Nykymaailman kiivas tahti saa monen ihmisen sairastumaan. Suorituskeskeinen kulttuuri palkitsee tekemisestä ja saavuttamisesta, ei olemisesta ja oman sisimpänsä tutkailusta. Tähän on helppo lähteä mukaan, sillä lähes kaikkea elämässä voi suorittaa – jopa pysähtymistä ja lepoa. Jossain vaiheessa suoritusmoodista voi tulla niin automaattinen tapaa elää, ettei enää osaa toimia toisin.
Suorittaminen uuvuttaa, koska siinä ei ole tilaa tunteille ja inhimillisyydelle. Vain järjen ja to do -listojen avulla arkeensa operoiva alkaa muistuttaa ihmisen sijasta robottia. Kun on tarpeeksi vieraantunut omista tunteistaan, voi niiden kohtaaminen pelottaa. Tunteiden ääreen pysähtyminen tarkoittaa kontrollin hetkellistä menettämistä ja antautumista omalle sisäiselle kokemukselle. Sille, mitä on.
Suorittaminen voi toimia myös suojamekanismin tavoin – kun keskittää ajatuksensa ulkomaailmaan ja tekemiseen, ei tarvitse kohdata omaa sisäistä kipuaan. Samalla tulee kuitenkin menettäneeksi jotakin ainutlaatuista: kosketuksen omaan sisimpäänsä. Sinne, mistä kaikki voima, herkkyys ja yhteys saavat alkunsa. Onneksi tuo yhteys on palautettavissa. Se on meissä aina, kun vain uskaltaa pysähtyä sen äärelle.
Oman kehon ja tunteiden ääreen pysähtyminen on taito, jota en ole itse aina osannut. Sitä ei ole minun lapsuudessani opetettu, ei liioin kotona eikä koulussa. Opin pakenemaan tunteitani muun muassa urheiluun.
Kun sisälläni myllersi jotain epämääräistä, laitoin lenkkarit jalkaan ja juoksin möykkyä pakoon. Juoksun jälkeen kaikki tuntui hetken aikaa kevyemmältä. Helpolta kuulostavassa menettelytavassa oli kuitenkin yksi ongelma. Tunnemöykky ei kadonnut minnekään, vaan kasvoi ajan myötä yhä suuremmaksi.
Omien tunteiden tunnistaminen, niiden hyväksyvä kohtaaminen ja ylimääräisestä tunnetaakasta vapautuminen on vaatinut minulta aikaa, harjoittelua – ja rohkeutta. Sitä, että uskallan pysähtyä kehoni äärelle. Sillä tunteet asuvat kehossa ja ilmenevät kehollisesti. Siksi ne ovat tärkeä osa myös fyysistä hyvinvointia.
Tunteita voi käsitellä, kohdata ja työstää monella eri tavalla. Tässä kolme yksinkertaista tapaa, joiden harjoittaminen on auttanut minua pysäyttämään suoritusmoodin ja löytämään yhteyden tunnemaailmaani – olinpa missä tahansa:
1. Huomion kiinnittäminen hengittämiseen. Jo muutama minuutti rauhallista hengittelyä silmät kiinni auttaa laskemaan kierroksia ja tuomaan huomiota mielestä kehoon, ajatuksista tunteisiin ja tuntemuksiin. Myös erilaiset joogaharjoitukset ja meditaatiotekniikat auttavat palaamaan keholliseen kokemiseen. Parhaimmillaan mikä tahansa tietoinen liike voi toimia samalla tavalla – jopa juoksu. Kyse ei ole niinkään siitä mitä tekee, vaan miten tekee.
2. Luonnossa oleskelu. Muun muassa metsä ja merenranta ovat oivia maaperiä omien syvimpien tunteiden tutkailuun. Luonto auttaa pysähtymään hetkeen ja palauttamaan sinut olennaisen äärelle. Luonnossa oma päänsisäinen maailma rauhoittuu ja asettuu mittakaavansa. Jos metsä tai merenranta ovat liian kaukana, myös lähipuisto tai takapihan pikku puutarha riittää.
3. Luova kirjoittaminen. Vapaan kirjoittamisen avulla on mahdollista tutkailla sisimpäänsä ja vapauttaa myös tiedostamatonta tunnetaakkaa. Kun et aseta kirjoittamiselle tavoitteita, vaan annat tunteiden ja ajatusten virrata paperille mitään sensuroimatta, saatat löytää sisältäsi asioita, joiden olemassa olosta et ollut aiemmin tietoinen. Jos et tiedä, miten pääsisit alkuun, voit ottaa inspiraatiota vaikkapa luonnosta. Tässä yksi harjoitus, joka saattaa olla avuksi:
Pakkaa kynä ja muistikirja laukkuun ja suuntaa ulos – sellaiseen paikkaan, jossa tiedät mielesi ja sielusi lepäävän. Pysähdy hetkeksi vain hengittelemään luonnon parantavaa voimaa. Kun avaat silmäsi, anna katseesi vaeltaa ja etsi ympäristöstäsi jotakin, mihin samaistut tai mikä inspiroi sinua. Se voi olla mitä tahansa – vakaa kallio, jonka päällä istut, jalkojesi juuresta puskeva voikukanverso, taivaalla yksin haahuileva pilvenhattara…Kirjoita siitä, mitä näet ja tunnet. Mitä luonto nostaa sinussa esiin? Mitä löydät, kun antaudut kokemaan itsesi ja luonnon sellaisena kuin se on – tässä ja nyt?
Uusperheitä on Suomessa 10 prosenttia kaikista lapsiperheistä eli yhteensä noin 52 000. Tosiasiassa perheitä on paljon enemmän, koska tilastokeskuksen luvuissa eivät ole mukana täysi-ikäiset lapset, eivätkä etävanhempien perheet.
Tilastojen valossa uusperheet ovat haavoittuvaisempia kuin ydinperheet, erityisesti koska kahden perhekulttuurin yhteen liittäminen on haastavaa.
“Kansainvälisten tutkimusten mukaan uusparien eroriski on 5–10 prosenttia suurempi kuin ensiparien”, kommentoi Uusperheen käsikirjan toinen kirjoittaja Marika Rosenborg. Hänen mukaansa suurimpia haasteita uusperheen onnistumiselle ovat kahden perhekulttuurin yhdistäminen ja lapsen suhde bonusvanhempaan.
Lapselle uusperhe on kuitenkin aina myös mahdollisuus. Joissakin tilanteissa se antaa hänelle paremman ja turvallisemman kasvuympäristön kuin ensiperheen oli mahdollista antaa. Kaiken ytimessä on kuitenkin aikuisten uusi parisuhde, jonka tila heijastuu koko perheeseen.
“Uusperheen muodostuminen kestää neljästä seitsemään vuotta, ja se jakautuu kolmeen selkeään vaiheeseen: haavevaiheeseen, rähinävaiheeseen ja helpotuksen vaiheeseen”, Uusperheen käsikirjan toinen kirjoittaja Tarja Törmänen kertoo.
Tarja Törmänen ja Marika Rosenborg ovat paitsi haastatelleet kirjaansa varten lukuisia uusperheitä, myös itse kokeneet uusperhearjen – erittäin läheisesti. Joitakin kuukausia sen jälkeen, kun Marika erosi miehestään ja lastensa isästä, Tarja aloitti parisuhteen tämän kanssa. Naisten tie ystäviksi ja yhteistyökumppaneiksi on ollut pitkä:
“Vaikea alkuasetelma ei luvannut hyvää. Olimme saman miehen ensimmäinen ja toinen nainen. Etäisyyden ja ennakkoluulon vaihetta välillämme kesti noin seitsemän vuotta. Lähentymisen ja kiinnostuksen vaihetta saman verran, ja viimeistä: yhteyden ja ystävyyden vaihetta olemme eläneet myös seitsemän vuotta”, Rosenborg ja Törmänen toteavat.
Marika Rosenborgin ja Tarja Törmäsen kuusi vinkkiä onnistuneeseen uusperhearkeen:
Älä yritä liikaa – iloitse pienistä edistymisistä “Kyseenalaista tavoitteesi perheonnen suhteen. Mikä riittäisi, jotta olisit tyytyväinen? Voisitko olla tyytyväinen jo nyt?”
Luokaa omat haaveet, rutiinit ja tarinat “Perhekokous on yksi tapa, jonka rakenteen turvin voidaan tuoda esille asioita ilman, että ne henkilöityvät.”
Hyväksykää perheen sisäiset tunnesuhteet “Tutustuminen ei vielä tarkoita sitä, että uudet perheenjäsenet oppisivat pitämään toisistaan. Jokainen voi kuitenkin kohdata toisensa arvostaen.”
Läheisyyttä luodaan olemalla läsnä “Yhteinen perheaika on tärkeää. Tekemällä yhdessä asioita tullaan tutuiksi.”
Älä ota paineita ja pidä itsestäsi huolta “Onnittele itseäsi siitä, että olet uskaltanut ottaa uuden mahdollisuuden vastaan.”
Anteeksiannon taika “Onnellisuustutkimuksista tiedetään, että anteeksiantaminen edistää ihmisen hyvinvointia.”
Istun parturissa ja seuraan herkistyen, miten edessäni oleva kuusikymppinen mies liikahtamatta ja silmät kiinni nauttii kampaajan kosketuksesta. Mietin koskakohan tätä miestä on kosketettu viimeksi näin hellästi.
Myötätuntoiselta vaikuttava kampaaja näyttää tunnistavan tarpeen ja on liikkeissään raukean verkkainen. Sydämeni räjähtää tästä kiireettömästä ja viattomasta hetkestä kahden tuntemattoman välillä.
Minulla on pieni 8-vuotias poika joka pussaa, halaa, silittää, hieroo ja haluaa nukahtaa niin, että pitää minusta kiinni. Minulla on myös 16-vuotias poika, jota kukaan ei koskettaisi, ellen minä koskettaisi häntä. Mieheni tärkein tarve on kosketus, kuten monien muidenkin miesten.
Kirjoitin kosketuksen tarpeesta seuraavaan, elokuussa ilmestyvään kirjaani näin:
”Olen huolissani miehistä ja siitä, miten vähän kosketusta he saavat tai uskaltavat ottaa vastaan. Kun käymme valmentamieni pariskuntien kanssa näitä eri tarpeita läpi, lähes jokainen mies on kertonut ykköstarpeekseen kosketuksen. Se on tärkeä tarve myös omille miehilleni, isolle ja pienille, joten minun on pitänyt opetella vastaamaan tähän tarpeeseen.
Meillä oli pitkään mieheni kanssa sääntö, ettemme saaneet ohittaa toisiamme, ellemme halanneet tai suudelleet toisiamme. Siitä tuli pian tapa ja nykyään mieheni eikä kumpikaan pojistani pääse ohitseni, ilman että kosketan heitä.
Ihokontakti on vauvoille elintärkeää, eikä se tarve vähene, vaikka kasvamme aikuiseksi. Ihokontaktissa ja hellässä kosketuksessa aktivoituu rakkaushormoni oksitosiini, joka yhdistää meidät toisiimme ja vahvistaa välillämme olevaa luottamusta ja rakkautta. Oksitosiini auttaa meitä yhdistymään voimaamme ja löytämään sisäisen tasapainomme.
Oksitosiini lisää empatiaa, rauhallisuutta ja anteliaisuutta. Se auttaa tunnistamaan tarpeita ja olemaan niille myötämielinen. Olen kuullut sitä kutsuttavan elämän helpottajaksi, joten eikö ole kumma, miten vähän sitä olemme valmiita hyödyntämään?”
Tässä nyt istun ja seuraan juuri sitä, mistä kirjoitin. Kosketuksen aikaansaaman rentouden, rauhan ja oksitosiinin ihan tuntee väreilevän ilmassa. Tämä on parturi, jossa vanhin poikani on aina itsenäisesti käynyt, ja hänen kehujensa myötä toin tänne nyt myös nuorimman poikani.
Täällä tapahtuu jotain hyvin arkista, mutta samalla niin kovin pyhää ja kaunista.
Meidän kampaaja muisti heti isoveljen, kehui vuolaasti molempia poikiani ja kaupan päälle vielä minunkin hiuksiani!
Arvostan kovasti palvelualalla olevia sydämellisiä ja vaatimattomia kansanparantajia. Sairaanhoitajia, lähihoitajia, kampaajia, lastenhoitajia, kosmetologeja. Kunnioitan kaikkia teitä, jotka päivästä toiseen jätätte kosketusten jälkiä kaikenikäisiin ihmisiin, olemalla läsnä heidän tarpeilleen. Teitä ei voi kuuna päivänä kiittää tarpeeksi työstänne.
Kun täältä pienestä ja tavallisesta Tikkurilan parturista lähtee, haluaa syleillä koko maailmaa.
Elämän suurimmat stressitilanteet liittyvät muutokseen – oli muutos sitten lähtöisin ilosta tai surusta. Stressaavimmat elämäntilanteet ovat tutkimusten mukaan läheisen kuolema ja parisuhteen päättyminen. Mutta heti niiden jälkeen tulevat iloiset muutokset – muutto uuteen kotiin ja työpaikan vaihtaminen.
Ihminen on syntyjään muutosvastarintainen. Suuri osa meistä saattaa kokea positiivisenkin muutoksen jopa fyysisenä kipuna, sairastumisena tai henkisenä ylikuormittumisena.
Ihminen on harvoin täysin valmis tuntemattomaan. Koskaan ei ole takeita siitä, että uusi alku olisi vanhaa parempi. Jos muutos liittyy unelman toteuttamiseen, milloinkaan ei ole varmuutta siitä, että unelmasta tulisi täysin totta tai että unelma olisi ollut kaiken muutosvimman väärti.
Muutoksen edessä pelottaa monesti epäonnistuminen. Silti paradoksaalisesti epäonnistumisen pelko antaa myös mahdollisuuden onnistua. Sillä jos ottaa pelostaan huolimatta riskin, se kertoo unelman tärkeydestä ja vahvuudesta. Silloin on aidompi mahdollisuus onnistua.
Muutoksen tai uuden tarinan aloittamisen tietää oikeaksi vasta jälkikäteen. Siksi muutosta lykkää monesti viimeiseen saakka. Monesti ihminen verhoaa muutoksen aiheuttaman pelon uskomukseen, ettei muutos ole konkreettisesti mahdollinen. Mutta muutos on usein järjestelykysymys. Muutoksen voi tehdä, jos aika on siihen kypsä tai muutos on oman hyvinvoinnin kannalta ainoa vaihtoehto.
Uusi tarina ei tarkoita läheskään aina koko elämän laittamista uusiksi. Muutos ei vaadi irtisanoutumista töistä tai lähtemistä parisuhteesta, muuttamista joogaretriittiin tai ystäväpiirin vaihtamista uuteen heimoon. Muutos saattaa olla uuden kurssin aloittamista, uuden ystävyyssuhteen solmimista, kodin sisustamista harmaasta violetiksi. Muutos on pienenkin unelman toteuttamista.
Vaikka määränpää ei lopulta olisikaan täsmälleen sellainen kuin oli ennalta kuvitellut, elämänkirjan sivuille jää muutoksesta aiheutunut matka. Tieto siitä, että ylitti itsensä ja käytti voimia, joita ei kuvitellut olevankaan. Löysi rohkeuden yrittää.
Ja joskus perille päästessä todellisuus saattaa osoittautua vielä odotuksia paljon paremmaksi. Elämänkirjan käänteentekevimmäksi luvuksi.
P.S. Unelmaansa pitää rakastaa niin paljon, että on valmis päästämään irti vanhasta. Jostain, mitä on rakastanut ehkä aikoinaan ihan yhtä paljon.
Menetin nuorimman lapseni 2017 vuoden toiseksi viimeisenä päivänä. Kohtaamiset ja kohtaamattomuudet ihmisten kanssa surussani ovat jääneet selkeinä mieliini. Vaikka olen itse kokenut suuren menetyksen, en koe silti olevani hyvä kohtaamaan surevaa. Tiedän monen pohtivan mikä olisi oikea tapa kohdata sureva, ihminen, joka on menettänyt jotakin hänelle rakasta. Ajattelemme usein, että surevalle on hyvä antaa aikaa, eikä surukotiin ole hyvä tuppautua.
Itselleni on ennen tyttäreni kuolemaa, ollut todella vaikeaa sanoa sanat otan osaa. Se on minusta kuulostanut todella vähäpitoiselta. Pelkän sydämen laittaminen suru viestiin ei minusta kerro myöskään kaikkea sitä, mitä haluaisin sanoa. Tyttäreni kuoleman jälkeen minulle itselleni oli merkityksellistä molemmat tavat, joten olen jatkanut myös näitä tapoja itse. Jos minusta on tuntunut luontevalta kirjoittaa jotakin surupäivitykseen, olen sen kirjoittanut. Jos sanoja ei ole ollut, pelkkä sydän tai sanat otan osaa on itselleni riittänyt.
Mitä on kohdata sureva aivan kasvotusten? Mitkä asiat siinä ovat tärkeitä? Missä asioissa voin tuottaa lisää harmia? Ylipäätään se, että kohtaa surevan on iso ele. Se, että kohtaa surevaa useita kertoja, on äärimmäisen tärkeä teko. Pahinta on, jos sureva jää yksin surunsa kanssa. Tärkeää on myös muistaa, ettei surulla ole maaliviivaa. Suru ei lopu hautajaisiin tai kun vuosi menetyksestä tulee täyteen. Surulle on oltava tilaa vielä vuosienkin kuluttua.
Surevalle tärkeintä on läsnäolo. Osa ihmisistä tykkää halauksista. Aina voi kysyä, haluatko halauksen tai saanko halata? Surun alkumetreillä aivan konkreettisesta avusta on iso hyöty. Suru vaatii energiaa ja on kokopäiväistä työtä. Silloin pyykkien pesu, ruuanlaitto, kaupassa käyminen voivat tuntua äärimmäisiltä ponnistuksilta. Voit auttaa sellaisissa arkipäiväisissä askareissa, mitkä sinulle tuntuvat luontaisilta.
Itselleni oli todella merkityksellistä, kun ystäväni tulivat ja täyttivät pakastimemme ruualla. He tekivät helposti syötävää ruokaa, sosekeittoa, koska jo suun avaaminen tuntui ponnistukselta. Ystäväni aurasi pihan lumesta ja hiekoitti kävelytiet ja vei koiramme kävelylenkille. Nämä teot muistan erityisen hyvin, vaikka muuten surun alkumetreiltä onkin muistikatkoksia.
Ystävänä sinun on tärkeää tarjota apua surevalle. Sureva harvemmin tulee sitä pyytämään. Voi olla, ettei hän halua erityisemmin puhua. Ole valmis kestämään hiljaisuus. Ole valmis myös kestämään surun monet tunteet. Sureva ei välttämättä ole aina ystävällinen. Suruun kuuluu monia tunteita. Viha, pelko, häpeä, syyllisyys saattavat kohdistua myös sinuun hyvin monenlaisella käytöksellä. Surevan kohtaavan on siedettävä, että sureva ei ainoastaan itke, vaan joskus hän saattaa huutaa tai joskus vaan apaattisena tuijottaa eteensä.
Kohtaa sureva sellaisena kuin hän on. Kohtaa suru sellaisena kuin se häneltä tulee. Yrittämättä poistaa surua tai lohduttaa liiaksi surevaa. Sureva ei ole kiinnostunut sinun surukokemuksista tai miltä sinusta tuntuu. Jos hän kysyy neuvoa, silloin voit neuvoa, muuten pitäydy kuuntelevana korvana ja lujana läsnäolona. Turvana ihmiselle, jonka maailma on särkynyt ja maailman uudelleen jäsentäminen ottaa aikansa.
On tärkeää myös ymmärtää, milloin surevan on hyvä levätä. Vaikka maratonvierailut tai -puhelut olisivat tärkeitä, on tärkeää ohjata surevaa myös lepäämään, syömään, peseytymään ja olemaan perheensä tai kumppaninsa kanssa. Sinä voit ottaa huolehtijan roolin surevan suhteen. Pidä myös huolta, että sinä jaksat. Kerää voimia tapaamisten välillä ja ole tarkka omasta vireystasostasi. Tyhjästä kupista on vaikea ammentaa toiselle.
Surevalle on tärkeää tietää, että ystävällä on aikaa eikä ole kiire. Ystävällä on oltava rohkeutta ottaa aktiivisesti yhteyttä ja mennä kylään usein. Kuulumisten kyselyyn ei välttämättä aina saa vastausta ja tätäkin on hyvä sietää. Tunnista milloin sureva haluaa olla yksin ja kunnioita silloin tätä. Tunnista milloin sureva alkaa eristäytyä ja vetäytyä liiaksi omiin oloihinsa. Uskalla viedä surevaa ulos ”ihmisten ilmoille”. Tehkää yhdessä mukavia asioita.
Pahin mitä voit surevalle on tehdä se, että hylkäät hänet. Vaikka kokisit itsesi kykenemättömäksi kohtaamaan surua ja surevaa, kerro se ääneen. Älä jää pitämättä yhteyttä, jos sureva on sinulle tärkeä. Pahinta on menettää surussaan vielä ystävä, jonka olisi halunnut jakaa tämän tärkeän elämänkokemuksen.
Tärkeintä on surevan kohtaamisessa ymmärtää, ettei suru tartu. Suruun ja menetykseen on hyvä palata vielä vuosienkin päästä. Ihminen, joka kohtaa surevan ja kulkee surun rinnalla pitkään, tulee oppimaan itsestään paljon. Samalla myös tulee syventäneeksi tätä ihmissuhdetta. Tämän kokemuksen jälkeen ystävyytenne tulee olemaan aivan erilaista!
Kaikki me tulemme kokemaan menetyksiä elämässämme. Surun ja surevan kohdannut on saanut kokemuksellaan palan elämästä, joka opettaa ihmisyydestä paljon. Olet surevan kanssa oppinut elämästä enemmän kuin uskotkaan. Surevan kohtaamisella on suuri merkitys niin sinulle kuin hänelle!
Joidenkin parien seksielämä lähtee käyntiin heti ensi kerrasta alkaen helposti. Toiset parit taas löytävät yhteisen rytmin hitaammin. Jotkut elämän tapahtumat kuten vaikkapa lapsen syntymä tai työstressi, voivat tuoda seksielämään hetkellistä rasitusta. Ei pidä luulla, että ”tällaista tämä nyt on”. Jos ajattelet näin, se on kuin luulisit peruskuntosi olevan aina samanlainen. Sehän ei pidä lainkaan paikkaansa. Asioita voi miltei aina muuttaa tekemällä niille jotakin.
Seksielämä paranee toki ajan myötä, kun esimerkiksi parin välinen luottamus sekä oman ja toisen kehon ymmärtäminen syvenee, mutta se paranee myös harjoittelemalla.
Minkälaisia harjoituksia voi tehdä, jotta seksielämä syvenee?
Tunneyhteyden tason harjoituksia, joissa kasvatatte ymmärrystä, luottamusta, välittämistä, lempeyttä ja kiintymystä
Teknisen tason harjoituksia, joissa opettelette käytännön tasolla esimerkiksi mikä tuntuu hyvältä ja mikä ei, mikä kiihottaa, mikä asento toimii
Tunneyhteyden tason harjoitukset ovat todella antoisia. Ne vaativat sen, että pari ottaa aikaa kohdata toisensa. Se saattaa tuntua aluksi ujostuttavalta tai kiusalliselta, mutta lopulta on valtavan rentouttavaa kohdata toinen aidosti ja antaa myös itsensä tulla nähdyksi.
Voi olla helpompaa kohdata jonkin harjoituksen avulla sen sijaan, että istuisitte vain sohvalla ja päättäisitte kohdata syvällisesti. Kirjassani Sydämen seksi on paljon keskustelu- ja kosketusharjoituksia, joiden avulla on helppoa ja luontevaa kohdata. Katsasta myös Layla Martinin Couples Masterclass -video, joka sisältää kolme erilaista kohtaamisharjoitusta. Video on maksuton, ja voit kuunnella sen tästä.
Teknisen tason harjoituksissa voit luvan kanssa kysyä kumppaniltasi kaiken, minkä olet aina halunnut tietää: ”Onko tällainen silittävä kosketus hyvä, vai onko parempi puristaa hieman?” tai ”Olen aina halunnut kokeilla tällaista asentoa. Onnistuisiko se niin, että nostat jalkasi tähän?”
Teknisen tason harjoitukset ovat siitä ihania, että teidän ei tarvitse pitää yllä eroottista tunnelmaa, vaan voitte keskustella seksielämään liittyvistä asioista neutraalisti. Kun olo on varma, tiedätte, mikä toimii ja mistä toinen pitää. Silloin rakastellessa voi keskittyä nauttimiseen. Asiat muuttuvat ajan mittaan, joten on kiinnostavaa keskustella asioista aina uudelleen.
Seksielämä syvenee, kun sitä vaalii. Seksielämä kehittyy myös itsestään, muttei kannata jättää tätä upeaa mahdollisuutta käyttämättä. Mitä enemmän harjoittelette, sitä luontevammalta se tuntuu.
Harjoitukset ovat rentouttavia ja nautinnollisia, ja niiden avulla voitte vapauttaa myös joko fyysisen tai emotionaalisen tason asioita, jotka ovat estäneet läheisyytenne syvenemistä.
Syventykää, keskustelkaa, jakakaa ja nauttikaa!
Lisää tätä? Löydät Mitran suositut kirjat Sydämen seksi ja Meidän vuositästä.
Tämä tarina kertoo naisesta, joka kaipasi itselleen kumppania ja kotia. Jo viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajan hän oli etsinyt sitä oikeaa. Vaikka ehdokkaita oli ollut, kukaan ei tuntunut pitkällä tähtäimellä sopivan siihen muottiin. Niinpä ennen pitkää suhteet kariutuivat. Usein nainen vaihtoi asuinpaikkaansa löytäessään seuraavan lupaavalta näyttävän kohteen.
Oli myös kausia, jolloin hänellä ei ollut sitä ketään. Noina aikoina hän kuumeisesti etsi sitä oikeaa. Aina kun joku vaikutti siltä, että tässä se nyt voisi olla, hän huomasi mielensä kiihtyvän kovasti. ”Voisiko tämä olla se?” ”Pitäisikö minun nyt kuitenkin muuttaa sinne?” ”Olisiko se kuitenkin minun paikkani?”
Tämän kaltaiset ajatukset veivät ison osan hänen huomiostaan. Toisina hetkinä hän myös huomasi maalailevansa mielessään sitä, millaista se sitten olisi siellä ja tuon ihmisen kanssa. Usein nuo mielikuvat saivat hänet unohtamaan sen millaisia asioita konkreettisessa todellisuudessa oikeasti tapahtui. Haaveiltu kumppani saattoi olla jo naimisissa tai hän saattoi unohtaa ajatella sitä, että asuinalue, jota hän pohti, ei ollut hänelle millään tavalla tuttu tai edes mieluinen.
Joka kerta tuntui ja näytti siltä, että tuo uusi paikka, uusi ihminen ja uusi työ toisi hänelle sen mitä hän kaipasi. Että sitten hän tietäisi kuka hän on, olisi onnellinen ja hänen paikkansa maailmassa paljastuisi. Miksipä siis ei etsiä? Sehän tuntui olevan ratkaisu siihen, mitä hän kaipasi.
Nainen ei kuitenkaan tiennyt sitä, että samaan aikaan kun hän etsi kovasti sekä sitä mitä hänen kuuluisi olla, kumppania, joka olisi se oikea että paikkaa, jossa hänen olisi hyvä olla, nuo asiat koettivat löytää häntä.
Hänen nykyisen asuinpaikkansa lähettyvillä asui useampikin mieshenkilö, joka etsi itselleen sopivaa naista. Nämä olivat miehiä, joiden elämässä oli oikeasti tilaa naiselle. Sellaisia, joiden kanssa olisi voinut rakentaa perhettä, kokea vanhemmuuden iloja ja kasvaa yhdessä.
Mieshenkilöt kuljeksivat toisinaan lähellä naisen asuntoa, tietämättä tarkemmin, miksi valitsivat juuri tuohon suuntaan vievän lenkkipolun tai miksi valitsivat tänään ajaa kotiin normaalista poikkeavaa kiertotietä pitkin. Markku, eräs miehistä, työskenteli postimiehenä. Hän oli oikein mukava sekä tasapainoinen kaveri ja kävi kerran jopa lähellä naista, toimittaessaan pakettia naisen kotiin. Kun hän soitti ovikelloa, kukaan ei vastannut. Mies ei ymmärtänyt miksi, mutta jostain syystä juuri tänään häntä harmitti tavanomaista enemmän se, ettei asiakas ollut paikalla vastaanottamassa pakettia.
Samaan aikaan nainen istui työpaikkansa taukohuoneessa, jossa hän oli tunnin ajan selannut puhelimessaan olevan treffi-palvelun vaihtoehtoja, tuntien sisällään yksinäisyyttä ja turhautuneisuutta. Kun hän uupui tähän ja sulki puhelimen, hänen mieleensä tulvi ajatuksia siitä kannattaisiko hänen jatkaa enää nykyisessä työssään vai alkaa jo katsella uusia uria. Kenties jotain, jossa olisi ollut enemmän vastuuta ja haastetta. Kuten ehkä arvaat, asuinpaikan ja kumppanin lisäksi hän etsi edelleen myös itselleen oikeaa työtä.
Usein etsiminen tuntuu oikealta ratkaisulta sen sijaan, että avaisimme silmämme tälle hetkelle.
Toimiston toisessa huoneessa hänen esimiehensä mietti, kenelle he voisivat antaa lisää vastuuta yhtiön kehittyessä. Hän kävi mielessään vaihtoehtoja läpi mutta sivuutti tarinan naisen, koska tällä oli tapana tehdä vain lyhyitä määräaikaisia sopimuksia. He kaipasivat ihmistä, joka valitsi paikakseen juuri nyt tuon yhtiön. Jonkun, joka nauttisi vastuusta ja työn haastavuudesta.
Tarinan naisen tilanne on kenties sinullekin jollain tapaa tuttu. Se, että etsimme omalla tavallamme sitä jotain, jota kaipaamme ja joka meistä tuntuu puuttuvan. Tarina kertoo meille kuitenkin myös siitä, että se mitä etsimme etsii myös meitä.
Voimme omassa elämässämme kysyä, aiommeko toimia kuten tarinan nainen ja jatkaa etsimistä? Tuoko ulkopuolelta etsiminen ja olosuhteiden muuttaminen sitä mitä kaipaamme? Vai jatkammeko omaa tarinaamme sen sijaan palaamalla kotiin. Itsemme äärelle, tutustuen kaipuuseen, jota tunnemme sisällä?
Koetammeko muuttaa tilannetta muuttamalla ulkoisia asioita ja sivuutamme samalla itsemme?
Ohitammeko sen, että voimme eheytyä ihmisinä ja alkaa vetää puoleemme tuota eheyttä ilman, että meidän tarvitsee etsiä sitä kuumeisesti.
Jääkö se huomaamatta, että pysymällä paikalla elämässämme, tarvitsemamme asiat voivat oikeasti löytää meidät.
Jätämmekö ammentamatta siitä vanhasta viisaudesta, että hyvinvoiva ihminen kutsuu puoleensa hyviä asioita.
Vai valitsemmeko haastavamman mutta aidosti palkitsevan tien. Sen, että lakkaamme etsimästä ja alamme elää läsnä omassa elämässämme.
Haluan ajatella, että tarinan nainen kohtasi kotimatkallaan bussissa itseään muistuttavan naishenkilön. Kuunnellessaan tämän puhuvan tavoittelemalleen mieshenkilölle puhelimessa, nainen havahtui siihen tosiasiaan, että hän pakenee itseään ja hänen yrityksensä ratkaista tilannettaan ovat joka kerta tuottaneet saman tuloksen.
Toivon, että siinä kohtaa hän valitsi toimia toisin ja käveli paikalliseen kauppakeskukseen ostamaan uudet verhot kotiinsa, jonka kaunistamisen hän oli sivuuttanut miettiessään seuraavaa paikkaa, jossa hän kenties viimein olisi onnellinen.
Rohkenen kuvitella, että hän valitsi olla sivuuttamatta omaa kaipuutaan ja sen sijaan alkoi pitää itsestään huolta, tutustua itseensä paremmin ja antaa omalla rakkaudellaan kodin rakentua juuri sinne, missä hän nyt on.
Tutustuessaan itseensä hän alkoi arvostaa rehellisyyttä. Kuukauden päästä hän otti työpaikallaan puheeksi sen, että hän on pohtinut kaipaavansa kenties lisää vastuuta. Sekä hänen että esimiehen yllätykseksi he etsivät molemmat samaa asiaa. Tämä vahvisti naisessa orastanutta tunnetta siitä, että ratkaisuja ei tarvitse hakea kuumeisesti ulkoa. Riittää, että on rehellisesti oma avoin itsensä ja jollain hassulla tapaa elämä järjestyy sen mukaan. Juuri kuten on hänelle tarpeen.
Oikeat ystävätkin löytävät meidät kun annamme itsemme olla sitä mitä olemme. Silloin he voivat viimein tunnistaa meidät.
Aiemmin nainen oli myös yrittänyt antaa itsestään toisille ihmisille, jotta hänen ihmissuhteensa voisivat antaa hänelle rakkautta, jota hän kaipasi. Silti hän oli aina kokenut, etteivät nuo suhteet olleet täyttäviä. Sellaisia, jotka tapahtuisivat luonnollisesti ja vailla hänen vaivan näköään. Tulevina kuukausina hän yllätyksekseen löysi itsensä useamman kerran viettämässä juuri tällaista vaivatonta aikaa uuden ihmisen kanssa. Esimerkiksi samanikäisen naisen, joka oli pyytänyt häntä syömään sen seurauksena, että hän oli kertonut jumppatunnin päätteeksi pukuhuoneessa jotain tavallisen inhimillistä ja avointa itsestään.
Kumppanin kaipuuta hänen oli vaikeinta sietää. Mutta hän näki vaivaa tutustuakseen tunteeseen sen sijaan, että olisi pyrkinyt poistamaan tuon kaipuun. Sen seurauksena hänelle alkoi käydä selvemmäksi se, että hän todella halusi olla äiti ja jakaa itsensä toisen itsenäisen ihmisen kanssa. Joinain iltoina hän hymyili hieman nolonakin sille, millaisista ihmisistä hän oli etsinyt ratkaisua. Nehän olivat kuten hän, etsimässä helpotusta vaikeaan oloonsa toisista. Eivät he olleet sellaisia miehiä, jotka häntä oikeasti kiinnostivat. Vaikkakin haavekuvien tuottamat tunteet olivat olleet toisinaan hyvin vahvoja.
Eräänä päivänä nainen odotti ystävältään tilaamaansa taulua saapuvaksi kun ovikello soi. Kävellessään ovea kohti hän huomasi tuntevansa itsensä yllättävän jännittyneeksi. Oli kuin vatsakin olisi ollut yhtäkkiä sekaisin. Hikoilevin käsin hän avasi oven ja sen ulkopuolella seisoi postimies. Markku, luki hänen vasemman rintamuksen nimikyltissä.
Oli kulunut kaksi vuotta siitä kun nainen valitsi alkaa tutustua itseensä ja saapua paikalle elämäänsä sen sijaan, että etsi sitä toisaalta. Hymyillessään hikoilevin käsin Markulle, aika tuntui pysähtyvän ja oli kuin elämä olisi näyttänyt hänelle pikakelauksena koko viimeisen kaksi vuotta. Sen, miten jokainen tehty valinta kuljetti kohti tätä hetkeä. Sen miten elämä oli alkanut ravita häntä lahjoillaan siitä hetkestä, kun hän saapui paikalle ja kärsivällisesti antoi asioille tilaa avautua. Että elämä rakentui hetki hetkeltä sen seurauksena, että hän otti nuo hetket vastaan.
Tuo kaksi vuotta oli hänen koeaikansa. Aika, jona hän osoitti sen, että hän on valmis huolehtimaan itsestään ja rakastamaan itseään. Olemaan ystävä itselleen ja kokemaan onnea ilman, että se tuli ulkoa.
Työpaikalla muutos tapahtui nopeammin koska rehellisyys oli helpompi asia oppia kuin rakkaus. Itsensä rakastaminen syvältä, sellaisista syvyyksistä, joihin törmäämme antautuessamme intiimille suhteelle, vei enemmän aikaa. Päivänä, jolloin nainen saapui siihen pisteeseen, että oma koti ja oma seura tuntuivat niin hyvältä, että ne olivat uuden taulun ansainneet, rakkaus häntä itseään ja elämää kohtaan oli kasvanut kukkaansa. Naisen elämä oli vakaa ja kukoisti. Niinpä Markku saapui jälleen hänen ovelleen. Mies, joka oli kaikkea sitä, mitä hänkin tänään. Aikuinen, rakastava, elämää syleilevä, vakaa ja jo oman paikkansa vastaanottanut.
Koti ei koskaan ollut missään toisaalla. Eikä nainen koskaan löytänyt etsimäänsä identiteettiä, sillä se odotti häntä ja naisen omaa kiinnostumista jokaisessa hetkessä. Näin uskon olevan meidän jokaisen kohdalla. Kaikki onni, mikä meille kuuluu, jokainen mahdollisuus, jonka tarvitsemme tullaksemme itseksemme, sekä kaikki se, mitä aidosti tarvitsemme, etsii meitä kokoajan.
Olennaista onkin kysyä: olenko kotona, jotta voin ottaa sen vastaan?
Jos haluat oppia taitoja, jotka olivat hyödyllisiä tarinan naiselle sen saamisessa mitä hän kaipasi, tule mukaan Kuulluksi tulemisen taito -verkkokurssille. Kurssi on auttanut jo satoja olemaan parempi ystävä ja ihminen niin itselleen kuin toisille.
Eron jälkeen saattaa kestää aikaa päästä yli exästä. Se on normaalia surutyötä, johon kuuluu erilaisia vaiheita. Teorioita ”normaalista” ajasta ylitse pääsemiseen on joskus esitetty, mutta lopulta se on kuitenkin yksilöllistä.
Ylipääsemiseen vaikuttaa esimerkiksi se, miten on erottu. Edes sillä ei ole väliä, kauanko suhde on kestänyt tai onko se ollut vasta tapailua. On tutkittu, että hylätyksi tuleminen aktivoi aivoissa samoja alueita kuin kipu. Tunteet voivat olla varsin voimakkaita etenkin silloin, jos ero tulee yllätyksenä. Silloin exään tai ex-heilaan voi jopa jäädä jumiin. Se taas estää uuden rakkauden tulemisen elämään.
Vaikka olisit itse halunnut erota, ajatukset saattavat silti jäädä pyörimään kehää. Järjellä olet hyvinkin voinut tietää, että suhde ei toimi, mutta tunteet ovat jääneet junnaamaan, että ehkä olisi pitänyt yrittää vielä kovemmin. Vielä kerran.
Saatat nähdä päiväunia yhteen paluustanne ja koetat poimia merkkejä ympäristöstäsi, tuleeko hän takaisin. Käytät valveillaoloajastasi kohtuuttoman paljon sen miettimiseen, ottaako hän vielä yhteyttä. Vai pitäisikö sinun tehdä se? Tajuaako hän, että te voisitte olla täydellinen pari (vaikka ette olleetkaan edellisellä yrittämällä)? Rakastaako hän sinua? Ehkä myös kidutat itseäsi ajatuksilla, joko hän tapailee jotakuta muuta ja jopa stalkkaat häntä somen kautta.
Syy, miksi haluat pitää kiinni exästäsi on se, että se antaa sinulle toivoa. Siten ei tarvitse kohdata sitä kipua, joka syntyy lopullisesta rakkauden päättymisestä. Siksi useat ihmiset mieluummin kieltävät tilanteen kuin ovat valmiita suruun. Vaikka sinulla olisi laastarisuhteita, voit silti olla tunnepuolella koukussa exään ja hyviin vanhoihin aikoihin – ja niin kauan kuin olet vielä kiinni exässä, et voi saadakaan kuin laastarisuhteita.
Exän perään haikailu voi olla myös vastuun välttelyä, sillä on helpompaa pitää yllä unelmaa kuin ruveta tutustumaan uusiin ihmisiin laittaen taas itsensä peliin. Suru on kuitenkin pakko käydä läpi, jos haluaa päästä suhteesta irti. Ensin se sattuu, mutta sitten vapauttaa. Exästä irti päästäminen on ainoa keino löytää tilalle uutta.
5 vinkkiä jumituksesta ylipääsemiseen:
1. Lopeta fantasioiden elättely ja ala elää elämääsi. Haikailet exäsi perään siksi, että sinulla on mielikuva siitä, millaista teillä OLISI voinut olla. Jos exä vain olisi ollut aloitteellisempi. Tai jos hän vain olisi pystynyt sitoutumaan. Mutta kun ei pystynyt. Näit ehkä exässäsi potentiaalin, jota hän ei koskaan käyttänyt. Toivot yhä, että hän muuttuisi ja alkaisi olla sellainen kuin millaisena sinä näit hänet.
Ehkä myös panostit suhteeseen niin paljon aikaa ja energiaa, ettet suostu myöntämään, että se ei riittänyt – SINÄ et riittänyt. Tai pähkäilet, annoitko sittenkään vielä kaikkeasi. Et halua luopua siitä unelmasta, jonka ehdit jo suunnitella teille. Mutta hän ei näe samaa, eikä välttämättä koskaan käytä potentiaaliaan. Käytä sinä omaa potentiaaliasi ja ala rakentaa uusia unelmia.
2. Unohda manipulointi ja ole rehellinen itsellesi. Manipulointi perustuu yritykseen kontrolloida toista. Kuitenkin ainoa ihminen, jota voit kontrolloida, olet sinä itse. Naisten yleisin virhe on ottaa exään yhteyttä ja yrittää puhua hänet ympäri. Jos miestä ei kiinnosta, häntä ei kiinnosta, etkä saa millään myyntipuheilla käännettyä tilannetta toiseksi. Sitä paitsi naiset ovat verbaalisesti miehiä lahjakkaampia ja monisanaisempia, mutta määrä ei todellakaan korvaa laatua, miesten mielestä.
Tai sitten voisit kokeilla seksiä – mutta älä. Seksi voi hyvinkin kelvata exälle, mutta se ei muuta mitään, jos hän ei edes harkitse paluuta yhteen. Seksillä ei ole välttämättä muuta merkitystä kuin että se on kivaa. Älä siis myy sieluasi ja pitkitä omaa irtipäästämisprosessiasi. Säästä itsesi on/off-suhteelta ja ole järkevä.Juuri niin, järkevä. Tässä tilanteessa ei ole hyvä kuunnella sydäntään, sillä sydämellä on ikävä tottumusta ja tuttuutta, eikä tuttu ole aina hyvä asia. On/off-suhteet ovat raastavia ja tuhlaavat kallisarvoista aikaasi.
3. Muistele sitä, miksi erositte. Saatat jumittaa exässäsi siksi, että muistelet hyviä hetkiänne tai sitä kun tapasitte. Voit alkaa pelätä, että kukaan muu ei koskaan tuntuisi samalta… Mutta hei, se on hyvä! Muista mitä tunsit silloin, kun erositte.
Voi olla, että myös exällä on yhä tunteita sinua kohtaan. Se ei silti tarkoita sitä, että hän olisi valmis parisuhteeseen tai että olisitte toisillenne sopivia. Voitte olla henkisesti aivan eri vaiheissa elämäänne, eikä teitä ole tarkoitettu yhteen, paitsi ehkä toistenne opettajiksi tietyssä elämänvaiheessa. Yhteenpaluu kuulostaa tietysti ajatuksen tasolla todella romanttiselta! Jos haluatte palata yhteen, se kannattaa tehdä vain, jos molemmat ovat oppineet jotain, ettekä aloita siitä mihin jäitte ja toista samoja ongelmia. Siihen oli jokin painava syy, miksi alunperinkin erositte – onko se syy poissa tai voitteko yhdessä työstää sitä?
4. Hyväksy tilanne ja keskity omaan paranemiseen. Tämä voi olla vaikeaa, etenkin jos olet tullut jätetyksi ilman mitään selitystä ja syytä. Silloin olet saattanut jumittua eroprosessissa ensimmäiseen vaiheeseen: kieltämiseen ja vastustamiseen. Käyt jatkuvasti mielessäsi keskusteluja jättäjän kanssa ja fantasioit siitä, että pääsisit vielä juttelemaan hänen kanssaan. Ajattelet, että ilman vastauksia et voi jatkaa eteenpäin.
Jossain vaiheessa sinun on pakko hyväksyä se, että suhde on ohi, etkä ymmärrä kaikkia syitä. Puhu etenkin sellaisten ystävien kanssa, jotka eivät ole heti neuvomassa tai hoputtamassa sinua pääsemään yli exästä, vaan jotka jaksavat kuunnella kipuiluasi. Kirjoita exällesi kirje, johon laitat kaikki ne asiat, jotka haluaisit hänelle kertoa. Kerro, mikä loukkasi, mitä ajattelet hänestä ja miltä sinusta nyt tuntuu. Lopeta kirje kiittämällä siitä, että sait kertoa hänelle tämän kaiken. Lopuksi polta kirje (jossakin turvallisessa paikassa!).
Hyväksy se, että exäsi tekee valintoja, joista et pidä. Hän saattaa ”käsitellä” eroa iskemällä heti uuden kumppanin. Hyväksy myös se, että sinulla on yhä tunteita häntä kohtaan. Älä taistele sitä vastaan, vaan käy suru läpi. Surematon suru voi muuttua masennukseksi, jos sitä ei kohtaa. Suruvaiheen jälkeen tulee normaalisti viha, mutta sokaisevakaan viha ei välttämättä poista rakkauden tunteita exää kohtaan. Viha ei neutralisoi rakkautta, vaan sen tekee anteeksianto.
5. Anna anteeksi. Voi olla, ettet tule koskaan saamaan anteeksipyyntöä, vaikka olisit sen ansainnut. Silti anteeksianto on se asia, jonka ansiosta päästät menneistä irti. Et anna anteeksi siksi, että hyväksyisit vääryyden, vaan siksi, että sinä itse saisit mielenrauhan. Teet palveluksen itsellesi. Jos et anna anteeksi, kovetat jonkin osan itsestäsi. Anteeksianto taas johtaa vapautumiseen ja selkeyteen, koska et haudo kostoa, vaan olet vapaa rakastamaan ja ottamaan vastaan rakkautta.
Anteeksianto ei myöskään tarkoita sitä, että selität asiat exäsi parhaaksi, miksi hän käyttäytyi kuten käyttäytyi. Voit tuntea myötätuntoa häntä kohtaan, mutta sinä et saa ottaa vastuuta toisen ihmisen käytöksestä. Voit ymmärtää, että hänkin teki vain sen, mihin hän kykeni, eikä osannut parempaa. Muista, että anteeksianto voi olla pitkä ja aaltoileva prosessi. Anna anteeksi myös itsellesi! Teit valintasi ja päätöksesi aikoinaan sen hetkisten tietojesi ja taitojesi mukaan. Nyt olet viisaampi.
Kirjoittaja Mikko Reijonen auttaa työkseen ihmisiä kehittymään ja pyrkii ratkaisemaan oppimistarpeita erilaisten kokeilujen avulla. Hän uskoo, että jokainen päivä ja niissä sijaitsevat vuorovaikutustilanteet tarjoavat meille mahdollisuuden oppia jatkuvasti jotain uutta. Jos vain maltamme pysähtyä ja kuunnella toinen toistamme.
Keskustelin taannoin erään tuttavani kanssa siitä, kuinka paljon helpompaa elämä olisi, jos jokainen meistä uskaltaisi puhua toiselle suoraan. Jatkoimme yhteistä pohdintaa ja tulimme siihen lopputulokseen, että vaikka asia on monen tiedossa, harva meistä toimii niin. Pelkäämme, mitä toiset ajattelisivat, jos näkisivät syvälle sisimpäämme. Pelkäämme myös, että meidät hylätään, jos uskallamme kertoa miltä meistä tuntuu tai jos olemme jostain asiasta eri mieltä.
Moni meistä on rakentanut erilaisia suojamekanismeja itsensä ympärille, jottei tulisi satutetuksi. Kuinka usein pysähdymme pohtimaan, että näistä suojista voi niiden hyvän tarkoituksen lisäksi seurata myös paljon ongelmia? Mikä oikeastaan saa meidät rakentamaan näitä suojamuureja itsemme ympärille? Kuinka niitä voisi havaita ja ehkä jopa purkaa pois?
Kohtaamme elämässämme erilaisia tilanteita, jotka jättävät meille syviä arpia. Ne voivat olla vaikeita hetkiä lapsuudessa, nuoruudessa tai vaikkapa parisuhteessa. Näissä tilanteissa olemme yleensä jostain syystä kokeneet, ettemme kelpaa sellaisena kuin olemme. Moni pyrkii ratkaisuna piilottamaan niitä osia itsestään, jotka ovat olleet ”aiheuttamassa” näitä tilanteita.
Osa näistä yhteentörmäyksistä johtuu myös siitä, että osapuolet näkevät käsiteltävän asian täysin eri tavalla. Toinen osapuoli on esimerkiksi mielestään sarkastinen ja vitsikäs, kun taas toinen kokee tulleensa loukatuksi, muttei uskalla sanoa sitä ääneen. Yksittäisinä tilanteina tällaiset kokemukset ja hetkellinen puhumattomuus ei välttämättä tee pysyvää vahinkoa. Jatkuessaan pitkäkestoisesti, ne usein kasaantuvat ja todennäköisesti purkautuvat jossain vaiheessa ulos. Silloin on yleensä liian myöhäistä korjata enää asioita kuntoon.
Jokainen meistä tarkastelee maailmaa omasta elämänkatsomuksestaan ja kokemuksestaan käsin. Yhdelle edellä mainittu vitsi voi hyvinkin olla hauska, toiselle taas puolestaan mauton ja toisia loukkaava. Kolmannelle se ei välttämättä aiheuta minkäänlaista reaktiota, koska hän ei ymmärtänyt koko vitsiä.
Jokainen kokemus on silti yhtä arvokas ja todenmukainen. Kannattaako meidän siis arvostella toisen kokemaa, joka on hänelle yhtä todellinen kuin omasi? Entä, jos arvostelun sijaan olisimme kiinnostuneita siitä, miksi toinen osapuoli loukkaantuu? Voisimme havaintomme pohjalta kysyä esimerkiksi; ”Huomasin, että menit hiljaiseksi. Jäikö jokin asia painamaan mieltäsi?” Todennäköisesti huonoin ratkaisu olisi kyseenalaistaa toisen kokema – hänen todellisuutensa. ”Ethän sinä noin voi ajatella” tai ”eihän tuosta voi loukkaantua, se oli vaan vitsi”. Pelkkä erilaisuuden ymmärtäminen ei kuitenkaan yksinään poista suojamuureja. Miten siis voisi auttaa toista raottamaan todellista sisintään?
Kun uskaltaa tehdä itsestään ”haavoittuvan” toisen edessä, kertomalla rehellisesti omista ajatuksistaan, madaltaa se myös kynnystä toiselle tehdä samoin. Tilanteet, jossa saa itsensä kiinni miettimästä ”tämä on jotain, mitä ei yleensä sanota ääneen” tai ”jos sanon tämän, hän kuitenkin loukkaantuu”, voi olla hienovaraisia vinkkejä siihen, että olisiko nyt sopiva hetki tehdä toisin? Jos aiemmat keskusteluyritykset ovat syystä tai toisesta epäonnistuneet, voisi olla myös hyödyllistä miettiä, miten ottaisi tällä kertaa asian esille.
Entä, jos toista koskevien mielipiteiden ja hänen ajattelunsa arvostelun sijaan, kokeilisi kertoa enemmän omista havainnoistaan ja tuntemuksistaan? Eli yksinkertaisesti kertoa miltä sinusta tuntuu. Omaan kokemaan keskittymällä voi myös osaltaan vähentää tulkinnan riskiä ja vastaavasti kasvattaa mahdollisuutta tulla ymmärretyksi.
Tämäkin teksti on jäsentynyt useissa avoimissa ja raadollisen rehellisissä keskusteluissa, eri ihmisten kanssa. Toivon, että ajatukseni voisi haastaa juuri sinut miettimään, olisiko tänään hyvä päivä olla hieman avoimempi jollekin läheisellesi. Voisitko kertoa vaikkapa puolisollesi jonkin tuntemuksen, jota olet pitänyt sisälläsi jo pidemmän aikaa…?
Mistä meille syntyy käsitys siitä, mitä muut jaksavat ja mikä on normaalia? Yleensä joko siitä, mitä muut esittävät meille tai millaisia lausuntoja julkisuudessa annetaan.
Usein näemme muista vain ulkokuoren: Joku on timmissä kunnossa, mutta oireilee salaa ylikunnon kanssa. Joku on tehokas ja vauhdikas töissä, mutta kotona hän on niin väsynyt, että toistuvasti tiuskii perheelleen. Joku pukeutuu tyylikkäästi ja ajaa hienolla autolla, mutta iltaisin itkee itsensä uneen, koska on niin väsynyt.
Viime aikoina olen seurannut kauhulla esimerkkejä siitä, millaisia lausuntoja julkisuudessa annetaan ihmisenä olemisesta ja jaksamisesta. Kun luemme juttuja muista ihmisistä ja heidän selviytymisestään, meille saattaa tulla vääristynyt kuva esimerkiksi siitä, mihin muut pystyvät. Myös näkemys ”normaalista” vääristyy. Median kautta on tullut hurjaa viestiä esimerkiksi siitä, miten tiukille oma keho laitetaan:
IS 12.5.2019: [Paavo] Lipposelta on revennyt verisuoni, tilanne on hengenvaarallinen ja hänet leikattiin uudelleen. – – – [Päivi Lipponen:] ”Hän kävi lähellä kuolemaa monta kertaa. Olen valtavan iloinen ja helpottunut, että hän on nyt kunnossa ja että hänen vauhtinsa on entistä kiivaampi.”
Satakunnan Kansa 27.2.2019: Antti Rinteen sairastuminen Espanjassa oli kerrottua vakavampi – infarkti ja pakkonukutettuna kaksi viikkoa: SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne kertoo olleensa Espanjassa pakkonukutettuna kaksi viikkoa, jona aikana hänet ”pari kertaa herätettiin”. Lisäksi Suomessa pallolaajennuksella hoidetusta infarktista ”jäi pieni jälki sydämeen”. – – – [toimittaja kysyy:] ”Onko teidän vaaliohjelmaanne kevennetty aiemmista suunnitelmista?” [Rinne vastaa:] ”Kalenteri on aika hyvin täynnä. Viime viikolla kävimme sihteerin ja avustajien kanssa läpi kalenteria, ja kyllä siellä päiville töitä riittää.”
HS 12.2.2019: [Olli] Lindholm oli – – – tietoinen terveysongelmistaan. [Arno Kotro:]”Kirjassakin [Olli – Yhden miehen varietee] mainitaan tolkuttoman korkea verenpaine. Hän tiesi elävänsä veitsenterällä, vaikka oli lopettanut alkoholinkäytön ja urheili paljon.” Kotron arvion mukaan työnteko toi särön Lindholmin terveyteen. ”Hänellä oli jatkuvasti projekteja, unelmia ja haaveita bändin kanssa. Valtava työnteko oli toisaalta ihailtavaa, mutta samalla hän repi sillä ehkä itseään vähän hajalle.”
Tällaisista esimerkeistä nousee monta kysymystä: Miksi vauhdin pitää olla kova tai jopa kovempi kuin ennen? Mikä vauhdissa tekee ihmisestä enemmän ihmisen tai paremman ihmisen? Miten vauhti parantaa sairauden jälkeen tai iän lisääntyessä ihmisen terveyttä? Miten täysi kalenteri parantaa terveyttä ja edistää toipumista? Kuinka kehollisten oireiden ohittaminen auttaa terveytymään?
Veikkaan, että silloin, kun ihminen laittaa tekemiset ja suorittamiset oman terveyden edelle, kyse on jonkinlaisesta toiveesta säilyä supersankarina: elinvoimaisena, kykenevänä ja ikuisena. Toive on niin suuri, että mieluummin ajaa itsensä henkihievereihin kuin luopuu kaikkivoipuuden illuusiosta. Ja jos illuusionsa kertoo muille, ainakin muiden silmissä näyttää ikuiselta supersankarilta. Ehkä silloin, ohikiitävän hetken, saattaa uskoa olevansa kaikkivoipa ja ikuinen?
Väistämätön totuus kuitenkin on, että halusipa mieli miten paljon tahansa jotain, kehon rajat saattavat tulla vastaan. Tahdonvoimalla voi saada paljon pahaa aikaan omassa terveydessä ja hyvinvoinnissa. Ja valitettavasti toista kehoa ei osteta tahdonvoimalla…
Kun sinusta tuntuu, että muut tekevät paremmin, enemmän, tehokkaammin tai nopeammin, kysy itseltäsi: Edistäisikö muiden elämänrytmi sinun hyvinvointiasi tai terveyttäsi? Jos vastaus on KYLLÄ, kokeile vaihtaa omaa elämänrytmiäsi. Jos vastaus on EI, tiedät, että ei se lisää muidenkaan hyvinvointia ja terveyttä – eli unohda koko juttu.
Veikkaan, että jokaisen itsensä ohittajan sisällä on kohta, joka sanoo: ”En ole arvokas, jos en ole tehokas.” Arvottomuuden kokemus ei kuitenkaan poistu tekemällä enemmän ja nopeammin, vaan sanomalla itselle joka päivä:
”Olen juuri riittävä ja rakastettava tällaisena ja näillä voimavaroilla. Enempään ei tarvitse pystyä.”
Oman tehtävän löytäminen elämässä on iso osa onnellisuutta. Elämäntehtäväsi, oma tehtäväsi, ei tarkoita aina yhtä ja samaa työtä. Se voi hyvinkin näyttäytyä erilaisina työtehtävinä vuosien varrella. Uramuutosprosessin tarve voi nousta pienestäkin tyytymättömyydestä tilanteessa, jossa kaikki on periaatteessa ihan hyvin. Joku viisas on todennut, että todellinen muutos tapahtuu, kun samanlaisena pysymisen tuska on suurempaa kuin muuttuminen.
Kenties tyytymättömyyden mittasi on tullut täyteen, tai olet pakon edessä etsimässä uutta työtä pelonsekaisin mielin. Ehkä tilanteesi on ihan hyvä, mutta kaipaat syvempää merkitystä. Vai kutkuttaako jonkun pidempään kyteneen unelman toteuttaminen elämäntilanteen muututtua? Kenties petyit yrittäjyyteen ja etsit nyt toimivampaa ratkaisua? Oletko vastavalmistunut, alanvaihtaja tai työuran loppupuolella? Onko työllistyminen pitkittynyt tai erityisen vaikeaa?
Onnellisen työelämän rakentaja Riikka Pajusen uutuuskirja Omaa tehtävää etsimässä – Löydä vahvuutesi ja intohimosi auttaa sinua kohti omannäköistäsi työelämää. Kirja sisältää seitsemän käytännön askelta ja 27 työkalua, joiden avulla tunnistat vahvuutesi, intohimosi ja saat työelämällesi suunnan kokeneen uravalmentajan opastamana.
Tässä Riikan viisi vinkkiä kohti unelmatyötäsi:
1. Tunnista ja hyväksy nykytilanteesi. Oletko urakriisissä? Mistä saisit tukea irtipäästöön vanhasta ja toimimattomasta? Mitä tekosyitä käytät siihen, ettet voi tehdä muutosta parempaan? Sinulla on avaimet omaan hyvinvointiisi, älä luovuta oman elämäsi valtaa työnantajalle, puolisolle tai kenellekään. Kerää ympärillesi kannustajat ja perusta 3-4 hengen sparrausryhmä, joka koostuu samassa tilanteessa olevista ihmisistä.
2. Ole oma itsesi rohkeasti. Mikä sinulle on oikeasti tärkeää elämässä? Kuinka paljon aikaa haluat käyttää töihin? Miten voisit tunnistaa ja kunnioittaa omia rajojasi vielä selkeämmin? Voisitko kysyä itseltäsi joka päivä: Mitä minä tarvitsen juuri nyt voidakseni hyvin ja ollakseni onnellinen? Muista, että jokainen ikä on oikea ikä tehdä uramuutos.
3. Tunnista intohimosi ja kiinnostuksesi. Tee kartta siitä, mitkä asiat tuottavat sinulle iloa, mikä inspiroi sinua ja mikä innostaa sinua juuri nyt. Se on todennäköisesti jotain aivan muuta kuin muutama vuosi sitten! Tärkein elementti unelmatyössä on aito motivaatio, joka kumpuaa sisältäsi. Mitä sisimpäsi kuiskii?
4. Tunnista vahvuutesi ja osaamisesi. Vahvuus on taito, johon liittyy intohimo. Maailmassa on miljardeja ihmisiä, mutta vain yksi sinä. Sinulla on lahjoja, joita muilla ei ole. Mitä sinulta useimmiten kysytään? Minkä tekeminen sujuu luonnollisessa flow:ssa? Mitä osaat ja haluat osata?
5. Etene kohti unelmatyötäsi. Unelmatyö voi olla mikä tahansa työ. Se on tekemistä, jossa arvosi toteutuvat, vahvuutesi ovat käytössä, intohimon liekki sytyttää itsesi, ja osaamisellasi autat muita. Analysoi tyytyväisyytesi nykytyössä ja tuunaa sitä tarvittaessa enemmän sinun näköiseksi. Voit hyvin neuvotella kaikesta pomosi kanssa. Visioi villisti, mitä tekisit, jos kaikki olisi mahdollista ja et voisi epäonnistua. Kysele ihmisiltä, jotka tekevät jo sitä, mitä sinä haluaisit tehdä.
Työpaikalla täytyy olla tunnin päästä, tuli torkutettua vähän liian pitkään ja nyt täytyisi nopealla aikataululla viedä lapset hoitoon. Voi kun kaikki sujuisi nyt joustavasti ja mukavasti tänä aamuna. Tämä tilanne ja toive aamujen sujuvuudesta on tuttu monessa lapsiperheessä. Lapsi kuitenkin aistii kiireen tunnun ja turhautuu jatkuvasta hoputuksesta. Tilanne on valmis, kun ei kiireessä löydykään mukaan juuri sitä lelupäivän lelua, jonka lapsi haluaisi viedä tänään päiväkotiin ja edessä on hurjat itkupotkuraivarit.
Lapsi ei ole tahallaan hankala
Lasten aivojen tunteiden säätelyn keskus on kehittymisen vaiheessa. Kun lapsi saa raivarit, hän ei ole tahallaan hankala, vaan hänen aivojensa alueet, jossa mm. tunteiden säätely tapahtuu ei ole vielä niin kehittynyt, jotta hän pystyisi selvitä tästä tilanteesta samaan tapaan kuin aikuinen pystyy. Lapsi tarvitsee aikuisen apua säätelemään tunteensa ja lainaamaan aikuisen tunteiden säätelyn taitoja, kunnes ne pikkuhiljaa kehittyvät lapsen varttuessa ja taitojen kasvaessa. Aikuisen täytyy aina auttaa lasta säätelemään voimakas tunne.
Rauhoita ensin itsesi
Jo pelkästään tämä tieto, että lapsi ei ole tahallaan hankala, vaan hänen aivojen tunteiden säätelyn alueet eivät vielä pysty säätelemään tunnetta, voi auttaa meitä vanhempia pysymään rauhallisena ja säätelemään omia tunteitamme. Tämä ei kuitenkaan ole aina helppoa. Varsinkin, jos katastrofiajatukset alkavat jyllätä siitä, miten tulee myöhästymään töistä ja saa vielä myöhästelijän maineen tai itsekriittiset ajatukset heittävät bensaa liekkeihin, että etkö sinä ikinä opi olemaan torkuttamatta, saati sitten muista ajoissa jo illalla varautua lelupäivään, olet maailman huonoin äiti.
Itsemyötätunto rauhoittaa
Itsemyötätuntokursseillani lähdemme harjoittelemaan taitoa, kuinka omien haastavien tunteiden äärellä voimme ottaa itsemme myötätuntoiseen lempeään syliin ja kuiskata omaan korvaan ne sanat, jotka eniten auttaisivat sillä hetkellä, kuten ”ei hätää, kaikki järjestyy. Kukaan vanhempi ei ole täydellinen”. Itsemyötätunto rauhoittaa meitä.
Rauhoita myös lapsi ensin, ratkaise tilanne vasta sitten
Rauhallisen aikuisen on helpompi toimia ja saada yhteys lapseen sekä rauhoittaa häntä sanoittaen lapsen tunnetta lapselle ja osoittaen samalla myötätuntoa lasta kohtaan kuten ”ymmärrän, että tunnet surullisuutta ja vähän ehkä vihaisuuttakin, että lelua ei löydy. Ei hätää, kyllä kaikki järjestyy. Olen tässä, tule syliini.” Vasta tämän jälkeen lapsen pikku hiljaa rauhoituttua voidaan lähteä miettimään ratkaisua tilanteeseen.
Hannen itsemyötätunto- ja mindfulnesskursseihin voi tutustua tästä
