4 yleisintä hyvää oloa himmaavaa (harha)luuloa itsestäsi ja rakkaudesta

1. Rakkaus tarkoittaa täydellistä eheyttä (ja voidakseni tulla rakastetuksi tarvitsen sitä)

Olen kuullut lukemattomien asiakkaideni suusta ensimmäisellä tapaamisellamme tuskaisen julistuksen: ”Mä oon lukenut miljoona kirjaa, käynyt kursseilla ja hoidoissa, enkä VIELÄKÄÄN osaa rakastaa itseäni! Kritisoin itseäni, miellytän, en osaa sanoa ei enkä tiedä mikä musta tulee isona, ja mun olo on ihan surkea.”

Joskus asiakkaani ovat syvässä kriisissä tai elämässä on ollut tosi vaikeita asioita, ja luottamus eloon ja itseen on mössönä. On toive, että voisi jo voida paremmin.

Olen itsekin ollut ihan sydänmuussissa siitä, että vaikka miten olin työstänyt juttuja ja kulkenut henkisyyden / tietoisuuden polkua, olo itseni kanssa ei ollut sen hehkeämpi. Odotin, että se Oma, Oikea Elämäni vihdoin alkaisi.  Jos kirjojen lukeminen, sisäisten asioiden opiskelu ja henkiselle polulle uppoutuminen voisivat rakastuttaa ihmisen itseensä, olisi se monelle meistä tapahtunut jo aikaa sitten. Ei ymmärryksessämme ole mitään vikaa, emmekä ole huonoja tai epäonnistuneita, jos olo itsen kanssa ei tunnu oikein hyvältä.

Moni meistä luulee, että itsensä rakastaminen tarkoittaa jotakin ainaista levollisuuden ja tasapainon tilaa, koska sisäisyydessä on niin paljon tunnistamatonta arvottomuutta ja turvattomuutta. Kaipaisi jo vihdoin ihanaan rauhan tilaan.

Olin kuvitellut, etteivät epävarmuudet, ahdistukset ja vaikeat tunteet enää nouse. En ollut hokannut, että oikeastaan olin vaatinut itseltäni jonkun itseään rakastavan ihmisen ihannekuvan täyttämistä pikemminkin kuin oppinut luomaan itselleni turvaa ja tukemaan itseäni ihan kaikissa tunteissani, ajatuksissani ja kokemuksissani juuri sellaisena kuin nyt olen.

Vaikeat tunteet, haavat, herkkyydet tai häpeä eivät haihdu savuna ilmaan, eikä niiden kuulukaan. Itsensä rakastaminen on sitä, että oppii olemaan lempeä matkakumppani itselleen ihan kaikessa, mitä itsessä ja elämässä nousee. Kun itseään ja elämäänsä ei enää vastusta vaan oppii hyväksymään tällaisenaan, transformaatio mahdollistuu.

Ja kun itselleen on niin arvostava ettei liiskaa itseään itsensä liiskaamisesta tai vaikeista tunteista, vetää puoleensa magneetin lailla elämän hyvää ja vapautuu kulkemaan kohti sydämen kutkutuksia. Sydän havaitsee sen, mikä mielelle on usein vaikeaa: rakkaus ei vaadi minulta mitään. Sieluni on jo läsnä sydämessäni, rakkaudessa itseäni kohtaan. Se ei odottele jossain tuolla, jossa olen henkisempi, tasapainoisempi, parempi, kehittyneempi. Rakkaus on sitä, että minä saan olla tällainen. Aina se ei tunnu niin upealta, mutta isossa kuvassa se on vapauttavinta ja rakkaudellisinta mitä tiedän.

Eheys ja tasapaino kumpuavat hyvin syvästä kokonaisena olemisesta: valoineni ja varjoineni olen totaalisesti rakkauden arvoinen. Sen sisäistäminen tapahtuu aika pragmaattisesti: kun oppii luomaan itselleen turvaa, tekemään itseä arvostavampia valintoja ja ymmärtää paremmin, mitä omassa tunne-elämässä tapahtuu, itsearvostus alkaa vahvistua luontaisesti. 

2. Itsensä rakastaminen tapahtuu sitten kun…

Tietysti haluaisimme voida ihan mahdollisimman hyvin – ja yleensä ihmettelemme, että mikähän mussa mättää, kun  en vieläkään voi hyvin, vaikka teen hyvinvointini ja henkisyyteni eteen kaikkea sitä, mitä asiantuntijat, kirjat ja kurssit neuvovat. Usein systeemissämme jyllää tiedostamatonta häpeää ja arvottomuutta, joiden juuret syntyvät viiden ensimmäisen elinvuotemme aikana ja traumaattisissa kohdissa elämän varrella. Häpeä syntyy, kun tarpeemme (tai jotkin tarpeistamme) jäävät kroonisesti täyttymättä. Se on ymmärrettävää; lähiaikuiset voivat antaa lapsilleen vain sitä, mitä ovat itse saaneet tai aikuisina oppineet antamaan itselleen.

Kun lapsen tarve jää täyttymättä, hän ei ajattele että ”onpa tää huono homma” vaan oppii uskomaan, että ”minä olen huono, minussa on vikaa”. Häpeän syntyminen vaikuttaa hermoston ja sitä kautta kognitiomme (sisäisen puheen, uskomusten, ajatusrakenteiden) kehittymiseen. Syntyy selviytymiskeinoja ja alitajuisia ajatusmalleja, jotka vaikuttavat siihen kuinka itsemme ja maailman koemme.

Itsensä rakastaminen on sitä, että näistä malleista tulee tietoiseksi ja ne lähtevät vapautumaan. Kyse on siitä, että hermostomme voi uudelleenmuokkautua, sisäinen turva voi alkaa vahvistua ja rajoittavat uskomukset ja jumiin jääneet tunnekaavat pääsevät vapautumaan. Usein tähän tarvitaan turvallisen, aikuisen auttajan tukea ja kokemuksellista, oivalluttavaa ymmärrystä häpeän, turvattomuuden, tunneyhteyden ja kiintymyssuhteiden mekeanismeista.

Kun operoimme tiedostamattomasta häpeästä – eli ”selkäydinreaktioista” käsin, lähdemme usein suorittamaan parempaa oloa itsemme kanssa. Minkään maailman vihermehut, selfhelpit, joogafilosofiat ja mindfullnessit eivät muuta itsessään mitään, ellei somaattisessa kokemuksessamme (jumiin jääneet tunteet, ajatusten toistuvat reitit) lähde tapahtumaan muutosta.

Vihermehut, joogafilosofiat ja mindfulnessit voivat olla turvaa luovia, hermostoa tukevia elementtejä, mutta itsensä rakastaminen ja hyvä olo omissa nahoissa ei tule mielen kautta eikä minkään ”oikeiden” tai tiettyjen tekojen kautta.

Puhun sisäisen puutarhan ravitsemisesta – siitä, että alat arjessasi kuulla, mikä sinua juuri tänään hoitaisi siinä mitä juuri nyt on käsillä. Mikä olisi ilahduttavaa, rentouttavaa, hoitavaa ja niin matalan kynnyksen tekemistä (tai tekemättä jättämistä), että voisit siihen sitoutua? Muutos omassa olossa ei lähde välttämättä tietyistä oivalluksista, vaan siitä että lähdet luomaan itsellesi lempeämpää ilmapiiriä arkeen. Kun parasympaattinen hermosto aktivoituu, alat päästä käsiksi rauhoittumiseen, rentoutumiseen ja levollisuuteen. Sisäisen turvan syntymisen myötä ajatusmallejaan, uskomuksiaan ja tunneyhteyttään pääsee avaamaan.

3. Itsensä rakastaminen on itsekästä oman navan kaivelua

Pikkutyttönä (ja paljon isompanakin), herkkänä empaatikkona kärsin toisten kärsimyksen vuoksi. Viisivuotiaana en voinut käsittää, miksi maailmassa oli sotia, nälänhätää ja eriarvoisuutta. Halusin auttaa toisia, mutta jokin intuitiivisesti kertoi kasvumatkani varrella, että oikeasti voisin auttaa vasta kun olin oppinut auttamaan itseäni.

Meillä on todellisuudessa antaa kellekään vain se, mitä olemme itsellemme sallineet. Voimme kohdata toiset ja maailman sillä syvyydellä, jossa olemme itse käyneet. Häpeästä ja arvottomuudesta kumpuaa ajatus- ja toimintamalli, jossa muut asetetaan itsen edelle ja jossa maailma pitää ensin pelastaa ennen kuin saan itse voida hyvin.

Jos ajattelee, että ihmiset jotka tutkivat itseään, tuntevat rajansa ja arvonsa ja ilmaisevat niitä ovat itsekkäitä tai egoistisia tai eivät osaa reflektoida itseään, on luultavasti jollakin lailla omien tarpeidensa kanssa hukassa. Toisen rajat ja selkeys itsensä kanssa, ilo, vapautuneisuus tai hyvinvointi muistuttaa kipeästi (ja usein alitajuisesti) siitä, mitä vaille itse on jäänyt (ja jää edelleen, ellei ole antanut itselleen mahdollisuutta oppia tunnistamaan tunteitaan ja tarpeitaan).

Voimme oppia tuomaan rakkautta ja myötätuntoa niihin kohtiin elämäämme ja itseämme, jotka joskus jäivät kohtaamatta, näkemättä, suojaamatta tai rakastamatta. Ihminen, joka on yhteydessä tunteisiinsa ja tarpeisiinsa ja kykenee tiedostamaan itseään antaa tämän kaiken lahjaksi ihmissuhteissaan; ystävilleen, puolisolleen, lapsilleen, sukulaisillee, työ-yhteisölleen ja kanssaihmisilleen. Hän ei odota, että muut täyttävät hänen tarpeensa vaan kykenee itse täyttämään itseään, pyytämään ja vastaanottamaan, antamaan lahjojaan toisten ja itsensä iloksi, ja kohtaamaan toisia syli auki. 

En tiedä mitään, mikä olisi kauempana itsekkyydestä kuin rakastava yhteys itseen.

4. Rakkaus vain ”tulee” jos olemme onnekkaita, muutoin saa luvan tyytyä siihen, mitä elämä antaa 

Opimme suhtautumaan itseemme aikuisen mallin kautta ja saatamme pötkytellä näillä perityillä (usein sukupolvesta toiseen) kaavoilla koko elämämme. Mutta se ei ole tarpeen. Kenenkään ei tarvitse odotella elämässään, että ”voisiko mulle jotain rakkautta tulla – jaa ei varmaan, ellen yritä ihan hirveästi tulla paremmaksi, henkisemmäksi ja ehyemmäksi ihmiseksi”

Rakkaus kysyy avautumista, sitä että ottaa apua vastaan ja suostuu ottamaan vastuun elämästään ja sisäisyydestään. Se millainen suhde meillä on itseemme, ei vain tapahdu meille aikuisille ihmisille.

Jos voisin valita yhden asian, jonka toivoisin kaikkien (aikuisten) ihmisten tietävän olisi se tämä: on täysin mahdollista oppia suhtautumaan itseensä myötätunnolla, vapautua kokemaan elinvoimaansa ja potentiaalejaan ihan täböllä ja eheytyä sellaisesta, mikä minuutta on syvästi muussannut. 

Upea juttu on se, että hermostomme, eli ajatusmallit, uskomukset, tunne-elämä, voi muokkautua koko elinikämme. Sisäisyytemme on aina valmis ottamaan uusia impulsseja vastaan, vapautumaan menneisyyden painolasteista ja löytämään tasapainoon. Meidän on mahdollista antaa itsellemme sitä, mitä joskus jäimme vaille.

Aluksi tarvitset vain intention, ja se sinulla luultavasti jo onkin, jos luet tätä juttua. Haluat voida paremmin itsesi kanssa. Se riittää. Sitten tarvitset vain myötätunnon opettelua, hermoston lempeää muokkausta, sinnikkyyttä ja rehellisyyttä itsesi kanssa. Oikeastaan tarvitaan paljon enemmän energiaa olla hajalla itsensä kanssa kuin eheytyä. Kielteiset ajatusmallit ja jumissa olevat tunteet kuluttavat ihan tajuttomasti elämänenergiaa, ja sitten ihmettelemme, että miksi mä en jaksa mitään tai uskalla tavoitella unelmiani. Ei meissä ole mitään vialla, vaan energiamme vain kuluu selviytymiseen sen sijaan, että se voisi vapaana virrata kohti itsellemme merkityksellisiä asioita.

Itsearvostuksemme alkaa kasvaa aika lailla automaattisesti, kun saamme ymmärrystä ja tukea siihen, mitä sisällämme tapahtuu ja miksi. Meissä ei koskaan ole mitään vikaa. Häpeä luo uskomusta siitä että vikaa on ja rutkasti, ja saa myös aikaan itseämme ja toisia vahingoittavaa toimintaa. Itsensä rakastaminen on sitä, että alkaa vapautua häpeän ja arvottomuuden elämää ohjaavasta vallasta, ja alkaa valita itselleen hyvää ja rakkaudellista.

Aluksi ei tarvitse ”osata” yhtään mitään. Riittää, että haluaa, että itsensä kanssa olisi parempi olla ja vaikka olisi miten vaikeaa ajatella että voisi suorastaan rakastaa itseään tai ihan oikeasti voida hyvin itsensä kanssa, tarvitaan vähän uteliaisuutta. Millaista elämäni voisi olla, jos minulla olisi itseni kanssa hyvä olla? Voisikohan se olla mahdollista, vaikka en vielä ihan tietäisi, miten? Voisiko mulla lupa olla ihanammin tai lempeämmin itseni kanssa?

Ps. Kyllä sulla voisi.

Sydäntäyteisen lämpimästi tervetuloa ihan huippusuositulle rakkausverkkokurssilleni Olet parasta, mitä sinulle on tapahtunut. 

Täältä pääset lukemaan lisää ja ilmoittautumaan mukaan.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: