Sivu 2 – Hidasta elämää

Joskus rohkeus syntyy vasta silloin, kun huomaat ettet ole yksin

“En olisi kuuna päivänä uskonut, että minusta on tähän!”

Tämä toteamus toistuu usein järjestämilläni luolareissuilla, joissa laskeudumme pienen porukan kesken luolaan seikkailemaan sekä viettämään aikaa toisiimme ja itseemme tutustuen. Kun ryömii luolaan, mönkii samalla omaan sielunmaisemaansa. Se mitä sieltä löytää, saattaa toisinaan yllättää.

Etenkin uudet seikkailijat ovat etukäteen jännittyneitä. Herää epäilys, uskaltaako ahtaaseen luolaan mennä. Ajatus saattaa jopa pelottaa.

Sama pelko on havaittavissa elämän eri osa-alueilla. Pelkäämme, ettemme selviä edessä olevasta haasteesta tai epämiellyttävästä tilanteesta. Kyse voi olla voimakkaasta kutsumuksesta, velvollisuuden hoitamisesta tai jostain muusta, jonka kohtaaminen tuntuu samanaikaisesti vaikealta ja tärkeältä.

Tällaisissa hetkissä saatamme kokea keskivertoa voimakkaampaa yksinäisyyttä. Tunnemme, että olemme yksin ja omillamme kiperän tilanteen ja siitä kumpuavien hankalien tunteiden vietävänä.

On totta, että elämän vaikeimmat valinnat on usein tehtävä itse. Kukaan muu ei voi tehdä niitä puolestamme. Samanaikaisesti juuri sellaisina hetkinä meidän tulisi uskaltaa luottaa ja ottaa askeleita lähemmäs muita ihmisiä. Muistuttaa itseämme siitä, että emme ole yksin.

Kun vierellä oleviin ihmisiin voi luottaa

Palataan takaisin luolaan. On häkellyttävää todistaa kerta toisensa jälkeen, kuinka luolareissuille osallistuvat ihmiset antautuvat tilanteelle ja tekevät jotain sellaista, mihin eivät aiemmin uskoneet pystyvänsä. He kulkevat kohti haluamaansa suuntaa, vaikka se pelottaa.

Tämä ei tapahdu yksin, vaan vierellä olevien ihmisten tuen ja kannustuksen kautta.

Kukaan ei puske eteenpäin tai vaadi ketään ylittämään itsensä. Ihmiset yksinkertaisesti ovat toistensa vierellä. He näkevät ja tukevat niissä hetkissä, joissa voimakas tunne jyllää kehossa. Juurikin niissä hetkissä, joissa pelottaa ihan h*lvetisti, mutta joissa samalla tietää, ettei oikeasti ole mitään hätää.

Kun tällaisista tilanteista “selviää”. Menee kohti jotain mikä pelottaa, valitsee toimia pelosta huolimatta ja tekee sen toisten ihmisten todistaessa, syntyy lähes vapauttavalta tuntuva kokemus. Pienenä pilkahduksena säihkyvä ymmärrys siitä, että minä pystyn ja kykenen. Ja, että minä en myöskään ole yksin.

Samalla kirkastuu havainto siitä, että vierellä oleviin ihmisiin voi todella luottaa. Luolareissujen tapauksessa usein vieläpä sellaisiin, joita ei ole aiemmin elämässään edes tavannut.

Yhteys synnyttää luottamusta

Oma elämänfilosofiani perustuu ajatukseen kolmiyhteisestä yhteydestä. Siitä, että pyrkii olemaan yhteydessä itseensä, toisiin ihmisiin sekä ympäristöön. Jokaisen on omalla kohdallaan selvitettävä, mitä nämä yhteydet itselle käytännössä tarkoittavat.

Luolareissut korostavat näitä kolmea yhteyttä. Kenties vahvimmin juuri yhteyttä kanssaihmisiin. Ei pelkästään tietoa vaan koko kehossa tuntuvaa ymmärrystä siitä, että olemme loppupeleissä paljon enemmän toistemme kaltaisia kuin korostetusti erilaisia.

Ja tarvitsemme toistuvia kokemuksia siitä, että tulemme nähdyksi ja kuulluksi.

Tämä ymmärrys synnyttää luottamusta koko elämää kohtaan. Ja ehkä myös kasvavaa halua ottaa useammin askelia lähemmäs toisia ihmisiä, sen sijaan, että kaivautuu syvemmälle omaan poteroonsa.

Tähän kaikkeen ei tarvita välttämättä luolaan menemistä. Arki tarjoaa päivittäin mahdollisuuksia luottaa ja katsoa mitä siitä seuraa.

Hyvin se menee. 💚

Kurkkaa myös aiheeseen liittyvät kirjat:

Lisää omien pelkojen ja vaikeiden tunteiden kohtaamisesta voit lukea Harri-Pekan kirjoista Tunne pelkosi, vapaudu elämään sekä Sattuu ihan helvetisti – Opi sietämään kipeitä tunteita.

Pettymys sattuu vähemmän, kun et käänny itseäsi vastaan

Pettymys ei satu pelkästään siksi, mitä tapahtui. Sisäistä kipua lisää se, mitä itselleen sanoo tapahtuneen jälkeen. Tilanne on jo ohi, mutta mieli jatkaa sen jauhamista. Ajatus toisensa jälkeen palaa itsen moittimiseen tai siihen, mitä olisi pitänyt tehdä toisin.

Vaativuus voi näyttää ulospäin vahvuudelta. Se voi olla syy siihen, että tekee asioita huolellisesti ja tavoitteellisesti, mutta samalla se voi myös tehdä epäonnistumisista raskaampia kuin niiden tarvitsisi olla.

Jos oma sisäinen puhe on valtaosin kriittistä, virheet ja epäonnistumiset eivät ole enää vain yksittäisiä tilanteita. Ne muuttuvat kertomuksiksi siitä, millainen ihminen on. Kuormitus ei synny pelkästään siitä, mitä tapahtui, vaan siitä, mitä siitä ajattelee.

Itsemyötätunto voi auttaa. Se ei tarkoita sitä, että rimaa lasketaan tai tavoitteista luovutaan. Kyse on jostain arkisemmasta ja samalla yllättävän vaikeasta: tavasta olla itsensä puolella silloin, kun asiat eivät mene niin kuin toivoi. Ratkaisevinta ei ole se, mitä tapahtui vaan se, mitä sen jälkeen tapahtuu omassa mielessä.

Itsemyötätunto ei ole abstrakti ajatus, vaan konkreettinen taito. Sen voi pilkkoa kolmeen hyvin käytännölliseen osaan:

Huomaa mitä tapahtuu

Pysähdy hetkeksi ja huomaa tilanne sellaisena kuin se on. Älä liioittele tai vähättele.
Huomaa myös, mitä tapahtunut sinussa herättää. Voit sanoa hiljaa mielessäsi esimerkiksi “Nyt on vaikea hetki”, “Tämä tuntuu pahalta” tai ”Nyt ahdistaa”. Sano ne sanat, jotka kuvaavat kokemustasi parhaiten.
Jo pelkkä tunnistaminen rauhoittaa hermostoa.

Muista: et ole yksin etkä ainoa

Vaikeudet eivät tarkoita, että sinussa on jotain vialla. Ne tarkoittavat, että olet ihminen. Kaikkien elämään kuuluu epäonnistumisia ja vaikeita tunteita. Ne eivät ole poikkeus vaan osa normaalia ihmisen elämää.
Me kaikki epäonnistumme. Me kaikki petymme. Me kaikki kamppailemme välillä. Se on osa jaettua ihmisyyttä.

Puhu itsellesi kuin hyvälle ystävälle

Mitä sanoisit ystävälle tässä tilanteessa?
Hankalassa hetkessä meistä monelta löytyisi vastaavassa tilanteessa olevalle ystävälle ymmärrystä, kannustusta ja suhteellisuudentajua. Itselle tarjoutuu herkästi jotain muuta – vaativuutta, moitteita ja syytöksiä.
Itsemyötätunnossa opettelemme sanomaan nuo samat kannustavat ja tukevat sanat myös itselle. Osoittamme itsellemme, että olemme omalla puolellamme, vaikka kaikki ei mennyt niin kuin toivoimme.

Juuri se, miten suhtaudumme vaikeisiin hetkiin ja itseemme niiden aikana, muuttaa kokemustamme eniten.

Tutkimuksissa on nähty, että itsemyötätunto ei heikennä tekemistä, vaan tukee sitä. Se auttaa palaamaan nopeammin takaisin liikkeeseen. Se tekee tilaa oppimiselle sen sijaan, että mieli käpertyisi kokemuksen ympärille ja ajatukset alkaisivat kiertää luuppia.

Vaativuus yrittää usein viedä eteenpäin puskemalla. Itsemyötätunto tekee sen tukemalla.
Ero ei aina näy ulospäin. Sisäisesti se tuntuu kuitenkin erilaiselta. Vaativuudessa on jatkuva jännite. Itsemyötätuntoisessa suhtautumisessa on enemmän tilaa hengittää ja löytää suunta uudelleen.

Ja juuri siitä syntyy kestävyys.

Se ei tarkoita, että kriittinen ääni katoaisi. Se ei vain enää yksin määritä suuntaa.

Saat olla väsynyt, epävarma ja kesken – olet silti yhtä arvokas

Pääni sisällä oli vuosien ajan ääni, joka ei koskaan ollut tyytyväinen. En pitkään aikaan edes huomannut sitä ääntä.

Se kulki mukana aivan tavallisissa hetkissä: peilikuvassa, tekemättömien asioiden listassa, väsyneissä aamuissa, virheissä, joita muut eivät edes huomanneet.

Ääni, joka sanoi:
“Olisit voinut tehdä paremmin.”
“Miksi et saanut enempää aikaan?”
“Et kai aio levätä vielä?”

Koska se oli ollut mukanani niin kauan, pidin sitä normaalina. Luulin, että kaikkien päässä puhutaan samalla tavalla. Että jatkuva itsensä arviointi kuuluu aikuisuuteen, vastuullisuuteen ja tavoitteellisuuteen.

Vasta myöhemmin ymmärsin, ettei kyse ollutkaan motivaatiosta. Kyse oli tavasta olla itseäni vastaan.

Hiljainen ankaruus

Kaikki ankaruus ei näytä ulospäin kovalta.

Joskus kaikkein kuluttavin ääni on juuri se hiljainen: jatkuva tyytymättömyys, itsensä vähättely, loputon tunne siitä, ettei ole tehnyt tarpeeksi.

Se voi kuulostaa jopa “järkevältä”.

“Minun pitäisi yrittää enemmän.”
“En voi valittaa, monella menee huonommin.”
“Olen vain laiska.”
“Ei tämä vielä riitä.”

Ja koska moni meistä suorittajista on saanut kiitosta pärjäämisestä, tunnollisuudesta ja tehokkuudesta, ankaruudesta tulee helposti osa identiteettiä.

Emme enää huomaa, miten raskasta on elää ihmisen kanssa, joka ei koskaan ole tyytyväinen meihin — varsinkin silloin, kun se ihminen olemme me itse.

Näinkö puhuisin ystävälleni?

Yksi pysäyttävimmistä kysymyksistä, joita olen itseltäni kysynyt, on ollut tämä: Jos ystäväni olisi yhtä väsynyt, epävarma tai keskeneräinen kuin minä juuri nyt olen — puhuisinko hänelle näin?

En puhuisi.

En sanoisi hänelle, että hänen pitäisi jaksaa enemmän. En vähättelisi hänen tunteitaan. En kutsuisi häntä epäonnistuneeksi huonon päivän vuoksi.

Todennäköisesti sanoisin:
“Sinulla on ollut paljon kannettavaa.”
“Sinä tarvitset lepoa.”
“Olet silti arvokas.”

Mutta itseä kohtaan myötätunto tuntuu usein paljon vaikeammalta. Ehkä siksi, että olemme oppineet uskomaan ankaruuden pitävän meidät kasassa.

Suorittaminen voi näyttää vahvuudelta

Joskus jatkuva suorittaminen näyttää ulospäin pärjäämiseltä. Ihminen hoitaa työnsä. Vastaa viesteihin. Huolehtii muista. Jaksaa vielä vähän lisää.

Mutta samaan aikaan sisällä voi olla jatkuva pelko siitä, ettei riitä sellaisena kuin on. Silloin elämä alkaa helposti rakentua hyväksynnän ansaitsemisen ympärille: kun olen tehokkaampi, rauhallisempi, parempi, sitten voin ehkä hengittää hetkeksi.

Ongelma on siinä, ettei se hetki yleensä koskaan tule. Koska ääni, joka rakentuu riittämättömyydelle, löytää aina uuden syyn vaatia enemmän.

Lempeämpi tapa puhua itselle

Sisäinen puhe ei muutu yhdessä yössä. Varsinkaan, jos ankaruus on ollut tapa selviytyä elämästä pitkään. Mutta ehkä ensimmäinen askel ei olekaan rakastaa itseään täydellisesti.

Ehkä riittää, että alkaa huomata.

Huomata ne hetket, joissa satuttaa itseään sanoilla, joita ei koskaan sanoisi kenellekään muulle. Huomata, miten nopeasti vähättelee omaa väsymystään. Huomata, miten vaikeaa on olla keskeneräinen ilman häpeää.

Ja ehkä vähitellen voi opetella jotain uutta. Sellaista sisäistä puhetta, joka ei rakenna elämää pelkän vaatimisen varaan.

Sellaista, jossa ihminen saa olla myös väsynyt, epävarma ja kesken — ilman että hänen arvonsa katoaa.

Tilaa itsellesi itsemyötätunnon ja arjen jaksamisen tueksi Annukan Lempeästi itseni puolella -kortit täältä.

Voiko kuka tahansa meistä olla joskus narsistinen? – Terapeutti vastaa

Kuka tahansa meistä voi joskus käyttäytyä itsekkäällä tavalla. Se on hyvin inhimillistä sekä myös ymmärrettävää.

Narsismi ei kuitenkaan ole sama asia kuin yksittäinen itsekäs teko.

Narsismissa on kyse vakavasta ja jopa vaarallisesta persoonallisuuden häiriöstä, jossa ihmisen suhde itseen ja muihin on häiriintynyt.

Usein sanotaan, että meillä kaikilla on jonkin verran narsistisia piirteitä. Puhutaan myös “terveestä narsismista”, jolla viitataan kykyyn arvostaa itseään, pitää omista rajoistaan kiinni ja tunnistaa oma arvonsa.

Sen sijaan, että puhuttaisiin kaikilla meillä olevan narsistisia piirteitä tai kerrottaisiin terveen narsismin hyödyistä puhuisin niiden sijaan terveestä itsekkyydestä, koska narsismissa ei ole mitään tervettä.

Kun puhutaan narsismista ilmiönä, kyse ei ole yksittäisistä teoista, vaan toistuvista ja laaja-alaisesta vahingollisesta ja väkivaltaisesta tavasta toimia.

Narsistisia piirteitä voidaan tarkastella janalla nollasta sataan, ja ratkaisevaa ei ole yksittäiset piirteet vaan se, että ovatko nuo toimintatavat toistuvia, äärimmäisen jäykkiä ja joustamattomia sekä ihmissuhteita vahingoittavia.

Narsistiseen toimintatapaan liittyy esimerkiksi:

toisten vähättely, alistaminen ja kontrollointi
empatian puute ja tunnekylmyys
voimakas oikeutuksen tunne kaikkeen ja kaikkiin keinoja kaihtamatta
taipumus käyttää muita hyväksi.

Termien ja käsitteiden kanssa on tärkeää olla tarkkana.

Kuka tahansa voi siis joskus toimia itsekkäästi, mutta kuka tahansa ei ole “välillä narsistinen”, eikä yksittäinen teko tee kenestäkään narsistia.

Narsismista puhutaan siis silloin, kun narsismiksi nimetyt vahingolliset toimintatavat ovat näkyneet läpi narsistin elämän ja ne ovat toistuvia, jäykkiä ja joustamattomia ja vahingoittavat ihmissuhteita ja ihmisiä hänen ympärillään.

Lisää tietoa narsismista sekä terapeuttisia keinoja irtaantua ja toipua löydät kirjastani: Toivu satuttavasta suhteesta.

Miksi hermostovinkit eivät aina toimi ylivireyteen – ja mitä silloin kannattaa tehdä

Some on täynnä mitä erilaisimpia keinoja stressin- ja vireydensäätelyyn. Osalle näistä, jopa yksittäisistä harjoitteista, voi olla paljonkin apua. Kaikki eivät kuitenkaan koe niistä lainkaan hyötyä – päinvastoin esimerkiksi jokin tutkitusti toimiva hengitysharjoitus voi vain lisätä ahdistusta. Tapaan tällaisia asiakkaita yhä useammin myös psykofyysisen fysioterapian vastaanotollani.

On tärkeää erotella, mistä oma kuormittuneisuus voi johtua. Usein yksittäiset harjoitteet, menetelmät tai keinot toimivat hyvin, jos kyse on hetkittäisestä ylikuormituksesta. Olet voinut joutua pusertamaan läpi haastavan työ-, opiskelu- tai vaikkapa rakennusprojektin. Tällöin on normaalia reagoida poikkeukselliseen elämänvaiheeseen stressireaktiolla, joka viestii tärkeästä tarpeesta: palautumiselle on annettava aikaa. Palautumisen keinoja on monia, ja jokainen voi etsiä itselleen sopivimmat.

Mutta mistä on kyse, jos tämä ei riitä?

Ajoittaista kuormittuneisuutta ja stressiä on meillä kaikilla, se kuuluu elämään. Mikäli tuntuu, ettei mikään “temppu” tai vinkki auta tai apu on vain hetkellistä, taustalla on usein hermoston syvempi herkistyminen.

Aivot vastaanottavat sekä kehosta että kehon ulkopuolelta tulevia aistimuksia jatkuvasti. Se, miten aivot sitten ”tulkitsevat” näitä viestejä, on yksilöllistä ja riippuu monista asioista, kuten aiemmista elämänkokemuksista. Menneistä tapahtumista jää eräänlainen “tallenne” aivoihin. Jos jokin nykyhetkessä muistuttaa tästä, aivot alkavat automaattisesti ennakoida seuraavia hetkiä tämän pohjalta.

Hermoston ja erityisesti aivojen tehtävänä on ennakoinnin avulla syvimmillään varmistaa keho-mieli-kokonaisuuden eloonjääminen. Jos historiassa on ollut vaikeita, pelottavia tai kivuliaita kokemuksia, ne eivät yksinkertaisesti katoa. Aivoissa toimii verkostomainen “skannausjärjestelmä”, joka havainnoi mahdollisia uhkia – tämänkin pohjalla on pyrkimys huolehtia tasapainosta ja turvasta. Kyse on siis paljon syvemmästä ilmiöstä kuin arkinen stressi.

Herkistynyt hermosto oppii myös suojelemaan vaikeilta emootioilta, kehon tasolla koetuilta tunteilta. Tämä voi näkyä esimerkiksi tunteiden väistelynä: täytät aikasi tekemisellä, siirrät huomion muualle tai turrutat oloasi eri tavoin, kuten doomscrollaamalla, uppoutumalla television äärelle tai syömällä, vaikka ei ole nälkä. Kun tämä jatkuu pitkään, alkuperäiset juurisyyt stressikuormituksen ja yli- tai alivireyden taustalla hämärtyvät.

Useimmiten herkistyminen on alkanut jo lapsuudessa. Erityisesti varhaislapsuudessa hermostomme on erittäin herkässä kehitysvaiheessa. Aivot ja keho oppivat jo varhain, mitä kannattaa ennakoida ja millä tavalla. Tämä ennakointi on pitkälti tiedostamatonta, kunnes alamme ymmärtää sitä.

Herkistynyt hermosto reagoi ikään kuin autopilotilla uhkaaviksi tulkitsemiinsa aistimuksiin. Tietoisella tasolla tämä voi näyttäytyä esimerkiksi ahdistuksena, varuillaan olona, jatkuvana huolestuneisuutena, pelkona ilman selkeää syytä, muiden miellyttämisen tarpeena, fyysisenä jännittyneisyytenä tai kipuna, väsymyksenä, uupumuksena tai mielialaoireina. Tällaisessa tilanteessa yksittäiset harjoitukset, säännöllisestikään tehtynä, harvoin ovat riittävä ratkaisu stressiin.

Jos tämä tuntuu sinusta tutulta…

Muista, tämä ei ole sinun syytäsi. Hermoston uudelleen suuntaaminen kohti turvaa on usein pidempi prosessi, jossa opetellaan vähitellen luottamaan siihen, että olet nyt turvassa eikä jatkuva uhkan ennakointi ole enää tarpeen.

Omien opintojeni ja kokemusteni myötä olen ymmärtänyt tätä ilmiötä sisäisen lapsen käsitteen kautta. Meissä kaikissa asuu se lapsi, joka on aikanaan kokenut nämä tunteet kehossaan ja hermostossaan. Tämä on inhimillistä ja yhteistä meille kaikille – jokaiselle syntyy lapsuudessa ainakin pieniä tunnehaavoja. Olen myös itse kokenut, miten sisäistä lasta kohtaamalla ja tukemalla on mahdollista palauttaa turvan kokemus.

Tämä on tarkoittanut elämässäni sitä, etten arjessa enää reagoi pieniin yllätyksiin säikähtämällä niin, että kehooni jäisi jatkuva ylivireys päälle (jos joskus näin käy, siihen löytyy selkeä syy). En enää murehdi tapahtuneita asioita viikkokausia, kuten ennen. En enää kärsi jatkuvista migreeneistä, jotka alkoivat lapsena. Minulla ei ole enää samanlaista tarvetta miellyttää muita omien tarpeideni kustannuksella. Uskallan mennä uutta kohti, mitä en olisi nuorena uskaltanut tehdä. Uskallan olla esillä ja ilmaista muille sellaisia asioita, jota ovat itselleni tärkeitä – tämä ei ole ollut minulle itsestäänselvyys.

Juuri tämän vuoksi halusin kirjoittaa maaliskuussa ilmestyneen kirjani Kohtaa sisäinen lapsesi. Toivon, että yhä useampi oppii ymmärtämään itseään, kehoaan ja hermostoaan syvemmin. Kaikessa reagoivuudessaan keho on viisas, se ei tee virheitä. Meidän tehtävämme on oppia kuuntelemaan ja ymmärtämään sitä sekä sisällämme elävää lasta. Turvan kokemus voi vahvistua, kun opimme luomaan turvaa myös sisäisesti.

Voit tutustua kirjaan TÄÄLLÄ.

Artikkelikuva: Depositphotos

Piilopaisuttelija ei aina valehtele suoraan – hän muuntelee totuutta valikoivasti

Hannalle oli osoitettu työtehtävä, mutta kun hän yritti esitellä tekemäänsä työtä palaverissa, sai hän kuulla, että se oli siirretty toiselle työntekijälle. Kun esihenkilö tarkasteli jo tehtyä työtä, hän arvosteli pitkään yhtä lausetta. Myös toista Hannan tekemää työtä hän arvosteli kelvottomaksi, vaikka Hanna konsultoi eri alojen asiantuntijoita sitä tehdessään.

Hänen työsuhteensa oli määräaikainen, eikä se jatkunut enää neljän vuoden jälkeen. Virheitä liioittelemalla tai jopa keksimällä esihenkilö saattoi pohjustaa sitä, ettei työsuhdetta tarvitsisi jatkaa.

Tämä tarina löytyy kirjastani Piilokiusaajat ympärilläsi (Bazar 2026, Hidasta elämää -kirjasarja). Kirjaa varten on kerrottu satoja tarinoita työpaikkakiusaamisesta ja muusta satuttavasta käytöksestä työyhteisöissä.

Yksi piilomanipuloinnin muoto on totuuden valikoiva muuntelu, joka voi muistuttaa asioiden paisuttelua. Tilanne voi olla Hannan tarinan kaltainen: joku on tehnyt virheen. Sen sijaan, että esihenkilö tai työkaveri miettisi, miten virheen tehnyttä voisi auttaa korjaamaan erheen tai tukisi vakuuttelemalla, että tästä selvitään, hän kertoo tapahtuneesta muille liioitellen ja dramaattisesti.

Piilopaisuttelija saattaa väittää esimerkiksi seuraavia asioita:

– Virhe on ihan järkyttävä ja sen tekijä aivan osaamaton.

– Hän tekee aina virheitä.

– Työkaveri on todella laiska, eikä koskaan hoida hommiaan.

– Hän käyttäytyy todella järkyttävästi ja on kaiken lisäksi tosi hankala.

Todisteeksi piilopaisuttelija antaa esimerkiksi viestejä, jotka on pahantahtoisesti tulkittu ja irrotettu asiayhteydestään – tai kertoo liioittelevia tarinoita.

Työkaverit saavat ehkä kuulla mojovan tarinan: tilanteessa mukana olleet tunnistavat osan tapahtumista, mutta tarina on saanut aivan uudenlaiset, pahantahtoiset siivet. Tarinassa on siis pieni totuuden siemen, mutta lopputulos sisältää paisuttelevaa dramatiikkaa.

Kuvaan paisuttelua Piilokiusaajat ympärilläsi -kirjassani havaintojeni ja minulle kerrottujen tarinoiden pohjalta. Kaikki eivät aina hoksaa tilanteen vahingoittavuutta. Kun mustamaalaaminen ja persoonan arvostelu jatkuu pitkään, voivat muut pohtia, mikä osuus paisuttelusta on totta.

Mitä voit tehdä piilopaisuttelijan kanssa?

Liioittelu voi olla tahallista tai tiedostamatonta – ja oleta alkuun, että kyse on tahattomuudesta. Paisuttelu voi myös olla merkki huonosta olosta.

Sano ystävällisesti, jämäkästi ja rauhallisesti, ettei tilanteessa ole aihetta kriisiin. Tästä selvitään, ja virhe tai muu asia on varmasti korjattavissa. Voit toimia näin sekä sivullisena että pahantahtoisen liioittelun kohteena.

Jos olet sivullinen, sinulla on tärkeä vastuu tilanteen rauhoittamisessa. Toista viestiäsi ja ehdota ratkaisuja. Pyydä, että asiaa käsitellään myötätuntoisesti.

Ehdota vaihtoehtoisia, myötätuntoisempia näkökulmia. Piilopaisuttelija saattaa olla jumissa omassa näkemyksessään. Vaikka et saa häntä rauhoittumaan, ehkä muut ymmärtävät viestin.

Lisää tukea saat kirjastani Piilokiusaajat ympärilläsi – Tunnista työpaikan myrkyttäjät. Lue myös aiempi blogikirjoitukseni, mistä tunnistat piilokiusaamisen.

Jos kaikki vaihtoehdot tuntuvat vähän vääriltä, tämä voi auttaa löytämään suunnan

Päätöksenteko, tuo vihuliainen. Usein sanotaan, että kuuntele vain sisintäsi, sieltä löytyy kaikki vastaukset. Mutta entäpä jos ei vaan löydy?

Entä jos itsen sisällä on selkeääkin selkeämpi vaihtoehtojen sillisalaatti ja suo? Vaihtoehtojen, joista yksikään ei tunnu täsmälleen oikealta? Haluaisin tämän, mutta en tällaisenaan. Ja tuon, mutta eri tavalla/ eri ihmisen kanssa/ eri muodossa. Tai sitten: En halua näistä mitään!

Haluaisin toteuttaa itseäni, mutta myös turvaa. Taloudellista turvaa. Emotionaalista turvaa.

Halaisin olla rohkea rakkaudessa, mutten tyhmänrohkea.

Haluaisin elää ja palaa, mutten palaa loppuun.

Kuka kaikista tuhansista mahdollisuuksistani olen kaikkein vahvimmin? Tuhannesta on helppo karsia nopeasti ihan muutamiin, etenkin jos yhtään tuntee itseään. Näitä asioita olen vahvimmin. Mutta aina sekään ei riitä. Joskus täytyy tietää, mikä yksi ja ainut niistä olen.

Se ei ole helppoa. Kuule minua, aina ja kaikille se ei sitä ole. Ehkä suurimmalle osalle ei.

Päätöksenteko ja sen lopullisuus

Onneksi aina ei tarvitse tietääkään. Mutta silloin kun pitää, emmekä tiedä, tulemme hyvin tietoisiksi ongelmasta. Sen ongelman nimi on se, ettemme voi toteuttaa kahta polkua samaan aikaan. Ja että päättämättömyyskin on päätös.

Sen polun, joka meistä tuntuu kaikkein omimmalta, ei tarvitse olla helppo. Tärkeintä on jonkinlainen läikähdys, leimahdus, kipinä tai palo ihmisen sisällä. Että jokin vain tuntuu oikealta.

Päätökseen liittyy aina pieni riskinotto. Kun päätämme toivoa lasta, ja lapsi saa alkunsa, se on siinä. Paluuta ei ole. Kun lähdemme ulkomaan komennukselle, emme tule sieltä viiden päivän kuluttua takaisin ja totea, ettemme viihtyneet. Takaisin tullaan, mutta ensin kokemus eletään läpi. Kun hankimme asunnon, menemme naimisiin tai päätämme erota, kaikki ne ovat muutoksia, joista saattaa kyllä myöhemmin päästä johonkin uuteen muutokseen, mutta ne ovat silti jollain lailla peruuttamattomia. En tarkoita, etteikö ero voisi johtaa vaikkapa takaisin yhteen, vaan enemmänkin sitä, ettei paluuta aikaan ennen sitä enää ole.

Moni pelkää muutosta ja haluaa säilyttää ”hangen koskemattomana”, mutta silloin riskinä on, ettei kehitystä tapahdu ja elämä jää elämättä. Sillä nimen omaan seinien kautta poukkoillen me lopulta kasvamme ja kehitymme – ja samoin tekevät ihmissuhteemme.

Päätöksen voima ja kauneus

Toisaalta päätöksessä hypätä kohti jotain uutta kiteytyy elämän kauneus. Me lähdemme erilaisille matkoille, joilta ei ole paluuta. Kun näemme jonkin vaihtoehdon kuvastavan parhaiten meitä itseämme, päätös helpottuu.

Se riittää. Se nimen omaan riittää. Varmuuden ei tarvitse olla enempää kuin tieto ja tunne, että yli 50% ”osakkeista” kapsahtaa kyseisen vaihtoehdon vaakakuppiin. Sillä mehän kaikki tiedämme (tai meidän tulisi tietää), mitä tapahtuu, kun ystävykset perustavat yrityksen, joista toiselle tulee 51% ja toiselle 49%. Yli puolet omistava hallitsee. Vaikka 51% on vain aavistuksen suurempi, tiedät ja huomaat, että toinen vaihtoehto, vaikka melkein yhtä suuri ja melkein yhtä hyvä olisikin, painaa vähemmän. Ja joskus sen huomaaminen voi olla todellinen vapauttava lahja.

Metodi, jolla selvittää, mitä todella tarvitset

Ensin, määrittele itsellesi jokin aivan ehdoton asia. Se kaikkein tärkein.
Sen jälkeen, määrittele 4 asiaa, jotka ovat sinulle hyvin tärkeitä. Sellaisia, jotka menevät muiden edelle.
Tarkastele listaasi ja peilaa sitä vaihtoehtoisia polkujasi vasten. Minkä kanssa vastauksesi kohtaavat parhaiten?
Lopuksi kysy itseltäsi kaksi kysymystä: Mikä vaihtoehdoistasi on kaikkein rakkaudellisin Sinua itseäsi kohtaan? Entä mitä et kenties katuisi vanhoilla päivilläsi?
Löydät yhden vaihtoehdon, joka nousee esiin. Onneksi olkoon! (Tai kääk!)

Toista sama metodi kolmena iltana (jos teet sen illalla). Jos siltä tuntuu, anna muuttujien vaihtua: prosessi mahdollistaa tärkeiden aspektien integroimisen. Lopulta sinä vain tiedät, ja siirryt vaiheeseen, jossa tehtäväsi on hyväksyä tuo tieto.

Psst! Lopuksi vielä yksi juttu. Tiesithän, että päätöksesi ovat merkityksellisiä. Ja että sinä olet erittäin tärkeä. Se, miten lopulta elät tämän elämän, toteudut ja myös se, kuinka kosketat muiden ihmisten elämiä, on merkittävää. Ja siksihän sinä täällä myös olet. Ollaksesi parhaalla tavalla juuri Sinä.

Sydämellä, Riikka

Palveluistani voit lukea kirjoituksen alapuolelta.

25 kysymystä, jotka voivat paljastaa rakkausriippuvuuden – Tunnistatko itsesi?

Onko sinulla ollut fantasia onnellisesta parisuhteesta, tai oletko kuvitellut jopa eläväsi sellaisessa?
Oletko jäänyt jumiin toimimattomaan parisuhteeseen?
Katkesiko yhteytenne, vai eikö sitä koskaan ollutkaan?
Onko sinulle tärkeää, että sinulla on joku, jotta sinun ei tarvitse olla yksin?
Uskotko, että rakastettusi on sinun elämäsi tarkoitus?
Tunnetko olosi riittämättömäksi ilman rakkautesi kohdetta?
Oletko niin kietoutunut suhteeseen, että olet lähes toimintakyvytön ilman kumppaniltasi saatua signaalia?
Onko suhdehistoriassasi useita suhteita vaikeasti tavoiteltaviin ihmisiin?
Oletko etsinyt pitkään ”sitä oikeaa”?
Uskotko, että olisit onnellinen ja kaikki järjestyisi, jos vain löytäisit sen oikean kumppanin?
Ihastutko ja rakastutko nopeasti?
Sekoitatko flirtin, seksin ja rakkauden?
Etsitkö jatkuvasti uutta romanssia?
Aloitatko uuden suhteen heti, kun edellinen suhde on päättynyt?
Onko sinun vaikea olla yksin?
Vietätkö paljon aikaa selaillen deittisovelluksia?
Käytätkö useita deittisovelluksia?
Käytätkö deittisovelluksia ja potentiaalisia kumppaniehdokkaita epämiellyttävien tunteiden lievittäjänä?
Laiminlyötkö työtehtäviä, lastenhoitoa tai henkilökohtaisten asioidesi hoitoa uusien potentiaalisten kumppaniehdokkaiden etsimisen tai tapaamisen vuoksi?
Oletko luopunut sinulle tärkeistä asioista kumppanisi vuoksi?
Vaikuttaako kumppanisi käytös voimakkaasti mielialaasi?
Valitsetko usein kumppanin, joka on sinulle sopimaton?
Palaatko toistuvasti toimimattomaan (on–off-) suhteeseen?
Oletko parisuhteessa, jossa on fyysistä, henkistä, taloudellista, digitaalista ja/tai seksuaalista väkivaltaa?
Tuntuuko sinusta lähes mahdottomalta lopettaa haitallista suhdetta?

Kysymykset on poimittu kirjastani Rakkausriippuvuus – Miten toipua? (Otava, 2025)

Rakkausriippuvuus heikentää yhteyttä itseen

Jos tunnistit itsesi yhdestäkin näistä kysymyksistä, saatat kärsiä rakkausriippuvuudesta eli rakkausaddiktiosta. Rakkausriippuvuudessa huomio kohdistuu usein voimakkaasti kumppaniin: hänen mielipiteisiinsä, tunteisiinsa, käytökseensä, viesteihinsä ja siihen, rakastaako hän vai ei. Samalla yhteys omaan itseen voi vähitellen heikentyä.

Rakkauden haasteet ovat yleisiä

Monilla meistä on haasteita rakkaudessa. Yksi jää suhteeseen, jossa voi jatkuvasti huonosti. Toinen etsii loputtomasti sitä oikeaa. Kolmas luopuu omista tarpeistaan kumppaninsa vuoksi ja huomaa vähitellen kadottaneensa yhteyden itseensä. Rakkausriippuvuus on monimuotoista: se voi ilmetä useina lyhyinä, intohimoisina suhteina, jotka päättyvät miltei yhtä nopeasti kuin ovat alkaneetkin. Rakkausriippuvuus voi ilmetä myös pitkinä toimimattomina ja jopa väkivaltaisina suhteina.

Miten päästä toipumisen alkuun?

Toipuminen alkaa siitä, että käännämme huomion takaisin itseemme. Sen sijaan että yrittäisimme jatkuvasti ymmärtää, kontrolloida, hallita tai pelastaa puolisoamme, alamme kuunnella omia ajatuksiamme, tunteitamme ja tarpeitamme. Vaikka kumppanimme hylkäisikin meidät, tärkeintä on oppia, että emme enää hylkää itseämme.

Lukuvinkki: Miten pysäyttää toimimattomien suhteiden karuselli?

Rakkausriippuvuus – Miten toipua? on kattava ensiapupaketti, joka auttaa tunnistamaan ilmiön ja paljastaa kaavan, jolla rakkausaddiktion kahle voidaan murtaa.

Kirja avaa rakkausriippuvuuden käsitettä neurokemian, kiintymyssuhteiden ja skeematerapian näkökulmista. Se tarjoaa tutkittua tietoa ja vertaistukea kaikille, jotka haluavat tutkia suhteitaan tai tunnistavat rakkausriippuvuuden merkkejä itsessään. Tutustu lisää TÄÄLLÄ.

Tämä on yksi parhaista (ja tuskallisimmista) kysymyksistä, jonka terapeuttini esitti

Muistan aina sen hetken, kun psykoterapeuttini kysyi, olenko miellyttäjä.

Minäkö? En todellakaan!

Minähän olen suorasanainen ja itseäni kunnioittava nainen, joka tietää mitä haluaa eikä todellakaan pelkää kääriä hihojaan.

Paitsi että… olin myös miellyttäjä. Sellainen, joka yritti kelvata muille tekemällä mahdollisimman hyvin ja vähän enemmän kuin oli edes tarvis. Olin vain elänyt sellaisessa harhassa, että kiltit miellyttäjät yrittävät sulautua tapettiin, piiloutua kynnysmaton alle eivätkä ainakaan uskalla avata suutaan.

Olin hemmetin väärässä.

Keskustelu terapeutin kanssa oli tuskallinen. Mutta niin kuin vaikeat keskustelut tuppaavat yleensä olemaan, se oli hyvin tärkeä keskustelu. Vasta terapeutin suoran kysymyksen jälkeen ymmärsin, että miellyttäminen voi näkyä myös suorittamisena. Käytännössä esimerkiksi siis niin, että yrittää lunastaa paikkaansa maailmassa ja toisten ihmisten sydämessä tekemällä paljon ja mieluummin enemmän. Monesti överisuorittamisen taustalta löytyykin tarvetta miellyttää ja ylitekemisellä tulla hyväksytyksi.

Mikään tästä ei ole ihme. Onhan meistä monelle opetettu, että olemme arvokkaita paitsi itsellemme myös toisillemme nimenomaan suoritustemme ja tekemistämme kautta.

Sen hinta vain on turhan usein se, että lopulta väsyy ja katkeroituu – ja siksi ajautuu aina vain kauemmas paitsi itsestään, paradoksaalisesti myös juuri niistä ihmisistä, joita on alun alkaenkin yrittänyt tavoittaa miellyttämällä.

Tämän tiedostaminen ei kuitenkaan ja varsinkaan onneksi tarkoita sitä, että olisi tuomittu toimimaan samalla tavalla hamaan hautaan asti. Pikemminkin päinvastoin. Asian tiedostaminen auttaa parhaimmillaan ymmärtämään, että on muitakin tapoja elää kuin niska kyyryssä vain miellyttää ja suorittaa menemään.

Askeleissa uuteen suuntaa auttavat myös Tunnollisen suorittajan kapinointikortit.

Sinulla on lupa hakea diagnoosia ja apua – se ei ole itsekkyyttä

Mielenterveyskeskusteluun on viime aikoina puhaltanut raikkaita tuulia. Julkisuuteen on noussut ääniä, jotka muistuttavat meitä siitä, että yksilö ei elä tyhjiössä. Ahdistus, uupumus ja keskittymisvaikeudet eivät synny pelkästään yksilön sisällä, vaan ne kasvavat siinä maaperässä, jonka yhteiskunta meille tarjoaa. Itse asiassa se on muistutus, jota olen itsekin pitkään kaivannut.

Yhteiskunta kylvää ja kyntää

Mielenterveysongelmien kasvua ei voida selittää yksinomaan yksilöiden kautta. Ahdistus ei ole tarttuva epidemia, eikä ihmisistä lajina ole tullut sille vähemmän resistenssejä viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tuskinpa kukaan vakavissaan väittää, ettei nykyisellä yhteiskunnallamme olisi mitään osuutta siihen, miksi uuvumme ja voimme aina vain heikommin.
Jatkuvan kasvun ja tehokkuuden vaatimus kyntää ja kylvää koko ajan lisää mielenterveyden ongelmia. Työelämän rajat venyvät, vaatimukset kovenevat, ja samalla aivomme joutuvat käsittelemään sellaisia määriä tietoa, joihin niitä ei ole rakennettu.

Myös keskittymisvaikeudet lisääntyvät – ja syyt löytyvät osittain meidän arjestamme. Huonot elintavat heikentävät aivojen toimintaa, ja kun kaikki ”hyvä” on jatkuvasti saatavillamme puhelimissa ja jääkaapissa, pitkäjänteisyydelle ja sisulle ei enää ole entiseen tapaan kysyntää. Aivomme oppivat sen, mitä ne saavat harjoitella. Tämä kaikki on totta!

Mutta entä yksilö?

Jos kerran yhteiskunta on niin suurelta osin oireidemme takana, saako yksilö silti korostaa omia tarpeitaan? Saako hän vaatia itselleen diagnoosia ja ymmärrystä? Onko se itsekästä?
Vastaukseni on yksinkertainen: tietenkin saa. Eikä siinä ole mitään itsekästä. Se, että tunnistamme oireille ainakin osittaisen yhteiskunnallisen syyn, ei poista sitä, että vaikeuden nimeäminen on askel kohti muutosta. Diagnoosi ei ole leima, vaan kieli, jolla ymmärrämme myös itseämme. On totta, että diagnoosien räjähdysmäinen kasvu kertoo jostain laajemmasta. Mutta yksilön näkökulmasta ei ole lohduttavaa kuulla, että voisit hyvin, jos olisit syntynyt satatuhatta vuotta aikaisemmin. Et syntynyt vuosisatoja aikaisemmin. Synnyit nyt, tähän aikaan, tähän yhteiskuntaan. Ja sinun pitää selvitä siinä juuri nyt.

Yksilönä nähdyksi tuleminen

Yksilötasolla on yhä merkittävää tulla nähdyksi juuri yksilönä. Saada ymmärrystä sille, mistä omat vaikeudet kumpuavat. Nähdä toivoa siellä, missä sitä on vaikea nähdä. Ymmärtää, miksi juuri minä reagoin tällä tavalla, vaikka työkaverini näyttävät selviävän samasta tilanteesta vaivatta. Diagnostinen prosessi voi olla se kohta, jossa joku vihdoin sanoo: ”Sinä et ole laiska. Sinä et ole heikko. Sinussa ei ole jotain perustavanlaatuista vikaa. Sinun aivosi vain toimivat tällä tavalla, ja se selittää paljon.” Se voi olla käännekohta.

Voimme vaikuttaa vain marginaalisesti siihen, mitä muutoksia tapahtuu yhteiskunnassa, työpaikoillamme tai ympärillämme. Kaikilla ei ole mahdollisuutta vaihtaa työpaikkaa. Kaikilla ei ole mahdollisuutta kääntyä omaa esihenkilöään vastaan tai sanoa ääneen, että vaatimukset ovat kohtuuttomat. Monelle vaihtoehto on jatkaa siellä, missä on – ja yrittää selvitä.

Juuri siksi yksilön ymmärrys itsestään on niin tärkeää. ”Kun en voi muuttaa olosuhteitani, minun on opittava elämään niissä parhaalla mahdollisella tavalla.” Tunnistaa omat rajansa. Tietää, milloin lepo on välttämätöntä eikä luksusta. Osata pyytää apua silloin, kun se on mahdollista. Diagnoosi voi olla yksi väline tähän. Se ei ole ratkaisu yhteiskunnallisiin ongelmiin – mutta ei sen ole tarkoituskaan. Voimme myöntää, että yhteiskunnassa on paljon korjattavaa ja että työ sen eteen on tärkeää. Ja samalla voimme antaa tilaa sille, että yksittäinen ihminen tarvitsee yhä ymmärrystä ja apua juuri siinä, missä hän nyt on.

Ja jos sinä juuri nyt mietit, onko sinun ”lupa” hakea diagnoosia, kun maailmassa on niin paljon muutakin korjattavaa, niin voin sanoa sen suoraan: on lupa. Sinun kokemuksesi on tosi. Sinun vaikeutesi ovat oikeita. Ja sinulla on oikeus tulla nähdyksi. Se ei ole itsekkyyttä. Se on itsestään huolen pitämistä!

Tämän tekstin kirjoittaja Juulia Järvdike on psykologi ja tietokirjailija, joka työskentelee ADHD-teemojen parissa. Juulian työssä yhdistyvät psykologinen asiantuntemus, aivotutkimukseen pohjautuva ymmärrys sekä käytännönläheinen ote arjen haasteisiin.

Juulian kirjan Saamaton perfektionisti ja ADHD:n viisi muuta paradoksia sekä ADHD-supervoimakortit löydät TÄÄLTÄ.

Kun mikään ei mene suunnitelmien mukaan, kysy itseltäsi tämä kysymys

Elämä olisi helppoa, jos mieli olisi aina rauhallinen ja olo varma. Todellisuus on usein toisenlainen. Ajatukset harhailevat, tunteet nousevat pintaan ja jokin menee pieleen juuri silloin, kun pitäisi onnistua. Elämä ja tilanteet eivät kuitenkaan odota. Ratkaisevaa on kyky toimia, vaikka kaikki ei ole kohdallaan. Tuota kykyä kutsutaan psykologiseksi joustavuudeksi.

Kyse ei ole siitä, että vaikeat tunteet pitäisi saada pois. Eikä siitä, että mieli pitäisi saada positiiviseksi. Ajatukset ja tunteet eivät tottele käskyjä, vaikka kuinka yrittäisi. Kyse on siitä, että pystyy silti valitsemaan, mitä tekee seuraavaksi. Toimii omien arvojensa ja tavoitteidensa mukaisesti.

Kun mieli lähtee harhailemaan

Hetkessä, jossa jokin menee pieleen, huomio karkaa helposti. Mieli palaa menneeseen, alkaa analysoida, syyttää tai selittää. Tai se hyppää tulevaan ja alkaa ennakoida, mitä tästä seuraa.
Silloin yhteys tähän hetkeen katoaa. Ja juuri sitä tarvittaisiin eniten.

Psykologinen joustavuus näkyy arjessa yllättävän konkreettisina asioina. Se on sitä, että pysähtyy hetkeksi ja huomaa tilanteensa. Tunnistaa, miltä tuntuu, ilman että jää tunteeseen kiinni. Antaa tunteiden olla olemassa eikä taistele niitä vastaan.
Ja ennen kaikkea suuntaa huomion takaisin siihen, mikä on nyt tärkeää.

Seuraava askel riittää

Kesken vaikean tilanteen ei tarvitse ratkaista koko elämää. Riittää, että ottaa seuraavan askeleen.

Olet keskellä kiireistä päivää ja jokin menee pieleen. Aikataulu venyy, suunnitelmat muuttuvat ja ärsytys nousee pintaan. Ajatus lähtee helposti laukalle: “Miksi tämä menee aina näin?”
Silti päivä jatkuu. Psykologinen joustavuus näkyy siinä, että huomaat ärsytyksen, mutta et anna sen viedä kaikkea mukanaan. Pystyt palaamaan siihen, mikä on nyt olennaista.

Riittää, että kysyy itseltään: Mikä on tärkeää juuri nyt?

Se voi olla pieni asia. Yksi viesti. Yksi keskustelu. Yksi päätös.

Kun huomio palautuu tähän hetkeen, toiminta selkeytyy. Vaikeat ajatukset eivät katoa, mutta ne eivät enää ohjaa kaikkea tekemistä.

Mitä tapahtuu pettymyksen jälkeen

Pettymyksen tai epäonnistumisen jälkeen tämä korostuu entisestään. Tärkeää on tuntea se, mikä tuntuu. Antaa pettymykselle tilaa ilman, että yrittää ohittaa sitä nopeasti.
Sen jälkeen tulee vaihe, joka jää helposti vähemmälle: mitä tästä voi oppia.
Ja lopulta kysymys, joka vie eteenpäin: mihin suuntaan haluan tästä mennä?

Psykologinen joustavuus ei poista epävarmuutta eikä vaikeita hetkiä, mutta se tekee niissä liikkumisesta mahdollista. Se antaa mahdollisuuden olla keskeneräinen, epävarma ja silti liikkeessä. Kaiken ei tarvitse olla kohdallaan, jotta voit jatkaa eteenpäin.

Ota tämä ensimmäinen pieni askel, jos epäilet olevasi narsistisessa suhteessa juuri nyt

Narsismista on nykyään saatavilla onneksi jo runsaasti tietoa, jonka avulla narsistisen ihmissuhteen ja narsistisen kaltoinkohtelun piirteitä on mahdollista tunnistaa.

Epäilys narsistisesta suhteesta ei yleensä synny tyhjästä ja jo epäilys itsessään kertoo paljon.

Narsismiin liittyvän yleisen vähättelyn vuoksi moni saattaa kuitenkin herkästi ohittaa epäilyksensä ja sen sijaan syyllistää itseä kumppaninsa haukkumisesta tai leimaamisesta.

On melko yleistä etsiä syitä suhteen huonoon tilaan tai omaan pahoinvointiin liiankin pitkään itsestä ja omasta toiminnasta.

Tämä sopii narsistille paremmin kuin hyvin, koska hän syyttääkin tavallisesti pelkästään kumppaniaan kaikesta, pystymättä katsomaan rehellisesti itseään ja omaa toimintaansa kohti.

Jos epäilet tällä hetkellä olevasi narsistisessa suhteessa ota seuraavat pienet askeleet tilanteen helpottamiseksi:

Puhu ajatuksistasi luotettaville läheisille tai terapeutille.

Älä jää yksin.

Älä myöskään tyydy pelkästään kumppanisi näkökulmiin asioista, vaan kysy muiltakin mitä mieltä he ovat suhteessa tapahtuvista asioista.

Kysy itseltäsi: mitä on tapahtunut ja mitä toinen on tehnyt, että nämä epäilykseni ovat heränneet?

Etäisyys kumppanistasi voi auttaa selkiyttämään omia ajatuksia, jos ne tuntuvat olevan solmussa.

Lisää tietoa narsismista sekä keinoja tunnistaa, irtaantua ja toipua narsistisista suhteista löydät kirjastani: Toivu satuttavasta suhteesta.