Uskoin aiemmin sinnikkäästi, että jos vaan tahtoo tarpeeksi, niin suhteen voi kyllä saada toimimaan! Edelleen kyllä uskon, että toimiva parisuhde kysyy vilpitöntä sitoutumista, mutta enää en usko että pelkkä tahto taikka rakkaus riittäisi. Eivät ne aina riitä.
Joillekin meistä on vaikeampaa olla yrittämättä. Sinnikkyys, lojaalius ja kyky työskennellä myös vaikeiden asioiden parissa ovat ehdottomasti arvostettavia piirteitä. Ja samalla, epäterveessä suhteessa jossa toinen ei ota vastuuta omasta puolestaan, saattavat nämä arvokkaat piirteet kääntyä itseä vastaan. Ne kääntyvät ylilojaaliudeksi ja itsensä hylkäämiseksi.
Traumakiintymyssuhteessa altavastaajasta tulee liiankin lojaali ihmiselle, joka toistuvasti särkee sovittuja asioita ja lupauksia. Aina kasvu ei ole lisää ymmärtämistä tai yrittämistä, monissa asioissa kasvu on myös hellittämistä. Se ei ole luovuttamista.
Olisi ihanaa, jos rakkaus ja pehmeys olisivat vastaus kaikkeen, mutta joskus meidän on opittava vetämään rajoja. Rajojen asettaminen tuntuu monelle meistä hankalalta, se voi nostaa esiin tunteen itsekkyydestä. Usein täysin aiheetta.
Rajattomuus tuo usein hämminkiä, epäselkeyttä ja turvattomuutta. Moni traumakiintymyssuhteessa oleva kokee olonsaahdistuneeksi. Omia rajoja on ehkä yrittänyt varoen ilmaista, mutta jos toinen ei niitä kunnioita niin noh…minkäs sille nyt voi. Pelko toisen menettämisestä ja yksinjäämisestä on suurempi, kuin uskallus olla terveellä tavalla itsensä puolella.
Mutta jos suhde ei kestä raja keskusteluja, se ei kestä yhteistä sopimista tai pelisääntöjä… pysyykö suhde silloin yllä jonkin muun liiman avulla, kuin aidon kunnioituksen ja tasavertaisuuden?
Mitä tulee näkyville, jos keskityt vain ja ainoastaan ottamaan vastuun itsestäsi ja luovut toisen puolesta pinnistelystä? Joskus on valitettavasti hyväksyttävä, että asioiden käsittely yhdessä ei ole mahdollista. Se ei ole luovuttamista, vaan jossain tilanteissa realiteettien kohtaamista. Kaikkia suhteita ei saada toimimaan, kaikki suhteet eivät valitettavasti kasva turvallisiksi.
Toimiva suhde ei ole vain tunteita, se on tekoja, valintoja ja joskus hyvinkin arkista sekä konkreettista. Ja toki sitä tahtoa tarvitaan, mutta toisen puolesta ei voi prosessiin sitoutua. Mutta aina voi harjoitella kasvamaan itselleen turvalliseksi aikuiseksi. Se on yksi kaunis lahja, joka rajoilla voi olla meille tarjottavanaan.
Se, että uskaltaa hellittää suhteen ylikannattelusta nostaa esiin usein surua. Saa tuntua. Hellittäminen tekee tilaa sille, mitä koitimme ylikannattelulla välttää kohtaamasta.
Muutama kysymys itsereflektion tueksi:
💟 Mitä pelkäät että tapahtuu jos ilmaiset rajasi ja tarpeesi?
💟Mitä tulisi näkyville, jos hellitän?
💟 Mitä hyvää siitä voi seurata jos/kun vedät rajasi?
On se ihanaa, kun on vuodenaikojen vaihtelua. Kuka huomaisi ruskan värikkyyden, jos se jatkuisi vuoden ympäri, tai kuka kestäisi jatkuvaa kesähellettä? Älä siis anna syksyn masentaa, vaikka olet kesäihminen, tai pidät eniten keväästä. Ota ilo irti syksystäkin! Itse olen syksy-ihminen, joten on helppo nauttia siitä.
1. Tankkaa ruskan värejä muistiisi.
Värien muistiin tankkaaminen onnistuu katsellen ruskan kyllästämää maisemaa ja vain räpäyttämällä silmiä, ihan kuin painaisit kameran nappia, ja kas, kuva on muistissasi. Jos elämä tuntuu harmaalta, ottamalla muistin kätköistä nappaamasi ruskakuvan, saat ainakin hetkeksi väriä päivääsi.
2.Näe harmaassakin eri sävyt.
Ei harmaakaan ole pelkkää yhtä väriä, vaan siinäkin on sävyjä.Katso vaikka taivaalle, eivät pilvetkään ole samansävyisiä, tai maa, puhumattakaan muusta luonnosta.
3. Ethän aloita tai lopeta päivää uutisia katsomalla.
Uutiset ovat harvoin hyviä vuodenajasta riippumatta. Saat helposti päiväsi ja yösi huolten täyttämäksi. Riittää, kun katsot uutiset kerran päivässä tai vieläkin harvemmin. Voit ajoittaa ne johonkin muuhun aikaan, kuin ensimmäiseksi aamuun tai viimeiseksi iltaan.
4. Näe, että sateellakin on hyviä puolia.
Juha-Tapio laulaa “kuinka kadunvarren lätäköissä meille taivaan tähdet heijastuu”. Voisikos kauniimmin ilmaista sateen jälkiä? Vettä sataa syksyllä, että pohjavesivaranto pysyy täynnä, emmehän tule toimeen ilman vettä. Syksyn sateet ovat siis tarpeen.
5. Luepa L Pohjanpään runo kahdesta vanhasta variksesta.
Tuo runo mielletään helposti alakuloiseksi kuvaukseksi harmaasta ja sateisesta syyspäivästä. Sen voi lukea myös rauhan ja hitauden vertauskuvana. “Yli pellon mustan kynnöksen tuntuu riihentuoksu etäinen.” On siis saatu sato talteen ja syystyöt tehtyä. Nykynuorelle voivat olla vieraita käsitteitä sekä pellon kynnös, että riihentuoksu, mutta ei vanhemmalle polvelle. Enää ei peltoja kynnetä ja viljat puidaan riihen asemasta leikkuupuimurilla.
6. Kuuntele tuulta.
Olen seisonut pihalla kuunnellen, kuinka tuuli “soi” eri tavalla eri puissa. Lehtipuissa se kuulostaa lempeältä suhinalta, havupuissa se on voimakkaampaa. Syksyisin tuulee paljon, jolloin on hyvä tilaisuus kuunnella sitä. Ellei ole kyseessä myrsky, tuulen ääni rauhoittaa ja rauha on hyvä tunne varsinkin nykyisinä aikoina.
7. Vietä hämärähyssyä.
Jos vain mahdollista, vietä hetki hämärässä ennen valojen sytyttämistä. Samalla säästät sähköä, mikä on tosi hyvä asia nyt kalliin energian aikana. Sytytä sitten kynttilä/kynttilöitä ja jatka rauhoittumista lempeässä valossa.
Syksyssä on paljon hyviä puolia, ne kannattaa opetella huomaamaan.
Mikäli otat liikaa vastuuta toisten tunteista ja kokemuksista, käytät empatiakykyäsi itseäsi kuormittavasti.
Empatian överiksi vetävä uskoo, että jos joku toinen kärsii, hänenkin täytyy aina kärsiä, jotta hän on riittävän empaattinen ja myötätuntoinen. Hän kokee, että hänen tulee ottaa muiden raskaat tunteet itselleen, jotta heidän olonsa kevenisi.
Koska hän on käyttänyt empatiakykyään aina näin, epäsuhtainen tunne-energeettinen vuorovaikutus jatkuu niin kauan, kunnes överiempaattinen havahtuu siihen.
Jos olemme olleet paljon ihmisten kanssa, jotka ovat olleet usein raskaissa tunnetiloissa, siitä on tullut meille tuttua. Varhaiskasvatuksen professori Marja-Leena Laakso on todennut, että ”tunneyhteys on sitä, että on samassa tunteessa toisen kanssa”.
Mikäli olemme tottuneet virittäytymään muiden raskaiden tunteiden taajuudelle siinä toivossa, että saisimme heihin kestävän tunneyhteyden, yhteyden hakeminen tiheiden tunteiden kautta on meille normaalia. Siksi ihmiset, joissa on esimerkiksi haudattuja arvottomuuden tunteita, voivat tuntua meille selittämättömän tutuilta, vaikka emme heidän seuraansa tietoisesti hakeutuisikaan.
Tutkimustieto tukee omaan kokemukseeni ja valmennustyöhöni perustuvaa käsitystä siitä, että tunnetason kokemuksemme, joihin myös muiden tunteet vaikuttavat, muovaavat sitä, mistä tulee meille tuttua ja tavallista.
Sydämen älykkyyttä tutkivan HeartMath Instituten työ näyttää, että henkilö, joka elää ympäristössä, jossa hän tuntee jatkuvasti esimerkiksi vihaa tai pelkoa, tottuu näihin tunteisiin ja niiden hermostollisiin ja hormonaalisiin vastaavuuksiin. Vastaavasti henkilö, jonka kokemusta hallitsevat turvan, rakkauden ja huolenpidon tunteet, tottuu todennäköisesti näiden tunteiden fysiologisiin kaavoihin.
Jos pysymme riittävän kauan tilanteessa tai suhteessa, jossa tunnemme esimerkiksi jatkuvaa ahdistusta ja pelkoa, näiden tunteiden fysiologiset sapluunat iskostuvat meihin ja pysyvät meissä entistä tiukemmin paikoillaan.
Koska epämiellyttävä olotila normalisoituu, emme osaa siirtyä tilanteesta pois, vaan jäämme siihen sen tuttuuden vuoksi usein pidemmäksi aikaa kuin meille olisi hyväksi.
Miltä överiempatia tuntuu?
Kun överiempaattinen toimintamallimme menee päälle, pyrimme täsmäämään tunnetilamme toisen tunteisiin.
Avaamme tunne-energeettiset väylämme hänestä tuleville tunteille. Tähän liittyy usein pakottava tarve tarjota koko kehollinen läsnäolomme sille, mitä tunteita toisessa nousee. Saatamme kokea, että energiamme vuotaa meistä muille ilman, että pystymme tekemään sille mitään. Tietoisuutemme karkaa väkisin siihen, mitä toisessa tapahtuu.
Tähän voi riittää se, että vain mietimme tiettyä henkilöä tai tilannetta, jota jännitämme tai pelkäämme. Sen pohtiminen, miltä tilanne tuntuu ja miten siinä pitäisi toimia, voi aktivoida traumaattiset tunnelatauksemme ja saada ne virtaamaan kehossamme uudestaan.
Överiempatian aktivoitumispisteessä meissä tapahtuu hallitsematon sysäys, joka tönäisee meidät ottamaan vastuuta toisten vaikeista tunteista. Siihen liittyy usein ennakoitua syyllisyyttä siitä, että jos en helpota toisen oloa, on minun vikani, että hän joutuu kokemaan hankalia tunteita.
Koska humpsahdamme överiempatiaan niin nopeasti tunnetasolla, emme ennätä estää sitä tietoisen mielemme avulla.
Tunnetason kipupisteemme ja alitajuiset uskomuksemme aloittavat keskinäisen hälytystilansa, jolla ne pyrkivät suojelemaan meitä samoilta hylätyksi tulemisen kokemuksilta, joiden vaikutuksesta ne ovat alun perin syntyneet. Tunne-energeettiset anturimme suuntautuvat muiden tunteisiin, jotta voisimme luovia tilanteessa mahdollisimman vähin vaurioin.
Olet ehkä huomannut, että tuntosarvesi valpastuvat tietynlaiselta tuntuvien ihmisten kanssa ja tietynlaisissa tunneilmapiireissä, jotka muistuttavat sinua aikaisemmista torjutuksi ja hylätyksi tulemisen kokemuksistasi. Kun sallit itsesi tutkia näitä suhteita ja tilanteita, voit nähdä, että yrität hallita niissä hankalia tunteitasi, kuten arvottomuutta, turvattomuutta ja hylätyksi tulemisen ja selviytymisen pelkoa.
Sinä saat olla rauhassa itsessäsi, vaikka ympärilläsi kuohuisi
Kun kasvamme ulos överiempatiasta, sallimme itsemme olla rauhassa omassa energiassamme. Se voi olla raskaassa ilmapiirissä huomattavasti keveämpää kuin se, mitä ympärillämme tapahtuu.
Vaikka menisit huoneeseen, joka on halkeamassa jännitteistä, sinun ei tarvitse sovittaa tunnetilaasi aistimasi mukaisesti. Tai jos kohtaat henkilön, jonka kanssa sinulla on latautunut yhteys, sinun ei tarvitse hypätä automaattisesti hänen tunnemereensä, jotta olisit välittävä ja myötätuntoinen.
Kun kiinnität huomiota siihen, missä otat vastuuta toisten tunteista, voit tunnistaa överiempatian aktivoitumispisteen. Jos tunnet sisäisen tilasi heilahtavan, voit jarruttaa tilannetta pysähtymällä sisäisen siirtymäsi äärelle.
Tunnetko velvollisuutta ja vastuuta siitä, että aistimasi tunteet kevenisivät? Nouseeko sinussa toisessa aistimistasi tunteista syyllisyyttä, jolle ei ole järjellisiä perusteita? Saat siirtää huomiosi itseesi ja siihen, mitä sinussa tapahtuu.
Tämä voi tuntua radikaalilta, jos olet selviytynyt keskittymällä ensisijaisesti toisten tunteiden ratkaisemiseen. Kuitenkin, kun uskallat elää läpi omia kokemuksiasi, luottamuksesi muiden kykyyn – tai ainakin vastuuseen – tehdä samoin vahvistuu.
Siitäkin huolimatta, että olet saattanut uskoa niin, itsesi hylkääminen ei ole myötätuntoisen ihmisen mitta. Siksi on tärkeää, että ymmärrät oman arvosi ja opettelet tukemaan muita niin, että pysyt voimissasi.
Sinun ei siis tarvitse sukeltaa automaattisesti toisen tunnetaajuudelle siksi, että hänen ei tarvitsisi elää läpi hankalia tunteitaan. Jos hyppäät aina samaan tunnesuohon jokaisen kanssa, jonka kokemuksessa on jotain epämiellyttävää, raskasta tai vaikeaa, suoritat loputonta tehtävää, joka vie voimasi.
Jos keskityt tekemään toisten kokemuksista sujuvampia sillä kustannuksella, että omat tunteesi ja tarpeesi jäävät sivuun, koet, että elämäsi etenee toisten ehdoilla. Se ei tunnu omaltasi.
Kun et enää yritä elää toisten kokemuksia heidän puolestaan, sekä sinä että muut voivat ottaa vastuun itsestään ja siitä, miten he elämän käänteissä navigoivat. Kun kyse on aikuisista ihmisistä, tämä, jos mikä, kuuluu jokaisen omalle vastuulle.
Irti överiempatiasta -kirja auttaa sinua kasvamaan ulos överiempaattisen toiminnan kaavasta ja suuntaamaan herkkyytesi voiman elämään, jossa voit hyvin ja joka tuntuu aidosti omaltasi. Katso ja tilaa kirja täältä!
Eräs vanhempi totesi minulle aikoinaan, että oman lapsen syntymän jälkeen elämässä on läsnä alituisesti uudenlainen pelko. Just joo, ajattelin. Nyttemmin, kahden lapsen isänä sisäistän, mitä hän tarkoitti.
Oman lapsen puolesta voi pelätä niin monin eri tavoin. Kuinka hän selviää? Pärjääkö maailman tuulissa? Sietääkö epäonnea? Kasvaako kunnon kansalaiseksi? Millainen ylipäätään on kunnon kansalainen? Löytääkö paikkansa ja oman äänensä?
Pelko jälkikasvun selviämisestä konkretisoituu vanhemman pyrkimyksenä, joka sinkoaa useampaan eri suuntaan. Pohjimmiltaan se on halua luoda turvallista tilaa. Potkia pienokaisen tieltä aikuisten silmin nähtävillä olevia kompastuskiviä.
Liekö ainuttakaan väistyvää tai hallitsevaa sukupolvea, jonka silmissä tuleva ei olisi rahtusen heitteillä – ja sen vuoksi ohjauksen tarpeessa?
Haasteena on, että objektiivista ja perille johdattavaa keltaista tiilitietä on vaikea hahmottaa, sillä myös vanhempina näkemyksemme ja kokemuksemme maailmasta ovat subjektiivisia.
Mikä toimii yhdelle, ei välttämättä hyödytä toista
Länsimainen kasvatuskulttuuri on perin nuori. Monet käyttämämme metodit ovat olleet käytössä vasta satakunta vuotta, jotkut vielä vähemmän aikaa. Yksittäisenä esimerkkinä ydinperhemalli, käytäntö, jonka olemassaolon ulkopuolelle ulottuu 99,9% ihmisen ajasta maapallolla.
“Ydinperheellä ei ole mitään kunnollisia juuria menneisyydessä”. toteaa New Jerseyssä sijaitsevan Rutgersin yliopiston tutkija John Gillis, joka on tutkinut vuosikymmeniä länsimaalaisten perheiden evoluutiota.
Tämän artikkelin tarkoitus ei kuitenkaan ole kyseenalaistaa ydinperhettä tai mitään muutakaan perhemallia.
Toisinaan tuntuu silti, että lukitsemme itsemme vanhempina toiveisiin ja odotuksiin, jotka kuormittavat ennen kaikkea meitä itseämme, mutta heijastuvat osaltaan myös lapsiimme.
Tulee olla tietynlainen, tulla tietynlaiseksi.
Ilmiö on nähtävissä myös niin sanotun massan ulkopuolella, sillä myös pienemmissä piireissä on omat odotukset ja käytännöt, jotka pohjautuvat perusteltuihin näkemyksiin. 2020-luvun riemukkain juomapeli kulkee siten, että osallistujat valitsevat väitteen, jolle yrittävät googlata sitä puoltavaa tutkimustietoa. Kaikki voittavat!
Erilaisten tutkimusten ja päätelmien siunattuna aikakautena onkin tärkeää sisäistää, että jonkin metodin tai työvälineen toimiminen tutkimusolosuhteissa tai pienen ryhmän kohdalla ei anna takuuta siitä, että siitä olisi hyötyä juuri sinulle tai lapsillesi.
Ihmisenä oleminen on yksilöllistä, myös viikareilla.
“Mitä se vaatisi?”
Tiedetään, että yleisesti ottaen eri metsästäjä-keräilijäheimoissa pidetään yhä itsemääräämisoikeutta suuressa arvossa. Tämä ulottuu myös lapsiin. Heille muodostuu jo varhaisessa vaiheessa kyky päättää itse tekemisistään.
Yalen yliopiston professori Zoe Chanceon kehittänyt metodin, jota hän kutsuu taianomaiseksi kysymykseksi. “Mitä se vaatisi” on kysymyksenä aseistariisuva. Se tarjoaa kokemuksen nähdyksi ja kuulluksi tulemisesta. Chance teroittaa, että taianomaisen kysymyksen voi esittää myös omille lapsille.
Hän täsmentää silti, että on vanhemman tehtävä rajata valinnat, jotka kuuluvat lapsille ja ne, jotka jäävät vanhemmille. Se luo selkeyttä, mutta alleviivaa myös asioita, joissa lapsella on itsemääräämisoikeus.
Yhdysvaltalainen antropologi Jean Briggs totesi eläessään, että “mielentyyneyden säilyttäminen koettelemusten keskellä on tärkein merkki siitä, että henkilö on saavuttanut aikuiselta vaadittavan kypsyyden”.
Jotain, mitä emme voi odottaa pieneltä (tai edes vähän isommalta lapselta), mutta vanhempina itseltämme kylläkin.
Se lähtee siitä olettamuksesta, että höllää otetta ja luottaa, että lapsi lentää. Siitäkin huolimatta, että nassukka tykkää prinsessoista, vaikka ne edustavat vanhakantaista ajattelua sukupuolirooleista. Tai pelaa tietokonepelejä, jotka näyttävät omaan silmään lähinnä ajan haaskaukselta.
Tältä osin vanhemmuus ei ole omistamista, vaan luopumista.
Kaikissa riidoissa on niin monta ulottuvuutta, että varmasti toimivia yleisohjeita on vaikea tarjota. Kuitenkin jo muutaman hyvän kysymyksen avulla kuka tahansa voi päästä riidassaan siihen pisteeseen, jossa tilanne alkaa avautua ja riidassa esiin nousseet epäkohdat korjaantua. Parhaimmillaan riita voi olla oppimiskokemus, joka syventää osapuolten keskinäistä suhdetta ja vahvistaa heidän ymmärrystään toisiaan kohtaan. Pahimmillaan… no, siitä tiedämme jo tarpeeksi.
Riidoissakin pätee ihmisuhteiden kultainen sääntö, että vain itseään voi muuttaa, ei toista. Siksi seuraavat kysymykset ovat “minä” -muodossa. On kuitenkin pakko todeta, ettei itsensäkään muuttaminen ole kovin helppoa. Mutta voimme oppia ja kehittyä. Nämä seuraavat kysymykset löydät Riidan ratkaisu -korteista, joista löytyy yli 40 muutakin hyvää riitakysymystä.
Kaikki voivat olla oikeassa
Ensimmäinen oleellinen kysymys liittyy riidan tapahtumiin. Niistä puhuttaessa on oleellista tietää, että menneet tapahtumat kulkevat mukana mielessämme muistoina, jotka ovat aina vain osa kokonaisuutta. Joskus riidassa osapuolet keskittyvät siihen, kumpi muistaa tilanteen oikein ja kumpi väärin, mikä on molemmille yleensä uuvuttavaa. Olisi paljon hedelmällisempää puhua siitä, mitä me muistamme tapahtumista ja miksi – ihminen kun kiinnittää huomionsa yleensä niihin asioihin, jotka ovat hänelle tärkeitä. Tällaisessa keskustelussa kaikki voivat olla oikeassa, sillä merkityksellisistä tapahtumista puhuminen vie osapuolet lopulta tunteiden ja tarpeiden äärelle, joita tapahtumat ovat nostaneet pintaan. Siksi haluan ensimmäiseksi oleelliseksi kysymykseksi julistaa tämän:
“Kun muistelen riidan yhteydessä tapahtuneita asioita, mihin niissä erityisesti palaan? Miksi juuri näihin?”
Uskalla katsoa tilannetta eri näkökulmista
Toisen oleellisen kysymyksen avulla haluan meidän muistavan, että riitaan on aina monta näkökulmaa. Joskus riidassa on erityisen ahdistavaa juuri se, että jumiudumme tuijottamaan kaikkea vain omasta näkökulmasta emmekä kykene katsomaan tilannetta laajemmin. Kapeakatseisuus on yleensä kovin toivotonta eikä ilman toivoa löydy uusia näköaloja tilanteeseen. Tällaisessa tilanteessa voi olla hyvä kysyä itseltään:
“Miten valmis olen kuulemaan toisen osapuolen kokemuksia tapahtuneesta? Estääkö jokin asia minua kuuntelemasta?”
Väitän, että riidassa yksi keskeinen tarve kaikilla on tulla kuulluksi – joskus hyvään suuntaan voi viedä se, että osoittaa itse kiinnostusta toisen näkökulmiin. Tämä voi olla avaus siihen, että hänkin kiinnostuu sinun kokemuksistasi.
Kaikkiin riitoihin on monta ratkaisua
Kolmas oleellinen kysymys on:
“Mitä voin tehdä sen eteen, että riita saadaan ratkaistua? Mikä olisi pienin seuraava askel kohti omaa sisäistä rauhaa?”
Sovittelijana annan yleensä riidan osapuolille valmistautumisohjeen, että miettivät tahoillaan mahdollisimman monta eri ratkaisua riidan eri aiheisiin – riidassa harvoin on vain yksi asia esillä. Pelkästään yhdellä ratkaisulla sovitteluun tuleminen johtaa herkästi oman ainoan näkemyksen puolesta taistelemiseen ja riita saattaa tästä vain pahentua. Avoimuus vaihtoehdoille tekee tilaa parhaille ratkaisuille.
Me teemme jokaisessa riidassa monta valintaa, jotka vaikuttavat käsillä olevaan ihmissuhteeseen joko pahentavasti tai parantavasti. Pienissäkin asioissa hyvien valintojen tekeminen tukee sitä, että lopulta riita onnistutaan ratkaisemaan yhdessä.
Kirjoittaja Irina Björklund on näyttelijä, laulaja ja muusikko, joka syyskuussa julkaisi Plant a Seed -levynsä rinnakkaisteoksena ensimmäisen kirjansa, Haikuja ihmiskunnalle. Häntä kiehtoo ajatus yksilön omasta vastuusta ja mahdollisuudesta vaikuttaa luontomme monimuotoisuuteen ja koko ihmiskuntamme tulevaisuuteen.
Kuva: Laura Malmivaara
Olen aina ollut huono tottumaan nykyaikamme uutuuksiin. Ehkä jotain meni haikaroilla ajanlaskussa pieleen, kun minut 70-luvulle toimitettiin. Teininä 80-luvulla kuuntelin luontoäänien lomassa ainoastaan Paul Ankaa, Dean Martinia ja Ricky Nelsonia. Haikailin vanhoja aikoja enkä ymmärtänyt ollenkaan tuon ajan hengen Michael Jackson -touhuja. Sisäistä rauhaa löysin luonnon hiljaisuudesta, haavan lehtien riemuntäyteisestä juttelusta, meren paiskeesta, auringonlaskuista, linnuista, sammaleesta, sateen rummutuksesta, ukkosen jyrinästä. Tuntui, että se oli se todellisuus, joka oli se ainoa minulle tuttu, ja oikea. Se todellisuus, joka on ihmiselle luotu.
Näin monia vuosia myöhemmin, tuo tunne ei ole muuttunut. Päinvastoin. Tuntuu että maailman modernisoituessa ja teknologian kehittyessä ajaudun mielessäni, monen läheisen kauhuksi, yhä taaksepäin ajassa – haen yhä syvemmältä noita ihmisyyden juuria. Tarttumapintaa siihen, keitä me oikeasti olemme: osa tämän kauniin, täydellisen planeettamme luomaa luontoa. Ihmisolentoja muiden eläinten joukossa, jotka satoja tuhansia vuosia elivät päivästä päivään, osana luonnon kiertokulkua. Välistä olimme metsästäjiä, välistä riistaa. Elimme vapaina, etsien luonnosta ravintoamme. Niin kuin muutkin eläimet. Kunnes ajauduimme hitaasti maatalouden vallankumouksen myötä nopean teollisen vallankumouksen loukkoon, joka muutti ihmiskuntamme tulevaisuuden suunnan vauhdilla itsetuhoiseksi.
Tässä nyt olemme, omassa soossissamme: omistamme jokaikisen uusimman keksinnön uusimman mallin upeimmat piuhattomat hilavitkuttimet, kaupat ovat täynnä roskaruokaa ja lihamössöä joilla taataan taloudellinen kasvu ja korkeat lääkärikulut, sadevesikin on ilmeisesti myrkyllistä ja meret täynnä muovihöttöä; ilmastonmuutos koputtaa portille.. ja on aika herätä. Ottaa David Attenborough’n Yksi elämä, yksi planeetta yöpöydälle, ja paneutua siihen tosiasiaan, jonka olemme ihmiskuntana saaneet aikaiseksi vain tuon yhden ihmiselämän aikana, Attenborough’n lähes satavuotisen elämän: planeettamme villin luonnon osuuden romahtamisen puoleen. Ja kuunnella hänen neuvojaan siitä, miten ilmastonmuutoksen pyörän suunta saadaankin vielä käännettyä ympäri: palauttamalla villi luonto maapallollemme.
Uskon, että olemme kaikki siitä tietoisia – tunnemme sen sisällämme, näemme sen vaikutukset ympärillämme. Täydellisen nättiä mäntymetsää riveissä. Hakattua entistä metsää. Villi luonto hiipuu pois. Metsän eläimet etsivät pesimis- ja suojapaikkoja. Haavan lehtien juttelut ovat harvassa. Lisääntyvät mielenosoitukset metsän ja luonnon puolesta huutavat päättäjiltä huomiota. Mutta meidän on otettava oma vastuumme. Tehtävä vastuullinen päätös siitä, mikä on oman perintö-metsämme kohtalo. Osata katsoa omaa kukkaroa pidemmälle ja säilytettävä ja palautettava luontomme monimuotoisuus – koko ihmiskuntamme pelastuksen puolesta.
Maapallon nisäkkäistä enää 4% on villieläimiä. Yli 30% on meitä ihmisiä. Ja loput, reilut 60%, meidän kasvattamia karvapalleroita, joista suuri osa päätyy jauhettuina lautasillemme, tai lypsettyinä maitolaseihimme. Karvapalleroita, joiden ruoan takia metsiä tuhotaan yhä enemmän. Meidän ruokamme ruoan takia – puhumattakaan rakastamiemme lemmikkien ruoasta. Onpas kerrassaan hommat ylösalaisin. Mutta koen, ettei peli ole menetetty. Minähän itse päätän, mitä kauppakoriini laitan. Minä itse olen vastuussa siitä, mitä itse koen, että ehdottomasti tarvitsen. En takulla tarvitse kaikkea sitä lihaa. Silloin tällöin riittää. Ja onko sekään välttämätöntä.
Hypistelin henkiseksi hyvinvoinnikseni niitä halpoja, ihanan lepattavia housuja ranskalaisella torilla viime viikolla. Myyjä oli taitava: onpas täydelliset Madame, ja tämä paita sopii kaveriksi, tai tämä.. voi että olisi justiinsa teille hyvät! Kertakaikkiaan. No niinhän ne olisivat olleet. Mutta tarvitsinko niitä? Oikeasti? No en. Jätin ne niillä saatesanoilla henkariin, ja myyjä totesi että “No jos tuolle linjalle lähdetään, niin ei kyllä kukaan osteta enää koskaan mitään”. Juuri näin. Sitä on syytä miettiä. Kuinka paljon ostammekaan tavaraa ja herkkuja vaan siksi, että voimme, ja koska olemme siihen tottuneita. Ja miten paljon voimmekaan vaikuttaa planeettamme ja ihmiskuntamme tulevaisuuteen sillä, että olemme jokainen, edes useimmiten, niitä ostamatta.
Sosiaalisesti herkkänä yksilönä olen oppinut, että minulla on viikon varalle eräänlainen sosiaalinen bensatankki käytössäni. Se pitää sisällään tietyn verran energiaa, joka on käytettävissä sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Kun se on kulunut loppuun, lisärasitus alkaa syömään hyvinvointiani ja toimintakykyäni. Tämän vuoksi tarvitsen joka viikko vähintään yhden kokonaisen lepopäivän matalavirikkeisessä ympäristössä bensatankin täyttämiseen. Yleensä jo vapaapäivän iltana tunnen, kuinka voimat alkavat palautua, mutta vapaapäivän välistä jättäminen heikentää merkittävästi jaksamistani.
Sosiaalisesti herkkä yksilö väsyy herkemmin sosiaalisessa vuorovaikutuksessa monestakin syystä. Ensinnäkin introvertti yksilö kuormittuu korkeavirikkeisissä ympäristöissä ja palautuu matalavirikkeisessä ympäristössä. Lisäksi nykytiedon mukaan introvertit kokevat keskimääräistä vähemmän lähestymään ohjaavia tunteita, kuten innostusta. He eivät siis saa ekstroverttien tavoin työntöapua innostuksen tunteilta sosiaalisten tilanteiden lähestymiseen. Tämän vuoksi he usein kokevat jaksamattomuutta aktivoitua omasta sisäisestä maailmastaan yhteiskunnan vaatimiin sosiaalisiin rooleihin ja sosiaalinen aktivoituminen vaatiikin usein lisäponnisteluja.
Sosiaalinen osallistuminen on sosiaalisesti herkälle usein väsyttävää, etenkin jos lyhyelle aikavälille osuu liian paljon sosiaalisia velvollisuuksia. Tässä muutama vinkki sosiaalisesti herkille oman kuormituksensa säätelyyn:
Tunne oma kuormitusalueesi. Kuormitusalueellasi tunnet olosi hyväksi, mutta toiminta on jossakin määrin kuormittavaa. Useimmiten kuormitusalueena toimii työ ja harrastukset, ystävien ja tuttavien tapaaminen, sekä muu yhteiskunnallinen osallistuminen. Jos vain mahdollista, niin omaan kalenteriin on hyvä pyrkiä ajoittamaan sosiaalista kuormitusta maltilla.
Tunne oma mukavuusalueesi. Mukavuusalueellasi tunnet olosi mukavaksi, sekä rentoudut ja palaudut. Suurimmalle osalle mukavuusalueena toimii oma koti ja oma paikka kotona, sekä aivan läheisimpien ihmisten seura. On hyvä muistaa merkitä kalenteriin myös aikaa palautumiseen omalla mukavuusalueella.
Muista, että kaikki sosiaalisuus kuormittaa. Sosiaalisesti herkälle ei ole väliä, kokeeko hän sosiaalisen tapahtuman positiiviseksi vai negatiiviseksi, sillä kaikki sosiaalinen osallistuminen on kuormittavaa. Onkin hyvä järjestää aikaa myös positiivisista sosiaalisista tapahtumista palautumiseen.
Muista, että kaikki kuormitus kuluttaa samaa bensatankkia. On myös hyvä ymmärtää, että raskas sosiaalinen kuormitus ja raskas liikunta käyttävät yhtä ja samaa polttoainetankkia. Tämän vuoksi on hyvä pyrkiä ajoittamaan sosiaalisesti raskas kuormitus yhdelle päivälle ja raskas liikunta toiselle päivälle, kun edellisestä kuormituksesta on jo palauduttu.
Muista kohtuus myös palautumisessa. Tietyn pisteen jälkeen palautuminen ei enää palvele hyvinvointia – aivan kuten nukkuminen ja syöminen eivät palvele hyvinvointia, kun unta tai ravintoa on saatu riittävästi senhetkisiin tarpeisiin nähden.
Sosiaalisesti herkän yksilön on hyvä pyrkiä löytämään tasapaino itsensä kuormittamisen ja palautumisen välille. Liikaa tai liian vähän kumpaakaan ei ole optimaalista hyvinvointimme eikä toimintakykymme kannalta. Palautuminen on elintärkeää, mutta on elintärkeää myös kuormittaa sosiaalisia lihaksiamme säännöllisesti. Näin palaudumme sosiaalisesta kuormituksesta, mutta elinpiirimme ei pääse kaventumaan.
Kirjoittaja Joni Martikainen on psykologi, tietokirjailija ja Ujonrohkaisija-palvelun perustaja. Ujonrohkaisija on kehitetty sosiaalisesti herkille ja sosiaalisista tilanteista kuormittuville ihmisille, jotka eivät halua antaa ujouden tai jännittämisen rajoittaa elämää ja valintoja. Ujonrohkaisijasta saat tutkittua tietoa, oman yksilöllisen tilannekartoituksen, sosiaalisen harjoitteluohjelman sekä asiantuntijan henkilökohtaista ohjausta. Lisätietoja Ujonrohkaisija-palvelusta löydät TÄÄLTÄ.
Päiviimme mahtuu lukuisia ajatuksia, ja suuri osa niistä liittyy muihin ihmisiin. Usein negatiiviset ajatukset valtaavat mielestämme suuremman palan, ja silloin myös sellaiset sanat on helpompi päästää ulos. Mitä, jos keskittyisimme joskus tietoisesti siihen, että kerromme juuri ne taka-alalle jäävät hyvät asiat ääneen? Kulttuurissamme on tapana olla hiljaa onnistumisista ja siitä, mihin olemme itsessämme tai toiminnassamme tyytyväisiä. Sama tapa toistuu myös muiden vahvuuksien sanoittamisessa.
Kannustavat sanat ja läsnäolo työelämässä lisäävät motivaatiota ja koettua tyytyväisyyttä
Työelämässä yleinen malli on, että korjausehdotukset ja kritiikki nostetaan, joskus kärkkäästikin, esiin, ja jos ei mitään kuulu, voi työhönsä olla tyytyväinen. Voidaan kuitenkin pohtia, että miten esimerkiksi vasta työssään aloittanut kokee sen, kun kaikki epäonnistumiset korjataan, mutta onnistumisista kukaan ei mainitse mitään. Ymmärrettävästi voi alkaa tuntua siltä, että on täysin epäonnistunut eikä ole sopiva työhön. Onkin tärkeää muistaa sanoittaa myös näennäisesti pieniä onnistumisia, sillä niillä on valtava merkitys epävarmassa tilanteessa uuden edessä olevalle.
Myös kehitysehdotukset voi paketoida myötätunnon avulla sellaisiin sanoihin, jotka saavat palautteensaajan uskomaan itseensä ja taitoihinsa entistä enemmän lannistumisen sijaan. Se, että jollakin on arjen keskellä aikaa kuulla, kuunnella sekä pysähtyä sanoittamaan arkisia tilanteita, on merkityksellistä. Uskallan väittää, että tämä lyhyt keskusteluun käytetty aika maksaa itsensä moninkertaisena takaisin.
Läheisissä ihmissuhteissa kiukuttelu on turvallista ja helppoa — vastapainoksi tarvitaan kuitenkin kauniita sanoja
Myös parisuhteissa ja ystävyyssuhteissa tai vaikkapa vanhempi-lapsi suhteissa on tärkeää muistaa kertoa, mikä toisissa on hyvää, missä ollaan onnistuttu ja mihin halutaan panostaa. Jos vuorovaikutus on jatkuvaa neuvomista ja korjaamista sekä negatiivisessa ilmapiirissä vellomista, voi muodostua ikävä noidankehä, josta on vaikea päästä pois. Asenteemme näitä vuorovaikutustilanteita kohtaan urautuvat emmekä näe enää positiivisten ja kannustavien sanojen tarjoamaa mahdollisuutta.
Juuri läheisimmissä ihmissuhteissa tunnetaitojen tietoinen hyödyntäminen on tärkeää — tutulle ja turvalliselle ihmiselle on helppoa ja suotavaakin joskus kiukutella, mutta vastapainoksi tarvitaan optimismia ja myönteisten tunteiden sanoittamista.
On tärkeää muistaa, että myös vaikeista asioista on hyödyllistä puhua. On kuitenkin huomioitava, että vaikeassa olotilassa loputon vellominen ei ratkaise tilannetta tai auta löytämään reittiä pois hankalasta olosta. Asenteet ovat usein syvään juurtuneita malleja siitä, miten kannattaa ja on sallittava tuntea ja toimia. Malleja voi kuitenkin muuttaa, mutta se vaatii tilanteen tunnistamista ja tietoista työskentelyä käytösmallien muuttamiseksi.
Vaikka positiivisten asioiden sanoittaminen tuntuisi aluksi vaikealta ja teennäiseltä, kannattaa harjoittelua jatkaa. Kun huomaa sanojen vaikutuksen arjessa, on myös helppoa motivoitua jatkamaan. Harjoittelu tekee mestarin, myös tunnetaidoissa. Se, että pystyy sanoittamaan toisten positiivisia puolia, vapauttaa myös meitä itseämme ottamaan vastaan toisten kehuja tai jopa kehumaan itse itseämme.
Tunneilmapiiri ei muutu, jos emme aktiivisesti pyri muuttamaan sitä. Siksipä kannustankin sinua kiinnittämään huomiosi positiiviseen ja sanomaan sen myös ääneen tulevissa vuorovaikutustilanteissa.
Mitä pienempinä palasina voit tehdä muutoksia elämässäsi ja itsessäsi, sen parempi. Moni kuitenkin tuskailee, jos tuntuvaa muutosta ei tapahdu nopeasti. Itsetutkiskelussa on sellainen hauska piirre, että juuri kun ajattelet kaiken olevan selvää, paljastuu eteen näkymä, mitä et osannut aavistaa. Mutta se kai on uteliaan matkaajan unelma – Yllättävä käänne?
Kun rehellisesti tarkastelee itseään, jokainen meistä löytää asian jos toisenkin, joiden kohdalla voi todeta ”tätä en enää halua”, ”tällainen en halua olla” tai ”tässä tilanteessa haluaisin osata toimia uudella tavalla”. Voisiko näitä arkisia huomioita alkaa kirjaamaan ylös ja kun tuntuu hyvältä, alkaisi tarkastella niitä syvemmin. Olen huomannut omassa elämässäni, että on helpompi olla rehellinen omista epäkohdista silloin, kun ei samaan aikaan koita ratkoa ja korjata niitä.
Itseensä syventyvä voisi lähestyä asiaa, kuten lähes mitä tahansa matkaa. Ensin etsii ja tarkastelee kiinnostavia kohteita. Mikä tuntuu tärkeältä? Mikä tuntuu kiinnostavalta? Missä olisi riittävästi jotain uusia elämyksiä? Haluanko elämyksiä vai rentoutumista? Haluanko kylmää vai lämmintä? Kurkottaisiko valoon vai varjoon?
Seuraavaksi on tiedonkeruuvaihe, jossa havainnoi, kysyy, kuuntelee. Tutustuu artikkeleihin, lukee matkablogeja ja kuuntelee podcasteja. Pyrkii hahmottamaan paremmin, mitä kaikkea juuri tähän reissuun sisältyy ja mitä mahdollisuuksia minulla on. Jokainen kokee matkakohteet omalla tavallaan ja siksi et voi koskaan täysin edetä suunnitelmissasi muiden kokemusten ja vinkkien pohjalta. On käytettävä omaa harkintaan.
Kun peruspaketti alkaa olla kasassa, voi miettiä tarkennuksia. Koska matkalle lähtisi, kenen kanssa ja miten valmistautua. Jotain matkan sisällössä vielä muuttuu, on herännyt uusia tarpeita ja toiveita. Varataan lennot tai muu kulkuväline niin, että lippujen käyttöajankohtaa voidaan vielä muuttaa. Maksetaan kohteen majoituksen varausmaksu. Tehdään vakaa sitoumus matkalle lähdöstä. Ja havainnointi jatkuu edelleen.
Kun matka lähestyy, tehdään lopullinen päätös lähdöstä. Saatat ehkä kysyä lähimmiltä ihmisiltä vielä vahvistusta kohteesta. Ensimmäisistä aihioista tähän pisteeseen moni asia on saattanut muuttua. Merkitykset matkan sisällössä painottua eri tavalla. Lähtöaamuna vatsanpohjaa kutittaa ja utelias odotus valtaa mielen: ”Mitä kaikkea ihanaa saankaan kohta kokea!”
Perillä kohde näyttää hieman erilaiselta, tuntuu erilaiselta. ”Tällaista en odottanut, mutta oikeastaan tämä on aika mahtavaa – Yllätykset on ihania!” Tai ”Apua, siis onko hotelli ja sen ranta todella näin kämänen! Etsitään parempi ranta ja kyllä hotellin sietää, kun siellä vaan nukkuu.”
Matkan aikana koet ja näet, tunnet paljon uutta ja kotiin palatessa lähes poikkeuksetta matka kääntyy vahvasti positiivisen kokemuksen puolelle, vaikka sen aikana olisi tapahtunut mitä tahansa haasteita. Jaat kokemuksia matkasta ystävien kanssa ja yhdessä nauratte ja itkette kokemuksillesi.
Mietipä jos rehellinen itsetutkiskelu tapahtuisi saman kaavan mukaan. Mitä jos jokainen pieni muutoselämässäsi olisi oma matkansa? Jostain yhdestä pitää joka tapauksessa aloittaa. Koko elämän reissujakaan et voi tehdä kerralla.
Monella on tarve kiirehtiä matkateossa. Keskittyy liiaksi muutoksen saavuttamiseen, valmiiksi tulemiseen ja perille pääsemiseen. Jos huolehtisi matkustusvalmiudesta ja jatkuvasta liikkeestä, elämään itsessään, tarve päästä perille tai tulla valmiiksi vähenee koko ajan. Niistä voi tulla jopa täysin merkityksettömiä. Alat nähdä elämän mahdollisuuksien kautta ja ehdit havainnoimaan paremmin, mitä elämä tarjoilee polullesi. Näkökenttäsi laajenee. Pystyt havainnoimaan muutoksen pieniä signaaleja joka päivä ja samalla alat yhdistellä eri matkasuunnitelmia yhteen ja limittäin päällekkäin. Huomaat, miten samoja teemoja toistuu eri paikoissa ja tilanteissa. Alkaa tuntua joka hetki enemmän siltä, että elämä etenee kuten sen kuuluukin, eikä niin, että olet aina väärässä paikassa väärään aikaan.
Kun näin siirtyy oman elämän päähenkilöksi, näyttäytyy se muille rohkeutena ja turvallisuutena, vakautena. Muut alkavat pian kysellä sinulta vinkkejä, kun huomaavat, miten sujuvasti seikkailet oman elämäsi keskiössä. Niin minullekin kävi. Huomaat pian, ettet enää sano muille minne ja miten heidän tulisi matkustaa. Jaatte yhdessä kokemuksia ja näkemyksiä omilta poluiltanne. Jaatte toisillenne ja toistenne matkaa, ettekä sitä, miten pääsitte perille. Oikeastaan ette enää edes halua perille.
Rohkeasti rehellinen -kirjassa lisää pohdintoja sinulle, joka … haluat, että elämäsi olisi täydempää ja kevyempää. … haluat luoda syvempää yhteyttä itseesi ja muihin olemalla rehellisempi. … olet väsynyt elämän roolileikkeihin.
Jos toivot, että toisten tunteet eivät vaikuttaisi sinuun niin kuormittavasti, on mahdollista, että menet liikaa mukaan muiden tunteisiin oman jaksamisesi kustannuksella.
Mikäli aistit voimakkaasti toisten tunteita ja otat niiden tuntemisen vastuullesi, jotta ne helpottaisivat, toimit mallin mukaan, jonka olen nimennyt överiempatiaksi.
Sinun ei tarvitse tuntea toisten tunteita rajattomasti heidän puolestaan, jotta olisit myötätuntoinen. Siitä huolimatta olet todennäköisesti ollut monta kertaa suhteessa tai tilanteessa, josta selviytyminen on vaatinut sinua keskittymään siihen, mitä tunteita muissa nousee, ja sopeuttamaan itseäsi niiden mukaisesti.
Suhteet, joissa vedämme empatian överiksi, ohjaavat meidät kipuilevan sisäisen lapsemme luokse. Ne valaisevat meille tunnetason haavamme, jotka ovat syntyneet, kun olemme selviytyneet tuntemalla toisten tunteita heidän puolestaan ja jääneet samalla yksin omien hankalien tunteidemme kanssa.
Sisäisen lapsemme pelkää hylätyksi tulemista
Sisäinen lapsemme pelkää tulevansa hylätyksi suhteissa, jotka muistuttavat häntä suhteista ja tilanteista, joissa olemme tulleet hylätyiksi, sivuutetuiksi ja ohitetuiksi silloin, kun olimme lapsia. Hän pelkää, että hän joutuu kokemaan nyt sen tuskan ja kärsimyksen, joiden käsittelyyn hänellä ei ole ollut silloin toimivia työkaluja ja riittävää tukea.
Siksi yritämme selviytyä tietyissä suhteissa sivuuttamalla kipeät tunnehaavamme ja keskittymällä toisten tunteisiin omien tunteidemme ja tarpeidemme kustannuksella.
Sisäinen lapsemme on ulottuvuutemme, jonka kasvu on pysähtynyt niihin kokemuksiin, jotka ovat haavoittaneet meitä eniten. Niiden jäljet tuntuvat meissä edelleen voimakkaasti. Tätä tapahtuu etenkin suhteissa ja tilanteissa, joissa keskitymme vahvasti toisten tunteisiin ja tarpeisiin ja ohitamme omamme. Siksi saatamme kokea näissä suhteissa repivää ristiriitaa sen välillä, mitä mielemme kertoo ja miten tunteemme ja kehomme reagoivat.
Vaikka tietoinen mielemme sanoo, että nämä suhteet kuormittavat meitä, menemme niihin mukaan siksi, että ne tuntuvat meille tutuilta tavalla, jota emme pysty selittämään. Huolimatta siitä, että olemme jonkun seurassa varuillamme tai koemme tilanteen tunnelman sekavaksi, voimme kokea olomme samaan aikaan myös turvalliseksi.
Tämä tapahtuu, koska tunnistamme tilanteen taajuuden tunteiden ja kehon tasolla niin nopeasti, että se ohittaa tietoisen mielemme viestit. Vaikka järkemme sanoo, että tämä yhteys tai tilanne ei ole välttämättä minun parhaakseni, saatamme hakeutua siihen, koska se tuntuu meille epävakaudessaan normaalilta ja jopa kodikkaalta.
Miksi epävakaa ja sekava voi tuntua myös “tutulta ja turvalliselta”?
HeartMath Instituten tekemä tutkimustyö aivojemme ja sydämemme välisestä viestinnästä auttaa meitä ymmärtämään ristiriitaa paremmin. Tutkimuksen perusteella on pääteltävissä, että elämämme varhaisvaiheiden aistimukset toisissa nousevista tunteista ja meitä ympäröivistä tunneilmapiireistä vaikuttavat siihen, mistä tulee meille tutun tuntuista. Mitä herkempi keho ja voimakkaampi kyky aistia toisten tunteita, sitä vahvemmin toisten tunne-energiat ja tunneilmapiirit määrittävät, mitä koemme kehossamme.
Elämämme varhaisvaiheiden aistimukset toisissa nousevista tunteista ja meitä ympäröivistä tunneilmapiireistä vaikuttavat siihen, mistä tulee meille tutun tuntuista. Jos olemme viettäneet paljon aikaa esimerkiksi arvottomuuden ja pelon tunteiden keskellä, olemme virittäytyneet arvottomuuden ja pelon taajuudelle.
Kun olemme olleet ihmisten kanssa, jotka ovat kantaneet itsessään kohtaamattomia arvottomuuden ja pelon tunteita, niiden taajuudet ovat vaikuttaneet herkkään kehoomme. Hermostomme on virittäytynyt reagointivalmiuteen raskaita taajuuksia väreilleessä tunneilmapiirissä. Olemme ottaneet ilmassa leijuneita tunne-energioita itseemme ja asettuneet valppaustilaan, joka on siirtänyt meidät pois luontaisesta levollisuudestamme ja tasapainostamme.
Kehollinen valmiustilamme on muuttanut sydämemme rytmikaavoja eli sitä, missä tahdissa se on lyönyt. Kun sydämemme lyönnit ovat epäjohdonmukaistuneet hermostollisen ja kehollisen jännitystilan vaikutuksesta, sen rytmikaavat ovat viestineet aivoillemme, että jatkuvassa valmiustilassa oleminen on meille normaalia.
Perinteinen käsitys on ollut, että aivomme ovat se osa meistä, joka ohjaa muita elintoimintojamme. Tutkimukset kuitenkin esittävät, että sydämestämme lähteekin aivoihin määrällisesti enemmän viestejä kuin toisinpäin. Nämä viestit vaikuttavat siihen, mikä kehollinen tila tuntuu meille tavalliselta.
Sydämemme rytmikaavoista aivojemme mantelitumakkeisiin välittyvät viestit luovat siis pohjaa sille, mistä kehollisista ja tunnetason kokemuksista muodostuu meille tuttuja. Mantelitumakkeet ovat aivojemme osa, joka järjestelee sydämemme rytmikaavojen perusteella syntyvät mallit tuttuusjärjestykseen.
Siksi on ymmärrettävää, että ylivirittynyt keho ja epäjohdonmukaisesti toistuvasti lyövä sydän saavat mantelitumakkeet luokittelemaan ailahtelevassa tunneilmapiirissä syntyvät reaktiot meille normaaleiksi.
Koska epävakaus suhteissa vaikuttaa sydämemme sykkeeseen ja kulkeutuu informaationa hermostomme kautta mantelitumakkeisiimme, hermostomme ohjelmoituu kokemaan turvattomuuden ja epäjohdonmukaisuuden tutuksi – ja siksi myös ”turvalliseksi”. Tämän takia tunnekehomme ja fyysinen kehomme kokevat ”tutuksi ja turvalliseksi” myös suhteita ja tilanteita, joiden haitalliset vaikutukset ymmärrämme järjellä, mutta joita vastaan emme pysty taistelemaan vain tahtomme voimalla.
Haastavat suhteet, joissa vedämme empatian yli, tuovat esiin sen, mistä on tullut sisäiselle lapsellemme hermostollisten johdotustemme kautta ”tuttua ja turvallista” siitäkin huolimatta, että se on oikeasti epäjohdonmukaista, epävakaata ja turvatonta.
Hermostomme kautta ilmenevät tunnereaktiomme tapahtuvat niin paljon tietoista ajatteluamme nopeammin, ettemme voi estää överiempatiaan lipsahtamista vain ajatuksemme avulla – ainakaan ennen kuin tiedostamme tämän mekanismin ja höllennämme sen otetta.
Kun ymmärrämme tämän, meidän ei enää tarvitse soimata itseämme kyvyttömyydestämme välttää toistuvia turhauttavia tilanteita. Sen sijaan voimme tiedostaa kuormittavien suhteiden juurisyyt ja hoitaa niitä. Silloin pystymme valitsemaan tietoisemmin, minkälaisiin suhteisiin ja tilanteisiin annamme arvokasta energiaamme ja aikaamme jatkossa.
Irti överiempatiasta -kirja auttaa sinua kasvamaan ulos överiempaattisen toiminnan kaavasta ja suuntaamaan herkkyytesi voiman elämään, jossa voit hyvin ja joka tuntuu aidosti omaltasi. Katso ja tilaa kirja täältä!
Aistitko herkästi toisten tunteita ja eläydytkö niihin voimakkaasti? Jos koet, että joudut sopeutumaan muiden tunteisiin ja ottamaan niistä vastuuta, saatat olla överiempaattinen.
Kun keskittyy jatkuvasti siihen, mitä muissa tapahtuu, omat tunteet ja tarpeet jäävät sivuun. Silloin on vaarana jumiutua kiltin kannattelijan rooliin. Jos elää toisten tunteiden ehdoilla, ennen pitkää yhteys itseen katkeaa ja oma hyvinvointi unohtuu.
Henkisen kasvun ohjaaja Marika Vepsäläisen uutuuskirja Irti överiempatiasta on kirjoittajan omakohtaisiin kokemuksiin perustuva opaskirja.
Kirja ohjaa murtamaan överiempaattisen toiminnan kaavan ja suuntaamaan herkkyyden voiman elämään, jossa voi hyvin ja joka tuntuu aidosti omalta.
6 merkkiä siitä, että vedät empatian överiksi
1. Kannat toisten tunnetaakkoja
Aistit toisten tunteita kuin ne olisivat omiasi. Sen lisäksi uskot, että on sinun vastuullasi helpottaa niitä. Täsmäät olotilasi toisten tiheisiin tunne-energioihin ja otat niitä kantaaksesi, jotta ne hälvenisivät. Ajattelet, että jos toinen kärsii, sinun täytyy ottaa hänen kärsimyksensä itsellesi, jotta toimit myötätuntoisesti.
2. Sivuutat omat tunteesi ja tarpeesi
Kun sopeutat itseäsi toisten tunteisiin, sivuutat omat tunteesi ja tarpeesi eikä sinulle jää tilaa palautua. Tästä syntyy uuvuttava kierre, jossa odotat, milloin saisit vihdoin muilta takaisin sitä, mitä annat heille. Näin ei kuitenkaan tapahdu.
3. Koet jatkuvaa riittämättömyyttä
Koet jatkuvaa riittämättömyyttä ja mietit, oletko vääränlainen, koska et pysty korjaamaan toisten hankalaa oloa, vaikka miten yrittäisit. Yhteytesi itseesi heikkenee ja voi katketa kokonaan.
4. Pari- ja lähisuhteissa
Kun överiempaattinen on parisuhteessa, hän voi käyttää todella paljon voimavarojaan toisen tunteiden aistimiseen ja tulkitsemiseen. Hän tekee parhaansa pysyäkseen kartalla toisen tunnetason tarpeista ja vastatakseen niihin ennen kuin toinen edes ehtii pyytää. Omat tunteensa ja tarpeensa hän jättää sivurooliin. Vastineeksi hän toivoo samalla mitalla huomiota, huolenpitoa, hyväksyntää, arvostusta ja rakkautta kuin mitä hän antaa. Monesti hänen odotuksensa jäävät kuitenkin täyttymättä. Tuloksena on väsymys ja syvä pettymys itseen, toiseen ja suhteeseen.
5. Työssä
Töissä överiempaattinen lukee jatkuvasti työyhteisön tunneilmapiiriä ja siinä tapahtuvia muutoksia. Hän kuulostelee työ- ja tiimikavereitaan, esihenkilöitään, yhteis- työkumppaneita ja muita työyhteisön jäseniä ja sopeuttaa tunnetilojaan ja toimintaansa niin, että tehtävät ja projektit etenisivät mahdollisimman sujuvasti. Hän on usein tunnollinen ja käyttää paljon energiaa työnsä ja työ- yhteisönsä miettimiseen. Hän kantaa vastuuta sekä omista että muiden tekemisistä.
Hän uskoo, että mikäli hän ylittää itsensä ja auttaa muita tekemään samoin, hänen panoksensa huomataan. Hän yrittää olla tekemättä itsestään liikaa numeroa ja odottaa, että hänen työnsä tulokset tuovat hänelle hänen ansaitsemansa arvostuksen. Usein hän kuitenkin päätyy vain tekemään lisää ja kantamaan enemmän vastuuta ilman tunnustusta, palkankorotuksia tai ylennyksiä. Ne menevät muille.
6. Ystävyydessä
Ystävänä överiempaattinen on se, johon muut ovat yhteydessä silloin, kun he tarvitsevat rajatonta kuunteli- jaa huolilleen ja haasteilleen. Purettuaan rasittavia tunto- jaan överiempaattiselle heidän olonsa helpottaa, kun taas överiempaattinen kokee olonsa voimattomaksi. Hän ottaa raskaat tunnekuormat vastaan ja muuntaa ne omalla ajallaan, jos hänellä sitä on.
Hän kertoo itselleen, että mikäli hän jaksaa kuunnella vielä tämän kerran, avautuu hänellekin tilaa tulla kuulluksi sitten, kun hän sitä eniten tarvitsee. Monesti henkilöt, jotka ovat kertoneet tuntikaupalla omia asioitaan, eivät kuitenkaan pysty tarjoamaan överiempaattiselle tukea, kun hän sitä eniten tarvitsisi.
Kirjoittaja Katri Korolainen on ruuhkavuosia elävä viestinnän ammattilainen Lasten ja nuorten keskuksesta.
Olen tärkeällä työkeikalla, jota olen odottanut pitkään. Puoliso soittaa kesken päivän, että flunssaisen nuorimmaisen kanssa on lähdettävä päivystykseen. Lähden välittömästi kohti kotia ja soimaan itseäni siitä, etten ole lasteni luona. Seuraavana päivänä jään kotiin pienen potilaan kanssa. Samalla toivon päiväunien riittävän niin pitkään, että saisin edes kiireisimmät työhommat pois alta
Tuloksia on yritetty selittää sillä, että vanhemmuus otetaan meillä suoritteena, projektina, jossa pitää menestyä. Stressaamme asioista, joissa vähemmän hyvinvoivissa maissa ei ole mahdollisuuttakaan ottaa paineita: lasten harrastukset, ruokavaliot, kasvatusmenetelmät. Vaikka globaalissa vertailussa moni meistä voi todeta olevansa hyvässä asemassa vanhempana, ei se lohduta sillä hetkellä, kun kurahousut vyöryvät niskaan yhtä aikaa työrästien kanssa.
Mikä avuksi? Ensi sijassa moni kehottaa laskemaan rimaa vanhemmuudessa. Vaan kuka sen riman edes asettaa ja minne? Onko kyse itsestäni, sisäisestä kriitikostani, joka yrittää ruoskia minut yhä kovempiin suoritteisiin? Pysähdy tämän äärelle ja mieti, mikä on juuri sinulle riittävän hyvää.
Sen jälkeen voit antaa mennä: syö kylmiä nakkeja lasten kanssa keittiönpöydän alla, jos siitä tulee hyvä mieli. Uskalla ottaa itsellesi aikaa ja tilaa johonkin omaan, oli se sitten iltalenkki lasten nukkuessa tai kuvataidekoulu kerran viikossa. Kerro töissä elämäntilanteestasi: töiden lisäksi myös perhe vaatii energiaa ja huomiota arjessa. Hanki apua esimerkiksi siivoukseen tai lastenhoitoon, mikäli se on taloudellisesti mahdollista. Ja pyydä apua läheisiltä, olivat he sitten omia kavereita, sukulaisia tai naapureita.
Kun syyllisyys iskee, kokeile näitä
Hengitä
Vaikka viidesti niin, että uloshengitys on pidempi kuin sisäänhengitys. Syke laskee, aivot saavat happea. Asiat asettuvat paremmin perspektiiviin.
Pyydä apua
Isovanhempien lisäksi tai sijaan ympärillä on muitakin ihmisiä, jotka mieluusti auttavat ruuhkavuosissa. Voisivatko lapsen kummit, omat kummit, tädit, sedät, isosedät tai naapurit auttaa vaikka pienen hetken verran?
Priorisoi ja oikaise
Sotkuinen koti, työprojektin myöhästyminen tai jumpan missaaminen eivät ole kertaalleen vaarallisia. Ja jos näistä mikään ei hoidu lähtökohtaisesti ikinä, tekemistä on yksinkertaisesti liikaa. Einesruoka on ystävä, samoin itsestään siliävät vaatteet.
Sano ei
Anna omalle ajalle ja lasten tarpeille tilaa. Kieltäydy kivoistakin projekteista, jotka vievät sinulta aikaa tai energiaa tärkeämmiltä.
Kerro työnantajalle tilanteestasi
Esihenkilöt ovat olemassa työntekijöitä varten. Jos kodin ja työn yhdistäminen kuormittaa, kerro tilanteesta pomollesi. Voitte yhdessä löytää ratkaisuja tilanteeseen vaikkapa työtehtäviä priorisoimalla, sijaisjärjestelyjä parantamalla tai työaikaa muuttamalla.
Näytä tunteesi
Halaa lasta, kerro että hän on rakas. Kerro, että vaikka äiti on väsynyt, olet mielellään lapsen seurassa. Paljasta puolisolle kiristävä tilanne. Uskoudu ystävälle ja pyydä apua.
Kukaan ei ole täydellinen vanhempi, eikä vanhemmuus ole projekti vaan osa ihmisenä olemista. Vanhempi-lapsi -suhde on ihmissuhde. Se muuttuu ja vaihtelee väistämättä. Kukaan ei voi myöskään aina antaa töissä parastaan. Meille jokaiselle on hetkemme loistaa ja ne hetket, jolloin saamme olla tarvitsevia. Epätäydellisyys on osa elämää ja ihmisyyttä.
