Stressi ei tule niinkään tekemisestä vaan tekemiseen liittyvistä odotuksista – omista ja muiden. Tunnollinen ihminen väsyy liian usein omiin (liian koviin) odotuksiin. Tunnollinen haluaa vastata täydellisesti muiden odotuksiin. ”Mahdollisimman paljon” ja ”mahdollisimman hyvin” – eivät kovasta yrittämisestä huolimatta koskaan täyty, koska ainahan voisi tehdä enemmän, paremmin ja nopeammin.
Tämä saa olon kurjaksi ja pidemmän päälle stressaantuneeksi, koska tunnollisen maailmassa odotukset huutavat kovempaa kuin kehon ja mielen hiljaiset toiveet hengähtämisestä välillä.
Jatkuvat kovien odotusten täyttämät tekemiset valtaavat koko näkökentän, vievät hapen keuhkoista, ilon sydämestä ja saavat sitkuttelemaan. ”Sitten kun olen saanut tämän valmiiksi voin…”– ajattelu puskee tunnollista painamaan aina vaan kovemmin. Kuvittelemaan, että kun tämä tehtävä on tehty ihan vimpan päälle niin sitten. Sitten hengähdän. Suoritus ensin ja minä sitten.
Tekeminen on tärkeämpää kuin oleminen tai perustarpeiden tyydyttäminen. Joskus odotusten täyttämisestä tulee stressaantuneessa mielessä oman ihmisarvon mitta. Kadottaa oman johtotähtensä ja kuvittelee, että ellen suoriudu hyvin tekemisistäni en ole minkään arvoinen. En täytä muiden enkä omia odotuksia. Tai oletuksia muiden odotuksista.
Usein kuvittelemme toisten odottavan meiltä paljon enemmän kuin he todellisuudessa odottavat. Joskus he eivät odota meiltä mitään.
Kurjan olon lisäksi ankarat odotukset tukkivat tekemisen iloista virtaa. Täydellisyyden vaatimukset imaisevat ilon innostavaksikin koetusta tekemisestä. Odotusten paine muuttaa hommat haastaviksi velvollisuuksiksi. Tekemisestä katoaa kepeys. Siihen imeytyy pelko siitä, kelpaako lopputulos.
Flow muuttuu puuduttavaksi puurtamiseksi. Stressaantuneella ylitunnollisella fokus on mahdollisissa virheissä ja niiden välttämisessä. Lopputulos saa olla vain virheetön.
Omat toimintamallit eivät muutu itsekseen. Niiden äärelle pitää pysähtyä ja huomata ne. Ja kun tulee niistä tietoiseksi huomaa, että asiat voi tehdä toisinkin – monella eri tavalla.
Mitäs jos ei tekisikään aina parastaan? Jos tekisikin huippusuorituksen vain itselle tosi tärkeissä asioissa. Ja muissa rima olisi siinä, mikä oikeasti riittää. Olisikin kyse vain asioista, joita tehdään eikä minun arvostani ihmisenä.
Tekeminen on kuitenkin vain tekemistä eikä ihmisyyden mitta. Meissä on paljon, paljon arvokkaampia asioita kuin se miten tarkoin täytämme muiden odotukset. Tai omat ylikorkealla asettamamme vaateet. Jos opettelisikin annostelemaan energiaansa ja aikaansa niin, että sitä riittää kaikkeen siihen mitä elämässä haluaa.
Jos odotus olisikin siinä, että elämä on ihana seikkailu ja siitä nauttii enemmän, kun asettaa odotuksensa viisaammin ja itselle sopivalla tavalla. Keskittyy siihen, minkä kokee elämässä tärkeäksi.
Nykyisin ihaillaan itsenäisyyttä ja vahvuutta. Lehtien palstoilla kirjoitetaan sankaritarinoita ihmisistä, jotka ovat löytäneet oman voimansa ja vapautuneet elämään elämäänsä muista riippumatta. Jos taas joku myöntää rehellisesti tarvitsevansa lähelleen ihmisen tai ihmisiä, eikä tiedä selviytyisikö yksin, katsotaan häntä helposti säälien ja pidetään jos ei hauraana, niin ainakin vähän heikkona.
Totuus on kuitenkin, että me kaikki tarvitsemme toisiamme ja yksin pärjääminen on enimmäkseen silmänlumetta. Modernissa maailmassa olemme riippuvaisia lukemattomista ihmisistä jo pelkästään, jotta saamme esimerkiksi ruokaa pöytäämme tai ylipäätään pystymme viettämään sujuvaa arkea. Riippuvaisuutemme muista käynnistyy jo äidin kohdussa ja jatkuu läpi elämämme.
Hyväksymme siis, että tarvitsemme toisiamme, jotta elämämme olisi sujuvaa, mutta entä jos sanon tarvitsevani kumppaniani tai tarvitsevani rakkautta? Onko se heikkoutta vai sittenkin inhimillisyyttä? Onko vahvuutta pyrkiä pärjäämään yksin vai se, että myöntää tarvitsevansa toista?
Minusta suurinta vahvuutta on uskaltaa olla oma itsensä. Toiselle se on sitä, että löytää elämälleen merkityksen rakkauden tai läheisen ihmissuhteen kautta. Toiselle se on sitä, että opettelee asettamaan selkeät rajat itsensä ja toisten välille. Toiselle se on sitä, että saa joka aamu halauksen ja yhteisen aamukahvin. Toiselle se on sitä, että on yksin teltassa keskellä erämaata ja tuntee vapauden läikähtävän sydämessään.
Me kaikki olemme erilaisia, mutta lopulta liikuttavan samanlaisia. Meillä kaikilla on haaveita ja pelkoja. Meillä kaikilla on rumia ja kauniita tunteita. Meillä kaikilla on kokemuksia yhteydestä ja yksinäisyydestä. Koko elomme perustuu siihen, miten olemme yhteydessä toisiimme.
Minä tarvitsen rakkautta ja läheisiäni, enkä edes haluaisi pärjätä yksin.
Suru on ollut itselleni (ja on välillä vieläkin) haastava tunne, koska olen ollut niin paljon surussa yksin ja turvaton varhaisissa vaiheissani. Surun tunteen päälle kertyy usein muita tunteita ”suojaamaan”, ja sinne laskeutuminen tapahtuu vasta kun elämässä on turvaa riittävästi. Laskeutumisella tarkoitan sitä, että hiljenee kehoonsa tuntemaan surua, sen syviä aaltoja. On vain paikallaan (se ei tarkoita, ettei tekisi mitään vaan sitä, ettei pyri surusta poispäin).
Surun ydintarkoitus eli tarve josta se viestii, on yhteyden syventyminen itseen ja toisiin, sydämen avautuminen. Joskus kun olemme ihan murskana, valo pääsee uusin tavoin säröistä sisään, kun sydämen ympäriltä suojamekanismit ovat surun myötä romahtaneet. Jos suru pitkittyy eli sen kohtaaminen ja kannattelu omassa itsessä on vaikeaa, kannattaa ehdottomasti ottaa lempeää, turvallista ulkopuolista apua vastaan. Surun tunnetta voi oppia tunnistamaan, sietämään ja kannattelemaan – ja päästämään irti.
Kun suruprosessin saa kokea voimauttavasti, seuraa aina syvempää yhteyttä ja sydänaukisuutta. Silloin, kun suru jää vähän kohtaamattomana majailemaan sydämeemme, se alkaa masistaa, katkeruuttaa ja lannistaa. Silloin suru on jäänyt jumiin eikä sen alla oleva yhteyden tarve ja mahdollisuus tule kuulluksi. Suru on mitä paradoksaalisin tunne: se syntyy siellä missä joudumme jostakin tärkeästä etäämmälle tai eroon, ja samalla se on kutsu lähemmäs sellaista, mitä lähellä voi olla mistään riippumatta: omaa sydäntä.
Suru on mitä suurin parantaja ja sisäisen rakkauden / vanhemmuuden / itsearvostuksen opettaja. Monesti itseään terapeuttisesti kohdatessaan joutuukin kohtaamattoman surun kanssa nokakkain: esiin alkaa nousta selkeys kaikesta siitä, mitä vaille on (varhaisissa vaiheissaan) jäänyt. Kun sen kanssa uskaltaa terapeuttisessa seurassa olla, alkaa tapahtua erillistymistä ja voimautumista: voinkin itse oppia antamaan itselleni rakkaudellisesti kaikkea mitä olisin tarvinnut ja mitä tarvitsen nyt.
Elämä tarjoaa tilaisuuksia: se tuo kohtia, joissa saa uusia mahdollisuuksia kohdata aiemmin kohtaamatonta. On ihan tyypillistä, että meillä on ydinkipuja ja -haavoja, jotka nousevat uudestaan pintaan kiperien elämänkokemusten myötä. Kun on turvaa ja tilaa luopua, avautuu sydänaukisemmin myös sille realismille, että elämä ei jatku ikuisesti tässä ihmismuodossa, tai että lopulta kaikki päättyy tai muuttaa muotoaan. Surun ihmeellinen lahja on tulla yhä syvemmin yhteyteen, läsnoloon, kiitollisuuteen, elämän kauneuden syvään kokemukseen.
On ihan okei olla surullinen, pettynyt ja harmissaan myös ihan minimaalisista asioista. Saa lohduttaa lasta itsessään – hänhän vallan hilpistyy, kun tunnetta ei selitetä, aikuistella, ryhdistellä tai henkistellä sivuun. Ja voisiko ollakin niin, että joskus petymme ja sureskelemme miniasioista ihan vain siksi, että jokin sisällämme kaipaa SYVEMPÄÄ YHTEYTTÄ itseemme, läsnäoloa ja herkistymistä?
Kun kuulemme itseämme emmekä ala hyssyttelemään, järkeilemään ja reipastelemaan, yhteys ja ilo automaattisesti syvenevät. Itsensä kuulemiseen riittää ihan minipysähtyminen, tunteen tunnistaminen ja itselleen sanoittaminen. Sitten voi silitellä itseään, että joo mä kuulen sua beibi. Surua ja pettymystä ei siis välttämättä tarvitse itkupotkuraivaroida läheisilleen (ja joskus sitäkin, miksi ei).
Surun kohtaamisen opetteleminen on haastavaa, jos lapsena ei ole saanut olla surullinen. Mutta aikuisena voi olla lohdullista tietää, että surun tarkoitus on tuoda takaisin yhteyteen. Surusta seuraa vapautumista, helpotusta, iloa ja läsnäoloa, kun se tulee kohdatuksi. (Ajattele lapsia, hehän ovat surusylittelyn ja -kohtaamisen jälkeen kotvan päästä yleensä jo aivan titti-dii -meiningeissä, koska on ollut kohtaamista ja yhteyden syvenemistä).
Omien tunteiden ja tarpeiden tunnistamisessa ja sisäisen turvan vahvistamisessa pääset alkuun myös rakastetulla verkkokurssillani Olet parasta mitä sinulle on tapahtunut. Sitä saa käydä omaan tahtiin kesän ajan kesäkuun ensimmäisestä päivästä (aloittaa voit myöhemminkin) elokuun loppuun. Rakkaasti tervetuloa mukaan, kurssin esittely- ja ilmoittautumissivun löydät allaolevasta linkistä).
Voimauttavat kurssini ja valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.
Traumoja on monenlaisia, äkillisiä, yksittäisiä voimakkaita tapahtumia sekä esimerkiksi pitkäkestoista tai ylisukupolvista traumatisoitumista, joissa kaikki itselle tapahtuneet tai sukulinjassa olleet traumat eivät edes ole meidän tiedossamme. Silti ne elävät eri tavoin meissä, kehossa, mielessä, hermostossa olevina olotiloina ja reaktioina. Ja todennäköisesti jokainen meistä kantaa tällaisiakin traumoja itsessään.
Traumaa ja sen vakavuutta yksilölle ei kuitenkaan määrittele itse tapahtuma ja sen sisältö, vaan se, miten tapahtuma vaikutti ihmiseen ja jättikö se pysyvämpiä tai pitkäkestoisia jälkiä häneen. Tätä vasten peilaten kukaan ei voi tietää, mikä on toiselle ollut traumatisoivaa ja mikä ei. Siinä kun joku on selviytynyt suhteellisen hyvin esimerkiksi liikenneonnettomuudesta, toiselle se voi jättää pitkäkestoisetkin jäljet kehoon ja mieleen, sekä haitata hänen arkeaan monin tavoin.
Varsinkin lapsuudessa tapahtuneet ja läheisiin ihmissuhteisiin liittyneet vaikeat kokemukset jättävät jälkeensä niin sanotun kompleksisen traumatisoitumisen. Usein nämä kokemukset ovat pitkäkestoisia, kuten eläminen perheväkivallan keskellä, itseen kohdistunut väkivalta tai päihdevanhempien kanssa eläminen ja selviytyminen ja siihen liittyvä liian varhainen vastuunotto itsestä ja jopa sisaruksista.
Jos on joutunut kokemaan tällaista lapsuudessaan, lapsi ei voi ymmärtää, että se ei ole normaalia. Hän yrittää sopeutua kaikin keinoin olemassaoleviin olosuhteisiin, on lojaali vanhemmilleen, vaikka he samalla kaltoinkohtelevat häntä – mikä voisikaan olla yhtä hämmentävää pienelle lapselle kokea. Trauman lisäksi tämä saattaa jättää jäljet aikuisuuteen asti siten, että herkästi ajautuu myös kaltoinkohteleviin suhteisiin myöhemmällä iällä.
Kompleksista traumaa kantavilla on usein haasteita myös oman mielenterveyden, riippuvuuksien sekä myös fyysisten oireiden ja sairauksien kanssa. Voi olla uupumusta, unettomuutta, pitkittyneitä kipuja, ruuansulatuselimistön ongelmia, ahdistusta, masennusta jne.
Kun alamme vähitellen viimeistään aikuisena ymmärtää, mitä meille on tapahtunut, ja että moni kokemamme oire onkin seurausta lapsuuden haitallisista kokemuksista, on tärkeää ettemme jää asian kanssa yksin. Voimme hakea apua viralliselta puolelta (työterveyshuolto, psykiatri, trauman hoitoon erikoistunut psykoterapeutti, keho/hermosto-oireiden kanssa mm. psykofyysinen fysioterapia) sekä vertaistuesta, jota mm. erilaiset järjestöt ja yhdistykset tarjoavat. Myös somessa on useita hyviä sivuja, joita seurata, esimerkiksi c-ptsd ja kompleksinen trauma -hakusanoilla.
Mikä mielestäni on tärkeintä, on hyväksyä se, että tarvitsemme aikaa toipumiseen ja eheytymiseen kokemuksistamme. Voi olla, että haavamme eivät koskaan täysin umpeudu ja parane, silti voimme elää riittävän hyvää elämää. Tärkeintä on kokea yhä useammin olevansa turvassa omassa kehossaan, turvan kokemuksen avulla pärjäämme niiden olemassaolevien haavojemmekin kanssa paremmin <3
Jotkut traumaselviytyjät kokevat jopa painostusta siihen, että pitäisi kyetä jo parantumaan ja päästämään irti vanhoista kokemuksistaan. Se voi pahimmillaan olla jopa uudelleentraumatisoivaa, varsinkin mikäli sanat tulevat itselle tärkeän tai läheisen ihmisen, tai esimerkiksi ammattiauttajan suusta.
Kompleksiseen traumaan liittyy käsittääkseni aina myös syvän häpeän kokemukset. Mikäli traumaselviytyjä kokee painostusta edellä kuvaten, se myös aktivoi vanhat häpeäkokemukset uudelleen: arvottomuuden, keinottomuuden, kyvyttömyyden, syyllisyyden ja näihin liittyvän lamaantumisen. Vanhat lapsuudessa omaksutut uskomukset vahvistuvat vahvistumistaan.
Se, että traumaselviytyjä edelleen oireilee eri tavoin traumansa kanssa, ei ole häpeällistä eikä siitä tule häntä syyttää, hän tekee joka hetki parhaansa selviytyäkseen. Vaikeat, traumaattiset elämänkokemukset eivät ole normaalia kenellekään. Niistä toipuminen todellakin vaatii aikaa, sekä erityisesti sitä, että ympärillä on turvallisia, myötätuntoisia ihmisiä tukemassa häntä omassa toipumisessaan, ovat he sitten läheisiä, ystäviä tai ammattilaisia.
Haastankin meidät kaikki yhdessä olemaan mahdollisimman sensitiivisiä tilanteissa, joissa tulisi mieleen sanoa toiselle jotakin tällaista: ”Hei kuule, ehkä sulle olis parasta, että päästäisit jo tuosta tarinasta/ihmisestä irti, pääsisit jatkamaan elämääsi puhtaalta pöydältä.” Se ei ole sitä, mikä traumaselviytyjää auttaa. Häntä auttaa turvallinen, läsnä oleva ihminen, jolla on kyky kuunnella, mutta joka samalla osaa pitää kiinni omista rajoistaan. Turvalliset ihmissuhteet ja kokemus ymmärretyksi tulemisesta auttavat parhaiten toipumaan <3
Maailma huutaa, että pitää tehdä sitä, tätä ja tuota. Sinä osaat ja se on sinun velvollisuutesi, joten sinä teet. Teet ja teet. Jaksat ja jaksat.
Kuvattu tilanne voi olla väliaikainen mutta ei jatkuva. Tilanteeseen johtaneet syyt voivat olla moninaiset, mutta yksi asia vaikuttaa eniten: syystä tai toisesta on vaikea asettaa omia rajoja – oman jaksamisen rajoja. Jostain on syntynyt ajatus, että muiden pyytämät asiat ovat tärkeämpiä kuin oma tasapainoinen elämä.
Niin minullekin kävi. Näin jälkeenpäin ajateltuna vastasin koulussa jokaisen opettajan toiveeseen – jokaiseen parhaani mukaan. (Ja niitä muuten oli paljon!) Myöhemmin työelämässä koin, että olen ansainnut paikkani joka päivä uudelleen vain siinä tapauksessa, että teen kaiken, mitä vastuulleni kuuluu. Ja koska kannoin vastuuta, sain vastuulleni yhä enemmän. Kunnes… itkin iltaisin itseni uneen.
Aloin meditoida ystäväni opastuksella vain siksi, että en jaksanut enää itkeä iltaisin. Meditaatio auttoi siihen ajan kanssa. Mutta pidempi tie minulla oli sen kanssa, miksi ihmeessä aina heittäydyin ensisijaisesti vastaamaan muiden toiveeseen – koetin pitää muiden maailmaa kasassa sillä seurauksella, että revin itseni riekaleiksi.
Meditaation mukana tuli mukaan itsemyötätunnon, minälempeyden, harjoittaminen: Entä jos minä olisinkin arvokas itselleni? Entä jos pitäisin huolta ensisijaisesti itsestäni, omista rajoistani ja hyvinvoinnistani? Ajatus oli pitkään vaikea, mutta pelkästään jo se, että annoin itselleni – tunteilleni, ajatuksilleni ja kokemuksilleni – tilaa, käsitykseni alkoi muuttua: minulla on lupa ottaa aikaa itselleni.
Tutkailun myötä alkoi paljastua erilaisia tunteita, jotka olivat ohjanneet minua palvelemaan mieluummin muita kuin pitämään huolta omasta tilastani: Häpeä siitä, että jos olenkin muiden mielestä laiska ja huono. Pelko siitä, että olen muiden mielestä tarpeeton. Pelkäsin siis, että en kuulu joukkoon – minut hylätään – jos en palvele muita ja maailmaa.
Aluksi oli tosi vaikea alkaa laittaa rajoja, koska tunteet huusivat niin kovaa sisälläni. Ne sattuivat. Välillä tunteet olivat niin tiukassa, että happi ei miltei kulkenut (tai siltä se tuntui). Mutta kun silti uskalsin alkaa tuntea noita tunteita, ne eivät enää päässeet vaikuttamaan toimintaani. Toimintani alkoi vähitellen muuttua, ja sain tilaa enemmän itselleni.
Tuon tilan kautta aloin kokea, että olen enemmän osa tätä maailmaa – minuna. (Vaikka pelko oli juurikin, että en enää ole osa maailmaa, jos en toimi tunteideni ohjaamalla tavalla.) Tuntui, että vihdoin vapautin koko maailman taakan harteiltani. Ja samalla vapauduin sisäisestä väännöstä, joka sai minut koko ajan toimimaan, vaikka en enää olisi millään jaksanut.
HUOM! Jos kaipaat lisää keinoja stressin ja ahdistuksen tunteen helpottamiseen, kurkkaa Kun tuntuu pahalta -kortit.
Usein ajattelemme, että saamme tehtyä asiat paremmin, kun osoitamme virhettä ja näin ”autamme” itseämme onnistumaan. Sisäinen puhe saattaa nousta sättimään epäonnistumisen hetkellä. Kuinka julmaa se onkaan: ensin epäonnistut ja tunnet olosi kurjaksi, ja sitten vielä haukut itsesi ja tunnet olosi vielä kurjemmaksi. Tuossa olotilassa ei voi kyllä onnistuakaan, koska ei ole energiaa eikä fiilistä yrittää uudelleen.
Saatamme kohdata samanlaista ”auttamista” muiltakin: heti sen jälkeen, kun epäonnistuminen on tapahtunut, joku saattaa alkaa neuvoa ja ehkä joskus myös kritisoida. Kun olemme epäonnistuneet, moni meistä ihmisistä kokee häpeää, hylkäämisen pelkoa tai vaikka riittämättömyyttä. Tuossa tunnetilassa kukaan meistä ei ole parhaimmillaan yrittämässä uudelleen onnistumista. Kritiikki ja neuvot eivät välttämättä mene lainkaan perille. Ne saattavat jopa pahentaa tilannetta.
Jos haluaa saada itsensä tai toisen kukoistukseen, kannattaa ohjeiden, vinkkien ja kritiikin sijaan sanoa: ”Me kaikki epäonnistumme joskus, koska olemme ihmisiä.” On tärkeää saada kokea, että epäonnistuminen ja siihen liittyvät tunteet ovat tuttuja kaikille. Olemme silti osa porukkaa, vaikka olemme epäonnistuneet. Kaikki, jotka yrittävät joskus jotain, epäonnistuvat joskus. On tärkeää tulla ihmisyyden äärelle sen sijaan, että yritetään saada asioita toimimaan tai hoidettua. Asioita ei nimittäin hoideta ilman ihmistä. Eikä ihminen pysty toimimaan ilman tunteita.
Itselle tai toiselle voi myös sanoa: ”Tekemiseen kuuluu aina se, ettei kaikki mene kuten on ajatellut. Joskus menee, mutta on kohtuutonta vaatia sitä aina. Nyt on näin.”
Myöhemmin on ehkä oppimisen ja jäsentelyn aika, mutta ei heti. Tunnetta ei tarvitse eikä kannata ratkaista. Asioita ei tarvitse saada heti onnistumaan ja ”paremmaksi”. Tärkeintä luoda ymmärrys, että ok olla ihminen – ja ihmisyyteen kuuluu se, ettei kaikki aina onnistu suunnitelmien mukaan.
Jos haluat kasvattaa lempeyttä itseäsi ja muita kohtaan, tutustu Hetki itselle– Rauhoittavaan äänipalveluun, joka sisältää yli 100 meditaatiota. Äänitteet auttavat sinua löytämään levollisen suhteen itseesi ja lisäämään sisäisiä voimavarojasi välillä haastavissakin olosuhteissa. Tutustu palveluun TÄÄLLÄ.
Toisinaan tuntuu, että olen vatuloinnin mestari. Jotkut valinnat aiheuttavat ylitsepääsemätöntä pähkäilyä, joka ei johda mihinkään. Kun jätän valitsematta, seison lamaantuneena elämän risteyskohdassa. Samalla muut viilettävät viereltä ohi molemmin puolin. Ajan myötä lamaantuminen muuttuu halvaantumiseksi, enkä kykene elämään täysipainoisesti, sillä valitsemattomuus estää minua kohdistamasta energiaani haluamaani suuntaan.
Mutta mitä jos ei tiedä, mikä suunta on oikea?
Jostain syystä minulla on toisinaan päähänpinttymä, että voin valita väärin, ja pelkään tekeväni niin. Janoan sellaista varmuutta, jota epävarmuus ei tunnista. Ainoa saamani vastaus on, ettei varmaa vastausta ole.
On kuitenkin oleellista, että kykenen reagoimaan, tekemään valintoja. Muuten taannun joutilaaksi.
Valinnat muodostavat polun
Kun katson elettyä elämääni taaksepäin näen, etteivät valintani ole kirkastuneet oikeiksi tai vääriksi. Toki voin arvottaa tehtyjä valintoja, osa niistä on suoristanut matkaani, osa taas tuonut siihen mutkia. Kuitenkaan yksikään tehty valinta ei ole itsessään nostanut tai tuhonnut minua. Jos joskus siltä on tuntunut, olen myöhemmin ymmärtänyt syyn piilevän jossain paljon syvemmällä, kuin tuossa yksittäisessä valinnassa.
Ei ole siis oikeita tai vääriä valintoja, on vain valintoja. Tehdyistä valinnoista rakentuu polku, jonne sattuma on ripotellut käpyjä. Jotkut puhuttelevat sattumaa kohtalona tai jumalana, mutta yhtä kaikki, elämä on arpapeliä. Mielestäni se on lohdullinen ajatus. Vaatii nimittäin aika paljon ponnistelua, että kykenee omilla valinnoillaan tuhoamaan elinmahdollisuutensa.
Kun valitsee, antautuu suunnalle. Nosta siis rohkeasti purjeet, edessä on mitä todennäköisimmin sekä suotuisia tuulia että myös myrskyjä!
Luota valintoihin ja niistä muodostuvaan tarinaan
Jos haluan elää jotakuinkin selväjärkisenä, tarvitsen tietyn määrän autonomian tunnetta, eli sitä, että koen pystyväni vaikuttamaan oman elämäni laatuun ja tekemiini valintoihin. Se, onko oikeasti näin, on asia erikseen. Tässä valitsen luottaa tarinaan, jota itsestäni itselleni kerron. Aukoton totuus vapaasta valinnasta selviää sitten joskus, jos selviää.
Yksi asia on silti varmaa.
Mitä kauemmin seison tienhaarassa, tietämättä kumpaan suuntaan edetä, pysyn paikoillani. Tällöin kulutan sitä kenties tärkeintä pääomaa, aikaa. Katumisesta puheen ollen, vaikka se kuinka turhaa onkin, kadun niitä ajanjaksoja elämässäni, jolloin en uskaltanut valita.
Tehdyt valinnat ja niihin sitoutuminen ovat selkiyttäneet elämääni. Valitsematta jättäminen ja sitoutumisen pelkääminen, päinvastoin, hämärtäneet kuvaa entisestään.
Joskus valitsemista on edeltänyt huolellinen mutustelu, toisinaan se on tullut spontaanina reaktiona. Ja silloin kun en ole tiennyt mitä valita, voin jälkeenpäin usein todeta, että tiesin kyllä jo silloin. Joskus on vain uskallettava katsoa.
5 rohkaisevaa vinkkiä sinulle, joka emmit valita
1. Sisäistä, ettei valintasi ole oikea tai väärä.
On loppupeleissä toissijaista mitä valitset, jos teet sen sydämestä käsin. Maailma pysyy pystyssä ja voit yhä tavoitella onnellista elämää myös valinnan jälkeen. Itse valinta mahdollistaa suunnan, jonka edessä valitsemattomuus empii. Antautuminen tuolle suunnalle vapauttaa ja kohdistaa energiaa.
2. Hyväksy, ettet voi nähdä pidemmälle tai tietää enempää.
Haluaisit varmuuden, mutta et saa sellaista. Sori, näin se menee! Valinnat tehdään aina sen hetkisen tiedon ja ymmärryksen pohjalta. Voi olla, että tekisit jonkun valinnan jälkeenpäin toisin erilaisen elämänkokemuksen valossa. Sinulla on silti juuri nyt tuo määrä tietoa ja taitoa, joten kunnioita sitä ja arvosta sen mahdollistamaa intuitiota.
3. Käy kävelyllä
Kävely rauhoittaa ja auttaa selventämään ajatuksia, varsinkin jos sen tekee luonnon keskellä. Ei ole sattumaa, että suuret ajattelijat ja johtajat käyskentelevät joutomaalla tehdäkseen parempia valintoja. Muista, että sinäkin olet sellainen.
4. Kirjoita ajatukset ja tunteet paperille
Kirjoittamalla tunteita ja ajatuksia ylös, niitä pystyy jäsentämään paremmin. Kirjoittaminen kannattaa ajoittaa varsinkin heräämisen tai nukkumaanmenon alle, jolloin se osaltaan puhdistaa ajattelua kuonasta ja rauhoittaa. Muista kirjoittaa itsellesi lempeästi, ei ankarasti. Itse valinta on jo usein tarpeeksi haastava tilanne, et tarvitse sen päälle soimausta.
5. Sauno ystäväsi kanssa
Hyvän ystäväni ohje umpikujaan ajautuvissa parisuhdekriiseissä on, että mene saunomaan ystävän luo. “Siitä se yleensä lutviutuu”. En voisi olla enempää samaa mieltä. Älä jää märehtimään yksin valinnan vaikeutta, vaan puhu asiasta luotettavan ihmisen kanssa. Jo puhuminen itsessään auttaa, koska kun puhut ääneen toiselle, puhut samalla myös itsellesi.
Kirjoittaja Anna-Kaisa Arvo on nuori nainen täynnä energiaa ja elämäniloa. Hänellä on kova halu kasvaa, kehittyä ja haastaa itseään niin työssä kuin vapaa-ajalla. Anna-Kaisa työskentelee henkilöstöjohtajana Suomen johtavassa maalausfirmassa.
Työkaverit ovat niitä ihmisiä, joiden kanssa viettää elämästään paljon aikaa – kannattaa
sen takia valita heidät huolella. Lisäksi oikeanlaiset ihmiset työpaikalla saavat tuntemaan inspiraatiota, joka näkyy siinä, että koko tiimi kukoistaa.
Uskon, että yksilö tuntee riittävyyden tunteen kun hän kokee, että keskinäiset luottamussuhteet ovat kunnossa. Ajattelen itse, että luottamus kumpuaa arvostamisen ja kunnioittamisen kulttuurista, asemasta tai tittelistä huolimatta.
Miesten kanssa työskentely on opettanut itselleni paljon. Koen, että olen kasvanut ja voimistunut ihmisenä älyttömän paljon nykyisessä työyhteisössä. Se rohkeuden ja päättäväisyyden määrä heidän keskuudessa on käsittämätöntä.
Kunnianhimo, tuloksen tekemisen jano ja periksiantamattomuus ovat tarttuneet myös minuun. Olen oppinut, että pää saa olla pilvissä jos jalat kuitenkin pysyvät maassa. Ei ole kyse kuitenkaan siitä, että naisen tarvitsee muuttua mieheksi. Naisenergia saattaa vain voimistua, kun saa ympärilleen vahvoja, määrätietoisia persoonia.
Parhaimmillaan työkaverit ovat kuin sisaria ja veljiä, he tietävät heikkoutesi ja vahvuutesi ja silti olet heidän silmissä täysin riittävä.
Rohkeutta ja jaksamista tarvitaan
Jos pelkää ja välttää liikaa virheiden kohtaamista, tuskin voi koskaan puhjeta täyteen kukoistukseen. Kun tekee paljon asioita, ei kaikki mene suunnitelmien mukaan, vaikka usein menisikin, niin on kohtuutonta vaatia sitä joka kerta. Monesti käy niin, että rohkeasti kun yrittää ja lähtee mukaan uusiin asioihin, löytää itsensä keskeltä uusia, mielenkiintoisia seikkailuja. Ei kannata jättää tekemättä jotain asiaa tai päätöstä vain sen takia, että tuntee epävarmuutta.
Voiko työkuorma olla liian iso, jos kuitenkin tuntuu vielä hyvältä? Olen havainnut, että nykyään työelämässä ei pärjää, jos ns. oma kone ei käy 110% tehokkuudella koko ajan, aina pitää olla askeleen edellä ja sykkiä satalasissa. Oma voima ja jaksaminen on tärkeimpiä energioita mitä meillä on, jos ei itse jaksa niin se heijastuu kaikkialle ja kaikkiin kohtaamisiin. Pitää huolehtia, että pyörät pyörivät kehossa oikeaan suuntaan. Usein tulee vastaan päiviä, jolloin illalla vasta pysähtyy ja ajattelee, että päivä on mennyt aivan sumussa, on ollut liian kiire hengittää ja olla läsnä.
Pienistä asioista iloitsemisen tärkeys
Omalle luonteelleni on ominaista, että kaiken tarvitsee valmistua heti, olla täydellistä mahdollisimman nopeasti. On vaikea nauttia keskeneräisestä tai mennä puolivaloilla hetken aikaa. Joskus kun vielä ymmärtäisi, että mitä pienemmistä asioista iloitsee sekä nauttii myös keskeneräisestä, sitä enemmän kiitollisuuden aiheita löytää, niitähän on joka puolella matkan varrella.
Tulevaisuus tulee hitaasti, päivä kerrallaan. Aina ei malttaisi odottaa ja pysyä housuissaan, on vaikeaa pysyä aloillaan, mutta välillä olisi hyvä pysähtyä ja katsoa myös taaksepäin ja nauttia saavutuksistaan.
Voin myöntää, että olen itsekin kokenut syyllisyyden tunnetta, että onko minulla oikeus pysähtyä ja ”relata”. Välillä kun väkisin vaan puskee eteenpäin ja haalii kädet täyteen töitä, ettei tuntisi oloaan toimeettomaksi.
Tarvitseeko se aina erikseen ansaita, että on oikeutettu esimerkiksi lomalle? Suorittajana olen itsekin ajatellut, että ensin työt, sitten huvit. Vaikka sisimmissään tietää, että on paiskinut aivan hulluna töitä, mutta riittääkö silti sekään siihen, että ansaitsee hetken itselleen ilman työn hälinää. Miksi jostain syystä minulla olisi oikeus ottaa rennommin kun muilla on kuitenkin rankkaa ja kiirettä?
Fiksuinta olisi kuitenkin pedata itselleen koko ajan sellainen tilanne, että jaksamisen taso on korkealla. Tarkoittaa toisien sanoen, että lomalle täytyisi jäädä vaikkei väsytä, tärkeintä olisi ennakoida, että pystyy takaamaan riittävän vireystason itselleen. Hälytyskellojen tulisi soida ennen kuin ollaan työuupumuksen puolella.
Vertasimme joskus toimitusjohtajan kanssa, että pitkäkestoisella urheilukilpailusuorituksella on oikeastaan täysin samoja ominaisuuksia kuin työelämän työrupeamalla ja ponnistuksilla.
Aluksi on innoissaan kun lähtee suoritukseen, mutta kesken suoritusta voimat alkavat hyytyä. Alkaa jopa oksettaa ja miettii, että miksi ihmeessä lähdin tähän mukaan, kun painaa pää kolmantena jalkana kelloa vastaan. Loppua kohden silmissä alkaa kirkastua ja maalissa on paras olo ikinä. Ihan voittajafiilis. Sen jälkeen ruvetaankin jo suunnittelemaan seuraavaa suoritusta. Tämän tunteen voin täysin allekirjoittaa sekä työelämässä että urheilukilpailuissa. Välillä se viha-rakkaussuhde suoritusta kohtaan on käsin kosketeltava.
Itselle sopiva tasapaino löytyy kokeilemalla
Oma kalenterini näyttää viikoittain värityskirjalta. Luonteelleni on ominaista, että kaikki asiat ovat kalenterissa, pienimmätkin asiat tulee olla organisoituna kalenteriin. Parasta kalenterointia on, että osaa itse priorisoida asiat oikeaan järjestykseen. Uskon,
että onnellinen elämä muodostuu juuri siitä, että työelämän ja vapaa-ajan välille löytää itselleen sopivan balanssin.
Olen todennut toimivaksi ratkaisuksi, että kalenteroin jokaiselle päivälle riittävästi aikaa omille intohimoilleni ja harrastuksilleni töiden lisäksi. Ensiksi laitetaan kalenteriin treenit ja omat vapaa-ajan menot. Silloin varmistan, että olen varannut päivän tärkeimmälle hetkelle aikaa kalenterista, koska ilman tätä hengähdystä en jaksaisi täysillä työelämän pyörteissä.
On turha tehdä ns. tunteja sisään, jos ne ovat tehottomia. Työtuntien määrä ja pitkät päivät eivät kuormita liikaa, kun ei tee työsuoritusta yhteen putkeen aamusta iltaan. Kannattaa siis keventää työpäiviä aamuisilla rutiineilla ja iltapäivän tempauksilla.
Väsyneenä ja stressin keskeltä kaikki näyttää kaaokselta, pikku breikki ja urheilutauko iltapäivään niin maailma näyttää taas paremmalta kun avaa läppärin ja palaa työasioiden ääreen illalla uusin silmin. Toki työnkuvat ovat erilaisia ja kaikki eivät pysty työpäivän etenemiseen niin paljon vaikuttamaan, sekin on otettava huomioon.
Elämä on jatkuvaa valitsemista
Elämä koostuu pitkälti valinnoista, jos ei ole aikaa, sekin on oma valinta. Toki on sellaisia asioita ja tapahtumia, jotka eivät tapahdu omasta halusta, vaan siihen voi vaikuttaa ulkopuolinen tekijä. Kuitenkin melko pitkälle omia menoja pystyy itse priorisoimaan. Jokainen kuitenkin laatii loppupeleissä omat menot ja tapaamiset kalenteriin itse.
Välillä on hyvä pysähtyä ja pohtia, kannattaako vetää laput silmillä työuralla ja ajatella, että toteutan muita haaveitani sitten joskus, kun on aikaa. Sitten tulee se päivä kun hoksaa, että ei olekaan aikaa niille asioille, joita aina on haaveillut tekevänsä työuran jälkeen ”kun on aikaa”.
Työelämässä on tuttua, että kaikkia asioita mitataan, seurataan ja tilastoidaan. Loppupeleissä, siviilielämässä ne asiat joita ei voi mitata, muodostuvat mittaamattoman arvokkaiksi. Uskon, että työelämän ulkopuolinen tasapaino ja onnellisuus näkyvät pitkälti myös työelämässä, erityisesti nyt ainakin meneillä olevana ajanjaksona.
Tulin siihen tulokseen, että kannattaa aloittaa elämästä nauttiminen samantien. Ratkaisevin tekijä on kuitenkin, että elää omannäköistä elämää. Tärkeintä on, että se tuntuu omalta ja tuntuu hyvältä sisältäpäin, eikä vain niillä ehdoin, että ulkokuori
näyttää hyvältä.
Kun ei saa lapsena apuja tunnekokemusten läpikäymiseen, ei niitä oikein opikaan. Jos ikävän tunteen noustua pyydetään menemään omaan huoneeseen rauhoittumaan tai palaamaan sosiaaliseen tilanteeseen sitten, kun ”olet kiltisti” (näin ystäväni kertoi), saamme sellaisen käsityksen, että jotkut tunteet eivät ole sallittuja.
Kun tunteet eivät ole sallttuja, niitä alkaa kaikin tavoin vältellä. Yrittää olla tuntematta. Mutta tunteet ovat tutkitustikin sellaista sorttia, että ne eivät ohittamalla katoa, vaan ne vahvistuvat sisään painettuna. Sisään painaminen alkaa heikentää sisäistä elinvoimaa ja myöhemmin se alkaa ehkä näkyä tunnetta välttelevänä käytöksenä: jos vähänkään aistimme, että jokin tunne voi nousta jossain tilanteessa, pyrimme välttelemään tapahtumia. Ja samalla rajaamme elämäämme.
Aikuisiällä ei ole myöhäistä opetella sallimaan, tuntemaan ja nimeämään tunteita. Huomaan, että kun sallin surun, sen mukana tulee paljon eri kerroksia tuntemattomia suruja. Häpeän kanssa istuskelu nostaa taas erilaisia tilanteita kehomuistista, kun olen halunnut painua maan alle.
On myös hyvä pitää mielessä, että jos tunteiden käsittely ja hallinta on vaikeaa, se ei ole meidän vikamme, vaikka olemme aikuisia! (Ja aikuisten muka pitäisi jo osata tällaiset jutut.) Ei voi olettaa, että joku osaa jotain, mitä ei ole sallittu tai mitä kukaan ei koskaan ole opettanut! Se. Ei. Ole. Sinun. Vikasi.
Aikuisena voi kuitenkin itse päättää sallia itselleen tunnettavaksi ne tunteet, joilla lapsena ei ollut tilaa. On itse annettava tilaa, aikaa ja huomiota. Palauttaa yhä uudelleen huomio tunnekokemukseen, vaikka se olisi kipeä. Vain tuntemalla eli antamalla rauhallista huomiota tunteelle, se voi alkaa sulaa. On ikään kuin mentävä tunnetta kohti ja sitten annettava sen sulaa. Tunteet ovat kaivanneet koko ikäsi, että ne tulisivat kuulluksi – ei niin, että niitä toteltaisiin vaan että niille annettaisiin aikaa. Sitä ne kaipaavat.
Parasta on, että kun myös hankalalta tuntuville tunteille antaa tilaa, mukana pääset nousemaan myös kaikki hyvät syvät tunteet: ilo, rakkaus, tyyneys, luottamus ja muut elämää kannattelevat tunteet.
Olen ylittänyt omat henkiset ja fyysiset rajani tarpeeksi monta kertaa oppiakseni yhden asian: kukaan muu ei voi tunnistaa rajoja puolestani. On minun tehtäväni tiedostaa, mihin voimavarani, jaksamiseni ja ymmärrykseni riittävät. On minun tehtäväni huolehtia siitä, etten venytä itseäni äärimmilleni.
Herkkänä, empaattisena ja tunnollisena ihmisenä omien rajojen tiedostaminen ja kunnioittaminen on oppiläksy, jota olen joutunut harjoittelemaan kaikilla elämän osa-alueilla.
Kun omat rajat ovat hukassa, se tuppaa näkymään ennen pitkää jonkinlaisena uuvahtamisena. Ihminen voi venyä ääriensä ylitse niin töissä, opinnoissa, ystävyyssuhteissa, parisuhteessa, liikunnassa tai muissa vapaa-ajan harrastuksissa.
Rajattomuus voi ilmetä muun muassa liiallisena vahvuutena ja vastuun kantamisena, ylisuorittamisena, muiden eteen uhrautumisena, itsensä unohtamisena ja jopa kipeänä maailmantuskana.
Vaikka rajojen tärkeydestä puhutaan paljon, itselläni meni pitkään ennen kuin todella ymmärsin, mistä asiassa on oikeastaan kysymys. Omien rajojen vetäminen ei liity pelkästään konfliktitilanteisiin ja itsensä puolustamiseen, vaan sen tunnistamiseen, mihin itse päättyy ja mistä toinen alkaa. Kun rajat ovat selkeät, myös yhteys omaan sisimpään on vahva.
Näin kehon kuunteleminen auttaa tunnistamaan rajoja
Minulle avain rajojen tunnistamiseen löytyi lopulta kehoni kautta. Kehoni kyllä kertoo, kun jokin on minulle liikaa.
Jotta pääsisin kiinni sisimpääni, on ensin laskeuduttava ajatuksista kehollisen kokemuksen äärelle. Tämä ei välttämättä vaadi ihmeitä. Riittää, että olen valmis tuntemaan. Aluksi ehkä sisään- ja uloshengityksen liikkeen, vatsani laajentumisen, hartioideni pehmentymisen. Sen jälkeen on helpompi lähteä havainnoimaan muita tuntemuksia.
Tässä joitakin esimerkkejä signaaleista, joilla kehosi viestittää, kun on aika pysähtyä tutkailemaan sisimpääsi tarkemmin:
-ylivireä, tykyttävä olotila, tarve tehdä koko ajan jotakin
-alavireinen tai alakuloinen olo, painavuuden ja sumuisuuden tunne
-kiristyksen tai paineen tunne päässä, ”kireä pinna”
-jatkuva kipu, särky, kolotus tai yleinen raihnaisuus.
Keholliset tuntemukset ovat kuin maamerkkejä, joita seuraamalla voit päästä käsiksi syvempiin tunteisiisi. Tunteet puolestaan auttavat sinua hahmottamaan tarpeitasi.
Omien haasteiden tunnistaminen johtaa oikeille jäljille
Jokaisella meistä on omat haasteemme, mutta esimerkiksi ylisuorittamisen taustalta voi löytyä arvottomuuden tunnetta ja pelkoa epäonnistumisesta tai hylkäämisestä. Silloin se, mitä todella tarvitsemme, onkin kokemus turvasta ja hyväksynnästä, jota mikään määrä tekemistä ei voi taata.
Jo pysähtymällä itsensä äärelle ja tiedostamalla omat tunteensa ja kipupisteensä, on mahdollisuus auttaa itseään ja kehoaan rentoutumaan. Se on tilan tekemistä itselleen ja omille tarpeilleen. Tuosta rehellisyyden tilasta käsin on myös helpompi hahmottaa omat rajansa ja ottaa konkreettisia askeleita niiden kunnioittamiseksi.
Sillä lopulta itsestä huolen pitämiseen ei ole oikotietä. Rajat on mahdollista vetää vain sisältä käsin.
Kotona kehossa -kirja antaa ajateltavaa jokaiselle, jolle omissa nahoissaan oleminen on joskus vaikeaa. Kirja auttaa katsomaan kiirettä, suorittamista sekä hyvin- tai pahoinvointia oman kehon näkökulmasta. Löydät kirjan TÄÄLTÄ.
Voimaantumisesta puhutaan paljon, mutta mitä se oikeastaan on? Oma kokemukseni on se, että voimaantuminen näkyy konkreettisina asioina omassa elämässäni. Jaan tässä kanssasi viisi käytännön esimerkkiä siitä, miltä voimaantunut elämä voi näyttää:
1. Uskallat sanoa ei, etkä koe tarvetta loputtomasti selitellä valintojasi
Olet jo pidemmän aikaa ja isommassa mittakaavassa laittanut rajoja ja sanonut ei, eli luonut aktiivisesti itsesi näköistä elämää. Tämän seurauksena tunnistat aiempaa paremmin miten haluat elää ja ympäriltäsi on poistunut tekemisiä ja ihmissuhteita, joiden vatvomiseen on ennen kulunut paljon energiaa. Aikasi ei valu sen miettimiseen mitä muut sinusta mahtavat ajatella. Et silti käyttäydy uhmakkaasti tai piittaamattomasti muita kohtaan, vaan elämääsi voisi kuvata lausahduksella ”elän ja annan muidenkin elää”.
2. Et koe jatkuvaa tarvetta muuttaa tai parantaa itseäsi
Oi niitä aikoja, kun valaistuminen oli juuri tuon tietyn kurssin, kirjan tai ihmissuhteen päässä! Toki olet edelleen kiinnostunut itsesi kehittämisestä ja inspiroidut uusista asioista, mutta tuskallinen ”loputtoman etsimisen energia” on jo vähitellen laantunut. Tunnet useimmiten levollisuutta katsoessasi omaa inhimillistä ihmisyyttäsi. Osaat arvostaa erilaisia menetelmiä, opuksia ja ihmissuhteita, mutta niiden tehtävänä ei ole korjata sinua, vaan tarjota ruokaa ajatuksille.
3. Kestät oman keskeneräisyytesi ja uskallat tehdä virheitä
Omassa voimassaan oleva ihminen ei kuvittele olevansa täydellinen, eikä edellytä sitä muiltakaan. Hyväksyt oman keskeneräisyytesi ja uskallat edetä uteliaasti kohti erilaisia kokemuksia tai tavoitteita, jos sellaisia olet halunnut asettaa. Tiedostat, että liikkeelle lähtöön ei vaadita täydellisyyttä. Suhtaudut epäonnistumisen pelkoon ja muihin haastaviin tunteisiin tiedostavasti, mutta et anna niiden lamauttaa sinua. Sinusta on ok kokeilla, yrittää ja erehtyä. Asenteesi on utelias ja ymmärrät olevasi täällä oppimassa.
4. Tiedostat sen miltä juuri sinusta tuntuu olla voimaantunut
Kykenet tiedostamaan minkälainen ajatteleminen, ilmaiseminen ja kehon tuntemukset viestivät sinulle omasta voimaantumisestasi ja mikä taas vie siitä pois. Jonakin päivänä omassa voimassa oleminen voi ulkopuolelle näkyä kovaäänisenä oman näkemyksen läpiviemisenä, toisena taas lempeänä hiljaisuuden vaalimisena. Oma voimasi ei olekaan minkään muotin – saatikka muodin – mukaista. Elät omassa voimassasi virtaavasti ja orgaanisesti. Tunnet oman energiasi, osaat määritellä oman voimaantumisesi itse ja tiedät kyllä, kun olet voimassasi.
5. Arvostat ihmissuhteissasi tasaveroisuutta ja yhteistyön tekemistä
Olet tuntenut polullasi ehkä pitkiäkin aikoja yksinäisyyttä ja turhautumista ihmissuhteissa. Nyt huomaat, että ympärilläsi onkin jo kanssakulkijoita. Et liikaa takerru ajatuksiisi ulkopuolisuudesta tai erilaisuudesta, vaan näet syvemmälle tasolle siihen, mikä pinnalta katsottuna hyvinkin erilaisia ihmisiä yhdistää. Luot aktiivisesti ihmissuhteita ja panostat niihin. Kannat vastuuta ihmissuhteissasi ensisijaisesti itsestäsi ja omista toimintatavoistasi. Voimaantunut suhde itseesi näkyy myös ihmissuhteittesi laadussa. Et asetu ylä- etkä alapuolelle vaan uskallat olla oma itsesi ja arvostat samalla muiden ominaislaatua. Ymmärrät, että tasaveroisuus, aito yhteys ja yhteistyö ovat todellisia avaimia kasvuun ja rakkauteen.
Kukaan ei halua joutua olemaan yksin tai ulkopuolinen. Lapsen kanssa voi keskustella siitä, että erilaisuus ja uudet ihmiset voivat jännittää. Kun lapsi ymmärtää jännityksen johtuvan siitä, että jokin ei ole tuttua, voi pelon tunnetta lieventää tutustumalla asiaan. Jos lapsesi taas on kohdannut kiusaamista, on tärkeää, ettei vähättele tapahtunutta tai lapsen kokemusta, vaan on hänen tukenaan. -Marika Rosenborg, terapeutti ja tietokirjailija
Olin varhaisteini-ikäinen, kun ystäväni päättivät heittää minut ulos porukastaan. Jäin varoittamatta ja yllättäen sivuun ja yksin, etsimään uusia ystäviä ja samalla orastavaa itseäni.
Yksinäisyys oli musertavaa, ja sillä oli kauaskantoisiakin seurauksia. Hylkääminen vaikutti romahduttavasti itsetuntooni, luottamukseeni muita ihmisiä kohtaan ja tapaan solmia suhteita ja käyttäytyä sosiaalisissa suhteissa myöhemmin.
Pitkään koetin esittää jotain itsestäni poikkeavaa, niin että minut hyväksyttäisiin paremmin uusiin ryhmiin. Mukauduin muiden odotuksiin ja toiveisiin. Koska minut oli potkittu aiemminkin joukosta pois, ajattelin, että se saattaisi tapahtua uudelleen. Jos jäisin taas kiinni omana, vääränlaisena itsenäni.
Oli siis parempi mukautua. Vaihtaa roolia vastapäätä istuvan ihmisen toiveiden mukaan. Aivan viime vuosiin saakka ajattelin, etten kelpaa juuri sellaisena kuin olen.
Alakoulussa oli tärkeää, että oli tietynlaiset vaatteet. Jotta sopi tyttöjen porukkaan. Yläasteella kehon piti olla tietynmallinen. Jotta pääsi poikien suosioon. Minulla oli ala-asteella itsetehtyjä, kauniita mutta erikoisia vaatteita ja myöhemmin yläasteella liian laiha varsi.
Kun aikaa kului, mietin erään opettajani kauan sitten esittämää kysymystä siitä, että jos olisin osa metsää, tahtoisinko olla päättymättömässä rivissä kasvava identtinen kuusipuu vai oksillaan ympärilleen hapuileva vaivaiskoivu, jonka eteen jokainen metsäpoluilla kulkeva ihminen pysähtyisi. Ja se ihminen sanoisi, että Wau, mikä tuo tuollainen on? Se on ihana. Ja se ihminen ottaisi vielä kuvankin puusta ja päivittäisi sen tänä päivänä someen ja lisäisi tekstiin sydän-emojin ja hashtagin ainutlaatuisuus.
Tahdoin käsitellä aihetta lapsille suunnatussa Hidasta elämää -satukirjassani, jotta jokainen lapsi voisi oivaltaa ainutlaatuisuutensa arvon jo pienenä. Oliver Oranki ja metsän ainutlaatuiset sankarit -satukirjassa ystävykset törmäävät viidakossa porukasta ulos heitettyyn Punto Pahkasikaan, joka varmistelee uusilta tuttavuuksilta useaan otteeseen, että nähdäänhän porukalla sitten toisella puolella? Ettette vain katoa niin kuin muutkin?
Ihminen on laumaeläin, joka kaipaa toisten seuraa. Vaikkei seuraa aina tahtoisikaan, on tärkeää tietää, että jossain on joku, joka haluaa olla kanssani sitten, kun kaipaan ystävää. Kukaan ei halua kokea kokonaisvaltaista yksinäisyyden tunnetta.
Minä haaveilen maailmasta, jossa kaikista erikoisinkin tyyppi otetaan mukaan. Lasten ja myöhemmin aikuistenkin porukoihin.
Minut on potkittu niin usein pois porukasta, että on ollut vaikea luottaa muihin eläimiin. On ollut helpompi jäädä yksin. Mutta te osoititte, että luottamus kannattaa ja yhteispelillä saa asioita aikaan.
-Punto Pahkasika, Oliver Oranki ja metsän ainutlaatuiset sankarit.
P.S. Millainen olisi maailma, jossa metsä olisi täynnä tismalleen samanlaisia puita ja jokaisen nahka luotu samasta kankaasta?
HE-kirjaperheen ensimmäinen lasten satukirja Oliver Oranki ja metsän ainutlaatuiset sankaritkertoo myötätunnon tärkeydestä ja erilaisuuden arvostamisesta. Tarina rohkaisee samalla erilaisten tunteiden käsittelyyn. Lämminhenkinen satukirja on suunnattu yli 5-vuotiaille lapsille.
