Se, miten reagoimme eri tilanteissa, kertoo siitä, mitä olemme kokeneet elämässämme. Tunteet ovat meille viestejä. Ei huonoja, oikeita, vääriä, hyviä tai pahoja. Vain viestejä.
Usein kuitenkin koemme, että hankalampia tunteita ja viestejä on vaikea tuoda esiin. Ja onhan se vaikeaa: ensin esiin meille itsellemme ja sitten mahdollisesti myös muille. Ensin pitäisi uskaltaa myöntää itselleen, että tuntee pettymystä, epäreiluutta, häpeää, pelkoa, kateutta, syyllisyyttä tai jotain muuta, mikä ei tunteena ole kiva.
Sitten pitäisi vielä tuoda noita tunteita esiin, sanoittaa, toisille – eikä tämänhetkinen maailma ehkä ole aina valmis juttelemaan tunteista niiden oikeilla nimillä. Minulla on usein sellainen mielikuva, että kun tuo esiin jokin vaikean tunteen, koko ilmapiiri kiemurtelee ja yrittää pyristellä siitä eroon.
Mutta jos emme ala kommunikoimaan toisille omista kokemuksistamme tai tunteistamme, emme koskaan tule täysin kohdatuksi kokonaisina, sellaisina kuin syvimmiltään olemme. Silloin emme saa palautetta itsestämme täydellisinä – kokonaisina kaikkine säröinemme.
Viime aikoina olen huomannut, että kun rauhallisesti ja rehellisesti kerron, mitä olen kokenut ja miltä minusta tuntuu, yhteyksiä onkin syntynyt paljon – vaikka aluksi ilmapiiri kiemurtelee ja pyristelee. Koen kuitenkin, että maailmaa pitää totuttaa puhumaan kokemuksista ja tunteista. En voi loputtomiin piilottaa sitä, mitä olen. Nimittäin kun piilotamme osia itsestämme, yhteyttäkään ei synny: jos piilotan itseni, ei minua voi kukaan tunteakaan – en myöskään minä itse.
Mutta kun olemme rehellisiä itsellemme ja muille, yhteys alkaa syntyä. Ja tuossa yhteydessä on yksi ihmiselämän hienouksista.
