Sinulla on lupa kaivata omaa tärkeää ja merkityksellistä elämäntehtävääsi, jos sellaisen itsellesi haluat. Kyse on jopa enemmästä: sinun oikeastaan tulee kaivata sitä ja haaveilla siitä. En nimittäin usko minkään kaipuussa alkuun laitetun jäävän koskaan täysin toteutumatta.
Tässä kaksiosaisessa jutussa käsittelen elämäntehtävän, rajoittavien uskomusten ja omaan kaipuuseen tutustumisen suhdetta toisiinsa ja kerron miten pääset lähemmäksi merkityksellistä tekemisen ja olemisen tapaa. Jutun ensimmäisen osan pääset lukemaan painamalla tästä.
Koska elämäntehtävä mielletään usein työksi tai työasioihin kuuluvaksi osaksi elämää, sen hahmottamiseen hiipivät nopeasti samat kysymykset kuin työhön ylipäänsä: missä sellainen tehtävä olisi, maksetaanko siitä, pitäisikö hankkia vielä yksi tutkinto, olisiko minusta sittenkin yrittäjäksi ja mitenkäs tämä kaikki järjestetään?
Saatamme tiedostamattamme puskea elämää pakettiin järki ja suoritusperusteet edellä. Siksi elämäntehtävän hahmottamisessa voi auttaa erilainen asennoituminen. Uusi sävy löytyy, jos tutustumme ensin siihen mitä kaipaamme ja ylipäänsä suostumme antamaan kaipaukselle tilaa elämässämme.
Mitä minä kaipaan?
Kaipaus auttaa meitä työntämään tuntosarvemme ulos kohti maailmaa. Mitä kaikkea ihanaa tällä voisikaan olla minulle ja mitä merkityksellistä voisinkaan itse tänne tuoda?
Kaipaus kysyy miltä toivoisin, että minusta tuntuu? Mitä tehdessä tavoitan jotain sellaista olotilassani tai energiassani, joka voisi kuiskata minulle merkityksellisen elämän sanomaa? Missä tilanteessa tai kenen kanssa oloni tuntuu hyvältä?
Jos haaveilun aikana toistuvasti koet, että mieleesi nousee voimakkaasti ohjaavia ja rajaavia ajatuksia erityisesti sen suhteen miten asiat ovat taloudellisesti tai ajankäytöllisesti järjestettävissä, onko silloin mahdollista vaikkapa vain hetkellisesti ajatella, että elämäntehtäväsi ei ehkä koskaan tule olemaan palkkatyösi?
Uskallammeko nähdä sen, että elämäntehtävän ei tarvitse olla kaikille sama asia kuin palkkatyö. Tosiasiassa se on paljon enemmän! Oma kokemukseni on se, että merkityksellinen elämäntehtävä on aina tietynlainen palvelukseen astuminen. Se on seikkailulle antautumista: uudestaan ja uudestaan sen äärellä olemista mitä juuri minä voi sydämestäni tähän maailmaan antaa ja luoda.
Sielu lepää
Eräs ystäväni kuvasi elämäntehtäväkseen rakastamisen. Oma tehtäväni punoutuu kanssakulkemisen ja kirjoittamisen ympärille. Yksi kokee tehtäväkseen opiskella ikuisesti ja toinen haluaa elää kehollisten nautintojen äärellä. Jos suostumme katsomaan elämäämme näin, meidän ei tarvitsekaan rajata elämäntehtäväämme jonkinlaisiin järkiraameihin, olettaen sen(kin) toteutuvan samalla tavalla kuin vaikkapa palkkatyömme.
Rajatusta elämäntehtävän käsityksestä vapautuminen auttaa löytämään itsellemme todella merkitykselliset asiat ja toteutumaan tässä elämässä juuri sillä tavalla kuin kohdallamme tarkoitettu on.
Todellisen merkityksellisyyden tunnistatkin sielun lepona: tätä tehden, näihin asioihin keskittyen, näiden ihmisten seurassa, olet kotona omassa elämässäsi ja koet elämäsi merkityksellisenä. Mitä tahansa sellaista teetkään JO NYT, jonka parissa koet merkityksellisyyden tunteita, voit olla varma, että toteutat elämäntehtävääsi. Olethan aidosti elossa omassa elämässäsi, tässä ja nyt.
Muistan oikein hyvin ne (pitkät) ajat elämästäni, jolloin kaipasin, toivoin ja odotin rakkautta jonkun ihanan kanssa. Voi luojan pyssyt, kunpa olisin tiennyt mitä tiedän nyt: kun alkaa ottaa koppia itsensä kohtaamisesta, hoivaamisesta, itselle ihanaan ja kiinnostavaan keskittymisestä ja rajaamisesta, ei sulje luukkuja pienemmälle ja kapua johonkin entistä yksinäisempään norsunluutorniin VAAN TULEE HITSIN VASTAANOTTAVAISEKSI. Alkaa resosonoida hoivan, rakkauden ja ilon taajuudella, jolloin LUONNOLLISESTI vetää puoleensa rakkauden ja hoivan ja ilon taajuuksia – eli myös siihen virittyneitä toisia ihmisiä.
Rakkauden ja hoivan ja ilon taajuudella väräjöiminen ei tarkoita mitään positiivista ajattelua ja ilovalokiitosta tai sitä, ettei saisi olla hajalla ja kaivata, vaan sisäistä vanhemmuutta. Omien tunteiden ja tarpeiden hahmottamaan oppimista, tunteidensa viestien ymmärtämistä, niistä kopin ottamista, rajojen ja sisäisen turvan opettelua ja ennen kaikkea (varsinkin jos kaikki tuo edellämainittu alkoi kuulostaa kuumottavan työläältä) ITSENSÄ HYVÄNÄ PITÄMISTÄ. Ja vitsilänen, sitä voi OPPIA. Se ei ole mitään salatiedettä, eikä mitenkään erityisen vaikeaa! Tarvitaan halu kokea enemmän rakkautta ja omaa vastuullisuutta. Lempeää peilausta ja tietoa, jotka siivittävät oivalluksiin.
On vaikeaa vetää puoleensa rakkautta, jos ei mätsää siihen. Jos venailee rakkautta, mutta ei ryhdy itselleen rakkaudelliseksi kohtaajaksi, ei mätsää rakkausviboihin
On vaikeaa vetää puoleensa rakkautta, jos ei mätsää siihen. Jos venailee rakkautta, mutta ei ryhdy itselleen rakkaudelliseksi kohtaajaksi, ei voi mätsätä rakkausviboihin. Voi vetää puoleensa ihmissuhteita, mutta jotta niissä olisi mukana oikeaa, syvää kohtaamista, sitä tarvitsee tarjota itse itselleen. Se ei tarkoita, että pitää olla ehyt, super-rakkaudellinen ja ettei saisi olla epävarmuuksia ja haavoja vaan sitä, että hiffaa: mun omassa elämässä on rakkaudellisuutta, koska tarjoan sitä ITSE ITSELLENI. Ja voilà sitten sitä rakkaudellisuutta ei voi olla ilmaantumatta muualtakin.
Mutta se kuumottava juttu on tämä: usein alitajuisesti väistämme rakkautta ja läheisyyttä ja pysytelemme selviytymispoteroissamme (täysin tiedostamattamme, koska kyllähän me mielessämme haluamme rakkautta), jos olemme kokeneet rakkauden haavoittavaksi ja läheisyyden kuumottavaksi – tai emme ole tulleet arvostetuiksi ja nähdyiksi sellaisena kuin olemme. Näin on tosi tosi monen kohdalla – ja kuten sanottua, been there, done that.
Aikuisuudessa upeaa on se, että saa uuden tsäänssin vanhemmoida itseään uudelleen ja eheyttää sitä, mitä vaille on jäänyt ja mikä on mennyt metsikköön. Ankeaa aikuisuudessa on se, etteivät ne aikanaan täyttymättömät nähdyksi, arvostetuksi omana itsenään ja kohdatuksi ja yhteenkuuluvaksi tulemisen tarpeet täyty ennen kuin niitä alkaa tarjota itselleen (esimerkiksi auttajan – vaikkapa minun – avulla). Jos emme tähän suostu, emme toisin sanoen suostu kypsymään erillisiksi aikuisiksi – ja rakkauden vastaanottajiksi, lähelle tulijoiksi.
Meillä usein on alitajuista uskomusta, että jos alamme ottaa enemmän koppia itsestämme ja viihtymään laiffissamme paremmin, se tekee meistä entistä yksinäisempiä ja jollain huonolla tavalla riippumattomia
Mielestäni tästä puhutaan edelleen jäätävän vähän – ehkä siksi, että elämme niin läpeensä läheisriippuvaisessa, arvottomuuden lonkeroihin kietoutuneessa kulttuurissa, että se on vähän sokea piste. (Juu, läheisriippuvuus ei ole vain toisiin takertumista vaan myös yksinäinen pärjääjä on läheisriippuvainen – tästä kaikesta uudessa kirjassani lisää. Ja sitä seuraava kirjani kertoo läheisriippuvuudesta eheytymisestä ja lähelle itseä ja toisia syvästi aidosti tulemisesta – eli tiedossa on ihmissuhdekirja, olen siitä jo ihan tulessa.) Kulttuurimmw tuottaa niin vähän mallia erillisestä, rakkaudellisesta aikuisuudesta, että ei mikään ihme, jos olemme vähän pihalla. Eikä se mikään rikos ole, eikä varsinkaan mitään huonoutta. Mutta rakkauden tie on olemassa.
Pointtini tässä kaikessa: meillä usein on alitajuista uskomusta, että jos alamme ottaa koppia itsestämme enemmän ja viihtymään laiffissamme paremmin, se tekee meistä entistä yksinäisempiä ja jollain huonolla tavalla riippumattomia. Se on juuri se vinoutunut käsitys intiimiydestä, rakkaudellisuudesta ja läheisyydestä, joka tuottaa tuollaista kollektiivista kummajengaa.
Läheisriippuvuus tuottaa meissä alitajuisesti sitä oloa, että vain toisten kautta mä saan tarpeeni vihdoin täytettyä – vaikka ideaalitilanteessa opimme jo varhaisissa vaiheissamme, että tunteemme ja tarpeemme ovat ok, jolloin opimme tunnistamaan ja ottamaan vastuuta niistä. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että osaamme ja uskallamme sanoa joo ja ei sen mukaan kuin tuntuu. Ja pyytää apua. Ja luotetaan itseemme. Ja tunnemme olevamme kaiken hyvän arvoisia.
Se, millainen suhde meillä on itseemme, ei vain tapahdu meille aikuisille ihmisille. Me saamme aikuisina VALITA arvomme itse – eikä se ole mitään yläpilviteoriaa vaan ERITTÄIN KÄYTÄNNÖNLÄHEISTÄ ASIAA
Mutta harva meistä on tällaista ideaaliherkkua saanut kokea, joten se tarve-osa (rakkauden, kuulumisen, nähdyksi ja hoivatuksi tulemisen) jumiutuu luuloon, että niiden saaminen on muista kiinni. Ei se ole – sittenhän me vasta niitä osaamme vastaanottaa toisilta, kun alamme vähän oppia itsemme kanssa. JA SIIHEN SAA OTTAA APUA VASTAAN!!! Kuten sanon jo Sydänjuttu-kirjassani: se, millainen suhde meillä on itseemme, ei vain tapahdu meille aikuisille ihmisille. Me saamme valita itse ja ikään kuin luoda itsemme uudelleen. Silloin irtaudumme himmaavasta häpeästä, turvattomuudesta, arvottomuudesta, toksisesta syyllisyydestä, jumittavasta riippuvuudesta, defensseistä ja selviytymiskeinoista. Eikä se ole mitään salatiedettä.
Jos haluat lempeyttää ja voimauttaa oloasi, rakastettu verkkokurssini Olet parasta, mitä sinulle on tapahtunut on juuri sitä varten. Ei mitään suorittamista vaan ihanaa voimautumista. Alla olevasta linkistä pääset lukemaan lisää ja mukaan – verkkokurssin esittelysivun löydät nettisivujeni etusivulta. (Ehdit superhyvin mukaan, aikaa on elokuun loppuun ja kurssia saa käydä omassa tahdissaan. KURSSILLA UUTTA MATSKUA!).
Lapsille on hyvä asettaa rajat, rajoilla osoitetaan rakkautta, sanoo todennäköisesti jokainen lastenpsykiatri ja kasvatusopas. Sama toimii aikuisillekin: pitääkseen itsestään huolta on osattava vetää rajat.
Rajojen vetämiseen tuntuu kuitenkin sisältyvän jotain väkivaltaista. On osattava sanoa EI ja ikään kuin pidettävä itsemääräämisoikeutta uhkaavat henkilöt ja asiat loitolla.
Tämä voi tuntua sotivan sellaisia nykyhenkisyydestä tuttuja lausahduksia vastaan kuin ”valitse ystävällisyys” tai ”maailmassa, jossa voit olla mitä tahansa, ole ystävällinen”.
Ristiriitaisuutta saattaa lisätä se, että henkiset traditiot kertovat meidän olevan yhtä – samalla tulisi kuitenkin osata rajata itsensä erilliseksi. Olemme isojen ja tärkeiden pohdintojen äärellä: mitä ykseys tarkoittaa ja miksi minun kuitenkin tulisi olla erillinen?
~
Elämä on yksi. Ihmisyys on yksi. Meissä on paljon enemmän samaa kuin erilaista. Samalla kuitenkin jokainen tuo maailmaan aivan erityisen, täysin ainutlaatuisen värähteen. Olemme saman timantin hieman erilaisia viisteitä. Olemme yksi spektri, josta heijastuvat kaikki maailman värit. Jokainen yksittäinen elämä on kaikista muista jollakin tavalla poikkeava, omanlaisensa heijastus.
Meillä jokaisella on iso tehtävä: elää tämä uniikki ”värisävyymme” todeksi. Tämä ei käy aivan mutkattomasti.
Oman sävyn ei ole tarkoitus olla muista erillinen, vaan täydellinen osa yhteistä kokonaisuutta. Sävyn ei ole tarkoitus sulautua muihin (kun kaikki värit sotketaan yhteen, jää vain ruskeaa mössöä) tai soida yhtenä isona kakofoniana. Ykseyden on tarkoitus olla harmoniaa.
Tarvitsemme siis jonkinlaista rajausta, jotta oma sävymme erottuu. Rajojen on kuitenkin tarkoitus olla matalat, joustavat ja elävät, jotta voimme tanssia elämän leikin mukana. Tämä on kaukana väkivaltaisesta, eikö?
~
Elääkseen todeksi juuri oman vivahteensa, siihen on ensin tutustuttava. Ei ole mahdollista ilmentää omaa sävyään, jos ei tiedä, mitä se on. Ennen kuin ymmärrämme, mitä todella olemme, ovat siis korkeammat rajat tarpeen. Korkeampien rajojen sisäpuolella on helpompi tutustua itseensä turvassa.
EI on tärkeä sana. EI asettaa rajoja ja auttaa pitämään niistä kiinni. EI:n tarkoitus ei kuitenkaan ole rajoittaa rakkautta, vaan suojella sitä. Rajoistaan voi kommunikoida kunnioituksella ja ystävällisyydellä: itsensä puolesta, ei muita vastaan. (Vaikkakaan en ajattele, että ystävällisyys olisi kaikkien perimmäisin arvo. Omassa maailmassani se ei esimerkiksi saa mennä ristiin totuuden kanssa.)
Liian jäykät rajat ovat kuin muuri joka eristää sisäisen ja ulkoisen. Silloin kukaan ei pääse lähelle ja ulospäinkurkottaminen on vaikeaa. Ihminen jää oman sisäisyytensä vangiksi. Liian jyrkkä EI pienentää elämänpiiriä ja eliminoi yhteyden muihin.
Rajattomuus taas tarkoittaa, ettei ihminen pidä puoliaan ja että hänen ylitseen voi kävellä. Sinällään palveleminen ja antaminen ovat hienoja asioita, mutta rajaton ihminen tekee tätä useimmiten itsensä kustannuksella ja uupuu. Jos omat tarpeet eivät koskaan tule täytetyiksi, voi elämän merkityksellisyys kadota.
Ehdottomat rajat eivät palvele ketään. Rajattomuus palvelee huonosti itseä ja silloin myös kokonaisuutta.
~
Jos elämä on ollut hyvin rajatonta, on todennäköisesti tärkeää asettaa tiukkojakin rajoja ja harjoitella EI:n sanomista. Tarkoitus on kuitenkin antaa itsen kasvaa ja kypsyä näiden turvallisten rajojen sisällä omaksi autenttiseksi itsekseen.
Kun omaa autenttista ääntä alkaa löytyä ja kun omat jalat kantavat, rajoja on tarkoitus purkaa. Tämä on yksi henkisen kasvun mitta: että kykenen luopumaan, joustamaan, antamaan ja olemaan asettumatta tukkeeksi. Silloin voin soida harmoniassa koko ihmisyyden spektrissä ja palvella olemassaolollani elämää.
Rajojen sisällä on tarkoitus kypsytellä itseä, jotta voi antaa itsestään maailmalle. Tämä ei ole kertaluontoinen prosessi, vaan jatkuu aina uudestaan syklisenä, kaaoksen ja harmonian sekä aktiivisuuden ja passiivisuuden vuorotteluna, jatkuvana oppimisena ja kasvamisena – omaksi itsekseen.
Konfliktit kuuluvat meidän kaikkien elämään. Miten selvitä niin, että konfliktin jälkeen on mahdollista kohdata toinen osapuoli hyvällä fiiliksellä ilman kummankaan vaivautuneita katseita? Tässä tekstissä eräs ajatus sellaisiin tilanteisiin, kun sinulla itsellä on mahdollisuus joko heittää löylyä lisää ja nöyryyttää. Tai vaihtoehtoisesti valita toisin ja rakentaa tilanne niin, että toinen voi säilyttää kasvonsa. Jälkimmäisen vaihtoehdon kanssa katsotaan tulevaan ja vuorovaikutuksessa on mukana ajatus siitä, että kaikilla on mahdollisuus voittaa edes jossain määrin.
Ihminen hakee vetäytymällä turvapaikkaa. Juuri tähän rakoon osin on sodissa pyritty iskemään ainakin sen mukaan, mitä muinaisissa sodankäynnin oppaissa puhutaan. Kiinalaisen Sunzin 400-luvulla eea. kirjoittamassa sodankäynnin strategiassa esiin nousee ajatukset siitä, kun vastustaja on ajettu ahtaalle. Kun edessä on vuori ja takana suuri joku, tietä ulos ei ole.
Vastustaja on tällöin yhtä epätoivoisessa tilanteessa, kuin istuisi vuotavassa veneessä tai kyykistelisi palavassa talossa. Sunzin oppien mukaan taitavan sotajoukon olisi jopa itse hyvä polttaa sillat ja veneet edetessään. Näin taisto olisi pakko viedä loppuun saakka, kun tilanteesta ei ole enää muuta ulospääsyä. Pakko sotia viimeiseen henkilöön.
Nyt kysymys kuuluu, että olemmeko arkisissa konfliktitilanteissa miten usein sodassa? Vai onko tarkoitus ristiriitatilanteesta huolimatta edetä tuhoamisen sijaan rakentavasti? Usein rakentavaan vuorovaikutukseen kuuluu ajatus siitä, että toiselle annetaan kunniallinen tie vetäytyä. Samahan pätee myös sellaisessa sotatilanteessa, missä halutaan vastapuolen luovuttavan ja aloittavan perääntymisen. Se ei ole mahdollista, mikäli siihen ei ole tilaa vuorien ja jokien välissä.
Antaa kunniallinen tie vetäytyä.
Itse aloin pohtia ajatusta kunniallisesta tiestä vetäytyä hakiessani opintoihin Poliisiammattikorkeakouluun. Silloin pitkän linjan poliisin, voimankäytön kouluttajan ja koulun nykyisen opetus-, tutkimus- ja kehittämistehtävissä työskentelevän Juha-Matti Huhdan tekstissä pääsykoekirjassa ajatus nousi esiin osana poliisin työtä. Hänen mukaansa ammattitaitoinen poliisi on käytökseltään jämäkkä ja samaan aikaan rauhoittava. Hän pystyy omalla käytöksellään antaa tilaa toiselle tarvittaessa vetäytyä.
Kerron erään arkisen esimerkin. Tilanne oli aika vaatimaton, mutta tämä avaa ajatusta ehkä vielä hiukan lisää. Lukiossa opiskellessani kahdella ystävälläni tuli kinaa erääseen matemaattiseen kaavaan liittyen. Henkilö yksi oli ehdottomasti pätevämpi asian suhteen pitkien matematiikan opintojensa kanssa, henkilöllä kaksi lyhyt matikka eikä sittemmin taipumusta päätyä ykkösen tapaan lääkikseen. Kakkonen oli varma, että tässä kohtaa hän oli oikeassa asian kanssa ja ykkösellä oli joku kummallinen blokki esteenä asiassa. Aikansa kinattua ja kakkosen rautalankaa väänneltyä ykköselle syttyi lamppu. Oli silmin nähtävää, kuinka häpeä valtasi ykkösen.
Tässä kohtaa matemaattisesti lahjattomamman opiskelijan olisi ollut helppo ottaa lyhyt ilo irti koko rahan edestä ja kääntää veistä silmin nähden kipeässä haavassa. Nyt oltiin aralla alueella liittyen itse kunkin itsetuntoa pönkittäviin omiin vahvuuksiin. Hän päätti antaa kuitenkin kunniallisen tien vetäytyä. Kakkonen päätti jatkaa tilannetta empatian kulmalla ja vaihtoi oman ilmaisunsa ymmärrystä huokuvaksi. Ei kuitenkaan liian ylhäältä alas ”minähän sanoin” -tyyliseksi, vaan aidon suoraselkäiseksi. Kakkonen myös pian vaihtoi puheen aihetta toisaalla, jolloin toinen sai tilan henkisesti nuolla haavojaan omassa suojassa. Seuraavan aamun kohtaaminen koulun käytävällä oli näiden kahden välillä varmasti miellyttävämpi, kuin jos matikkanero olisi nöyryytetty edellisenä päivänä hänen vahvalla maaperällään.
Sota on sotaa, mutta pääasiassa ihmisten välisessä rakentavassa vuorovaikutuksessa ei päästä pitkälle nöyryyttävällä kohtelulla tai vallankäytössä. En usko, että samurain harakirin katsomisesta lopulta seuraa edes sivusta seuraavalle voittajalle kaunista tunnetta.
Loma-aika saattaa tuoda usein erilaisia ristiriitoja ja vaikeuksia parisuhteeseen. Haasteita saattaa tuoda erilaiset toiveet loman vietosta tai vain erilaiset tarpeet lomalle. Toisella saattaa olla päällimmäisenä tarpeena olla rauhassa, yksin ja levätä ja toinen haaveilee seikkailuista ja yhteisestä ajasta. Myös parisuhteelle luodaan helposti suuria odotuksia lomalle ja kun odotukset eivät täyty on pettymys suhteeseen ja kumppaniin helposti läsnä. Avioeropiikki onkin tilastoissa usein nähtävillä elokuussa.
Meidän on helppo pohtia, miten kumppanimme pitäisi tuntea, ajatella tai käyttäytyä. Tai mielessämme saattaa olla lista, miten kumppanimme pitäisi muuttua, jotta voisimme olla onnellisia.
Hyväksyminen on valtava voimavara parisuhteessa. Hyväksymisellä aktiivisena prosessina tarkoitetaan sitä, että voimme pyrkiä ymmärtämään ja hyväksymään, miksi kumppani tuntee ja ajattelee tai käyttäytyy kuten käyttäytyy ilman tarvetta tuomita tai muuttaa kumppania jollain tavalla.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että meidän pitäisi olla asiasta samaa mieltä tai että meidän täytyisi pitää tästä. Tämä ei myöskään tarkoita passiivista asennetta, sitä että muut ovat oikeassa ja minä väärässä, vaan että voin hyväksyä, mitä kumppanini tuntee, ajattelee tai tekee.
Kumppanimme hyväksyminen aktiivisena prosessina – pyrkimys nähdä hänet sellaisena kuin hän on, ei sellaisena kun toivomme hänen olevan, on merkityksellinen asia parisuhteen kukoistamisen kannalta. Kun vastustus ja arvostelu loppuu ja voimme hyväksyä sen miten on, teemme tilaa tyyneydelle, rakkaudelle, ilolle ja rauhalle parisuhteessa. Tällöin voimme toimia tästä tyyneydestä käsin. Suhteessa ei ole ole silloin syypäitä, ei syyttäjiä eikä syytettyjä, ja ristariidat ja draama vähenee. Mahdollistamme näin yhteyden ja myötätunnon kokemisen osaksi parisuhdetta.
Tämä mukaelma tyyneysrukouksesta kuvailee hyvin hyväksymisen teemaa parisuhteessa:
”Olkoon niin, että minulla on tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa,
rohkeutta muuttaa, mitkä voin,
ja viisautta erottaa nämä toisistaan.”
Hyväksymisen teema ei kuitenkaan koskaan tarkoita passiivista asioiden hyväksymistä ja asioita, joita ei tule koskaan hyväksyä kuten henkinen ja fyysinen väkivalta parisuhteessa.
Kun olemme hyväksyen läsnä myös omille tunteillemme ja ajatuksillemme, tunnistamme myös paremmin tarpeitamme. Näin voimme myös niitä sanoittaa kumppanillemmen sekä asettaa myös selkeitä rajoja, kun joku asia ei ole meille ok tai hyväksyttävää.
Onkin tärkeää aloittaa hyväksymisen vahvistaminen ensin itsemme kanssa. Kun voimme hyväksyä ja kunnioittaa itseämme juuri sellaisena kun nyt olemme, voimme myös kehittyä ihmissuhteissamme ja tuoda parisuhteeseen hyväksyntää kumppania ja parisuhdetta kohtaan.
Lämpimästi tervetuloa kursseilleni tai yksilöohjaukseen tästä
Läheisriippuvaisuuteen taipuvainen on suhteessa se, joka yrittää yli voimavarojensa ymmärtää, joustaa, sopeutua ja mukautua – omalla kustannuksellaan. Läheisriippuvuuden taustalla on usein inhimillinen halu löytää turvaa – mutta se ei valitettavasti useinkaan löydy ilman terveitä rajoja.
Läheisriippuvuus ilmenee tyypillisimmin siten, että…
💟 pitää yllä suhdetta itsensä kustannuksella, esimerkiksi liiallisella miellyttämisellä ja ylisopeutumisena
💟 hankaluutena tunnistaa tai ilmaista omia rajoja ja tarpeita
💟 voimakkaana hylätyksitulon ja yksinjäämisen pelkona
💟 suhteessa ylivastuullisen, auttajan, pelastajan, parantajan roolin ottamisena
💟 kokee suhteessa usein hallitsevaa ahdistusta, pelkoa, avuttomuutta
Verkkokurssi läheisriippuvuudesta toipumisen tueksi on tarjouksessa 44 € (norm. 69 €) 25.7.2022 asti.
Läheisriippuvuus ei ole tyhmyyttä tai viallisuutta
…vaan itseasiassa monin tavoin ymmärrettävää. Sen pyrkimyksenä on varmistaa suhteen kestävyys, rakkaus ja se, että ei jää yksin. Pyrkimys on taustalla siis täysin ymmärrettävä, mutta jos pidämme suhdetta yllä itsemme kustannuksella, se ei ole pitkässä juoksussa hyväksi kenellekkään.
Läheisriippuvuuden vastakohta ei ole riippumattomuus ja yli-itsenäisyys. Toipuminen tarkoittaa mm. sitä että uskaltaa asettaa rajoja, tunnistaa omia tarpeitaan ja pitää niistä huolta. Toipuminen on myös terveen minäkuvan vahvistumista ja tervettä itsearvostusta. Toipuminen ei poista kaipuuta turvalliseen ihmissuhteeseen, vaan enemmänkin se mahdollistaa tasavertaisia ihmissuhteita: Ja sitä, että ei enää suostu olemaan rakkauden kerjäläinen.
Toipuminen ei ole on/off, vaan se tapahtuu usein asteittain, pienin mutta merkityksellisin askelin.
💎 Osa 1 – Mitä läheisriippuvuus on minun kohdallani?
Mikä sen hinta on kohdallani? Mitä oikeastaan pelkään?Mikä olisi juuri minulle tie autenttiseen toipumiseen?
💎 Osa 2 – Psykologinen turva
Läheisriippuvuuden taustalla on usein syvää turvattomuutta, jota koitetaan alitajuisesti ratkaista kontrolloimalla, ylisopeutumalla, miellyttämällä tai rajattomuudella. Mistä turvan kokemus muodostuu ja miten sitä voisi vahvistaa?
💎 Osa 3 – Tarpeet ja rajat
Läheisriippuvaisiin käytösmalleihin taipuvainen unohtaa usein omat tarpeet ja rajat – mutta silti riippuvuussuhde palvelee jotain tarpeita – mitä ne ovat ja miten näitä tarpeita voisi täyttää terveillä keinoilla?
💎 Osa 4 – Omannäköinen elämä
Läheisriippuvaisuuteen taipuvainen herkästi sulautuu liiallisesti toisen elämään ja identiteettiin. Kuka olet ihan itseäsi varten? Mitkä asiat ovat sinulle tärkeitä? Miten säilytät itseni ja voit olla suhteessa?
Eevi Vuoristo. Kuva Arto Wiikari 2019.
Kurssin ohjaaja Eevi Vuoristo. Eevi on sekä toipuva läheisriippuva että rakkausaddikti, itsetuntemusohjaaja ja pariterapeutti, joka on kirjoittanut omasta toipumisen prosessistaansuositussa kirjassaan Ymmärrä itseäsi, ymmärrä suhteitasi.
💟 Kurssi on tarjouksessa 44 € (norm. 69 €) 25.7.2022 asti. Saat kaiken materiaalin heti käyttöösi joten voit aloittaa kun sinulle sopii.
Oletko sinäkin kokenut turhauttavana sen, ettei oma elämäntehtäväsi oikein tunnu aukeavan? Olet ehkä kovastikin halunnut päästä ”perille” jonnekin vain huomataksesi, että merkityksellinen tekeminen ja oleminen tuntuvat pakenevan sinua. Kokemasi on yleisempää kuin uskotkaan, et ole yksin.
Tässä kaksiosaisessa jutussa käsittelen elämäntehtävän, rajoittavien uskomusten ja omaan kaipuuseen tutustumisen suhdetta toisiinsa ja kerron miten pääset lähemmäksi merkityksellistä tekemisen ja olemisen tapaa.
Huolimatta siitä, että minulla on ollut varmasti keskimääräistä enemmän mahdollisuuksia toteuttaa erilaisia ideoita ja unelmia, olen kokenut merkityksettömyyden ja turhautumisen tunnetta elämäntehtävää etsiessäni. Haahuilin vuodesta toiseen polullani eri suuntiin löytämättä koskaan minnekään, jossa olisin kunnolla voinut kokea olevani perillä.
Valintoihini vaikuttivat pitkään erilaiset alitajuiset, syvälle juurtuneet uskomukset siitä miten minun kuuluu elää, mitä minulta odotetaan tai mikä ylipäänsä on minulle mahdollista. Uskomuksista kaksi on sellaisia, jotka käsitykseni mukaan vaivaavat monia muitakin kuin minua, joten avaan niitä tässä tarkemmin.
Täydellisyyden pakko
Koin merkityksellisten asioiden tekijät täydellisinä ihmisinä, sellaisina, jollainen en itse ikinä yltäisi olemaan. Ihailin tekijäihmisiä kaukaa. Uskoin, että sen mitä haluan tehdä – sen mikä olisi minulle merkityksellistä – tulee myös olla jollain tavalla hyvin täydellistä.
Näin onnistuin luomaan ajatusmallin, josta minä: inhimillinen, keskeneräinen ”kasin tyttö” tehokkaasti putosin ulkopuolelle ja jäin siihen hyvin aidolta tuntuvaan kokemukseen, että voidakseni liikkua yhtään mihinkään, minun on oltava jotain paljon enemmän kuin olen. Minun on oltava valmis jollain sellaisella tavalla, jota ei koskaan tule.
On ollut keskeisen tärkeää ymmärtää, että saan tehdä ja toimia jo nyt. Olen tarpeeksi valmis ottamaan askelia jo nyt. Keskeneräisenä, inhimillisenä minuna, olen riittävä aloittamaan.
Yksi elämäntehtävä tänne kiitos
Toinen tehokas este on ollut alitajuinen uskomukseni, että elämäntehtävä on jossain valmiina. Ilman tämän uskomuksen kyseenalaistamista odottelisin edelleen sitä valmiina eteeni putoavaa, siistissä paketissa tarjoutuvaa toimea. Vaikka osalle ihmisistä elämäntehtävä tarjoutuu hyvin valmiina kokonaisuutena ja selkeinä oivalluksina, moni meistä kulkee paljon polveilevamman matkan.
Tällä polveilevalla matkallani muutama askel on ollut keskeinen, jotta olen päässyt eteenpäin kohti elämäntehtäväni oivaltamista:
Omiin rajoittaviin uskomuksiin tutustuminen ja niiden purkaminen.
Halu tutustua omiin kaipuun ja mielenkiinnon kohteisiin ja ajan varaaminen niille.
Marssijärjestyksen muuttaminen niin, että ensin on tilaa haaveille ja intuitiolle, ja vasta myöhemmin on järkeilyn vuoro.
Olemme niin tottuneita hallitsemaan järjellä kaikkea, että pyrimme puskemaan sillä myös elämäntehtävämme sopivaan pakettiin. Elämäntehtävä ei kuitenkaan nouse suorituskeskeisyydestä, eikä järkeilystä.
Meidän on ennemminkin uskallettava antautua ensin ideoiden, erilaisten aavistusten ja intuition sanelemaan tuntemattomaan maisemaan.
Varsinainen tehtävämme tässä kohdassa onkin järkiperäisen ratkomisen sijaan löytää rohkeus alkaa kulkea kohti elämäntehtäväämme. Haaste tietenkin on siinä miten kulkea kohti, kun ei tiedä mitä kohti pitäisi olla kulkemassa.
Siksi haluan puhua kaipauksesta.
Siinä missä elämäntehtävämme saattaa paeta meitä, jos lähestymme sitä järkiperustein tai puskien, kaipaukselle avautuminen antaa olemassaolon voimalle tilaa ja mahdollisuuden siivittää meitä eteenpäin. Kaipaus viitoittaa tietämme kohti merkityksellisyyttä. Kaipaus tuo elämäämme tärkeät kysymykset siitä mitä tarvitsemme ja mitä kohden haluamme kulkea.
Avaan kaipauksen merkitystä elämäntehtävän löytymisessä ja sitä mikä elämäntehtävämme oikeastaan lopulta on, jutun kakkososassa, jonka pääset lukemaan painamalla tästä.
Juhannus ja joulu. Uusivuosi ja pääsiäinen. Antimistaan notkuvat hennoilla kedonkukilla koristellut perhepöydät, sekä suurta odotusta huokuva tunnelma. Odotus, jota pelko ja epävarmuus, ehkä ahdistuskin saapuvat jo aikaisin siivittämään.
Jospa tänä vuonna mukaan liittyisivät myös kunnioitus, sekä rauha. Mitä jos tällä kertaa vihdoin saisi kokea olevansa arvostettu tai edes jokseenkin hyväksytty?
Vähättely, ohittaminen ja nöyryytys, tuo tuskaisen tuttu negatiivinen kärkikolmikko jatkaa kuitenkin olemassaoloaan narsismista kärsivän perheen juhlahetkissä.
Moni pohtii näin juhlapyhien alla, kuinka voisi tänä vuonna sujuvasti ohittaa kekkerit, joissa narsististen perheenjäsenten nautinto tuntuu tulevan toisten nöyryyttämisestä. Mitä jos kieltäytyminen ei ole vaihtoehto? Poissaoloilmoitus voi tuoda suurempaa tuskaa, kuin paikalle saapuminen. Miten ihmeessä selviytyä jälleen kokoontumisesta, jossa oma mielenterveys tuntuu olevan vaakalaudalla?
En koskaan suosittele viettämään juhlapyhiä narsististen ihmisten kanssa, mutta fakta on, että moni joutuu sen kuitenkin kokemaan.
10 vinkkiä juhlapyhistä selviytymiseen ja mielenrauhan säilyttämiseen
Kokosin alle kymmenen vinkkiä, joiden avulla selviytyminen juhlapyhistä narsistisen läheisen kanssa voi olla helpompaa.
1. Rajaa ennalta aika, jonka aiot viettää narsistisen perheenjäsenen/sukulaisen/läheisen/tuttavan kanssa. Mitä voimakkaammin yleensä heidän seurassa reagoit, sitä lyhyempään suosittelen jäämään. Valkoiset valheet ajan rajaamiseksi ja poistumisen tueksi ovat sallittuja.
Muistathan: Sinä tiedät kuka olet, heidän määritelmänsä sinusta eivät ole totuus. Omista oma totuutesi.
Sinun ei tarvitse ottaa negatiivisia ja loukkaavia kommentteja mukaasi. Anna sanojen leijua ympäriinsä ja kuvittele, että kaikki negatiiviset kommentit palavat tuhkaksi, koska sinulla ei ole niille mitään tarvetta.
2. Älä provosoidu. Tiedämme, että narsisti tarvitsee huomiota keinolla millä hyvänsä, hyvällä tai pahalla. Suhtaudu provosointiin, kuin kuuntelisit kolmevuotiasta kaikkivoipaisuuden tunteesta nauttivaa lasta. Uhmakkuuteen on turha lähteä mukaan, se johtaa yleensä vain suurempiin konflikteihin.
3. Älä provosoi. Provosointisi on kutsuhuuto riitelyyn ja riitely ei narsistin kanssa johda mihinkään, vaan yleensä vain pahentaa tilannetta entisestään. Lopputuloksena voi hyvinkin olla se, että sinä olet syyllinen kaikkeen, kaikkien muidenkin silmissä.
4. Ohita negatiiviset kommentit. Käytä apunasi mielikuvaharjoitusta, jossa olet esimerkiksi työntekijä, joka vastaanottaa pettyneen asiakkaan palautetta ammatillisen rauhallisesti tietäen, että työpäivä loppuu pian ja kohta pääsetkin jo kotiisi lepäämään.
5. Aseta rajat. Mieti etukäteen aiheet, joista et halua keskustella. Pohdi valmiiksi vastaus, jonka sanot kieltäytyessäsi kohteliaasti, jos joku yrittää ylittää rajasi. Voit sanoa esimerkiksi: ”Tuo on aihe, josta en halua keskustella. Pyydän, että kunnioitat toivettani”. Toista samaa lausetta, jos sinua painostetaan tai vaihtoehtoisesti poistu paikalta ainakin hetkeksi, jos rajojasi ei kunnioiteta.
6. Kiinnitä huomiosi muualle. Pyri kiinnittämään huomiosi jatkuvasti ihmisiin, joiden kanssa sinun on helppo keskustella ja tulla toimeen. Vaikeassa tilanteessa voit palauttaa mieleesi jonkin lempipaikkasi tai jonkin ihanan muistosi, jossa sinulla oli todella hyvä olla ja pyri muistelemaan tuota hetkeä hyvin tarkkaan, sekä yksityiskohtaisesti.
7. Vie ajatuksesi kohti tulevaisuutta. Tuskallisina hetkinä muista, ettei tämäkään ”juhla” kestä ikuisuutta. Suunnittele tulevaa ja kaikkea sitä mitä aiot tehdä, kun saat olla omassa rauhassa ja sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa koet olevasi arvostettu ja pidetty ihan vain omana itsenäsi.
8. Älä odota liikoja. Pessimisti ei pety -sanotaan. Tämä on hyvinkin totta narsististen ihmisten kanssa. Kun pidät odotusarvosi minimissä, vältyt suurilta pettymyksiltä. Vaikka olisit kuullut vakuuttavia lupauksia muutoksesta parempaan, usko vasta, kun (jos) näet.
9. Ymmärrä, älä hyväksy. Jokaisella meistä on historiamme, kokemuksemme ja persoonamme. Jokainen yrittää selviytyä omalla tavallaan. Toiset tiedostavat paremmin toimintaansa, toiset eivät ollenkaan.
Narsistisen käyttäytymisen takana on ahdistava ajatus siitä, että on huonompi kuin muut. Tätä uskomusta narsisti yrittää peitota monin keinoin, esimerkiksi alistamalla muita. Alentunut empatiakyky selittää myös julmaa käyttäytymistä. Miten olla ystävällinen, jos ei ymmärrä, eikä välitä siitä, miltä huono kohtelu muista tuntuu?
Voimme ymmärtää syitä huonoon käyttäytymiseen, mutta meidän ei tarvitse hyväksyä niitä, eikä sietää loputtomiin.
10. Anna aikaa toipumiseen. Loukkauksia ja solvauksia. Äärimmäistä negatiivisuutta. Ylistämällä alistamista. Tämän kaiken sietäminen ja usein myös hermojensa menettäminen vaativat oman aikansa toipumiseen.
Muista ottaa itsellesi omaa aikaa raskaiden perhe-/ ja sukulaiskokoontumisien jälkeen. Ole armollinen ja ymmärtäväinen itseäsi kohtaan. Mieliala voi heitellä laidasta laitaan, rakkaudesta vihaan. Yöunet voivat venyä yli äyräiden tai saatat kärsiä uniongelmista. Kaikki tuo on normaalia ja tasoittuu, kun ihana arki jälleen saapuu kera niiden ihmisten, joiden rinnalla tunnet olosi arvokkaaksi.
Hyvää juhannusviikkoa ja lempeän lämmintä keskikesää! Toivon, että saat nauttia tästä ajasta sellaisten ihmisten kanssa, joiden lähellä tunnet itsesi aidosti arvokkaaksi ja syvästi rakastetuksi.
Lisää tietoa narsismista, vertaistarinoita ja terapeuttisia keinoja vaikeista kokemuksista toipumiseen löydät esikoiskirjastani Hyvästit narsistille – Tervetuloa oma elämä.
Lapsen kanssa kannattaa puhua siitä, että tunteet eivät ole vaarallisia, vaan hankalillakin tunteilla on tehtävänsä. Ne opettavat meille itsestämme tärkeitä asioita. Mikä on minulle merkityksellistä? Mitä tarvitsen? Mitä kaipaan? Mikä on kivaa? Surua ei kannata mennä pakoon, suru kuten muutkin tunteet pitää tuntea. Kun hyväksyy kaikenlaiset tunteensa, on helpompi elää. -Marika Rosenborg, terapeutti ja tietokirjailija
Kun mummo kuoli, oli jotenkin kiusallista, kun ei tiennyt miten olla. En osannut oikein edes itkeä, ja vasta jälkikäteen olen miettinyt, miten paljon minulle olisi merkinnyt se, että mummo olisi ollut täällä neuvomassa ja kertomassa ajatuksiaan elämästä silloin, kun minä olin jo aikuinen.
Kun vanhemmat erosivat, olin esiteini. Sen sijaan, että olisin jäänyt suruuni, päätin olla reipas. Hoidin kauppaostoksia, siivosin ja silitin ja annoin jätetyn vanhemman olla se surija. Joskus yksin ja pimeässä minä päästin pienet itkut, pyyhin silmäkulmat pussilakanaan ja heräsin reippaana seuraavaan aamuun.
En muista, että kukaan olisi puhunut lapsena paljoakaan suremisesta tai tunteiden käsittelemisestä. Luopumisesta ja sen mukanaan tuomasta tuskasta.
Lähtökohtaisesti lapsi ei halua vaivata vanhempiaan itkuilla tai suruilla, vaan varjelee aikuista parhaansa mukaan pahalta mieleltä. Lapsesta tulee surijan sijaan helposti lohduttaja.
Nyt aikuisena haluan auttaa lapsia omien, vaikeiden tunteidensa äärelle kirjoittamalla erilaisista tunteista ja jokaisen persoonan ainutlaatuisuudesta satukirjan. Hidasta elämää -kirjaperheen lastenromaanissaOliver Oranki ja metsän ainutlaatuiset sankaritnuori oranginpoika joutuu eroon äidistään. Ensimmäistä kertaa elämässään Oliverin täytyy kohdata suru ja pärjätä suuressa maailmassa yksin. 1350 aamua vanha Oliver taistelee vatsanpohjassa surisevan inhottavan ampiaisparven kanssa, ja sydämessäkin tuntuu outo paino.
On tärkeää, että surua läpikäyvällä lapsella on joku, joka kuuntelee ja ymmärtää vaikeitakin tunteita. Antaa sopivan määrän sopivanlaisia työkaluja surun keskelle.
Jos emme tiedä, miten tässä oikein käy, olettakaamme, että kaikki käy hyvin.
-Oliver Oranki, Oliver oranki ja metsän ainutlaatuiset sankarit
P.S. Meistä kukaan ei voi välttyä elämässä surulta. Siksi siitä on hyvä puhua. Suru ei sovi sisälle.
HE-kirjaperheen ensimmäinen lasten satukirja Oliver Oranki ja metsän ainutlaatuiset sankaritkertoo myötätunnon tärkeydestä ja erilaisuuden arvostamisesta. Tarina rohkaisee samalla erilaisten tunteiden käsittelyyn. Lämminhenkinen satukirja on suunnattu yli 5-vuotiaille lapsille.
Mieheni tulee ulkoa ja keskeyttää kirjan lukemiseni. Hän selittää, miten huonossa kunnossa autoni renkaat ovat ja millaiset hän on ajatellut vaihtaa tilalle. Minä nostan katseeni kirjasta hieman ärsyyntyneenä, tuijotan häntä ja kuulen ajatukseni: Ei voisi vähempää kiinnostaa.
Ja sama tapahtuu toisin päin. Kun pohdin pakattavia asioita viikonloppureissulle, hän tulee vain osittain kuulolle ja jatkaa Top Gears’n katsomista televisiosta. Samalla hän tahattomasti viestii, ettei sanomiseni oikeasti kiinnosta häntä.
Toisin on yleensä suhteen alussa: toinen tuntuu tosi kiinnostavalta tyypiltä. Jokainen lause on kuin kultajyvä, joka sisältää valtavasti tietoa uudesta ihmisestä ja joka innostaa kysymään lisää. Uuden ihmisen kanssa pyrimme tutustumaan yhä paremmin häneen. Pääsemään ikään kuin pintaa syvemmälle ja ymmärtämään häntä ytimiään myöten.
Vastavuoroisesti itse koemme olevamme samanlaisen kiinnostuksen kohteena. Koemme tulevamme nähdyksi ja ymmärretyiksi.
Miksi kiinnostus lakastuu?
Valitettavasti arjen tohinoissa kaikki muu ajaa suhteemme ja vastavuoroisen kiinnostuksen ylitse. Oman väsymyksemme keskellä emme enää jaksa kiinnostua toisesta. Päivitämme vain arkirutiineihin liittyvät asiat. Ohitamme toisemme kuin planeetat ikuisilla kiertoradoillaan. Kun emme ole läsnä toinen toisillemme, kuuntelemisen sijaan tyydymme kuulemiseen.
Oletamme myös tuntevamme toisen täysin ja tietävämme, mitä hän sanomisillaan ajaa takaa. Kirjassaan Et taida kuunnella kuuntelemisen taitoa analysoinut Kate Murphy toteaa meidän kärsivän läheisyysharhasta. Yliarvioimme kykymme ymmärtää tuttuja ja läheisiä ihmisiä.
Läheisyysharha saa syvempään ymmärrykseen ohjaavan uteliaisuuden ja aidon kiinnostuksen lakastumaan. Uskomme, ettei läheisellämme ole enää mitään uutta, kiinnostavaa kerrottavaa.
Kuitenkin elämä muuttaa jokaista. Kukaan ei pysy samanlaisena vuodesta toiseen. Samoin kuin koemme itse muuttuvamme ja kasvavamme ihmisinä, myös kumppanimme on erilainen, uudenlainen ihminen jokaisen merkittävän kokemuksen jälkeen.
Kuuntelemalla aidosti toista ylläpidämme kiinnostusta ja pysymme mukana muutoksessa, samalla aaltopituudella puolisomme kanssa. Voimme löytää uudelleen sen kiinnostavan tyypin.
Aidon kuuntelemisen kauneus
Toisin kuin kuuleminen, joka on automaattista toimintaa, kuunteleminen on tahdonalaista toimintaa. Kun tietoisesti tahdomme ja päätämme kuunnella, antaudumme siihen täysin. Lakkaamme odottamasta ja suunnittelemasta omaa puheenvuoroamme. Emme mielessämme etsi perusteluja omalle näkemyksellemme tai pohdi vasta-argumentteja toisen puheeseen.
Oman mielemme hiljentyessä keskitymme vain ja ainoastaan toisen sanomaan, koska kuuntelemisen tavoite on ymmärtää toista.
Aito kuunteleminen on puhdas vastaanottamisen tila. Koska mielemme on hiljentynyt, olemme avoimia aistimaan kaiken, mitä toinen viestittää. Silloin sanojen ja ajatusten lisäksi huomaamme puheen sävyn ja sanattomat vihjeet puhutun asian merkityksestä toiselle. Samoin vaistoamme toisen tunnetilan asiaan liittyen. Ymmärrämme, miksi tämä asia on toiselle niin tärkeä asia, että hän tuo sen esille.
Ymmärrä syvemmin
Aitoon kuuntelemiseen antautumista auttaa, kun kysyy itseltään:
Miksi hän kertoo tämän asian minulle?
Mitä tämä asia merkitsee hänelle?
Mitä tunteita kerrottu tapahtuma on hänessä herättänyt?
Mitä mieltä hän on keskustelemastamme asiasta?
Mitä uutta opin tai oivallan hänestä?
Todennäköisesti miehenikin renkaiden vaihtamista pohtiessaan oli huolissaan turvallisuudestani sadekeleillä. Ehkä hän kokee miehenä olevansa vastuussa turvallisuudestani. Ehkäpä lauseet renkaiden vaihtamisesta pitivätkin sisällään viestin, että olen hänelle tärkeä.
Vain aidosti kuuntelemalla ja kiinnostumalla toisesta voimme löytää tunneyhteyden puolisoomme. Aito kuunteleminen on kuin lahja, jonka annamme toiselle, mutta joka tuo monin verroin hyvää myös itsellemme.
Saan kysymyksen varsin usein ja toki olen itsekin paininut sen kivun kanssa, että olen koittanut parhaani mukaan kertoa tunteistani ja toiveistani, mutta toinen ei vaan ole halukas keskustelmaan vaan mitätöi kokemukseni ”vääräksi”.
Se herättää ymmärrettävästi avuttoman olon.On täysin normaalia kaivata tilaa tulla kuulluksi ja nähdyksi sekä toivoa yhteistä keskustelua.
Monesti erityisesti ristiriitaisesti ja välttelevästi kiintyneen välille tulee vuorovaikutuksessa kielteinen kehä, jossa ristiriitaisesti kiintynyt yrittää ikäänkuin ”huutaa” tarpeitaan kuuluville, joka taas saa usein välttelevästi kiintyneen menemään vielä enemmän kuoreensa…joka taas nostaa ristiriitaisesti kiintyneessä usein hylätyksitulon kokemuksen esiin. Ja kierre on valmis.
Tällaista turvatonta vuorovaikutusta on onneksi mahdollista eheyttää YHDESSÄ, mutta valitettavasti mitään taikapilleriä ei ole, joka saisi toisen kuuntelemaan ja osallistumaan.
Mitä tehdä jos kumppanisi on defensiivinen?
‣ Kysy olisiko viisasta ottaa pieni tauko ja palata keskusteluun muutaman tunnin päästä tai seuraavana päivänä?
‣ Pysähdy reflektoimaan omaa kommunikaatiotasi, olet ilmaissut tavalla joka tuntuu syytökseltä, voisitko kertoa haavoittuvammista tunteistasi ja toiveistasi?
‣ Kokeile sanoa: Huomaan, että meidän on nyt vaikea kuulla toisiamme. Mitä toivoisit minulta nyt? Minä toivoisin
sinulta ______.
Mitä sitten voi tehdä jos toinen ei hyvistä yrityksistä huolimatta vaan suostu keskustelemaan?
Silloin kääntäisin huomion siihen, mihin sinä VOIT vaikuttaa.
Me emme voi kontrolloida toista tai saada toista ”tajuamaan”, mutta me voimme tuntea tunteemme ja tehdä omat valintamme.Voinko itse voida hyvin suhteessa, jossa toinen toistuvasti kieltäytyy kommunikoimasta tai tunneyhteydestä?
Voinko itse valita sen?
Videolla vastaan kysymykseen vielä laajemmin, käy ihmeessä katsomassa
Kirjoittaja Elli Palomäki on 22-vuotias yliopisto-opiskelija, joka elää elämäänsä näkymättömien, pitkäaikaisten fyysisten ja psyykkisten sairauksien kanssa. Hän on hyväksynyt sairautensa ja jakaa tietoisuutta sekä vertaistukea esimerkiksi Instagram-tilillään @ulkokuorenalla.
Tietä päivittäisestä toivottomuudesta kohti omien sairauksien ja muiden vaikeuksien hyväksymistä ei ole ollut helppo kulkea. En ole edes varma, voiko sillä tiellä koskaan päästäkään täysin perille.
Vaikka olisi yleisesti positiivinen ja hyväksyvä suhtautuminen omaan elämään ja sen haasteisiin, on silti täysin ymmärrettävää kokea välillä vahvojakin toivottomuuden, surun, epäreiluuden ja pettymyksen tunteita. Se on minusta pelkkää inhimillisyyttä.
Tarvitsemme elämässä myös vaikeita tunteita ja aikoja, ja niitä tuleekin vääjäämättä aina olemaan. Itselleni tärkeintä tällä matkalla on ollut päästä siihen pisteeseen, jossa pystyn näkemään omien vaikeuksien ja kokemusten tuomat positiiviset, itseä kehittäneet ja kasvattaneet asiat. Oppia löytämään elämästä iloa ja onnellisuutta omista haasteista huolimatta.
Näin sairauteni ovat vaikuttaneet elämääni
Omat pitkäaikaiset sairauteni ovat vaikeuttaneet elämääni monin eri tavoin. Tuntui kuin ne olisivat ryöstäneet minut ja vieneet kyvyn tehdä kaikkea, mitä rakastan. Yksinäisyys, arvottomuus sekä toivottomuus olivat niitä tunteita, joiden kanssa kamppailin jokaikinen päivä lapsesta saakka.
On vaikeaa selittää miltä se tuntuu, kun joutuu kaikkien psyykkisten ja fyysisten oireiden ja sairauksien lisäksi myös kestämään jatkuvaa yksinäisyyttä sekä muiden ihmisten epäuskoa ja syyllistämistä omista vaikeuksista. Kokemuksistani voit lukea lisää edellisestä kirjoituksestani.
En rehellisesti osaa ymmärtää, miten olen tässä tänään ja edelleen hengitän. Miten jaksoin aina herätä seuraavaan päivään, vaikka ajattelin jokaisen päivän olevan viimeiseni. Mutta kaikesta huolimatta minä taistelin ja puskin eteenpäin.
Muistan tunteneeni ja nähneeni itseni maailman heikoimpana ihmisenä, vaikka tosiasiassa olin niin vahva kuin ihminen voi vain olla. Tähän päivään saakka selviytyminen onkin asia, josta olen ylivoimaisesti eniten ylpeä itsessäni.
Päivä, jolloin elämäni muuttui
Päivä 8. helmikuuta 2018 oli minulle jonkinlainen käännekohta omalla matkallani. Tänä päivänä sain sen, mitä olin vuosia odottanut ja minkä perään olin loputtomasti itkenyt. Minä sain diagnoosin. Tai oikeastaan kaksi, joista toinen oli geneettinen harvinainen sidekudossairaus (EDS) ja toinen virusinfektiota seuraava väsymysoireyhtymä (CFS/ME).
Sain vihdoin ja viimein selityksiä myös niille fyysisille oirelle, joiden kanssa olin kamppaillut jopa 1-vuotiaasta asti. En ollutkaan vain esittänyt ja valehdellut kivusta ja muista oireistani, niin kuin olin aina muilta kuullut, kun vastauksia ei kerta toisensa jälkeen vain löytynyt. En ollutkaan vain laiska ja heikko tai harhaluuloinen. Vika ei yhtäkkiä enää ollutkaan vain korvieni välissä.
Pystyin vihdoin ja viimein jollakin tavalla “todistamaan” myös muille ihmisille, että kokemukseni kivusta ja muista oireista olivat aitoja. On todella surullista, että tarvitsin lääkärin kirjoittaman diagnoosin ja allekirjoituksen paperille, jotta minua uskottiin.
Diagnoosittomuus ei tee ihmisten oireista ja kokemuksista yhtään sen arvottomampia kuin diagnoosillisten ihmistenkään. Diagnoosittomuus ja normaalit röntgenkuvat eivät tarkoita, että ihminen olisi täysin terve ja oireeton.
Kaikesta huolimatta olin kuitenkin hyvin onnellinen ja helpottunut diagnooseistani ja siitä mielenrauhasta, jota niiden kautta sain. Pystyin etsimään netistä vertaistukea ja tietoa sairauksistani, joiden avulla pystyin ymmärtämään itsestäni ja elämästäni enemmän. Koin vihdoin pystyväni alkaa työstämään niitä tapoja, miten suhtaudun sairauksieni tuomiin vaikeuksiin ja haasteisiin. Sain hurjasti lisää motivaatiota lähteä kulkemaan kohti oman elämäni hyväksyntää.
Myös tänä samaisena keväänä uskalsin vihdoin ottaa etäisyyttä ihmisistä ja ihmissuhteista, joista koin vastaanottavan suurimmaksi osin vain negatiivisia tunteita ja epäkunnioittavaa kohtelua. Olin kasvanut ajatuksen kanssa siitä, etten ole arvokas enkä koskaan muille tarpeeksi. Tämä ajatusmaailma johdatteli minut luonnollisesti sellaisiin ihmissuhteisiin, joissa koin ja myös kestin epäkunnioittavaa kohtelua, koska siihen olin tottunut.
Näihin aikoihin valaistuin jollakin tavalla siitä, kuinka olinkaan suurimmassa osassa ihmissuhteitani laiminlyönyt omaa arvokkuuttani ja psyykkistä hyvinvointiani. Olin monta vuotta pelännyt sitä, että jäisin henkisen yksinäisyyden lisäksi myös fyysisesti yksin. Pidän tätä päätöstäni yhtenä elämäni rohkeimmista ja myös tärkeimmistä; sain vihdoinkin aikaa keskittyä itseeni ja siihen, millainen olen ja miksi.
Matkani kohti hyväksyntää
Koen sekä diagnoosien saamisen että itseeni tutustumisen olleen jonkinlainen pelastusrengas, jonka avulla aloin pysytellä veden pinnalla jatkuvan hukkumisen tunteen sijaan.
Myös mielenterveyden sairauteni ja haasteeni alkoivat lieventyä merkittävästi tämän samaisen kevään jälkeen. Opin ensimmäistä kertaa ikinä arvostamaan itseäni ja omia kokemuksiani. Aloin näkemään ja ymmärtämään myös niitä positiivisia puolia, joita sairaudet olivat minulle antaneet.
Ihminen ei ole ikinä yhtä kuin sairautensa, mutta koen niiden olevan hyvin suuri ja tärkeä osa sitä, millaiseksi ihmiseksi olen kasvanut. En olisi lähellekään näin ymmärtäväinen, empaattinen, suvaitsevainen ja huomioon ottava ihminen ilman sitä kaikkea, mitä olen käynyt läpi. Koen itse asiassa näiden piirteiden olevan juuri niitä piirteitä, joista pidän itsessäni eniten, ja joita myös arvostan ja kunnioitan muissa ihmisissä eniten.
Toki edelleen käyn läpi hyvin vaikeitakin tunteita ja ajanjaksoja sekä mielenterveyden haasteiden että myös fyysisten sairauteni kanssa. Omat sairaudet masentavat, ärsyttävät, surettavat ja ahdistavat minua ajoittain aivan suunnattomasti. Välillä saatan itkeä aamusta iltaan, kun toivottomuuden ja epäreiluuden tunteet ottavat minusta vallan.
Ahdistun tulevaisuudestani ja siitä, miten toimintakykyni tulee vaihtelemaan. Kun on päiviä, jolloin en pysty nousemaan sängystä edes vessaan ja joudun perumaan kivoja suunnitelmia, myös mieli on luonnollisesti aivan maassa.
Nämä kaikki ajoittaiset tunteet eivät kuitenkaan vie pois sitä, etten olisi hyväksynyt omaa tilannettani. Kaikenlaiset tunteet kuuluvat elämään, oli sitten kuinka positiivinen elämänasenne tahansa.
Selviytyminen on osoittanut minulle vahvuuteni
Kun joutuu 24 tuntia vuorokaudesta esimerkiksi käsittelemään kipua, myös ne negatiivisemmat tunteet joutuvat purkautumaan jossain vaiheessa, jollain tavalla. Olenkin huomannut vaikeiden tunteiden purkamisen tuovan itse asiassa lisää psyykkistä jaksamista ja vahvuutta. Vaikeista tunteista ja ajanjaksoista selviytyminen on myös näyttänyt minulle sen kaiken vahvuuden itsessäni.
Jos saisin päättää menneisyydestäni, en kaikesta huolimatta haluaisi poistaa tai muuttaa suurimpaa osaa kokemuksistani. Koen, että niillä on ollut ja tulee olemaan monia tarkoituksia elämässäni.
Olen kasvanut ihmisenä aivan suunnattomasti ja kehittynyt erilaisissa, itselleni tärkeissä piirteissä. Olen löytänyt omaa henkistä hyvinvointia tukevia asioita, joita pystyn huonoinakin hetkinä ja päivinä tekemään. Rohkaistumisen myötä jaan nykyään tietoisuutta ja omia kokemuksia sekä tarjoan samalla vertaistukea muille sairastaville. Kaikki palautteet siitä, miten olen pystynyt auttamaan niin montaa ihmistä jo nyt, auttavat myös minua jaksamaan eteenpäin.
Minua edelleen ahdistaa tulevaisuus etenkin sen kautta, pääsenkö sairauksieni vuoksi koskaan työelämään kunnolla mukaan. Yritän kuitenkin elää päivä kerrallaan, murehtimatta liikaa tulevaisuutta ja mahdollisia tulevia haasteita. Omat kokemukseni voivat esimerkiksi antaa uudenlaisia mahdollisuuksia työelämässä. Uskon, että vastoinkäymisillä sekä erilaisilla vaikeuksilla ja haasteilla on elämässä jonkinlainen tarkoitus. Kaikki järjestyy aina, omalla tavallaan.
