisen pelkoa tai vaikka riittämättömyyttä. Tuossa tunnetilassa kukaan meistä ei ole parhaimmillaan yrittämässä uudelleen onnistumista. Kritiikki ja neuvot eivät välttämättä mene lainkaan perille. Ne saattavat jopa pahentaa tilannetta.

Jos haluaa saada itsensä tai toisen kukoistukseen, kannattaa ohjeiden, vinkkien ja kritiikin sijaan sanoa: ”Me kaikki epäonnistumme joskus, koska olemme ihmisiä.” On tärkeää saada kokea, että epäonnistuminen ja siihen liittyvät tunteet ovat tuttuja kaikille. Olemme silti osa porukkaa, vaikka olemme epäonnistuneet. Kaikki, jotka yrittävät joskus jotain, epäonnistuvat joskus. On tärkeää tulla ihmisyyden äärelle sen sijaan, että yritetään saada asioita toimimaan tai hoidettua. Asioita ei nimittäin hoideta ilman ihmistä. Eikä ihminen pysty toimimaan ilman tunteita.

Itselle tai toiselle voi myös sanoa: ”Tekemiseen kuuluu aina se, ettei kaikki mene kuten on ajatellut. Joskus menee, mutta on kohtuutonta vaatia sitä aina. Nyt on näin.”

Myöhemmin on ehkä oppimisen ja jäsentelyn aika, mutta ei heti. Tunnetta ei tarvitse eikä kannata ratkaista. Asioita ei tarvitse saada heti onnistumaan ja ”paremmaksi”. Tärkeintä luoda ymmärrys, että ok olla ihminen – ja ihmisyyteen kuuluu se, ettei kaikki aina onnistu suunnitelmien mukaan.

Jos haluat kasvattaa lempeyttä itseäsi ja muita kohtaan, tutustu Hetki itselle – Rauhoittavaan äänipalveluun, joka sisältää yli 100 meditaatiota. Äänitteet auttavat sinua löytämään levollisen suhteen itseesi ja lisäämään sisäisiä voimavarojasi välillä haastavissakin olosuhteissa. Tutustu palveluun TÄÄLLÄ.

Elämässä ei ole oikeita tai vääriä valintoja – 5 rohkaisevaa vinkkiä sinulle, joka epäröit valita

Toisinaan tuntuu, että olen vatuloinnin mestari. Jotkut valinnat aiheuttavat ylitsepääsemätöntä pähkäilyä, joka ei johda mihinkään. Kun jätän valitsematta, seison lamaantuneena elämän risteyskohdassa. Samalla muut viilettävät viereltä ohi molemmin puolin. Ajan myötä lamaantuminen muuttuu halvaantumiseksi, enkä kykene elämään täysipainoisesti, sillä valitsemattomuus estää minua kohdistamasta energiaani haluamaani suuntaan.

Mutta mitä jos ei tiedä, mikä suunta on oikea?

Jostain syystä minulla on toisinaan päähänpinttymä, että voin valita väärin, ja pelkään tekeväni niin. Janoan sellaista varmuutta, jota epävarmuus ei tunnista. Ainoa saamani vastaus on, ettei varmaa vastausta ole.

On kuitenkin oleellista, että kykenen reagoimaan, tekemään valintoja. Muuten taannun joutilaaksi.

Valinnat muodostavat polun

Kun katson elettyä elämääni taaksepäin näen, etteivät valintani ole kirkastuneet oikeiksi tai vääriksi. Toki voin arvottaa tehtyjä valintoja, osa niistä on suoristanut matkaani, osa taas tuonut siihen mutkia. Kuitenkaan yksikään tehty valinta ei ole itsessään nostanut tai tuhonnut minua. Jos joskus siltä on tuntunut, olen myöhemmin ymmärtänyt syyn piilevän jossain paljon syvemmällä, kuin tuossa yksittäisessä valinnassa.

Ei ole siis oikeita tai vääriä valintoja, on vain valintoja. Tehdyistä valinnoista rakentuu polku, jonne sattuma on ripotellut käpyjä. Jotkut puhuttelevat sattumaa kohtalona tai jumalana, mutta yhtä kaikki, elämä on arpapeliä. Mielestäni se on lohdullinen ajatus. Vaatii nimittäin aika paljon ponnistelua, että kykenee omilla valinnoillaan tuhoamaan elinmahdollisuutensa.

Kun valitsee, antautuu suunnalle. Nosta siis rohkeasti purjeet, edessä on mitä todennäköisimmin sekä suotuisia tuulia että myös myrskyjä!

Luota valintoihin ja niistä muodostuvaan tarinaan

Jos haluan elää jotakuinkin selväjärkisenä, tarvitsen tietyn määrän autonomian tunnetta, eli sitä, että koen pystyväni vaikuttamaan oman elämäni laatuun ja tekemiini valintoihin. Se, onko oikeasti näin, on asia erikseen. Tässä valitsen luottaa tarinaan, jota itsestäni itselleni kerron. Aukoton totuus vapaasta valinnasta selviää sitten joskus, jos selviää.

Yksi asia on silti varmaa.

Mitä kauemmin seison tienhaarassa, tietämättä kumpaan suuntaan edetä, pysyn paikoillani. Tällöin kulutan sitä kenties tärkeintä pääomaa, aikaa. Katumisesta puheen ollen, vaikka se kuinka turhaa onkin, kadun niitä ajanjaksoja elämässäni, jolloin en uskaltanut valita.

Tehdyt valinnat ja niihin sitoutuminen ovat selkiyttäneet elämääni. Valitsematta jättäminen ja sitoutumisen pelkääminen, päinvastoin, hämärtäneet kuvaa entisestään.

Joskus valitsemista on edeltänyt huolellinen mutustelu, toisinaan se on tullut spontaanina reaktiona. Ja silloin kun en ole tiennyt mitä valita, voin jälkeenpäin usein todeta, että tiesin kyllä jo silloin. Joskus on vain uskallettava katsoa.

5 rohkaisevaa vinkkiä sinulle, joka emmit valita

1. Sisäistä, ettei valintasi ole oikea tai väärä.

On loppupeleissä toissijaista mitä valitset, jos teet sen sydämestä käsin. Maailma pysyy pystyssä ja voit yhä tavoitella onnellista elämää myös valinnan jälkeen. Itse valinta mahdollistaa suunnan, jonka edessä valitsemattomuus empii. Antautuminen tuolle suunnalle vapauttaa ja kohdistaa energiaa.

2. Hyväksy, ettet voi nähdä pidemmälle tai tietää enempää.

Haluaisit varmuuden, mutta et saa sellaista. Sori, näin se menee! Valinnat tehdään aina sen hetkisen tiedon ja ymmärryksen pohjalta. Voi olla, että tekisit jonkun valinnan jälkeenpäin toisin erilaisen elämänkokemuksen valossa. Sinulla on silti juuri nyt tuo määrä tietoa ja taitoa, joten kunnioita sitä ja arvosta sen mahdollistamaa intuitiota.

3. Käy kävelyllä

Kävely rauhoittaa ja auttaa selventämään ajatuksia, varsinkin jos sen tekee luonnon keskellä. Ei ole sattumaa, että suuret ajattelijat ja johtajat käyskentelevät joutomaalla tehdäkseen parempia valintoja. Muista, että sinäkin olet sellainen.

4. Kirjoita ajatukset ja tunteet paperille

Kirjoittamalla tunteita ja ajatuksia ylös, niitä pystyy jäsentämään paremmin. Kirjoittaminen kannattaa ajoittaa varsinkin heräämisen tai nukkumaanmenon alle, jolloin se osaltaan puhdistaa ajattelua kuonasta ja rauhoittaa. Muista kirjoittaa itsellesi lempeästi, ei ankarasti. Itse valinta on jo usein tarpeeksi haastava tilanne, et tarvitse sen päälle soimausta.

5. Sauno ystäväsi kanssa

Hyvän ystäväni ohje umpikujaan ajautuvissa parisuhdekriiseissä on, että mene saunomaan ystävän luo. “Siitä se yleensä lutviutuu”. En voisi olla enempää samaa mieltä. Älä jää märehtimään yksin valinnan vaikeutta, vaan puhu asiasta luotettavan ihmisen kanssa. Jo puhuminen itsessään auttaa, koska kun puhut ääneen toiselle, puhut samalla myös itsellesi.

Teetkö töitä liikaa vai sopivasti – miten löytää itselle sopiva tasapaino?

Kirjoittaja Anna-Kaisa Arvo on nuori nainen täynnä energiaa ja elämäniloa. Hänellä on kova halu kasvaa, kehittyä ja haastaa itseään niin työssä kuin vapaa-ajalla. Anna-Kaisa työskentelee henkilöstöjohtajana Suomen johtavassa maalausfirmassa.

Työkaverit ovat niitä ihmisiä, joiden kanssa viettää elämästään paljon aikaa – kannattaa
sen takia valita heidät huolella. Lisäksi oikeanlaiset ihmiset työpaikalla saavat tuntemaan inspiraatiota, joka näkyy siinä, että koko tiimi kukoistaa.

Uskon, että yksilö tuntee riittävyyden tunteen kun hän kokee, että keskinäiset luottamussuhteet ovat kunnossa. Ajattelen itse, että luottamus kumpuaa arvostamisen ja kunnioittamisen kulttuurista, asemasta tai tittelistä huolimatta.

Miesten kanssa työskentely on opettanut itselleni paljon. Koen, että olen kasvanut ja voimistunut ihmisenä älyttömän paljon nykyisessä työyhteisössä. Se rohkeuden ja päättäväisyyden määrä heidän keskuudessa on käsittämätöntä.

Kunnianhimo, tuloksen tekemisen jano ja periksiantamattomuus ovat tarttuneet myös minuun. Olen oppinut, että pää saa olla pilvissä jos jalat kuitenkin pysyvät maassa. Ei ole kyse kuitenkaan siitä, että naisen tarvitsee muuttua mieheksi. Naisenergia saattaa vain voimistua, kun saa ympärilleen vahvoja, määrätietoisia persoonia.

Parhaimmillaan työkaverit ovat kuin sisaria ja veljiä, he tietävät heikkoutesi ja vahvuutesi ja silti olet heidän silmissä täysin riittävä.

Rohkeutta ja jaksamista tarvitaan

Jos pelkää ja välttää liikaa virheiden kohtaamista, tuskin voi koskaan puhjeta täyteen kukoistukseen. Kun tekee paljon asioita, ei kaikki mene suunnitelmien mukaan, vaikka usein menisikin, niin on kohtuutonta vaatia sitä joka kerta. Monesti käy niin, että rohkeasti kun yrittää ja lähtee mukaan uusiin asioihin, löytää itsensä keskeltä uusia, mielenkiintoisia seikkailuja. Ei kannata jättää tekemättä jotain asiaa tai päätöstä vain sen takia, että tuntee epävarmuutta.

Voiko työkuorma olla liian iso, jos kuitenkin tuntuu vielä hyvältä? Olen havainnut, että nykyään työelämässä ei pärjää, jos ns. oma kone ei käy 110% tehokkuudella koko ajan, aina pitää olla askeleen edellä ja sykkiä satalasissa. Oma voima ja jaksaminen on tärkeimpiä energioita mitä meillä on, jos ei itse jaksa niin se heijastuu kaikkialle ja kaikkiin kohtaamisiin. Pitää huolehtia, että pyörät pyörivät kehossa oikeaan suuntaan. Usein tulee vastaan päiviä, jolloin illalla vasta pysähtyy ja ajattelee, että päivä on mennyt aivan sumussa, on ollut liian kiire hengittää ja olla läsnä.

Pienistä asioista iloitsemisen tärkeys

Omalle luonteelleni on ominaista, että kaiken tarvitsee valmistua heti, olla täydellistä mahdollisimman nopeasti. On vaikea nauttia keskeneräisestä tai mennä puolivaloilla hetken aikaa. Joskus kun vielä ymmärtäisi, että mitä pienemmistä asioista iloitsee sekä nauttii myös keskeneräisestä, sitä enemmän kiitollisuuden aiheita löytää, niitähän on joka puolella matkan varrella.

Tulevaisuus tulee hitaasti, päivä kerrallaan. Aina ei malttaisi odottaa ja pysyä housuissaan, on vaikeaa pysyä aloillaan, mutta välillä olisi hyvä pysähtyä ja katsoa myös taaksepäin ja nauttia saavutuksistaan.

Voin myöntää, että olen itsekin kokenut syyllisyyden tunnetta, että onko minulla oikeus pysähtyä ja ”relata”. Välillä kun väkisin vaan puskee eteenpäin ja haalii kädet täyteen töitä, ettei tuntisi oloaan toimeettomaksi.

Tarvitseeko se aina erikseen ansaita, että on oikeutettu esimerkiksi lomalle? Suorittajana olen itsekin ajatellut, että ensin työt, sitten huvit. Vaikka sisimmissään tietää, että on paiskinut aivan hulluna töitä, mutta riittääkö silti sekään siihen, että ansaitsee hetken itselleen ilman työn hälinää. Miksi jostain syystä minulla olisi oikeus ottaa rennommin kun muilla on kuitenkin rankkaa ja kiirettä?

Fiksuinta olisi kuitenkin pedata itselleen koko ajan sellainen tilanne, että jaksamisen taso on korkealla. Tarkoittaa toisien sanoen, että lomalle täytyisi jäädä vaikkei väsytä, tärkeintä olisi ennakoida, että pystyy takaamaan riittävän vireystason itselleen. Hälytyskellojen tulisi soida ennen kuin ollaan työuupumuksen puolella.

Vertasimme joskus toimitusjohtajan kanssa, että pitkäkestoisella urheilukilpailusuorituksella on oikeastaan täysin samoja ominaisuuksia kuin työelämän työrupeamalla ja ponnistuksilla.

Aluksi on innoissaan kun lähtee suoritukseen, mutta kesken suoritusta voimat alkavat hyytyä. Alkaa jopa oksettaa ja miettii, että miksi ihmeessä lähdin tähän mukaan, kun painaa pää kolmantena jalkana kelloa vastaan. Loppua kohden silmissä alkaa kirkastua ja maalissa on paras olo ikinä. Ihan voittajafiilis. Sen jälkeen ruvetaankin jo suunnittelemaan seuraavaa suoritusta. Tämän tunteen voin täysin allekirjoittaa sekä työelämässä että urheilukilpailuissa. Välillä se viha-rakkaussuhde suoritusta kohtaan on käsin kosketeltava.

Itselle sopiva tasapaino löytyy kokeilemalla

Oma kalenterini näyttää viikoittain värityskirjalta. Luonteelleni on ominaista, että kaikki asiat ovat kalenterissa, pienimmätkin asiat tulee olla organisoituna kalenteriin. Parasta kalenterointia on, että osaa itse priorisoida asiat oikeaan järjestykseen. Uskon,
että onnellinen elämä muodostuu juuri siitä, että työelämän ja vapaa-ajan välille löytää itselleen sopivan balanssin.

Olen todennut toimivaksi ratkaisuksi, että kalenteroin jokaiselle päivälle riittävästi aikaa omille intohimoilleni ja harrastuksilleni töiden lisäksi. Ensiksi laitetaan kalenteriin treenit ja omat vapaa-ajan menot. Silloin varmistan, että olen varannut päivän tärkeimmälle hetkelle aikaa kalenterista, koska ilman tätä hengähdystä en jaksaisi täysillä työelämän pyörteissä.

On turha tehdä ns. tunteja sisään, jos ne ovat tehottomia. Työtuntien määrä ja pitkät päivät eivät kuormita liikaa, kun ei tee työsuoritusta yhteen putkeen aamusta iltaan. Kannattaa siis keventää työpäiviä aamuisilla rutiineilla ja iltapäivän tempauksilla.

Väsyneenä ja stressin keskeltä kaikki näyttää kaaokselta, pikku breikki ja urheilutauko iltapäivään niin maailma näyttää taas paremmalta kun avaa läppärin ja palaa työasioiden ääreen illalla uusin silmin. Toki työnkuvat ovat erilaisia ja kaikki eivät pysty työpäivän etenemiseen niin paljon vaikuttamaan, sekin on otettava huomioon.

Elämä on jatkuvaa valitsemista

Elämä koostuu pitkälti valinnoista, jos ei ole aikaa, sekin on oma valinta. Toki on sellaisia asioita ja tapahtumia, jotka eivät tapahdu omasta halusta, vaan siihen voi vaikuttaa ulkopuolinen tekijä. Kuitenkin melko pitkälle omia menoja pystyy itse priorisoimaan. Jokainen kuitenkin laatii loppupeleissä omat menot ja tapaamiset kalenteriin itse.

Välillä on hyvä pysähtyä ja pohtia, kannattaako vetää laput silmillä työuralla ja ajatella, että toteutan muita haaveitani sitten joskus, kun on aikaa. Sitten tulee se päivä kun hoksaa, että ei olekaan aikaa niille asioille, joita aina on haaveillut tekevänsä työuran jälkeen ”kun on aikaa”.

Työelämässä on tuttua, että kaikkia asioita mitataan, seurataan ja tilastoidaan. Loppupeleissä, siviilielämässä ne asiat joita ei voi mitata, muodostuvat mittaamattoman arvokkaiksi. Uskon, että työelämän ulkopuolinen tasapaino ja onnellisuus näkyvät pitkälti myös työelämässä, erityisesti nyt ainakin meneillä olevana ajanjaksona.

Tulin siihen tulokseen, että kannattaa aloittaa elämästä nauttiminen samantien. Ratkaisevin tekijä on kuitenkin, että elää omannäköistä elämää. Tärkeintä on, että se tuntuu omalta ja tuntuu hyvältä sisältäpäin, eikä vain niillä ehdoin, että ulkokuori
näyttää hyvältä.

Ne tunteet, jotka lapsena jouduit piilottamaan, ovat edelleen sisälläsi

Kun ei saa lapsena apuja tunnekokemusten läpikäymiseen, ei niitä oikein opikaan. Jos ikävän tunteen noustua pyydetään menemään omaan huoneeseen rauhoittumaan tai palaamaan sosiaaliseen tilanteeseen sitten, kun ”olet kiltisti” (näin ystäväni kertoi), saamme sellaisen käsityksen, että jotkut tunteet eivät ole sallittuja.

Kun tunteet eivät ole sallttuja, niitä alkaa kaikin tavoin vältellä. Yrittää olla tuntematta. Mutta tunteet ovat tutkitustikin sellaista sorttia, että ne eivät ohittamalla katoa, vaan ne vahvistuvat sisään painettuna. Sisään painaminen alkaa heikentää sisäistä elinvoimaa ja myöhemmin se alkaa ehkä näkyä tunnetta välttelevänä käytöksenä: jos vähänkään aistimme, että jokin tunne voi nousta jossain tilanteessa, pyrimme välttelemään tapahtumia. Ja samalla rajaamme elämäämme.

Aikuisiällä ei ole myöhäistä opetella sallimaan, tuntemaan ja nimeämään tunteita. Huomaan, että kun sallin surun, sen mukana tulee paljon eri kerroksia tuntemattomia suruja. Häpeän kanssa istuskelu nostaa taas erilaisia tilanteita kehomuistista, kun olen halunnut painua maan alle.

On myös hyvä pitää mielessä, että jos tunteiden käsittely ja hallinta on vaikeaa, se ei ole meidän vikamme, vaikka olemme aikuisia! (Ja aikuisten muka pitäisi jo osata tällaiset jutut.) Ei voi olettaa, että joku osaa jotain, mitä ei ole sallittu tai mitä kukaan ei koskaan ole opettanut! Se. Ei. Ole. Sinun. Vikasi.

Aikuisena voi kuitenkin itse päättää sallia itselleen tunnettavaksi ne tunteet, joilla lapsena ei ollut tilaa. On itse annettava tilaa, aikaa ja huomiota. Palauttaa yhä uudelleen huomio tunnekokemukseen, vaikka se olisi kipeä. Vain tuntemalla eli antamalla rauhallista huomiota tunteelle, se voi alkaa sulaa. On ikään kuin mentävä tunnetta kohti ja sitten annettava sen sulaa. Tunteet ovat kaivanneet koko ikäsi, että ne tulisivat kuulluksi – ei niin, että niitä toteltaisiin vaan että niille annettaisiin aikaa. Sitä ne kaipaavat.

Parasta on, että kun myös hankalalta tuntuville tunteille antaa tilaa, mukana pääset nousemaan myös kaikki hyvät syvät tunteet: ilo, rakkaus, tyyneys, luottamus ja muut elämää kannattelevat tunteet.

Kurkkaa Puhutaan tunteista -keskustelukortit.

Keho kertoo, kun jokin on sinulle liikaa – Kuuntele näitä signaaleja

Olen ylittänyt omat henkiset ja fyysiset rajani tarpeeksi monta kertaa oppiakseni yhden asian: kukaan muu ei voi tunnistaa rajoja puolestani. On minun tehtäväni tiedostaa, mihin voimavarani, jaksamiseni ja ymmärrykseni riittävät. On minun tehtäväni huolehtia siitä, etten venytä itseäni äärimmilleni.

Herkkänä, empaattisena ja tunnollisena ihmisenä omien rajojen tiedostaminen ja kunnioittaminen on oppiläksy, jota olen joutunut harjoittelemaan kaikilla elämän osa-alueilla.

Kun omat rajat ovat hukassa, se tuppaa näkymään ennen pitkää jonkinlaisena uuvahtamisena. Ihminen voi venyä ääriensä ylitse niin töissä, opinnoissa, ystävyyssuhteissa, parisuhteessa, liikunnassa tai muissa vapaa-ajan harrastuksissa.

Rajattomuus voi ilmetä muun muassa liiallisena vahvuutena ja vastuun kantamisena, ylisuorittamisena, muiden eteen uhrautumisena, itsensä unohtamisena ja jopa kipeänä maailmantuskana.

Vaikka rajojen tärkeydestä puhutaan paljon, itselläni meni pitkään ennen kuin todella ymmärsin, mistä asiassa on oikeastaan kysymys. Omien rajojen vetäminen ei liity pelkästään konfliktitilanteisiin ja itsensä puolustamiseen, vaan sen tunnistamiseen, mihin itse päättyy ja mistä toinen alkaa. Kun rajat ovat selkeät, myös yhteys omaan sisimpään on vahva.

Näin kehon kuunteleminen auttaa tunnistamaan rajoja

Minulle avain rajojen tunnistamiseen löytyi lopulta kehoni kautta. Kehoni kyllä kertoo, kun jokin on minulle liikaa.

Jotta pääsisin kiinni sisimpääni, on ensin laskeuduttava ajatuksista kehollisen kokemuksen äärelle. Tämä ei välttämättä vaadi ihmeitä. Riittää, että olen valmis tuntemaan. Aluksi ehkä sisään- ja uloshengityksen liikkeen, vatsani laajentumisen, hartioideni pehmentymisen. Sen jälkeen on helpompi lähteä havainnoimaan muita tuntemuksia.

Tässä joitakin esimerkkejä signaaleista, joilla kehosi viestittää, kun on aika pysähtyä tutkailemaan sisimpääsi tarkemmin:

-ylivireä, tykyttävä olotila, tarve tehdä koko ajan jotakin

-alavireinen tai alakuloinen olo, painavuuden ja sumuisuuden tunne

-kiristyksen tai paineen tunne päässä, ”kireä pinna”

-”painon” tunne hartioilla, kivettyneet lihakset niska-hartiaseudulla

-palan tunne kurkussa

-puristus tai tukala olo rintakehässä

-jäykkä ja kivistävä olo selässä

-ontto tai levoton olo vatsanpohjassa

-jatkuva kipu, särky, kolotus tai yleinen raihnaisuus.

Keholliset tuntemukset ovat kuin maamerkkejä, joita seuraamalla voit päästä käsiksi syvempiin tunteisiisi. Tunteet puolestaan auttavat sinua hahmottamaan tarpeitasi.

Omien haasteiden tunnistaminen johtaa oikeille jäljille

Jokaisella meistä on omat haasteemme, mutta esimerkiksi ylisuorittamisen taustalta voi löytyä arvottomuuden tunnetta ja pelkoa epäonnistumisesta tai hylkäämisestä. Silloin se, mitä todella tarvitsemme, onkin kokemus turvasta ja hyväksynnästä, jota mikään määrä tekemistä ei voi taata.

Jo pysähtymällä itsensä äärelle ja tiedostamalla omat tunteensa ja kipupisteensä, on mahdollisuus auttaa itseään ja kehoaan rentoutumaan. Se on tilan tekemistä itselleen ja omille tarpeilleen. Tuosta rehellisyyden tilasta käsin on myös helpompi hahmottaa omat rajansa ja ottaa konkreettisia askeleita niiden kunnioittamiseksi.

Sillä lopulta itsestä huolen pitämiseen ei ole oikotietä. Rajat on mahdollista vetää vain sisältä käsin.

Kuuntele kehoasi ja ymmärrä sen viestit

Lempeyttä keholle -kortit auttavat pysähtymään sinulle tärkeiden kysymysten äärelle ja kuulemaan kehosi viestit. Tutustu kortteihin TÄÄLLÄ.

Kotona kehossa -kirja antaa ajateltavaa jokaiselle, jolle omissa nahoissaan oleminen on joskus vaikeaa. Kirja auttaa katsomaan kiirettä, suorittamista sekä hyvin- tai pahoinvointia oman kehon näkökulmasta. Löydät kirjan TÄÄLTÄ.

Viisi merkkiä siitä, että olet löytänyt oman voimasi

Voimaantumisesta puhutaan paljon, mutta mitä se oikeastaan on? Oma kokemukseni on se, että voimaantuminen näkyy konkreettisina asioina omassa elämässäni. Jaan tässä kanssasi viisi käytännön esimerkkiä siitä, miltä voimaantunut elämä voi näyttää:

1. Uskallat sanoa ei, etkä koe tarvetta loputtomasti selitellä valintojasi

Olet jo pidemmän aikaa ja isommassa mittakaavassa laittanut rajoja ja sanonut ei, eli luonut aktiivisesti itsesi näköistä elämää. Tämän seurauksena tunnistat aiempaa paremmin miten haluat elää ja ympäriltäsi on poistunut tekemisiä ja ihmissuhteita, joiden vatvomiseen on ennen kulunut paljon energiaa. Aikasi ei valu sen miettimiseen mitä muut sinusta mahtavat ajatella. Et silti käyttäydy uhmakkaasti tai piittaamattomasti muita kohtaan, vaan elämääsi voisi kuvata lausahduksella ”elän ja annan muidenkin elää”.

2. Et koe jatkuvaa tarvetta muuttaa tai parantaa itseäsi

Oi niitä aikoja, kun valaistuminen oli juuri tuon tietyn kurssin, kirjan tai ihmissuhteen päässä! Toki olet edelleen kiinnostunut itsesi kehittämisestä ja inspiroidut uusista asioista, mutta tuskallinen ”loputtoman etsimisen energia” on jo vähitellen laantunut. Tunnet useimmiten levollisuutta katsoessasi omaa inhimillistä ihmisyyttäsi. Osaat arvostaa erilaisia menetelmiä, opuksia ja ihmissuhteita, mutta niiden tehtävänä ei ole korjata sinua, vaan tarjota ruokaa ajatuksille.

3. Kestät oman keskeneräisyytesi ja uskallat tehdä virheitä

Omassa voimassaan oleva ihminen ei kuvittele olevansa täydellinen, eikä edellytä sitä muiltakaan. Hyväksyt oman keskeneräisyytesi ja uskallat edetä uteliaasti kohti erilaisia kokemuksia tai tavoitteita, jos sellaisia olet halunnut asettaa. Tiedostat, että liikkeelle lähtöön ei vaadita täydellisyyttä. Suhtaudut epäonnistumisen pelkoon ja muihin haastaviin tunteisiin tiedostavasti, mutta et anna niiden lamauttaa sinua. Sinusta on ok kokeilla, yrittää ja erehtyä. Asenteesi on utelias ja ymmärrät olevasi täällä oppimassa.

4. Tiedostat sen miltä juuri sinusta tuntuu olla voimaantunut

Kykenet tiedostamaan minkälainen ajatteleminen, ilmaiseminen ja kehon tuntemukset viestivät sinulle omasta voimaantumisestasi ja mikä taas vie siitä pois. Jonakin päivänä omassa voimassa oleminen voi ulkopuolelle näkyä kovaäänisenä oman näkemyksen läpiviemisenä, toisena taas lempeänä hiljaisuuden vaalimisena. Oma voimasi ei olekaan minkään muotin – saatikka muodin – mukaista. Elät omassa voimassasi virtaavasti ja orgaanisesti. Tunnet oman energiasi, osaat määritellä oman voimaantumisesi itse ja tiedät kyllä, kun olet voimassasi.

5. Arvostat ihmissuhteissasi tasaveroisuutta ja yhteistyön tekemistä

Olet tuntenut polullasi ehkä pitkiäkin aikoja yksinäisyyttä ja turhautumista ihmissuhteissa. Nyt huomaat, että ympärilläsi onkin jo kanssakulkijoita. Et liikaa takerru ajatuksiisi ulkopuolisuudesta tai erilaisuudesta, vaan näet syvemmälle tasolle siihen, mikä pinnalta katsottuna hyvinkin erilaisia ihmisiä yhdistää. Luot aktiivisesti ihmissuhteita ja panostat niihin. Kannat vastuuta ihmissuhteissasi ensisijaisesti itsestäsi ja omista toimintatavoistasi. Voimaantunut suhde itseesi näkyy myös ihmissuhteittesi laadussa. Et asetu ylä- etkä alapuolelle vaan uskallat olla oma itsesi ja arvostat samalla muiden ominaislaatua. Ymmärrät, että tasaveroisuus, aito yhteys ja yhteistyö ovat todellisia avaimia kasvuun ja rakkauteen.

Ulkopuolelle jättäminen sattuu ja kovaa – jokainen lapsi tahtoo kuulua joukkoon

Kukaan ei halua joutua olemaan yksin tai ulkopuolinen. Lapsen kanssa voi keskustella siitä, että erilaisuus ja uudet ihmiset voivat jännittää. Kun lapsi ymmärtää jännityksen johtuvan siitä, että jokin ei ole tuttua, voi pelon tunnetta lieventää tutustumalla asiaan. Jos lapsesi taas on kohdannut kiusaamista, on tärkeää, ettei vähättele tapahtunutta tai lapsen kokemusta, vaan on hänen tukenaan. -Marika Rosenborg, terapeutti ja tietokirjailija

Olin varhaisteini-ikäinen, kun ystäväni päättivät heittää minut ulos porukastaan. Jäin varoittamatta ja yllättäen sivuun ja yksin, etsimään uusia ystäviä ja samalla orastavaa itseäni.

Yksinäisyys oli musertavaa, ja sillä oli kauaskantoisiakin seurauksia. Hylkääminen vaikutti romahduttavasti itsetuntooni, luottamukseeni muita ihmisiä kohtaan ja tapaan solmia suhteita ja käyttäytyä sosiaalisissa suhteissa myöhemmin.

Pitkään koetin esittää jotain itsestäni poikkeavaa, niin että minut hyväksyttäisiin paremmin uusiin ryhmiin. Mukauduin muiden odotuksiin ja toiveisiin. Koska minut oli potkittu aiemminkin joukosta pois, ajattelin, että se saattaisi tapahtua uudelleen. Jos jäisin taas kiinni omana, vääränlaisena itsenäni.

Oli siis parempi mukautua. Vaihtaa roolia vastapäätä istuvan ihmisen toiveiden mukaan. Aivan viime vuosiin saakka ajattelin, etten kelpaa juuri sellaisena kuin olen.

Alakoulussa oli tärkeää, että oli tietynlaiset vaatteet. Jotta sopi tyttöjen porukkaan. Yläasteella kehon piti olla tietynmallinen. Jotta pääsi poikien suosioon. Minulla oli ala-asteella itsetehtyjä, kauniita mutta erikoisia vaatteita ja myöhemmin yläasteella liian laiha varsi.

Kun aikaa kului, mietin erään opettajani kauan sitten esittämää kysymystä siitä, että jos olisin osa metsää, tahtoisinko olla päättymättömässä rivissä kasvava identtinen kuusipuu vai oksillaan ympärilleen hapuileva vaivaiskoivu, jonka eteen jokainen metsäpoluilla kulkeva ihminen pysähtyisi. Ja se ihminen sanoisi, että Wau, mikä tuo tuollainen on? Se on ihana. Ja se ihminen ottaisi vielä kuvankin puusta ja päivittäisi sen tänä päivänä someen ja lisäisi tekstiin sydän-emojin ja hashtagin ainutlaatuisuus.

Tahdoin käsitellä aihetta lapsille suunnatussa Hidasta elämää -satukirjassani, jotta jokainen lapsi voisi oivaltaa ainutlaatuisuutensa arvon jo pienenä. Oliver Oranki ja metsän ainutlaatuiset sankarit -satukirjassa ystävykset törmäävät viidakossa porukasta ulos heitettyyn Punto Pahkasikaan, joka varmistelee uusilta tuttavuuksilta useaan otteeseen, että nähdäänhän porukalla sitten toisella puolella? Ettette vain katoa niin kuin muutkin?

Ihminen on laumaeläin, joka kaipaa toisten seuraa. Vaikkei seuraa aina tahtoisikaan, on tärkeää tietää, että jossain on joku, joka haluaa olla kanssani sitten, kun kaipaan ystävää. Kukaan ei halua kokea kokonaisvaltaista yksinäisyyden tunnetta.

Minä haaveilen maailmasta, jossa kaikista erikoisinkin tyyppi otetaan mukaan. Lasten ja myöhemmin aikuistenkin porukoihin.

Minut on potkittu niin usein pois porukasta, että on ollut vaikea luottaa muihin eläimiin. On ollut helpompi jäädä yksin. Mutta te osoititte, että luottamus kannattaa ja yhteispelillä saa asioita aikaan.

-Punto Pahkasika, Oliver Oranki ja metsän ainutlaatuiset sankarit.

P.S. Millainen olisi maailma, jossa metsä olisi täynnä tismalleen samanlaisia puita ja jokaisen nahka luotu samasta kankaasta?

HE-kirjaperheen ensimmäinen lasten satukirja Oliver Oranki ja metsän ainutlaatuiset sankarit kertoo myötätunnon tärkeydestä ja erilaisuuden arvostamisesta. Tarina rohkaisee samalla erilaisten tunteiden käsittelyyn. Lämminhenkinen satukirja on suunnattu yli 5-vuotiaille lapsille.

Vaikeista tunteista puhuminen auttaa rakentamaan aitoa yhteyttä – Jos et kerro tunteistasi, kukaan ei voi oppia tuntemaan sinua

Se, miten reagoimme eri tilanteissa, kertoo siitä, mitä olemme kokeneet elämässämme. Tunteet ovat meille viestejä. Ei huonoja, oikeita, vääriä, hyviä tai pahoja. Vain viestejä.

Usein kuitenkin koemme, että hankalampia tunteita ja viestejä on vaikea tuoda esiin. Ja onhan se vaikeaa: ensin esiin meille itsellemme ja sitten mahdollisesti myös muille. Ensin pitäisi uskaltaa myöntää itselleen, että tuntee pettymystä, epäreiluutta, häpeää, pelkoa, kateutta, syyllisyyttä tai jotain muuta, mikä ei tunteena ole kiva.

Sitten pitäisi vielä tuoda noita tunteita esiin, sanoittaa, toisille – eikä tämänhetkinen maailma ehkä ole aina valmis juttelemaan tunteista niiden oikeilla nimillä. Minulla on usein sellainen mielikuva, että kun tuo esiin jokin vaikean tunteen, koko ilmapiiri kiemurtelee ja yrittää pyristellä siitä eroon.

Mutta jos emme ala kommunikoimaan toisille omista kokemuksistamme tai tunteistamme, emme koskaan tule täysin kohdatuksi kokonaisina, sellaisina kuin syvimmiltään olemme. Silloin emme saa palautetta itsestämme täydellisinä – kokonaisina kaikkine säröinemme.

Viime aikoina olen huomannut, että kun rauhallisesti ja rehellisesti kerron, mitä olen kokenut ja miltä minusta tuntuu, yhteyksiä onkin syntynyt paljon – vaikka aluksi ilmapiiri kiemurtelee ja pyristelee. Koen kuitenkin, että maailmaa pitää totuttaa puhumaan kokemuksista ja tunteista. En voi loputtomiin piilottaa sitä, mitä olen. Nimittäin kun piilotamme osia itsestämme, yhteyttäkään ei synny: jos piilotan itseni, ei minua voi kukaan tunteakaan – en myöskään minä itse.

Mutta kun olemme rehellisiä itsellemme ja muille, yhteys alkaa syntyä. Ja tuossa yhteydessä on yksi ihmiselämän hienouksista.

PS. Hyviä ja oivalluttavia keskusteluja voi syntyä esimerkiksi Puhutaan tunteista -korttien avulla. Kurkkaa kortit TÄÄLTÄ.

Miten oppia sanomaan ei ja asettamaan rajat?

Ei – tuo kuumottelevainen sana, jonka ilmineeraamista niin moni meistä tuskailee työelämässä, ihmissuhteissa, jopa itsensä kanssa. Rajojensa tunnistaminen ja asettaminen on vaikeaa, jos ei ole saanut varhaisissa vaiheissaan tukea omien tunteiden ja tarpeiden tunnistamiselle ja kokemiselle (suurin osa meistä ei ole tällaista luksusta kokenut ja saa ja joutuu opetella hommaa aikuisena). Itseään ei kannata siis kritisoida siitä, että ein sanominen tai itsen suojaaminen tai omien ajatusten ilmaiseminen on vaikeaa.

Yhteys rajoihin syntyy, kun oppii tunnistamaan vihaansa. Viha on monelle pelottava sana – huomaan, että aina kun postaan somessani jotakin vihaan liittyvää, lukijoiden energia vähän supistuu tai vetäytyy (aistin tämän intuitiivisesti). Vihasta on kehkeytynyt aikamoinen tabu: luulemme sen tarkoittavan väkivaltaa, sotaa, räyhäämistä, toisten tallomista ja tuhoamista. Niissä on kyse pelosta, ei vihasta. Viha ja kiukku ovat neutraalia elämänvoimaa – nimen omaan elinvoimaa – ja kun niihin on itseltä lupa ja yhteys, ei tarvitse räyhätä tai tipahtaa kaksivuotiaan tasolle.

Kiukku, ärsytys tai turhautuminen kantaa aina psyykeltä viestiä siitä, kuinka omaa elinvoimaa tarvitsisi nyt suojata. Mille tarvitsisi sanoa ei, mille joo, mistä ottaa etäisyyttä. Voimattomuus, uupumus, toisten loputon kannattelu, ymmärtäminen ja ”rakentavuus” sekä jatkuva yritys riittää kertoo siitä, että viha on itseltä vähän hukassa. Eli: vastuullinen yhteys omaan elinvoimaan on vähän katkolla.

Kiukkua voi oppia tunnistamaan, tuntemaan, sietämään ja purkamaan. Kiukku tuntuu usein kuohahduksena kehossa, kuumenee, alkaa ottaa pattiin. Silloin voi opetella hengittämään muutaman kerran syvempään ja nimeämään tunteen itselleen: ”nyt mua ottaa pannuun”. Kiukkua ei tarvitse väistää tai selittää pois. Sen sijaan itselleen voi antaa pienen aikalisän, jos meinaa räjähtää (ei räjähtelykään haittaa, se on hyvinvointimme kannalta kenties parempi kuin kiukun ainainen nieleminen ja toisten ymmärtely). Kun kiukkunsa kanssa on hetken, sen piikki yleensä laantuu nopeasti. Kun tunteen saa tuntea kehossaan ja sitä oppii purkamaan esimerkiksi kirjoittamalla, luovalla puuhailulla, liikunnalla tai fyysisellä puuhailulla, sen alla olevaan rajan tarpeeseen saa yhteyden. Silloin pääsee intuitiivisemmin kuulolle sen kanssa, mikä itseä nyt rassaa ja mitä asialle tarvitsisi ITSE tehdä sen sijaan että odottelee toisten tajuavan, muuttuvan tai toimivan toisin. Pääsee siis vetämään rajoja.

Rajat eivät ole muuri sinun ja maailman välissä, jotta saisit edes vähän hengitystilaa ja rauhaa. Rajat ovat elinvoimaasi suojaava, joustava ja muuttuva tsydeemi, joka perustuu siihen miltä kulloinkin tuntuu ja mikä tukee hyvinvointiasi.
⁠Rajojen asettaminen on mahdollista siellä, missä antaa itselleen luvan luottaa omaan tunteeseen: tuntuuko tämä hyvältä vai pahalta? Kukaan toinen ei ole asiantuntija sinun rajoihisi – vain sinä voit tietää, missä ne kulloinkin kulkevat. Ja ne kulkevat siellä, mikä tuntuu hyvinvoinnillesi NYT oikealta. ⁠
⁠
Rajojen puolesta TOIMITAAN ja tehdään valintoja. Niitä ei puhuta ja selitetä – se ei ole rajan vetämistä (koska ei toinen välttämättä tajua tai ”kunnioita” selityksiäsi. Eikä kunniota välttämättä tekojasikaan, mutta ero on siinä että olossasi tulee tilaa jollekin paremmalle, kun et käytä elämänvoimaasi selittelyyn ja pyytelyyn vaan itsesi puolesta toimimiseen).⁠
⁠
Rajojen asettaminen on siis itsen kuulostelua ja sen mukaan toimimista, tyyliin: voisin ottaa vähän etäisyyttä tästä ihmissuhteesta ja soitella vähän vähemmän. Tai: nyt mä TARVITSEN sisäisyydelleni enemmän tilaa ja yksinoloa. TAI nyt tarvitsen enemmän yhteyttä ja yhdessäoloa, ja teen sille jotain.⁠ Rajat nousevat sisäisestä turvasta, jossa ANNAT ITSE ITSELLESI sitä mitä tarvitset, käymättä tarpeistasi kauppaa.⁠

Rajojen asettamista voi lähteä opettelemaan niin, että alkaa luoda itselleen sisäistä turvaa. Jos turvaa ja yhteyttä itseen ei ole tai se on vähän hapoilla, on vaikeaa suojata elinvoimaansa ja tarpeitaan. Turvaa voi alkaa luomaan niin, että opettelee ottamaan itselleen arjessa vähän enemmän tilaa, asettumaan kuulolle itsensä kanssa. Sen ei tarvitse olla mitään megalomaanista vaan vaikka pieni ilta- tai aamukävely, päiväkirjan kirjoittamista ja hiljaista aikaa itsen kanssa ilman puhelimen pläräämistä. Yleensä aina tunnistamme ilman sen suurempaa kiukkuakin mitä tarvitsisimme, missä haluaisimme sanoa enemmän ei. Kun turvaa ja tilaa tulee arkisesti itselle enemmän, on helpompaa ilmaista itseään rehellisesti ja tehdä valintoja hyvinvointinsa puolesta. Kun ei sivuuta itseään vaan alkaa järjestää itselleen pieniäkin hoivan hetkiä, on helpompi lähteä töistä jäämättä ylitöihin tai sanoa toiselle, että nyt en jaksa tai tarvitsen vähän omaa tilaa. Tai että en ole samaa mieltä tai halua olla mukana tällaisessa. Alkaa tunnistaa, mikä ei tee itselle hyvää, missä ei tule kuulluksi ja ymmärretyksi – ja voi ymmärtää itse itseään ja tehdä itselle hyvän tuntuisia valintoja.

Jos haluat oppia vahvistamaan rajojasi ja sisäistä turvaasi, lämpimästi tervetuloa huippusuositulle Olet parasta mitä sinulle on tapahtunut -lempetymis- ja voimautumisverkkokurssilleni tai vastaanotolleni. Allaolevasta linkistä löydät lisää.

Voimauttavat kurssini ja valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.

10 lempeää ajatusta itsekriittisyyden keskelle

♥ Koskaan ei ole yksiselitteisesti oikeita tai vääriä tapoja toimia. Riittää, että yrität parhaasi ja tiedät sydämessäsi tehneesi oikein, muita kunnioittaen.

♥ Epäonnistumiset ovat osa jokaisen elämää. Voit myöntää virheen ja pudottaa sen matkalle, kun itse siirryt eteenpäin. Huomaat, että mitään pahaa ei tapahtunutkaan. Itse asiassa, jokaisen virheen edessä saat aina harjoitella armollisuutta itseäsi kohtaan. Ilman virheitä koko elämäsi voi mennä ohi peläten epäonnistumista, turhaan.

♥ Voit itse valita, syytätkö itseäsi vai nauratko itsellesi yhdessä muiden kanssa. Itsensä syyttely on helpompi valita, mutta vaikeampaa sietää. Itselleen nauraminen taas tuo iloa epäonnistumisen keskelle. Itselleen hymyileminen ja nauraminen on aina sallittua.

♥ Mokailu antaa muille voimaa. Seuraavan kerran, kun koet häpeää tehdystä virheestä, muista, että arvostelun sijaan suurin osa ihmisistä saa muistutuksen ja vahvistuksen sille, että mokia sattuu kaikille ja se on ok.

♥ Se, kuinka paljon saat aikaan ei ole merkittävää. Merkittävää on se, että kuuntelet itseäsi ja tarpeitasi. Itseäsi kuuntelemalla saat usein huomaamatta aikaiseksi aika paljon kaikenlaista.

♥ Olet sopiva ja hyvä juuri tuollaisena — persoonalliset piirteesi tekevät sinusta kiinnostavan sen sijaan, että olisit kopio jostakusta toisesta.

♥ Jos et tänään jaksa, sinun ei tarvitse. Päiviä tulee ja menee, jokaisen niistä ei tarvitse olla työntäyteisiä. Eteen tulee vielä lukuisia päiviä, jolloin saat antaa kaikkesi.

♥ Kukaan muu ei tiedä rajojasi. Sinun täytyy tunnistaa ja asettaa omat rajasi, jotta voit elää tyytyväisenä. Kaikkeen ei tarvitse eikä voi suostua. Omalla esimerkilläsi inspiroit myös muita avoimuuteen.

♥ Jos asiat eivät mene niin kuin olet suunnitellut, se ei haittaa. Improvisoitu uusi toimintatapa voi tuoda uusia oivalluksia ja onnistumisia.

♥ Jos et jaksa siivota, liikkua, laittaa ruokaa, keskustella ja tavata ystäviä yhtä usein kuin joku toinen, et ole huonompi ihminen. Sinun ei tarvitse verrata itseäsi muihin, sinun ei tarvitse jaksaa samoin kuin joku toinen. Meillä jokaisella on omat taustamme, arkemme ja tavoitteemme. Jos eläisit elämää jonkun muun sääntöjen ja standardien mukaan, olisitko onnellinen?

Mikä ajatus auttaa sinua itsekriittisyyden keskellä?