Oma tavallinen elämäni on oikeastaan unelmaelämää – kun vain muistaisin olla kiitollinen

Miten olenkaan kuvitellut minulla olevan vaikeuksia pärjätä ja pääni on pyörittänyt levottomia ajatuksia sekä stressini kiihtynyt, vaikka minua ei oikeastaan kukaan uhkaa. Katsoin dokumenttia Isis -järjestöstä ja havahduin; minulla ei oikeasti ole mitään suurta hätää. Olen onnenkansalainen. Kuljen kukkien reunustamaa tietä verrattuna moniin fyysistä kärsimystä, häpeää ja kidutusta kokemaan joutuviin ihmisiin.

Minulla on terveyttä, vaikka pelkoni välillä hengitystäni lamaannuttavat. On helpottavaa tietää pelkojen johtuvan yleensä mielestä ja ajatuksista. Minua ei kukaan uhkaa aseella, karhut ja leijonat eivät ole minulle vaaraksi, eikä minua pakoteta seksiin.

Elän unelmaelämää verrattuna moniin kärsiviin ihmisiin, vaikka pelkään rahojeni loppuvan ja ihmisten pitävän muista enemmän kuin minusta. Tiedän, että yhteiskunta, ystävät ja sukulaiset pitävät minusta huolta vielä silloinkin, jos vaikka rahani oikeasti loppuvat. En joudu katukaupan uhriksi.

Vaikka tiedostan, että minulla on kaikki periaatteessa hyvin, pelkään kuolemaa. En kuitenkaan ole kuollut, vaan minulla on tämä elämä. Ei kannattaisi hukata sitä murehtimiseen, vaan elää täysillä.

Silloin kun tajuan, tunnen halua hyppiä sateessa ja palvoa tähtiä – niin hyvältä tuntuu elämä hetken ilman pelkoa.

Ihan tavallinen elämä on hieno lahja. Elämä, jossa on paljon ilon aiheita ja suurimmat kauhut ovat naurettavia verrattuna niiden ihmisten kokemuksiin, joita pahoinpidellään. Olen onnellisten tähtien alla syntynyt – enkä aina muista sitä.

Joskus tunnen kutkuttavaa odotuksen tunnetta tulevaisuuden pienistä asioista. Minulla on oikeus kouluttautua, tasa-arvoiset mahdollisuudet sekä hyvin toimiva yhteiskunta ympärilläni. Minulla on hyviä läheisiä ihmissuhteita. Olen rakastettu.

Osaisinpa olla kiitollinen tähdistäni.