Kuka saa omistaa rakkauden? – Rakkaus on ihmisyyden kysymys, ei sukupuolikysymys

Todellisuutta koskeva ymmärryksemme on täynnä uutta, vanhaa ja lainattua. Toisin kuin monesti oletetaan, historia ei ole ainoastaan kauniisti avautuvaa suurempaa kirkkautta, mutta myös tempoilevaa sattumanvaraisuutta, jossa kivettynyt ja virtaava kohtaavat. Näin on myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia koskevien kysymysten kohdalla.

Homoseksuaalisuuden kriminalisointi poistui laista jo 70-luvulla. Kuluneista vuosikymmenistä huolimatta monet ajattelevat, ettei seksuaali- ja sukupuolivähemmistöillä pitäisi olla samoja ihmisoikeuksia kuin muilla. Etenkin oikeus solmia avioliitto ja perustaa perhe kuumentaa tunteita toistuvasti. Että rakastakaa vaan, mutta älkää rakastako samalla tavalla kuin me muut.

Miksi? Miksi avioliitto ja perhe olisivat elämänalueita, joihin kaikilla ei olisi oikeutta? Miten sitten saisi rakastaa?

Seksuaalipoliittinen vapautuminen alkoi (Suomessa) 60-luvulla ja liberalisoi vähitellen seksuaalisen nautinnon yksityisasiaksi, johon jokaisella aikuisella on oikeus. Nautinto vapautui, ainakin periaatteessa ja teoriassa. Nautinnon vapautumisen kääntöpuoli on ollut kysymys vastuusta. Vastuullinen vapaus. Silloin huomio siirtyy seksuaalikasvatukseen ja -valistukseen. Se puolestaan on ollut olennaisesti (enemmän ja vähemmän sekä vaihtelevin painotuksin) sukupuoleen kasvattamista.

Näin meille syntyi vapaan seksuaalisuuden kulttuuri (uusi kerros), johon on sisäänkudottuna perinteinen sukupuolijako siihen liittyvine sukupuolittuneine oletuksineen (vanha kerros). Tämä tarkoittaa sitä, että kukin voi toki nauttia siten kuin haluaa, mutta kun katse käännetään sukupuolijärjestelmän suuntaan, vapaus ei olekaan enää yhtä joustavaa. Sukupuolen näkökulmasta ei ole lainkaan merkityksetöntä, miten omaa sukupuoltaan elää todeksi. Joitakin ihmisiä näyttää järkyttävän suunnattomasti jo pelkästään ajatus vessoista, joita kaikki voisivat käyttää. Siis yhdessä. Samaa vessaa.

Näin sukupuolisuuden kysymykset eivät vapautuneet rinnan seksuaalisuuden kysymyksen kanssa. Silloin kun puhutaan sukupuolijärjestelmästä, ollaan vieläkin tiheämmällä alueella kuin puhuttaessa seksuaalisuudesta. Ja sekin jo on melko tiheää.

Entäpä perhe sitten? Kun tasa-arvoa kuusikymmenluvulla yritettiin tuoda perheisiin, vanhoillisimmat pelkäsivät, että perhe ”sosialisoituu”, että isät, äidit ja lapset ajautuvat kukin omiin karsinoihinsa, kuin erillisiin selleihin. Siteet katkeavat perheenjäsenten välillä.

Ja miksi? Siksi että naiset halusivat oikeuden ansiotyöhön ja ajettiin yleistä päivähoito-oikeutta. Kauhistus. Sukupuolet liikkuvat rooleistaan.

Sukupuolijärjestelmän murtumat näyttävät aina rikkovan jotain. Mitä?

Myös perheen käsitettä täytyy hiukan avata. Perheitä on aina ollut, mutta käsityksemme siitä, minkälainen perhe on “oikea” tai “hyväksytty” varioi ajassa ja paikassa. Elämme ydinperheontologian aikaa, eli meillä on taipumus pitää ydinperhettä ja ydinperhesuhteita lapsen normaalin kasvun edellytyksenä. Kuvittelemme siis, että ydinperhe on lapselle ainoa luonnollinen vaihtoehto.

Tällä tavalla ajateltuna muodostuu perspektiiviharha, että kaikki muut perheet ovat ikään kuin vinoja ja vääriä vaihtoehtoja näihin normaaleihin ja luonnollisiin perheisiin nähden. Siksi ne ovat vähän vaarallisia: voisimme toki (periaatteessa, ehkä, mahdollisesti) vähän joustaa ja tehdä poliittisia ja eettisiä ratkaisuja, jossa muutkin perheet hyväksytään. Mutta sitten tuleekin itse Luonto vastaan. Että eihän me sittenkään voida.

Miten tämä argumentti rakentuu? Miksei voida?

Ydinperheen ytimessä (sic!) on lapsi, ja ydinperhettä ontologisoiva ajattelu pitää tietyn sukupuolijärjestyksen toteutumista perheen sisäpuolella välttämättömänä lapsen normaalille kehitykselle. Näin sukupuolijärjestyksen rikkominen uhkaa todellisuutta tavalla, joka ennakoi maailmanlopun aikaa.

Erään kahden äidin tuttavaperheen lapsi kysyi kerran, miksei heidän perheensä ole jonkun mielestä oikea perhe? Niin, miksei?

Kasvaako lapsi perheessä? Kyllä ja ei. Perhe on nimitys joukolle ihmisiä, jotka muodostavat kussakin kulttuurissa perheeksi ajatellun ihmisjoukon. Samalla se on kuori ja suoja jollekin paljon olennaisemmalle. Rakkaudelle. Lapsi kasvaa rakkaudessa tai rakkaudettomuudessa, nähdyksi ja kuulluksi tullen tai sitä vaille jääden — näkymättömyydessä ja välinpitämättömyydessä.

Uhkakuva tarkentuu. Se on pelkoa siitä, että sukupuolet sulautuvat toisiinsa. Pelkoa, että rakkaus katoaa, jos sukupuolieroa ei ole. Jos sukupuolijärjestelmä murenee, miten käy rakkaudelle? Tämän kauhun pahin virheoletus on se, että naiset ja miehet rakastavat. Vielä suurempi virheoletus on se, että he rakastavat vain toisiaan.

Mutta rakkaus on ihmisyyden kysymys – ei sukupuolikysymys. Ihminen rakastaa – ei sukupuoli. Tämän tosiasian hyväksyminen moninkertaistaa rakkauden määrän maailmassa – ei vähennä sitä. Ei uhkaa sitä. Ei poista sitä.

Se tuo rakkauden ihmiseen. Keskelle minuutta, kahden välille ja yhteisöön laajemmin.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia koskevissa kiistoissa on kysymys rakkaudesta ja yrityksistä omistaa, rajata ja säädellä rakkauden voimaa monopolisoimalla se sukupuolijärjestyksen palvelukseen. Ja sulkemalla piirin ulkopuolelle ne, jotka uhkaavat järjestystä. Kyse on rakkaudesta ja vallasta. Yrityksistä pitää valtaa kaikkein pyhimmässä.

Tämä ei ole taistelu vain vähemmistöjen, vaan meidän kaikkien oikeudesta olla vapaita rakastamaan toista ihmistä sillä tavalla, kuin se meille on mahdollista. Sillä tavalla kuin rakkaus on kohdallemme suotu. Tilaa elää monenlaista ihmisyyttä. Monenlaista seksuaalisuutta, eri näköisiä variaatiota sukupuolesta, monimuotoisia perheitä. Rakkautta sen kaikissa muodoissa.

***

Keiju Vihreäsalo on sosiologi, kirjoittaja ja kouluttaja, joka on tutkinut perhettä, seksuaalisuutta/sukupuolta ja rakkautta.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: