Hauraistakin elämän lähtökohdista voi syntyä hyvä ja onnellinen elämä

 

Kirjoittaja Mari Bergström on 45 vuotias nainen, äiti, mummo, poliisi ja seksuaalineuvoja. Hänen sydämensä kutsumus on lisätä ihmisten välistä myötätuntoa ja rummuttaa maailmalle seksuaalisuuden ilosanomaa.

Tulin äidiksi 16-vuotiaana. Raskaus alkoi, kun olin 15-vuotias. Murrosikäni oli ollut todella levoton, ja läheiset aikuiset suhtautuivat raskauteeni ymmärrettävästi pelonsekaisin tuntein, kun taas useimpien kavereiden mielestä raskauteni oli mahtava uutinen! 

Asuin raskaaksi tullessani koulukodissa Mikkelissä, johon minut oli huostaanotettu edellisenä vuonna. Huostaanottoon oli päädytty, koska en käynyt koulua, liikuin viranomaisten arvion mukaan epämääräisissä porukoissa ja käytin päihteitä. Virallinen syy oli jotakin sellaista kuin ”vaarantaa oman kehityksensä ja terveytensä”.

Mielestäni se oli epäreilusti sanottu. Ennen kuin minusta tuli virallisesti itseni vaarantaja, olivat lähimmät aikuiseni vaarantaneet minun kehitykseni väkivaltaisella käytöksellään ilman, että kukaan puuttui asiaan. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että huostaanottoon päädyttiin. Sain peruskoulun käydyksi loppuun, tutustuin ihaniin ihmisiin, jotka edelleen ovat jollain lailla elämässäni ja tärkeimpänä kaikesta – sain turvallisuuden tunnetta elämääni.

Paras kaverini koulukodista oli saanut vauvan muutama kuukausi ennen, kuin minun raskaustestiini ilmestyi kaksi viivaa. Hän oli minua vuoden vanhempi ja muutenkin hänen elämäntilanteensa oli melko identtinen omani kanssa. Tämä ystäväni oli iloinen ja huikean energinen. Hän liikkui ja touhusi vauvan kanssa ilman mitään ongelmia. Kertaakaan en edes ajatellut, että en pärjäisi oman vauvani kanssa. 

Lapseni isä oli hurmaava hunsvontti, joka joutui vankilaan pian raskausuutisen jälkeen. Teeskentelin miettiväni mitä teen asian kanssa, vaikka oikeasti minulle oli alusta asti selvää, että haluan tämän lapsen! 

Ensimmäisen raskauskolmanneksen aikana minulla oli verenvuotoa, jonka syytä tutkittiin sairaalassa. Ultratutkimuksen jälkeen lääkäri ilmoitti, että vauvan sydän ei lyö, kyseessä on tuulimunaraskaus ja minulle varattiin aika kaavintaan. Sydämeni särkyi. Itkin menetystäni, mutta aikuiset ympärilläni olivat helpottuneita. Kukaan ei osannut lohduttaa minua. 

Toimenpidepäivänä menin sairaalaan jonkun koulukodin henkilökuntaan kuuluvan kanssa. Ennen kaavintaa tehtiin vielä ultra. Lääkäri käänsi ruudun minua kohti siten, että näin miten pieni sydän löi kiivaasti. 

Esikoiseni oli hyväntuulinen lapsi, jolla oli vilkas mielikuvitus ja vikkelät jalat. Hänen isänsä kuoli, kun hän oli vuoden ikäinen. Esikoiseni oppi aikaisin puhumaan ja alkoi kertoilemaan mielikuvituskaveristaan Jimmystä. Kun hän oli noin kaksivuotias, hän näytti minulle valokuvasta isäänsä ja esitteli: “tässä on Jimmy”. Olin aivan kananlihalla.

Ensimmäiset vuodet äitinä ja poikana menivät kevyesti. Oli ihanaa olla äiti! Kesäisin tehtiin voikukkaseppeleitä, talvisin laskettiin pulkkamäkeä. Kun ensimmäisen kerran kuulin pihassa jonkun sanovan esikoiselleni, että ”me ei leikitä sun kanssa” tuntui kuin sydän olisi revitty irti rinnasta. Miten kukaan voi sanoa noin! Olisin voinut antaa selkään niille kakaroille.

Esikoiseni murrosikä alkoi kuin yhdessä yössä ja oli haastava. Olin siihen aikaan huonossa ja väkivaltaisessa suhteessa, jossa myös lapset tulivat huonosti kohdelluiksi. Esikoisen murrosiän kapina kärjistyi huonon kohtelun seurauksena. Hän meni ja tuli miten halusi, lintsasi koulusta, joi ja jätti tulematta kotiin. Pelkäsin mitä siitä kaikesta seuraa ja samaan aikaan pelkäsin, miten itse selviän omasta elämästäni.

Niistä vuosista, kokemuksista, peloista ja toivon pilkahduksista ei voi kirjoittaa lyhyesti. Ne ansaitsevat kokonaisen oman kirjoituksen. Me kuitenkin selvisimme. Erosin ja sain elämäni tasapainoon. Esikoisen raikulivuodet kuitenkin vielä jatkuivat jonkin aikaa, mutta samalla me saimme rakennettua uudenlaista äidin ja aikuisen pojan suhdetta. 

Elämä on ollut monella tavalla haastavaa, äitiä ja poikaa on kiskottu eri suuntiin. Jossain vaiheessa olin todella peloissani ja mietin miten selviän, jos tämä minusta tullut ihminen hylkää minut. Olen omilla valinnoillani aiheuttanut hänelle paljon sellaista taakkaa, jota pienen kasvavan ihmisen ei tarvitsisi kantaa, ja hänen lähtönsä ovet paukkuen ei olisi ollut siinä valossa mitenkään ihmeellistä. 

Esikoiseni on osoittanut oman erityislaatuisuutensa monella tapaa. Minulle tärkein on se tapa, miten hän on kokemuksistaan huolimatta, ja osin niiden ansioista, kasvanut aikuiseksi ja tullut lähelle minua. Ihan itse ja vapaaehtoisesti. Hän on rohkea oman tiensä kulkija, aina heikomman puolella, suulas, joskus vähän turhan äänekäs. Hänellä on ollut elämässään paljon haasteita, mutta siitä huolimatta, vai juuri siksi, hän aina nousee hymyillen ja jaksaa säteillä valoaan ympärilleen.

Esikoisestani tuli isä neljä vuotta sitten. Lapsenlapsen syntymä on lähentänyt meitä entisestään. Olen ollut todella liikuttunut siitä luottamuksesta jota hän osoittaa minulle kyseenalaistamatta millään tavalla tapaani olla mummo. 

Olemme molemmat ymmärtäneet, kuinka arvokkaita olemme toisillemme. Meidän tarinamme tässä elämässä äitinä ja poikana alkoi poikkeuksellisen haasteellisena. Yhdessä olemme pärjänneet! Tähän saakka on menty niin, että minä äitinä olen ollut useammin apuna milloin missäkin. Se on kuitenkin minulle aivan selvää, että tapahtui mitä tahansa, esikoiseni on kanssani aina.  

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: