Osa niistä on helppoja ja kauniita ja osa taas vähän vaikeampia ja rumempia. Toiset kelpaisivat jääkaappimagneettiin, kun taas toiset eivät ole varsinaista elämänhallintaopusmateriaalia. Näille tunteille yhteistä on vain se, että ne ovat kaikki yhtä totta.
Meillä on kuitenkin usein tapana peilata muihin ihmisiin vain vaikeita tunteitamme. Ihmettelemme miksi naapurimme tai työkaverimme vaikuttaa aina tasapainoisemmalta tai seesteisemmältä kuin peilistä meitä takaisin tuijottava arjen sankari. Vaikka päässämme olisi minkälaiset taikalasit tahansa, emme kuitenkaan näe toistemme tunnemaailmojen sisälle. Tai emme ainakaan ole riittävän tarkkanäköisiä.
Tilannetta ei helpota suomalainen kulttuuri, jossa olemme oppineet karsimaan julkiset tunteiden ilmaisut minimiin. Koska harvat näyttävät tunteitaan julkisesti, saatamme ymmärrettävistä syistä johtuen, alkaa uskoa muiden tunne-elämien olevan jotenkin tasaisempia ja helpompia kuin omamme.
On hyvä muistaa, että vaikka naapurimme näyttäisi kuinka aurinkoiselta tahansa, emme voi kuitenkaan ikinä tietää, minkälaista sisäistä kamppailua hän tälläkin hetkellä taistelee.
Minua on siunattu tai kirottu (vastaus riippuu päivästä) varsin vivahteikkaalla ja monipuolisella tunne-elämällä.Olen kokenut aikuiseksi kasvamiseen liittyvät kivut ja tunnemyrskyt ja etsinyt itseäni myös vähemmän rakentavilla tavoilla.Pahimmat tyrskyt ohitettuani, olen kuitenkin pyrkinyt sisäistämään, etten ole yhtä kuin tunteeni.
En ole ahdistava pelko rinnassa tai häpeä kiusallisesta sosiaalisesta tilanteesta, enkä vihlova ulkopuolisuuden kokemus. Vaikka minua tässä hetkessä ahdistaakin, niin sen ei tarvitse määrittää minua. Minä olen valoa, varjoja ja kaikkia inhimillisiä tunnetiloja näiden väliltä. Ihan kuten sinäkin.
Lopulta kysymys on irti päästämisestä ja itsensä hyväksymisestä.Heikkona hetkenä on hyvä pysähtyä, hengittää syvään ja muistaa, että tunteet ovat itse asiassa vain vieraitamme. Ne tulevat ja ne lähtevät. Vaikka pääsi sisällä juuri nyt sataisi ja myrskyäisi, niin ennemmin tai myöhemmin taivas on taas kirkas ja valo tuntuu entistä paremmalta.
Pelottaako sinua rakastaa? Tiedätkö, kaikkia muitakin pelottaa. He eivät vain kerro sitä sinulle.
Pelkoa ja rakkautta koskevat käsitykset ja uskomukset ovat sekava vyyhti. Olemme kaikki helposti kallellaan joko pelkoon tai rakkauteen sikäli, että olemme joko (vanhojen) pelkojemme kurimuksessa reaktiivisia ja itsestämme irrallaan — tai olemme niin tukevasti kallellaan rakkauteen, että kuvittelemme voivamme kitkeä ihmisyyden itsestämme ollaksemme puhtaasti rakastavia, muuttuaksemme suorastaan jumalallisen rakkauden kuvaksi. Kumpikaan ei ole kauhean tasapainoista tai realistista.
Miten sinun pelkosi mahtuisi rakkauteen?
Niin rasittavaa kuin pelko ja sen erilaiset ilmenemismuodot ja kerrannaisvaikutukset ovatkin, pelko kuuluu ihmisyyteen. Sinun pelkosi ei ole jokin piinallinen juuri sinulle asetettu kirous, vaan sinun suojelemiseksi tarpeellinen ja inhimillinen anatomis-fysiologinen järjestelmä.
Pelkosi rakastaa sinua niin paljon, että se tekee kaikkensa, että Juuri Sinä selviäisit hengissä. Juuri Sinä.
Jos rakkautta kiinnostaa sinun lisäksesi kaikki muutkin — jopa siihen mittaan asti, että puhutaan ykseydestä — pelkosi huomion kohteena on sinä. Se välittää vain ja ainoastaan sinusta. Olet sille tärkeintä tässä maailmassa.
Osaisitko olla hellempi omaa pelkoasi kohtaan, kun ymmärrät, miten valtavasti se tekee kaiken aikaa työtä juuri sinun suojelemiseksi? Ei aina ehkä sillä tavalla kuin toivoisit, mutta niillä keinoilla, mitä sillä on käytettävissä.
Pelko tukee selviytymistä niin yksilönä kuin lajina. Valitettavasti emme pelkää selviytymisemme puolesta ainoastaan hyvästä syystä (kun meinaamme pudota kallionkielekkeeltä, väistämme kaahaavaa autoa tai olemme kävellä marjametsässä karhua päin), vaan myös vanhoista syistä, eli taipumus reagoida ”väärin” tai ”turhaan” on syntynyt sinun aiempien elämänkokemustesi myötä. Siksi meillä kaikilla — sinulla ja minulla ja sinun kaverilla myös — on taakkana vanhoja pelkoja, jotka vaikeuttavat rakkaudessa kohtaamista.
Olennainen osa sinua on vanhojen pelkojesi kerroksia: jos ne poistettaisiin sinusta, ei jäisi jäljelle monia asioita, jotka tekivät sinusta sinut. Juuri tuollaisen ihanan keskeneräisen ihmisen.
Paras tapa pyrkiä lähemmäs rakkautta on tunnistaa ja hyväksyä omat pelkonsa. Koska et kuitenkaan pääse inhimillisten rakenteiden ulkopuolelle — vaikka kirkastuisit kuinka — pelon täytyy mahtua niin itsensä rakastamisen sisään kuin myös kahden väliseen kohtaamiseen. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että ottaa vastuun itsestään, mutta hyväksyy oman ihmisyytensä.
Anna itsellesi lupa olla ihminen. Hyvänen aika, olet tullut tänne elämään tätä nimenomaista elämääsi tuossa nimenomaisessa tomumajassa. Ole sille hellä — sisimpiin kerroksiin asti. Älä piiskaa itseäsi siitä, että pelkäät ja olet joskus pelännyt ja ottanut kantaaksesi vanhoja pelkojasi. Se johtuu siitä, että olet ihminen.
Voisitko hyväksyä tämän pienen tosiasian?
Jokainen meistä voi vain tulla tutuksi omien pelkojensa kanssa — ja hiukan yllättäen ja välttämättä sitä suunnittelematta, juuri sillä tavalla pääsee lähimmäksi tilannetta, jossa pelot eivät ohjaa omaa elämää. Ja se tulee lähimmäksi tilaa, jota kutsutaan rakkaudeksi.
Ja näin pelko mahtuu rakkauteen, jos vain sallit.
Enemmän inhimillisestä pelosta ja rakkaudesta Keiju Vihreäsalon kirjassa “Jotta voisin rakastaa – Rakkauden anatomia”. Kirjassa pohditaan, mitä on rakkaus ja tarkastellaan, minkälaiset asiat estävät meitä kohtaamasta toisiamme rakkaudessa. Kirja on ilmestynyt lokakuussa Otavan Hidasta elämää -sarjassa.
Rakkaus ja rajat ovat kasvatuksen kaksi tukipilaria, jotka varmasti jokainen meistä vanhemmista on kuullut. Mitkä ovat sinun tukipilarisi kasvatuksessa? Lähdin pohtimaan, miten auttaisin lasta ja nuorta vahvistamaan omaa voimaansa ja päädyin neljään tukipilariin, joiden varaan olisi hyvä rakentaa.
1. Hyväksynnän voima on valtava.
Temperamenttitutkimuksissa on todettu, että temperamentti ei lopulta ohjaa sitä, millainen lapsesta tulee, vaan tärkeää on se, että vanhemmat hyväksyvät hänen ominaisuutensa.
Jos lapsi tai nuori saa tunteen siitä, että hän tulee nähdyksi ja rakastetuksi juuri sellaisena kuin hän on, hän saa perustan, jonka hän tarvitsee voidakseen hyvin, löytääkseen omat vahvuutensa ja käyttääkseen niitä.
Meille vanhemmille ei aina ole helppoa kasvattaa ja ymmärtää herkkää, sisäänpäin suuntautunutta lasta, jos olemme itse ulospäin suuntautuneita. Tai urheilullisen vanhemman voi olla vaikea ymmärtää taiteellista lastaan, jota kiinnostaa enemmän runojen kirjoittaminen kuin jääkiekkokaukalo.
Silloin meidän on hyvä muistuttaa itseämme siitä, mikä on kaikkein tärkeintä ja palata kerta toisensa jälkeen muistuttamaan itseämme hyväksynnän voimasta.
2. Läsnäolo on tärkein lahja, jonka voimme lapselle tai nuorelle antaa.
Olemalla aidosti läsnä voimme osoittaa lapselle, että hän on tärkeä ja arvokas. Sen kertominen ei ole niin tärkeää kuin teot. Me voimme läsnäolon teoilla osoittaa lapselle tai nuorelle, että aika hänen kanssaan on arvokkaampaa kuin työasiat, joiden parissa saattaa mennä helposti koko ilta.
Aina läsnäolon määrälläkään ei ole niin paljon merkitystä kuin laadulla. Kyky olla läsnä toiselle on tärkeää varsinkin niissä arjen pienissä hetkissä, kun lapsi tai nuori kertoo päivästään.
Osoita aitoa kiinnostusta hänen tekemisiinsä tekemällä lisäkysymyksiä siitä, mitä hänelle kuuluu ja millainen päivä oli ja kuuntele oikeasti – ilman tarvetta tehdä mitään muuta.
Kyllä se nuori kuuntelee, vaikka hänellä olisi puhelin kädessä ja luurit päässä. Älä luovuta, vaan kysy, kiinnostu, kuuntele, kannusta ja kiitä.
3. Lapsen tai nuoren, joka ymmärtää itseään ja tunteitaan ja hyväksyy itsensä ja tunteensa osana ihmisenä olemista, on helppo löytää omat vahvuutensa ja ottaa ne käyttöön.
Lapsi ja nuori voi myös oppia tiedostamaan päässään viliseviä ajatuksia ja ymmärtämään, että jokaista ajatusta ei tarvitse uskoa. Lapsi ja nuori voi jopa oppia väittelemään niiden ajatustensa kanssa, jotka eivät ole hyödyllisiä, terveellisiä tai totta.
Kun tyttäreni oli kahdeksanvuotias, kuulin hänen soimaavan omaa ulkonäköään. Juttelin hänen kanssaan asiasta ja kehotin häntä kyseenalaistamaan tämän ajatuksen. Kysyin, miltä hänen ystävästään mahtaisi tuntua, jos tyttäreni soimaisi hänen ulkonäköään noin. Kahdeksanvuotias osasi jo kertoa, että ystävä tulisi surulliseksi sellaisista kommenteista.
Jatkoimme keskustelua siihen, että miksi kukaan haluaisi puhua itselleenkään noin rumasti ja aiheuttaa itselleen surullista mieltä. Tyttäreni ymmärsi hyvin nopeasti, että kaikkia ajatuksia ei tarvitse uskoa, ja ajatuksillamme on vaikutus meihin. Sen jälkeen en ole enää kuullut, että hän moittisi ulkonäköään. Tosin murrosikä on vielä edessä, joten saa nähdä miten käy.
Me mallitamme, sanoitamme ja nimeämme tunteita ja niihin suhtautumista jo ihan pienen lapsen kanssa. Puhuthan siis myös itsellesi kauniisti ja arvostavasti.
4. Se, mitä me sanomme lapsillemme, on se, mitä he myöhemmin sanovat itselleen.
Kun me vanhemmat käytämme tylyjä ja arvostelevia sanoja, lapset alkavat olettaa, että arvostelu on hyödyllinen ja tarpeellinen itsensämotivointiväline.
Monet meistä muistavat varmasti tylyjä ja arvostelevia kommentteja lapsuudestamme, kuinka ”sinusta ei tuolla menolla tule yhtään mitään” tai ”miten on mahdollista, että tyrit taas”. Tämä on surullista, mutta inhimillistä.
Vanhempien oma pelko lapsensa pärjäämisen puolesta paistaa läpi tällaisesta puheesta. Mutta entä jos motivaatio lapsen kasvattamisessa ei olisikaan pelko, vaan rakkaus?
Entä jos me antaisimmekin heille tukea ja lohtua kontrolloimisen ja kritisoinnin sijaan? Entä jos puhuisimme heille, kuten olisimme toivoneet itsellemme puhuttavan?
Totta kai rakentava, kunnioittava palaute on tärkeää, mutta voimme antaa palautetta käytöksestä sen sijaan, että arvostelemme henkilöä: ”Sinä olet ilkeä” on aivan eri asia kuin ”nyt käyttäydyit ilkeästi toista kohtaan, ja hänelle tuli siitä surullinen mieli. Mitä voisit tehdä?”.
Harvalla meistä on vanhemmat, jotka ovat osanneet tukea ja kannustaa juuri oikealla tavalla ja antaa loistavat eväät ja tunnetaidot elämää varten – mutta ikinä ei ole liian myöhäistä.
Voit koska tahansa ottaa oman sisäisen lapsesi syliisi ja kertoa hänelle, että hyväksyt hänet juuri sellaisena kuin hän on, antaa aikaa ja rakastavaa huomiota ja alkaa muuttaa omaa sisäistä puhettasi myötätuntoisemmaksi ja kunnioittavammaksi.
Sillä tavoin löydät omat vahvuutesi ja pystyt hyödyntämään niitä pää pystyssä – olematta liian huolissasi siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat.
Lähteenä käytetty: Brainstorm, Nuoruuden aivomyrskyn voima ja merkitys. (Daniel Siegel).
Lämpimästi tervetuloa mindfulness-kurssille vahvistamaan omaa voimaasi tästä.
Jokainen meistä tietää, miltä onnellisuus tuntuu. Mutta jos meidät laitetaan määrittelemään, mitä onnellisuus on, joudumme todella vaikean tehtävän eteen. Onnellisuus tuntuu ilmenevän eri lailla eri hetkinä, erilaisessa tilanteissa ja eri elämänvaiheissa.
Tässä 5 onnellisuuden eri ilmentymää – tunnistatko näistä jonkun?
1. Onnellisuus ei löydy muita matkimalla
Onnellisuus on omanlaisensa jokaiselle ihmiselle. Voimme määritellä onnellisuutemme hyvin eri tavoin. Tärkeintä on tietää, mitä hyvä olo ja onnellisuus tarkoittavat sinulle. Mitkä asiat elämässäsi tuottavat sinulle hyvää mieltä, iloa ja onnellisuutta?
Kun tunnistaa omat luontaisesti onnellisuuteen liittyvät positiiviset tunteensa, vertailun tarve muiden kokemuksiin vähenee, mikä sinänsä on jo onnellisuuden kannalta hyvä asia. Senpä takia sinun kannattaakin tutkailla itseäsi ja tunnustella onnen tunteita.
2. Onnellisuutta ei mitata elämän huippuhetkinä vaan arjen tyytyväisyytenä
Yleisimmin onnellisuuden ajatellaan olevan yhtä myönteisten tunteiden kanssa. Yksinkertaistaen voitaisiin luulla, että ihminen on onnellinen silloin, kun hänelle on enemmän positiivisia kuin negatiivisia tunteita. Asia ei ole kuitenkaan näin yksioikoinen. Myönteiset tunteet tulevat ja menevät kestäen vain muutamia sekunteja tai minuutteja kerrallaan. Niinpä jos oletamme onnellisuuden olevan pelkästään myönteisiä tunteita, koemme tippuvamme pois onnellisuudesta todella usein, jolloin onnellisuus tuntuu häilyväiseltä ja sattumanvaraiselta. Siksi onnellisuutemme horjumaton perusta saattaakin olla arkinen tyytyväisyys.
3. Onnellisuus on sitä, että tietää kaiken järjestyvän
Onnellisuutta voidaan kuvata myös tietynlaisena rauhoittumisena tai asettumisena omaan elämäänsä. Sanomme silloin olevamme sinut itsemme ja elämämme kanssa. Tällaista rentoa ja seesteistä olotilaa pidetään onnellisuuden kulmakivenä. Kun saa olla omana itsenään läsnä omassa elämässään, voi rentoutua ja luopua suojamuureistaan.
Aivan kuin tutussa ja turvallisessa ympäristössä ei tarvitse pyrkiä mihinkään tai yrittää olla mitään muuta kuin on. Tällainen onnellisuuden tila edellyttää sisäistä rauhaa. Silloin ei edes oma mieli uhkaa tai vaadi, vaan olotila on tyyni ja rauhallinen. Kun hyväksyy elämän juuri sellaisena kuin se eteen tulee, ei ole tarvetta vastustaa tai taistella. Mielen täyttää luottamus, että kaikki on hyvin nyt, elämä kantaa ja kaikki järjestyy.
4. Onnellinen voi olla ilman syytäkin
Aina onnellisuuteen ei tarvita syytä. Voimme yhtäkkiä tuntea olevamme onnellisia ilman minkäänlaista onnellisuuden lähdettä. Se saattaa yllättää meidät ihan tavallisissa tilanteissa, kun hälinä mielessäsi hiljentyy. Tiskatessa, nurmikkoa leikatessa tai heti aamulla herättyämme tajuamme vain olevamme onnellisia.
5. Onnellisuus on läsnäoloa
Vain läsnä olevina voimme kytkeytyä onnellisuuteemme. Mitä useammin olemme läsnä kussakin hetkessä, sitä herkemmin opimme tunnistamaan onnellisuuden osana itseämme. Onnellisuus voidaan siis nähdä otollisena olemisen tilana, joka saa meidät suhtautumaan suopeasti elämäämme ja joka tuo myönteisen vivahteen elämämme laatuun. Valitettavasti läsnäoloa ei voi oppia ja hallita lopullisesti kuten pyörällä ajamisen osaa aina kerran sen opittuaan. Pikemminkin läsnäolo on kuin pyörällä polkemista: pysyäkseen liikkeellä on polkaistava aina uudelleen. Samoin meidän on tultava läsnä oleviksi aina uudelleen ja uudelleen.
Kun olin tulossa teini-ikään, äiti otti minut syliin ja muistutti siitä, että olen rakastettava juuri sellaisena kuin olen. Hän kertoi, kuinka ihanaa on kasvaa naiseksi ja että nyt, kun löydän yhä enemmän omaa seksuaaliseta voimaani, saan tutkia sitä rauhassa, olen turvassa ja se tulee olemaan suuri nautinnon lähde koko elämäni ajan.
Eipä tainnut äiti sanoa näin. Ei ollut tapana silloin, ja aika harvinaista taitaa olla vieläkin. Minä sain oppini miestenlehdistä, ja siellä ei kyllä naisen nautinnosta puhuttu. Nainen oli joko raastavan halun kohde tai kiimainen ämmä. Sanamuodot eivät olleet kovin runollisia.
Seksuaalinen halu ja nautinto ovat yhteydessä kykyyn nauttia ja haluta myös muilla elämän alueilla. Litra jäätelöä tai suklaalevy pitää syödä yksin ja salaa koska siinä on jotain hävettävää. Se kun on ”syntisen hyvää”. Omaa nautintoa ei saa näyttää muille.
Useimmat meistä opetettiin pelkäämään nautintoa jo lapsuudessa. Syystä tai toisesta se ei ollut sopivaa. Siipemme leikattiin. Meidät sopeutettiin yhteiskuntaan ja kulttuuriin, jossa on paljon seksuaalisuuteen, nautintoon ja haluun liittyviä huonoja uskomuksia, häpeää, syyllisyyttä ja tabuja. Suojellakseen meitä kehomme on voinut tulla tunnottomaksi tai halut ovat kadonneet.
Nautinnon voima
Oman nautinnon valitseminen on radikaali teko. Se on vallankumous. Se on oman voiman takaisin ottamista.
”Seksuaalinen ja sensuaalinen nautinto on superruokaa kehollesi, hermostolle ja soluille. Se saa sinut säteilemään ja se maadottaa sinut omaan voimaasi.”
Se, että naisen seksuaalisuutta ja nautintoa on vahvasti kontrolloitu, on suorassa yhteydessä siihen, että naisia on painettu alas poliittisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti. Seksuaalisen nautinnon kautta erittyvä dopamiini saa meidät tuntemaan itsemme itsevarmoiksi, ilmaisemaan mielipiteemme, asettamaan rajamme selkeästi sekä johtamaan itseämme ja muita selkeästi työelämässä.
Ei ole sattumaa että suurin osa masentuneista on naisia. Naiset yrittävät löytää omaa voimaansa puskemisen, suorittamisen ja tehokkuuden kautta – ja väsähtävät. On radikaalia tajuta, että naisen voima lähtee nautinnosta.
Nautinto kutsuu sinut rikkomaan sen pienen laatikon johon meidät on tungettu. Puhkaisemaan sen illuusion, jossa olemme hyväksyttyjä, kun olemme tuottavia ja kuluttavia kansalaisia. Kilttejä ja kuuliaisia, haluttomia naisia.
Kohti kukoistusta
Kun lähdemme kohti nautintoa ja kohti halujamme, meillä on nerokas sisäinen ohjaus, joka haluaa saada meidät tasapainoon ja kukoistamaan. Se nostaa automaattisesti pintaan kaiken häpeän, syyllisyyden ja traumat, jotka ovat kukoistuksemme tiellä. Nautinnon kanssa työskennellessä sukellamme heti ytimeen ja voimme poistaa syvätkin esteet kehosta ja mielestä. Nautinto myös motivoi meitä jatkamaan, koska muutos ei aina tapahdu käden käänteessä.
Nautinto ei ole itsekästä. Kun olemme kosketuksessa omaan nautintoomme, meidän on helpompi rakastaa, luoda upeita ihmissuhteita, tukea toisia vilpittömästi ja saavuttaa asioita joita haluamme elämässä. Sanoa ”kyllä” elämälle.
Aarrekartta
Olemme kaikki saaneet käteemme omat ainutlaatuiset aarrekartat, kehon ja mielen. Voimme lähteä uteliaana tutkimaan, mitkä ovat omat syvimmät halumme ja mistä kaikesta voimme saada nautintoa. Elämä voi olla seikkailu.
“Minä ainakin haluan olla voimaa pursuava, elämää sykkivä, värisevä, säkenöivä, villi ja syvästi nauttiva nainen. Haluan olla Nautinnon Kuningatar.”
Kuva: Maria Kalmi photography
Naisen todelliset Kuningatar vuodet alkavat vaihdevuosina. Keski-ikäisen naisen voimasta, aistillisuudesta ja kukoistuksesta voit lukea uutuus kirjastani Hehkuvan naisen voimavuodet. Kirjassa on myös inspiroivia käytännön harjoituksia. Löydät sen täältä.
Kirjoittaja Pauliina Flang on seksuaaliterapeutti, uusperheneuvoja ja uusperheen vanhempi.
Suru on haastavaa. Yritän juosta sitä pakoon, piiloutua, poistaa, unohtaa kaikin keinoin. Jos oikein touhuan, jos oikein urheilen, jos oikein olen sosiaalinen, jos oikein olen hyvällä tuulella ja ajattelen positiivisesti, meneekö suru silloin pois? Suru ei kysy minulta, että milloin minulla on aikaa käsitellä erilaisia tunteita. Suru ei odota, että olen valmis. Se iskee päälle nurkan takaa. Lyö avokämmenellä.
Tiedän, että surua ei voi suorittaa. Tiedän, että suru tarvitsee aikaa, rohkeutta ja rakkautta. Tiedän myös, että surussa on myös hellä puoli. Se ei hukuta minua kokonaan. Se ottaa syleilyynsä, kun romahdan. Suru lohduttaa minut uneen, kun olen itkenyt silmäni aroiksi ja niin turvoksiin, etteivät ne pysy auki. Suru pitää minusta kyllä huolen. Minun tehtäväni on ottaa se vastaan kuin kunniavieras. Kokea ja nähdä sekä tuntea kaikki sen voima, heikkous, oikukkuus ja levottomuus, surun koko temperamentti.
Muistan hetken, kun oli kulunut kahdeksan kuukautta tyttäreni kuolemasta ja minulle todettiin, että on kulunut pitkä aika ja eikä surun enää kuuluisi tuntua. Ymmärsin, että sanoja ei ollut kokenut elämässään surua tai jos oli, oli hän haudannut sen kovaksi mytyksi sydämeensä. Surussa tunteet muuttuvat kyllä kuukausien aikana. Välillä olen ollut aivan puhki ja kaikki mitä tein on vaatinut minulta äärimmäisiä ponnisteluja. Jonkin ajan kuluttua väsymys ei tunnu enää samalta, mutta elämä enimmäkseen tuntuu vieraalta.
Vanha ja tuttu tuntuu vieraalta ja uudelta. Elämä hakee omaa uutta uomaansa. Kuin seisoisin uuden elämän kynnyksellä ja ovea ei sinne vielä näy. Ovi on usvan peittämä samoin kuin seuraavat portaat kohden ovea. Astun askeleen eteenpäin ja huomaan, että askelma eteen ja taaksepäin voi hävitä hetkessä. Se missä seison, se mistä tulin tai mihin olin ajatellut astua seuraavaksi, peittyykin usvan harmauteen. Koen, että lapseni kuolema ja siitä seurannut suru ovat muuttaneet minua. Olen erilainen, ajattelen eri tavoin ja tunnen eri tavalla kuin aiemmin. Kaikki se mitä ideoin, toteutin ja haaveilin, tuntuu nyt vieraalta.
Haluanko enää samoja juttuja elämässäni? Mikä on suunta, minne nyt menen? Näen kyllä viittoja, mutta pohdin paljon pidempään niiden äärellä, mitä polkua lähden kulkemaan.
Muistoissa palaan yhteisiin hetkiimme. Välillä pelkään, että unohdan miltä hän tuoksu? Miltä tuntui pitää häntä sylissä? Miltä hän kuulosti? Pelkään, jos unohdan jotakin tärkeää ja merkityksellistä. Välillä ikävä iskee lujaa. Välillä tulee syyllisyys siitä, kun iloitsen hyvistä yöunista, vapaudesta tehdä asioita, elämän helppoudesta. Välillä mikään ei tunnu miltään. Välillä kaikki on vierasta ja välillä jo tuttua. Välillä kiroan tätä kaikkea ja kaipaan niin entistä elämää. Sitten tulee hetki, jolloin katson tulevaisuuteen ja teen suunnitelmia sinne. Silloin pelon tilalle tulee luottamus ja rakkaus. Nyt minulla on jo luottamus, että suru hellittää. Suru muuttuu ja aina seuraava päivä voi olla helpompi. Tämä ajatus kannattelee minua vaikeina päivinä. Niin päivinä, kun tuntuu, että muserrun suruun ja tuntuu, että tukehdun sen alle tai kun suru murskaa minut voimallaan, suuruudellaan ja harmaudellaan. Silloin voin vain toivoa, että huominen on toisenlainen.
Suru ei ole asia, jossa on oikotie. Surua ei voi kiirehtiä vaan siinä on polut, jotka on käytävä läpi.Siinä on jyrkänteet, joille on noustava seisomaan ja katsottava jyrkänteeltä alas. Surussa on pimeys, joka on kohdattava. Suru on armoton ja armollinen samaan aikaan. Suru on ihmisen mittainen. Uskon, että suruni tulee minulle sellaisena kuin sen jaksan ottaa vastaan. Luotan siihen, että minä olen suojeltu. Jonakin päivänä sanon surulle hyvästi. Sanon, että nyt vieraakseni tulee kaipaus ja sinä suru saat mennä. Me olemme yhdessä silloin nähneet kaiken sen, mikä meidän yhdessä piti kokea. Elämässä ei ole tarkoitus ottaa surua kokoaikaiseksi vieraaksi tai perheenjäseneksi. Surun on aika mennä, kun vierailu on tehnyt kaiken minkä tarvitsee. Minä kyllä tiedän, kun tuo aika tulee.
Olen ollut esimiehenä muiden tai omassa yrityksessäni viimeiset 10 vuotta. Olen itse aina vierastanut hierarkioita ja sitä, että joillain on vastuu ja valta ja toiset koittavat selviytyä noiden kahden painolastin alla. Olen jopa kapinoinut hierarkiaa vastaan – nuorempana vain en ymmärtänyt miksi.
Kun astuin ensimmäistä kertaa esimiehen saappaisiin alle kolmekymppisenä ajattelin, että olen onnistunut työssäni, mikäli teen itsestäni tarpeettoman. Tämä tarkoittaa sitä, että kannustan, opetan ja nostan tekijöitä siinä, mihin heidän potentiaalinsa luonnostaan kasvaa. Kun huomaan, että he ovat kasvaneet ammattitaidossa ”ylitseni”, olen onnistunut.
Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt, miksi näin ajattelin. Jokainen tekijä on nimittäin oman työnsä asiantuntija, todellinen rautainen ammattilainen. Toki alussa jokainen tarvitsee ohjausta ja oppia, mutta muutamien kuukausien ja vuosien jälkeen, hän todella on asiantuntija. Ja hän on parempi asiantuntija kuin minä.
En voi esimiehenä mennä kertomaan muille, miten asioita pitää tehdä tai miten tulevaisuudessa toimitaan. Esimiehenä voin kuulla asiantuntijoita ja sitä tietoa, mikä heillä on kertynyt omassa päivittäisessä työssään – jota minä en tee! Ja tämä on tärkeää: Minä en ole muiden työn asiantuntija! Minä en voi esimiehenä tehdä päätöksiä pelkän kannattavuuden tai numeroiden valossa, mitä on järkevää tehdä. Vain oman työn asiantuntija voi sen tietää, ja minun pitää olla valmis kuulemaan tuo tieto.
Ilman asiantuntijoita eli työntekijöitä ei ole esimiehiä eikä yhtään kannattavuuslaskelmaa. Ja se olisi hyvä pitää mielessä. Yritysten arvo perustuu työntekijöidensä eli asiantuntijoidensa työlle, ja tuosta arvosta pitäisi jokaisen esimiehen olla kiinnostunut ja antaa sille tilaa. Koen olevani kuin valmentaja, joka sparraa asiantuntijoita parhaaseen mahdolliseen potentiaaliin: asiantuntijat ovat oman työnsä tähtiä ja heidät pitää auttaa loistamaan!
Hierarkkisen asenteen tai asetelman haaste on se, että mikäli työntekijä joutuu valtasaappaan alle, hän ei myöskään koe tarvetta ottaa vastuuta. Hän kokee olevansa koneiston osa. Häneltä kysyttiin, mutta häntä ei kuunneltu. Hän tyytyy tekemään, mitä ”käsketään” – kuinka paljon ideoita, asiantuntemusta ja potentiaalia tällaisessa hukataankaan!
En tarkoita sitä, ettenkö tekisi oman yritykseni kohdalla päätöksiä siitä, mikä on järkevää ja mikä ei. Tarkoitan sitä, että esimiehen tehtävä on kuulla asiantuntijoitaan, jotta hän osaa tehdä oikeita päätöksiä ja valmentaa heitä oikeaan suuntaan. Oikeaa päätöstä ei voi tehdä pelkkiä lukuja tuijottamalla.
En siis usko hierarkioihin ja siihen, että joku käskee ja muut tekevät. Tai että joku tutkii laskelmia ja pystyy siten saamaan parhaan potentiaalin esiin asiantuntijoistaan. En usko, että tulevaisuudessa voidaan menestyä, jollei jokaisen asiantuntijan arvoa ymmärretä.
Olkoon tämä samalla kiitospuheenvuoro ihan jokaiselle asiantuntijalle, työntekijälle: Sinä loistat ja saat loistaa – ihan vaan tekemällä sitä, mitä parhaiten osaat!
Jos haluat kirkastaa ajatuksiasi ja muistuttaa itseäsi siitä, mikä on sinulle itsellesi olennaista ja tärkeää, Voimauttavat kysymykset -korttipakkaa voi käyttää herättämään ajatuksia tai keskustelua: Ripusta tai kiinnitä kortteja kotiisi tai työtilaasi muistuttamaan olennaisista kysymyksistä – ja vastauksista. Kortteja voi myös käyttää työpaikalla keskustelun avaajina ja suuntaajina.
Olen nähnyt läheltä, mitä loppuun palaminen voi saada aikaan. Miten ihmisen elinvoima pikku hiljaa kutistuu, miten ilo ja yhteys katoavat. Miten tilalle astuu pelko tai turta olo. Olen seurannut vierestä, miten ihminen kadottaa itsensä. Olen nähnyt, miten helposti ja salakavalasti se tapahtuu. Ja miten vaikeaa siihen on toisen puuttua. Olen nähnyt, olen tuntenut ja olen pelännyt tuota loputtoman pitkältä näyttävää ”harmaata tunnelia” teini-ikäisestä asti.
Pari vuotta sitten katsoin omaa pelkoani silmästä silmään silloisessa päivätyössäni. Kuljin kohti tilannetta, jossa omat voimavarani hupenivat kilpaa kalenteriviikkojen kanssa. Tarkkailin muutoksia kehossani: Vastustuskyky notkahti, ja flunssat seurasivat toisiaan. Poskiontelontulehdus jäi päälle, iskiaskipu raastoi hermoja, ja tulehtunut kantapää pysäytti minut kahdesti. Oli vaikeaa seistä, istua ja liikkua.
Kehon krempatessa myös mieli musteni. Luovuus ja ilo väistyivät, kun suoritin ja selviydyin. Vielä tämä ja tuo projekti. Jotta sain kaikki työni tehtyä, piti pyyhkäistä tunteet sivuun ja painaa robottivaihde päälle.
Kuulostaa kauhukuvalta ihmiselle, joka on kaikin tavoin halunnut välttää työuupumuksen ja tottunut pitämään huolta itsestään. Kauheaa se toki onkin, jos keskityn vain yllä olevaan tarinaan. Onneksi elämä ei ole mustavalkoista, vaikka mieli toisinaan niin väittää.
Opin tuon vuoden aikana valtavasti. Opin sanomaan rivakammin ei. Opin puhumaan kipeistä asioista ääneen. Opin pyytämään apua. Opin tulemaan toimeen riittämättömyyden tunteeni kanssa. Tarkkailemalla kehoani ja oman olotilani heikentymistä, opin tunnistamaan, mikä minulle on liikaa.
Opettelin irti itseni vertaamisesta muihin. Aloin pikkuhiljaa hyväksyä omat erityisyyteni ja herkkyyteni. Opin tunnistamaan, mitkä asiat työssä minua kuormittavat ja mistä saan voimaa. Opin arvostamaan sisäistä ääntäni. Opin myös, että uupuminen ei ole pelkästään mielen väsymistä vaan syvästi kehollinen prosessi.
Ennen kaikkea opin, että pelko ei määrää kohtaloani. Loppujen lopuksi olen itse ohjaksissa. Minä päätän, mihin asti kuljen polkua, joka vie minua kauemmaksi itsestäni.
Olen todella kiitollinen, että lopulta uskoin kehoni viestejä. Kun mikään ei muuttunut työpaikalla, päätin itse vaihtaa maisemaa. Uskon, että moni uupumus voitaisiin välttää, jos oppisimme kuuntelemaan kehomme viestejä paremmin ja asettaisimme oman hyvinvointimme etusijalle.
Minulle seinä ei lopulta tullutkaan vastaan. Samalla selätin myös yhden suurimmista peloistani. Burn out -apina on viimein hiljentynyt, sisäinen leijonaemo sen sijaan vahvistunut. Tein lisää tilaa rauhalle ja lempeydelle, luovuudelle ja läsnäololle. Eivätkä ne lopulta olleet kadonneet mihinkään. Odottivat vain sisälläni, että antaisin niiden tulla esiin. Nyt tiedän, kuinka paljon niitä tarvitsen. Nyt tiedän, että kukaan ei vie niitä minulta pois. Enää ei tarvitse pelätä.
Eräänä aurinkoisena talviaamuna en voinut välttyä kuulemasta viereisen kahvilapöydän keskustelua. Nuorehko mies ja nainen puhuivat miehen terminaalivaiheen syövästä.
Mies oli sairastanut pitkään, eikä laajalle levinneeseen syöpään ollut tiettävästi parannuskeinoa. Hän oli virkeä ja iloinen puheessaan, kertoi jaksavansa hyvin ja että olisi aivan mahdollista että olo pysyy näin hyvänä jopa vuosia.
Keskustelusta kävi ilmi, että hän on isä ja puoliso, nauttii ystäviensä tapaamisesta – ja elämästä.
”On aika järkyttävää sanoa, mutta sullahan on asiat tosi hyvin”, nainen sanoi.
Niin on, mies totesi ja vakuutti ainakin minut.
~
Henkinen opettaja Jeff Foster sanoo, että mitä lähempänä kuolemaa käy, sitä enemmän elämää löytää.
Jokainen kohtaa kuoleman elämänsä lopussa. On luonnollista pelätä tätä suurta tuntematonta, mutta moni kuoleman lähellä käynyt on huomannut, ettei siinä olekaan pelättävää. Kuolema voi olla hyvin kaunis.
Pelko mielletään joskus rakkauden vastakohdaksi, mutta minä en usko tähän. Pelko nimittäin asuu myös rakkaudessa, mutta se on vain yksittäinen tunne, vailla rakkauden syvyyttä. Rakkaus on koko elämä, aava valtameri, jossa tunteet, myös pelko, ovat vain pinnallisia aaltoja.
Rakkauden sisällä on aina myös kuolemaa, sillä luopuminen on kuolemista ja jotta todella voi rakastaa, on päästettävä irti pelosta, annettava sen kuolla ainakin hetkeksi.
~
Kokonaan pelosta ei kuitenkaan tarvitse luopua. Sekin kuuluu elämään ja saa aaltoilla laineina rakkaudessa.
Jos luottamus elämään on suurempi kuin kuolemanpelko, voi ihminen tuntea onnea vaikeuksienkin keskellä. Kaikesta ei tarvitse olla kiitollinen, mutta voisiko rankkojakin kokemuksia arvostaa tarpeellisina elämän kannalta?
Kuoleman, kivun ja luopumisen ääreltä voi löytyä elämän kirkkain kipinä. Samainen Foster sanoo, että mitä syvemmälle sydän särkyy, sitä enemmän rakkautta se kykenee kantamaan.
Emme ole täällä kilpailemassa toistemme kanssa, vaan auttamassa itseämme ja lähimmäisiämme kunnialla maaliin. Kuolema voi siis olla elämää ylläpitävä voima.
~
Palataan vielä kahvilaan. Olin tullut sinne jatkaakseni työn alla olevaa tekstiä, kohtalaisen laajaa artikkelia kuolemasta. Haastattelin sitä varten saattohoitokodin johtaja Riikka Koivistoa, jonka rauha ja sydämellisyys tekivät minuun suuren vaikutuksen. Hän kertoi nähneensä monenlaisia kuolemia ja suhtautui omaan kuolemaansa pelottomasti.
Keskustelimme muun muassa siitä, mistä syttyy sellainen sydänroihu, joka kantaa vaikeuksissakin niin, että omalla olemassaololla on merkitystä.
Merkityksellinen elämä palvelee omaa arvomaailmaa.
Liikutuin kyyneliin lukiessani Riikan blogitekstiä, joka muistutti siitä, että jonakin päivänä minäkin olen muisto.
Mistä haluaisin itseni muistettavan? Elänkö sellaista elämää nyt?
Elämään kuuluu ylittää omia mukavuusrajoja. Kilttinä tyttönä olen suhtautunut haasteisiin niin, että niitä pitää vältellä. Kannattaa varoa huonoa säätä, huonoja aikoja matkustaa, liukkaita kelejä. Kaikkihan voi olla vaarallista. On toki ihan oikein olla huolellinen ja “mindful” välttääkseen onnettomuudet.
Kuitenkin asioihin suhtautuminen siitä näkökulmasta, että parhaiten elämässä menestyy, kun onnistuu välttämään haasteet, on aiheuttanut minulle sisäistä ristiriitaa. Olen halunnut toteuttaa paljon asioita ja joutunut jatkuvasti haasteisiin. Viime vuosina voimistunut uusi tapani suhtautua pelkoa herättäviin haasteisiin on puhista sisäistä voimaa voittaakseni esteet ja haasteet. Erona on, että kun aiemmin ylitin itseäni, pelkäsin koko ajan, mutta uudesta sisäisestä voiman tunteesta käsin voin suhtautua haasteisiin jopa innokkaasti ja vähintäänkin elämänjanoisesti.
Taustalla on se, että minulla on ollut jo vuosikymmenen ajan suuri halu päästä tasapainoon. Viime vuodet olen meditoinut harjoitellakseni olemaan pelkojeni kanssa. Moni varmasti pitää minua rauhallisena. Se on tunne, jota olen kovasti tavoitellut, kun sisälläni on kuohunut. Usein on niin, että vaikutelma, jonka luomme muille ihmisille itsestämme peittää varjoonsa jotakin vastakkaista, alitajuisesti torjuttua osaa itseämme.
Esimerkiksi ystäväni on kova auttamaan ja tukemaan muita, mutta ei osaa oikein pitää huolta itsestään. Miesystäväni kirjoittaa ja puhuu harkitun asiallisesti, mutta hänessä on paljon taiteellisuutta ja luovuutta, jonka ilmaisemiseen hän ole vielä löytänyt tapaa. Mitä paremmin ihmisen tuntee, sitä paremmin alkaa huomata, mille asialle itsessään hän on sokea. Kaikki tällaiset tiedostamattomat asiat saattavat aiheuttaa epävarmuutta ja pelkoa.
Ihmisillä sanotaan maailmanlaajuisesti olevan muutamia yhteisiä pahimpia pelkoja, kuten vakava sairastuminen ja kuolema. Itse ajattelen, että eniten pelkäämme pelätä. Pelkäämme pelkoa, jota nämä tilanteet aiheuttavat. Sen vuoksi pelon tunteen käsitteleminen siten, että sen oppii hyväksymään ja sen kanssa pystyy oleman sinut, voi vähentää omia pelkoja, olivatpa ne mitä tahansa.
Jokainen haluaa olla vahva, terve ja tasapainoinen. Olisi hyvä nähdä, että tämänkin tarpeen taustalla on pelko ja pystyä päästämään siitä irti, jotta voi asettua olemaan kaiken itsestä nousevan kanssa. Pelkoaan, tuskaansa, häpeäänsä, epävarmuuttaan ja levottomuuttaan ei usein tule hyväksyneeksi. Epävarmuutta ja heikkoutta osoittavia tunteita ei pidetä hyvinä ja niitä koitetaan torjua. Totta kai, koska kulttuurimme myös tukee tätä, esimerkiksi työpaikalla itsevarma etenee keskimäärin parhaiten.
Epävarmuutta tuottavista tunteista pääsee nopeammin irti, kun itselleen antaa luvan tuntea. Itselleen voi sanoa, että ”Olenpa levoton” ja olla tunteessa, kunnes se helpottaa.
Rohkaisen sinua ottamaan kanssani pelon ja huolen tunteet voittajina vastaan, koska jokainen meistä on omaa pelkoaan vahvempi.
Mitä jos vain antaisi itsensä olla levoton ja hyväksyisi sen hymyillen? Ei tarvitse aina yrittää tasapainottua ja rauhoittua. Itse olen hermostoltani helposti kiihtyvä ja luontaisesti reagoin herkästi tulemalla levottomaksi.
Epätoivon äärelle on kaikkein hankalinta asettua. Siinä on jotain huikean eläimellistä, hengissä säilymisviettiin liittyvää. Paniikkihäiriöissä tunne voi tulla tutuksi. Epätoivoa ei tarvitse hyväksyä kerralla, vaan sitä voi ottaa vastaan vähän kerrallaan huomaten, että epätoivonkaan tunteeseen ei kuole. Siitäkin selviää. Entistä vahvempana.
Näissä tunteissa ei ole mitään vikaa. Voi olla ”ihanaa” välillä pelätä, koska sitten taas tietää, miltä pelottomuus ja voimaantuminen tuntuu.
Hiihtolenkillä havahduin siihen, että nuori nainen kiljuu mäkeä laskiessaan. Hän piti huutoa huomattavan pitkään, koska mäki oli pitkä. Edelläni olevat pojat hieman naureskelivat koulukaverilleen ja näyttivät katsovan reaktiotani. Nuori nainen purki jännityksen tunnettaan kiljuessaan melkein koko laskunsa ajan. Kiljuminen ei ollut paniikinomaista, vaan enemmän kimeää huutamista, minkä vuoksi se herätti hilpeyttä. Ajattelin, että aikuiselle ei tulisi mieleen jännittävässä tilanteessa huutaa tunnetta ulos, koska se on jotenkin häpeällistä.
Pelottomuus voikin löytyä siitä, että antaa itsensä kohdata ja pelätä ihan täysillä pahimpiakin pelkojaan. Kun negatiivisen sävyn saaneisiin tunteisiinsa suhtautuu vähän rennommin, “so what” -fiiliksellä ja vastaanottaen, voi vapautua iloa ja leikkimielisyyttä. Tällöin voi huomata pärjäävänsä itsensä kanssa. Ja sitähän me kaikki haluamme.
Kun omien tunteiden tukahduttamiseksi ei tarvitse pinnistää, tilalle tulee helppoutta ja elämäniloa. Ei tämä elämä ollutkaan ihan niin vakavaa ja vaikeaa, koska me olemme huoliemme taustalla leikkimielisiä ja rakastavaisia olentoja. <3
Eilen minut pysäytti viesti tuttavani, elämäniloisen ja inspiroivan Sari McGlinnin äkillisestä kuolemasta. Viimeksi Sarin kanssa jutellessani hän kertoi iloisena suunnitelmistaan laajentaa yrityksensä Somsolan toimintaa ulkomaille. Sari oli vahvasti elossa ja tuntui nauttivan elämästään. Sarin viisaus ja elämänilo kosketti monia, ja häntä jäädään kaipaamaan.
Kuolema pysäyttää miettimään, miten omaa elämäänsä elää. Kukaan tuskin jaksaa elää jatkuvasti kuin viimeistä päivää. Voimme kuitenkin pyrkiä olemaan mahdollisimman elossa, kun elämme.
Mieleeni muistuu pariskunta, joka lomaili viereisessä pikkumökissä leirintäalueella, kun olin aikanaan kurssilla Pohjanmaalla. He tulivat aamuisin mökin edustalle istumaan kahvikuppien kanssa ja tuijottivat tyhjyyteen jotenkin alakuloisen oloisina. En nähnyt kahden viikon aikana, että he olisivat tehneet jotakin yhdessä, hymyilleet tai puhuneet toisilleen.
Muistan pohtineeni, mikä mahtoi olla heidän elämäntilanteensa. Olivatko he onnellisia hiljaisuudessaan, vai oliko elämä jotenkin pysähtynyt syystä tai toisesta? Jos elämän kipinä oli kadoksissa, niin miksi ja miten sen voisi löytää uudelleen?
Olin itse toipumassa isoista menetyksistä, ja nyt, kun pystyin jälleen hengittämään, janosin elämää.
Elämänjanoisena ihmisenä koitan kannustaa ihmisiä kokeilemaan rohkeasti siipiään. Olen kuullut monet vastaväitteet ja perustelut sille, miksi ei ole mahdollista tehdä haluamiaan asioita.
Tiedän kyllä, miltä tuntuu pelätä, olla huolissaan ja epäillä omia kykyjään ja mahdollisuuksiaan. Tiedän omasta kokemuksesta, miltä turvattomuus ja toivottomuus tuntuu. Tiedän miltä tuntuu, kun jokin trauman aiheuttama pelko estää ottamasta niitä askelia, joita pitäisi ottaa saadakseen haluamansa. Tiedän senkin, kuinka kovasti omasta kyvyttömyydestään voi itseään syyllistää ja miltä itsesäälissä rypeminen tuntuu. Olen kuullut asiakkailtani lukemattomat elämäntarinat vaikeuksineen ja kauheuksineen.
Olen ilokseni myös nähnyt ja kuullut, kuinka ihmiset ovat ponnistaneet hyvään elämään uskomattoman rankoistakin olosuhteista. Usko, toivo, tahto, terve nöyryys elämän mysteerin edessä ja sydämen äänen kuunteleminen ovat olleet niitä voimavaroja, joihin ihmiset ovat tukeutuneet vaikeissa olosuhteissa.
Ystävä- ja tuttavapiirissäni on monia, joilla on hurjan vaikea menneisyys ja/tai nykytilanne, mutta he ovat päättäneet juurruttaa itsensä rakkauteen kaikesta kokemastaan huolimatta. He ovat päättäneet nousta jaloilleen ja ottaa itselleen sen hyvän, mikä heiltä on jäänyt uupumaan. Sen lisäksi nämä ihmiset tekevät valtavasti hyvää muiden ihmisten eteen.
Menetykset korostavat niitä asioita, jotka aidosti ovat merkityksellisiä. Onnelliseen elämään ei tarvita mainetta ja mammonaa, loppututkintoa tai vaikutusvaltaisia ystäviä. Onnea tuovat aidot ja lämpimät ihmissuhteet ja mahdollisuus tehdä sellaisia asioita, jotka tuottavat iloa ja merkityksellisyyden tunnetta.
Harmillisen usein kuulen asiakkailtani lauseen: ”Olisin halunnut sitä ja sitä, mutta…” Ihmeellisiä asioita alkaa tapahtua ja ovia avautua, kun mutta-lauseen korvaa kysymyksellä ”Miten se voisi olla mahdollista?” Itse mietin aina, että haluanko vanhoilla päivilläni katua asioita, jotka jäivät tekemättä ja sanoja, jotka jäivät sanomatta.
Jokainen meistä voi halutessaan panostaa ihmissuhteisiin, opetella antamaan anteeksi ja pyrkiä kohtelemaan rakkaimpiaan mahdollisimman kauniisti.
Voimme opetella kuuntelemaan sydämemme viestejä ja kulkea kohti niitä asioita, jotka tuottavat iloa ja merkityksellisyyden tunnetta. Voimme päästä eroon vihasta ja katkeruudesta ja tehdä tilaa rakkaudelle. Voimme päättää keskittyä siihen, mikä on hyvin ja tehdä parhaamme muuttaaksemme niitä asioita, jotka voisivat olla paremmalla tolalla. Voimme kokeilla erilaisia asioita, vaikka emme olisi varmoja lopputuloksesta. Meillä ei ole loputtomasti aikaa sanoa itsellemme ”Sitten kun…”
Alla asioita pohdittavaksi, jos kaipaat lisää iloa ja hyvää energiaa elämääsi.
Mikä tuottaa sinulle iloa? Tee sitä enemmän.
Mitä haluaisit vielä oppia? Miten pääsisit alkuun?
Missä haluaisit käydä? Miten se olisi mahdollista?
Keneen haluaisit tutustua? Rohkenisitko ottaa yhteyttä?
Kuunteletko sydämesi viestejä? Voisitko kuunnella vieläkin paremmin?
Mitkä haaveet olet siirtänyt tulevaisuuteen kerta toisensa jälkeen? Olisiko aika tarttua toimeen?
Kenelle voisit sanoa useammin, että hän on sinulle tärkeä? Tee ihmeessä niin.
Ketä voisit ilahduttaa? Kenelle voisit tarjota apuasi? Tartu tuumasta toimeen.
Mikä saa sinut nauramaan kippurassa? Voisitko huvitella useammin?
Mistä olet kiitollinen? Kiitä kaikesta pienestäkin hyvästä.
Mitä hyvää ja kaunista näet itsessäsi? Tee lista ja lue se itsellesi ääneen peilin ääressä.
Mitä hyvää ja kaunista näet toisissa? Sano se heillekin.
Uskaltaisitko kokeilla jotain uutta, vaikka saatatkin epäonnistua? Mitä tekisit, jos et aristelisi?
Mikä saa kehosi hyrisemään hyvästä olosta? Teetkö sitä riittävästi?
Miten voisit kohdella itseäsi mahdollisimman rakastavasti? Aloita heti.
Jos haluaisit jättää jotain hyvää itsestäsi jälkipolville, mitä se olisi? Mistä haluat että sinut muistetaan? Ihmiset yleensä muistavat sen, miten olemme heitä kohdelleet.
Uskaltaisitko avata sydämesi ja päästää toisen ihmisen lähellesi? Mitäpä jos siitä alkaa vuosisadan rakkaustarina?
Emme aina saa läheskään kaikkea sitä, mitä haluamme, mutta voimme tehdä parhaamme sillä, mitä meille on annettu. Lapsilta voimme ottaa hyvää mallia hetkessä elämisestä ja elämän pienistä iloista nauttimisesta. Eletään, kun ollaan vielä elossa. <3
